Lööppi 4/2021

lööppi 4 / 2021 · hel singin seudun journalistit

JÄRJESTYS SALIIN!

Onko true crime käärme, joka on päässyt luikertelemaan oikeussaliin?

Asianajaja Riitta Leppiniemi vastaa.

28. vuosikerta

pekka holmström

helsingin seudun journalistien jäsenlehti

24

Vastaava päätoimittaja Marjaana Varmavuori puh. 050 545 4130 marjaana.varmavuori@gmail.com Tuottaja Annamari Typpö puh. 050 387 4005 annamari.typpo@gmail.com Graafikko Outi Kainiemi Muu julkaisuryhmä Pekka Holmström Mia Palokallio Kannen kuva Pekka Holmström Helsingin Seudun Journalistit Puheenjohtaja Marjaana Varmavuori hsj:n toimisto Kaisaniemenkatu 1 BA 7. krs.

00100 Helsinki Toiminnanjohtaja Johanna Sillanpää Hallintopäällikkö Jaana Virtanen Ilmoitushankkija Erkki Hirvonen puh. +358 50 550 6172 eki.hirvonen@kolumbus.fi Painopaikka Grano issn-l 1455-0032

hsj tiedottaa tilai­suuksista sähköpostilla. varmista, että meillä on toimiva sähköpostiosoitteesi.

Kuutisen vuotta sitten Hanne Valtari luopui toimittajantöistä juttu jutulta, asiakas asiakkaalta.

3 4 10 12 17 20 24 30 32

pääkirjoitus True crime -kultakuume kolumni Hiljaisen tiedon virta katkesi Aikkareiden digiloikka Kun netti tuli taloon helmijuttu Osasto 11 / Avdelning 11 Yhden naisen mediatalo Yhden tunkio on toisen aarreaitta huopaaja

pääkirjoitus

Jäähyväiset journalismille it-konsultti, vastuullisuusasiantuntija, baarimikko, pedagoginen päällikkö, tutkimus- ja näkemysasiantuntija, visuaalinen taiteilija… Työpaikkaa viime vuosina vaihta­neiden toimittajatuttujen nykyiset tittelit ovat varsin vaihtelevia. Yhteistä on se, – kuten ammattinimikkeistäkin voi päätellä – että suurin osa heistä saa elantonsa tätä nykyä jostakin ihan muusta kuin journalismista. Jos aiemmin siirryttiin mediatalosta toiseen tai otettiin sivuloikka viestintäpuolelle, nyt moni tuntuu harppaavan kokonaan uudelle alalle.

Ja mikäpä siinä! Vaativa tietotyö pätevöittää hyvin monenlaisiin tehtäviin. Kuten Valtteri Parikka kolumnissaan sivulla 10 kirjoittaa, syitä alanvaihtopohdinnoille on monia. Yksi ilmeinen lienee vaihtelunhalu. Usein taustalla on kuitenkin jotakin käytännöllisempää, kuten toive paremmasta palkasta tai vakituisesta työsopimuksesta.

Pitkään mediayritysten johdossa on voitu tuudittautua siihen ajatukseen, että lähtijöiden tilalle saadaan kyllä aina uusia teki­ jöitä. Että osaava työvoima on ehtymätön resurssi ja markkinat ovat työnantajan.

Viime vuosina mediataloissa on havahduttu siihen, ettei oven takana olekaan välttämättä enää jonoa joka hetki.

Alanvaihtajien joukossa on ainaiseen kiireeseen kyllästyneitä konkareita, mutta moni jättää jäähyväiset journalis­ mille oltuaan alalla vain muutaman vuoden. Nuoret toimittajapolvet tuntevat oikeutensa hyvin, eikä kaikilla ole haluja roikkua vuosikausia pätkäpesteissä vakipaikan toivossa.

Yritysten johtoportaissa mietitään toden­näköisesti parhaillaan kuumeisesti, miten tukkia alan aivovuoto.

Ammattiyhdistystoiminnassakin on syytä katsoa peiliin.

Edunvalvonnassa keskitytään yhä liikaa vakiväkeen.

Esimerkiksi Helsingin Sano­missa nostettiin keväällä tesin yrityskohtaisella erällä kymmenien toimittajien palkkoja. Määräaikaisten palkkapusseihin ei tullut jaos­sa täydennystä. Vajaa kaksi vuotta sitten työnantaja taas esitti palkallisesta ruokatunnista luopumista. Taistelu päättyi uusien työntekijöiden tappioon. Vanhat ruokailevat edelleen työajalla.

Vastaavia tarinoita riittää. Ainakin yhden lääkkeen luulisi tepsivän ongelmaan: luottamustehtäviin on saatava enemmän pätkätyöläisiä. ●

”Edun­ valvonnassa keskitytään yhä liikaa vakiväkeen.”

Marjaana Varmavuori marjaana.varmavuori@gmail.com lööppi 4 / 2021 3

TRUE CRIME -KULTAKUUME True crime -kirjojen tekijöiden ja tuomioistuinten välille on syntynyt kitkaa. Yksi haluaa selvittää tapahtumat, toinen kertoa ne kaikille. teksti solmu salminen kuvat pekka holmström

Asianajaja Riitta Leppiniemi ei lukisi true crime -kirjallisuutta lainkaan, ellei hänen olisi omien juttujensa takia pakko.

K

un sielu taivaaseen vilahtaa, kolikko kirstuun kilahtaa.

Saksalaisen anekauppiaan Johann Tetzelin (1465–1519) lentävä lause on kääntynyt päälaelleen ja muuttunut uudelleen lihaksi ja luuksi Suomen mediakentässä. Nyt ei enää pönkitetä omaa hurskautta maallisella pääomalla, vaan taotaan sitä. Eikä kovinkaan hurskaasti, jos huippusuositun true crime -lajityypin saamaa kritiikkiä uskoo.

Rikokset ja niiden ratkaiseminen ovat olleet koko vapaan sanoma­lehdistön ajan journalismin kulmakiviä. Rikos­uutiset vangitsevat yleisön huomion ja vahtivat samalla yhteiskunnan kovimpaan sisäytimeen kuuluvia oikeuslaitosta ja poliisia. Pahuus ja väkivalta ovat perinteisesti myyneet myös dekkarikirjallisuuden muodossa.

Nyt rikoskirjallisuus on kouriintuntuvan totta. Sanoman omistaman Supla-palvelun 35 suosituimmasta äänikirjasta tusina käsittelee rikoksia tosi­ tarinoiden kautta, ja koko maan suosituimpien podcastien top 50 -listassa on seitsemän rikossarjaa.

Suomessa on true crime -kulta­ kuume.

Messukiireitä Helsingin Arabianrannassa sijaitsevan uudenkarhean toimiston väellä on kiire. Sohvapöydällä lepää kasa tuoreita kirjoja, joita on määrä viedä Helsingin kirjamessuille markkinoitaviksi. Jalkakäytävälle kurvaa kiiltävän musta Tesla, jonka teippaukset näkisi leveäm­mänkin valtaväylän toiselta puolelta: Deadline Kustannus.

Kustantaja-rikostoimittaja Ver­a Miettinen porhaltaa sisään kioski­kahvi kädessään ja pyytää toimistopäällikköä ajamaan auton parkkihalliin, jotta aikataulupainetta saadaan kurottua kiinni edes muutama minuutti. Deadline Kustannus on juuri julkaissut teoksen Rauman henkirikos­ historiasta, ja pian on menossa julki raju tarina 22 vuotta elinkautista istuneesta Pasi Rädystä.

– Omat syyni perustaa kustantamo eivät edes lähteneet siitä, että true crime -kirjallisuus kiinnostaa ihmisiä ja sitä halutaan lukea. Olin kirjoittanut rikollisuudesta ja huomasin, että rikosten takaa löytyy pitkiä tarinoita. Niihin eivät riittäneet enää edes aika­ kauslehtien sivut, mutta ne piti saada kerrottua, Miettinen sanoo.

Miettinen alkoi pohtia ideaa

omasta kustantamosta vuoden 2016 tienoilla ja lähti mukaan bisnekseen viime vuonna. Ylen rikosja oikeustoimittaja Tuomas Rimpi­läinen muistelee havahtu­ neensa true crimen yleistymiseen samoihin aikoihin Miettisen kanssa. Selkeän ja jyrkän nousun huomasi esimerkiksi kustantajien käytöksestä.

– Huomasin, että kotimaista tuotantoa alkoi tulla todella paljon enemmän. Lisäksi useat kustantajat alkoivat lähestyä pyynnöillä tehdä tämän alan töitä. Ei sellaista ennen ollut. Ennen mentiin lakki kourassa kustantajall­e kyselemään, julkaisisivatko he kirjan, Rimpiläinen muistelee.

– Draaman ainekset ovat ilmeiset. Elämä, kuolema ja väkivalt­a ovat dramaattisimmasta päästä aiheita, mitä voi olla. Ihmisillä voi olla tarve päästä kokemaan sellaista maailmaa, mihin oikeasti ei haluaisi joutua. Se on sijaiskokemista, halua saada tietoa jostain, mihin ei oikeasti haluaisi sotkeutua.

Merkitys velvoittaa Rikosaiheisen tietokirjallisuuden ja muun pitkän, tarinallisen sisällön yleistyminen on nostattanut kysymyksiä julkaisutoiminnan eettisyydestä. Onko oikein tarjota viihdesisältöä säälimättömästä

” IHMISILLÄ VOI OLLA TARVE PÄÄSTÄ KOKEMAAN SELLAISTA MAAILMAA, MIHIN OIKEASTI EI HALUAISI JOUTUA. SE ON SIJAISKOKEMISTA, HALUA SAADA TIETOA JOSTAIN, MIHIN EI OIKEASTI HALUAISI SOTKEUTUA.” 6 lööppi 4 / 2021

Vera Miettinen perusti vuonna 2020 true crime -kirjallisuuteen erikoistuneen kustantamon. teko -kirjasta ja Motiivi murhaan -podcastista tunnettu toimittaja arvioi, että rikollisuuden tuntemus kuuluu yleissivistykseen, vaikkei se itseä koskisikaan.

Laadukkaan true crime -sisäl­ lön tekeminen on vaativa laji, jossa tulee ottaa huomioon paitsi teoksen sävy myös uhrinäkökulma.

Rimpiläisen mukaan Suomen true crime -tuotannossa on tehty pääosin hyvää työtä, vaikka mukana on joitakin ”luokattomia” teoksia.

True crime -julkaisu on altis saamaan kritiikkiä niskaansa riippumatta siitä, minkä näkökulman tekijä on valinnut.

– Rikosjournalismia saatetaan syyttää tekijäkeskeisyydestä, mutta samaan aikaan voidaan syyttää, että uhreja häiritään.

Haastattelupyyntö uhrille voidaan kokea moraalittomaksi teoksi, vaikka se on ainoa tapa saada heidän näkökulmaansa esille, Rimpiläinen sanoo.

Asenteellista kirjoittelua huumerikollisuudesta, kuten Katiska-jutusta? Onko missään olosuhteissa sopivaa julkaista tietokirja Koskelan teinimurhasta, jossa puolustuskyvytön 16-vuotias teki kuolemaa tuntikausia ja hänen päälleen virtsattiin?

Miettinen ja Rimpiläinen pitävät yhteiskunnallista merkitystä selvänä. Kumpikin korostaa genren eettistä yhteneväisyyttä journa­lismin kanssa.

– Koen, että minulla on journalistin taustan vuoksi velvollisuus tehdä näitä kirjoja. Olen myös sit­ä mieltä, että jokainen, joka lukee tai kuuntelee tällaisia kirjoja, voi muuttaa maailmaa. Jokaisessa kirjassamme on yhteiskunnallinen merkitys ja jotain, mitä voi

käyttää hyväksi omassa elämässä.

Esimerkiksi tunnistaa lapsen kaltoinkohtelun nuorisoporukassa, Miettinen perustelee.

Hän kertoo kustantajana käyneensä Koskela-kirjasta pitkiä keskusteluita kirjailija Tiia P­a lménin kanssa. Myös asianajajat lukivat teoksen ennen julkaisua. Miettinen sanoo painivansa moraalikysymysten kanssa joka päivä. Rikollisuuden olemassa­olo on kuitenkin tosiasia, josta pitää voida kertoa julkisesti. Miettisen mukaan true crime -aiheis­ta vaikeneminen ei poistaisi rikoksia ja niiden uhreille aiheuttamaa tuskaa.

Rimpiläinen on samoilla linjoilla. Muun muassa Messukylän veri­

Oikeustaloilla true crimen hurja nousu on ensin ällistyttänyt ja sen jälkeen aiheuttanut närästystä.

Suomen tunnetuimpiin rikos­ asianajajiin lukeutuva Riitta Leppiniemi sanoo, ettei lukisi genreä ollenkaan, ellei hänen olisi omien juttujensa takia pakko.

Leppiniemi ei halua puhua yksittäistapauksista, mutta kertoo, että teoksia tai jopa toimittajan ja toisen henkilön välisiä keskusteluja on jo ollut oikeudenkäynneissä todisteina.

Toden ja objektiivisuuden raja­ pinnat mietityttävät konkarijuristia. Kerran Leppiniemen kam­paaja totesi, että hänen asiakkaansa on käyttäytynyt oikeudessa rauhallisesti yhtä ”hepulia” lukuun ottamatta. Kävi ilmi, että › lööppi 4 / 2021 7

” JOS TRUE CRIME -KIRJA ROMAHDUTTAISI OIKEUSJUTUN NÄYTÖN, VOISI KYSYÄ, KUINKA LAADUKAS ESITUTKINTA TAI OIKEUSPROSESSI ON OLLUT.” 8 lööppi 4 / 2021

kampaaja oli katsonut Nelosen Keisari Aarnio -sarjaa ja näyttelijä Jaana Saarista.

