Talvitie, Eveliina: Pieniä ilkeitä tarinoita (Minerva)

Eveliina Talvitie

Pieniä ilkeitä tarinoita

Pieniä ilkeitä tarinoita

Eveliina Talvitie

Pieniä ilkeitä tarinoita

www.minervakustannus.fi

© Eveliina Talvitie ja Minerva Kustannus, 2023

Minerva Kustannus on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä.

Taiteen edistämiskeskus on tukenut teoksen kirjoittamista.

Kirjassa on lainattu seuraavia kappaleita: ”Carey” albumilla Blue. Sävellys, sanoitus ja tulkinta Joni Mitchell. Reprise Records, 1971.

”She Bop” albumilla She´s so Unusual. Sävellys ja sanoitus Cyndi Lauper, Stephen Broughton Lunt, Gary Corbett & Rick

Chertoff. Tulkinta Cindy Lauper. Record Plant 1983.

”Flexible Heart” albumilla Modern Life. Sävellys Teemu Takatalo & Mikko Kuorelahti. Sanat Teemu Takatalo, Mikko Kuorelahti ja Visa Knuuttila. Tulkinta Jaakko Eino Kalevi. Helmi Levyt, 2010.

Viimeisen luvun taustamateriaalina on käytetty seuraavaa ar­

tikkelia: Thomas Thompson: The New Odyssey of American Youth Life, Life 19.7.1968.

Kannen kuvat: Robert Herhold – by Adobestock, kichigin19

– by Adobestock iStockphoto, Mika Tuominen

Kansi: Mika Tuominen

Sisuksen ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

ISBN 978­952­375­642­7

Painettu EU:ssa

Tahdon elää, auta minua lintu, kanna minut kohti rantaa.

Märta Tikkanen, Arnaia, mereenheitetty (suom. Raija Jänicke). Tammi 1992.

Ateenan tammikuu

Meitä naurattaa samat

asiat

Sofia Alonso oli henkevä nainen, melko lailla vapaa materiasta.

Kolme t­paitaa. Kahdet housut. Yksi täyspitkä mekko. Seitsemät alushousut. Rintaliivit, joita hän ei käyttänyt. Uimapuku. Musta 1950­luvun

jakkupuku. Villapaita. Kaksi päällystakkia. Kolmet kengät. Kaksi lippalakkia. Yksi lierihattu. Kaksi kaulahuivia. Villahansikkaat. Kattila, paistinpannu, kaksi kuppia, kaksi lautasta, kolme eriparista juomalasia, kaksi haarukkaa, kaksi veistä, kaksi lusikkaa. Leipäveitsi. Maljakon virkaa hoitava lasipurkki. Espressokeitin. Sähköhammasharja. Liukuvoide. Hiusharja. Cliniquen dramatically different moisturizing lotion. Kamera. Kamerateline. Kaksi salamavaloa. Matkalaukku. Reppu. Kirjoituskone.

Tietokone. Kolme kehystettyä valokuvaa.

Kolmekymmentäviisi kirjaa.

Huonekalut olivat kotikadun lähimmän roskiksen vierestä löydettyä puutuolia lukuun ottamat­

ta sisältyneet kauppaan. Ostaminen ei ollut kuulunut Sofian suunnitelmiin, mutta asunnon omistaja

oli menehtynyt yllättäen ja perikunta halusi pääs­

tä räyskästä eroon. Samaan aikaan Sofialle lankesi perintöä.

Kahdellatoistatuhannella eurolla kolmekymmentäkuusi neliötä Ateenan Kypsélissä, joka ei 2000­luvun alussa vielä ollut lainkaan suosittua

aluetta.

Eräänä tammikuisena iltana Sofia asetteli

asunnossaan kamerajalustan sopivalle etäisyydel­

le, viritti Pentaxin vitkalaukaisimen ja asettui is­

tumaan löytötuolilleen, laski kädet polvien päälle, nosti leukaa hieman ylös, suoristi selkää ja kohdisti katseensa suoraan kameraan.

