Tammelan Aani #10

Tässä numerossa: -Raportteja etelään, pohjoiseen ja länteen.

-Katsaus tulevaan kauteen -Poimintoja Sinikaartin historiasta

Liigacupia ja turvallisuutta!

Taas on iso pyörä mennyt kierroksen eteenpäin ja varma kevään merkki on täällä: Tammelan Äänen liigacupedition, kolmatta kertaa nyt. Toimitus on nyt uudistunut, ja jo kaljuuntuva entinen päätoimittaja on ojentanut soihdun viriilimmälle orille, minulle, mutta juhlanumero harvoin näkyy sisällössä. TÄ tuskin kokee kovin suuria uudistuksia tämän myötä, ehkä asiakirjoituksien osuus laskee kuin lehmänhäntä, mutta tässäkin numerossa lehmänhäntää nostelee RoPS-vieraspeli –raportti. On myös kulttuurikatsausta meren toiselle puolelle, eli Ruotsiin, opettavainen reissuraportti Saksasta sekä TamU:n ensi kaudesta syväluotaus.

VPS-peli näytti jo tulevan kauden suunnan, ainakin katsomoaktiviteetin suhteen: Sinikaartia oli paikalla noin 35-henkeä ja heleä-ääniseltä kuulosti. Vielä kun huomioidaan se, että oli helmikuu ja paikkana Pirkkahalli, niin voimme todella taputella itseämme selkään ja vain kuvitella millainen yleisöryntäys katsomonosamme ensi kesänä kokee. Vaikka jaro– ja KuPS-peleissä jo kaartinkin edustus oli laskussa, mutta ainakin jaro-peli näytti meille uuden iloisen Unitedin, KuPS-pelistä en osaa sanoa mitään kun tuli yllättäviä opiskeluesteitä. Mutta jätän nyt pelilliset analyysit niitä osaaville.

Ei sentään päätoimittajan arkea ole vain nasevien kirjoituksien kirjoittaminen, vaan ehdin myös käydä ”Turvallisuus jalkapallo-otteluissa” –seminaarissa. Siellä oli kaikki tutut: Julle, Reiska ja Valkeakosken poliisimiehet. Vaikka tunsin itseni ulkopuoliseksi, niin sain ainakin harvinaista käsitystä millaisiin toimiin poliisi joutuu ollessaan katsomoväkivallan kanssa tekemisissä, Suomessa. Määrärahojen tuhlausta, tämä taitaa olla sanapari, joka kuvaa tilannetta. Kaksipäiväinen seminaari, tuosta aiheesta, puhujina mm. Evertonfaniudesta väitöskirjan tehnyt tohtorismies ja TapparaFunClubin puuhamies. Keski-ikäiset miehet keskustelemassa suomalaisista jalkapallokannattamisesta. Esimerkit olivat puolentoista vuoden takaisia, enkä saanut kuulla FCLK:n viime kesäisestä bussin vaihto –operaatiosta. Joten pettymys olisi ollut taattu, jos en olisi saanut todistaa ehdotusta, joka kieltäisi katsomolakanat, koska ”niiden alla tehdään paljon koiruuksia”.

Eihän homoseksualismi ole ollut lain vastaista sitten 50-luvun? Mitähän tässä pitäisi sitten tehdä, kun kiellettyinä ovat katsomokoreografiat, missä muodossa tahansa. Kai se on pistettävä peruukki päähän, ja taputettava vasta kun vahva humala päällä ja toivottava että naapurikin on kännissä. Tosin puolustukseksi pitää sanoa, että ”lakanoiden bänni” oli vain yhden ihmisen ehdotus, ja Karjalainen antoi tunnustusta katsomotaiteelle.

Soihtu ja savu-keskustelua seminaarissa käytiin puolisen tuntia, ja perusteluina sanktioille oli ”ne ovat kiellettyjä” ja ovat kiellettyjä koska ”ensimmäisen katsomorakenne-palon jälkeen vaaditaan ne kielletyiksi”.

Yhteiskunnallinen debatti, missä pelaa? Miksei Rosa Parks vain istunut peräosaan bussia, jos etuosassa istuminen oli kiellettyä? Eiköhän ole aika saada savut katsomoon, jos kerta olutkin on jo ruokakaupassa.

Totisemmin voin todeta, että kiellettyjä tai ei, niin niitäkin tulemme näkemään jalkapallo-katsomoissa useammin ja suuremmalla volyymillä kuin ennen.

Mutta turha heistä on murehtia, antakaamme heidän vain murehtia meistä. Murehtimisen sijaan nautittehan Tammelan Äänen 1/06-numerosta!

- Päätoimittaja

Sinipaitojen kausi 2006 Takana kolme peräkkäistä kolmanteen sijaan päättynyttä liigakautta, kolme peräkkäistä kolmannelle kierrokselle päättynyttä Intertoto-cupia ja kolme peräkkäistä jatkoaikatappioon päättynyttä Suomen cupin taivalta. Joku voisi väittää, että seura junnaa paikallaan, toisen mielestä taas United on vakiinnuttanut paikkansa tämän valtakunnan huipulla.

Joukkue menetti viime vuonna kaksi korkean profiilin pelaajaa kesken kauden. Ajoittaisesta tehottomuudesta huolimatta Henri Scheweleff oli yhdessä ykköstoppari Janne Räsäsen kanssa joukkueen tärkeimpiä pelaajia.

Kesken kauden saatiin myös vahvistusta joukkueeseen kun Ville ”Rasvaprosentti” Lehtinen teki paluun Tampereelle. Toivoa sopii, että Ville jatkaa siitä mihin jäi viime kaudella ja liitelee enkeliäkin kevyemmin Ratinan viheriöllä. Janne Räsäsen paikkaajaksi puolestaan saapui talvella Mathias Lindström, kenties enteilevästi numerolla kolme. Joukkueen harjoituksia seuranneiden raportit kertovat Lindströmin olevan todella vaikeasti ohitettava pelaaja, joka pystynee myös tuomaan apua joukkuetta vaivanneeseen ongelmaan, pelin avaamiseen puolustuksesta.

