Kronikka 4/22

Pääkirjoitus

Teksti Janne Jussila

Vuosi on päättymäisillään. Takanamme ovat hankalat ajat. Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan on varmasti kirjoitettu jo miljoonia sanoja, mutta on silti tärkeää tuoda se edelleen esille.

Sota raivoaa eikä osoita merkkejä lopusta. Emme voi missään nimessä kyllästyä, unohtaa tai kääntää katseitamme pois Ukrainasta, ensisijaisesti tietenkin inhimillisistä, mutta myös yhteiskunnallisista syistä. Venäjän aloittaman hyökkäyksen seuraukset esimerkiksi talouden ja energiasektorin osalta vain pahenevat monien merkkien mukaan tulevina aikoina huomattavasti. On siis tärkeä muistaa, minkä vuoksi olemme päätyneet tähän vaikeaan tilanteeseen - se johtuu yksinomaan Venäjän julmasta hyökkäyksestä rajanaapuriaan vastaan.

Tämä ei tarkoita ettemmekö voisi kyseenalaistaa tähänkin aiheeseen liittyviä asioita avoimesti ja keskustella sanktioista, rajoitteista, julkisesta velasta sekä sodasta itsestään. Suomalaiset ovat edelleen varsin yksimielisiä Ukrainan tukemisesta, mutta monissa muissa Euroopan maissa yhteinen rintama alkaa jo horjua. Tämä on ikävää, mutta myös erimielisiä ääniä on kuultava ja niiden kanssa on käytävä vilpitöntä keskustelua. Se on ainoa tapa, jolla minkäänlaisia päätöksiä voidaan saavuttaa. Haluankin tässä pääkirjoituksessa, viimeisessäni, tuoda esiin avoimen keskustelun helposti unohtuvan tärkeyden. En usko, että demokraattinen tai millään muulla tavoin operoiva yhteiskunta, voi toimia ilman rehellistä ja suoraa keskustelua erilaisia mielipiteitä omaavien ihmisten kanssa, myös heidän joita avoimesti halveksumme tai jotka halveksuvat meitä.

Tämä ei tarkoita minkäänlaisen vihapuheen hyväksymistä tai vaikkapa hetki sitten Helsingin Sanomien naurettavassa artikkelissa haikailtua niin sanotun turvattoman tilan puoltamista. Vilpittömään keskusteluun kuuluu kaikkien osapuolten kunnioittaminen, mitä ilman keskustelu menettää kaiken tarkoituksensa. Vihapuhe ei ole keskustelua tai väittelyä. Se ei ole sananvapauden käyttämistä. Se on keskustelun ja vapauden kieltämistä, eikä näin voi kuulua julkisen keskustelun piiriin.

Ymmärrän hyvin, että olen tässä suhteessa hyvin etuoikeutetussa asemassa. Mikään poliittinen voima Suomessa ei kyseenalaista oikeuksiani, identiteettiäni tai jopa koko olemassaoloani. Tiedän, etten voi ymmärtää miltä tuntuu istua neuvottelupöydässä sellaisen ihmisen kanssa, joka tavoittelee oikeuksieni kaventamista tai kieltämistä, enkä voikaan vaatia tämän tekemistä keneltäkään.

On kuitenkin yritettävä muistaa minkä vuoksi edes käymme keskustelua ja väittelemme toistemme kanssa: pyrimme joko muuttamaan jonkun muun näkemyksiä parempaan tai saavuttamaan edes jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Vääriä, typeriä tai jopa halveksuttavia näkemyksiä omaavat ihmiset eivät koskaan muuta mieltään, jos joku ei osoita heidän olevan väärässä. Tämä voidaan saavuttaa ainoastaan jos jaksamme istua alas ja puhua myös heidän kanssaan vilpittömästi, rauhallisesti ja avoimesti. Muuta mahdollisuutta ei ole: keskustelusta kieltäytyminen ainoastaan siirtää noiden näkemystemme väistämätöntä törmäystä myöhemmälle. Tavoitteenamme ei tule olla typeriä tai jopa vaarallisia ajatuksia omaavien ihmisten päihittäminen, vaan noiden typerien ja vaarallisten ajatusten päihittäminen.

Suomi on parlamentaarinen demokratia, jossa monipuoluehallitukset pyrkivät pääsemään yhteisymmärrykseen ajamistaan päätöksistä. Tämä tarkoittaa, että kaikkien puolueiden kannattajien kanssa on jaksettava väitellä. Keskusteluun ei välttämättä kuulu toisen osapuolen näkemyksien hyväksyminen, ainoastaan niiden kuuleminen ja yritys ymmärtää niitä. Ilman tätä emme onnistu säätämään yhtäkään lakia tai ajamaan yhtäkään reformia läpi. Niin kauan kuin tuhannet suomalaiset ovat valmiina äänestämään sellaisia puolueita, joiden kanssa olen eri mieltä tai joita jopa halveksin, olen vankkumattomasti sitä mieltä, että heidän kanssaan on pyrittävä yhteisymmärrykseen ja jopa yhteistyöhön. Jälleen kerran: muuta mahdollisuutta ei ole.

Jos hylkäämme yhteisymmärryksen tavoitteen, astumme tielle, jonka päässä odottaa väkivalta ja lopullinen kykenemättömyys korjata mitään yhteiskunnallisia epäkohtia. Silloin väkivaltaan pyrkivät poliittiset tahot saavat erinomaisen tekosyyn tarttua pamppuihin ja polttopulloihin—ja silloin kaikki on jo menetetty.