Hän tiesi, miltä kuva näyttäisi. Lempeä alkuillan luonnonvalo, taustalla virttynyt lehmuksen­

vihreä kukkatapetti, keskiössä laiha vanha nai­

nen, aiemmin hoikka nyt vain laiha, isohko nenä, joka työntyi kasvoista esille koko ajan röyhkeäm­

min, harmaat, lapaluiden alapuolelle ulottuvat

hiukset, kämmenten selässä suonet koholla, kas­

voilla kaipaus, se mikä teki elämästä niin suloista

ei koskaan palaisi, silmäkulmassa muistumia aiemmasta energiasta ja hilpeydestä.

Kun Sofia oli kiikuttanut ensimmäiset omakuvat kehitettäviksi Eviaskadun valokuvalaboratorioon, sen pitkäaikainen työntekijä Apostolis oli kehunut niiden tunnelmaa, paljautta ja vahvaa läsnäoloa. Apostolis oli rohkaissut jatkamaan ja maininnut sisarensa Dimetrian, joka pyöritti taidegalleriaa Thiseíossa.

Voisiko hän näyttää Sofian kuvia sisarelleen?

Gallerian vuokra oli kallis, mutta ei sitä koskaan tiennyt.

Sofia vastasi, että näytä pois, vaikkei hän ot­

tanut kuvia sillä ajatuksella että niitä esitettäisiin missään julkisesti. Hän kuvasi itseään lähinnä sik­

si, että koki sen velvollisuudekseen, mikä sekin oli uutta. Velvollisuus oli harvemmin ohjannut hänen tekemisiään.

Muuten hän kuvatessaan tunsi kyllä olevan­

sa kotonaan, samaan tapaan kuin kulkiessaan ilman päämäärää. Kun ei tiennyt minne oli menossa, mikä tahansa tie vei oikeaan paikkaan.

Vaikka Spetsonkadun kaksiosta oli tullut Sofian

koti – hän kutsui sitä myös loppusijoituspaikakseen – varsinaisesti hänen kotinsa kuitenkin si ­

jaitsi ulkopuolisuudessa, väkipaljouden keskellä,

vaikkapa Michalopouloun ja Antinorosin risteyk­

sessä, jossa hän edelleen aisti kuoleman läheisyy­

den koska ei osannut askeltaa Ateenan rytmiin. Sellainen kokemus rauhoitti.

Tilanne, jossa Sofia oli sekä kuvaaja että kuvat­

tava, vei kerta kerralta enemmän voimia. Tämän

järjestyksessään kahdeksannen session jälkeen

Sofia rojahti nojatuoliin kehonsa muotoiseen pai­

naumaan, sytytti pikkusikarin ja antoi katseen

harhailla katossa. Siitä oli muutaman viikon ta­

kaisen maanjäristyksen aikana irronnut iso pala

ja laastia lohkeili pikkuhiljaa lisää, mikä herätti

pientä huolta asukkaassa.

Kun Sofia tuijotti tarpeeksi pitkään, katon ruh­

je alkoi muistuttaa luolan suuta, josta avautui nä­

kymä tutulle hiekkarannalle, eikä aikaakaan kun

Joni Mitchell liittyi seuraan.

And they’re playing that scratchy rock and roll

Beneath the Matala Moon

Muisto Kreetan saaresta ja Matalan kuusta sai

Sofian sydämen muljahtamaan. Sellaista tapah­

tui muutenkin koko ajan useammin. Kummallista

kyllä; kun sydän jätti lyönnin väliin, hän tiedosti

että sydän ylipäätään löi. Muiden elinten sijaintia

hän ei tuntenut, paitsi keuhkojen, ne hän tunnisti liiankin selvästi.

Oli oikeastaan aika uskomatonta, että ihminen kantoi vaikka mitä elimiä mukanaan läpi elämän­

sä ilman että tiesi, mitä missäkin oli.

Muista hengittää, Sofia. Kunnolla. Sisään, ulos. Yhtä pitkästi. Keuhkot täyteen ja täysin tyhjäksi.

