Peter von Bagh: Muisteja - esipuhe

Peter von Bagh Muisteja

Esipuhe Olin viisivuotias kun muutimme myöhäissyk­syllä 1948 Helsingistä Ouluun. Perheemme oli viimeistä vuotta täysi: äiti, isä, pikkusis­koni ja minä. Ensimmäisenä aamunamme etäämpänä pihalla oli lapsia leikkimässä kaulaa myöten hangessa. Isä pisti päänsä virka-asunnon toisen kerroksen ikkunasta: ”Hei kakarat, täältä tulee vielä yksi.”

Elämäni on molemmista päistä pidennetty aikajana. Olin aina porukan nuorin, kuten nyt olen aika usein vanhin, ilman että huo­ masin milloin asia kiepahti näin. Julkaisin ensimmäiset elokuva­ kritiikkini 16-vuotiaana vuonna 1960, ja kirjoitan joka päivä vielä nyt, 54 vuotta myöhemmin, kun useimmat ikäiseni kollegat ovat jo lopettaneet.

Olen ollut vain pari kertaa elämäni aikana vakituisessa työsuh­ teessa ja silloinkin viistosti, luultavasti työni täpärästi tehden mutta irrallisesti ja kaikista muodollisuuksista lintsaten. Olisin työsken­ nellyt minulle rakkaassa elokuva-arkistossa ikäni, ellei valtion pit­ käaikainen taiteilija-apuraha olisi edellyttänyt eroamista. Olen ollut vuosia ainoa Sodankylän elokuvajuhlien alusta lähtien mukana ollut työntekijä, tätä kirjoittaessani 28 vuotta. Bolognan Il cinema Ritrovato -festivaalin taiteellisena johtajana olen ollut 13 vuotta,

5

Filmi­hullun päätoimittajana 43 vuotta. Olen opettanut elokuvakoululla kuutena vuosikymmenenä, ensimmäisen kerran 1960-luvun lopulla ja nyt sitten vielä 2010-luvullakin, lopultakin vakituisesti.

Missään näistä paikoista minulla ei ole työpöytää.

Selvää on ollut ainakin se että olen hajottanut itseäni järjettömästi – vielä nyt, yli 70 vuoden iässä, minun on vaikea määritellä ammattiani. Lunta on tullut tupaan monesta suunnasta jo siksi­k in että tekijänidentiteettini ei ole kovin selvä. Olen kirjoittanut yli kolmekymmentä kirjaa, ilman että minua olisi tituleerattu kirjaili­jaksi.

Olen ohjannut kymmeniä elokuvia, lähinnä tosin televisioon sellaisia lajeja joita ei pidetä oikeana elokuvana, ilman että minua tituleerataan elokuvaohjaajaksi.

Tekemisen alueita on aktiivisimpina vuosina ollut tasavahvasti kolme: kirjoittaminen, radio, televisio. Olen kaikilla alueilla itseop­ pinut, mikä varmasti selittää paljon. Olen joutunut keksimään omia lajeja, koska en hallitse oikeaoppisesti jo olevia ja vakiintuneita. Tu­ loksia sekoittaa myös kuriton toimintatapa. En ole kir­joittanut käsikirjoitusta yhteenkään elokuvaani, ne syntyvät ilman tätä opinkappaletta, enkä itsekään aina jälkeenpäin tiedä, miten. Teen elokuvia kuin kirjoja, kirjoja kuin elokuvia. Antti Peippo sanoi että kun puhun, kuulokuva on kirjoitettua tekstiä, ja kun kirjoitan, se on kuin puhetta. Leo Lindsten kommentoi romaanissaan Istuja pitkän illan monia tekemisiäni ja katsoi että niiden paljous osoit­taa, että en missään lajissa ole päässyt kovin pitkälle – eikä hän edes kirjoittanut tätä ilkeästi.

Kimppuun on helppo käydä, ja niin on tapahtunut laajalti. Jos oikea kulma valitaan, olen varsinainen nobody. ”Always quantity, never quality”, kuten tapanani on esittäytyä ulkomaalaisille. Jos tun­nustustakin on tullut, myös hiljaisuudet ovat olleet tyypillisiä.

Mi­nusta ei esimerkiksi ole tuhannen ohjelman jälkeen riviäkään

6

Yleis­radion monumentaalisissa historiikeissa tai vastaavissa kirjoissa.

Suurin osa tekemästäni on luokittelemattomissa, mistä syystä tunnetuin roolini on yhä elokuva-arvostelija – toimi joka loppui osaltani 23-vuotiaana, mutta jonka muistan kiintyneenä. Vaikka olen puuhaillut monenlaista, tämä alkuperäinen harrastusi­dentiteetti on säilynyt alati muuntuvissa muodoissa: elokuvakrii­tikko, elokuvan esittelijä, eli jonkinlainen lähetyssaarnaaja. Jo siksi koen, että minun pitää esitellä tämä elämäni kaista kunnolla. Siinä on sukupolveni tarina, ei niinkään siinä mitä elokuvia olen ohjannut tai mitä kirjoja kirjoittanut. Minun sukupolveni oli onnekas, koska juuri sen ikäkaareen osui ainutlaatuinen kohta jossa elämä, historia ja elokuva ristivalaisivat toisiaan. Se ei ehkä ollut historian hyvä hetki, mutta aivan varmasti elokuvan.

