Kronikka 1/2018 by Kronikka

Olisipa 60-luku taas. Saisimme sinua ihailla, pelätä, vihata ja rakastaa. Haluaisimme palkata korstot perääsi, mutta nekin kieltäytyisivät, sillä olit oikeassa. Se ärsytti, vitutti, opetti. — Esikuvani, oppi-isäni. Kiitos sinun, olen juuri tällainen, kuin olen. Kiitos sinun, olen juuri siellä, missä olen. Tiedostan hyvin huonot puolesi, välillä osaat kyllä olla täysi kyrpä... Mutta toisin, kuin ehkä jotkut muut, minä haluan vaalia hyvää puolta sinussa, aikaansaannoksiasi, kaikkea sitä, mitä olet minulle antanut. Välillä pelkään, että se kuva, millaisena sinut tullaan muistamaan, ei ole kaunis. Siksi teen parhaani, että perintösi jatkuu kauttani vielä seuraavillekin polville. Se viisaus, sivistys, tieto ja taito, minkä olet hallussasi pitänyt. Kuinka yksi pieni homo sapiens on voinutkaan ehtiä sellaisen kvantiteetin keräämään... Pelkään, etten ikänä onnistu samaa saavuttamaan. Menee nyt aivan liikaa tunteisiin, mutta toivon, että tiedät, kuinka paljon minulle merkitset. Tämä vaatimaton, mutta pitkään ja hartaudella kasaan väkerretty läpyskä on omistettu sinulle; Pjotr vanhemmalle. Koska tunnen sinut, toivon, ettet kommentoi tätä lehteä sanallakaan. -Pjotr Ö

SISÄLLYS ___________________

Kronikka 1/2018

I Pääkirjoitus 5 I Päätoimitus esittäytyy 6 I Hallitusesittely 8 I I PJ-palsta 10 I Kronos Työelämässä: Liisa Suvikumpu 11 I Raportti HOL-risteilyltä 14 I I Laskiaisterveisiä Itävallasta 16 I Keskiaukeama: kolme seppää 18 I Henkka hourii: Gradusta ja oikeasta elämästä 20 I I Essee: Matkakertomus Ruotsista, osa 2 22 I ISHA:n matkassa Varsovassa 28 I Välipala: Banaaniletut 30 I Käsialatehtävä 31 I I Runonurkka 31 I_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ Päätoimitus: Jasmina Ollikainen, Sander Kööbi ja Pjotr Ö Toimitus: Lauri Grünthal, Tuukka Eronen, Henri Muroke, Vuokko Schoultz, Atte Koreneff, Johnny Ö Taitto: Jan-Erik Engren Kansikuva: Pjotr Ö KESKIAUKEAMA: Sander Kööbi, Lauri Hemmilä, Martin Varama & Juuso Jääskeläinen Julkaisija: Kronos ry Painettu Picaset OY:ssä 9/2018, painomäärä 100 kpl Yhteystiedot: kronikkahelsinki@gmail.com facebook.com/kronikkalehti, issus.com/kronikka Tämä julkaisu on saanut HYY:n painotukea

___________________ PÄÄKIRJOITUS ___________________ Hei vaan, kronoslaiset ja kaikki te muutkin, jotka olette sattuneet saamaan tämän Kronikan käsiinne!

uten huomaatte, Kronikka on kokenut suuria muutoksia. Tämä johtuu siitä, että me nykyiset toisen vuoden opiskelijat jo fukseina totuimme nopeasti yliopistoelämään, levittäydyimme joka paikkaan ja valloitimme myös Kronikan toimituksen. Me, kaikki kolme päätoimittajaa olemme vieläkin suhteellisen uusia tulokkaita, ja toteutamme täällä nyt ennennäkemättömiä ja hurjia ajatuksia.

lehdestä löytyy muutama matkakertomus, työelämähaastattelu ja jatkokertomuksen toinen osa. Ja vaikka olemme uusia opiskelijoita, päästämme ääneen myös vanhoja konkareita, kuten Henkan. Lehden loppupuolella on (tästä lähtien) välipalavinkki.

Viime vuonna juhlittiin satavuotiasta Suomea ja viimeisin lehtikin käsitteli tätä aihetta. Tässä numerossa ei sen kummempaa teemaa ole, mutta toki sisällissodan muistovuosi saattaa näkyä. Tietenkin uusi hallitus ja uudet päätoimittajat esittäytyvät, minkä lisäksi

Päätoimittajat

Jotain tuttua on sentään jäljellä. Puheenjohtajalla on edelleen oma palstansa ja keskiaukeaman kuva on sekin tallella.

Sander Kööbi, Jasmina Ollikainen & Pjotr Ö.

___________________ PÄÄTOIMITUS ESITTÄYTYY ___________________

Jasmina Ollikainen Olen Jasmina Ollikainen (s. 1995) toisen vuoden opiskelija kuten muutkin päätoimittajat. Pääsin Tapiolan lukiosta, Työväen Akatemian, kautta tänne Helsingin yliopistoon. Aiemmin olenkin ollut mukana kirjoittamassa lukion lehteen ja ruvennut sittemmin kirjailijaksi, joten ei ihme, että päädyin myös Kronikan toimitukseen mukaan. Opintojen ohella on hauskaa kirjoitella myös jotain luovempaa ja vapaampaa.

________

Sander Kööbi Heippsundenduudelis (tai jotain yhtä hassahtavaa)! Olen Sander Kööbi, käsittääkseni Kronoksen nuorin jäsen ja yksi kronikan uudenkarkeista päätoimittajista. Silloisesta akuutista fuksismistani huolimatta olen kehdannut jo pariin otteeseen änkeä tuotoksiani Kronikkaan. Olen aiemmin osallistunut lukioni lehden toimitukseen, ja nautin muutenkin kyseisenlaisiin julkaisuihin kirjoittamisesta. Nyt siis hakeuduinkin lehden päätoimittajaksi, jotta voisin tehdä koko kronikasta oman henkilökohtaisen shitpostauskanavani.

________ > - - - - - - - Pjotr Ö - - - - - - - >

The NoirGardeTheatre, nyt vaikka sitten sen suuren ja merkittävän Kronos ry:n kanssa esittäkööt: suuri ja mahtava, kronikan uuden päätoimituksen jäsen, tarkemmin sanottuna riippakivi, sekä yleisestikin vain, (kuten vanha kansa sanoisi ) kivi, kaikkien osallisten, minkälaisissa kengissä nyt haluavatkaan kulkea. Nimeni on Pjotr Ö, sekä olen myös luultavimmin ensimmäinen päätoimittaja, joka edes vaivautuu pyytämään anteeksi, jo tavaksi tullutta Kronikan ulos saamisen viivästystä, sanon tämän ihan vain suuresta halustani ylläpitää edes jonkinlaisia perinteisten käytöstapojen rippeitä, jotka yritän omata. Ehkä myös sen takia, etten halua tulla hirtetyksi lopputoimituksen toimesta. Veljeni bändin kitaristia siteeraten; valitsemiseni rehellisillä vaaleilla nykytoimituksen jäseneksi, ei ehkä taas todistanut demokratiaa siksi toimivimmaksi yhteiskunnallisen organisoinnin muodoksi, mutta itsepähän olette valintanne tehneet, joten kärsikää kurjat siitä. Kronikkahan tunnetusti edustaa luetuinta, ellei jopa ainoaa lähdettä/kosketusta ulkomaailmaan, meille tulevaisuuden historian asiantuntijoiksi määritellyille ihmis-oletetuille. Ellei asiaa sitten halua katsoa hieman positiivisemmalta kannalta; hyvää (hahhahhaaahahhaa…) kannattaa jopa hieman odottaa. Ehkä. Sekä voisin tähän vielä täsmentää, että tämä numerohan ilmestyy HUOMATTAVASTI aikaisemmin, kuin olin teille, jotka edes vaivauduitte esittelyni interneetistä lukaista, luvannut. Että siitähän lurjukset saitte. Kuka minä olen? Siinäpä kysymys. Tämän aamuyöstä, hyvin tajunnanvirtaisesti (sentään en kylläkään millään matkalla, kai..) kirjoittamani esittelyn mukaan olen laitakaupungilla haahuilevan tekotaidekollektiivin jäsen, muina jäseninä esimerkiksi täysin kusipäinen isoveljeni, sekä muutama muu nimeltä mainitsematon intelligentsian edustaja, jos tuota sanaa voi meistä oikeastaan millään tavalla asiallisesti käyttää. Olen se salamyhkäinen myyrä, joka ylemmän johdon käskystä lähetettiin infiltroimaan ja haltuunottamaan yliopistomedia takaisin sinne, minne se kuuluukin, eli jonkinasteiseen biohazard-turvasäilöön, mistä suurimman osan inspiraatiostani haen jo nyttenkin. Onneksi niin omani, kuin muidenkin mielenterveyden kannalta saan tehdä tätä lehteä kahden, ihan oikeasti täysjärkisen ja hyvän ihmisen kanssa, toisaalta joiden Kronikkaan antamasta henkilökohtaisesta panoksesta ja voimista palttiarallaa 57% menee minun patistamiseeni. Anyway, olen Petroskoi taustainen matruskinin alku, joka nyt vain jostain syystä sattuu olemaan täällä. Eipä siinä mitään, ihan hauskaa on ollut, ainakin minulla ja vielä jonkin aikaa joudutte tekin minua vielä kestämään, (ilkeämielistä räkättävää naurua ). Ps. Suosittelen tsekkaamaan (jos nyt välttämättä haluatte/viitsitte/uskallatte) tuota yllämainittua poikkitaiteellistatekotaidepaskaa, muta ehkä mieluummin sitten joskus syksymmällä, kun on jotain katseltavaakin…….. Pps. Pahoittelut rakkaalle saamelaisaktivistilleni, tasokas päätoimittajan vastineeni ei oikein ehtinytkään tähän ensimmäiseen Kronikkaan, mutta seuraavaan kylläkin. Aihe on vaikea ja haastava, joten minäkin voisin kerrankin kokeilla tehdä jotain hieman enemmän tosissani. Toisaalta, seuraavan numeron teemaankin se sopii hieman paremmin. Ole siis vain kärsivällinen ja odota pahinta. -Pjotr Pjotrowitch Johnnynveli Ö

