7 minute read
Unesco aineettoman perinnön turvaajana
Aapintuvan pelimannit on viikottain kokoontuva suuri yhteissoittoryhmä, johon kuuluu soittajia niin Kaustiselta kuin lähipitäjistä ja useassa sukupolvessa. Kuva: Lauri Oino.
Suomi päätti kesällä 2018 esittää suomalaista saunomiskulttuuria ensimmäisenä ja kaustislaista viulunsoittoa toisena kohteenaan Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Hakemus saatettiin matkaan Unescon päämajaan Pariisiin nyt maaliskuussa 2020.
Advertisement
Saunomisesta päätös tulee vuoden 2020 lopussa, kaustislaisesta viulunsoitosta vuotta myöhemmin.
Kohteiden valinnan jälkeen kulttuuritoimijat Kaustisella ja lähialueella ja etenkin kaustislaisen viulunsoiton omakseen tunteva yhteisö ovat valmistelleet tiiviisti monimuotoista hakemusta. Siihen sisältyy hakemuslomakkeen lisäksi valokuvia, kymmenen minuutin esittelyvideo sekä liki 20 kirjettä. Niissä edustava joukko asiaan liittyviä tahoja yhdistyksistä yksittäisiin pelimanneihin kertoo suhteestaan perinteeseen, tuestaan hakemukselle ja osallistumisestaan hakemusprosessiin.
Hakemuksen laatimisen prosessi oli monivaiheinen ja työläs mutta myös hyvin opettavainen kokemus.
Liki kahden vuoden rupeama sisälsi kymmeniä kokouksia, yleisötilaisuuksia, kyselyitä, keskusteluja, julkisia kommentoitikierroksia, paljon kirjoitustyötä ja Unesco-kielen haltuunottoa mutta myös kaustislaisen viulunsoittoon liittyvän perinteensuojelutyön käsitteellistämistä ja perinteen merkityksen pohdintaa.
Merkittävimmäksi prosessissa voi ehkä nähdä sen pakottaman pysähtymisen perinteen perusarvojen äärelle.
Miksi perinnettä halutaan suojella? Kuka perinteen omistaa? Miten perinneilmiö rajataan ja miten sitä saa hyödyntää? Näitä on ollut hyödyllistä pohtia niin perinteenharjoittajien kuin ilmiöiden parissa työtä tekevien kulttuurialan ammattilaistenkin.
Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta on uraauurtava erityisesti sen vuoksi, että se siirtää vallan ja vastuun määritellä ja arvottaa perinnettä ja sen suojelutyötä asiantuntijoilta yhteisöille.
Unesco-hakemusta laadittaessa tämä tuli esille jatkuvasti.
Kyse ei ollut kaustislaisen viulunsoiton erinomaisuuden todistamisesta, vaan siitä, että tuli osoittaa, että soittajat, tanssijat ja laulajat kokivat perinteen itselleen ja yhteisölleen merkitykselliseksi.
Asia saattaa vaikuttaa arkiselta mutta on itse asiassa vallankumouksellinen.
Unescon sopimus koettiin Kaustisella erittäin hyväksi työkaluksi turvata perinteen elinvoimaisuus myös tuleville sukupolville. Sitä ilmankin kaustislainen viulunsoitto varmasti jatkaisi eloaan, mutta hakemusprosessiin liittyneiden lukuisien toimenpiteiden ja ahaa-elämysten kautta tulevaisuus näyttää valoisammalta.
Toki prosessin aikana Unescon luetteloon pyrkimisessä on nähty myös uhkakuvia. Esimerkiksi perinneilmiön karnevalisointi ja ylikaupallistaminen saattaisivat asettaa perinteen jatkuvuuden vaaraan.
Aika näyttää, mikä voima ja valta Unescon sopimuksella ja luetteloinnilla on yksittäisen perinneilmiön elinvoimaisuuden turvaamisessa. Nyt, kun Suomi edelleen ottaa ensiaskeleitaan sopimuksen toimeenpanossa, olisi hyvä aika tarkastella ja tutkia, mitä opittavaa ensimmäisten ilmiöiden luetteloinnista on Suomen tuleville ehdotuksille luetteloon ja toisaalta koko laajalle perinnekentälle maassamme.