Leppiniemi sanoo havahtuneensa erääseen poliisin tutkinnan päätökseen, jossa virkavalta esitti tiedotusvälineisiin liittyvän väitteen: media voi näkökulmallisella kerronnalla pyrkiä vaikuttamaan oikeusprosessiin, joko tahattomasti tai tahallisesti. Toimittajat voivat toki true crime -sisäl­löissä hyvinkin päästä objektiivisen totuuden äärelle. Pelkästään omalla tiedonhankinnalla omaksuttu näkökulma ei kuitenkaan välttämättä ole tarpeeksi laaja.

– Kun juttua sitten käsitellään oikeudessa ja on näitä kirjoja tai sarjoja, joissa toimittajat kertovat omista löydöksistään, heillä on ennakkokäsitys siitä, kuinka asia on. Silloin kirjoittaminen ei ehkä ole objektiivista. Puhun tässä sekai­sin true crimestä ja median kirjoittelusta, Leppiniemi sanoo.

Asianajaja pohtii, kuinka paljon väitetty asenteellinen kirjoittelu vaikuttaa tuomareihin.

– Tuomarithan vakuuttavat, että ei vaikuta, mutten usko, että kukaan ihminen on lukematta esimerkiksi päämedian juttuja.

Kuvittelisin, että uutiset katsotaan, vaikka juttu olisi kuinka käsi­teltävänä.

Tuomas Rimpiläinen ei näe, että Leppiniemen väittämä ongelma olisi laajemmin läsnä suoma­laisessa true crimessä.

Rimpiläisen mukaan genressä on nähty joitakin ”oman kannan runnomisia” ja kannanottoja jopa syyllisyys­k ysymyksiin, mutta yleisesti ottaen teokset tietävät oman paikkansa.

– Suurin osa Suomen true crime -kirjallisuudesta on varsin objek­ tiivista. Mutta mitä tulee totuu-

Rikollisuuden tuntemus kuuluu yleissivistykseen, sanoo Tuomas Rimpiläinen.

den hämärtymiseen, ei kai kukaan usko, että oikeussalissakaan edes yritettäisiin saada selville jokin objektiivinen totuus? Aina toimitaan puutteellisten tietojen varassa ja muodostetaan niistä mahdollisimman tarkka käsitys, Rimpiläinen huomauttaa.

Deadline Kustannuksen Vera Miettinen ei näe, että true crimen missio olisi puuttua oikeusprosesseihin.

– Ei tässä ole kyse oikeudenkäynneistä tai siitä, tulemmeko me jonkun näpeille. Tässä on kyse uhreista ja siitä, miten me saamme muutettua yhteiskuntaa niin, ettei vastaavaa enää koskaan tapahdu, Miettinen sanoo.

Kinaa käräjillä Deadline Kustannus ei ole Miettisen mukaan saanut sormenheristelyä oikeussaleista, mutta Rimpiläisellä on kokemusta yhteentörmäyksestä. Eräs syyttäjä kritisoi suorasanaisesti hänen esitutkintauutisointiaan tuomioistui­men käytävällä, kun materiaali oli julkaistu henkilö­ todistajien nähtäväksi ennen henkilöiden kuulemisia. Rimpiläinen pitää syyttäjän arvostelukykyä huonona ja lisää ykskantaan, että media ei ole tilivelvollinen oikeuslaitokselle tai poliisille.

Mitä haastateltavat tuumaavat ehdotuksesta, että julkaisutoiminnassa peräännyttäisiin embargon kaltaisella sopimuksella odottamaan lainvoimaista tuomiota, jotta oikeusprosessi ja todistajien mielikuvat säilyisivät puhtaina? Kaikki kolme pitävät avausta mahdottomana. Rimpiläinen tyrmää ajatuksen kovimmin sananvapauden rajoittamisena. Riitta Leppiniemi pohtii true crimea myös bisneksenä eikä usko, että sopimukseen koskaan päästäisiin.

Leppiniemi pitäytyy näkemyksessään true crimen objektiivisuuskysymyksestä.

– Haluaisin ihmisten ymmärtävän, että true crime -sarjoissa on taiteellisia vapauksia. Toivoisin, että paperilehtien tai tv- ja radiouutisten kaltainen journalismi pysyisi objektiivisena ilman, että siellä aletaan kertoa totuutena omaa käsitystä siitä, mitä on tapahtunut.

Rimpiläinen haastaa oikeus­ salien juristeja lisää. Hänen mielestään todistajanlausuntojen laatu on pääkäsittelyissä jo valmiiksi ongelma. Lausuntoihin voi vaikuttaa moni muukin tekijä kuin oikeusjutun julkisuus.

– Jos true crime -kirja romahduttaisi oikeusjutun näytön, voisi kysyä, kuinka laadukas esitutkinta tai oikeusprosessi on ollut, Rimpiläinen sanoo.

Totuus on hyve Leppiniemi, Miettinen ja Rimpiläinen ovat yksimielisiä ainakin yhdestä asiasta: hyvä true crime -sisältö perustuu journalistisiin periaatteisiin ja totuudenmukaisuuteen – tai Rimpiläisen mukaan niin hyvään totuuden­ mukaisuuteen kuin käytettävät lähteet mahdollistavat.

– Minun mielestäni true crimea ei pitäisi erottaa rikosjournalismista, vaan ne ovat samoja asioita, jatkaa Miettinen.

Oikeuslaitos ja vapaat tiedotusvälineet ovat toisistaan erillisiä ja riippumattomia demokraattisen valtion ydinelimiä. Objektiivisuuskehotusten ohella Leppi­niemellä ei ole medialle juuri muita keskeisiä toivomuksia kuin uhrien hienotunteinen kohtelu. Oikeudenkäynnin riippumattomuuskysymyksessä katse kohdistuu loppujen lopuksi käräjätalon sisälle.

– Ehkä pitäisi vielä enemmän saada todistajan psykologiaan liittyvää koulutusta. Tuomareiden tulisi osata arvioida, miten paljon true crime -sarjat ja muut vaikuttavat todistajien kertomuksiin, Riitta Leppiniemi arvioi. ● lööppi 4 / 2021 9

kolumni / valtteri parikka Lööpin kolumnisarjassa Helsingin Sanomien yliopistokirjeenvaihtaja Valtteri Parikka kirjoittaa koronapandemian seurauksista tuoreimmille toimittajasukupolville.

jos historiasta pitäisi valita yksi päivä, jolloin olen nyt runsaat neljä vuotta myöhemmin minulla on oppinut kaikkein eniten toimittajan työstä, se olisi pelko. tiistai 2. toukokuuta 2017.

Yli puolitoistavuotisen koronaviruspandemian aiSe oli ensimmäinen työpäiväni toimittajana kana toimituksissa on aloittanut parikin uutta toimitoikeas­sa toimituksessa. Aloitin harjoittelijana ja tajasukupolvea, jotka eivät ole saaneet kokea näitä kesä­toimittajana Helsingin Sanomien kaupunki­ kaikkein opettavaisimpia työpäiviä täydellä teholla. toimituksessa Sanomatalon 7. kerroksessa.

Vuonna 1966 unkarilais-brittiläinen filosofi Mihály Olin kirjoittanut muutamia lehtijuttuja ja opiskelPolányi loi ilmiötä osuvasti kuvaavan käsitteen. Kälut journalistiikkaa, mutta en tiennyt mitään siitä, site on hiljainen tieto. Taustalla on ajatus siitä, että millaista toimittajan työ oikeasti on. Muistan tehtiedämme enemmän kuin osaamme muille opettaa. neeni ensimmäisenä päivänä useita huomioita, jotka Siksi sivusta seuraaminen on korvaamatonta. yllättivät keltanokan: Koronavirus katkaisi ikiaikaisen hiljaisen tiedon 1) Ei ole yhtä oikeaa tapaa haastatella. Toimittajat virran toimituksissa. Konkarit olivat etätöissä, kun ympärilläni olivat koko ajan puhelimessa. Osa kisällit saapuivat toimitukseen. Vuorovaikutus oli kalasteli vastauksia rennon juttelun keinoin, mutta molemmin puolin poissa. toiset tiva­sivat selityksiä lähes väkiUudet toimittajat olivat pitkään päävalloin. osin perehdytyksen varassa. Se oli ”yksinään 2) Toimittajat eivät tee koko ajan väistämättä takaisku paitsi työn oppipakertaessa miselle myös esimerkiksi yhteisöllisyytöitä. Monet lorvailivat, valittivat ja vitsai­livat kahviautomaatilla pitkiäkin työn imu koki delle ja motivaatiolle. aikoja. He sanoivat, että se on ideoinToimittajan työtä on nimittäin aina kolauksia.” tia. Jutut syntyivät lopulta pikavauhkuvattu kutsu­musammatiksi: työ koedilla, ja niistä tuli hämmästyttävän taan elämäntavaksi ja toimituksissa on hyviä. Toimittajat suojelivat jaksamistaan ja loivat loistava yhteishenki. On sanottu, että toimituksen hyvää henkeä. tunnelmassa on ”työn imua”.

3) Juttuja ei tehdä kenelle tahansa, niitä tehdään Yksinään pakertaessa työn imu koki kolauksia. Se lukijoille. Toimittajat puhuivat koko ajan omituisista on huono juttu, sillä suomalaisella journalismilla oli yliolennoista, joita kutsutaan lukijoiksi. Lukijat kyllä jo ennen pandemiaa viheliäinen ongelma. Sitä kutsuhuomaavat kaikki virheet ja kyllästyvät, jos jaaritel- taan aivovuodoksi. Journalismin nuoret huippu­tekijät laan tai otsikoidaan tylsästi. Yhtä asiaa nämä lukijat ovat koko ajan kiinnostuneempia alanvaihdosta. Syieivät kuitenkaan osaa: heidän lähettämänsä palautä on monia. Esimerkiksi korkeampi palkka, vakituite on yleensä ihan typerää. Siihen ei kuulemma kan- set työsopimukset ja vähempi stressi houkuttavat. nata suhtautua liian vakavasti.

Vaikka epidemia aikanaan hiipuu, etätyö on tullut 4) Toimittajat eivät ole leipääntyneitä. Lähes jojäädäkseen. Sitä tehdään enemmän kuin aiemmin. kaisesta toimittajasta paistoi hämmentävä intohimo Siksi on vaarana, että myös tulevat toimittajapolvet juuri sillä hetkellä tekeillä olevaan juttuun, josta piti jäävät paitsi ensimmäisten päivien tärkeistä oivalehdottomasti kertoa yksityiskohtaisesti uudelle har- luksista ja opeista. Jos työehdoilla ei voida kilpailla, joittelijalle. Innostus on toimittajien kantava voima. on toimitusten johtohahmojen pidettävä huolta, Seuraavina päivinä samanlaisia oppeja tuli runettä hiljainen tieto virtaa jatkossakin. Vain niin saasti lisää. Ja tulee edelleen. perin­teikkään ammatin imu säilyy. ● 10 lööppi 4 / 2021

kuva pekka holmström

hiljaisen tiedon virta katkesi

Aikkareiden digiloikka Suomalaisen lehdistön digitalisaatio alkoi 1990-luvulla uutistoimituksista. Nyt myös aikakauslehti on löytänyt digilukijat. teksti tommy pohjola

A

ikakaus­median tutkimus- ja markkinointipäällikkö Outi Itävuo ilahtui katsoessaan tuoreiden tutkimusten tuloksia.

Lukujen valossa lukijat suorastaan ahmivat aikakauslehtien verkkosisältöjä.

Seiskalla on verkossa yli 900 000 lukijaa viikossa. Me Nai­ set on tätäkin suurempi yli 1,3 miljoonalla lukijallaan. Myös Talous­elämällä, Avulla, Tekniikan Maailmalla ja monella muulla on todellakin elämää netissä.

Itävuon mukaan kahdeksalla kymmenestä aikakauslehdestä on journalistista sisältöä verkossa. Ja yli puolet aikakauslehtien lukijoista lukee lehtiä myös digitaalisina.

– Se vähän yllätti. Ajattelin, että aikkareissa olisi enemmän sellaisia lehtiä, jotka ilmestyvät vain painettuina. On niitäkin, kuten ristikkolehdet tai monet 12 lööppi 4 / 2021

lapsille suunnatut lehdet, mutta ne ovat selvässä vähemmistössä.

Panostus toimitustyöhön, juttujen muokkaaminen eri kanaviin ja etsiytyminen erilaisten tulo­ virtojen äärelle tuo lehtitaloille myös rahaa. Helppoa se ei ole.

Monet aikakauslehdet elävät tilauksista. Toiset tarvitsevat enemmän irtonumeromyyntiä.

Myös digisisältöjä tarjotaan eri tavoin. Joidenkin lehtien kohdal­la sisältöä pääsee lukemaan ja kokemaan maksutta, toi­saalla lukeminen edellyttää tilaus­ta tai yksittäisten artikkelien osta­mis­ta. On pelkkää digi­ tilausta sekä digin ja paperin yhdis­telmiä.

– Aikakauslehtien lähtö digimaailmaan on ollut hitaampaa johtuen siitä perinteisestä tulonmuodostuksesta, että sanomalehdet ovat olleet enemmän mainosrahoitteisia – ja ovat edelleen – kun taas aikkareille lehtien tilaukset ja irtonumeromyynti ovat tärkeitä, Itävuo sanoo.

Irtonumeromyynti on kokonaiskuvassa aika pientä.

– Joillekin lehdille se on kuitenkin tosi tärkeää. Suomessa on pitkien etäisyyksien takia vahva tilauskulttuuri, eikä meillä ole esimerkiksi samanlaisia lehtikioskeja kuin monissa isoissa metropoleissa maailmalla.