___________________ ÄÄRIMMÄISEN AJANKOHTAINEN HALLITUSESITTELY ___________________ Kronikan toimitus soluttautui Kronoksen hallituksen kokoukseen tarkoituksenaan selvittää vastauksia lukijoiden esittämättömiin kysymyksiin: kuka päättää kronoslaisten asioista?

iten järjestödemokratia toimii? Mitä olemme tehneet ansaitaksemme tämän? Mikä vittu on HOL? Samalla voidaankin oikein kätevästi tarkastella, minkälaisia ihmisiä olemme päästäneet vastaamaan elämästämme, hyvinvoinnistamme ja sieluistamme, eli johtamaan Kronosta. Jos Kronoksen nykyistä tilannetta erehtyisi tarkastelemaan ensimmäistä kertaa nyt, saattaisi se vaikuttaa haastavammalta kuin on osannut aavistaa. Rahamme ovat vähissä, kaktus luultavasti tekee taas kuolemaa, ulkopuoliset tuntuvat vihaavan Kronosta yhtä paljon kuin me sitä rakastamme ja perättömät huhut kronoslaisten riehunnasta bileissä ja juhlissa leviävät kateellisesta suusta toiseen. Näistä haastavista oloista ainejärjestömme kunniaa pelastamaan on valittu hallitus, jonka puheenjohtajana toimii Lauri Grünthal. Puheenjohtaja on kaikkien muiden kronoslaisten yläpuolella, sillä hän on meistä tärkein,

arvostetuin ja suosituin. Suuressa viisaudessaan ja anteliaisuudessaan Grünthal lupasikin seuraamassani kokouksessa huolehtia paitsi omasta edustaan, myös koko Kronoksen ja kaikkien sen yksittäisten jäsenten hyvinvoinnista. Tässä hän vaikuttaisi korostavan erityisesti hallitustoiminnan suoraviivaistamista ja sitä kautta tehostamista sekä Kronoksen maineen parantamista esimerkiksi HOL:n ja Humanisticumin silmissä. Puheenjohtajan alaisista korkea-arvoisin on varapuheenjohtaja, jonka tehtävistä kukaan ei tiaedä mitään. Tänä vuonna tehtävässä toimii Olli Pihlajamaa. On mahdollista että varapuheenjohtajan tehtäviin kuuluu jotain tärkeääkin, mutta vaikuttaa todennäköiseltä, että hänen tärkein tehtävänsä on ilmaista myöntymistään nyökkäysten ja muiden eleiden muodossa, kun hallitsijamme esittelee suuressa viisaudessaan tekemiään päätöksiä. Myös sihteerin virkaa voidaan pitää erittäin tärkeänä, sillä hänen tehtävänään on tallentaa

muiden hallituslaisten suusta tuleva verbaalinen kultavirta kirjalliseen muotoon. Tänä vuonna sihteerinä toimii Liisa Harve. Juuso Jääskeläinen ja Martin Varama ovat sen sijaan suorassa vastuussa Kronoksen tärkeimmästä toiminnasta, eli juhlinnasta ja myös osasta muusta iloisesta ajanvietosta. Siinä missä muu hallitus on pitkälti vastuussa kronoslaisten leivästä (sekä maallisesta että henkisestä), tämä kaksikko on vastuussa sirkushuveista, joilla alamaiset pidetään tyytyväisinä. Tähän liittyvät myös läheisesti yhdenvertaisuusvastaavan, eli tänä vuonna Anna ”Jazz” Riijärven tehtävät. Hänen tehtävänään on varmistaa, ettei kenellekään kronoslaiselle tule koskaan paha mieli, ja tästä syystä hän joutuu luultavasti eniten olemaan tekemisissä Varaman ja Jääskeläisen kanssa. Vastaavanlaisena asemana voidaan myös pitää Jaakko Sihvolan virkaa ekskursiovastaavan, joka käytännössä kattaa Kronoksen kaukaisempiin kohteisiin suuntautuvien tapahtumien järjestämisen. Myöhemmin tähän samaan virkaan nimitettiin sihvolan lisäksi Carita Kurumaa, joka on sittemmin hoitanut vähintään puolet virkaan kuuluvista tehtävistä.

saa lähinnä ihmetellä, miten Kronoksen laskuja voi maksaa, jos varallisuutta ei ole. Suorassa vastuussa Kronoksen ulkokuvasta on suhdevastaava Kiira Law. Hänen tehtävänään on, niin kuin titteli antaa ymmärtää, ylläpitää hyviä suhteita Kronoksen liittolaisiin. Tiedottaja Minna Likander taas on vastuussa siitä, että kaikki ovat tietoisia Kronoksen mahdista ja voimasta, ja sen järjestämästä toiminnasta.

“Rahamme ovat vähissä, kaktus luultavasti tekee taas kuolemaa, ulkopuoliset tuntuvat vihaavan Kronosta yhtä paljon kuin me sitä rakastamme ja perättömät huhut kronoslaisten riehunnasta bileissä ja juhlissa leviävät kateellisesta suusta toiseen.”

Kronoksen kukkarosta ovat vastuussa eräänlaisena kaksikkona sen Tuukat, Eronen ja Korhonen. Näistä ensin mainittu toimii varainhankintavastaavana ja jälkimmäinen taloudenhoitajana. Eronen on kuvaillut omaa tehtäväänsä ”koordinointirooliksi”, mikä tarkoittanee, että hänen ei tarvitse tehdä mitään. Taloudenhoitajana taas Korhonen puolestaan

Näiden lisäksi hallituksessa toimivat vielä työelämävastaavat Tuomas Harju sekä virallisesti virkailijan asemassa oleva Vuokko Schoultz, opintovastaava Sanna Rantahalvari ja kulttuurivastaava Leo Pääkkönen. Näistä kahden ensin mainittuun virkaan kuuluu mahdottomia tehtäviä, kuten saada tavalliset kronoslaiset (jotkahan ovat opiskelijoita!) tekemään omaa elämäänsä koskevia järkeviä päätöksiä. Pääkkösen tehtäväkään ei ole laisinkaan helpompi, sillä hän joutuu epätoivoisesti takomaan sivistystä ja kulttuuria saman porukan päähän.

Lisäksi myös me virkailijat olemme olemassa. Virkailjakunnalle kuuluu myös tärkeitä tehtäviä, mutta emme kuulu hallituksen muodostamaan arvokkaaseen luokkaan, joten emme siksi ansaitse tulla mainituksi.

Teksti: Sander Kööbi Huom. teksti on kirjoitettu kauan ennen tämän kronikan julkaisua ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa.

Ellette tienneet, Kronikka liittyy tavalla tai toisella historiaan, ja sitä on tekemässä henkilöt, jotka ovat siitä periaatteessa kiinnostuneet. Siksi kirjoitamme/julkaisemme asioita, jotka (ehkä) liittyvät historiaan. Juuri siksi ja täten meillä on suuri kunnia päästä käsiksi vanhoihin asiakirjoihin. Tällä kertaa ja tässä numerossa julkaisemme, valtavien ja kunnioitusta herättävien arkistojemme kätköistä löytämämme vanhan tervehdyksen, jonka on muinoin kirjoittanut eräs suuri ajattelija/johtaja/taiteilija sekä renessanssimies, sinivalkoisine haalareineen nimeltä Laurus Grünthalicus.

Olkaa niin hyvät ja nauttikaa:

___________________ PJ-PALSTA ___________________ Kohta on taas vappu.

änä vuonna pitkäksi venynyt talvi ja myöhästynyt kevät synnyttivät illuusion, että lukuvuotta on vielä paljonkin jäljellä. Eihän tässä vielä ole kiire, eihän puissa edes ole lehtiä, vielä ehdin kirjoittaa pari oppimispäiväkirjaa ja rästiesseen Marjomaalle. Ei auta, kohta on jo orientoiduttava viimeisiin tentteihin ja oikeasti kirjoitettava ne esseet. Kevät on kulunut hujauksessa myös Kronoksen hallituksessa. Toiminta on ollut aktiivista ja perässä pysyminenkin joskus yhtä haastavaa kuin valtsikan kurssisuoritukset. Olen katsellut hattua nostellen uusien toimijoiden työtä, kun viikko ja ilta toisensa perään eri toimialojen vastaavat tekevät uskomattoman hienoa työtä – mikäli et ole vielä keväällä käynyt yhdessäkään Kronoksen tapahtumassa niin suosittelen korjaamaan asian mahdollisimman pian, tilaisuuksia tulee varmasti. Puhuimme alkuvuodesta hallituksen kanssa Kronoksen kilven kiillottamisesta ja toiminnan kehittämisestä, ja alkuvuonna onkin teh-

ty paljon uudenlaisia asioita ja kehitelty uusia tapahtumakonsepteja. Esimerkiksi yhteistyö alumnien kanssa on viety uudelle tasolle työelämäpaneelien ja alumnisitsien avulla, ja nykyopiskelijana on hienoa kokea, miten historia yhdistää myös yli opiskelijasukupolvien. Koska opiskeluaika luo selvästi vuosienkin päästä merkityksellisiä muistoja, onkin välillä hyvä keskittyä lähteiden tulkitsemisen ohella myös niiden tulevien muistojen tuottamiseen ja historian tekemiseen. Kolmannes vuodesta alkaa olla takana ja toivottavasti entistä paremmat kaksi kolmannesta edessä; muistetaan siis nauttia paitsi historiasta, myös nykyhetkistä. Ja jotta tulevaisuus on vielä loisteliaampi, haluan kannustaa mahdollisimman matalan kynnyksen yhteydenottoihin minuun tai muihin Kronoksen toimijoihin kaikkien mahdollisten ruusujen ja risujen osalta. Mutta nyt katse jo kohti vappua ja Kansallisarkiston kattoa!

