Pyhiinvaellus vie lähemmäs pyhää myös automarkettien keskellä s

Muissa maisemissa

Muutaman tunnin pyhiinvaellus Turussa vie kadonneisiin paikkoihin ja keskiaikaisiin kirkkoihin.

TEKSTI JA KUVAT KAISA HALONEN

Alkukesän arkiaamuna tunnelma hämärässä Turun tuomiokirkossa on unelias. Tänään olen yksi saapujista ja lähtijöistä, joita tämä yli seitsemänsataa vuotta vanha kirkko on nähnyt lukemattomia.

Tuomiokirkko on kerännyt pyhiinvaeltajia jo katolisella keskiajalla – ja varsinkin silloin. Parhaimmillaan kirkossa on ollut nelisenkymmentä sivualttaria ja jokaisessa niissä pyhimysten reliikkejä. Tärkeimpiä pyhäinjäännöksiä olivat entisten piispojen pyhän Henrikin ja autuaan Hemmingin luut. Heidän sekä Neitsyt Marian juhlapäivät ovat vetäneet kirkolle pyhiinvaeltajia kauempaakin.

Reformaation myötä sivualttarit reliikkeineen poistettiin kirkoista ja pyhiinvaelluksetkin loppuivat muutamaksi sadaksi vuodeksi. Eivät kuitenkaan pysyvästi, sillä tässä olen: sytyttämässä kynttilää Jumalanäidin ikonin eteen ja pyhiinvaellukselle lähdössä. Tosin suhtaudun pyhiin

vaellus-sanaan epäröiden. En odota ihmeitä vaan lähinnä muutaman tunnin ulkoilua alkukesän vehreydessä, maisemissa, joista suurin osa on minulle uusia.

Ei ole yhtä oikeata tapaa vaeltaa. Niin sanoi edellisenä päivänä tapaamani Annastiina Papinaho. Hän on pyhiinvaellustoiminnan projektipäällikkö Turun kaupungin ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hankkeessa, joka vahvistaa ja tukee olemassa olevia suomalaisia pyhiinvaellusverkostoja ja luo uusia.

Helenan polku, joka kiertää Turun keskiaikaiset kirkot, on yksi hankkeen myötä syntyneistä pyhiinvaellusreiteistä. Sille olen tänään aikeissa lähteä.

Helenan polku on reilut kahdeksan kilometriä, eli se taittuisi normaalilla kävelyvauhdilla parissa tunnissa. Papinahon mukaan kyse ei kuitenkaan ole ihan tavallisesta kävelylenkistä. Arki on usein kiirehtimistä paikasta toiseen, mutta pyhiinvaellukseen kuuluu tietty kiireettömyys, pysähtyminen ja läsnäolo. Voi rauhoittua ja ihmetellä.

ALKUMATKA KULKEE läpi akateemisen Turun, Åbo Akademin ja Turun yliopiston rakennusten lomassa. Arkkipiispan talon pihassa tuomi kukkii.

Kun unohdan katsoa reittikarttaa, kävelen heti vähän harhaan ja päädyn pyörimään parkkipaikalla. Onneksi, sillä muuten olisi jäänyt näkemättä graffitin välittämä elämänohje: ”Ei saa ottaa liian tosissaan”.

Siitä universumille kiitos – olen jo nyt tuskastunut siihen, että seuraan puhelimen näytöltä reittikarttaa ja välillä taas katselen maisemaa kameran etsimen läpi. Näenkö oikeasti mitään? Ehdinkö rauhoittua ollenkaan? Meneekö tämä muutaman tunnin irtiotto ihan hukkaan?

Hetken päästä huomaan kävelleeni reitin ensimmäisen etapin ohi. Olen ollut selin siihen katsellessani Alvar Gullichsenin jättimäisen Posankkaveistoksen muhkeaa takamusta saparoineen. Osapuilleen Posankkaa vastapäätä Pispalantien toisella puolella on keskiaikainen, piispan majapaikkana palvellut Kairisten kylä. Tai siis on joskus ollut, sillä se on kadonnut maan tasalle. Nyt se on vain sotkuinen metsikkö, mutta ei toki asumaton: satakieli laulaa, fasaani tepsuttaa puuhakkaana.