Puolustuspään odotetaankin toimivan tuttuun tapaan hyvin ja United lienee tulevallakin kaudella yksi sarjan vähiten maaleja päästävistä joukkueista. Joukkuetta, joka päästää alle maalin per ottelu on hyvin vaikea voittaa.

Ongelmat viime kaudella ja kenties tulevallakin kaudella ilmaantuvat vastustajan yrittäessä kaataa Sinipaitoja alhaalla maaten ja tiukasti puolustuksen kautta pelaten. Tästä on karmaisevia kokemuksia muun muassa viime kesän 0-0 kotitasurista Kuopion Palloseuraa vastaan. Ville Lehtinen on hyvän luokan maalintekijä, joka on myös kykeneväinen ratkaiseviin suorituksiin. Huhut ovat olleet tuomassa sekä Antti Pohjaa että Jari Niemeä kantamaan Tampere Unitedin peliasua. Kaikkien tiedossa on, että molemmat edellä mainituista herroista olisivat joukkueeseen tullessaan kovan luokan ratkaisijoita ja profiilipelaajia. Kenties he pystyisivät tarjoamaan sen ratkaisevan pari sekuntia, joka kääntää harmaan nolla-nollan voitoksi ja kolmeksi pisteeksi. Hyökkäyksen nykyinen materiaali; Hynynen, Lehtinen, Lahtinen, Sipiläinen ja Ojanen, on riittävän laaja viemään kausi läpi ilman suuria ongelmia tai hyytymisiä. Kysymys, joka kaivertaa monien kannattajien mieliä onkin riittääkö kärkipelaajien taso ratkaisemaan Suuria otteluita. Huligaani Lehtinen ei ole niin dominoiva pelaaja kuin Niemi ja Pohja aikanaan olivat, eikä kenties pysty kääntämään otteluita yksinään kuten edellä mainituilla herroilla oli parhaimmillaan tapana tehdä. Loppujen lopuksi Ateenan kaduillakin olisi ollut kovin hiljaista ilman Charisteaksen täydellistä ajoitusta ja silmiä hivelevää puskutekniikkaa. Siis ilman sitä todellista maalintekijää.

Zicon lausunnot ”mahdollisten paluumuuttajien vastaanottamisesta” antavat kuitenkin toiveita fanien märkien unien toteutumisesta.

Juska Savolainen ja Risto Ojanen ovat uusia hyökkäyspään hankintoja, joista varsinkin ensimmäiseltä odotetaan vahvaa panosta joukkueen pelinrakenteluun sekä myös kohtuullisia maalilukuja. Risto Ojasta ovat viime vuosina vaivanneet loukkaantumiset, mutta miehellä pitäisi olla kaikki ominaisuudet ja lahjat nousta liigan eliittiin. Itse asiassa asiaa tuntevat tahot pitävät nuorisomaajoukkueiden vakiokasvoa Ojasta puhtaasti lahjakkuutta mitatessa jopa Mikael Forsselia lahjakkaampana jalkapalloilijana. Sopiikin toivoa, että Zicon koulussa nämä lahjat saadaan puhkeamaan kukkaan ja henkisiä ominaisuuksia kehitettyä kovemmalle tasolle.

Ojaselta ja Savolaiselta on lupa odottaa keskikentän hyökkäävissä rooleissa parannusta liian usein ontuneeseen keskikentän pallolliseen pelaamiseen. Itse asiassa joukkueen keskikentän pallollisen osaamisen taso on korkein ja monipuolisin vuosiin. Keskikentän pelisysteemistä ja näkökulmasta riippuen 3-5 pelipaikasta ovat taistelemassa Sainio, Wiss, Ojanperä, Ojanen, Kujala, molemmat Savolaiset ja vielä taustalla Hyyhönen sekä joka paikan erikoismies Saarinen. Näin ollen, jos näistä palikoista ei saada muodostettua toimivaa keskikenttää tulevalle kaudelle ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin kohdistaa syyttävät katseet penkin vieressä ärjyvään ex-maalipyssyyn.

Tulevalla kaudella mestaruuden saavuttaminen vaatii ehdottomasti maalivahdin ja puolustuksen pelaamista totutulla tasolla. Tämän lisäksi keskikentän puolustavista pelaajista ja hyökkäävistä, pallollisena taitavista pelaajista pitää saada rakennettua tasapainoinen keskikenttä, joka pystyy rytmittämään koko joukkueen peliä antaen puolustajille aikaa ryhmittyä puolustussuuntaan pelattaessa ja toisaalta taas käynnistämään hyökkäykset nopeasti mutta kontrolloidusti. Keskikenttä pystyy toki kääntämään pelin painopisteen ja sillä tavoin edesauttamaan suuresti ottelun ratkaisua, mutta mitä korkeammalle tasolle ja pienempiin eroihin joukkueiden välillä mennään, sitä enemmän korostuu terävyys, tarkkuus ja taito molempien rangaistusalueiden sisässä.

Korkeimmalla tasolla ottelut ratkeavat ennen kaikkea virheisiin ja maalintekoon. Ei sota yhtä miestä kaipaa,

mutta yksi mies voi parhaimmillaan tehdä eron hyvän joukkueen ja mestarin välillä.

- ONT

SK goes Rollo – minute by minute Rakas matkapäiväkirja, klo on 23.44 lauantaina, preprematchpinteilla kennelissä, paikalla B, I ja ite. Kalja maistuu loiventavaksi.

00.00 Päivä vaihtui sunnuntaiksi ja juhis saapui kenneliin. B:n ja I:n tuopit lähes tyhjinä.

00.45 Toinen pintti. EH liittynyt seuraan, vasshua ei näy ?!?

00.59 Vasshu saapui ilves-kansitakissaan.

01.00 Vasshu haki airish-koffeen. Ei, ei, se olikin kaakao!

01.10 Teet saapui konneliin HH:n kanssa, puku päällä! J:n piippu houkutti, vaan ei luvannut lähteä!

01.30 Ulos kennelistä ja kohti Sampolaa!

01.57 Bussissa! Vasshu vetää pizzaa ja poppi soi, porukka taitaa olla kasassa.

02.03 B:n suorittama lasku tuotti toivotun tuloksen. Kick off! Tai jotain.

02.13 Uuh, 60€ köyhempi => nukq 02.23 I ravaa eestaas meitin yli, B raportoi komeista revontulista => uus nukkumisyritys 05.42 Uuh, pihtipudas. Pihalla v*tun kylmä. Bussin lattiallakin vähän kai saanut nukuttua.