Lauri Grünthal Kronoksen puheenjohtaja

Kronos työelämässä

___________________ Suomalaisen tieteen, taiteen ja kulttuurin ytimessä ___________________ On häpeällistä, jos kronoslainen ei osaa sujuvasti vähintään kolmea vierasta kieltä.

ätä mieltä on Euroopan historian dosentti Liisa Suvikumpu”Vaikka olisi Suomen historian fanaatikko, pitäisi osata kohdata ihmisiä eri kulttuureista ja yrittää kommunikoida heidän kielellään.” Erinomainen keino vahvistaa kielitaitoa on vaihto-opiskelu. Ulkomailla opiskelusta saa myös muita etuja. Vaihto-opiskelu on itsenäisen ajattelun kehittämisen kannalta todella tärkeää, sillä ulkomailla opiskelu tuo elämänkokemusta ja vahvistaa asiantuntemusta toisesta kulttuurista. Suvikumpu vietti vuoden vaihto-opiskelijana Italiassa, kun hän opiskeli historiaa Helsingin yliopistossa 1990-luvulla. Suvikumpu korostaa, että vaihto-opiskelu kehittää kielitaitoa ja kulttuurista pääomaa. Vaihto-opiskelun pitäisi hänen mielestään olla pakollista yliopisto-opiskelijoille. Italiassa opiskelu vahvisti Suvikummun erityisosaamista, mikä poiki monia työtehtäviä. ”En olisi nyt asemassani, jos en olisi ollut opiskelijavaihdossa. Vaihto-opiskelu on järisyttävä kokemus ja sen tarjoama kulttuurinen pääoma on korvaamaton.” Suvikumpu on Säätiöiden ja rahastojen neu-

vottelukunnan toimitusjohtaja. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta on Suomen tärkeimpien apurahasäätiöiden yhteistyöelin, johon kuuluu 188 jäsensäätiötä. Neuvottelukunnan yhteiskunnallinen merkitys on valtava. Tästä kertoo esimerkiksi se, että vuonna 2016 neuvottelukunnan jäsensäätiöt tukivat suomalaista tiedettä, kulttuuria ja sosiaalisia tavoitteita yhteensä yli 500 miljoonalla eurolla. Historian opinnot Suvikumpu aloitti Helsingin yliopistossa vuonna 1994. Myös arkkitehtuuri kiinnosti häntä, mutta historia vei mukanaan jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 2009. Eniten Suvikumpua kiinnostaa mikrohistoria. ”Minusta on tavattoman mielenkiintoista, miten suuret makrotason tapahtumat vaikuttavat ruohonjuuritasolla ihmisen elämään ja kokemukseen omasta aikakaudestaan.” Häntä kiehtoo erityisesti, millainen kokemus maailmasta eri aikakausien ihmisillä on ollut. 1800-luku ja 1900-luvun alku ovat Suvikummun mielestä todella kiinnostavia. Aikakau-

den tunteminen on hänen mielestään tärkeää nykyhetken ymmärtämisen kannalta. ”Ajanjakson ymmärtäminen auttaa hahmottamaan, miksi nykymaailma on sellainen kuin se on. Nykyaikana solmitaan samoja langanpätkiä, jotka ovat saaneet alkunsa 1800-luvulla.”

Paras työpaikka Suomessa Toimitusjohtajan työhön Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnassa kuuluu paljon yhteiskunnallista vaikuttamista. Työ sisältää esimerkiksi säätiöiden etujen ajamista muun muassa lainsäädäntötyöhön vaikuttamalla. Tärkeässä roolissa on myös tutkimus- ja kulttuurirahoituksen kokonaisuuden seuraaminen ja säätiöiden brändien kehittäminen. Liisa Suvikumpu uskoo, että säätiöiden jakamat apurahat tutkimukselle ja kulttuurille parantavat maailmaa. Hänestä työ Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimitusjohtajana on Suomen paras työpaikka, koska siinä pääsee toimimaan maailmanparantajana. Työelämässä Suvikumpu on oppinut tunnistamaan vahvuuksiaan, mikä on vahvista-

nut itseluottamusta. Hän on myös oppinut, kuinka tärkeä jokainen ihmiskohtaaminen on. Työelämässä kaikkien kanssa on tultava toimeen, minkä vuoksi jokaisesta kannattaa löytää parhaat puolet. ”Opportunistisesti voisi myös muotoilla, että jokaisesta voi olla hyötyä jonkin projektin loppuun saattamiseksi. Elämä tuntuu mukavammalta, kun pyrkii näkemään muissa ihmisissä heidän parhaat puolensa.”

Historian opinnot parhaat valmiudet työelämään

antavat

Liisa Suvikummun mielestä historian opinnot antoivat hänelle parhaat valmiudet työelämään. Hän korostaa, että historian opinnot kehittävät sekä itsetuntemusta että auttavat ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä. ”Historioitsijat osaavat tulkita ympäristöä aivan eri tavalla kuin mistään muusta aineesta valmistuneet. Ympäristö puhuu meille eri tavalla kuin muille. Tulkintakykymme kautta me olemme tarinankertojia, joita kaikki nykyään tarvitsevat.”

Historianopiskelijalle on sen vuoksi tärkeää opetella kirjoittamaan hyvin sekä kotimaisilla että kansainvälisillä kielillä.

•

Perehdy työnantajaan hyvin. Kannattaa esimerkiksi miettiä, miten voisi osaamisellaan parantaa organisaation toimintaa.

Suvikumpu uskoo, että historioitsijan vahvuus piilee kyvyssä ymmärtää ihmistä ja ilmiöitä syvällisesti, jäsentää maailmaa ja ajatella kriittisesti.

•

Kehitä kielitaitoa. Yksi tapa on vaihto-opiskelu, joka viestii työnantajalle kielitaidon lisäksi myös rohkeudesta ja itsenäisyydestä.

”Ei voi olla hyvä tutkija, jos yrittää pelkästään selittää asioita. Tutkimuskohteen ymmärtäminen on todella tärkeää. Myös työelämässä on tärkeää ymmärtää muiden motiiveja.”

•

Yliopisto on kuin avoin karkkikauppa. Tutustu muihin oppiaineisiin ja kartuta yleissivistystä, sillä sille on tarvetta työelämässä.

Historioitsijat osaavat myös käsitellä suuria määriä informaatiota.

•

Tutustu uusiin ihmisiin. Yliopistossa kannattaa tutustua moniin ihmisiin, sillä verkostoista on apua työelämässä. Kronosaktivismi on parasta!

•

Ole oma-aloitteinen ja tuo itsellesi tärkeitä asioita rohkeasti esille. Esimerkiksi palkankorotusta pitää pyytää itse, kukaan ei tule sitä tuputtamaan.

•

Ole nöyrä ja muista, että puuhun kiivetään tyvestä. Vaikka tuntuisi kurjalta olla töissä esimerkiksi kaupan kassalla, työn tekeminen kasvattaa ihmisenä ja jokaisesta työstä oppii jotakin. Monissa asioissa piilee lisäarvoa, joka ei ole heti ilmeistä. Työelämä vaatii kärsivällisyyttä ja yritteliäisyyttä.

•

Luota itseesi, olethan kronoslainen! Osoitus kykeneväisyydestäsi on se, että olet päässyt opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon!

“Tieto on uusi öljy. Historioitsijat osaavat tulkita oleelliset asiat suurista tietomassoista. Tekoäly ei kykene syvälliseen analysointiin, eikä siihen ihmisen ymmärtämiseen.” Suvikummun mukaan historioitsija kykenee erottamaan faktan fiktiosta ja osaa kysyä tärkeitä kysymyksiä. Kriittinen ajattelu on yksi tärkeimmistä taidoista työelämässä.

Liisa Suvikummun vinkit työelämään: •

•

Laadi omaan suuhun sopiva hissipuhe siitä, miksi historian opiskelussa opitut taidot ovat erinomaiset. Konkreettisuus on tärkeää, sillä rekrytoijat näkevät puppusanojen läpi. Korosta rekrytoinneissa humanistisen tutkinnon monipuolisuutta. Jos humanistit eivät itse korosta osaamistaan, ei kukaan muukaan sitä tee. Tunnista omat vahvuutesi. Kun tuntee omat vahvuutensa, osaa myös rekrytoinneissa argumentoida, miksi on paras tiettyyn tehtävään. Vahvuuksien tunnistamisessa auttaa hyvä itsetuntemus, mutta voi kysyä kavereilta - tai vaikka äidiltä..