Digisisältöjen tuomasta kannattavuudesta ei ole saatavilla koko alaa koskevia tilastotietoja, kun lähtökohtana on pelkästään lukija.

Se tiedetään, että aikakausmedian digitaalinen mainosmyynti lähes tuplaantui vuodesta 2013 vuoteen 2017. Sen jälkeen on tultu vähän alas, mutta on selvää, että mainonta lisääntyy verkossa. Kehitys on samansuuntaista kuin sanomalehdissä.

Kaikki ei mahdu printtiin Aikakauslehtien sisällöissä ovat aina korostuneet syventävät ja taustoittavat jutut, joiden julkaisuajankohta ei ole ollut päivän päälle. Tämä pätee edelleen.

lähde: taloustutkimus / aikakausmedia

56% AIKAKAUSLEHTIEN LUKIJOISTA LUKEE AIKAKAUSLEHTISISÄLTÖJÄ MYÖS DIGITAALISENA Luetko aikakauslehtisisältöjä digitaalisena? n= 1 166

Kyllä, luen aikakauslehtien juttuja lehtien nettisivuilla Kyllä, luen aikakauslehtiä selattavana näköislehenä Kyllä, käytän jonkin aikakauslehden sovellusta puhelimessani En lue aikakauslehtisisältöjä lainkaan digitaalisena Lukee digitaalisena netto 0%

20%

40%

60%

80%

100%

”Joka kolmas suomalainen seuraa itselleen merkityksellistä aikakauslehteä somessa.”

Mutta kun toimittaja ja kuvaaja lähtevät keikalle, heiltä odotetaan varsinaisen jutun lisäksi eri digikanaviin sopivaa materiaalia.

Lukijalle tarjotaan muutakin, kuten pääsyä arkistoon, valokuvia, videoi­ta, blogeja ja kommentteja – ja se näyttää toimivan.

– Kun tehdään isompaa henkilö­juttua tai reportaasia, usein on puheena se, että kaikki kiinnostava tieto ja näkökulmat eivät välttämättä mahdu printtilehteen. Silloin voi tehdä verkkokainaloita. Varsinkin reportaasikeikoilta tehdään myös videoita, joissa käsitellään jotain asiaa, jota printtijutussa ei ole, Seurassa toimittajana työskentelevä Jukka Vuorio sanoo.

– Sosiaaliseen mediaan, lähinnä Instagramiin, menee kuvia keikalta. Voi esimerkiksi olla sellaisia ”making of” -henkisiä kuvia, joissa minä otan kuvia valokuvaajasta, kun hän kuvaa haastateltavia.

Aikakausmedian Outi Itävuo on huomannut saman. Somen merkitys kasvaa.

– Sosiaalinen media on luonut uudenlaista vuorovaikutusta.

Kansallisen mediatutkimuksenkin mukaan joka kolmas suomalainen seuraa itselleen merkityksellistä aikakauslehteä somessa, hän sanoo.

Seuralle printtilehti on selkeästi se, josta tulevat irtonumero- ja tilausmaksut sekä mainostulot.

Verkossa Seura on ikään kuin sisäänheittotuote.

– Saamme netin kautta sellaisia ihmisryhmiä kiinnostumaan sisällöistä, jotka eivät välttämättä edes muista painetun lehden olemassaoloa, Jukka Vuorio sanoo.

Monella aikakauslehdellä on tili sosiaalisen median alustoilla. Vuorovaikutteisuutta lisää se, että sisällön jakamisen lisäksi toimittajat osallistuvat keskusteluihin.

– Itse ajattelen, että jos kirjoitan mielestäni hyvän jutun, haluan, että mahdollisimman moni sen myös lukee, Vuorio sanoo.

Ulkonäöllä on väliä Aikakauslehtien jättimäisten levik­kien ajoista 1970- ja 1980-

›

lööppi 4 / 2021 13

koko 15+ -väestö Lehti

Digitaalinen viikkotavoittavuus

Peittoprosentti

1

Me Naiset

1 321 000

31

2

Seiska

921 000

21

3

Talouselämä

406 000

9

4

Kotiliesi

383 000

9

5

Anna

312 000

7

6

Tekniikka & Talous

252 000

6

7

Tekniikan Maailma

234 000

5

8

Tivi

157 000

4

9

Mikrobitti

132 000

3

10

Kodin Kuvalehti

122 000

3

Koko väestö N: 46 784, naiset 23 472, miehet 23 312 Digitaalinen viikkotavoittavuusluku on keskimääräisen viikon aikana lehden eri digitaalisia versioita käyttäneiden nettomäärä.

”Toimituksessamme on viime vuosina mietitty paljon hakukoneoptimointia.” luvuilta on tultu alas Seurassakin.

Entisajan loistosta ja perinteistä haetaan inspiraatiota arkistoista.

Sieltä se siirtyy takaisin paperilehden sivuille ja myös verkkoon.

– Jos kirpputorilla tulee vastaan vuosikymmenien takaisia aika­kauslehtiä, niin kyllä ne minua kiinnostavat ja mielelläni niitä tutkin. Seurassa on ollut paljon reportaaseja tavallisten ihmisten tosielämästä. Jossain määrin siihen on palattu viime vuosina.

Tekemisessä on taas mukana sellainen 2020-luvun positiivinen ”hannukarpomaisuus”, Jukka Vuorio sanoo.

14 lööppi 4 / 2021

Hannu Karpo tuli tunnetuksi pienimpiäkin yksityiskohtia kaivavista yhteiskunnallisista reportaaseistaan. Asiaan mentiin usein henkilön kautta, ja herrat hikoilivat tv-kameroiden loisteessa.

– Tänä päivänä jutut pitää kehystää vielä paremmin ja näyttää, että kyse ei ole pelkästään sen yhden ihmisen kohtalosta vaan il­ miöstä ja asiasta, joka koskettaa tuhansia ihmisiä, Vuorio sanoo.

Aikakauslehden toimittajan työn monipuolistuessa myös deadlinet ovat muuttuneet. Digisisältöä tuotetaan jatkuvasti.

– Kun kuukausilehdissä

dead­line on aiemmin ollut kerran kuukaudessa, viikkolehdessä kerran viikossa ja sanomalehdessä kerran päivässä, niin verkossa se on kaikilla koko ajan, Aller Median liiketoimintajohtaja Elina Schülle­­r sanoo ja jatkaa: – Enää ei ole printti- tai verkko­ tekijöitä. Useimmat toimittajat kokevat, että työ on motivoivaa ja kiinnostavaa. Osaaminen laajenee, ja toimittaja saa ammatillista pääomaa. Työnantajan pitää tukea ja työntekijöiden olla valmiita kokeilemaan moneen eri suuntaan. Varmasti jonkun mielestä varsinainen työ myös sirpaloituu.

lähde: kmt 2021 / aikakausmedia

DIGITAALISELTA TAVOITTAVUUDELTAAN SUURIMMAT AIKAKAUSMEDIAT 2021

lähde: Aikakausmedia 2020

AIKAKAUSMEDIOIDEN DIGITAALINEN MAINOSMYYNTI Luvut perustuvat Aikakausmedian vuosittain tekemään selvitykseen suurimmilta aikakausmediakustantajilta. Luvut sisältävät ainoastaan mainostajilta saadut tulot, eivät lukijatuloja.

Vuosi

Digitaalinen mediamyynti, milj. €

Muutos

2013

13,2

2014

16,8

+28%

2015

19,2

+14%

2016

21,9

+14%

2017

25,0

+14%

2018

23,7

-5%

2019

21,8

-8%

Aikakauslehti/aikakausmedia on tilattava, irtonumeroina ostettava tai jäsenyyden tai asiakkuuden perusteella vastaanotettava julkaisu, joka ilmestyy säännöllisesti vähintään kerran vuodessa.

Mainosten osuus ei ylitä toimituksellisen sisällön osuutta. Painettuna lehti voi olla kooltaan, muodoltaan ja painomateriaaliltaan millainen tahansa ja digitaalisena luettavissa millä laitteella tahansa.

Kun Seiska tekee verkkoon sisältöjä, se on viihdeuutisia tarjoa­ va uutismedia.

– Tuotteet muokkautuvat.

Perin­teinen uutismedia tuo nettiin sisältöä, jota heillä ei ehkä painetussa lehdessä ole. Sama asia koskee aikakauslehtiä, Schüller sanoo.

Schüller tarkoittaa, että netissä aikkaritkin reagoivat nopeasti, kun niiden ei tarvitse odottaa seuraavan printtilehden ilmestymistä. Materiaalin saa julki heti, ja se voi olla erilaista kuin painetussa lehdessä.

Toimitukset panostavat myös visuaalisuuteen. Se koskee kaikkea digisisältöä, mutta ehkä erityisesti somea. Suomen Kuvalehden verkko­t uottajan Tuomas Pulsan mukaan asioita opetellaan edelleen yrityksen ja erehdyksen kautta.

– Minkälaiset kuvat ja minkä­ lainen grafiikka toimii täällä, miten tämä alusta vaihtuu? Mitä täällä voi tehdä, mitä ei?

Oikean versioinnin hahmottaminen on verkkotuottajan työtä.

Yleensä teksti on se, joka kaikkein vähiten tarvitsee huomiota. Tekstiä rikastetaan vaikkapa upo­t uksilla ja linkeillä, mutta se ei riitä.

– Toimiva teksti on toimivaa tekstiä. Aikakauslehden taitto ja visuaalinen ilme kuitenkin lähtee siitä, että perusyksikkö on aukeama. Asiat taitetaan siihen. Mutta nykyään, kun valtaosa ihmisistä lukee kännykästä, alustana onkin korkea, kapea tuubi.

Toimittajien ja verkkotuot­ tajien työtä monipuolistaa myös se, että isossa lehtitalossa voi olla monta nimikettä ja toimituksia,

jotka tekevät juttuja eri lehtiin.

Niinpä Otavamedian julkaiseman Seuran toimittaja Jukka Vuorio saattaa kirjoittaa saman yhtiön Koti­lääkäriin, joka on kokonaan terveyteen ja hyvinvointiin keskittyvä lehti.

– Isommat Kotilääkärin printtijutut julkaistaan aikanaan myös Seuran verkkosivuilla. Eli sieltä tulee juttuja hyvällä yhteistyöllä.

Terveysjutut ovat usein ajattomia. Vuorio kertoo muutaman vuoden takaisesta sydänterveyttä käsittelevästä artikkelista, joka edelleen on kymmenen luetuimman joukossa.

– Nämä ovat asioita ja aiheita, joita ihmiset hakevat verkosta.

Toimituksessamme on viime vuosina mietitty paljon haku­kone­­ optimointia eli sitä, että jutut nousisivat hakukoneissa kor­kealle. › lööppi 4 / 2021 15

Katsoon ei kajota!

Digisisältöjen ja ansaintalogiikan kehittyessä yhä useampi lukija löytää aikkarin netistä. Lööpin haastattelemista aikakauslehtien tekijöistä kukaan ei kuitenkaan usko painetun lehden katoavan täysin.

– Olen uutisaddikti. Kun verkon ja kaikkien digikanavien käyttö on kovaa, tulee päivän mittaan seurattua hyvin montaa mediaa.

Painettu lehti on eri tarkoitukseen. Kun haluaa keskittyä ja viihtyä, kun haluaa jotakin harkittua ja visuaalista, jotain kosketeltavaa. Eli edelleen tilaan aikakauslehtiä kotiin, Elina Schüller sanoo.

Jotain maailman moni­ mutkaisuudesta kertoo sekin, että kun paksu kuvaputkitelevio katosi, tilalle tulivat taulutele­ visio, netti ja suoratoistopalvelut, mutta eräs painettu lehti jäi. Ja se voi hyvin.

– Meidän tv-lehtemme Katson asema on hyvin vakaa. Katsoakin on viety verkkoon, ja lehdessä on myös suoratoiston ohjelmista tietoa, mutta kukaan ei ole vielä aina­kaan meidän kokemustemme perusteella tehnyt parempaa käyttöliittymää lineaarisen teeveen ohjelmatietojen seuraamiseen kuin paperilehti, Schüller sanoo. ●

PAINETUSTA JÄSENLEHDESTÄ EI LUOVUTA lehden kustantaminen vaatii kekseliäisyyttä, sillä verkko nielee uutta sisältöä jatkuvasti. Siihen eivät kaikki taivu.

– Riippuu paljon lehdestä, miten se haluaa lähestyä digiasiaa. Suurimmissa aikakauslehdissä netti­sisältöä päivitetään jatkuvasti. Ei verkkoon voi mennäkään sillä ajatuksella, että sisältöä julkaistaan neljä kertaa vuodessa, Aikakausmedian markkinointi- ja tutkimuspäällikkö Outi Itävuo sanoo.

Huolenaiheitakin on, ainakin jos ajattelee tarjonnan monipuolisuutta.

– Orgaaninen liikenne on se, mitä netissä tavoitellaan. Näen, että verkossa kasvamiseen on hyvät mahdollisuudet, mutta kun sisältöä on saatavilla paljon, pienempien lehtien on vaikeampi saada ääntään kuuluviin.

Lukijatutkimuksista löytää hyviäkin uutisia.

– Ammatti- ja järjestölehtipuolella lukija on vaikeammin suostuteltavissa siihen, että digi­lehti olisi se etu, jonka hän saa, kun liittyy johonkin järjestöön. Pitää olla painettu lehti. Se koetaan konkreettisempana, Itävuo sanoo.

Toimittajille julkaisualustalla ei ole niin suurta väliä.

– Journalismia tehdään siellä, missä lukijatkin haluavat olla. ●

”Meidän tv-lehtemme Katson asema on hyvin vakaa.”