09.15 Kas, muut hereillä ja aurinko paistaa. Oulun pohjoispuolella jo??

09.27 Aamiassämpylä syöty. Bussissa hiljaista muuten, mutta I höpöttää.

10.46 Joku 60km rolloon. Kahvitauko essolla, ja päcki kaljaa, uuu. Niin joo, bussissa 13+2 henkeä 11.22 Positiivinen kisailuhenki vallitsee ja villitsee bussin pikkuhiljaa. T: Vasshu 11.34 Ooh, taidetaan olla Rovaniemellä, 9,5 tuntia näemmä reissattu.

11.42 Ajoimme juuri ohi pub Hulibumban.

11.44 ”Stadion” löytyi 12.00 Löydettiin puistontapainen viheralue, pikkuapinan pallo nurmella ja korkit auki siis.

12.50 Jossain kämäisellä kebabilla, poronkäristys, missä pelaa?!

13.42 Ruokavarastossa hakemassa brenkkutäydennyksiä.

13.48 ”Stadionin” portit oli auki. Kävelimme siis sisään. Nurmi näyttää jopa leikatulta :o 14.07 Hyvä meininki, missä muualla vedellään ite pilkkuja ”stadionilla” pari tuntia ennen peliä ja juodaan pussikaljaa?!

14.52 Paikallinen pultsari ilmaisi mielipiteensä meistä kutsumalla meitä runkkareiksi.

15.10 Sisään johonkin lämmitettyyn tilaan! Coffee.. eerr irish coffee! Joku väitti Rops-väen kantapaikaksi muttei täällä ketään näy?

15.37 Brömbröm. Sato ajoi schumin perään. Heiii!

15.38 Bussiyö alkaa tuntua, äkkiä pois täältä lämpimästä ennenkä tapahtuu täydellinen tummuminen.

15.45 Kohti bussia hakeen banderollit sun muut. Täällä mitään ROPS-kannattajia näkynyt.

15.54 Pari apinaa hyödynsivät porsaanreiän aidassa, huonosti vissiin kävi.

15.57 Jep, nöyränä poikana lippuluukulle. Tampereelta oli kuulemma jo varoiteltu meistä, rautoihin vaan :D 16.13 Sisällä, antoivat ehkä paskimmat paikat mitä mahdollista.

17.17 ”Meillä nää valkoiset on rajoja”, legendaarista!

17.55 Tauko ja kisis, kovenee!

18.28 ”Se meni hameen alta, se meni hameen alta, tampereen tytöt” 18.53 Vittu! Kolme pistettä!

19.09 Back to the bus.

19.39 Esson baari!

19.49 Lisää kaljaa. Allit-Mypa 1-1 ja kups-inter 1-0 HT, suits us, suits us, sir!

20.48 Kusitauko, ja edellä mainitut tulokset toki jo pielessä.

20.56 Juhis löysi tyhjän pullon päckistään, ne kierot poronnussijat!

21.17 Ramonesin tahtiin, ilta pimenee, avaanpa olusen.

21.34 Party’s over? Poppikone pätkii…

21.50 Oulu. Poppikone jaksaa vielä.

22.06 Jostain pölähti jalkoihin tölkki siideriä?!? Kylmänä?! Juomme pois.

22.21 Niin joo, äsken taas kusitauko. Huomenna töihin, unta?? np: sex pistols: god save the queen.

22.55 Tauko, b suunnittelee heruuttavansa slutteja, missä pelaa, huoltsikalla?!?

23.12 Ei sittenkään, ne oli n. 10-vee. RAY oli suosiollinen 23.13 Damn, ei unta kuulemma ennenkä on brenkut loppu => korkki auki 23.33 Tiukkaa laskelmointia kuskeista ja kotiinpääsystä aamusella. Yksi auto, yksi kuski, kaikilla eri määränpää.

23.34 VIITTAAN EI EDELLISEEN VAAN 23.13 JUTTUUN, PYSY KOVANA VESSHU. 23.39 B tarjosi I:lle olutta (fosters), I kieltäytyi!

23.53 Painostus oli kova mutta kieltäydyn viimeisestä kaljasta => nukqu!

23.58 NÖÖSI MIKÄ NÖÖSI! ILKKA EI KIELTÄYTYNY NYT TOISTE… PIMEÄÄ…

00.35 VIIMEISET MERKINNÄT AIKA NUKKUA JNE. KIITOS TÄSTÄ VESKULLE 03.40 Valomerkki, vissiin TRE lähellä. => kamat kasaan.

04.00 TRE, sampola 04.53 Kämpillä. Kiitos ja näkemiin.

Vesku

Bajensvin, hasch och kokain!

No niin, pikkuapinat. Karvaisissa kätösissänne kannattelemanne julkaisun taso on jo laskenut sille tasolle, että nykyinen herra ex-päätoimittaja kehtasi jopa ehdottaa meikäläistä vääntämään jutuntynkää tähän kulttuurihistoriallisesti merkittävään aviisiin. Salskeana nuorena miehenä otin tietenkin haasteen vastaan (jo reilu vuosi sitten...), ja päädyinkin valinneeksi omaa sydäntäni lähellä olevan aiheen, katsomokulttuurin. Ja koska itseäni, ja montaa muutakin kaartilaista, kiinnostaa kovasti juuri ihanan länsinaapurimme kulttuuri, päätin sivistää muita ja itseäni hieman lisää tästä aiheesta. Ihan omien (olkoonkin käsittämättömän mittavat....) tietojeni varassa minun ei siis tarvinnut tässä jutussa toimia, vaan haastattelin muutaman kaartilaisenkin "sen kakkosen", Hammarby IF:n, pitkäaikaista kannattajaa ja yhtä Ultra Boys -ryhmän nokkamiehistä, Krubbea. Ajattelin kajota jutussani lähinnä Ruotsin kannattajakulttuurin syntyyn ja kehitykseen, se kun on täällä Suomessakin kokolailla ajankohtainen aihe juuri nyt.