Liisa Suvikumpu löytyy myös muutaman vuoden takaisesta 375 humanistia -kokoelmasta: http://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/ liisa-suvikumpu

Teksti: Vuokko Schoultz Kuva: Annika Rauhala

___________________ TUUKAN KOOTUT SEIKKAILUT HOL-RISTEILYLLÄ ___________________ Saapuessani lievästi kettuuntuneena ruuhkaisesta seiskan spårasta halki kinoksien Länsiterminaaliin en tiennyt mitään niistä seikkailuista, joihin joutuisin seuraavien 22 tunnin aikana.

erminaalissa käytyjen Napoleon-keskustelujen ja some-sisältöä luovien ryhmäkuvien jälkeen oli aika siirtyä vanhan tuttuni, Silja Euroopan, kyytiin. Viro taisi pelätä suomalaisten toimintaa Tallinnassa, kun ensimmäistä kertaa ikinä meidät pysäytettiin laivan ovella passintarkastukseen (R.I.P. fuksi). Vanhemman opiskelijan arvovallalla johdatin jäljellä olevat seuralaiseni laivan sokkeloiden läpi hytteihimme, joissa jaoimme punkat kristillisesti tasan (eli minä otin parhaan ja muut myöntyivät siihen) sekä hioimme illan toimintasuunnitelmaa. Päätimme lähteä baariin ennen tax-freeta, mutta jäimmekin hengailemaan fuksien hyttiin. Kun lopulta pääsimme baariin, päätin ottaa kaljan lisäksi myös salmarin. Se nosti hyvin tunnelmaa, joka yhdistettynä laivan keinumiseen haastoi elintarvikkeiden ostamistani laivan puodista. Hankittuani tarvittavat elintarvikkeet aloin bondaamaan fuksien painostuksesta oululaisten kanssa, mikä johti ensimmäisiin käytäväbileisiin ja yhteislauluun sekä hyvään yhteishenkeen yli yliopistorajojen.

Käytäväbileistä oli luontevaa siirtyä jatkoille buffetiin, jossa edellisistä kerroista viisastuneena päätin keskittyä syömään vain kalatiskistä ja juomaan vain mietoja (vain toinen näistä piti). Syömisen ja juomisen lomassa oli aikaa vaihtaa kuulumisia muiden historioitsijademarien kanssa sekä ottaa raskauttavaa todistusaineistoa. Syötyämme pidimme buffetissa sitsit, jotka aloitti kaunis baritoniääneni, piti yllä kuorolaulettu Kansainvälinen ja päätti matkustajia yhdistänyt Maamme-laulu. Sieltä siirryin ensin muiden mukana baariin, mutta koska Michael Monroen keikka ei jaksanut innostaa, päätin etsiä parempaa tekemistä ja halvempia virvokkeita hyttiosastolta. Ensimmäisessä hytissä Turun tylypahkalaiset pitivät omia bileitään musiikin raikuessa välillä kajareista, välillä yhteislaulusta vaihdellen kevyestä musiikista aatteelliseen musiikkiin. Toisessa hytissä päädyin keskustelemaan vanhempien historioitsijoiden kanssa universumin lopullisesta kohtalosta rakkaan ystäväni Jallun kiertäessä kehää. Kolmanteen hyttiin tultaessa keskustelu oli päättymässä,

mikä oli helpotus, koska seksuaalisuudesta keskustelemiseen olin vielä aivan liian selvä, mutta vapaaseen jutusteluun ja jallunjuontiin täysin valmis. Epämääräisen ajan ja jallumäärän jälkeen siirryimme hytistä jossain mielentilassa baariin. Siellä pääsin kunnon poliittiseen keskusteluun, kun juttelin eräiden historiasta ja puoluepolitiikasta kiinnostuneiden opiskelijoiden kanssa politiikasta. Tämä keskustelu jatkui siihen saakka kun meidät ajettiin pihalle baarin sulkeutuessa. Sieltä siirryimme halvimpaan mahdolliseen jatkopaikkaan – hyttiosastomme käytäville. Loppuyön keskustelin yhä pienenevän porukan kanssa erinäisistä asioista, mistä en muista kuin hyvän tunnelman. Lopulta maatessani puoliunessa aamuvarhaisella hyttikäytävien mutkassa päätin mennä hyttiini hetkeksi nukkumaan. Onnistuin poikkeuksellisesti pukeutumaan pyjamaan ennen sammumista punkkaani. Lyhyen pimeyden jälkeen tuli kirkkaus, kun hyttitoverini laittoi valot päälle. Täydellinen onnistuminen – pahin darra koskaan, maissavierailuaika reilusti ohitettu ja puhelin hukassa! Etsittyäni sitä tovin hytistäni tein ainoan järkevän teon ja lähdin käymään fuksien hytissä, jossa puhelimeni odotti kiltisti

rivissä muiden kanssa. Seuraavaksi nautin aamiaiseksi voileivän, jonka syömiseen meni huonon vointini takia pitkään. Sen jälkeen palasin fuksien hyttiin bondailemaan toisten opiskelijoiden kanssa ja katsomaan hyviä remix-videoita krapulahoitonani, koska en voinut lähteä eräiden muiden kanssa tasoittaville, kun pelkkä ajatuskin siitä käänsi sisuskaluni ympäri. Ihme kyllä huonot videot yhdistettynä täydelliseen videoihin eläytymiseen loi paitsi aivan uudenlaisen yhteyden fukseihin myös paremman olon, jolloin saatoin lähteä haukkaamaan raikasta ilmaa kannelle muiden kanssa. Töhöiltyämme siellä hetken ja leikittyämme vähän promenadihissien kanssa palasimme hytteihimme pakkaamaan omaisuuttamme ja kuuntelemaan hyvää musiikkia naapurihytistä ennen astumistamme takaisin Suomen kamaralle (tulli ei pysäyttänyt). Lopputulos: Kaamein krapula, parempia ihmissuhteita ja kassillinen erilaisia juomia. Ohessa kuvamateriaalia Tallinnasta. Itse en käynyt maissa, mutta fuksit (ja kenties puhelimeni) kyllä.

Tuukka Eronen

___________________ LASKIAISTERVEISIÄ ITÄVALLASTA! ___________________ Fuksien laskiaistunnelmaa taisi häiritä pahasti haalareiden puuttuminen.

ohteena olivat Itävallan Alpit, ja minulle jo kohtuullisen tuttu alue: Zell am See, Kaprun ja Saalbach.

Kesälomalla 2013 olimme perheeni kanssa olleet automatkalla Euroopassa. Sillä aikaa, kun Suomessa oli ollut hellettä, ihmettelimme Itävallan räntäsadetta ja lämmitimme asuntoamme pitämällä hellaa päällä. Tällä kertaa kohtuullinen kylmyys oli toivottua. Sitä olikin melko sopivasti laskettelua varten. Kelissä ei tosiaankaan ollut valit-

tamista, sillä enimmäkseen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Yhtenä päivänä tosin lunta pyrytti sakeasti, mutta ei tämäkään laskettelua haitannut, sillä uuden lumen ansiosta rinteet olivat hyvässä kunnossa. Kaiken kaikkiaan tällä alueella riitti pitkiä rinteitä, ja välillä kävimme kokeilemassa myös rinteen ulkopuolisia reittejä (mikä osoittautui vähän liiankin rankaksi ponnistukseksi.) Mutta väsyneitä jalkoja olikin sitten mukava hoivata Kaprunin kylpylän porealtaissa. Oli siellä erilaisia saunojakin, tosin ”suomalainen” sauna oli mielestämme liian kuiva.

Väkeä riitti niin vuoren rinteillä kun kylpylässäkin. Keskieurooppalaisilla taisi olla loma-aika, ja hiihtohississä kuuli useita germaanisia kieliä, mutta suomalaisia oli hyvin vähän. Ainoat maanmiehet kohtasimme, möykkyisellä, epävirallisella rinteellä seikkailemassa kaukana muista. Hyvin suomalaista.

tunnelissa, minkä seurauksena 155 ihmistä menetti henkensä. Tapaukseen liittyen Kaprunin hiihtokeskuksen ala-asemalla on betoniselta parakilta näyttävä muistomerkki. Ulkoa päin se ei ole kummoinen, mutta sisällä kynttilät valaisevat uhrien muistolaattoja tunnelmallisesti.

Tietenkään historianopiskelijalle ei pelkkä laskettelu ja kylpeminen riittänyt. Myös kulttuurinähtävyyksiä oli päästävä katsomaan. Olihan tällä seudulla kaikenlaista väkeä ja valtakuntaa ollut aina kelteistä ja roomalaisista lähtien. Heistä ei merkkejä näkynyt. Mutta oli Kaprunissa sentään eräs maamerkki, linna 1200-luvulta, jossa nykyään järjestetään kaikenlaisia tapahtumia esimerkiksi markkinoita. Nyt talvella linna vaikutti kuitenkin aika autiolta.

Itävalta on sikäli miellyttävä kohde, että se on kohtuullisen lentomatkan päässä Suomesta. Saksan naapurina se on siisti ja toimiva maa, jossa hanavettäkin voi juoda. Alppikylät ovat erittäin kauniita jylhine maisemineen ja koristeellisine rakennuksineen. Jos laskettelu ei kiinnosta, voi Alpeilla vaeltaakin, joten tekemistä kyllä riittää kaikille. Jätteiden lajitteluun ja energiatehokkuuteen sen sijaan ei paljoa taideta kiinnittää huomiota, mitä tulee talojen lämmitykseen. Mutta ehkäpä tämä puoli vielä kehittyy.