L E HTI

70

KUVA A VUOT T

Kun netti tuli taloon Kun digimurros käynnistyi sanomalehdissä, työkalut olivat alkeellisia ja osaajat harvassa. Helsingin Sanomien Miska Rantanen muistelee lehden verkkoliitteen alkuaikoja, jolloin juttuja koodattiin käsin yötä myöten. teksti miska rantanen kuvitus outi kainiemi

lööppi 4 / 2021 17

H

esarin verkkoliite (nykyisin hs.fi) starttasi toukokuussa 1996. Minä aloitin samoihin aikoihin kesä­ toimittajana kulttuuritoimituksessa.

Loppukesästä minuun otti yhteyttä verkkoliitteen vetäjä Johanna Aro, joka kysyi, kiinnostaisiko toimittajanpesti uudessa toimituksessa syksystä alkaen. Totta kai kiinnosti!

En ihmetellyt yhteydenottoa. Monet mediatalot olivat tuolloin havahtumassa sähköiseen uutistoimintaan, mutta sekä toimittajan työtä tehneitä että verkkomaailmaa tuntevia oli harvassa. Olin yksi heistä.

Verkkoliite oli alusta asti kummajainen, josta ei printtilehden puolella tiedetty mitään. Eristäytyneisyys johtui jo sen fyysisestä sijainnista. Ennen Sanomatalon valmistumista verkkoliitettä tehtiin Erottajankatu 9:n sisäpihalla, uudisrakennuksen kakkoskerroksessa.

Ludviginkadun toimituksen sokkeloisuus, kodikas nuhjuisuus ja nikotiinilla patinoidut pinnat olivat täydellinen vastakohta hohtavan valkealle toimituksellemme, jossa oli tehokas valaistus eivätkä kirja- ja paperipinot vaimentaneet ääniä.

Ei tullut teksti-tv:tä, tuli verkkolehti Alun perin verkkoliite oli käynnistynyt teksti-­t vhankkeena, mutta internetin graafisten selainten (www) läpimurto vuosina 1993–1995 pani suunnitelmat uusiksi.

Se oli hyvä siirto, sillä seuraavina vuosina verkon käyttö kasvoi huikeasti.

Oli vaikea aavistaa, millaisiksi oman työn rutiinit muodostuisivat, mutta yhden asian käsitin heti: nettipiuhoja ei enää revittäisi irti.

Syksyllä 1996 verkkoliitteessä oli viisi toimittajaa: toimitus­sihteeri Petteri Numminen, graafikko Miika Holopainen, toimittajat Mira (myöh.

Irrette) Melakoski, Timo Paukku ja minä. Osaston esimies oli Johanna Aro ja kehityspäällikkö Harri Sirén. Juoksevia asioita hoiti Sirpa Weck­ström (myöh. Susi).

Työtä oli monta kertaa enemmän kuin käsiä.

Vuoden 1997 loppuun mennessä työntekijämäärä kaksinkertaistui.

Tulin syksyllä 1996 mukaan liikkuvaan junaan, sillä toimitukselliset linjat oli vedetty aikaisemmin. Tavoitteet olivat hyvät ja selkeät. Tarkoitus oli julkaista päivän lehteä sähköisessä muodossa sekä kehittää omia konsepteja, joissa hyödynnettäisiin liikkuvaa kuvaa, ääntä ja jopa reaaliaikaisuutta.

Kuulostaako tutulta? Käytännössä oltiin kuiten18 lööppi 4 / 2021

kin valovuosien päässä 2020-luvun suorista lähetyksistä ja datajournalismista.

Työtä yötä myöten Leijonanosan toimittajien ener­g iasta ja ajasta veivät iltavuorot.

Lehden koodaus onnistui työajan puitteissa, jos ei pitänyt yhtäkään taukoa, ei käynyt vessassa eikä syönyt.

Iltavuorossa toimittaja poimi kultakin lehden osastolta kolme juttua julkaistavaksi sähköisesti.

Käytännössä työ oli html-koodausta eli tarvittavien otsikko-, lihavointi-, kursivointi-, kappalejakoja sisennyskoodien lisäämistä tekstiin.

Ne luonnollisesti hakattiin tai leikattiin ja liimattiin tekstin joukkoon käsin. Koodausta helpottavat apuohjelmat tulivat myöhemmin. Rannekivut olivat yleisiä.

Näiden lisäksi oli tehtävä kahdeksan osaston etusivut, mikä tarkoitti, että illan aikana oli naputeltava vähintään 24 ingressiä – myöhemmin enemmän.

Koodatut ja tarkistetut sivut julkaistiin vuoron päätteeksi noin kello yhden aikaan. Pian julkaisu siirrettiin kuitenkin myöhemmäksi, kun muut mediat äkkäsivät kärkkyä HS:n skuuppeja heti puolen­ yön jälkeen.

Koodaustyö oli äärimmäisen mekaanista ja monotonista hommaa, jota 14-vuotiaskin olisi osannut tehdä tehokkaammin, koska hän olisi kirjoittanut pikkuohjelman työtä sujuvoittamaan.

Tärkein työkalu Hesarin html-koodauksessa vuosina 1996–1997 oli verkosta ilmaiseksi ladattu Arachnophilia-ohjelma. Tätä ei kehdannut ulkopuolisille kertoa. Tosin jälkikäteen on paljastunut, etteivät kilpailijoiden käyttämät ohjelmat olleet yhtään sen parempia.

Tekninen ympäristö oli muutenkin heiveröinen.

Harri Sirénin mukaan alkuaikoina ”jokainen sivuille eksynyt lukija oli aiheuttaa dos-hyökkäyksen”.

Nihkeä museo Printtipuolen tekninen väki suhtautui epäluuloisesti kaikkeen verkkoa koskevaan. Mahdollisia viruksia tai systeeminkaappaus­ta pelättiin hysteerisesti. Kesti pitkään, ennen kuin saimme käyttöön työaseman, jossa oli sekä lehden Roadrunner-toimitusjärjestelmä että omat julkaisutyökalumme.

Talon tekniikka- ja printtipuolen nuiva asenne suututti. Aloin nimittää paperilehteä ”museoksi”.

Ilahduin, kun termi levisi toimitukseen käyttöön ja myöhemmin Ludvigin­kadun puolelle.

Alussa verkkoliitteessä ei juuri ollut (työ)aikaa

juttujen tekemiseen, vaikka minut oli palkattu toimitukseen nimenomaan kirjoittajaksi. Kirjoitushinkuani kanavoin oman työn ohella printtiin, Nyt-liitteeseen, Imageen ja salanimellä Ylioppilas­ lehteen.

Kasvava toimituskunta teki innolla juttuja, joiden aiheissa oli aina tietty nettiklangi. Näitä olivat esimerkiksi verkossa järjestetyt sinkkutreffit, irkkaus ja nörttikulttuuri.

Toimituksen kultasuoni löytyi vuonna 1998, kun verkkoliite alkoi julkaista tavaramerkiksi muodostuneita webortaaseja, laajoja multimedialla höystettyjä juttupaketteja.

Vuoden alusta 1997 sisällön määrää lisättiin. Ilta­ vuorot alkoivat venyä yhteen, kahteen, sitten kolmeen. Myöhäisin iltavuoroni loppui 8. toukokuuta 1997 aamulla kello 3.45. Sitten puoleksipäiväksi takaisin toimitukseen kirjoittamaan juttuja ylityönä ennen seuraavaa iltavuoroa.

Luonnollinen uni alkoi olla mahdottomuus, kun kotiin pääsi kolmen–neljän aikaan silmät html-koodia vilkkuen.

Täysillä vähän kaikkea

sia timanttijuttuja on ollut pitkän evoluution tulos, missä myös lukijoiden mediankulutuksen muuttumisella on ollut tärkeä osuutensa.

Talon johdolta innokkaiden ja lahjakkaiden toimittajien jättäminen tuuliajolle ja lopulta riitau­ tumaan keskenään tuntui ja tuntuu yhä ikävältä.

Kun vuosi 1997 oli lopussa, neljä viidestä toimittajasta lähti omille teilleen. Kolme jätti talon vapaaehtoisesti, yhden sopimusta ei jatkettu. Ainoalla jääneellä oli vakituinen työsopimus. Itse jäin freelanceriksi.

Koliikkikoulu Pian lähtömme jälkeen alkoi tapahtua. Uusia toimittajia palkattiin ja heidät vakinaistettiin vuoden 1999 alusta. Verkkoliitteen lukemisto-osio sai virallisesti toimitus­sihteerin, jolla oli selkeä työnkuva ja -rajaus.

Verkko­liitteestä siirrettiin väkeä hake­maan kokemusta lehti­puolelta. Aamukokous alkoi antaa säännöllisesti palautetta verkkoliitteen jutuista.

Mitä sitten jäi käteen ensim­mäisestä kaudestani verkko­liitteessä? Epäilemättä enemmän kuin silloin tuntui.

Aiemmat verkkolehti­kokeiluni olin tehnyt nollabudjeteilla.

Oli etuoikeutettua nähdä, mitä pystyttiin saamaan aikaan, kun juttujen teossa oli mukana osaavia koodaajia, säällistä tekniikkaa ja ulkoasu­g uruja.

Juttujen tekemisestä ja luke­ misesta jäi verkon taju ja ainakin aavistus siitä, mikä verkossa toimii. Näistä opeista on ollut paljon hyötyä vielä 2020-luvulla.

Vaikka kaikki ei verkkoliitteen alkuvuosina mennyt putkeen, taloudellisesti pesti kannatti. Puolessatoista vuodessa sain maksettua lähes kokonaan oman ja vaimoni opintolainan sekä uusittua uuden kämppämme keskeisimmät kodin­koneet.

Lisäksi sijoiltaan nyrjähtänyt vuorokausirytmi oli oivaa harjoitusta keväällä 1998 syntyneen esikoiseni puolitoista vuotta kestäneeseen koliikkiin. ●

”Lehden koodaus onnistui työajan puitteissa, jos ei pitänyt yhtäkään taukoa, ei käynyt vessassa eikä syönyt.”

Ensimmäisinä vuosina verkkoliitteen omaa sisältöä leimasi poukkoilevaisuus. Syy oli yksinkertainen. Kukaan talon johdosta ei kertonut meille, mitä meidän pitäisi tehdä, joten teimme täysillä vähän kaikkea, jotta pitäi­simme pomot tyytyväisinä.

Epätietoisuus työnkuvasta ja journalistisesta profiilista johti toimituksen kovaäänisiin sisäisiin keskusteluihin, kiristyviin henkilösuhteisiin ja lopulta eriasteisiin burnouteihin.

Jäimme yksin. Toimituksen ainoa kontakti museon puolelle oli päätoimittaja Reetta Meriläinen, joka kuunteli murheitamme, mutta avun saanti ennen vuotta 1998 jäi laastari & aspiriini -tasolle.

Vanhemmat lehtikollegat suhtautuivat verkko­ liitteeseen pitkään joko vähättelevästi tai vihamielisesti. ”Miksi verkkoliite on päässyt tuoreille”, kysyttiin aamukokouksessa, kun jostain juttupaketistamme oli pieni äläys.

Asiallisiakin keskusteluja käytiin siitä, kannibalisoiko verkossa julkaiseminen printtiä. Siihen ei ollut patenttivastauksia. Nykyinen käytäntö, jossa yhdistellään vuotavaa maksumuuria ja maksulli-

Miska Rantanen on ollut vuodesta 1995 toimittajana Helsingin Sanomissa. Verkko­liitteessä hän työsken­ teli vuosina 1996–1997 ja 2000–2001. Teksti perus­ tuu kirjoitukseen, joka osallistui Helsingin Sanomain Säätiön kirjoituskilpailuun vuonna 2014. lööppi 4 / 2021 19

helmijuttu Annika Rentola är journalist på Hufvudstadsbladet vid KSF Media. De senaste åtta åren har hon skrivit med fokus på hälsa och medicin. Sedan början av november arbetar hon med feature och fördjupning, fortfarande med hälsorelaterade frågor på agendan.

20 lööppi 4 / 2021

Osasto 11 Avdelning 11 Reportaasi kuolemasta vei lähelle ihmisenä olemista. teksti annika rentola

prologi: Kuljin vanhainkodin käytäviä. Äitini oli tämän laitoksen johtaja, ja minä olin kuin kotonani.

Pistäydyin asukkaiden huoneissa, keittiössä, kansliassa, pesuhuoneissa ja kellarissa, mutta kappeliin en mennyt. Tiesin toki huoneesta puisten pariovien takana. Sen seinällä roikkui manillaköydestä solmittu herranjeesus. En pelännyt, vaikka tiesin, että siellä makasi joskus pitkin pituuttaan joku kuollut.

Tiesin, että siinä huoneessa oltiin rauhassa, myös ne sedät, jotka olivat aiemmin huutaneet sängyissään vaikka kuinka. Kappelin puolella ei enää tarvinnut huutaa – eikä olla pimeässä, koska kun sinne pääsi, paloi kynttilä. hösten 2015 var döden ak-

september till maj i olika städer. De skulle samla läkare, vårdare, teologer och folk från patientorganisationer för att tala om hur varje finländare i framtiden skulle kunna möta döden på ett värdigt sätt.

– Var dör folk egentligen? frågade en kollega.

Jag räknade upp hemmet, hälsocentraler, sjukhus, äldreboenden och hospice – och kom att tänka på Storkärrs sjukhus i Månsas i Helsingfors och dess två avdelningar för palliativ vård och vård i livets slutskede.

Ett samtal till avdelningarnas ansvariga läkare räckte. Jag förklarade att jag vill konkretisera frågan om döden genom ett reportage.

Jag vill tala om vad som händer under våra sista dagar.

– Välkommen, sa Pirjetta Manninen.

