LAJIN VAIKEUS VIEHÄTTÄÄ OSA 2

Edellisessä Edgessä julkaistiin tämän juttusarjan ensimmäinen osa, jossa käsiteltiin pitkälti sitä, mitä riski oikeastaan on ja kuinka siihen voi suhtautua riskienhallinnan näkökulmasta.

Tässä jutussa jatketaan vaikeampien linjojen jahtaamista ajoituksen ja kohteen valinnan näkökulmasta

Mitä, milloin, miten ja ketkä?

Kirjoittaja kysyy itseltään jokaiseen vuoripäivään valmistautuessa samat neljä kysymystä: mitä ollaan tekemässä, milloin sitä ollaan puuhaamassa ja miten kyseinen tekeminen aiotaan toteuttaa ja kenen kanssa? Kyseisiin vastaamalla on jo pitkällä laskupäivän suunnittelemisessa.

Toivotaan, toivotaan vai raakaa realismia?

Taustatyön tekeminen on olennainen osa onnistunutta laskupäivää. Erilaiset reittikuvaukset esimerkiksi opaskirjoista, muiden laskijoiden kertomukset sekä suoraan että sosiaalisessa mediassa, blogeissa tai videoissa ovat arvokasta taustatietoa. Linjojen tutkiminen erilaisista kartoista ja topografia-sovelluksista sekä visuaalinen tarkisteleminen katsomalla, kiikaroimalla tai vaikkapa dronella kuvaamalla luo konkretiaa, kun maastoa lähestyy tai siinä liikkuu.

Sotatieteilijät toistelevat aina, miten vihollisensa pitää tuntea, samat kliseet pätevät vuorilla yhtä lailla. Soitellen sotaan ei kannata lähteä ja kohtuuden rajoissa relevantti tieto kannattaa hankkia kaikin mahdollisin keinoin.

Erittäin vaikea vai 5.3/S4/D/E2?

Reiteille on erilaisia vaikeusmäärityksiä topokirjoissa helposta vaikeaan, tuplamustaa tai asteikkoja kuten esimerkiksi Toponeige-skaala. Kannattaa tutustua eri alueiden käyttämiin skaaloihin ja ymmärtää, mihin erilaiset asteikot perustuvat.

Erilaisia speksejä läpikäydessä tulee myös muistaa, että topon kirjoittajan laskupäivänä laskuolosuhde on voinut olla liki täydellinen ja sinun laskupäivänäsi pinnat ovatkin jäisempiä tai päinvastoin. Kirjassa saattaa olla myös sulautettu yhteen useamman saman reitin laskeneen näkemykset tai ehkä kirjan kirjoittaja ei ole edes kyseistä linjaa laskenut ja kertomus perustuu jonkun toisen antamaan kuvaukseen. Näkemykset eivät ole kiveen hakattuja totuuksia. Yksittäisen päivän olosuhteet ja tuntemukset ovat voineet olla hyvinkin erilaisia kuin sinulla on edessäsi. Muista siis vertailla erilaisia lähteitä, jotta kuva kohteesta on mahdollisimman selkeä. Topoja voi myös olla useita, ja erilaisten kuvauksien vertailu on usein hyödyllistä.

Rasti ruutuun vai alamäkinautintoa?

Omien laskutaitojen realistinen arviointi suhteessa tavoiteltuun reittiin on miettimisen arvoinen. Onko joku linja sellainen mitä oikeasti haluaa tavoitella vai onko kyse skenen hehkutuksesta? Samalla voi pohtia, minkälaisella tyylillä haluaa jotain laskea. Onko jäisen jontkan luisuttelu se, mitä haluaa tehdä, jotta saa ”tikin listaa” vai paukuttaako mieluummin hyvissä lumiolosuhteissa teknisesti helpompaa ja turvallisempaa? Tosiasia on se, mitä vaikeampaa linjaa pyrkii laskemaan, niin sitä vaikeampaa on saada täydellistä olosuh- detta. Muuttujia on vaan yksinkertaisesti niin paljon. Kannattaa kysyä itseltään ja laskukavereiltaan, mitä oikeasti halutaan. Suurin osa meistä kuitenkin nauttii laskusta eniten ilman pelkoa pöksyissä.

Kerran kuussa, kerran talvessa vai kerran vuosikymmenessä?

Milloin on tämän kysymyssarjan vaikein kysymys. Yhtä linjaa voi joutua odottelemaan vuosia, toinen voi olla turvallisimmillaan hieman kovemmalla lumiolosuhteella ja kolmas liian vaarallinen, ennen kuin on kunnossa vasta myöhään keväällä. Hieman yleistäen voi todeta: mitä vaativampi linja ja mitä monimutkaisemmat muuttujat, sitä vaikeampaa on myös valmistautuminen milloin-kysymykseen.