Sillä aikaa, kun Suomessa oli ollut hellettä, ihmettelimme Itävallan räntäsadetta ja lämmitimme asuntoamme pitämällä hellaa päällä.

Laskettelullakin on Itävallassa pitkät perinteet. Se on tuonut Zell am Seen alueelle turisteja ja 1860-luvulla. Mutta lasketteluun liittyviä onnettomuuksiakin on tapahtunut. Synkästä lähihistoriasta kiinnostuneelle Kaprunilla on kerrottavanaan karmea tarina. Marraskuussa vuonna 2000 laskettelijoita kuljettanut funikulaarijuna syttyi palamaan

Alppien lisäksi pääkaupunki Wien mahtaa olla kiinnostava paikka. Sieltä löytyisi varmasti myös historiasta kiinnostuneelle monenlaista nähtävää. Ehkäpä sinne voisi tehdä seuraavan opintomatkan.

Jasmina Ollikainen

Henkka hourii

___________________ GRADUSTA JA OIKEASTA ELÄMÄSTÄ ___________________ Opiskelija saattaa useinkin miettiä, mitä hän jättää jälkeensä poistuessaan yliopistolta. Mitä opit opiskeluidesi aikana itsestäsi ja mitä mahdollinen ympäristösi oppi sinusta.

alitettavasti opiskelut eivät aina suju toivomallasi tavalla ja silloin ajattelet paljon yksinkertaisempia asioita. Ajattelet sitä, että sinä jätät jälkeesi vain gradun yliopistolle. Tämä on hieman hassua, sillä teoriassa sen lukee vain graduohjaajasi ja mahdollisesti vanhempasi, jos he ovat ystävällisiä.

Nyt istuessani Helsingissä, Alexandrian harmaudessa, mietin miksi en voisi Lähi-itää opiskelevana istua mieluummin etelämpänä sijaitsevassa Alexandriassa. Kaiken lisäksi graduni vielä liikkuu Syyrian ja Palestiinan lisäksi myös Egyptin alueille ja näin illuusio jostain muusta kuin gradusta on jälleen kerran täydellinen.

Oma graduohjaajani sanoi aikanaan, ettei gradun ole pakko olla viimeinen suoritus yliopistolta poistuessasi. Voit ihan hyvin tehdä sen aiemmin ja viimeistellä opintosi jollain mielekkäämmällä. Ehkä löydät kivan harjoittelupaikan. Käyt vielä kerran luentosarjalla istumassa fuksien kanssa ja mietit omaa fuksiuttasi samalla. Jos se on mahdollista, suoritat vaikka kolmannen sivuaineen kahden pakollisen kaveriksi. Valitettavasti usein käy kuitenkin niin – kuten allekirjoittaneellekin -, että gradusta tulee mörkö. Suoritin sitä siirtääkseni itselleni ylimääräisen sivuaineen, kävin vielä kerran fiilistelemässä fuksien kanssa perinteistä luentosarjaa ja löysin unelmieni harjoittelupaikan.

Usein opiskelija ei huomaa katsoa taakseen, millaisin askelin olet tämän hetken luo saapunut. Tein kandini keskiaikaisesta Lähi-idästä ja nyt jatkan sitä nyt graduksi. Vaikka työ on kulkenut vaihtelevalla menestyksellä, se ei oikeastaan ole missään vaiheessa kadonnut täysin edestäni. Suoritin ylimääräisen sivuaineen arabian kielestä ja islamin tutkimuksesta. Päädyin osin tämän vuoksi harjoitteluun Beirutiin, Libanoniin. Toimiessani siellä Suomen Lähi-idän instituutin harjoittelijana, kieliopintojani tuettiin ja tavallaan sivuaine jatkoi elämäänsä noppien ulkopuolella.

Viimeinen luentosarja jolla istuin, koski Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan historiaa. Otin sen

alun perin vain omaksi ilokseni. Saapuessani Beirutiin työnantajani sitten innostui gradustani niin paljon, että innostuin itsekin siitä. Ainakin sen verran, että heitin sen roskiin ja loin työn disposition sitten alusta alkaen uusiksi. Tuntui tuolloin pahalta vain heittää vanha gradu pois, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin onnistuin tekemään menetetyn materiaalin pohjalta viimeiselle luentokurssilleni esseen. Lisäksi itse kurssi myös liikkui tutkinnossa gradua tukeviin opintoihin. Matkatessani pitkin Libanonia ja Jordaniaa tapasin myös paljon ihmisiä joiden kanssa juttelin graduaiheestani. Kurditaustainen ayyubidisulttaani Salah al-Din (Saladin) oli monille tuttu, hieman kuten Mannerheim on meille suomalaisille. Jokaisella on hänestä mielipide ja yllättävän monella se on hyvin erilainen. En tiedä auttavatko nämä keskustelut itse työtä, mutta ne muistuttivat miksi ylipäätään opiskelen juuri historiaa. Saavuin yliopistolle juuri siksi, että pää oli täynnä kysymyksiä ja janosin niille vastauksia.

Mitä enemmän historiaa opiskelee, sitä enemmän huomaan löytäväni vastauksien sijaan uusia kysymyksiä. Mikä oudointa, se ei turhauta. Päinvastoin. Kun kevään aikana valmistun, lähden yliopistolta kiitollisena kaikesta. En edelleenkään ole ihan varma millaista elämä tarkalleen on yliopiston jälkeen. Sen sijaan olen – kiitos yliopiston – varma, ettei sen tarvitse olla mitään tietynlaista ja ennalta määrättyä. Lopulta yliopiston tärkein tehtävä on sivistää ja auttaa mahdollisimman monet harhailevat mielet kohti tulevaisuutta, mitä se sitten kullekin lienee. Osa meistä myös oppii muita nopeammin. Osa – kuten minä – hitaammin, ja niin hetki on ohi ja on aika palata gradun pariin. Sillä kliseisesti se on viimeinen suoritukseni tutkinnossa, vaikka niin ei olisi tarvinnut olla.

Henri Muroke

Essee

___________________ MATKAKERTOMUS RUOTSISTA, OSA 2 ___________________ Mihin on maailma mennyt, kun ”laatusatiirikko”, eli satirisisti, joutuu (rehellisesti sanottuna) paskallensa selittävän johdannon kirjoittamaan? En vain jaksaisi/ehtisi sitten millään olla yksi, tässä ”huumorin”-tajuttomassa maailmassa villinä riehuvan, anonymiteetin harhan johtaman, ykkösistä ja nollista koostuvan joukkolynkkaus-possen loputtomista (joko oikeutetuista tai hieman vähemmän oikeutetuista) uhreista, vaikka rupeaahan tässä olemaan jo tottunut siihen, että ihmiset uhkaavat tukehduttaa minut tyynyllä nukkuessani. Eihän se ole matka/työ/”ystävä”-piiri eikä mikään, jollei edes vähän joudu henkensä puolesta pelkäämään… Elämässä pitää olla jännitystä, kuten eräs ylipuhelias mulkvisti (miksi Wordin mielestä ”mulkvisti” on typo, kuten sana typo, mutta ”mulkvistit” ei..?) sen ilmaisisi. Jos joltakulta aktiiviselta lukijalta sekä tätä lehteä hartaasti, ellei jopa fanaattisen kärsimättömänä odottaneelta ihailijalta on mennyt (jotenkin, esimerkiksi lehden olemassaolon jo täysin unohtaneena) ohi, on seuraava luettavissanne oleva teksti jatko-osa. Oletan, että te korkeakoulutusta kanssani leikkivät ystäväni, olette sen verran fiksuja ja filmaattisia, että ymmärtänette kaivaa esiin jostain sukulaistenne mökin (sillä sitten kyllä opintotukia maksetaan edelleen aivan liikaa, jos teillä on varaa omaan…) huussin nurkasta, ehkä jo hieman pölyttyneen ja turhan monta vuodenajanvaihtoa kokeneen edellisen Kronikan, siis viimeisen numeron hienolta edellisvuodeltamme, jota olen tässä turhankin hyvin siinä onnistuen yrittänyt, keinot kuin keinot käyttäneenä, unohtaa. Jos joku on niin (tähän väliin kaunis suomalainen miehen etunimi), että yrittääkin lähteä lukemaan tätä suoraan tästä, (kaikista kilteistä kehotuksistani huolimatta), voi typeryytensä ja ylimielisyytensä voimin seuraavana tempauksenaan hakea sitten vaikka Hankeniin. (Ja jos niin oikeasti teette, voisitteko olla niin kilttejä ja päivittää hieman vanhentuneet tietoni paikallisista näkymistä, sillä minua ei ole enää sisään päästetty sinne sen jälkeen, kun vierailin siellä hyvän ystäväni, erään bandana-päisen kommunisti-/äärikristityn kanssa. Kuulemma runoilija hänkin, mutta mielestäni hänen tuotannostaan paistaa vuosikymmen toisensa jälkeen vain enemmän, hieman turhankin rankka Taisto Sinisalon, sekä pyhän mikä lie Paavalin ongelmakäyttö. Plump, plump molskis vaan!)