Tuosta ajasta on jäljellä enää varjo, minkä vuoksi toiminnassani ei näytä olleen juurikaan järkeä. Jos saisin toiveeni läpi ja Helsingin keskustan elokuvateatteriin ilmestyisi viikoksi joku ”elämää suu­remmista elokuvistani”, vaikkapa Vain enkeleillä on siivet, Iivana Julma tai Vaitelias mies, katsomoon vaivautuisi viikon aikana ehkä 10 ihmistä.

Mainitsen vielä seikan joka erinäisissä yhteyksissä tuntuu kiin­ nostavan enemmän kuin mikään varsinainen tekoni. Entusiasmi.

Tämä hämmästyttää, ja tuo hämmästys ilmaistaan usein avoimesti.

Tieto masentaa lievästi. Onko entusiasmia niin vähän, että siitä pitää tehdä numero? Senhän pitäisi olla joka ikisen kansalaisen vakiokalustoa, sillä mi­ten ilman sitä sen enempää työ kuin elämäkään voi olla mielekästä?

1970-luvulla onnistuin olemaan ehkä ainoa kansalainen joka sai Helsin­gin Sanomissa köyhän paperit – sivun mittaisen ja lopulliseksi niittauk­seksi tarkoitetun teilauksen sekä tieteen että taiteen alueilla. Eikä yrit­teliäs tekeminen muutenkaan tunnu rekisteröityneen. Eräiden kirjojeni menekki on häviävän pieni, monet televisioelokuvat ovat kadonneet yhden esityksen jälkeen luultavasti ikuisiksi

7

ajoiksi. Radio-ohjelmat, joita tein neljän vuosikymmenen ajan, ovat kadonneet vielä jäännökset­tömämmin.

Kun kokosin 70-luvulla pateettisesti tuolloiset harvat elokuvani ”jäähyväisnäytökseksi”, kom-teatterilaiset kirjoittivat niistä kom­ mentteja vahakantiseen vihkoon ja pohtivat, olenko taiteilija. Lop­ putulos oli kielteinen. Samoihin aikoihin televisioteatterissa mie­ tittiin aivan hyväntahtoisesti, voisiko minulle uskoa työtehtävän eli voisinko ohjata jotain. Jutun pituuskin mainittiin: viisi minuuttia.

Sitä uskoa ei sillä erää sieltä löytynyt.

Ja niin edelleen. Olin urakkaani aloittaessani vuorenvarma, että kirjoittaisin marttyyritarinan. Minulla on ollut sellaisiin taipu­ musta, hyviä lauseita tuli heti mieleen. Mutta sitten tupa olikin äkkiä täynnä tunnustuksia, ja ainoa marttyyriuden mahdollisuus syntyy siitä etten koe näin ylenpalttista kohtelua, lukuisia elämän­ työpalkintoja ja vastaavia, ansainneeni. Niin ikään haluan myöntää, luvuttomista päinvastaisista sanomisistani huolimatta, että olen ollut erittäin etuoikeutettu. Olen saanut julkaista kirjoja ja tehdä radio- ja televisiotöitä aika päättömät määrät. Ne torjunnat joita olen koh­ dannut kuuluvat luovan työn tuotantojen normaalitilaan. Useimpiin kiistoihin, joista monet ovat jälkeenpäin ajatellen myrskyä vesila­sissa, olen vaikuttanut päällimmäisenä osapuolena.

Jos ja kun seuraavilla sivuilla on marttyyritekstiä, se on livahtanut sinne ikään kuin atavistisesta muistista. Mausteeksi.

Hieman hävettää. En ole mielenkiintoinen henkilö, mutta toivon voivani välittää jotain muutaman mielenkiintoisen sukupolven vai­ heista. Tiedän toki miten paljon surkeita, olemattomiakin, elämä­ kertoja maailmassa on, mutta tähtään kunnialliseen keskitasoon periaatteella: ”Tässä tulee vielä yksi.”

Olen varma, että väistän enemmän kuin kerron. Todel­lisempi elämäkertani on, näin salaisuutena kerrottuna, kirjoissani ja elokuvissani joissa nimenomaan en mainitse itseäni lainkaan.

8

Sana kirjan nimestä. ”Muisteja” tarkoitti lapsuuteni ympäristössä Pohjois-Suomessa kiiltokuvaa. Tytöt niitä lähinnä keräsivät, mutta sana on käyttökelpoinen myös minulle, joka olen tämän kirjan kautta astumassa aikamatkaan.

21.6.2014 Peter von Bagh

9