KADONNEITA PAIKKOJA ja vanhojen paikkojen päälle kerrostuneita uudempia paikkoja tämän reitin varrella riittää. Kävelemäni Kirkkotien asfaltti peittää keskiaikaista tienpohjaa. Pyhän Katariinan kirkko, jonne tie johtaa, on rakennettu 1400-luvulla, mutta sitä ennen paikalla on ollut puinen kirkko jo ainakin 1200-luvulla. Sitäkin ennen paikka on ollut pyhä: arkeologisissa kaivauksissa nykyisen hautausmaan ja pappilan väliseltä alueelta on löydetty ristiretkien aikainen ruumiskalmisto ja viikinkiaikainen polttokalmisto.

Niin kuin nimikin kertoo, kirkko on omistettu pyhälle Katariina Aleksandrialaiselle, mahdollisesti 200–300-lukujen taitteessa eläneelle marttyyrille. Saattaa olla, että tätä keskiajalla varsin suosittua pyhimystä ei ole koskaan ollutkaan, mutta se ei ole estänyt legendojen syntyä.

Tarinat kertovat neidosta, joka oli sekä kaunis että älykäs ja päälle päätteeksi hurskaskin. Tavalliset miehet eivät kelvanneet hänelle sulhaseksi, mutta näyssä ilmestynyt Kristus-lapsi kihlasi hänet. Katariina sai joukon aikansa oppineimpia miehiä kääntymään kristinuskoon ja joutui itse kidutetuksi ja lopulta surmatuksi.

Kun lähden kirkolta, kellot soittavat saattoväkeä koolle viereiseen siunauskappeliin. Reitti vie minut Nummen kylän läpi Aurajoen rantaan ja kulkee Halistenkoskelle.

Kohisevaa koskea voisi katsella ja kuunnella vaikka kuinka kauan. Sen ääni on tyynnyttävä ja jotenkin ikuinen. Reittiopasta selailemalla selviää, ettei koskea ole ollut tässä aina. Se syntyi maan kohoamisen myötä joskus yli tuhat vuotta sitten. MONILLA PYHIINVAELLUKSILLA on tietty kohde,

KOSKI ON KÄÄNTÖPAIKKA, josta Helenan polku jatkaa takaisin päin joen toista rantaa pitkin. Fasaanikukko kävelee hetken samaan tahtiin pellon reunaa kuin matkakumppanina, kunnes keksii kiinnostavampaa tekemistä. Tienvarren penkkiin on kirjoitettu seuraava viesti universumilta: ”Antaudu”. Eksymisen vaaraa ei näissä maisemissa ole, joten voin pitää puhelimen taskussa ja vain seurailla ympäristöä.

Tuuli pyyhkii ihoa. Välillä kuuluu kellojen ääni Pyhän Katariinan kirkon suunnasta. Linnut laulavat taukoamatta.

Olen varannut reppuun sekä sadeviitan että hellehatun, rakkolaastareitakin. Millekään niistä ei ole tarvetta, vaan ne ovat turhaa painoa. Jospa tämä taas kerran muistuttaisi minulle, että jatkuva jossittelu ja ennakointi tekee matkasta ja elämästä yleensäkin raskaampaa. Kun kaikkeen varautuu, tulee myös vieneeksi itseltään mahdollisuuden yllättyä.

Vaelluksella ei välttämättä tapahdu mitään, Annastiina Papinaho huomautti jutellessamme. Pyhiinvaelluksen mielentilaan ei ehkä pääse heti, mutta muutamankin tunnin matka aistit avoinna, luontoa ihmetellen ja omalle keskeneräisyydelle ja elämälle antautuen voi riittää. Joskus pelkkä liike tekee hyvää. PELLON TOISELLA puolella kohoaa iso supermarket ja, kyllä, tuon tuolla täytyy olla Maarian kirkko. Ennen kirkot ovat hallinneet ympäristöään ihan toisella tavoin. Mitään muuta niin komeaa ja korkeaa ei ole näissä maisemissa ollut.