Lumiolosuhde ja eritoten lumivyöryvaara lienee se ensimmäinen, joita tulee linjalle mentäessä arvioida. Suomessa FINLAVlumiturvallisuus -koulutusohjelma sisältää erinomaisia kursseja sekä työpajoja, joista on saatavilla tukeva perusta lumen ymmär- tämiseen. Täytyy kuitenkin muistaa, että tunturit eivät ole vuoria eivätkä painanteet kuluaareja. Osaaminen ja kokemus tulee olla samassa mittakaavassa tavoitteen kanssa.

Menemättä liikaa lumiturvallisuuteen kiteineen, skaaloineen tai ennusteineen niin todetaan kuitenkin, että olosuhteita arvioitaessa ei saa tuudittautua yksittäiseen raporttiin tai ennusteeseen. Lumivyöryennusteet tehdään suhteellisen suppeista mittauksista hyvinkin suurille alueille - on mahdotonta tehdä absoluuttista lopputulosta. Esimerkiksi Lyngenin alueella Pohjois-Norjassa yhteen ennusteeseen sisältyy kymmenien neliökilometrien kokoinen vuoristo, jonka molemmilla reunoilla kuohuaa meri. Ennusteen pohjalla voi olla vain kourallinen arviointeja, jotka lopulta ovat vain muutaman metrin otantoja alueen satojen vuorien yksittäisiltä rinteiltä. Toki tämä on hieman kärjistettyä mutta kannattaa miettiä myös, mi- tä ennusteet todellisuudessa ovat ja kuinka sekä mistä ne muodostetaan.

Hyvän ennusteen tueksi tehdyt omat havainnot alueelta ja vastaavilta aspekteilta tehdyt testit ovatkin ainoa tapa ymmärtää vallitsevaa olosuhdetta enemmän. Pelkkä lumivyöryennuste ei itsessään ole riittävä lähtökohta tai oikeutus jollekin linjalle. Osaamisen ja kokemuksen kerryttäminen onkin ensisijaisen tärkeää. Hyvä paikka aloittaa kokemuksen ja tiedon hankkiminen on mainitut lumiturvallisuuskurssit!

Lumiturvallisuus ei ole kyllä- tai ei-päätös Parkkipaikalla on pääsääntöisesti hankala tietää, onko jokin linja turvallinen lähestyä tai laskea. Kirjoittaja kannustaakin kaikkia kaivamaan havaintokuoppia mutta myös yleisesti testaamaan lunta erilaisin keinoin. Lumen tunnusteleminen, pintakerroksen rikkominen, hasty pitsit eli nopeat pienet kaivannot ja lumen tunteminen sekä testaileminen antavat konkretiaa oman arvioinnin tueksi. Erilaiset kuoret ja kannet ovat seurausta jostain ilmiöstä kuten lämpötilavaihtelusta tai vaikkapa tuulesta. Kun malttaa tutkailla lunta mennessään sekä pitää silmät ja korvat auki, voi tehdä runsaasti havaintoja lumiolosuhteesta ja saada tukea päätöksentekoon reitillään.

Vapaalaskijoilla on usein taipumus laittaa tutuille samalla alueella laskeville tai juuri laskemassa olleille kavereille viestiä lumiolosuhteista. Vaikkakin kaikki lisätie- to on tärkeää ja auttaa hahmottamaan kokonaisuutta, täytyy muistaa, että tilanteet muuttuvat nopeasti ja vaikkapa viikon vanhat tiedot voivat olla täysin irrelevantteja.

Toisaalta pysyvät heikot kerrokset voivat pysyä pakassa liki koko kauden tai jonkun aspektin heikkoudet ovat mahdollisesti tärkeää tietoa. Muista siis olosuhteiden muutosten aikajänne ja se, että kyselemällä asetetaan myös vastauksen antanut kaveri tilanteeseen, joka voi joskus tuntua kiusalliselta.

Keliherran armoilla

Säätä ei myöskään tule unohtaa pois milloin-yhtälöstä. Matalat pilvet, kova tuuli tai vaikkapa lumisade voivat tehdä hyvästä laskulinjasta nopeasti vaarallisen tai keli vain itsessään ei mahdollista hyvässäkään kunnossa olevan linjan truuttaamista. Sääennusteita katsottaessa pitää ymmärtää, että ne ovat juurikin sitä, mitä nimikin sanoo: ennusteita. Ennusteet eivät välttämättä toteudu tai voivat toteutua täysin. Meteorologit käyttävät ennusteita tehdessään erilaisia mallinteita ja säämalleja, joihin tämä niin sanottu paras arvaus perustuu.