Kuten tuossa aikaisemmin jo mainitsin, olen siis (kiitos aivan väärän aikakauden, jolle jouduin syntymään) jo kirjoittanut, erittäin laadukkaan kaiken kattavan ja selittävän, jo akateemisia standardeja hipovan johdannon (suosittelen vahvasti tulevan luetuksi, ihan vaikka sitten kertauksen vuoksi), jonka jälkeen kenenkään ei pitäisi tuntea minkään selkäpuolella esiintyvät ruumiinosansa kipeytyvän, mutta jos nyt kuitenkin harrastat, nykypäivän trendiliikuntaa, eli ns. ”offendausta”, suosittelen tämän lehden käyttöä maksimissaan saunan*** lämmikkeeksi. (Toisaalta, minut on pidetty ku-

rissa ja nuhteessa ja lehdestämme saattaa löytyä muilta ihan luettavaakin materiaalia, varmistakaa vain, ettei kirjoittajan nimi lopu millään tavalla kirjaimeen ”Ö”.) Joten kaipa se on taaas kerran paikallaan; Trigger

alert! Kuudelta aamulla ei pitäisi ikinä kirjoittaa, mutta olkaa hyvät (tai sitten ette, kiittämättömät runkkarit), kirjoitinpa teille vahingossa uuden johdannon, sillä olen aivan liian laiska painamaan enää deleteä. Pahoittelen myöhästymisen lisäksi, viime numerosta tuttujen, laadukkaiden kuvien vähyyttä. Suurin osa tuli ilmeisesti poltetuksi matkalla, sillä ystäväni Allen sekä tark’ampuja William menivät väittämään Jackille niiden aiheuttavan dissosiatiivisia vaikutuksia. Tätäkin tekstiä on nyt sitten (perkele) sensuroitu, sillä kuulemma olen nyt ITSE vastuussa siitä, tai jotain muuta paskaa. Kuka helvetti minut päätoimitukseen meni oikein valitsemaan? Rajoittakaa nyt ihmeessä niitä kokouskaljoja… Anyway, saanen ”ylpeänä” esittää: Excrusificsionae studentus historicus Kronoeae (ät..?) Boaetia maximus hedonismus –matkakertomus laivalta (Osa 2.) -Pjotr Pjotrowitch Saari ”Minulla on luottoa!” -eräs hippiäinen, jolle uusimman tietoni mukaan on herranjestas menty antamaan valtaa!

Takaisin laivalla päätimme palata tutkivan journalismin pariin ja kokea tämä, insinööri-tason versio suomalaisesta, kaikkia (eri laatuluokkien) kansankerroksia yhdistävästä risteilykulttuurista.*** (Tähän väliin haluan onnellisena mainita, kuinka kivi vierähti sydä-

meltäni löytäessäni sen ruskean pikku paskan sieltä lakanoistani, se oli vain iloisesti päättänyt värjätä ympäristönsäkin suurimmalta osin värisekseen. Kuvaa en voi laittaa, sillä se ei varmastikaan läpäisisi Kronikan tiukkaa sensuuria hyvän maun rajoista.)

Poristuamme (rentoutumassa?), tuplasti maksamamme ajan, ”kylpylän” säälittävässä kusenpulputusaltaassa, minä ainakin sain tarpeekseni ympärillämme mellakoivista tulevaisuuden toivoista, saatanan kirkuvista, keskeneräisistä ihmisistä ja päätin siirtyä johonkin paljon suomalaisempaan. (Äijät sanoivat minulle, että nämä ällöttävät, kehoneritteitä joka puolelta valuttavat hobitit, oli vain kestettävä paha, sillä ne kuulemma tarkoittivat lähistöllä sijaitsevia kiimaisia YH-äitejä valmistautumassa vapaalle.) Sauna***, se oli sitten ihmeellinen

paikka. Suomalaisiksikin kutsutut lobotomiapotilaat ahtautuvat samaan tilaan, joka tuntuu toimivan ainoana paikkana maailmassa, missä he pystyvät avautumaan, jopa ilman alkoholia, tarkoittaen harmikseni saavani selvää heidän ongelmistaan. Kokemani perusteella pystyn nyt sanomaan, että mitä riippuvampi, siis kypsempi liha, sitä löysempi kieli. En tietenkään tiedä (näin cis-heteronormatiivisesti jaoteltuna, TRIGGER ALERT!) miten papaijapuolella, mutta ainakin banaanikansalla on jopa ihan oma, jostain syystä matalammalta oktaavilta vedetty, helvetin ärsyttävä, puhetapa***, joka pamahtaa heti päälle, kun hikiset karvat osuvat (hyvin kerrostuneeseen) limaiseen puuhun. Olihan tämä kokemus, mutta kyllä tällaista Petroskoilaista karvahattupäätä rupesi pikkuhiljaa ahdistamaan, sillä minua ei oikeasti kiinnostanut heidän murheensa. Päätimme jatkaa eteenpäin. Alkoholin, aivan liian vahva nuuskan (suviseuratason tiukkojen tupakka- ja varsinkin sen mainontaa koskevien lakien vuoksi, en voi mainita, minkä merkkinen Siberia_white_dry-nuuska oli kyseessä) ja nestehukan su-

mentamine järkinemme, päätimme lähteä ulos aterioimaan! Koska, kuten kaikki tietävät, buffetit*** ovat rahvaalle (en tullut aja-

telleeksi, että juuri sieltä olisin kiihotuksekseni voinut bongata pari, niitä kovasti etsimiäni kiitospaitoja, joiden kanssa myöhemmin, fun-clubin vessassa, onanoida yhdessä siihen tyhmään lippuun***, tutkivan journalismin nimissä siis…), varasimme tietysti parhaan ravintolan parhaan pöydän, koska olimme (daa…) parhaita. High life! Tietysti seurassamme

täytyi olla yksi ilonpilaaja***, joka yritti vihjailla ilomme hintavuudesta, mutta vastaukseksi keksimme (toivottavasti suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin juurtuvan) lentävän lauseen: Lainaa on! Katsokaa meitä, muiden pöytien porvarit, kuinka ahtaalle meidät ajatte, ette saatana enää tukiimme koske! Porukkaamme, kuin taivaan lahjana osunut sommelier-toverimme valikoi ja johdateltuina, sosialidemokraattisella päätöksellä tilasimme pöydän täyteen toinen toistaan parempia (kokonaisia pulloja) viinejä ja tarjoilijat juoksivat hiki valuen, kädet täynnä very rareja ja medium+-0:llia ja onneksi (mielestäni kylläkin aivan rikollista) tästä pihviravintolasta löytyi myös ihme hippiäisellemme vegaaninen vaihtoehto. Turvonneet elintasopötsimme*** täytyi rauhoitella capuccinolla (jonka mukana tuli ILMAINEN suklaakarkki, kelatkaa äijät!) ja hieman nenää nyrpistellen, halvemmalla vuosikerta-calvadoksella, sillä laivan ääriään myöten täyttäneet, seteleitä joka paikasta pursuavat kommunistit (jotka ainakin la-

pun mukaan ovat valmistaneet venäläisen karvahattuni),

olivat juoneet jo kaiken paremman. Onneksi ideani shampanjasta torpattiin, sillä mätkyä jaettaessa huomasin, että laivan ravintolat eivät olleetkaan taxfree-aluetta ja tilini olikin kätevästi juuri euroa vajaa laskustani. Pelastuksekseni riensi, kaiken aikaa niin karsastamani vegaani-sivari (luultavasti vielä sellainen homokin, olihan sillä korvakorukin!), joka iloisen päihtyneenä huudahti (ainakin minun tulkintani mukaan); ”minulla on luottoa!***” (On se ihme, tuollaisille

epäilyttäville kasvissyöjä-dandyille kyllä luottokortteja myönnetään, minunlaisille taas ei sitten jostain käsittämättömästä syystä perkele suostuta! Varastanut sen kuitenkin, perkeleen puppelipoika, joltain rehelliseltä, työssä käyvältä, veroja maksavalta***, makkaraa päivät pitkät lutkuttavalta*** kunnon suomalaiselta!) Teko oli kylläkin kiltti (luotin ((liikaa)) hänen päihtymystilansa muistia pätkivään efektiin), nyt minulle jäi kätevästi hieman rahaa, olihan (kuten kliseiseen firmojen pikkujoulu-risteily*** kaavaan kuuluu) seuraavana etappinamme kasino. Mielestämme, kuin kun-

non yritysjohtajat vapaalla konsanaan, olimme hauskoja ja näpsäköitä, silti ihmetytti, miksi jakajat tuntuivat vaihtuvan aina muutaman kierroksen välein. Opinto (ja asunto) –lainat*** pelattuamme oli jo aikakin palata kansista alimmalle, Mordoriin, minne kuuluimmekin.

En tiedä johtuiko se siitä, etten (aivan laillisesti laivaan tuolääkitykseni vuoksi saanut juoda liikaa (en juonut, vannon!), vaiko siitä, ettei minua vain yksinkertaisesti huvittanut enää perseillä, olinhan täällä töitä tekemässä, mutta huomasin viihtyväni parhaiten, ehkä hieman oikealle kenollaan olevan kollegani kanssa, joka oli varmasti aivan yhtä hämmentynyt viihtyessään itsekin parhaiten tällaisen, kommunisteja aamiaiseksi, kokoomusta lounaaksi syövän, pahalta haisevan, likaisissa ryysyissä ja karvareuhkassa viihtyvän, kaikin puolin epäilyttävän anarkistin kanssa. Siinä me sitten juttelimme hyvässä sovussa (eri puolille kaartuvat kenomme tukivat ((varmaan)) toisiaan ”laivan” aallokossa) ammattiyhdistyspolitiikasta, emmekä olleet huomanneet, kuinka käytävällä varsin villinä riehuvat tooga-bileet (aina, vittu aina…) olivat käynnistyneet. Neljä tuntia sitten. Siihen sentään, palkkaneuvotteluistamme heräsimme, että eräs epäilyttävä, toogaan pukeutunut hippiäinen rynnisti päällemme, rupesi iloksemme kaulailemaan, teki kyseenalaisen käsitervehdyksen ja huudahti; AVE KAISER! (En usko, että yksikään suuri johtaja man)

((nykyään sellaisia ei enää harmiksemme vain ole)), olisi ikinä ollut kasvissyöjä!) Tässä kohtaa oli liiankin helppo päätyä johtopäätökseen,

että oli aika ottaa muut kiinni.