Jos odottaa, että pyhiinvaellus Suomessa olisi jonkinlainen keskiajan tai edes läheisemmän historian teemapuisto, pettyy varmasti. Kivikirkot ovat kokeneet vuosisatojen varrella monia isompia ja pienempiä muodonmuutoksia. Niitä on korjattu, laajennettu ja sisustettu. Jotkut ovat palaneet ja rakennettu uudelleen. Vielä enemmän on tietysti muuttunut kirkkojen ympäristö.

Mutta pyhiinvaeltajan ei kuulukaan etsiä näennäisen autenttisia, viehättäviksi kuviksi taipuvia paikkoja ja maisemia. Tarkoitus on lähestyä pyhää, eivätkä sen kohtaamista estä automarketit, pellonreunaan nousseet lähiöt eivätkä muoviset työmaa-aidat.

Koroistenniemi Aurajoen ja Vähäjoen risteyksessä on taas yksi kadonnut paikka. Tai eihän niemi ole mihinkään kadonnut, mutta sen menneestä loistosta muistuttaa vain raunioille pystytetty valkea risti. Tälle paikalle rakennettiin 1230-luvulla piispankirkko ja siirrettiin alun perin Nousiaisissa sijainnut piispanistuin. Muutaman vuosi-

kymmenen jälkeen piispanistuin muutti taas, tällä kertaa parin kilometrin päähän nykyiselle paikalleen Tuomiokirkkoon. jokin pyhä paikka. Se voi olla jonkun pyhimyksen hauta tai muu hänen henkilöhistoriaansa liittyvä paikka. Annastiina Papinahon mukaan määränpää voi olla myös matka itse: se, mitä matkasta avautuu, ja yhteys, jota voi kokea itseensä, mahdollisiin matkakumppaneihin, pyhään ja luomakuntaan. Maarian kirkossa universumi lähettää seuraavan viestin – oikeastaan monta. Viestit ovat kuvina kirkon seinissä ja katossa, ja niiden merkitystä voi vain arvailla. Rykelmä sydämenkuvia on kuin rakastuneen teinin kynästä lähtöisin. Solmut, punokset, spiraalit, labyrintit, ruudukot ja ristit tuntuvat kertovan, että tässä kirkossa ollaan arvoitusten ja mysteerin äärellä. Jotkut kuvioista ovat sellaisia, ettei niille edes ole nimeä. Tämän tyyppisiä maalauksia kutsutaan usein primitiivisiksi. Niitä eivät ole maalanneet aikansa ammattimaalarit vaan kirkon rakentajat, joiden taidoissa ja tietämyksessä on saattanut olla toivomisen varaa. Erikoisia kuva-aiheita on myöhemmin tulkittu maagisiksi symPyhiinvaellusmahdollisuuksia pääkaupunkiseudulla kirkkojakaupunki.fi. boleiksi, joiden tarkoitus on mahdollisesti ollut karkottaa pahoja henkiä. Yhtä hyvin niitä voisi ajatella kuvallisina rukouksina. HELENAN POLKU kulkee vielä ensin Vähäjoen ja sitten Aurajoen vartta takaisin Tuomiokirkolle. Pidempi reitti, myös Aurajokea seuraileva Pietarin polku, olisi käynyt Liedossa asti. Vastaavia päiväretkelle sopivia pyhiinvaellusreittejä on viime vuosina perustettu eri puolille Suomea. Osa kulkee historiallisissa maisemissa, toisissa taas pääosassa on luonto. Annastiina Papinaho arvioi, että vuosittain Suomessa järjestetään satoja eri pituisia vaelluksia. Lisäksi monet suomalaisetkin lähtevät Euroopan pitkille vaellusreiteille. Pyhiinvaellusinnostukselle on Papinahon mukaan monia syitä. Pitkät, useamman viikon, pyhiinvaellukset voivat olla tietoinen irtiotto arjesta ja tilan ja ajan ottamista oman elämän kysymyksille. Korona ja Ukrainan sota ovat horjuttaneet monen turvallisuudentunnetta ja saaneet etsimään merkityksellisyyttä elämään. Pyhiinvaellus jalkaisin, pyöräillen tai vaikka meloen on myös kestävä ja kohtuullinen matkustamisen tapa, joka voi tuoda toivoa ympäristökriisin ahdistamille. Se ei ole matkaa vain historiaan vaan myös kohti tulevia sukupolvia. ■ Turun tuomiokirkko on avoinna joka päivä klo 9–18. Pyhiinvaelluskeskus Turun tuomiokirkossa päivystää kesällä ma–ti klo 10–16, ke klo 12–18 ja to–pe klo 9–16. Pyhän Katariinan kirkko on avoinna 5.8. asti ma–pe klo 12–17 (ei 24.6.). Maarian kirkko on avoinna 29.7. asti ma–pe klo 12–18 (ei 24.6.). Lue lisää aiheesta pyhiinvaellussuomi.fi sekä Ilari Aalto, Annastiina Papinaho, Larissa Riihihuhta ja Usva Torkki: Valo askeleillani – Pyhiinvaelluksella Suomessa (Kirjapaja 2022).