Terassin falskaavien lasiovien kautta levisi huo­

neeseen makeaa tuoksua. Viereisen talon katto ­

huoneiston asukki oli saapunut iltasavuille.

– Hei Arion. Miten menee, Sofia kysäisi oven­

raosta.

Mies kohautti olkapäitään, ei kokenut tarpeel­

liseksi selittää sen tarkemmin. Hän tiesi, että So­

fia tiesi miten hänellä meni.

– Kuule, asuntoni katto lohkeilee. Olisiko sinul­

la aikaa tulla tarkistamaan, irtoaako se kohta kokonaan, Sofia jatkoi.

– Olen lähdössä huomenna Albaniaan äitiäni

tapaamaan. Ehkä sen jälkeen. On monta urakkaa jonossa mutta lupaan yrittää, mies vastasi ja ojen­

si sätkää.

Sofia nappasi viltin harteilleen ja pujahti terassille.

Yksi syvä henkonen riitti. Hetkeen ei enää huolestuttanut oikein mikään.

– Palataan. Hanki vaikka kypärä ja pidä sitä siihen saakka, Arion sanoi ja katosi jättäen jälkeensä nuorenmiehen naurunsa.

Terassille laskeutui turkinkyyhky, se piteli vaurioi­

tunutta jalkaansa elegantisti vatsaa vasten, hypähteli hallitusti tyhjän siemenkupin viereen ja näytti mielenosoitukselliselta.

Linnun taustalla avautui sekalaisten antennien rytmittämä näkymä Kypsélin kaupunginosan yli ja Tourkovoúnian kukkuloille. Valo hehkui har­

maissa sulissa kuin kätensä levittäneen Jeesuksen

kaavussa Jehovan todistajien julkaisuissa. Sofia

kävi vaivihkaa irrottamassa kameran jalustas­

ta, tuijotti hetken etsimen läpi, tarkensi ja laukai­

si. Sitten hän kipaisi hakemaan täydennystä lintujen siemenkuppiin ja palasi sytyttelemään kamiinaan tulta.

Tammikuu oli alkanut Ateenassa poikkeuksellisen koleana ja ihmiset varsinkin heppoisesti ra­

kennetuissa kattoasunnoissa kärvistelivät kyl ­

myydessä, koska lämmitykseen ei ollut varaa.

Kreikan talouden syöksyttyä kriisiin ja syvään

taantumaan maa oli leikannut menojaan rajusti,

nostanut eläkeikää ja veroja. Joidenkin mielestä toimenpiteet olivat kurjistaneet maan taloutta tar­

peettoman paljon.

Kurjuus näkyi ihmisten elämässä monin tavoin.

Työntekijät odottivat palkkojaan kuukausitolkulla, useat täysin turhaan. Keskuslämmitys oli monissa

taloissa katkaistu vuosia sitten eikä suurin osa ih­

misistä osannut enää edes haaveilla moisesta. Ka­

miinoissa poltettiin kaikkea mikä irtosi. Paperia, painekyllästettyjä kuormalavoja, vanhoja huone­

kaluja. Uutisissa oli vastikään kerrottu vanhukses­

ta, joka oli menehtynyt myrkyllisiin kaasuihin pol­

tettuaan kamiinassaan muovirasioita.

Sofia oli luvannut itselleen, että hänen kuole­

mansa sisältäisi enemmän tyyliä ja vähemmän epätoivoa.

Ehkä hän nuukahtaisi viinilasin ääreen Bar Piroksessa.

Ehkä hänet löydettäisiin sikiöasennossa myr­

kynvihreästä antiikkinojatuolista.

Tai ehkä hän huuhtoutuisi iäisyyteen Välimeren aaltojen mukana.

Ainakaan lapsille ei tultaisi kertomaan, että hei­

dän äitinsä on tukehtunut polttaessaan muovipus­

seja asunnossaan.

Sofia hätkähti hereille, kun katosta tipahti uusi pala. Hetkeen hän ei tiennyt, oliko ilta vai aamu.