Säätä kannattaa ja pitää oppia lukemaan. Erilaisiin ennusteisiin tutustuminen sekä niiden vertailu antavat paremman pohjan kuin yksittäisen sääpalvelun tuijottaminen.

Toiset pitävät sääpäiväkirjaa ja tallentelevat kelejä jo ennen reissua vaikkapa Norjaan. Jos ennusteessa on isoja tuulen suuntien, tuulenvoimakkuuksien tai lämpötilojen eroja, voi näillä tiedoilla olla hyötykäyttöä, kun itse lunta pääsee tutkailemaan. Erilaiset paikalliset sääpalvelut auttavat tässä ja siten ne kannattaa ottaa haltuun jo ennen reissua.

Mutta se linjanvalinnasta ja olosuhdebingosta, seuraavassa Edgessä jatketaan teknisempiin ja taktisempiin sisältöihin.

Kirjoittaja on vuorikiipeilyn ja vapaalaskun aktiiviharrastaja, joka on opiskellut muun muassa turvallisuuden ja riskien hallintaa City University of Londonissa. Hän on kiivennyt maailman kahdeksanneksi korkeimmalle vuorelle ilman lisähappea ja hiihtänyt 700 kilometriä Grönlannin jäätikön yli ilman ulkopuolista apua tai tukea. Ei jibbaile eikä flippaile.

Olisiko hetki aikaa puhua suksen kääntämisestä?

Käännös on laskettelun suola. Sen voi tehdä monella tapaa, ja sen tekemiseen liittyy useita eri osa-alueita. Hiihtokoulut opettavat asiasta yhtä ja seuravalmentajat toista. Molempien tavoissa on paljon yhtenäisyyksiä ja jo alppihiihdon mekaniikankin kannalta samoja lainalaisuuksia. Puhutaan tässä nyt kuitenkin laskettelusta harrastuksena ja jätetään käännöksen ajoittaminen, ajolinjat ja suksen oikeanlainen paineistaminen pujottelukepille jonnekin tulevaisuuteen.

Laskettelu on kuitenkin ja varsinkin silloin, kun laskijan aikaa mitataan mieluummin kalenterilla kuin kellolla, myös jossain määrin tyylilaji, joten pidetään asiat myös yksinkertaisina.

Perusasento

Juttusarjan avausartikkelissa, kävimme

Suomen Hiihdonopettajat Ry:n kouluttaja

Leevi Keräsen sekä maajoukkuelaskija Riikka

Honkasen kanssa läpi asioita ja harjoitteita, joita on hyvä muistaa ja kokeilla kesäkauden jälkeen., kun suksia laittaa kauden alussa ensimmäisiä kertoja jalkaan.<- Perusasennossa laskija seisoo hieman päkiöillä säärien hakiessa tuntumaa monojen etuläpistä. Polvet ovat hieman koukistettuina ja kädet kevyesti edessä. Suksien väliin jätetään noin hartialeveyden verran tilaa, jotta suksien kääntäminen kantilta toiselle on mahdollisimman sujuvaa. Olen kuvannut laskijan perusasentoa joskus mielikuvalla jalkapallomaalivahdin asennosta. Paino tasapainoisesti hieman päkiöillä ja valmis liikkumaan nopeasti kulloinkin tarvittavaan suuntaan. Leevi Keränen avaa asiaa hieman syvemmin:

”Perusasentoa kuvaa ehkä paremmin sanapari liikevalmis ja laskuasento. Asennon tehtävä käännöksen alussa ja lopussa on olla tukeva ja tasapainoinen sekä valmistaa laskijan vartalo liikkeen muutoksiin. Matala massan keskipiste ja rento, mutta liikkumaton ylävartalo antavat resursseja jaloille nopeisiin reaktioihin.”

Sauvamerkin paikka on käännösten välissä, kun laskijan on vapauttanut paineen ulkosukselta ja valmistautuu painonsiirtoon alkavan käännöksen ulkosukselle.

Luisuvassa käännöksen loppuvaiheessa, kun sukset ovat suunnattuna haluttuun suuntaan laskija vapauttaa valmistautuu vapauttamaan paineen ulkosukselta kevyesti kohottautumalla. ja tekemällä painonsiirron vanhalta ulkosukselta uuden alkavan käännöksen ulkosukselle.