Pyhiinvaelluksen avainsanat

Kiireettömyys Vapaus Huolettomuus Hengellisyys Jakaminen Yksinkertaisuus Hiljaisuus

Hans-Erik Lindström Vadstenan pyhiinvaelluskeskuksen perustaja

Pyhiinvaellukselle lähtevä lähtee mielenmuutoksen tielle, eikä se välttämättä vaadi pitkää tai vaivalloista matkaa, sanoo ortodoksipappi ja kirjailija Johannes Lahtela. Lahtelalle jo viikonloppu Valamon luostarissa Heinävedellä riittää siihen, että jokin elämässä liikahtaa parempaan suuntaan. Sisäiset asetukset palautuvat oikeille taajuuksille ja elämän mittasuhteet näyttäytyvät oikeassa koossa.

Luostariympäristö tukee hiljentymistä ja Jumalan kohtaamista, sillä tarjolla ei ole ylimääräisiä viihdykkeitä – huoneissa ei esimerkiksi ole televisiota. Silti jossain vaiheessa mieli saattaa muuttua niin levottomaksi, ettei rukoukseen keskittyminen onnistu. Silloin voi mennä kirkkoon, sytyttää tuohuksen, istua hiljaa ja antaa ympäristön tehdä tehtävänsä. – Hyvä pyhiinvaellus johtaa takaisin omaan arkeen. Usein luostarissa kirkastuu se, mikä omassa elämässä on totta. Irtiotolla saattaa olla ihan konkreettisia seurauksia – vaikka jotain niinkin yksinkertaista kuin se, että osallistuu sen jälkeen enemmän kotitöihin, Lahtela sanoo. – Yksi pyhiinvaelluksen keskeisiä ulottuvuuksia on, että tulee aidommaksi ja todemmaksi omassa elämässään ja pyrkii elämään itsensä näköistä elämää. Tämä on niin lyhyt valssi, joka täällä maan päällä joraillaan, että kannattaa miettiä, mihin aikansa käyttää ja kenen kanssa sen viettää. Se on se klassinen kysymys, että missä minun aarteeni on.

Lahtela on huomannut, että hengellisyyttä tulee helposti pidettyä muusta elämästä erillisenä asiana ja pyhiinvaellusta jonkinlaisena hengellisyyden lisukkeena tai mausteena. Parhaimmillaan ne kuitenkin vievät kohti elämän ydintä. – Helposti unohtaa olla kiitollinen siitä, että kaikki pyhyys ja kauneus on jo tässä hetkessä, tässä päivässä. Minua pyhiinvaellukset ovat auttaneet näkemään sen, että aarteeni onkin arjessa. Ihmisessä vain taitaa olla sisäänrakennettuna sellainen levottomuus, että aina voisi jokin olla paremmin ja jossakin toisaalla enemmän. Myös hengellisissä asioissa voi tulla liian kärsimättömäksi ja ahneeksi, ja vaihtaa kurssiaan vähän väliä.

LEVOTTOMUUDESTA Johannes Lahtelalla on yllin kyllin kokemusta. Hän on raitistunut alkoholisti. Juomiselta jäänyttä tyhjää tilaa hän on koettanut täyttää niin kuluttamisella, viihteellä, syömisellä kuin seksilläkin. Turhaan. – Olen ollut raittiina 21 vuotta, mutta tässä mennään edelleen päivä kerrallaan. Jos en hoida hengellistä kuntoani ja ylläpidä sisäistä kipinää, päädyn juomaan tai brakaan johonkin muuhun. Siksi pyhiinvaellus on minulle elinehto.