MATTI HAKAMÄKI Kansanmusiikki-instituutin johtaja
Kylätalolla harjoitteleva Köyhäjoen pelimannit on yksi Kaustisen monista kyläyhtyeistä. Kuva: Lauri Oino.
Kuddnäsin valkoiseksi rapattu mansardikattoinen päärakennus ja keltainen sivutupa ovat tuttu näky Uudessakaarlepyyssä. Kuva: Leif Sjöholm.
Kirjailija, satusetä, professori Zacharias Topelius (1818–1898) on juoksennellut lapsena synnyinkotinsa Kuddnäsin porvariskodin pihapiirin rakennuksissa, kallioilla ja Lapuanjoen rannoilla silloisessa Uudenkaarlepyyn maalaiskunnassa: valkoiseksi rapatussa mansardikattoisessa päärakennuksessa, keltaisessa sivutalossa, paakarintuvassa, vaunuliiterissä ja huvimajassa, jotka edelleen seisovat paikoillaan.
Tilalla oli 1800-luvulla lisäksi monia maatilan rakennuksia, kuten navetta, talli, mylly ja sepän paja, mutta ne on purettu.
Museoviraston mukaan hyvin säilyneellä rakennusryhmällä on Topeliuksen elämäntyön arvioinnissa ja tulkinnassa erityinen asema. Kuddnäsin henkilöhistoriallista merkitystä Museovirasto pitää huomattavana. "Topeliuksen teoksista heijastuu monin tavoin Kuddnäsissä vietetty lapsuus", arvioi Kuddnäsin museoamanuenssi Laura Holm.
Lääkäri-isä, maataloudesta ja kansarunoudesta kiinnostunut Zacharias Topelius vanhempi (1781–1831) ja äiti Catharina Sofia o.s. Calamnius (1791–1868) olivat hankkineet Kuddnäsin tilan pakkohuutokaupasta vuonna 1813.
Päärakennukset oli alun perin rakennettu 1700-luvulla lähiseudulle, josta ne oli siirretty Kuddnäsiin. Päärakennusta on sittemmin jatkettu
Salongissa oppaana museoamanuenssi Laura Holm. Kuva: Emil Wingren.
neljänneksellä.
Topeliuksen piirilääkäri-isä piti talossa vastaanottoa, mutta erityisesti maataloudesta kiinnostuneena hoiti huolella myös tilaansa.
Poika-Zachris syntyi perheen kolmantena lapsena. Perheessä oli koettu surua, sillä hänen kaksi aiemmin syntynyttä veljeään olivat kuolleet pieninä. Hänen jälkeensä perheeseen syntyi vielä tyttö.
Zachris sai Kuddnäsissa kotiopetusta serkultaan jo nelivuotiaasta lähtien: ensin lukemista, sitten biologiaa ja maantiedettä. 11-vuotiaana hän lähti koulutielle Ouluun ja muutti setänsä luo asumaan, mutta palasi lomillaan Kuddnäsiin.
Onnellinen lapsuus koostui kepposista ja vastuuntunnosta
Kuddnäsin museoamanuenssin Laura Holmin mukaan tulevalla satusedällä oli onnellinen lapsuus. "Kyllä Zachris oli rasavilli ja sai saduilleen mallia omista kepposistaan! Tarinoista löytyy paikkoja, jotka ovat oikeasti olemassa Kuddnäsissa. Esimerkiksi valkoisen päärakennuksen vieressä on lekberget, leikkikallio, jossa voi leikkiä merirosvoa", kertoo Holm.
Kuddnäsin rakennettu ympäristö huokuu Topeliuksen tarinoista tuttua lapsuusaikaa, josta kirjailijan henkinen perintö nykypäivään vahvasti kumpuaa. Sitä tekee myös irtaimisto: Topeliuksen suvulta saadut porvariskodin tyylikalustot eri huoneissa: seinäkaapit, pöydät, tuolit, sängyt ja kehto, jossa satusetä on kapaloikäisenä nukkunut.