Nojatuolin plyysi kutitti ihoa vaatteiden läpi. Kankaan alle oli saattanut muuttaa asumaan jotain. Edellisenä päivänä hän oli asettanut kylpyhuoneen lattialle myrkkymökin muurahaisille. Sinne ne olivat astelleet sotilaallisessa jonossa, suoraan kuolemaansa.

Puhelin piippasi. ”Erikoisonnittelut erikoisäidille.” Viesti oli Mateukselle tyypillinen. Vitsikäs ja lyhyt. Epätyypillistä oli se, että Sofia oli unohtanut syntymäpäivänsä. Niin ei ollut tainnut tapahtua koskaan aiemmin.

Oliko siitä yli viisikymmentä vai yli kuusikymmentä vuotta. Kaksituhattaviisitoista miinus tuhatyhdeksänsataaviisikymmentä.

Kyllä. Kuusikymmentäviisi.

Voihan perse.

Sofia Alonso oli pysynyt elossa kuusikymmentäviisi vuotta. Saavutusta pitäisi juhlistaa myöhemmin Piroksessa, tarjota kierros ystäville.

Sofia kääntyi kyljelleen, kääräisi vilttiä tiukemmin ylleen ja veti polvet kiinni leukaansa. Edelleen hän taipui asentoon vaikeuksitta.

– You don’t have to say that you love me. Just show how flexible you are, Samuel oli hyräillyt, napannut nil­

kasta kiinni, taivuttanut suoristettua jalkaa vat­

saa vasten ja tuijottanut jalkojen välistä avautuvaa

maisemaa muutaman sentin päästä. Siitä kulmas­

ta vulva kuulemma näytti erityisen kiinnostavalta.

Sofia muisti tilanteen kirkkaasti, vaikka siitä­

kin oli jo aikaa, kolme vuotta, ei, enemmänkin. Hän

yritti kuvitella heitä siinä, kahta sileytensä kadot­

tanutta ystävää toisiinsa kietoutuneina. Ei se ollut kaunis näky, mutta ei sitä kukaan ollut pisteyttämässäkään.

He toimivat niin hyvin yhteen, myös alastomina.

– Taito edelleen tallella, Samuel oli ylpeillyt.

Kyse ei ollut pelkästään Samuelin taidoista

vaan siitäkin, että Sofia edelleen vastasi hanakasti

kyllä sellaiselle pojalle, joka oli sanonut sodalle ei.

Samaan tyyliin kuin siinä 1960­luvun ikonisessa

julisteessa, jossa folklaulaja Joan Baez esiintyi sis­

kojensa Paulinen ja Mimin kanssa.

Hekin sanoivat ja julistivat seksilakon sotahul­

luille.

Toimintamalli oli tuttu jo ajalta ennen ajan las­

kun alkua. Aristofaneen sankaritar Lysistratehan

kutsui kaikki naiset yhteen saadakseen aikaan rau­

han. Nekin naiset päätyivät kieltäytymään seksistä.

– Nykyään nuoret naiset menevät armeijaan. Voitko kuvitella. Haluavat hankkia tappotaitoja, Sofia oli vouhkannut, kun taivutussessio oli saatettu päätökseen.

Hänen oma tyttärensäkin oli aikoinaan harmitellut sitä, ettei armeija ollut mahdollista vielä hänen ikäpolvensa naisille.

Marta oli ollut sitä mieltä, että joskus rauhaan tarvittiin sotaa.

Oli vaikea tulkita, sanoiko hän niin vain ärsyttääkseen äitiään vai oliko oikeasti sitä mieltä.

Sofian mielestä naisten asepalveluksessa sen koommin kuin naispappeudessakaan ei ollut mitään edistyksellistä.

– Molemmat ovat saatanasta. Kukaan ei puhu enää rauhanaatteesta. Miten niin olennaisesta asiasta on voinut tulla vanhanaikaista, Sofia pauhasi, veti henkeä ja jatkoi entistä kiihkeämmin.

Ihmisten historiattomuus veti hermot kireälle. Sekin kiristi, että kaikki saarnasivat homojen ja eläinten oikeuksista kuin olisivat ne itse vastikään keksineet.