Kun vastapäätä istuu pappi, joka puhuu alkoholismistaan, voisi hätäisesti ajatella, että tässä on taas yksi versio tutusta ”putosin pohjalle, tulin uskoon ja raitistuin” -tarinasta. Pohjalla Lahtelakin on kyllä käynyt, mutta Jumalan hän löysi vasta oltuaan vuosia raittiina. Raitistumisensa aikoihin hän kertoo olleensa fanaattinen ateisti, jolle Jumala ja varsinkin kirkko olivat melkein kirosanoja. – Alkoholismista toipuessani kuljin niin pitkälle kuin terapialla, itseä analysoimalla ja puhumalla pääsee. Kaikki valveillaoloaikani oli lakkaamatonta oman navan kaivelua.

– Kyky nähdä kauneutta kaikkialla on vahvempi pyhiinvaellusten jälkeen. Athokselta palattua ekstreme-elämyksestä käy jo se, että kävelee Keravalla ruokakauppaan ja nauttii siitä, Johannes Lahtela sanoo.

Pyhiinvaellusta koko elämä

Ortodoksipappi Johannes Lahtela on raitistunut alkoholisti, jolle pyhiinvaellukset ovat henkisen ja hengellisen kunnon hoitamista.

– Olin ollut kahdeksan vuotta raittiina, ja minulle tuli tyhjyydentiloja ja kielteisyydenpuuskia. Jouduin toteamaan, ettei pelkkä analysointi auttanut. Se ei riittänyt poistamaan sisäistä tyhjyyttä, lohdutonta yksinäisyydentunnetta ja riittämättömyyttä. Silloin tuli Kalle kuvioihin mukaan.

Kalle on edesmennyt ohjaaja Kalle Holmberg, hänkin raitistunut alkoholisti, jonka tuolloin näyttelijänä työskennellyt Lahtela tiesi työkuvioista. Holmbergin avulla Lahtela löysi ortodoksisen kirkon, ja tämän kanssa hän teki ensimmäiset pyhiinvaelluksensa Valamoon, Lintulaan ja Athokselle. Kun Lahtela liittyi kirkkoon, Holmbergista tuli hänen kumminsa. – Jos Kalle ei olisi minua näihin paikkoihin johdattanut, en tiedä, olisinko tänään tässä, näissä lavasteissa, Lahtela sanoo.

Lavasteilla hän viittaa Helsingin ortodoksisen seurakunnan Kotikirkkoon Liisankadulla. Hän työskentelee seurakunnassa monikulttuurisen työn pappina. – Pyhän kaipuu ja jano olivat kyllä minulla sitä luokkaa, että jollakin tavalla se olisi varmasti muotonsa löytänyt. Vertaistukiryhmien 12 askeleen toipumisohjelmassa puhutaan paljon Jumalasta tai korkeammasta voimasta. Jossain vaiheessa minulle tuli ahaa-elämys, etten ollut omakohtaisesti ratkaissut, mitä se minulle merkitsi. – Minulta myös puuttui siinä vaiheessa kieli, jolla olisi voinut käsitellä sellaisia sisäisiä asioita, joihin järjellä ei yllä. Eikä minulla ollut mitään oppia siitä, miten rukoilla. Kun tutustuin ortodoksiseen traditioon kaikkine sääntöineen ja tapoineen, se tuntui helpotukselta. Selkeät rajat tuovat sisäistä vapautta, ja niiden sisällä yksilö pystyy kehittymään ja kasvamaan hengellisesti.

Edelleen jokaisessa jumalanpalveluksessa Lahtela miettii, kuinka ihanaa on, että palvelukset toimitetaan aina samalla tavalla ja että niin on tehty jo vuosisatojen ajan. Niin tehdään myös hänen kuolemansa jälkeen – eikä häneltä kysytä, onko se hyvä vai huono juttu.

Minua pyhiinvaellukset ovat auttaneet näkemään sen, että aarteeni onkin arjessa.