En tidig höstmorgon klev vi in på avdelning 11, fotografen Cata Portin och jag.

Vi satte oss ner med Manninen och översköterskan Paula Lagerstam. De två redde ut dygnsrytmen på avdelningen och svarade på frågor. Sedan sa de att vi kan stanna så länge vi vill.

Snart stötte vi på Anja Kairisalo, tidigare ministerietjänsteman. Hon var här för lindringsvård, och hoppades kunna bo hemma ett tag till bara man fick ordning på smärtorna. Kairisalo uttryckte den där kombinationen av humor, ironi, sarkasm, sorg och tapperhet som jag har mött hos flera av dem som ›

”Vi satt på hennes säng när hon berättade hur en tumör hade sprängt det ena lårbenet inifrån, men det var inte den fysiska smärtan som gjorde mest ont.”

tuell i en samhällskontext.

Sängplatserna för personer som behöver högt specialiserad vård i livets slutskede var för få. Bara fyra av tio döende fick den hjälp de behövde, sex av tio svårt sjuka finländare dog utan tillräcklig lindring eller stöd. Var fjärde sjukvårdsdistrikt och större kommun saknade en plan för hur man sköter vården i livets slutskede. Alla kommuner hade inte ens en möjlighet att ge de här tjänsterna som hemsjukvård.

På ett av redaktionens morgonmöten nämnde jag att en serie seminarier om vård i livets slutskede snart kör i gång. De skulle ordnas varje månad från

lööppi 4 / 2021 21

u •

•

söndag 20 september 2015

Vecka 38

Nummer 253

Årgång 151

•

4,50 euro

4

Fotografen Niklas Meltio rapporterar om flyktingarnas kamp vid Serbiens gräns

Två europeiska diplomater ger Ahtisaari rätt i att många var säkra på att Assad skulle tvingas gå. Men de tvivlar på att USA, Storbritannien och Frankrike hade viftat med kalla handen åt förslag till fred i det läge som då rådde.

❞

HBL rider dromedar i Jordanien ●● Sidan 38

Nato-positiva svenskar får finska politiker att hicka till ●● Sidan 12

Yrsa Grüne i ledaren ●● Sidan 26

●● sidorna 18–21

NYHetsCHef Markus West markus.west@ksfmedia.fi

facebook: HBL – Hufvudstadsbladet twitter: @hblwebb Instagram: @hufvudstadsbladet

Hufvudstadsbladet söndag 20 september 2015

Reportage

u

featuRe- OCH teMaCHef Marita Granroth marita.granroth@ksfmedia.fi

facebook: HBL – Hufvudstadsbladet twitter: @hblwebb Instagram: @hufvudstadsbladet

AVDELNING 11 text AnnikA RentolA foto CAtA PoRtin

Hundratals i mur mot flyktingar

ATTITYD. – Jag uppskattar verkligen personalen på avdelningen. De här människorna vill väl och kommer alltid när man behöver. Men för att patienterna ska kunna delta i fritidsaktiviteter eller komma ut på en promenad är frivilligarbetarna helt nödvändiga, säger Anja Kairisalo.

Demonstranterna bar ishockey­ tröjor och sjöng Vårt land

Guldkalven är synden

De unga och kvinnorna avgör dagens val i Grekland

Söndag

dagens M Itidning

Sveriges tidigare ärkebiskop K G Hammar vill se en kristendom som fokuserar mer på den här världen än på nästa. Bland annat vill han om­ värdera berättelsen om syndafallet.

– Vad om vi ser dansen kring guld­ kalven i slutet av Andra Moseboken som den verkliga syndafallsberättel­ sen? Där har vi ett otroligt aktuellt syndbegrepp. Vi är alla en del av en global dans kring guldkalven. ●● sidan 30

●● Vecka 38 ●● Namnsdag i dag ●● Svenska: Erna.

Finska: Varpu, Vaula. ortodoxa: Helge, Mikael, Mikko, olli. ●● Namnsdag i morgon ●● Svenska: Gunborg, Gunlög.

Finska: Mervi. ortodoxa: Dimitri, Miska, Mitja. ●● Solen Borgå Hangö Helsingfors Jyväskylä Uleåborg Utsjoki

upp ner 6.55...............19.25 7.07................19.36 6.59...............19.28 6.54...............19.26 6.53................19.29 6.42................19.27

God vård, god död

extrema inslag i de invandringsfient­ liga demonstrationerna.

– De samlades där och gick om­ kring och blängde på folk som inte såg skandinaviska ut, vilket är rent ut sagt för jävligt, säger Waara.

Samtidigt meddelar Inrikesminis­ teriet att Finland inför en striktare flyktinglinje. Polisen börjar överva­ ka dem som korsar gränsen vid Tor­ neå. I fortsättningen kommer flyk­ tingar inte längre att få fortsätta ut­ an att ha registrerats. ●● sidan 9

DEN GODA DÖDEN

●● sidan 16

■■4................................ reportage ■■9 ................................... Nyheter ■■16 ............ ..................... Världen ■■22 ......................................Sport ■■26 .................................... Ledare ■■27 .................................. opinion ■■30 .......................... Kultur & nöje ■■38 ......................................resor ■■42 .......................................i dag ■■48 ............................Evenemang ■■54 ....................................Fonder ■■56 .............................. tV & radio ■■59 ..................................... Serier ■■60 .................................... Väder



Under parollen ”Stäng gränserna” samlades hundratals invånare i Tor­ neå och Kemi för att demonstrera mot mottagandet av asylsökande. De­ monstranterna bildade en kedja vid gränsen, viftade med finländska flag­ gor och bar på skyltar med texter som ”Veteranerna kämpade förgäves”.

De finländska demonstrationer­ na fick stor uppmärksamhet i de svenska medierna. Demonstratio­ nerna fördömdes överlag i Sverige.

Enligt kommunalrådet Peter Waara i Haparanda ingick höger­

VÄLKOmmen! Familj och vänner är välkomna till avdelning 11 när som helst. För de flesta patienter är familjens närvaro de allra viktigaste.

Foto: Cata PortiN

Till avdelning 11 på Storkärrs sjukhus i Helsingfors kommer patienter som inte längre får botande medicinering för sina sjukdomar. En del kan åka hem igen, men för de flesta är det här den sista anhalten. Här satsar man på så god vård som möjligt i livets slutskede. ●● Sidan 4

MÅ 001313-15-38 TI 001321-15-38 ON 001339-15-38 TO 001347-15-38

vet att de inte lever länge till. Hon ville inte gråta och klaga.

– Jag blir inte friskare av det, utan närmast ett miljöproblem, sa hon med cynisk skruv.

Sedan grät hon.

Jag grät med henne.

Vi satt på hennes säng när hon berättade hur en tumör hade sprängt det ena lårbenet inifrån, men det var inte den fysiska smärtan som gjorde mest ont. Mest ont gjorde det att inte längre kunna köra bil, att förlora en förmåga som hade varit ett med frihet.

Mot eftermiddagen hittade vi Tero Järvinen. Mager och sliten hängde han över sin rollator, som han långsamt skuffade mot avdelningens hissdörrar. Hans sambo Päivi Muttilainen var på väg upp till honom.

Snart åkte vi alla ner till rökplatsen på gården. Det var en kärlekshistoria vi hade snubblat över. De två hade känt varandra som unga, varit gifta på var sitt håll och träffats på nytt efter en paus på trettio år.

Ett knappt år hade de hunnit vara ihop när hans prostatacancer blivit aggressiv och gett sig på benbyggnaden. Där, med det nykära paret, såg jag att den här berättelsen har allt: känslorna, fakta, praktiken, oturen och lyckan i ett och samma paket.

Som livet kan vara. Och döden.

På torsdag (24.9) kör en serie seminarier om döden och om vård i livets slutskede i gång. På Finlandiahuset i Helsingfors möts läkare, vårdare, teologer och folk från patientorganisationer för att prata om hur varje finländare i framtiden ska kunna möta döden på ett värdigt sätt.

Projektet – som siktar på att bygga ett allt starkare riksomfattande kompetensnätverk inom vården under de följande två åren – är möjligt med hjälp av pengar från insamlingen Gemensamt ansvar 2014.

En gång per månad fram till maj ordnas seminarier kring temat god vård i livets slutskede i Finlands större städer. Avsikt är att öka kunskapen i vården och skapa debatt kring frågor om döden.

Projektet leds av överläkaren vid Terhohemmet, Juha Hänninen, och innefattar också utbildning för vårdenheter, läkare, studerande, vårdare, kyrkans personal och frivilliga över hela landet.

I dag har alla finländare inte möjlighet till så god vårdkvalitet som möjligt inför döden, trots att 15 000 obotligt sjuka behöver hjälp av personal med detta specialkunnande varje år.

FR 001354-15-38 LÖ 001362-15-38 SÖ 001370-15-38

en del av den journalistiska processen bygger på slump, men oftast för att man gett slumpen en chans – alltså tid. Tid är en bristvara i journalistiken, men har stor potential. Jag läser mycket inför en del uppdrag och det tar tid. Här läste jag de existerande nationella rekommendationerna om palliativ vård och terminalvård. Jag plockade fram lagboken för att se vad som sägs om autonomi, självbestämmanderätt och respekt för människovärdet i de fem, sex lagar som är centrala för hur vården organiseras. Jag ringde upp en del läkarbekanta för att tala om döden.

Förberedelsearbetet glider lätt över på fritiden.

Därför har jag allt mer börjat tro att en specialisering på några få ämnen per allmänreporter är viktig. Att kunna något hyfsat bra förkortar startsträckorna vid större arbeten. Ute på fältet blir tiden sedan en fråga om tålamod, eftersom tålamodet att vänta in rätt person eller situation kan vara helt avgörande för artikeln.

För mig är också själva textbygget viktigt. Jag är lyhörd för strukturer, men trött på klyschiga sådana. När byggklossarna blir för tydliga blir jag irriterad på mig själv som skribent. Jag tänker på journalistisk text som ett hantverk på samma sätt som ett skräddarsytt plagg är det. Det är snyggt

”Det stör mig att döden har hamnat i vardagens utkanter och därför tror jag att medierna måste prata om den.

Haltande vård i livets slutskede är ett samhällsproblem.”

22 lööppi 4 / 2021

Just nu debatteras vård i livets slutskede och den goda döden intensivt i hela landet.

Hufvudstadsbladet söndag 20 september 2015

5

6

Hufvudstadsbladet söndag 20 september 2015

Hufvudstadsbladet söndag 20 september 2015

7

Reportage Nyheter | Sport | Ledare & debatt | Kultur & nöje | I dag | Väder

Nyheter | Sport | Ledare & debatt | Kultur & nöje | I dag | Väder

❞

Nu får jag resa ensam. Det jag har förstått nu är hur viktigt det är att leva i stunden. Man vet ju aldrig när allt plötsligt tar slut. Det kan vara en bilolycka eller en sjukdom som ändrar allt i ett slag.

Personalen är specialutbildad. Anhöriga, vänner och husdjur är välkomna.

På Storkärrs sjukhus i Helsingfors är tjugofem bäddar vikta för dem som behöver vård i livets slutskede.

NYGAMMAL KÄRLEK. Bröllopet fick inhiberas, men gemensam tid tar sig Tero Järvinen och Päivi Muttilainen ändå.

Henrik Lamberg anhörig

Septemberluften är klar och frisk.

Längs de ljusgröna linoleumkorridorerna inne i sjukhusets tegelbyggnad ligger enkelrum, dubbelrum och några lite större. Både från rum och korridorer öppnar sig vida balkonger, sådana dit man kan rulla en sjuksäng för den som vill titta ut över det lummiga kvarterets gulnande lönnar eller betrakta barn som rullar längs trottoarerna på sina sparkbräden. Kanske höra 66A skramla förbi eller se en grustransport vika av och pressa sig upp i backen intill sjukhuset.

Biträdande överläkare Pirjetta Manninen har börjat sin arbetsdag med att dödförklara en av patienterna på avdelning 11. Ett rent lakan har dragits över kroppen och ett ljus har tänts: ett ledljus som ser ut som ett stearinljus, på grund av brandsäkerhetsföreskrifterna.

På den här avdelningen tänds ljusen ofta. Här ges inte längre behandlingar för att förlänga livet eller bota sjukdomar, däremot en aktiv lindringsvård i livets slutskede. Målet är att den förestående döden blir värdig. Det innebär beredskap till samtal om livet och döden samt en uttalad vilja till så god smärtlindring som möjligt.

– Hos oss surrar smärtpumparna dagligen, säger Manninen, som är geriatriker till grundutbildningen.

Storkärrs sjukhus är Helsingfors stads näst största och avdelningen för vård i livets slutskede grundades i januari 2013. Då hade man samlat ihop läkare, sjukskötare och primärskötare med specifikt intresse för att utveckla just den här specialiteten.

Fortfarande finns hospicet Terhohemmet med specialberedskap för till exempel fall där unga dödssjuka föräldrar med små barn behöver extra stort psykosocialt stöd, men tanken är att en döende ska kunna få god vård i livets slutskede också på olika städers egna sjukhus.

De flesta, men inte alla, som kommer till Storkärr har långt framskriden cancer.

– Till oss kommer ensamboende som är så dåliga att de inte längre står på egna ben, men också de som har sådana problem med att andas att det är svårt för de anhöriga eller hemsjukhuset att hjälpa. Att vårda svårt sjuka – kanske desorienterade – anhöriga hemma är också utmattande. Familjemedlemmarna får vara i ständig beredskap, vakar ofta i långa perioder och kan vara rädda när döden närmar sig, säger Manninen.