Suomalaisissa medioissa kuulee usein väitettävän Ruotsin futiskulttuurista puhuttaessa, että länsinaapurissa olisi päällä jonkinlainen "futisbuumi" ja että jalkapallon suosio olisi jotenkin uusi juttu maassa. Nämä puheet osoittautuvat kuitenkin lähemmässä tarkastelussa olevan lähinnä luokkaa "bollocks", esimerkiksi juuri Hammarbyllä oli jo 1950-luvulla kymmenentuhannen kieppeillä keikkuva yleisökeskiarvo. Eipä se Ruotsin futiskulttuuri muutenkaan varsinaisesti mitään laihaa tuohon aikaan ollut, pidettiinhän siellä muun muassa erään 17-vuotiaan brassin läpimurrosta muistettavat MM-höntsyt. Lajilla on siis maassa pitkä ja hieno historia, eikä maan futiskulttuuri ole suinkaan mikään tyhjästä syntynyt "buumi". Itse katsomokulttuurin voidaankin sitten katsoa rantautuneen naapuriimme tuossa 60-luvun lopussa, kun etunenässä englantilaista futista televisiosta seuranneet Bajenin ja Landskronan kannattajat saivat päähänsä alkaa pukeutua joukkueensa värejä kantaviin kaulahuiveihin ja muihin asusteisiin. Myös laulut olivat kuvioissa jo siihen aikaan, mutta tyyli ei ollut nykypäivän tapainen, vaan lähinnä laulu oli tyyliltään ns. vanhanajan huoletonta jollottelua.

Näihin aikoihin alkoivat Ruotsissa seurat perustella omia virallisia kannattajajärjestöjään, jotka keskittyivät useimmiten lähinnä vierasreissu-kuljetuksiin. Järjestöt olivat siis suoraan seurojen alaisia, ja välillä rahoittamiakin, joten kun katsomoväkivalta saapui Ruotsiin 70-luvun lopulla, monet seurat päätyivät lopettamaan järjestöjään.

Näin kävi myös Bajenin kohdalla, kun erään 80-luvun alun vierasreissun jälkeen kannattajat pommittavat kenttää pulloilla ja muilla esineillä. Tapahtumien johdosta Hammarby päätti lopettaa virallisen kannattajajärjestönsä ja näin kannattajat päättivätkin perustaa seurasta riippumattoman kannattajajärjestön, Bajen Fans:in.

Alkuun nämä kannattajaporukat olivat luonnollisesti saaneet vaikutteita lähinnä englantilaisista katsomoista, Suomessakin tuttujen, iki-ihanien lauantai-illan englannin liigan tv-matsien välityksellä. Tyyli oli siis tuolloin kovin brittiläinen, enklantilaisine chäntteineen jii-än-ee. 80-luvun lähestyessä loppuaan kuvioihin astuivat pikkuhiljaa mukaan rummut, liput, soihdut ja lopulta myös tifot. Bajenin kannattajat olivatkin pioneereja tällä saralla Ruotsissa, heidän haettuaan entistä "etelämaalaisempaa" tunnelmaa rakkaalle Söderstadionilleen. 90-luvun alussa Bajenin pioneerihenkiset kannattajat alkoivat sitten tehdä esimerkiksi koreografioita ja pyrotteluja, jotka eivät tietenkään aina onnistuneet, mutta tämä avasi kuitenkin ruotsalaisten silmiä myös italialaiselle katsomokulttuurille. Muiden seurojen kannattajat eivät aluksi ymmärtäneet esimerkiksi paperilappusten pointtia katsomoissa, mutta hiljalleen italialainen tyyli alkoi vallata sanansijaa ruotsalaisilla stadioneilla. Vuonna -96 alkoivat muutkin joukkueet, kuten Djurgården, perustaa omia tifoporukoitaan.

Lopuksi vielä hieman ultrá-kulttuurin rantautumisesta Ruotsiin, ja haastattelemani Krubben ryhmän, Ultra Boys:in, synnystä. Vaikka Söderstadionin tunnelma oli 90-luvun lopussa yksi Ruotsin "etelämaisimmista", kokivat muutamat Bajenin kannattajat tarpeelliseksi perustaa Hammarbylle myös oman ultrá-ryhmän. Näin päädyttiinkin vuonna 1999 perustamaan Ultra Boys, jonka tyylillisinä esikuvina toimivat isot Ranskan ja Italian ultrá-ryhmät. Ryhmä on täysin riippumaton seurasta ja muista kannattajaporukoista sekä toteuttaa ultrá-kulttuurin periaatteita omaa banneria, sektiota, lippuja ja jäseniä myöten. Kokonaisuudessaan Bajenin katsomokulttuuri on nykypäivänä varsin laaja, mukaan mahtuu sekä useita italo-periaatteilla toimivia järjestöjä että myös useita casualeja. Kaikki nämä ryhmät toimivat hyvässä sovussa ja esimerkiksi huligaanit tulevat usein muiden kannattajien avuksi, jos apua tarvitaan. Hyvänä esimerkkinä tästä Krubbe mainitsee ryhmänsä viime vuonna vietetyn viisivuotis-matsin, jossa UB:n massiivisten pyrottelujen jälkeen Bajenin huligaanit tulivat auttamaan tovereitaan innostuneiden daifujen kynsistä, muiden kannattajien huutaessa eläköön-huutoja UB:lle.

-Given

Frankfurtissa kulttuurimatkalla – saatana Helmikuun neljäs päivä, suunnilleen kello 15.20, tämän tietyissä piireissä arvostetun ja perinteikkään niittisidonnaisen julkaisun vastanimitetty uusi Päätoimittaja lähestyi minua oudon tarjouksen kera. Intensiivisten silmien vastustamattomassa välkkeessä kieltäytyminen ei olisi sopinut tapahtuman luonteeseen, joten sain kuulla olevani Tammelan Äänen Vastaava Toimittaja kaudella 2006. Tason siis piti nousta kuin Mansikin häntä innokkaan pohjanmaalaisen isännän käden kohdatessaan. Mutta kuten jo saatoitte lukea, mansikkapaikalle mentiin ja lujaa.