OIKEASTAAN KOKO ELÄMÄÄ voisi Johannes Lahtelan mielestä ajatella pitkänä pyhiinvaelluksena. Välillä eksyy polulta, joskus valitsee väärän reitin. Joskus joutuu tarpomaan erämaassa, jossa mikään ei kasva. – Oma vaellukseni on kuin meren pinta, jatkuvassa liikkeessä. Välillä tulee tasaisempaa, mutta sitten ihan yhtä väistämättä myrskyisempiä vaiheita, Lahtela kuvailee.

Ortodoksit käyttävät usein ankaran kuuloista sanaa kilvoittelu. Sillä kuvataan elämää, johon kuuluvat muun muassa rukous ja paasto. – Onneksi jo taipaleen alkuvaiheessa Kalle teki minulle selväksi, ettei kannata tavoitella mitään pikavoittoja tai uskomattomia taivaallisia elämyksiä. Mikään ei tule helposti ja nopeasti, vaan tarvitaan kärsivällisyyttä, harjoittelua ja päivittäistä toistoa – ja oman asenteen tarkastelua ja reagoimista silloin, kun huomaa menevänsä väärään suuntaan.

Mutta mihin Lahtela sitten on pyhiinvaelluksellaan matkalla? Mikä on se pyhä, jota kohti hän vaeltaa? Lahtelan mukaan matkanteko täällä on sisäisen elämän valmistamista siihen seuraavaan matkaan, joka alkaa kuoleman jälkeen. – Mutta oikeastaan vaellus on havahtumista siihen, ettei tarvitsisi matkata yhtään mihinkään, koska on jo perillä. Kristus Jumala on sisäisesti kätkettynä joka ikiseen elävään ihmiseen. – Olen monta kertaa halunnut hirveästi lähteä etsimään vastausta, mutta se vastaushan on jo olemassa juuri siellä, missä sillä hetkellä olen, siinä toisessa ihmisessä, joka silmieni edessä on. Jos hengellisyys ja pyhiinvaellus eivät johda toiseen ihmiseen ja hänen rakastamiseensa, en tiedä, tekeekö sellaisella hengellisyydellä yhtään mitään. ■

Annina Holmberg ja Johannes Lahtela: Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin (Otava 2022)

Hietaniemen krematoriokappelille haetaan urkuria

Hietaniemen krematoriokappeli sijaitsee Helsingin keskustassa, Hietaniemen hautausmaan läheisyydessä. Krematoriosäätiö s.r. ylläpitää Hietaniemen krematoriokappelia, jonka toiminta on yleishyödyllistä, ei voittoa tavoittelevaa. Krematoriokappelissa on kaksi kappelitilaa, näissä toimitetaan sekä siunaustilaisuuksia, että tunnustuksettomia seremonioita. Tilaisuuksia vuodessa on noin 600, urkuritehtäviä hoitavat Krematoriosäätiön omat urkurit (2 urkuria).

Tehtävät

Tehtäviin kuluvat urkurin perustehtävät, valtaosa tilaisuuksista on eri kirkkokuntien siunaustilaisuuksia, mutta kappelissa toimitetaan myös tunnustuksettomia sekä eri uskontojen hautajaistilaisuuksia. Urkurilla on siis oltava valmius soittaa eri tyylilajien musiikkia. Arvostamme laajaalaista muusikon ammattitaitoa, hyviä yhteistyö ja tiimityötaitoja, hyviä vuorovaikutustaitoja sekä rohkeutta tarttua haasteisiin, halua opetella uusia asioita sekä valmiuksia erilaisten ICTohjelmien käyttöön ja sosiaalisen median perustaitoja. Työ tehdään pääsääntöisesti lauantaisin. Työntekijä hoitaa lauantaiurkurin tehtävät, tehtäviin kuuluvat myös arkiurkurin sijaisuudet. Tarjoamme työtä pienessä organisaatiossa lähellä Helsingin keskustaa. Hakuaika tehtävään päättyy 5.8.2022. Liitä työhakemukseesi ansio luettelo ja palkkatoive. Huomaa että haastattelut ja musiikkinäytteet suoritetaan Hietaniemen krematoriokappelilla. Lähetä hakemuksesi osoitteeseen: Krematoriosäätiö, Lönnrotinkatu 32 D, 00180 Helsinki tai sähköpostilla mikael.wilen@krematorio.com

Lisätietoa tehtävästä antaa

toimitusjohtaja Mikael Wilén, puh. 050 569 5555