Att avsluta behandlingarna av sjukdomar som framskridit långt,

FAKTA

När döden är nära ●●Vård i livets slutskede kallas också hospicevård. Det är en aktiv lindringsvård som ges när själva sjukdomen som kommer att leda till döden inte längre behandlas och döden är nära. Vården är smärtlindring med mediciner, men också psykosocialt, andligt och existentiellt stöd för patient och anhöriga. ●●Vård i livets slutskede ges på landets fyra hospice, men ska också vara tillgänglig på sjukhus, inom hemsjukhusvården och på vårdcentraler i den egna hemkommunen eller i en närliggande kommun. ●●Palliativ vård innebär smärtlindrande helhetsvård som ges när sjukdomen inte längre kan botas. Vården är inte bunden till hur länge man förväntas leva, utan syftet är att hjälpa patienten att leva så aktivt och smärtfritt som möjligt till livets slut. Också här stöds närstående. ●●Palliativ sedering är att dämpa eller döva ett outhärdligt lidande genom att söva ner en person. Lindrande sedering blir aktuell när andra medel för symtomlindring inte fungerar tillfredsställande.

Möjlighet att väcka patienten finns. ●●På Storkärrs sjukhus i Helsingfors finns både avdelning 11 för vår i livets slutskede och avdelning 21 för palliativ vård. Avdelningarna har 25 respektive 18 vårdplatser. Till avdelning 11 kommer patienter med remiss från såväl sjukhusdistriktets kliniker som hemsjukhusvården.

betyder inte alls att all vård avslutats.

Pirjetta Manninen kom i kontakt med begreppet palliativ vård och vård i livets slutskede i slutet av 1990-talet när hon arbetade inom hemsjukhusvården i Stockholm och hörde till den första kull läkare som fick specialistutbildning på området i Finland.

Döden följer osäkra tidtabeller.

– Det är ofta svårt att säga hur lång tid som är kvar, men för att kunna arbeta här måste man acceptera att döden kommer. Om de sista dagarna varit mycket tunga för patienten kan jag sedan tänka att det var bra att han slapp. När folk är i mycket dåligt skick vill man inte förlänga livet mer.

I fall där patienten har så svårt att andas att kvävningskänslan till slut ger existentiell ångest har Manninen med kolleger beredskap att söva ner den döende. Patienten kan besluta om ifall nedsövningen ska vara till slutet eller om hen ännu vill bli väckt.

– Patienterna är mest rädda för att bli hjälplösa och beroende av andra och för smärta, för att kvävas till döds av andnöd – som är svår att kontrollera, säger Manninen.

I debatten om smärtorna säger Manninen sig förstå den debatt som Terhohemmets överläkare Juha Hänninen fört om eutanasi.

– I Sverige är ämnet mycket mer tabubelagd än hos oss, men visst måste man få diskutera. Det finns patienter som tvingas lida svårt och väldigt länge före döden.

Avdelningens översköterska Paula Lagerstam faller in i talet.

– Ja, sköterskorna får ibland en begäran om att komma med ett piller som gör slut på det hela när känslan av att allt är förlorat är stor och förtvivlan djup.

En del av Manninens insikter från åren i hemsjukhusvården i de invandrartäta områdena Tensta och Rinkeby har inspirerat arbetet på avdelning 11 i Helsingfors. Det finns en förståelse för att döden kan vara något familjen och släkten behöver vara med om. Därför är det möjligt för patienters anhöriga att komma och gå som de vill på avdelningen. Därför flyttar man in en säng för en familjemedlem som vill övernatta på avdelningen. Därför får de anhöriga som vill komma och tvätta och klä den döda när det är dags.

– Vi talar mycket om döden, säger Lagerstam och räknar upp vad som är viktigt: kunskap i smärtlindring, läs merA på näsTA sidA

NUET. – Här blir man mycket medveten om döden som en realitet och ser hur överrumplande en svår sjukdom kan drabba. Det blir tydligt hur viktigt det är att göra saker man har tänkt göra och att göra dem nu, säger biträdande överläkare Pirjetta Manninen på Storkärrs sjukhus.

MUSKELTRÄNING OCH TEKNIK. Fysioterapeuten Anne Paksuniemi tränar med Anja Kairisalo för att flytten från säng till rullstol ska ordna sig också hemma.

öppenhet för diskussioner, en jämlik behandling och en familjevänlig atmosfär. Förbuden är så få som möjligt. Barn och hundar kan komma på besök. En människa som är för trött för att ta sig ut på gården får röka på balkongen. Besökarna behöver inte passa besökstider.

Ett fyrtiotal nya patienter per månad kommer till avdelningen, med remiss från till exempel cancerkliniken. För de flesta är det här den sista anhalten, men en del – som Anja Kairisalo, 59 – kan åka hem igen.

Hennes cancerbehandlingar har avslutats och nu söker man i stället rätt balans i medicineringen.

Det som började som en gynekologisk cancersjukdom har blivit något som har gått i lymfsystemet och förstör levern, lungorna och benbyggnaden. För ett tag sedan sprängde en av svulsterna sönder lårbenet inifrån. Vänster lårben är ihopspikat och lappat med en gjutning, men benet håller inte att gå på.

– I maj körde jag fortfarande bil, säger Anja.

Efter veckor på avdelningen ska hon nu få åka hem tillsammans med två terapeuter för att ta reda på vilka ombyggnader som kan behövas i lägenheten på Brändö före hemflytten.

Anja säger att hon inte vet hur länge hon ska leva mer och att det är till Storkärr hon vill när det är dags.

– Nu vet jag att vårdkedjan är ordnad för mig, att jag inte kommer att ligga hemma mumifierad i sex månader. Om det är lungorna som ger upp så kvävs jag. Om det är levern fylls jag med vätska. Det blir som det blir.

Det är tappra tankar som läggs fram.

Då kommer tårarna.

– Åh. Känslorna ligger på ytan ...

Det blir så när jag tänker på saker man tvingas ge upp. Som rörelseförmågan. Men det är egentligen ingen idé att gråta och klaga. Jag blir inte friskare av det, utan närmast ett miljöproblem för omgivningen.

Förutom att avdelningen har cirka en sjukskötare per vårdplats har man också anställt en fysioterapeut.

Precis som på likadana avdelningar i Sverige, Norge och Storbritannien.

– Det kan vara svårt att förstå varför en avdelning som den här behö-

ver en sådan, men grundsynen är att alla patienter ska leva ett så gott liv som möjligt ända till slutet och då behöver man stödja rörligheten. Ju bättre rörlighet, desto större integritet har man kvar, säger fysioterapeuten Anne Paksuniemi.

I dag tränar hon tillsammans med Anja för att hon ska klara sig ur sängen i rullstolen på egen hand. Det behöver hon kunna hemma. Dessutom håller hon ett öga på när Anja gör sitt åttaminuterspass på den elektriska konditionscykeln. Att lårbenet farit illa är ett faktum och därför är det A och O att hålla musklerna runt det i skick.

Tero Järvinen, 53, styr rollatorn förbi sköterskornas kanslibur och precis när han är vid hissen kliver hans sambo Päivi Muttilainen ur den.

– Min första kärlek, säger Järvinen när han stått inlindad i en kram en stund.

Första gången de här två hängde ihop var för trettio år sedan. Därefter blev det en paus med några äktenskap och barn på var sitt håll och för ett år sedan träffades de igen.

– Facebook är en fin sak, säger Muttilainen.

Den gamla kärleken hade aldrig rostat och bröllopet skulle ha firats för några veckor sedan.

– Ja, det blev väl lite inställt … eller kanske framskjutet … nu, säger Tero.

Efter en sväng på rummet vill Tero röka och på väg ner till entrén och rökplatsen initierar han ett samtal om att flytta hem. Han har varit på avdelningen i mer än en månad och tycker illa om att inte vara hemma. Han fiskar upp sin elcigarrett ur fickan på morgonrocken och säger att han inte vill tänka på att han är på en avdelning för vård i livets slutskede. Han vill bara tänka på att klara av sin grundsjukdom, prostatacancer.

– Det är den jag vill dö av, inte av något annat dumt, säger han.

I flera veckor har Päivi sovit på avdelningen tillsammans med Tero, som bor i ett av familjerummen.

– När jag är här skjuter vi ihop sängarna så vi kan sova tillsammans, säger hon.

Nu har hon slutat tänka som i början.

– Jag tänkte att det luktar död i korridoren, men det var mer mina tankar än något annat, säger hon.

Under de senaste veckorna har hon sovit hemma för att ta igen sig.

Det gångna året har vaknätterna med Tero blivit många. När han har haft svårt att sova har hon inte heller fått tag i sömnen.

Det har hänt att Tero helt enkelt somnat stående och för ett tag sedan snubblade han över sin egen rollator och slog sig illa i ansiktet. Krafterna är på upphällningen.

Föregående veckoslut hade han ändå ledigt från avdelningen och sov hemma.

– Men när semestern är slut och jag ska jobba så vågar jag inte lämna dig ensam, säger Päivi.

Tero hävdar att han vill vara någon annanstans än på avdelningen.

– Nå, det är ju klart, säger hon och frågar vad han tror om att få komma till Terhohemmet för hospicevård.

Tero svarar inte.

Om två veckor går sambornas flyttlass till en ny lägenhet i Malm.

– Den är mindre än den vi har nu, men jag har tänkt att jag behöver kunna börja betala hela hyran själv, säger Päivi och blir blank i ögonen.

Hon berömmer personalen på avdelning 11 för lyhördheten.

– När sjukskötarna ser att man sitter med gråten i halsen kommer de och pratar med en.

Tillbaka på avdelningen ljuder mjuk finsk schlagermusik i korridoren.

Det är kaffetid och en äldre man i rutig skjorta har satt sig vid pianot.

– Kalla mig Hinski, säger han.

Hinski kommer för att spela piano en gång per vecka. Han hör till de få frivilliga som ställer upp för att ta ut patienter på promenad, spela piano eller bara umgås.

De frivilliga är viktiga för avdelningen.

– Vi har ett projekt på gång för att knyta kontakt med gymnasier.

Vi har tänkt att ett samarbete med gymnasierna kunde vara fruktbart.

Eleverna skulle vara en verkligt frisk fläkt på avdelningen och själva kun de de kanske ha nytta av erfarenheten att vara på avdelningen. Kanske det kunde ingå som en del i nå-

gon kurs, säger Lagerstam, som varit med om att utveckla avdelningen sedan starten.

Också andra önskemål finns. Personalen skulle gärna se en avdelning med mer konst på väggarna och inhemskt formgivna, stilrena möbler i rummen: vardagslyx för patienterna, som ingalunda ligger på rygg i sina sängar hela dagarna.

– Om jag skulle få välja? Om det fanns pengar? Ja, vackra och brandsäkra inhemska designgardiner i alla rum till exempel.

Vid femtiden, när folk kommit från jobben, börjar dörren till avdelningen gå. In kliver familjer, hustrur och män, som skyndat till efter arbetsdagens slut. De trycker en dos desinfektionsmedel i handflatorna och gnider in det fränt luktande medlet i händerna medan de tar kurs på rätt dörr. Vid numret de haft siktet på dyker de in. ”Morjens, morjens!” ”Nu kom jag!” ”Här är vi nu!”

Sedan dras dörrarna igen med en sådan där långsam suck som bara sjukhusdörrar släpper ifrån sig och korridoren ligger lugn igen. Regnet trummar mot fönsterblecken.

Bakom dörrarna hörs ett lugnande mummel.

Henrik Lamberg, 66, pensionerad operasångare, kliver ut i korridoren.

Han har varit på avdelningen hela dagen. Han sitter hos sin tre år yngre hustru, som kom hit för fem dagar sedan. Lungcancern som hållit sig på mattan i fyra år har spritt sig till ryggmärgen och hjärnan på bara några månader.

– Vi har kommit till finalen nu.

Efter trettioåtta års äktenskap känner han sin hustru tillräckligt mycket för att veta att hon tar det lugnare än han.

– De två senaste veckorna har jag gråtit så mycket, medan hon är mer analytisk. Jag har inte velat acceptera det, men nu har insikten om att jag måste släppa taget kommit. Under de sista veckorna har jag skött Liisa hemma, men till sist sade en av läkarna att det blir för tungt för mig och när jag ser hur flickorna arbetar här på avdelningen inser jag att jag inte ens har kunskapen. Däremot har de förstås inte tid att sitta och hålla alla sällskap.

först när sömmarna inte syns, när detaljerna smälter ihop till en kreation som lyfter fram den som bär det. Textens form ska tala samma språk som innehållet, inte vara form för formens skull, och arbeta ihop med bilder och grafik.

inför Avdelning 11 hade jag ingen färdig struktur för arbetet. Jag hade bestämt mig för att vänta ut det här reportaget, säker på att det tar form bara jag inte forcerar processen. Den renodlade lyckträffen var sedan att läkaren Manninen tidigare hade arbetat med döende människor i det invandrartäta Rinkebyområdet i Stockholm. Därifrån hade hon med sig erfarenheter om släktens roll och önskemål kring dödsfall, och det gav en chans att reflektera kring delaktighet.

Jag började skriva redan på sjukhuset. Det var efter att Tero Järvinen, ångestfylld, hade gått ut på balkongen för att lyssna till regnet. Klockan var över nio på kvällen och jag tänkte att jag kan börja lägga mina pusselbitar i den tysta sjukhuskorridoren. Det var då jag förstod att jag kan använda dygnet som ram: morgnarna och kvällarna som kommer och går, människorna som kommer och går.

Den som skriver på svenska i Finland behöver för övrigt reservera tid för rena språkliga kontroller. Vi ska skriva en svenska som är begriplig både här och i Sverige, medan det material vi hanterar kan vara på finska rätt igenom. Så: Vad heter saatto­hoito på svenska? Terminalvård? Vård i livets slutskede? Vilken är skillnaden? Används det ena eller det andra i kanske i finsk lagstiftning, men det andra i svenskt allmänspråk? Vilken titel har de intervjuade på svenska? (Gissa hur många gånger av tio tjänstemannen vet det själv.)