Lupauduin paneutumaan antaumuksella TamU:a jo kuudetta kauttaan valmentavan Zico Hjelmin mietteisiin ja taktisiin variaatioihin, joita tämän kauden kolmessa ottelussa on nähty jopa kolme erilaista. Nyt kun deadline lähestyy ja silmäluomeni lopsahtelevat kofeiinilaskuissa, olen päättänyt laittaa suunnitelmat uusiksi. Kirjoitan jotain jalkapalloon liittyvää puhtaasti tajunnanvirran ohjailemana. Tällä tavoin myös testaan uuden ja kokemattoman Päätoimittajan paineensietokykyä, kun jo suunniteltu sisälmysluettelo meneekin radikaalisti uusiksi ja pääkirjoitus tarjoilee katteettomia lupauksia katkerasti pettyville Kankinööseille. Aion nimittäin kertoa opettavaisen tarinan kaikille, jotka suunnittelevat jalkapallomatkaa ilman kunnollista suunnitteluvaihetta.

Päätimme noin kuukausi sitten kahden kaverini kanssa lähteä Saksaan katsomaan jalkapalloa ja viettämään laatuaikaa keskenämme. Saimme kuitenkin varmistettua matkamme vasta päivää ennen h-hetkeä johtuen yleisestä laiskuudesta, välinpitämättömyydestä ja siitä, ettemme vain jaksaneet. Tarkoituksena oli nousta koneeseen maanantaina Pirkkalan lentokentällä ja suunnata tiistaina Mainziin seuraamaan jännittävää kamppailua alemman keskikastin jumbosijoista, mutta jo alkuvaiheessa huomasimme, että suunnitelmamme olivat kohdanneet helvetillisiä esteitä. Ryhmämme turkulaisjäsen oli päättänyt jättää passinsa Turkuun, piripäiselle ystävälleen, joka ilmeisesti oli myynyt sen jo aikoja sitten äänitteidensä välissä pois. Ja kuten kaikki jotka malttavat ottaa asioista selvää tietävät, että Ryanair, joka siis oli yhtiömme, vaatii matkustajiltaan passin.

Matkamme ensimmäinen etappi oli siis päättynyt surullisesti. Siinä värjötellessämme parkkipaikalla 25 asteen pakkasessa, emme oikeasti hetkeen tienneet mitä tehdä. Vitutti ja oli kylmä. Toivuttuamme yllättävästä käänteestä hyppäsimme perheautoon ja ajelimme Hervantaan ja Hevaliin. Samalla esittelin seurueelle Tamperetta ja ajoin päin punaisia TTY:n risteyksessä, koska en yksinkertaisesti nähnyt valoja. Tunnetusti syödessään saa positiivisia fiiliksiä ja sitä kautta maailma alkaa näyttää valoisammalta, kivemmalta paikalta.

Hetken pohdittuamme asioita, saimme kuin saimmekin toteuttamiskelpoisen idean: lähtisimme Teetille saunomaan ja järjestämään Estonian Festit.

Ajaessamme pitkin Lielahden katuja huomasimme mielenkiintoisen ilmoituksen eräässä valotolpassa. Riitta Väisäsen emännöimä Suuri Bingoristeily kirjattiin inhosta vapisevin sormin tulevaisuudensuunnitelmiimme.

Teetille päästyämme otin puhelun risteilyä järjestävälle taholle, mutta en saanut järkevää sanaa suustani. Tässä vaiheessa päätimme myös heivata sekalaiset vaihtoehdot aina kouluun palaamisesta Joensuun opastettuun torikierrokseen saakka hiuksista hunningolle, ja otimme itseämme niskasta kiinni. Lähtisimme Saksaan päivän myöhässä. Ei muuta kuin nistille nyrkkiä naamaan ja pikapassin hakuun Sorille! Yövyimme levottoman yön Teetin lukaalissa, sovittelevaan sävyyn porisevan piipun ja iloisten funkkistemmojen tahdissa. Näimme myös reissumme ensimmäiset ja viimeiset tissit noissa juhlissa, enkä nyt puhu jatkoille eksyneestä yläosattomasta Hörköstä, valitettavasti.

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Pakkasimme laukkumme ruisleipää ja leikkeleitä unohtamatta ja suuntasimme kylläisinä kohti tuntematonta. Meille todellakin selvisi vasta koneessa, että matkaa kentältä Frankfurtiin on yli sata kilometriä. Emme antaneet tämän hämätä, vaan keskityimme vikittelemään leikillisesti kujeilevia lentoemäntiä, jotka ilmeisesti halpalentoyhtiöissä tulevat itäisestä Euroopasta pääsääntöisesti.

Lento sujui hienosti ja mielemme olivat intoa täynnä; uskoimmehan ehtivämme vielä Mainziin seuraamaan alun perin suunnitelmassa ollutta matsia. Viitteitä tulevasta tunnelmasta saimme, kun terminaalin liukuovien liukuessa sivuun meidät kohtasi melkoisen absurdi näky, joka ei kuitenkaan yllättänyt meitä juurikaan.

Edessämme seisoi kaksimetrinen kalju uusnatsi palavilla kelttiristeillä somistettuna heiluttaen ystävällisesti kättään. Kohautimme olkiamme ja sivuutimme komitean tyynesti. Olihan aika intensiivisen jalkapalloelämyksen! Totisesti!

Pihan poikki asteltuamme saavuimme bussipysäkille ja aikatauluja tutkailtuamme alistuimme kohtaloomme.

Nämä bussit kulkevat vain lentokentän ja Frankfurtin väliä ilman turhia pysähdyksiä, joten emme ehtisi otteluun.

Onneksi edessämme istunut nuoripari tarjosi viihdettä kiihkeän peep-show-session muodossa koko matkan ajan, joten ulkona vallitseva pimeyskään ei kotoisassa, muistoja herättävässä läiskeessä ja maiskutuksessa pelottanut kovin paljon.

