Perheen kesken: Neuvolapaniikki

NEUVOLAPANIIKKI

ERKKI UKKOLA

Kädet hikoilevat ja verenpaine nousee. Vilkuilen kelloa ja hymyilen hermostuneesti ohikulkijoille. Todennäköisesti he hymyilevät takaisin herttaisen seuralaiseni takia, mutta huomaan ylitulkitsevani ilmeitä ja niiden merkityksiä. Olen puolivuotiaan tyttäreni kanssa neuvolan odotustilassa.

MIES vAUvAN KANSSA neuvolassa on helteisen juhannuksen kaltainen harvinaisuus. Vaikka en varmasti ole ainoa mies näillä asioilla, käyvät pikkuiset täällä useimmiten äitiensä seurassa. Tämän takia huomaan tarkkailevani toisten reaktioita ja ylitulkitsevani niitä: Minkä takia pikku päivänsäteen äiti ei ole mukana? Onko hänelle käynyt jotain? Onko hän vastuuttomasti jättänyt lapsensa tuon tatuoidun partahipin seuraan? Onko äiti uraohjus, joka uhraa jälkikasvunsa hyvinvoinnin oman työstatuksensa vuoksi? Vai onko tuo sellainen tunteistaan puhuva pitkäletti-soijalattemies?

TOdELLISUUdESSA OLEN neuvolassa perheemme pienimmän kanssa ihan vapaaehtoisesti. Vaimoni on samaan aikaan kotona viettämässä laatuaikaa esikoisemme seurassa. Suomalaisen yhteiskunnan normi siitä, että äiti hoitaa lapset, vain vääristää ajatuksiani. Kahden lapsen isänä olen ehtinyt näkemään monenlaisia olettamia isistä lasten huoltajina. Tällä kertaa ennakkopaniikki oli turhaa. Neuvolatädin mielestä oli esimerkillisen hienoa, että juuri isä oli lähtenyt pikkuisen kanssa kontrollikäynnille.

KOTIIN LAPSEN KANSSA jääminen ei ole vieläkään kovin suosittua miesten joukossa. Harva jää hoitovapaalle, osa ei käytä edes vanhempainvapaita, jotkut eivät ole päivääkään poissa töistään lapsen syntymän jälkeen. Syitä on monia, mutta väitän, että yksi syy on normeissa. Iät ajat meille on syötetty ajatusta isästä metsästäjä-keräilijänä ja perheen hengissäpitäjänä. Äidin tehtävänä on huolehtia jälkikasvusta. Olisiko nyt aika ravistella näitä käsityksiä? Nyky-yhteiskunnassa kumpi tahansa huoltajista voi käydä töissä, kipaista kaupassa ja laittaa makaronilaatikon uuniin. Koti-isyys on tehty helpoksi byrokratian kannalta, koska se hoituu ilmoitusasiana. Siinä mielessä me suomalaiset miehet olemme poikkeuksellisen onnekkaassa asemassa.

SyväLLä KULTTUURISSAMME olevien asenteiden takia olen kohdannut kahdenlaisia reaktioita ilmoittaessani jääväni lasten kanssa kotiin vaimoni palatessa työelämään: joko minua katsotaan kieroon, koska rikon vakiintuneita miehisyyden pyhiä käsitteitä, tai vaihtoehtoisesti toimintaani kehutaan, koska olen esimerkki uuden ajan vastuullisesta isästä. Itse en koe tekeväni kumpaakaan. Olen tavallinen isä, joka haluaa viettää aikaa lasten kanssa muulloinkin kuin toimistoaikojen ulkopuolella ja viikonloppuisin.

Ollessani esikoiseni kanssa pari vuotta sitten isyysvapaalla kohtasimme bussissa miehen, jonka mukaan maailma on sekaisin, kun miehet työntävät lastenvaunuja ja naiset korjaavat autoja. Noin lähelle dinosaurusta en ole päässyt sitten vuoden 1993, jolloin Jurassic Park -elokuva tuli teattereihin. Tuo kohtaaminen osoitti, että vanhemmuuden roolien muuttamisessa on työtä. Oma panikointini neuvolan aulassa osoitti sen, että työstämistä on myös omien korvien välissä. 

Kirjoittaja on kahden tytön isä, joka juo kahvinsa mieluummin kaura- kuin soijamaidolla