Päätin (jostain syystä) lähteä muutaman muun Kronos-jugendin edustajan kanssa klubille, joka olikin vain täynnä huojuvia korkokenkiä, vanhempiemme ikäpolvea edustavaa risteilykansaa, päät täynnä vaarallisia, lähes rikollisia ajatuksia. Eräs pahaa aavistamaton, vielä tätä ennen niin puhtoinen ja kokematon pieni

fuksipoika päätyikin lopulta tämän ”ystävättärien kanssa hieman risteilemässä”-kulttuurin uhriksi, hieman sivummalle tanssilattiasta leikkimään moottorivenettä. Minun korvaani tämä särähti juuri sinä häirintänä, tai minä lie (en jaksa lukea uutisia kovin usein), mutta nyt on pakko myöntää, etten ollut kyllä yhtään varma, ketä osapuolta tässä oikein häirittiin, mutta siitä olin varma, että laivamme oli täynnä muitakin nuoria miehiä, jotka olisivat varmasti olleet reippaina ja selkäsuorina valmiina astumaan esiin ja huutamaan; #meetoo! Eräs ruotsalainen koomikkokin sen sanoi (katsokaa vaikka nimeltä mainitsemattomasta videontoistopalvelusta); suomalaisten juominen seuraa aina samaa kaavaa. Saavuin hyttiini, huomatakseni, että se oli muuttunut joksikin julkiseksi vertaistukiryhmäksi, siis aivan jäätäväksi nyyhkytykseksi ja ulisevaksi joukko-kaulailuksi! Hetken siinä tarjottuani olkapäätäni ja heitettyäni yhden tahdittomuuden huipentuman (ei, kyse ei nyt ollut minusta) ulos hytistämme, totesin, että onneksi vielä yhtenä viimeisenä perinteisenä tupakkamiehenä(-oletettuna), minulla oli kohtelias tekosyy poistua takavasemmalle. Päätin siirtyä toiseen, hieman pirteämielisempään hyttiin, missä viihdytyksekseni ystäväni vaati laivapoliisilta kirjallisia sääntöjä, jotka kieltäisivät kaiuttimien pauhuttamisen hyteissä täydellä volyymillä. No nehän löytyivät ja niin lähti laivapoliisi, ja kaiuttimet. Sitten oli vielä pakko läpikäydä yksi (vaiheita ei voi skipata, vaikkakin järjestystä pystyi, näemmä, muuttamaan), suomalaisen humalan vaihe, ennen (seuraa löytämättömien) nukkumaanmenoa; kullienkalistelu.*** Neljä maailman vahvinta nuuskaa huulessaan, tajunnan hiljalleen poistuessa muille maille ja kaatuessaan (toisin sanoen lysähtäen) taakseni hyttipunkalle, nimeltä mainitsematon äijä tunsi varmasti itsensä maailman kuninkaaksi. Päätin (tunnettuna altruistina) taluttaa hänet hyttiimme, sillä oli aika pistää pillit lopullisesti pussiin, olin oikeasti saanut tarpeekseni tästä paskasta. Aamulla, poski ruskeana sekä ien puoliksi syöpyneenä ja osittain tyynyyni tarttuneena (voisinko kerrankin olla nukahtamatta se vitun paska huulessa), heräsin hyttitoverieni kanssa, turhankin tuttuun huutoon; herätkää paskiaiset, 15min. Aikaa poistua laivasta! Keräsimme pelottavan kotoisaan, krapulaiseen tapaan tavaramme ja selvästi yöllisen ohimoleikkauksen kokenut, isohkon kokoinen ystäväni päätti taas jälleen kerran unohtaa massan mukanaan tuomat voimansa, joten hän (deliriumpsykoosia*** lähentelevällä) logiikallaan tarttui kiinni alapunkastaan, repi se irti seinästä ja heitti (itse asiassa suhteellisen komeasti) 180° ympäri keskelle lattiaa. Totesimme yhteen ääneen, että olisi vain viisainta horjua ulos laivasta. (Jos järjestömme perään lähetetään minkäänlaista laskua, sun

muuta noottia hyttimme ((ja varsinkaan lakanoideni)) kunnosta, niin minulla ei ole sitten mitään hajua, kuka siellä mahtoi nukkua. Meidän hyttiämme ei sentään tarvinnut myrkyttää, toisin, kuin eräiden…)

Ulkona tapasimme vielä eräät, nimeltä mainitsemattomat opiskelutoverimme, jotka hekin yhä keräsivät voimia yrittää raahautua (vihdoinkin!) kotia kohti. Kuten äijä sen hyvin sanoi; tuo laiva on aivan hirveä, hedonismilla ja arkielämissämme tukahduttamillamme, syvimmillä, sairaimmilla ja päivänvalolle arimmilla haluillamme marinoitu, itse saatanan keksimä synnin ja paheen Mekka. (Kompassista voi sitten aina katsoa, missä päin on Eteläsatama, kun tulee tarve rukoilla.) Sovimme yhdessä, jota jostain syystä minulle niin kovasti painotettiin, olinhan vihdoin taas löytänyt muistiinpanovälineeni; se mitä tuolla Gomorrassa tapahtui, jääkööt sinne. *** = Merkitsin näin kaikki, mielestäni sitä myyttistä ”yhtenäiskulttuuria” edustavat asiat. En ole varma, miksi käytin juuri kolmea tähteä, ne vain tuntuivat jotenkin teemaan ja aiheeseen sopivilta… -Pahoittelut myös alaviitteiden puuttumisesta, en enää muistanut, mitä ne ovat.

___________________ ISHAN MATKASSA VARSOVASSA ___________________ Ishan kesäseminaari Varsovassa oli hieno yhteiseurooppalainen tapahtuma. Isha on kansanvälinen historian opiskelijoiden liitto, jonka jäsenet tulevat pääosin Euroopasta.

sha järjestää seminaareja neljä kertaa vuodessa, joihin jokainen ishaan kuuluva on kutsuttu, mutta tapahtumissa on tavallisesti 40. Varsovaan isha Helsinki lähti viiden ihmisen voimin. Varsovassa suurimmat ryhmät tulivat suur-Kroatiasta eli Serbiasta ja Kroatista ja Saksasta. Sananen Varsovasta. Varsova on kaunis ja halpa. Kallein kalja, jonka ostin siellä, oli ruokapaikastamme ja se oli litran tuoppi maksaen noin 5 euroa. Varsovassa on jälkiä heidän sosialistisesta menneisyydestään. Ohessa on kuva Varsovan korkeimmasta rakennuksesta, joka on Stalinin itsensä aloittama projekti. Talo on 23, joka metriä korkea ja se näkyy lähes kaikkialle. Talon nimi on virallisesti kulttuurin ja tieteen palatsiksi. Se johtuu siitä, että sisällä on useita teattereita ja museoita. Tämä on ensimmäinen rakennus, jonka näkee, jos tulee lentokentältä junalla. Ishan seminaari alkoi maanantaina syömisellä ja jäänrikkomisbileillä. Seminaarilaiset söivät kaikki ruokansa samassa paikassa, joka kuului ilmoittautumishintaan, joka oli brasilialainen ravintola, joka oli todella hieno ja hyvä. Toisin kuin useimmilla ryhmämatkoilla, joissa jonain päivänä oli hyvää ruokaa ja

toisinaan huonoa, siellä oli hyvää ruokaa joka päivä. Jäänrikkomisbileet olivat Veikselin rannalla, joka oli ainoita paikkoja, jossa sai ryypätä julkisesti. Seuraavana päivänä oli kaupunkikierros. Valitsin itse sosialistisen kaupungin. Puolassa on hyvin paljon sosialistista historiaa. Varsinkin vanhat maatalous -ja pääministeriöt kuvaavat hyvin sosialistista arkkitehtuuria. Hauskana yksityiskohtanakommunistisen puolueen päämajan edessä on Charles De Gaulen patsas ja siinä on nykyään pörssi ja ferrarikauppa. Keskiviikkona alkoi tieteellinen työ. Seminaareissa pitää valita mitä haluaa tehdä tietyistä aiheista. Minulla oli Rooma ja siinä sen tasavaltalaisajan korruptio. Tämä on seminaarien kohokohta, koska pitää jäätävässä darrassa selittää jotain järkevää englanniksi ja vielä aiheesta. Minun ryhmässäni kaikki olivat erittäin väsyneitä, mutta meillä oli hauskaa. Iltana ohjelmassa oli jalkapallon mm-kilpailuiden välierä ottelu Kroatia vs. Englanti. Olin yksin Englannin puolella vastassa lauma kiljuvia kroatialaisia. Valitettavasti ilta päättyi Englannille tappiokkaasti, koska se ääni mikä lähti kroatialaisista, oli korvat hajottava. Suosittelen pysymään erossa kroatialaisista silloin kun