Bussimme kurvatessa Frankfurtin päärautatieaseman taakse olimme hieman hämmentyneitä. Tilannekatsaus ikkunasta halusi kertoa, että olimme saapuneet Marienhofin casting-tilaisuuteen, ja vieläpä ajoissa. Sympaattinen lähiömaisema pikkupakuineen ja oranssihiuksisine naisineen tervehti uupuneita matkaajia. Myös kiharahiuksisia huoltomiehiä liikkui alueella epäilyttävän tiheään. Hetken aikaa luulimme jo olevamme taivaassa. Käytännön syistä meidän oli kuitenkin poistuttava alueelta, kohti majapaikkaamme, jonka henkilökunta oli suhtautunut ihmeen myötämielisesti haluumme vaihtaa varauspäiviä ”lentoyhtiön teknisten ongelmien” vuoksi. Vastauksen tuohon innokkaaseenkin palvelualttiuteen olin tosin saanut jo Suomen puolella, olihan Herr Rudy Schmidt lähettänyt vastauksensa Ms. Vasshulle. Varauduimme siis tuottamaan karvaan pettymyksen hostellin omistajille, mutta emme sentään kolmelle tuntemattomalle arabille, jotka kehuivat muotojamme avoimesti myhäillen avatessamme hostellin ulko-ovea. Lievän epäluuloisuuden vallitessa lunastimme huoneemme avaimen vastaanoton tiskiltä ja poistuimme takavasemmalle.

Saimme hienon neljän hengen huoneen avaralla huoltopiha-jäteastia-maisemalla sekä rikkinäisellä televisiolla varustettuna. Pohdimme illan suunnitelmaa ja päädyimme kahteen vaihtoehtoon. Järkevä matkaaja olisi kääntynyt hostellin työntekijöiden puoleen ja kysellyt vinkkejä alueesta, me käännyimme suoraan punaisten lyhtyjen loisteeseen. Samalla meille selvisi miksi meitä niin korskeasti ahdisteltiin saapuessamme. Naapurissa sijaitsi massiivinen homostelukompleksi. Palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, kaupunki ei kärsinytkään akuuteista vesijohtovioista… Kuljimme pystypäin syvemmälle synkkien popliinitakkien ja parittajien maailmaan vain tavataksemme Jimmyn, epätoivoisen sisäänheittäjän, joka avautui meille huonoista työoloistaan ja kertoi, kuinka minuutti ilmaista katseluaikaa ja yksi kylmä juoma meille takaisi hänelle inhimillisemmän kohtelun.

Valitettavasti Jimmy ei onnistunut vakuuttamaan meitä painostavalla käytöksellään ja livahdimme karkuun.

Seuraavana halusimme löytää kaupan, joka myisi meille kaljaa. Harhailimme mm. Einbahnstrassella hetken ennen Abu’s Kwik-e-Martin löytämistä. Täytimme laadukkaat kahvalliset muovikassit erilaisilla pulloilla ja iloisten terveisten saattelemana suuntasimme jälleen kohti hostelliamme. Tällä kertaa selvisimme ilman esineellistävää huutomyrskyä ja hipsimme hyvillä mielin kokolattiamattoja pitkin huoneeseemme, istuimme alas ja perustimme olutseuran.

Keskiviikkoaamu osoittautui harmaaksi ja sateiseksi. Kiertelimme pitkin synkkiä liikekortteleita ja sympaattisia asuinalueita kunnes päätimme mennä ostamaan olutta. Samalla päivän suunnitelma alkoi selkeytyä mielissämme. Astelimme aseman marketista syömään maittavaa döneriä hellyttävään ravintolaan, jonka jälkeen menimme hetkeksi pitämään sadetta ja maistelemaan sivistyneesti vehnäoluita. Edellisillan järkytyksetkään eivät onnistuneet pyyhkimään mielistämme matkan todellista tarkoitusta, jalkapalloa sen eri muodoissaan. Oli aika villin ja leikkimielisen taipaleen kohti Eintracht Frankfurtin kotistadionia. Ratikkamatkailun jälkeen päädyimme isolle hiekka-alueelle, josta johti tie metsän siimekseen. Päättelimme olevamme oikeassa paikassa. Kuljimme radanvarsipolkua eteenpäin ja näimme kuin näimmekin lopulta osan stadionista. Valitettavasti valtaisalla piikkilankaesteellä suojattu aita esti pääsymme kovin lähelle tätä kiellettyä hedelmää, mutta onnistuimme silti asettelemaan itsemme oikeaan kulmaan, jotta sekä me itse että puiden välistä vilkahtava stadioninosa mahduimme samaan kuvaan. Groundhoppailua parhaasta päästä siis.

Lähdimme tyytyväisinä paluumatkalle, olihan matkan kulttuurillinen osio nyt täytetty. Bongasimme vielä muutamia Frankfurt Ultras:n jäseniä kokoontumassa illan Hannoverissa pelattavaa ottelua varten. Hienoja repputunnuksia heillä, koska SK:n mallistossa? Päästyämme takaisin rautatieasemalle kävimme tarkistamassa junalippujen hinnat. Elättelimme toiveita matkasta Hannoveriin, mutta hautasimme ne melko nopeasti lukujen vain vilistessä silmissämme. Oli siis keksittävä jotain tekemistä illaksi kaupunginosassa, jonka suurin yksittäinen ihmisryhmä olivat kyysikymppiset viiksekkäät miehet.

Hostellilla vietetyn mietintätuokion jälkeen palasimme virkistyneinä kaduille myymään sielujamme tuolle siveettömälle kaupungille, jota myös business-Euroopan kyseenalaiseksi helmeksi kutsutaan. Löysimme erittäin miellyttävän brittityylisen baarin, jossa oli monia screenejä ja kaikilta näytettiin vieläpä eri peliä. Itse sammahdin Bundesligan eteen, mutta kaverini hoippuivat vielä takahuoneeseen, turmeluttavan kalinan pariin. Eikä

Eikä aikaakaan kun jo erilaiset pilkka- ja kannatushuudot leikkasivat siivuiksi sivistyneen ilmapiirin. En vieläkään käsitä, mikä ajaa ihmiset mieshuorailemaan vieraassa maassa vain koska he ovat ulkomaalaisia. No, tähän ongelmaan löysin ratkaisun kotisuomesta, kiitoksia vain Benitolle! Loppuilta sujuikin sitten juoksennellen teepaidassa ympäri Frankfurtin katuja ja fiilistellen hostellilla. Ulkona oli kuulemma melko kylmä.