Holm kertoo, että Topeliuksen henkinen perintö näkyy kaikessa. Kunnostuksen yhteydessä Zachris-pojan sotilaspaperinukkeja löytyi vintin lattialankkujen välistä. Myös hyönteiskokoelma on tallella. "Kasvatus painotti sitä, että mitään ei saa ilmaiseksi, vaan työtä on tehtävä. Zachris myi äidilleen tarinoita, ja sai palkaksi yhdestä tarinasta nuppi
Piirilääkäri Zacharias Topeliuksen lääkärinlaukku. Kuva: Emil Wingren.
neulan, jolla kiinnitti hyönteiset kokoelmaansa", kuvailee Laura Holm.
Holmin mukaan myös lasten ja vanhusten arvostus oli tärkeää, samoin luontokappaleitten. Topelius olikin sittemmin perustamassa maahan ensimmäistä luonnonsuojeluyhdistystä. Kaksikielisyyttä vaalittiin palkkaamalla suomenkielinen piika, joka puhui suomea lapsille.
Holm kertoo, että lapsena Topelius ei saanut lukea kotona romaaneja, mutta niiden makuun tämä pääsi muutettuaan setänsä luo Ouluun.
Topeliuksen tädeillä oli Oulussa lainakirjasto. Naimattomat tädit asuivat samassa pihapiirissä veljensä Gustafin kanssa. Zachris vietti paljon aikaa tätiensä luona ja luki siellä lainakirjaston romaaneja. Poika viehättyi erityisesti historiallisista romaaneista. Zachriksen isä kuoli, kun poika oli 13-vuotias. Isä oli jättänyt Zachriksen koulutusvastuun veljelleen. Zachris lähetettiin 14-vuotiaana Helsinkiin Pietarsaaressa syntyneen maisteri Johan Ludvig Runebergin oppiin. Ylioppilastutkinnon jälkeen
Rakennettu ympäristö vahvistaa kulttuurin voimaa
Zachris vieraili synnyinseudullaan melkein joka kesä, myös viimeisenä elinvuonnaan 1898.
Topeliuksen perhe kuitenkin myi Kuddnäsin 1873, ja sen omistajat vaihtuivat tiheästi. Se toimi mm. meijerinä ja köyhäintalona Uudenkaarlepyyn maalaiskunnan omistuksessa, kunnes eduskunnassa tehdyn aloitteen seurauksena se siirtyi Zachris Topeliuksen lapsuudenkotisäätiölle 1930.
Satusedän ja hänen sisarensa lapsenlapset avustivat entisöinnissä ja lahjoittivat Kuddnäsiin runsaasti Zachris Topeliuksen aikaisia huonekaluja. 1980-luvulla Kuddnäs siirtyi Uudenkaarlepyyn kaupungin omistukseen.
Viimeisin, 800 000 euroa maksanut kunnostus tehtiin vuosina 2016–2018. Paikalliset puusepät ja käsityöläiset palauttivat rakennuksen 1930-luvun asuun. Rahoittajina oli Uudenkaarlepyyn kaupunki sekä suomenruotsalaisia säätiöitä.
Kuddnäsin museoamanuenssi Laura Holm arvioi, että rakennetun ja henkisen kulttuuriperinnön yhteyden merkitys näkyy tänä päivänä seudun kulttuurin vahvuutena. Hän luonnehtii Kuddnäsin ja Topeliuksen historiallista merkitystä pysyväksi ja merkittäväksi. Topelius tuli pienestä kaupungista tunnetuksi kaikissa Pohjoismaissa.
Nyt 7500 asukkaan Uudestakaarlepyystä on lähtenyt Topeliuksen jalanjäljissä toistakymmentä runoilijaa tai kirjailijaa, kuten Karl Mikael Lybeck, R.R. Eklund, Joel Rundt ja Finlandia-palkinnon voittanut Gösta Ågren sekä jopa uuden virsikirjan virsirunoilija Camilla Cederholm kuten Topelius aikanaan. Paikkakunnalla ovat varttuneet myös Peter Sandströmn, Malin Klingenberg, Karin Erlandsson, Anita Wikman, Eva-Stina Byggmästar, Gurli Lindén ja Lars Hulden.