Monologi jatkui luettelolla, jossa mainittiin

neljäkymmentä vuotta sitten marssitut marssit seksuaalivähemmistöjen puolesta, sitten siirryttiin

johdannotta viidenkymmenen vuoden kokemukseen vegetarismista.

Maailma oli nykyään yhtä tekopyhää puhetta. Tekeminen ei ollut muodissa. Seuraavan kerran kun joku alleviivaisi Sofian kuullen, ettei syö lihaa koska on niin hyvä ihminen, hän jumalauta tappaisi sen, irrottaisi lihat luista ja paistaisi paistin­

pannussa.

Samuel oli kuunnellut vuodatusta kuin moneen kertaan koettua stand­up­esitystä, hymynkare huulillaan.

– Joidenkin feministien itsekunnioitus edellyt­

tää tunnetusti sitä, että voi julkisesti julistaa vihansa. Mielestäni se on metafyysistä hölynpölyä.

Ei viha palauta sitä, mikä on vahingoittunut, hän totesi.

Sofia tunsi kuitenkin puhdistuneensa, kun oli saanut jarruttelematta suoltaa ulos kaiken, jonka tiesi saastuttavan mieltään. Samalla pääsi kostonhimosta, joka sekin toisinaan vaivasi.

Sofia kaipasi Samuelia. Suoltamista. Taivuttelua.

Muistatko Samuel, muistatko.

Uudestaan ja uudestaan samat muistot. Sa­

muelin kanssa ei tarvinnut peitellä omaa nostal­

giaansa, sillä Samuel palasi itsekin menneisyyteen

kernaasti, reppureissuihin, nuorisofestivaaleihin, siihen miten oli vastustanut Vietnamin sotaa ja asevelvollisuutta vasemmisto­opiskelijoiden eturintamassa, vieläpä San Franciscon hipeimmällä alueella Haight­Ashburyssa.

Make Love Not War.

Lausetta ei kannattanut toistaa kuin niille, jotka olivat eläneet saman menneen.

Milloin hän oli jutellut Samuelin kanssa? Sofia ei muistanut.

Ei omaa syntymäpäiväänsä eikä sitä, milloin oli edellisen kerran puhunut Samuelin kanssa.

Puoleksi poltettu pikkusikari syttyi jotenkuten uudestaan, polttelijan keuhkot täyttyivät sam­

maleisella savulla ja pää tyttären moitteilla: Sofia, sun terveys ei kestä tota.

Senkin tyttö mainitsi, että Sofia haisi ummehtuneelta.

Marta tuoksui Martalta.

Kun he viimeksi halasivat lentokentällä – siitä oli nyt kuusi vuotta kahdeksan kuukautta kaksi viikkoa ja kolme päivää – Sofia hengitti tyttären tuoksua syvälle sieraimiinsa, yritti tallettaa sen koska aavisti, että seuraavaa tapaamista saisi odot­

taa pitkään.

Eveliina Talvitien vahva tarina

käsittelee kursailemattomasti äidin ja tyttären välistä tilintekoa. Romaanin nykyhetken kanssa

rinnakkain elävät menneiden vuosikymmenien värikkäät muistot, joissa ovat läsnä yhtä aikaa haikeus, räävittömyys, rakkaus ja viha.

Musta huumori värittää Ateenaan, Helsinkiin ja Kreetan Matalaan sijoittuvaa tarinaa, jonka jokainen elämänmakuinen henkilö saa mielikuvituksen liikkeelle ja jää mieleen pitkäksi aikaa kirjan lukemisen jälkeen.

Eveliina Talvitie on Tallinnassa asuva kirjailija ja toimittaja. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, tietoteoksia ja elämäkertoja. Pieniä ilkeitä tarinoita on hänen kolmas romaaninsa.

84.2

ISBN 978-952-375-642-7

www.minervakustannus.fi

Kansi: Mika Tuominen

Kannen kuvat: Robert Herhold – by Adobestock, kichigin19 – by Adobestock iStockphoto, Mika Tuominen