Lamberg talar om hur han och hustrun hade planer på att resa tillsammans.

– Men nu får jag resa ensam. Det jag har förstått nu är hur viktigt det är att leva i stunden. Man vet ju aldrig när allt plötsligt tar slut. Det kan vara en bilolycka eller en sjukdom som ändrar allt i ett slag. Men det kan jag säga att vi aldrig har lagt oss utan att reda upp ett gräl.

Så hörs en ansträngd hostning.

– Det är hon.

Lamberg återvänder till hustrun.

Om en stund kommer han tillbaka till Solrummet, som ligger nära, i ändan av den ena korridoren. Hustrun vakar. Sköterskorna har lovat rulla in en säng ifall maken vill sova över. Han tvekar. Här får han inte tag i sömnen.

– I det här skedet är det min uppgift att hålla henne i handen när hon behöver det, säger han. Hustrun talar och talar. Klarsynt går hon igenom livet som det har varit: glädjeämnen, barndomsminnen och begravningsarrangemang. Sköter han inte om att begravningen blir som hon tänkt kommer hon att skicka blixt och dunder efter honom, säger hon.

– Hennes mod smittar. Det tar bort en del av min sorg, säger han.

När Päivi åkt hem lämnar Tero sitt rum och tar en vända genom korridoren. En av många vändor under kvällen. Han pressar ner handtaget till balkongdörren utanför Solrummet och klivet ut. Han vill lyssna på regnet.

Vid tiotiden är det mörkt bakom fönstren. Blåsten pressar balkongglasen att knäppa och gnissla. Korridoren har stillnat och nattsköterskorna går en sväng genom rummen. Alla som vaknat i morse andas fortfarande, vakna eller sovande.

Det är i vargtimmen sköterskorna är speciellt på alerten.

– Det är märkligt, men det är väldigt ofta vid femtiden patienterna släpper taget. När vi går en runda klockan tre på natten andas vanligen alla. Några timmar senare har slutet kommit.

029 080 1370, annika.rentola@hbl.fi

läs mera på nästa sida

det stör mig att döden har hamnat i vardagens utkanter och därför tror jag att medierna måste prata om den. Haltande vård i livets slutskede är ett samhällsproblem. Det är också därför jag har skrivit om föräldrar som förlorat sina ofödda eller nyfödda, intervjuat hundraåringar med kort tid kvar, talat med läkare som utfört eutanasi, skrivit om lagstiftningen, utvecklingen av vårdarbetet och smärtbehandlingar, besökt hospice och skrivit om sorgkväden. På något plan fortsätter jag att cirkla runt temat som boxaren i ringen.

I Avdelning 11 ville jag skriva in närhet och öppna för tanken att det i morgon kan vara jag eller du, din mamma eller min son som har tilldelats en av rollerna i berättelsen. Hur samhället tar hand om oss på slutet är inte en minoritetsfråga, den berör alla.

Efter publiceringen rann breven in. Läsare berättade om sin svåra sjukdom, om sin ångest, om sin rädsla för smärta, om sin frustration över eutanasidebatten.

En av de svåraste frågorna kring döden är frågan om eutanasi och en människas självbestämmanderätt. Övertygelserna sitter djupt. Ändå är grundfrågan viktig: Vem får bestämma över din kropp, din själ och dess öde på slutet? Vems åsikt räknas?

epilogi: Kun lääkäri Manninen sanoi oppineensa, että perheiden konkreettiset hyvästelyt ja vainajan pesemiset ovat joissakin kulttuureissa tärkeitä, ymmärsin, että meiltä nämä hyvästelyn työkalut lähes puuttuvat. Kuolemaan liittyvät rituaalit voivat kuitenkin muuttua. Kuolemisesta puhumisen tavat voivat muuttua. Osastolla 11 ei vainajan vierellä enää palanut steariini; paloturvallisuussyistä huoneeseen tuotiin ledkynttilä. Itse olen kauan sitten lopettanut kiertoilmausten käytön. ● lööppi 4 / 2021 23

Yhden naisen mediatalo Kun Hanne Valtari perusti kymmenisen vuotta sitten perheblogin, hän toimi anonyymisti.

Valtari pelkäsi bloggaamisen tekevän hallaa toimittajaidentiteetille. Nyt Lähiömutsi-blogi somekanavineen on Valtarin yrityksen päätyö. teksti tiiu pohjolainen kuvat pekka holmström

Blogijulkaisemisen Hanne Valtari näkee Instagramia pysyvämpänä.

Julkaisut eivät katoa 24 tunnin jälkeen: – Ajatukset jäävät löydettäviksi.

S

omekuohahdus voi ryöpsähtää omena­soseesta.

Kirjoittaja, someammattilainen Hanne Valtari kertoi syksyisessä Instagram-päivityksessä, miten hän valmistaa omenasoseen Helsingin kaupungin mailla sijaitsevien villiomenapuiden sadosta. Ajatus oli muistuttaa Lähiömutsi-blogin seuraajia hyödyntämään satokautta, kertoa, että omenoita voi säilöä, vaikkei omia tiluksia olisikaan.

Lähiömutsi-perheblogi ja ajatuskoostamo ovat Hanne Valtarin työ.

Kymmenvuotiaan blogin rinnalle on noussut Lähiömutsin Instagram-tili, jolla on yli 17 000 seuraajaa. Blogi tavoittaa kuukausittain noin 60 000 lukijaa.

Ajatuskoostamosta on maailmalle saatettu myös kirjoja. Valtari on kirjoittanut kirjat Unelma­ hommissa ja Unelmaduunarin tilipäivä yhdessä Satu Rämön kanssa.

Urbaania marttailua kanavissaan esiin nostava Valtari ei edes vuosien kokemuksen nojalla osannut varautua soseesta seuraavaan viestiryöpytykseen.

– En halua, että soseessani on ainuttakaan kuoren kikkaretta.

Instagramin tarinoissa kerroin ohimennen paseeranneeni soseen siivilän läpi.

Instagram-tilin henkilökohtainen postilaatikko, niin kutsuttu DM (direct message), räjähti.

– Ihmiset olivat suorastaan järkyttyneitä. Minulle läheteltiin hurjat määrät yksityisviestejä. Kyseenalaistettiin, miksi näen suuren vaivan, kun sauvasekoittimella saa tasaista sosetta hetkessä aikaiseksi. Toiset instagrammaajat loivat videokyselyitä, joissa äänestettiin, pitääkö sose valmistaa paseeraamalla, sauvasekoittimella 26 lööppi 4 / 2021

vai peräti sosemyllyllä. Tilanne äityi älyttömäksi, Valtari nauraa.

– Oli team Hannea ja joukkuei­ ta, jotka asettuivat näkemystä vastaan. Jokaiseen julkaisuun minut tägättiin eli merkittiin mukaan. Sellainen meteli omena­ soseesta.

Suuren sosekeskustelun hyvänä puolena Valtari pitää sitä, että säilöntään liittyvät kysymykset ovat hänen seuraajilleen kiinnostavia, tunteita herättäviä, tärkeitä asioita. Hän viestii siis siitä, mikä kohde­r yhmää kiinnostaa.

Huono puoli taas on aika, joka kuluu, kun vastaa jokaiseen yksityisviestiin.

Sillä omenasoseeseen liittyviä viestejä tuli tuhatkunta.

Ja jokaiseen olisi pitänyt vastata. Henkilökohtaisesti.

Seulomattomia sonta­paakkuja – Luin kesällä Katri Valan postuumisti julkaistuja pakinoit­a.

Huomasin, miten kiehtovalta mutta vieraalta tuntui ajatus siitä, että jollakulla on ollut aikaa ajatella rauhassa. Valan ei tarvinnut olla tavoitettavissa kellon ympäri, Valtari sanoo.

– Hän saattoi kirjoittaa paki­ nansa, ja teksti julkaistiin. Vasta­ poolin argumentointi­mahdol­ li­suus oli vasta seuraavassa lehdessä. Oli aikaa miettiä mielipidettä, hioa kommenttia, oli aikaa niellä pahimmat sonta­paakut pois pikaistuksissa laadituilta riveiltä.

Kenenkään ei oletettu olevan mielipideautomaatti.

Aluksi oli Lähiömutsi-blogi.

Vuosikymmenessä sosiaalinen media on muuttunut ja kehittynyt. Lähiömutsin kanaviksi ovat valikoituneet oma, itsenäinen blogi­a lusta sekä Instagram.

Tulo­v irta syntyy melko tasaisesti molem­mista.

Facebookia Lähiömutsi käyttää

”Yhden naisen yrityksessä aikaa ei ole loputtomiin.”

apuvälineenä, ei ensisijaisena kana­vana.

– Muitakin medioita olen testaillut, mutta yhden naisen yrityksessä aikaa ei ole käytettäväksi loputtomiin. Pitää osata valita toimivimmat kanavat omaa tekemistään ja kohderyhmiään ajatellen.

Instagram on mediana niin hektinen, että se vaatii ylläpitoa kaiken aikaa. Somepersoonan, jollaiseksi Lähiömutsi voidaan laskea, oletetaan olevan hereillä, tuottavan vuorokauden ympäri valmiita, hiottuja mielipiteitä.

– Kateellisena ajattelin, että vaikka Katri Vala olikin aika-

Peppi Pitkätossun kesä

– Instagram on blogeihin verrattuna nopeatempoinen ja katoavainen media. Moni kaupallinen yhteistyö toimii Instassa paremmin: se on blogia kevyempää, usein myös edullisempaa tekemistä, sanoo Valtari.

Kun toimittaja Hanne Valtari perus­ti blogin, hän tuotti sisältöä anonyymisti.

– Ajattelin, että bloggaaminen tekee hallaa toimittajaidentiteetille. En halunnut, että nimeäni googlattaessa tulisi ilmi, että minulla on perheblogi.

Nyt blogi ja ajatuskoostamo ovat Valtarin yrityksen päätyö.

– Monesti esittäytyessäni uu-

delle ihmiselle nimeni ei herätä minkäänlaista reaktiota. Mutta kun lisään perään Lähiömutsin, minut saatetaankin tunnistaa.

Alusta asti Valtarille oli selvää, ettei bloggaaminen ole harrastus.

– Visioin toiminnasta kasvavan jotain suurempaa. Sellaisia aikamääriä, joita käytin ja käytän ›

naan hyljeksitty, ei hänen ainakaan tarvin­nut kauhulla odottaa, räjäh­täisikö postilaatikko seuraavan yön aikana.

lööppi 4 / 2021 27

Lähiö­mutsiin, ei millekään harrastukselle voi uhrata.

Parhaimmillaan – ja pahimmillaan – freelance-toimittaja teki päivätöitä tv-tuotannossa, illalla odottivat lehtijutut sekä blogin ylläpito.

Mutta niin odotti myös perhe, se kaikista tärkein. Se, joka tekee Hanne Valtarista mutsin.

Kun kuopus oli puolivuotias, kaksilapsisessa perheessä oli pysähdyttävä pohtimaan äidin jaksamista. Neuvolassa Valtari puhui uupumuksesta ja väsymyksestä.

Hän sai puhelinnumeron, johon soittaa saadakseen apua.

Valtari soitti, mutta numeroon ei vastattu. Ei ainoallakaan soitto­kerralla.

– Kun väsymys on niin kaiken nielevää, että yhden puhelun soittaminen vie voimat, on kammottavaa, ettei apua saa.

Valtari ei jaksanut enää yrittää.

Sitä vastoin perheessä tehtiin muutoksia: kolmivuorotyötä teke­vä puoliso jäi vanhempain­ vapaalle aiottua aiemmin. Seuraavan kesän ajan Valtari keskittyi töihin – mutta jätti toimittajantyöt sivuun.

– Yhtäkkiä tajusin, että pärjäsimme hyvin, itse asiassa paremmin, kun pystyin laittamaan kaiken aikani ja energiani blogiin.

Valtari kutsuu tuota aikaa Peppi Pitkätossu -kesäksi. Muutosten kesän jälkeen hän alkoi luopua toimittajan töistä juttu kerrallaan, asiakas kerrallaan. Aikaa tästä on nyt kuutisen vuotta.

Kuopuskin on varttunut 7-vuo­ tiaaksi koululaiseksi.

Blogi elää kirjoittajansa tahdissa – Teen samanlaista kirjoittajan duunia kuin toimittajanakin.

Valtari oli tottunut kirjoittamaan minämuodossa, poimimaan juttuideoita ja näkökulmia omasta elämästään ja arjestaan.

28 lööppi 4 / 2021

”Vuoro­ vaikutteisuus on rikkaus, mutta se myös kuluttaa paljon.”

– Tietysti bloggaaminen vaatii halua antaa jotain itsestään. Onhan se tietynlaista oman navan kaivelua.

Alusta alkaen hän laati julkaisut kolumnin muotoon.

– Vahvuuteni on taito kirjoittaa. Minulla on toimittajan koulutus. Julkaisuni voisivat yhtä lailla toimia vaikka radioteksteinä, Valtari sanoo.

– Nykyään myös valokuvaan ja teen videoita, mutta kirjoittaminen on minulle ominta ja työssä tärkeintä. Se on myös alue, josta saan kiitosta.

Valtari iloitsee siitä, että blogi on säilynyt Lähiömutsin kanavana kaikki sosiaalisen median muutosvaiheet.

– Juuri nyt blogi hitaana väylänä tuntuu omaan elämäntapaani parhaiten sopivalta.

Hän naurahtaa käyttämälleen ilmaukselle hitaudesta.

– Blogin alkuvuosina mielsin hitaiksi kanaviksi esimerkiksi painetut lehdet ja kirjat.