Luisuvassa käännöksessä yhdensuuntaisin suksin laskija nojaa polvia koukistamalla kohti suksien kärkiä siten, että suksen kannassa kitka lumen pintaan vähenee ja kallistaa ulkosuksen jalkaa kevyesti nilkasta ja polvista käännöksen sisään, jotta suksen saa luisumaan.

”Leikkaavan käännöksen laskemiseen nykyaikaisilla suksilla on hieman viihteellisesti sanottuna suksen päällä ”matkustamista”, koska ylimääräinen liike minimoidaan ja lähes koko käännöksen aika on paineen ylläpitämistä”, kommentoi Leevi Keränen.

Leikkaavan käännöksen aloitus tapahtuu siirtämällä painopiste käännöksen ulkosukselle sekä kallistamalla vartaloa nilkasta ja polvesta käännöksen sisään samalla, kun lantio siirtyy pois suksien päältä.

Kääntäminen Alppihiihtokäännöstä on vuosien saatossa opetettu todella monin eri tavoin. Suksen kääntäminen on muuttunut sitä mukaa kun välineet ovat kehittyneet. Viime vuosituhannen lopulla, kun aikuisen miehen pujottelusuksen mitta pyöri noin 190 senttimetrissä ja sivuleikkausta ei ollut juuri nimeksikään, myös suksea komennettiin täysin eri tavalla kuin tänä päivänä. Nykyään sukset ovat huomattavasti lyhyempiä sekä leikkaavampia. Välinevalmistajat ovat tuoneet vapaalaskupuolelta tutuksi tulleen rocker-kärjen myös rinnesuksiin, mikä tekee kärjestä pituussunnassa löysemmän, mutta kiertojäykkyydestä tinkimättä. Tämä helpottaa huomattavasti suksen kääntämistä ja ennen kaikkea käännöksen aloittamista.

Kansankielellä ja asiaa yksinkertaistaen suksen kääntämisen voi tänä päivänä ajatella niin, että käännöksessä suksi tekee rakenteensa vuoksi hyvin suuren työn. Laskijan tehtäväksi jää säädellä ulkosuk- selle kohdistuvaa painetta sen mukaan, miten laskija haluaa käännöksensä tehdä ja minkälaisessa vauhdissa.

Leikkaavassa käännöksessä laskija siirtää lantion pois suksien päältä käännöksen sisään ja kiertää ylävartalon lievään vastaliikkeeseen kohti ulkosuksea. Asento on matala ja laskija pitää saavutetun maksimaalisen ulkosuksen paineen käännöksen läpi. .

Hidasvauhtinen ja luisuva käännös Hidasvauhtinen ja luisuva käännös on leppoisaa suksen kuljettamista, missä laskeminen on parhaimmillaan sujuvaa ja eleganttia. Hiihtokoulutermein puhutaan käännöksestä yhdensuuntaisin suksin. Laskija seisoo suksella perusasennossa, ja liike tapahtuu suksien päällä pääosin pituussunnassa. Käännös alkaa painonsiirrolla alkavan käännöksen ulkosukselle. Ulkosuksi on aina se suksi, joka kulkee laskijasta katsottuna rinteen alapuolella. Laskija nojaa polvia koukistamalla kohti suksien kärkiä siten, että suksen kannassa kitka lumen pintaan vähenee ja kallistaa ulkosuksen jalkaa kevyesti nilkasta ja polvista käännöksen sisään, jotta suksen saa luisumaan. Tämän jälkeen suksi kääntyy rakenteensa vuoksi luisumalla haluttuun käännöksen suuntaan. Kun suksi on saatu kääntymään, alkaa käännöksen seuraava vaihe, jossa painetta pidetään ulkosuksella niin kauan, kunnes käännös on ajettu läpi ja sukset ovat suunnattuna haluttuun suuntaan. Tässä vaiheessa laskija vapauttaa paineen ulkosukselta kevyesti kohottautumalla ja tekemällä painonsiirron vanhalta ulkosukselta uuden alkavan käännöksen ulkosukselle.

Sauvamerkki

Laskua ja käännöksiä voi rytmittää sauvamerkein. Lyhyesti kuvattuna sauvamerkin paikka on käännösten välissä. Laskijan vapauttaessa paineen ulkosukselta ja kohottautuessaan hieman ylös käännöksen lopussa voi laskua rytmittääkseen tehdä sauvamerkin alkavan käännöksen sisäpuolelle samaan aikaan, kun painonsiirto tapahtuu.

Vauhdikas leikkaava käännös Leikkaavan käännöksen peruspalikat ovat hyvin pitkälti samat kuin luisuvan käännöksen. Käännökseen lähdetään perusasennosta, mutta siinä missä luisuvan käännöksen kuormittaminen tapahtuu melko korkeassa asennossa suksien pituussuunnassa kohti kärkeä, leikkaavassa käännöksessä kuormittaminen tapahtuu sivusuunnassa suksiin nähden huomattavasti matalammalla laskijan painopisteellä.