Aamulla oli selvää, että kotiin pitäisi palata. Noin tunti tästä, bussin liukastellessa autobahnilla vaakasuorassa lumisateessa kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella, se ei ollutkaan enää niin varmaa. Ehdimme silti hyvissä ajoin lentokentälle ja ostimme jopa tuliaisia naisväelle, ryhmämme turkulaisjäsenen joutuessa tällä välin selittelemään aseistautuneille poliiseille miksi hän kantaa kahta ylimääräistä laukkua ja miksi hänellä on kengät jalassa lentokentällä. Lopulta portit aukesivat ja pääsimme koneeseen. Tällä kertaa istuimme ensimmäiseen riviin, lentoemoja vastapäätä. Matkalla syntyi hupaisia tilanteita vanhempien naisten opastaessa kokemattomia matkustajia vyönsidonnan saloihin. Selvisimme hengissä Suomeen asti ja tullimiesten iloksi emme tuoneet mitään laitontakaan maahan, joten matkamme oli onnellisesti ohi. Sen vain haluan todeta tähän loppuun, että suunnitelkaa saatana matkanne huolella ennen kuin lähdette yhtään mihinkään.

- Vasshu

Turvallisuus on yhteinen huolemme, joten ei ole yllättävää, että tästä aiheesta on satanut runsaasti palautetta Tammelan Äänen toimitukseen, vaikka silti teinityttöjen paljastavat ja rivot kirjeet päätoimittajalle täyttävät edelleen suurimman osan postilokerostamme. Tässä on viime kesältä kukkahatun kommentti Ratinan turvallisuusjärjestelyihin.

- Päätoimittaja Kenen syytä, jos jotain tapahtuu?

Lukiessani Allianssin kannattajaryhmän Alligattoreiden internet-sivuja, niin huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen asiaan. Alliansin kannattajille oli luvattu liput pääkatsomoon TamU - Allianssi otteluun. Miksi näin oli tehty? Eikö turvallisuusasiat kiinnosta enää tässä vaiheessa kautta?

Vaikka Alligaattorit ovatkin liikkeellä pienellä porukalla, niin turvallisuusmääräyksistä ei saa siltikään joustaa. Miksei niille järjestetä omaa katsomonosaa vaikka Ratinassa olisi siihen mahdollisuus? Miksei niille järjestetä omaa sisäänkäyntiä ja omia palveluita? Kuka kantaa vastuun jos jotain ikävää tapahtuu? Se, että ei ole aikaisemmin ollut mitään ongelmia ei tarkoita, että ei niitä ongelmia ole jatkossakaan.

Eikä tämä ole tällä(kään) kaudella ensimmäinen kerta kun turvallisuusmääräyksiä näin räikeästi rikotaan. Mieleen juolahtaa myös ottelut Interiä ja KuPSia vastaan, joissa rikottiin turvallisuusmääräyksiä törkeällä tavalla.

Jos Tampereella on hoidettu asia suoraan sanottuna päin persettä, niin kovin paljon paremmin asiat eivät ole kyllä muuallakaan. Esim. Helsingissä turvallisuusmääräykset on otettu vastaan lähinnä vitsinä. Finskillä tuntuu olevan mahdotonta järjestää vierasjoukkueen kannattajille edes omaa katsomonosaa, palveluista ja sisäänkäynneistä puhumattakaan. Tämän tyylinen toiminta on suorastaan törkeää. Entä jos jne...

Omien kokemuksieni perusteella voin sanoa, että ainoastaan Valkeakoski ansaitsee puhtaat paperit järjestelyistä.

Useimmilla paikkakunnilla oma katsomonosa kyllä löytyy, mutta ei omaa sisäänkäyntiä taikka omia palveluita. Mikä siinä on niin vaikeaa, että niitä ei ole sinne saatu? Jos stadionilla ei ole kuin yksi sisäänkäynti, niin sitten pitää tehdä toinen. Ja jos vierasjoukkueen kannattajille ei ole omaan katsomonosaa, niin sitten se pitää rakentaa. Nämä ovat jopa tärkeämpiä turvallisuusseikkoja kuin se, että jollain on soihtu tai savu taskussa. Kyse on sentään katsojien turvallisuudesta, ei mahdollisesti tummenneesta penkistä.

Se, että mitään vakavaa ei ole vielä tapahtunut, niin on vain huono tekosyy sille, että turvallisuudesta voidaan joustaa.

-Asis

Mun tarina, ja vähän muutakin Oli synkkä ja myrskyinen yö vuonna 2000. Eiku oikeasti paistoi aurinko, ja oli iltapäivä. Kaverini (sinikaartilainen) soittaa minulle ja ehdottaa, että menisimme katsomaan Tampere Unitedin matsia Tammelaan. En kuollaksenikaan muista, ketä vastaan TamU tuolloin pelasi, mutta päätimme tulla toistekin. Kärpänen puraisi, ja kohtalo oli sitä myöten sinetöity. Myöhemmin samalla kaudella kävimme kolmistaan peleissä.

Kausi 2001. Kuume oli edennyt sen verran pitkälle, että heinäkuussa Ipswich-ottelussa vaihdoimme eurot TamU:n pelipaitaan Tammelan myyntipisteessä. Ensimmäisen puoliajan katselimme peliä vielä päätykatsomossa, kuunnellen kolmen Ipswich-lädin jollotuksia, mutta toisella puoliajalla Lehtisen kahden maalin rohkaisemina menimme notkumaan silloisen Tampuriinin (R.I.P.) katsomon alalauteille.

Mitä tapahtui sen jälkeen? En muista, mutta jo samalla kaudella olimme dumbokorvinemme Tampuriinin bussissa matkalla kohti Helsinkiä Jokeri-vieraspeliin. Peli päättyi 0-3, ja mieleen jäi Ato Pohjan ja Patun maalit. Tuon matsin jälkeen olen ollut Siniverinen. Gloryhuntereita? Ehkä hieman, tuolloin oli ainakin helppoa kannattaa Tampere Unitedia. Tosin olimme vielä sen verran viattomia, ettemme moista termiä edes tunteneet. Niin se mestaruus..? Sitä tietysti juhlittiin, mutta totuuden nimessä osaisin nykyään arvostaa (ja juhlia) sitä aika paljon enemmän.