Vaikka Hanne Valtari identifioituu ensisijaisesti kirjoittajaksi, on titteli vaihtunut toimittajasta sosiaalisen median ammattilaiseksi ja vaikuttajaksi.

Käsitys sosiaalisen median vaikuttajan, influensserin, työstä ei

edelleenkään ole suurelle yleisölle aina selkeä.

– Harva näkee sen laajan kirjon, mitä somessa tehdään. Aivan kuten on erilaisia lehtiä – Hesaria, Parnassoa, Seiskaa – on myös erilaisia somekanavia ja ihmisiä niitä tekemässä.

Jokainen blogi elää kirjoittajansa mukaan.

– Alaa tuntemattomat herkästi olettavat, että raha ansaitaan materian kautta. Omalla kohdallan­i totuus on ainakin toisenlainen.

En juurikaan tee yhteistyötä materiaan perustuen. Kirjat lienevät ainoa poikkeus.

Influensserin identiteetti ei ole aina kevyt kantaa.

– Jos kertoo olevansa toimittaja, kukaan ei sitä ihmettele.

Mutta kun Valtari kertoo olevansa sosiaalisen median ammattilainen, keskustelukumppani saattaa yhä kohottaa kulma­ karvojaan.

– Toisinaan joudun vakuuttelemaan oman työni merkitystä myös itselleni, hän sanoo.

– Jos tuolloin sattuu itse olemaan heikoissa kantimissa, työn arvostuksen puute syö omaa jaksamista.

Mielenterveyshyvää kierrättämässä Lähiömutsi puhuu urbaanin marttailun, kaupunkiviljelyn, lähimatkailun, retkeilemisen ja seikkailun riemun puolesta. Muita vakioteemoja ovat kirjat sekä taide, vastuullisuus ja ekologisuus, perhe-elämä ja hyvinvointi.

– Omalla blogialustallani minulla on aina mahdollisuus vaihtaa kiinnostuksenkohdetta, kun elämä kulkee eteenpäin.

Lähiömutsin ominaisuudessa Valtari sukkuloi yhtä lailla tyylin kuin yhteiskunnallisten teemojen parissa. Nyt rinnalle ovat nousseet mielenterveyttä sivuavat julkaisut.

Viime aikoina blogin luetuimpia tekstejä on ollut Masennus­ muistiinpanot osa 1.

Diagnoosin Hanne Valtari on saanut vastikään.

Omenasoseesta seurannut viesti­pommitus oli omalta pieneltä osaltaan vahvistamassa Valtarin kokemaa lamauttavaa ahdistusta.

Ristiriitaa syntyy sosiaalisen median vuorovaikutteisuudesta – kanavathan ovat nimenomaan sosiaalisia. Asioita viedään eteenpäin yhdessä seuraajien kanssa.

– Vuorovaikutteisuus, erityisesti Instagramissa, on rikkaus, mutta se myös kuluttaa paljon.

Saatoin vastata kymmeniä kertoja samaan kysymykseen samoin sanoin eri henkilöille.

Valtari tunnistaa Instagramin jatkuvan läsnä olemisen vaateen ja myöntää itsekin sitä itselleen luoneensa.

Tällä hetkellä hän totuttaa

kehoaan mielialalääkkeisiin ja hapui­lee huvenneita voimia takaisin. Välillä Valtarin tekisi mieli katkaista kaikista laitteista piuhat ja ryhtyä lantunviljelijäksi.

Ensimmäinen askel masennusdiagnoosin saamisen jälkeen on ollut päätös olla vastaamatta jokaiseen yksityisviestiin.

Päätöksen myötä yhden naisen mediatalon ainoan työntekijän päivittäinen ruutuaika on vähentynyt parilla tunnilla.

– Eikä maailma olekaan mennyt sijoiltaan, mutta ahdistukseni määrä on vähentynyt.

Parhaillaan olo on väsynyt, apaattinen ja melankolinen. Useat arjen asiat ovat levällään. Silti Valtari haluaa puhua blogissa ja somessa siitä, kun jaksaminen lopahtaa. Hän puhuu avoimesti myös aiemmista uupumuskausista, diagnosoimatta jääneistä masennusjaksoista, vuosien ajan ke-

rääntyneistä takuista, jotka ovat jääneet puristamaan rintakehää.

– Usein ihmiset eivät avaudu tilanteestaan ensimmäisten psykiatri­käyntien jälkeen. Mutta koska on olemassa myös ihmisiä, jotka ovat julkisesti kertoneet omasta masennuksestaan ja saaneet minut ymmärtämään tilanteeni ja hakemaan apua, ajattelen että tämä on oma tapani laittaa kiertoon mielenterveyshyvää. Haluan omalla esimerkilläni rikkoa stigmaa, joka liittyy mielenterveys­ongelmiin.

Aikanaan keskeinen syy perustaa oma blogi oli tarve jollain tasolla muuttaa maailmaa.

– Olen aina ollut semisti hippi. Nyt yritän omalla lempeällä esimerkilläni näyttää masennus­ vaiheessakin, miten valtavasti iloa ja onnea omenasoseet tai palstaviljely, arjen pienet hetket, voivat tuottaa. ●

Yhden tunkio on toisen aarreaitta Suosittu folkduo Kalevauva.fi ammentaa lyriikkansa netin keskustelupalstoilta. Alkunsa yhtye sai lähestulkoon vahingossa.

S

e, mikä toiselle on ajatusten kaatopaikka, voi toiselle olla sanoitusten aarreaitta.

Kimmo Numminen ja Aapo Niininen ovat suosittu kansanmusiikkiyhtye Kalevauva.fi – sen laulajat, soittajat ja säveltäjät. Kappaleiden sanoitusten lähteenä toimivat verkkolehtien kommenttiosiot ja keskustelupalstat, etenkin Vauva.fi.

Lehtien toimituksissa näitä palstoja kauhistellaan usein roskana, jopa suoranaisena ihmismielen tunkiona, mutta asiaan on ilmiselvästi kevyempikin tulokulma. Nettikansan trubaduurit Numminen ja Niininen löytävät verkkokeskusteluja kahlaamalla lyriikoita kappaleisiinsa, joista monet ovat olleet suuria netti­ 30 lööppi 4 / 2021

teksti jukka vuorio kuva mirva uotila

hittejä jo pian ilmestymisensä jälkeen.

Tällaisia ovat muun muassa Spotify-hiteiksi nousseet Mies syö lapsen vanukkaat!! ja Lomalle lompsis #kiitollinensiunattuonnel­ linen. Myös kappaleet nimeltä Soh­ va haisee perseeltä ja APUA! Mies luulee että paskoin lakanat!! ovat saavuttaneet Youtubessa satoja tuhansia kuuntelu- ja katselukertoja.

Henkilöitä ei haukuta Numminen ja Niininen ovat kotoisin Vantaalta, ja heidät on muun muassa valittu 2017 vuoden vantaalaisiksi. Omalla tavallaan kotiseuturakas kappale Vantaa on eräs yhtyeen suosituimmista, ja myös muut kaupunkilaulut, kuten Kouvola ja Jyväskylä, kuuluvat toivotuimpien joukkoon keikoilla.

Yhtyeen sanoitusten huumori lähentelee paikoin surrealismia, mutta on silti samaan aikaan arkista, eleetöntä ja toteavaa.

– Sanoitukset laitetaan biiseihin sellaisina kuin ne on nettiin kirjoitettu. Emme itse ota suoraan kantaa näihin asioihin, vaan kerromme ne niin kuin suomalaiset ne itse netissä kertovat, Numminen sanoo.

Sen verran sanoituksia kuitenkin karsitaan, että mukaan ei oteta virkkeitä, joissa esimerkiksi haukutaan ilkeästi jotakuta henkilöä.

Kun sanoitusten lisäksi myös muusikoiden live-esiintyminen on kovin vähäeleistä ja jopa vakava­ ilmeistä, on huumori hieno­varaista.

Lyriikoiden voisi kuvitella syntyvän helposti, kun aineistoa on tarjolla foorumi ja keskustelu­

ketju toisensa perään, mutta miehet huomauttavat, että itse asiassa lähes­t ulkoon loppumattoman lähdeaineiston selaaminen vie paljon aikaa.

– Usean aiheen ja keskustelun kohdalla joutuu miettimään pitkään, toimisiko tämä lauluna, Numminen sanoo.

oikeuksien kanssa olisi hyvä toimia.

Päädyimme sitten ratkaisuun, jossa he saivat valita hyväntekeväisyyskohteen, johon ohjattaisiin puolet sanoitusten Teosto-tuotoista, Numminen kertoo.

Kohteeksi valikoitui Ensi- ja turvakotien liitto, mikä sopi hyvin myös Nummiselle ja Niiniselle.

Puolet Teosto-rahoista hyvän­tekeväisyyteen

Nykyajan kansanrunoutta

Kalevauva sai alkunsa, kun kaksi jo kokenutta muusikkoa halusi päästä maksutta sisään Kaustisen kansanmusiikkifestareille vuonna 2016.

– Kaustinen oli ja on todella kiinnostava musiikkifestivaali, ja tiesimme, että esiintyjät saavat sinne koko festivaalin kattavan lipun, Numminen kertoo.

Ennen Kalevauvaa miehillä oli muusikkotaustaa enimmäkseen suomirockin parissa, mutta kuten luovilla aloilla joskus on tapana, rennoksi sivuprojektiksi aiotusta Kalevauvasta tulikin pian soittajien leipätyö. Yhtyeessä kummatkin laulavat, ja Niininen soittaa lisäksi kitaraa, Numminen banjoa.

He myös säveltävät ja sovittavat kappaleet, mutta sanoitusten osalta aivonystyröitä on hiertänyt kysymys, kenen käsialaa ne lopulta ovat.

Pulmaan keksittiin luova ratkaisu.

– Olimme yhteydessä Sanoman omistamaan Vauva-lehteen ja pyysimme heitä palaveriin miettimään, miten sanoitusten ja niiden tekijän-

Bändin nimi syntyi yhdistämällä kaksi yhtyeen eetokselle olennaista tekijää, Kalevala ja Vauva.fi.

Siksi bändin ensimmäisen levyn Kalevauva.fi:n kannessa poseeraakin Kalevalan koonnut Elias Lönnrot käsissään läppäri, jonka näytöllä kiiluu keskustelupalsta.

Vauva.fi:n keskusteluja muusikot pitävät omanlaisenaan nykyajan kansanrunoutena.

Jo Kaustisella kaksikko aiheutti niin paljon kiinnostusta, että alkujaan sisätiloihin suunniteltu keikka siirrettiin ulos traktorin­ lavalle. Kun Kaustisen keikasta julkaistiin videokooste netissä, alkoi keikkapyyntöjä sadella.

– Ihmisten kiinnostus yllätti.

Se lähti toimimaan heti alusta alkaen tosi mukavasti, sanoo Aapo Niininen.

Tiivistys on osuva, sillä kiinnostusta ja kysyntää on todella riittänyt.

Kalevauva.fi:n keikkapaikat ovat vuosien varrella vaihdelleet melkoisesti. Esiintymiskokemusta on kertynyt suurilta festivaalilavoilta kaikenkokoisiin yksityistapahtu-

miin. On soitettu erilaisissa opiskelijabileissä, kyläjuhlissa ja laivoilla.

– Lisäksi olemme koko yhtyeen olemassaolon ajan soittaneet yllättävän paljon erilaisia firma-, semi­naari- ja gaalakeikkoja, miehet kertovat.

Numminen ja Niininen ovat ylipäätään huomanneet, että live­ keikkojen yleisö koostuu hyvin monenlaisista kuulijoista.

– On vaikea sanoa, kuka meitä kuuntelee, kun yleisössä näyttää olevan niin kirjavaa väkeä. On ehkä vähän klisee sanoa, että kuunnellaan vauvasta vaariin, mutta kun siellä keikoilla on kirjaimellisesti ollut ihmisiä pikkuvauvoista pitkälle yli 70-vuotiaisiin, Niininen sanoo.

Maailmanlaajuinen pandemia on harventanut Kalevauva.fi:n keikkailumahdollisuuksia, kuten kaikkien muidenkin artistien kohdalla on käynyt.

Vaikka epidemiatilanteessa on syksyn aikana näkynyt valoa tunnelin päässä ja keikkakalenteri on alkanut täyttyä, livemusiikkikeikkojen lähitulevaisuus on toistaiseksi hämärän peitossa.

Kaiken keskellä yksi asia kuitenkin on varma. Niin kauan kuin ihmisillä on pääsy internetiin, Kalevauva.fillä ei tule koskaan olemaan pulaa aineistosta. ● Kalevauva.fi esiintyy Helsingin Seudun Journalistien 100+1 -juhlassa Vanhalla ylioppilastalolla 10. joulukuuta.

HUOPAAJA

OSA 10:

Se on oikeaa vapautta...

... JA SE ON OSA DEMOKRATIAA JA MÄÄRITELTY PERUSTUSLAISSA. .

Se on oikeutta ilmaista ja vastaanottaa tietoja...

Se ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa sanoa... ... ja ihan jokaista bilehiprakkaa ei kannata raportoida.

... ja siihen kuuluu myös mielipiteen ilmaisu.

Boomereita voi pilkata, mutta minkäänlainen vihapuhe ei kuulu sen piiriin.

Piirakkaohjeitakin saa jakaa, mutta sen ydinalueelle kuuluvat politiikka ja yhteiskunnalliset asiat.

Se ravistelee instituutioita ja niitä boomereita.

Siksi se ärsyttää setämiehiä.

Somessa jotkut vaativat jopa sen rajoittamista.

Se on Sannanvapaus!

lasse rantanen

Sen käyttöä kannattaa harjoitella ja joskus myös harkiten suunnitella.