Leikkaavan käännöksen harjoittelu on hyvä aloittaa suhteellisen loivasta rinteestä, joka viettää tasaisesti alaspäin. Lähdetään laskemaan perusasennossa oikolinjaa suksen kärjet suunnattuna rinteen alaosaan. Kun vauhtia on riittävästi, käännetään ulkosuksen nilkka ja polvi käännöksen sisään. Tällöin suksi kallistuu kantilleen ja lähtee loivasti kääntymään. Tästä harjoitteesta on hyötyä, mikäli suksena on suhteellisen kiertojäykkä rinnesuksi noin 14 – 18 metrin kääntösäteellä. Kun suksen kääntösäde on ”ajettu” loppuun, siirretään paino uudelle ulkosukselle ja aloitetaan käännös samaan tapaan kuin edellinen.

Nilkka, polvi, lantio Leikkaava käännös perustuu pitkälti keskipakoisvoimaan ja laskijan tuottamaan paineeseen ulkosuksella. Jotta ulkosuksen voi saada kunnolla kantilleen, tulee laskijan siirtyä suksen päältä pois käännöksen sisäpuolelle. Tämän vuoksi ulkosuksen kuormittaminen lähtee nilkan ja polven kallistamisella käännöksen sisään. Jotta kummankin kallistaminen on mahdollista riittävästi, laskijan tulee siirtää lantio myös pois suksien päältä käännöksen sisäpuolelle. Keskipakoisvoima pitää huolen siitä, ettei laskija kaadu. Kun lantio on reilusti pois suksien päältä, muodostuu ulkosuksen jalasta ikään kuin jousi, jolla ulkosuksea paineistetaan. Mitä kovempi on laskijan vauhti tai mitä jäisempi rinne, sitä kovemman paineen suksi vaatii kulkeakseen täysin kantillaan. Leikkaavan käännöksen vaiheet voi yksinkertaistettuina pilkkoa seuraavasti:

Aikainen painonsiirto, kuormitus ulkosukselle, pito ja hallittu vapautus Käännöksen aloitus tapahtuu siirtämällä painopiste käännöksen ulkosukselle sekä kallistamalla vartaloa nilkasta ja polvesta käännöksen sisään samalla, kun lantio siirtyy pois suksien päältä. Käännöksen sisäsuksi seuraa ulkosuksea suhteessa noin 80% painopisteestä ulkosuksella ja 20% sisäsuksella. Jotta laskija pystyy tuottamaan maksimaalisen paineen ulkosukselle, laskijan ylävartalo kiertyy lievään vastaliikkeeseen kohti ulkosuksea pitääkseen massan keskipisteen tasapainotettuna. Näin laskijan vartalo muodostaa mahdollisimman tehokkaan ”voimalinjan”, jolla ulkosuksen paine tuotetaan. Yksinkertaistettuna suurin ero leikkaavan ja luisuvan käännöksen tekemisessä on lantion siirtäminen sivuttaissuunnassa suksien päältä käännöksen sisäpuolelle.

Kun laskijan lantio on saavuttanut käännöksen syvimmän kohdan, toisin sanoen lantiota ei voi enää siirtää sisemmälle, ja paine ulkosuksella on maksimaalinen, tulee laskijan pitää asento ja ulkosuksen paine, kunnes sukset ovat kääntyneet kohti käännöksen lopetusta.

Lopetusvaiheessa sukset kääntyvät sivuleikkauksensa ansiosta takaisin laskijan alle. Tällöin laskija vapauttaa paineen ulkosukselta, vartalo siirtyy hetkellisesti molempien suksien päälle ja painopiste jakautuu tasaisesti molemmille suksille. Laskija seisoo suksilla hieman normaalia matalammassa perusasennossa, jossa hartialinja on suksien suuntaisesti vatsalihakset jännitettyinä ja selkä hieman kuperana. Tämän jälkeen käännös alkaa toiseen suuntaan uudella ulkosuksella yllä olevilla vaiheilla.

”Motorisesti taitava laskija pyrkii tekemään leikkaavan käännöksen liikesarjan mahdollisimman matalassa asennossa. Kohottautuminen ei tuo mitään etua laskemiseen, mutta se haittaa tasapainoa huomattavasti. Matala asento mahdollistaa myös aikaisemman kuormituksen käännöksen jälkeen uudelle ulkosukselle”, täydentää Leevi leikkaavan käännöksen tekniikkaa.