Perheen kesken: Liian pitkä juusto

LIIAN PITKÄ JUUSTO

ERKKI UKKOLA

Kolmevuotias huutaa iltapalapöydän ääressä pää punaisena. Kiukku ei ota laantuakseen ja kierrokset vain kasvat rauhoitteluyritysten myötä. Pian lapsi sätkii lattialla ja kiljuu itkunsekaisesti kurkku suorana. Olen tehnyt pahimman virheen, jonka vanhempi voi ikinä tehdä. Olen laittanut hänen voileipänsä päälle liian pitkän juuston.

TILANTEEN PURKAMISTA ei helpottanut yhtään se, että meillä vanhemmilla oli vaikeuksia pysytellä vakavina. Emme ymmärtäneet, miten juustosiivu saattoi olla liian pitkä. En varsinkaan minä, suurena juuston ystävänä. Mutta esikoistyttäremme otti tämän vakavasti. Kannoin raivokohtauksen jälkijäristyksissä tärisevän ja nyyhkyttävän raasun iltapesuilta suoraan sänkyyn. Nukahtamiseen meni todella pitkä aika. Pitkään kesti myös tapahtuman jälkipyykki. Tapauksesta on yli vuosi, ja vasta nyt hän on suvainnut juustoa leipänsä päälle.

PERHEEN PIENIMPIEN ruokailuun liittyy paljon outouksia, joita isän ja äidin on vaikea käsittää. Joku voisi kirjoittaa näistä kokonaisen tietokirjan, mutta leikkipuistossa tehdyn pikagallupin perusteella jokainen lapsi on omanlaisensa tässäkin asiassa. Toiselle pitää olla maksalaatikkoa jääkaapissa varmuuden vuoksi ja toinen ei suostu koskemaankaan koko ruokaan. Ymmärrän jälkimmäistä ryhmää hyvin.

Vanhemman näkökulmasta lasten ruokailutottumuksissa haasteena on myös mieltymysten jatkuva muutos. Ikään kuin lapsi olisi mahan täyttymisen suhteen omaksunut rullaavan strategian, jonka tavoitteita on mahdollista muuttaa ties minkä tähtien liikkeiden mukaisesti. Yhtenä päivänä makaronien päällä on oltava ketsuppia. Toisena päivänä pisara ketsuppia makaronin päällä käynnistää lapsen ja huoltajan väliset yt-neuvottelut. Jos kasvattaja ottaisi itsensä liian tosissaan, hän saattaisi uupua tästä kaikesta. Omaa vanhemmuuttani ovat näissä tunteiden ja ruoankappaleiden myrskyissä helpottaneet kaksi mietelausetta. Ensimmäisen kuulin esikoisen kanssa jo ensimmäisillä neuvolakäynneillä: ”Lapsi kyllä ilmoittaa, kun hän on nälkäinen”. Vaikka jonain päivänä mikään ei tuntuisi kelpaavan, ei lapsi kuitenkaan ryhdy nälkälakkoon oman vakaumuksensa takia. Silloin otetaan ruokakaapista esiin jokin varma valinta ja siirrytään elämässä eteenpäin.

TOINEN LAUSE sopii ruokailutottumusten lisäksi moneen muuhunkin asiaan: ”Se on vain vaihe”. Vähemmän mieluisat ruokalajitkin alkavat ennemmin tai myöhemmin maistua. Jossain vaiheessa ruokaan liittyvät minikokoiset kriisit vain lakkaavat olemasta ja niitä on hauska muistella vuosien päästä. Esimerkiksi iltapalapöydässä, jossa voileivän päällä on juuri sopivan kokoinen siivu juustoa

Kirjoittaja on kahden tytön isä, joka syö kaiken mittaisia juustoja.