kroatialla menee hyvin jalkapallossa. Torstaina meillä oli museovierailu. Vaihtoehtoja oli kolme kansallismuseo, juutalaismuseo ja kansannousu museo. Valitsin jälkimmäisen ja se oli hyvä valinta. Se oli ihan loistava museo. Siinä oli asiat kerrottu mahdollisimman neutraalisti ja jopa saksalaisille oli oma huoneensa. Perjantaina oli ishan hallituksen kokous, josta pitää sanoa sen verran, että se oli tappavan tylsä verrattuna kaksi vuotta sitten järjestettyyn kokoukseen, jossa valittiin seuraavan vuoden hallitus ja virkailijat. Jälkimmäinen kesti vain viisi tuntia tai jotain sinne päin. pääsimme esittelemään meidän tieteelliset tulokset kaikille. Ryhmäni teki esteettisesti kaikkein hienoimman, jonka minä onnistuin ”varastamaan”. Ilta päättyi ishan hienompaan perinteeseen national drinks partyyn. Jutun idea on se, että jokainen tuo omasta maastaan jotain juhliin tarjoiltavaa. Yleensä siellä on viinaa ja vähän syötävää. Ilta meni mukavasti ja jo keskiyöllä jokainen oli humalassa. Vain kaksi ihmistä oli maassa ja toinen heistäkin vain lähes kuollut. Illasta ei ole muuta sanottavaa kuin se, että kuulemma suomella ja kroatialla oli pieni painimaaottelu. Lauantaista en muista paljon mitään, mutta ehkä se oli hauska päivä? Viikon ryyppyputken jälkeen kaikki lähtivät takaisin kotiinsa tyytyväisinä siihen, että kaikki tulee tehtyä uudestaan parin kuukauden päästä. Ishan kansainväliset seminaarit ovat ihan mahtavia siihen, että saa kavereita Euroopasta. Samalla pääsee tutustumaan kaupunkien puoleen, jota turistit eivät yleensä näe. Isha Helsinki on paras, jos haluaa tutustua paremmin valtsikkalaisiin. Järjestöjen viha-rakkaussuhteessa Isha on sen rakkauden tiivistymä.

Atte Koreneff

Välipalavinkkejä opiskelijoille

___________________ BANAANILETUT ___________________

anaani on hyvä ja ravitseva välipala, mutta vanhetessaan se menettää houkuttavuutensa. Se unohtuu pöydälle tai laukkuun, pehmenee, ruskistuu ja alkaa haista kynsilakkamaiselta. Ei tee enää mieli. Ei sellaisenaan. Olisi kuitenkin sääli heittää pois sinänsä käyttökelpoista elintarviketta. Omasta kokemuksesta tiedänkin vanhalle banaanille erinomaisen käyttötarkoituksen. Lettutaikinan seassa nimenomaan yli-ikäisen banaanin maku on mainio, eikä sokeriakaan (ainakaan minun mielestäni) silloin tarvitse lisätä. Kun vielä voin sijasta taikinassa käyttää rypsiöljyä, voi tätä välipalaa pitää melko terveellisenä.

_____________ Ainekset: • • • • • •

1 vanha banaani 2 kananmunaa 4 dl maitoa 2 dl vehnäjauhoja 0,5 tl suolaa 2 rkl rypsiöljyä

Ensin tehdään taikina. Sitten muussataan banaani (esimerkiksi haarukalla) erilliseen kulhoon. Tämän jälkeen sekoitetaan muhennos taikinan sekaan. Itse olen suosinut minilettupannua, mutta miksei isompaakin pannua voisi käyttää. Pienet letut ovat joka tapauksessa helpompia tehdä ja syödä. Tuoreina ne sopivat tarjottavaksi vaikka pienimuotoisissa illanistujaisissa ja kylminäkin ne käyvät eväiksi aivan hyvin. Kannattaa kokeilla!

Jasmina Ollikainen

___________________ KÄSIALATEHTÄVÄ ___________________

Arvoituksellisen tehtävän vastaukset pyydetään toimittamaan sähköpostitse osoitteeseen kronikkahelsinki@gmail.com. Vastaajille luvassa mainetta ja kunniaa tai mahdollisesti vain jompaa kumpaa tai sitten ei kumpaakaan.

___________________ RUNONURKKA ___________________ The NoirGardeTheatre esittää: Runonurkka

Keskiluokkainen Äiti halusi minun menevän lääkikseen… Tietenkään en päässyt, vittu sitä pettymystä.

Faija halus mut, arvaa vaan, armeijaan. RUK:sta Lappeenrantaan, insinööriksi lukemaan. Nuorena halusin paeta tätä maailmaa… Faija halus mut duuniin, perhefirmaan. Minut painostettiin pois huonon seuran luota… Sillä minun piti keskittyä minun omaan elämään. Me halutaan olla keskiluokkaisia. Kaks autoo, koira, kolme lasta ja talo Ylästöstä. Firman risteilyllä sormuksen hukkasin. Kaikkia gimmoja laivalla mä turhaan yritin. Vaimo ja lapset olivat mökillä, söin kylmiä tähteitä… Itku kurkus funtsasin anteeeksi pyyntöä! Maanantaina töihin, perjantaina takas. En edes tahtoisi muuttaa tätä maailmaa, sillä olen vain tavis… Kaduilla vaeltaa vaan paskaa, narkomaanien näköisiä… Me katsomme nenänvartta pitkin, koska olemme parempia ihmisiä! Me halutaan olla keskiluokkaisia. Kaks autoo, koira kolme lasta ja talo Ylästöstä! Kaupasta me haetaan uusi mikroaaltouuni/

Olohuoneeseen tarvitaan isompi televisio/ Ja mökille naapurin grilliä hienompi kaasugrilli/ Ja muksut me tyrkätään, vitun kalliisiin harrastuksiin/ Kaiken tämän jälkeen vaimo lysähtää sohvalle. Olemaan harrastamatta… (Viimeinen fraasi on sensuroitu Himanistipumin, eli tunnetummin ’’Humtsibumin’’ toimesta, sillä se olisi voinut loukata ihmisiä, jotka eivät saa seksiä.) Johnny Ö – 2011 (Kaamosvalssin, sekä edesmenneen Nuoriso Turmion kappaleesta; Keskiluokkainen)

Jeesus Mä tahdon elää vaarallista elämää Mä tahdon paljon viinaa, huumeita ja naisii… Herään kolmelta, nukkumaan kuudelta ja tasoittavat tuntuvat syntymältä uudelta. Hedonismin perkele se sieluani riivaa morkkis jyllää ja krapulaakin piisaa… Mutta miksi minkään pitäisi tuntua pahalta? -hei mä olen saanut syntini jo anteeksi! Istun puiston penkillä imemässä tikkarii… joku mukula parkuu vieressä, se varmaan haluisi sen takasin…

Jotkut ovat mukavia, mutta miksi vaivautua? -teen mitä tahansa rupeaa taivaan portit jo avautua. Huh! Jeesus mua johdattaa! Bussissa mä vien vähintäänkin kaksi paikkaa Lauma mummoja tulee sisälle, mä katson muualle… Ne ei saaneet paikkoja ja joku niistä kaatu… -ihan vitun sama, mulla on taivaspaikka taattu! --Kaapuni on valkea, helmani on kultaa Polvistu poika! Ai vittu, että tekee gutaa! Anna anteeks Isä! -No ei se mitään! Kyllä kaikki minun lapseni pääsevät taivaaseen sisään. Huh! Herra mua johdattaa… Johnny Ö – 2014? Kaupallinen yhteistyö: Molemmat kappaleet pitäisi löytyä sieltä ihmeellisestä interneetistä, sellaisesta videoiden toisto palvelusta… Käykääpä ihmeessä katsomassa, mitä (P……*) Kaamosvalssi-kollektiivi, sekä tekotaide-ryhmä; The NoirGardeTheatre, ovat taas saaneet raavittua kasaan… (Kronikka ei ota mitään vastuuta, jos jonkun pylly tulee kipeäksi heitä kuunnellessa…)

HUOMIO!

Seuraavan ilmoituksen on teille tarjonnut Kronikan päätoimitus: Kansalaiset sekä muillakin kielillä! Edustajistovaalit (jos sellaisista olette kuulleetkaan...) kolkuttavat jo ovella! On tullut aika meidän ryhdistäytyä ja ottaa selvää, mistä ihmeestä oikein on kyse.

-Auttakaa meitä seivästämään poliittiset broilerit ja syökäämme ne!

HYY:n edustajistossa ei ole kyse mistään tulevien ammattipoliitikoiden ammattikorkeakoulusta, vaan siellä käsitellään miljoonia, meidän rahojamme! Valitkaamme sinne siis henkilöitä, joita oikeasti kiinnostaa ajaa yhteistä asiaamme. (Tämän lisäksi Pjotr Ö vastustaa henkilöitä, jotka niin ahnaasti ovat koko ajan vuokraamassa enenevissä määrin tilojamme pois Helsingin keskustassa. Näpit irti! Hus!)

Täyttäkäämme Ylioppilaskuntalaisvelvollisuutemme ja menkäämme sankoin joukoin uurnille, äänestimme sitten oikein tai väärin! (Kaikki yllä esitetyt näkemykset eivät suoranaisesti edusta Kronos ry:n tai sen kauppakumppaneiden näkemyksiä. Pahoittelemme etukäteen mahdollisia väärinymmärryksiä. Kronikan päätoimitus myös takaa, ettei ketään kasvisruokavalion omaavaa henkilöä pakoteta osallistumaan heidän arvojensa vastaiseen toimintaan.)