Kausi 2002. Maata kierrettiin jo niin ahkerasti, että lähes jokainen peli käytiin katsomassa. Sinipaitojen osalta kausi mestaruuskrapulaa potiessa. Tasureita tuli ennätystahtiin, kun selkeä ykköstykki puuttui Aton lähdettyä Hammarbyhyn. Kuin ihmeen kaupalla joukkue selvisi viidenneksi liigassa, huonoista esityksistä huolimatta.

Pohjanoteeraus nähtiin CL-karsinnoissa, kun joukkue puppeloi Tammelassa Pyunik Jerevania vastaan oikein kunnolla.

Myös Tampuriinin osalta kausi oli vaikea. Kotipeleissä oli toisinaan vaikeaa saada edes kymmentä kannattajaa paikalle. Noloin peli oli Lahtea vastaan Tammelassa, jossa saimme muutaman kannattajan voimin lauleskella FCLK:ta vastaan. Tällä kaudella gloryhunterit karisivat joukosta. Kauden lopulla teimme muutaman aktiivin kanssa visiitin Tukholman paikalliskamppailuun, DIF – Hammarby -otteluun. Tarkoitus oli käydä katsomassa Ato Pohjan otteita Bajenin paidassa. Olimme Hammarbyn kannattajien päädyssä, ja tuo ilta avasi silmämme ja muutti kaiken.

Masentavan kauden jälkeen päätimme toisen aktiivin kanssa, että toimintaan on saatava muutos. Samoihin aikoihin tamperelaisen kannattajakulttuurin suuri pieni mies, kutsuttakoon häntä vaikka nimellä Harmuli, ilmoitti halustaan vetäytyä sivummalle kannattajaporukan vetämisestä. Otimme kaverini kanssa vetovastuun ja kehittelimme erään oluenhuuruisen illan jälkeen uuden nimen porukalle. Spede sen keksi viime metreillä, veti sen ässän hihasta. Pian tämän jälkeen suunnittelimme banderollin, joka tehtiin mittatilaustyönä mainosbanderollifirmassa. Sinikaarti oli syntynyt.

Kauteen 2003 lähdettiin siis uusin kujein. Jo avauspelissä h*kaa vastaan nähtiin viitteitä tulevasta, kun Sinikaarti järjesti pienen tifon overhead-lakanan muodossa. Sinikaarti otettiin hyvin vastaan, sillä porukka kasvoi hieman, ja väkimäärä vakiintui noin kahteenkymmeneen.

Henkilökohtaisesti homma jatkui siitä mihin se 2002 jäi, vain yksi Sinipaitojen peli kotimaan kentillä taisi jäädä näkemättä. Kausi huipentui viimeiseen otteluun turussa, jossa Tampere varmisti pronssiset mitalit. Mitali tuntui edellisen kauden jälkeen erittäin hyvältä. Kauden aikana seura ilmoitti halustaan siirtyä suuremmalle areenalle, Ratinaan. Tätä eivät Sinikaartilaiset sulattaneet, vaan päätimme kerätä adressin Tammelaan jäämisen puolesta. Nimiä keräättiin nopealla aikataululla useita satoja, jonka jälkeen adressi luovutettiin puheenjohtaja Jyrki Laiholle. Tällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta taistelussa tuulimyllyjä vastaan, vaan kaudella 2004 Sinikaarti kannustaisi Ratinassa.

Tempaus oli kuitenkin hyvä osoitus kannattajien omistautuneisuudesta ja kiintymyksestä kotikenttään.

Kausi 2004 alkoi vieraspelillä FC Jazzia (R.I.P.) vastaan. Olin jo vuoden ehtinyt järkkäillä vieraspelimatkoja ja edellisen vuoden jälkeen 25 hengen lähteminen reissuun tuntui hyvältä. Oltiin selvästi oikealla tiellä. Joukkue oli taas ihan väärällä tiellä, sillä takkiin tuli 3-1. Seuraavalla kierroksella pelattiin toistaiseksi viimeistä kertaa Tammelassa.

Tähän peliin Tammelan ja joukkueen konkareitten kunniaksi oli taas järjestetty pieni tifo.

Kausi 2004 pelailtiin loppuun Ratinassa, jonne Sinikaartikin kotiutui lopulta hyvin. Kolkoltahan se saatana tuntui, mutta toisaalta Ratinassa tuntui olevan allekirjoittaneen mielestä myös positiivisia viboja aiheuttavaa ison stadikan tuntua. Väki vaan puuttui. Sinikaartin riveissä tapahtui pientä kasvua, mutta ei mitään mullistavaa – 25 henkeä noin keskimäärin.

Ei liikaa porukkaa Anjalankoskella.

Edellisellä kaudella saavutettu pronssimitali takasi jälleen myös europelejä Tampereelle intertoton muodossa.

Tällä kertaa arpaonnikin oli kohtuullisen hyvä, sillä ensimmäiselle kierrokselle arvottiin Sinipaitojen vastustajaksi luxemburgilainen CS Grevenmacher. Tämä tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa TamU:n vieraspeli Euroopassa oli myös reissaamisesta köyhtyneiden kannattajien ulottuvilla. Niinpä teimmekin kahden muun sinikaartilaisen kanssa unohtumattoman reissun Saksaan ja Luxemburgiin. Reissussa jäi harmittamaan vain se, ettei sinikaartilaisia ollut enempää mukana.

Nyt on kausi 2005 päätöksessään, ja toivon mukaan tornio-pelin päättyessä joukkueella on hopeamitalit kaulassaan. Riippumatta mitalien kohtalosta, on joukkue antanut tänäkin vuonna minulle paljon. Kannattajaseura -suhde on taas vuoden verran syvempi, ja kun muistelen, miltä minusta tuntui Belgiassa Charleroi -ottelun päättyessä, niin oikein pelottaa ajatella, mitä tämä touhu tulevaisuudessa tuo tullessaan. Toivottavasti tämä tarina ei lopu koskaan.

-B