HELENA ANT TIROIKO-MEHTÄLÄ
Jokaiseen rakennukseen liittyy lukemattomia tarinoita maailmasta, "kunhan joku ne tietää, tuntee ja välittää muille", huomauttaa Kotiseutuliiton puheenjohtaja ja museologian professori Janne Vilkuna.
Aineetonta kulttuuriperintöä voi olla vaikea suojella, jos ei ole konkreettista tilaa, jossa perinnettä voi vaalia ja jossa siitä voi luontevasti kertoa. Aineellisen kulttuuriperinnön säilyminen autenttisena säilyttää myös rakennus- ja korjaustekniikoita ja käsityötaitoja, aineetonta perintöä nekin.
Vastaavasti aineellinen kulttuuriperintö menettää suuren osan merkitystään, jos yhteys tarinaan katkeaa. Kuddnäs ja isolta osin maamme koko museokenttä ovat esimerkkejä aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön saumattomasta liitosta.
Maassamme on valtava määrä sellaista arkista kulttuuriperintöä, jota ei ole vielä tunnistettu kulttuuriperintökohteeksi, eikä suurinta osaa koskaan ehkä tunnistetakaan. Ne kertovat keskeisiä asioita siitä, keitä me olemme ja miksi meistä on tullut juuri tällaisia kuin tänä päivänä on nähtävissä.
Nyt kun maailman kohina ja pöhinä on hetkeksi hiljennyt, on aikaa tiedostavaan kulttuuriperintökävelyyn: pysähdytään eri päivinä hetkeksi jokaisen kotiseudun rakennuksen viereen ihmettelemään, mitä se pystyy kertomaan meistä paikallisista ja meidän kulttuuristamme. Ehkäpä joku tupsahtaa paikalle kertomaan sen varsinaisen tarinankin.
Kotiseutuliiton aineettoman kulttuuriperinnön työpajat käyntiin eri puolilla Suomea syksyllä
Kotiseutuliitto järjestää aineettoman kulttuuriperinnön siirtämiseen ja tutkimiseen keskittyvän työpajakokonaisuuden syksyllä 2020. Yhteisöt elävät! -hankkeen työpajoissa tuetaan paikallisten yhteisöjen valmiuksia käsitellä oman alueen aineetonta kulttuuriperintöä.
Työpajat kutsuvat koolle alueen kulttuuriperin
tötyön-, kotiseututyön- ja kansalaistoiminnan tekijä- ja organisointijoukot pohtimaan ja käytännössä suunnittelemaan sitä, mitä aineettoman kulttuuriperinnön siirtäminen, välittäminen ja vaaliminen voisi omassa yhteisössä olla.
Koulutusta elävän perinteen käsittelyyn
Yhteisöt elävät! -työpajoissa tutustutaan aineettomaan kulttuuriperintöön, Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemista koskevaan yleissopimukseen sekä Elävä perintö -wikiin. Osallistujien kanssa pohditaan aineettoman kulttuuriperinnön merkitystä ja ilmenemistä omalla alueella. Lisäksi osallistujat luovat omaan toimintaansa istuvan suunnitelman elävän perinteen käsittelyyn – sen vaalimiseen, tekemiseen ja jakamiseen omissa yhteisöissä.
Työpajat ovat tarkoitettu yhteisöille, jotka toimivat kulttuuriperinnön, kotiseutu- ja paikallistoiminnan sekä kansalaistoiminnan ja -vaikuttamisen teemojen parissa eri-ikäisten kohderyhmien kanssa.
Työpajakokonaisuus toteutetaan Museoviraston aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen mukaisten yhteistyö- ja kehittämishankkeiden avustuksella.
Lisää tietoa ajankohdista ja työpajojen toteutustavoista ja -paikoista alkusyksystä: www.kotiseutuliitto.fi/tapahtumat
Tiedustelut: hankekoordinaattori Maria Talvitie maria.talvitie@kotiseutuliitto.fi puh. 045 162 8440
Työpajat vetävä Maria Talvitie kerää pestotarpeeksi litulaukkaa lähimetsästä. Myös hortoilu, eli villivihannesten ja -yrttien kerääminen, on elävää perinnettä. Kuva: Peter Nyberg.
