Tarinat, muistot, merkitykset niistä syntyy vaatteen arvo

LAURA PÖRSTI // KUVITUS MIRVA MALMGREN

VILLAKANGASTAKISSANI ON ISOÄIDIN KOSKETUS, HÄNEN MAAILMANSA JA UNELMANSA.

VAATTEET OVAT TAVAROISTAMME KIINNOSTAVIMPIA.

Arvokkain vaatteeni on vaaleanharmaa, kalanruotokuvioon kudottu pitkä villakangastakki. Takin pinta on luja, samanaikaisesti sileä ja karkea, ja kun laitan sen päälleni, se tuntuu olkapäilläni painavalta ja merkitykselliseltä. Vuorissa on lappu, joka kertoo takin olevan Suomessa valmistettu. Se päälläni ryhtini kohentuu vähän, ja kun katson peiliin, tunnen oloni elegantiksi, mutta en vain sitä: tunnen kuuluvani sukupolvien jatkumoon.

Takki kuului alun perin isoäidilleni. Hänen jäljiltään se oli iskemättömässä kunnossa. Isoäiti oli maalaisnainen, jonka kotipiha oli hiekkaa, nurmikkoa ja kukkapenkkejä ja talon ohittava tiekin pöllyävää soraa. Isoäiti hoiti elämänsä pientä, rintamamiestalon ympärille rakentunutta tilaa, seitsemää lasta ja lehmiä. Hänen elämänsä keskittyi kotiin, ja sellaisessa arjessa vaalealla villakangastakilla oli hyvin vähän käyttöä. Isoäiti ei muistanut, mistä oli takin ostanut, mutta tiedän, että hän käytti sitä ainakin kerran, ryhmämatkalla Budapestissa vuonna 1987.

Vaate on minulle arvokas, mutta en ole maksanut siitä euroakaan. Sain sen isoäidiltä lahjaksi. Samanlaisista vanhoista villakangastakeista pyydetään käytettyjen tavaroiden kauppapaikoilla joitakin kymppejä. Niinpä päättelen, että vaatteen arvo syntyy muusta kuin rahasta: suhteestani vaatteeseen, siihen liittyvästä tarinasta ja sen kantamista muistoista. Takissa merkittävää on sekin, että se on tehty huolella. Saumat ja yksityiskohdat kestävät katsetta ja ihailua. Takki on minulle niin tärkeä, että haluan huoltaa sitä, viedä pesulaan, harjata ja helliä. Se saa minut toimimaan niin kuin ajattelen olevan oikein.

Vaatteet ovat tavaroistamme kiinnostavimpia, sillä meillä kaikilla on suhde niihin. Ne koskettavat ihoamme enemmän kuin mikään muu koskaan. Ne saavat meidät tuntemaan itsemme oikean- tai vääränlaisiksi, kalpeiksi tai pirteiksi, joukkoon kuuluviksi tai siitä poikkeaviksi. Merkitykseensä verrattuna vaatteista, niistä ihan tavallisista softshellhousuista ja anorakeista ja farkuista ja t-paidoista, puhutaan yllättävän vähän.

Isoäitini viimeisen elinvuoden aikana puhuin hänen kanssaan vaatteista paljon. Hänellä oli niitä kaappikaupalla, olihan hän säästänyt pääosan 94 vuotensa ajalta. Kun hän, aina turvallisella tunneetäisyydellä pysytellyt eteläpohjalaisnainen, puhui vaatteistaan, kuulin äänessä sävyn, joka jäi askarruttamaan minua. Se oli, niin tulkitsin, ylpeys.

Isoäidin vaatteista osa oli hänen itse tekemiään, peräisin sellaisilta vuosikymmeniltä jolloin minua ei vielä ollut olemassakaan. Hän oli taitava ompelija, tilasi Kotiliettä ja haali käsiinsä ompeluohjeita. Tajusin, että ne olivat hänelle, pienen pitäjän tytölle, portti maailman metropoleihin.

Sodan aikaan ja sen jälkeen, kun isoäitini lähestyi kolmeakymmentä ikävuotta, kangasta ei ollut Suomessa juuri saatavilla, ja uusia vaatteita haikailevan oli käytettävä uudestaan kaikki verhoista armeijan laskuvarjosilkkeihin. Ja kun kangasta sitten taas saikin, sen hankkimisen eteen oli nähtävä vaivaa. Kauppoja ei ollut joka kulmalla. Vielä 1950-luvulla suuri osa suomalaisten vaatteista tehtiin kodeissa.

Minä olen kasvanut erilaiseen maailmaan. Kun 1980-luvun alussa synnyin, noin 80 prosenttia suomalaisten vaatteista tehtiin kotimaassa, mutta 1990-luvulta lähtien tuotanto siirtyi aina vaan kauemmas meistä. Siellä kaukana, Kiinassa ja Bangladeshissa esimerkiksi, ihmiset tekevät vaatteita halvalla, paljon ja nopeasti.

Samalla nopean kierron vaateliikkeiden määrä lisääntyi. On arvioitu, että 2000-luvun ensimmäisten 15 vuoden aikana maailman vaatteiden tuotanto tuplaantui ja ihmisten vaateostosten määrä lisääntyi 60 prosentilla. Kun suomalaisten vaatemääriä on lähivuosina kartoitettu, keskimääräinen tulos ollut lähemmäs 300 kappaletta. Konsulttiyhtiö McKinsey & Companyn mukaan yhtä vaatetta käytetään nyt noin puolet lyhyemmän aikaa kuin 2000-luvun alussa. Jos vaate kärsii pesussa tai onkin vähän liian leveä, on helpompi ostaa uusi kuin korjata vanhaa.

MEIDÄN ON OPITTAVA ARVOSTAMAAN SITÄ, MITÄ MEILLÄ JO ON.

Niin kannattavaa kuin vaateyrityksille olikin siirtää tuotanto jonnekin kauas, tehtaisiin joiden toimintakulttuurista ne tunsivat lähinnä hintalapun, samalla tapahtui muutakin, odottamatonta. Me kuluttajat tipahdimme tuotantoprosessin kärryiltä. Se siirtyi tuntemattomiin oloihin ja vieraisiin käsiin. Kun ymmärrettävän kokoinen maailma katosi, psyykemme ei ihan pysynyt perässä. Uskon, että juuri se muutti vaatesuhteemme.

Ihmisen perustavanlaatuinen toive on kokea merkityksellisyyttä. Halvat ja nopeasti kokoon kursitut vaatteet – vaikka niitä nyt onkin helppo ostaa melkein kenen tahansa – eivät lisää ihmisen käsitystä itsestään viisaana, arvokkaana tai arvostettuna kuluttajana. Nykyään vaatteiden hankinta aiheuttaa ahdistusta siksikin, että kauas viedyn tuotannon ongelmat ovat tulleet päivänvaloon. Harva pitää mekkoaan niin tärkeänä, että olisi valmis vaarantamaan sen vuoksi ympäristön ja ihmishenkiä. Silti niin tapahtuu, sillä yksittäiselle kuluttajalle marketista ostetun mekon tuotantoketjun jäljittäminen on vähintäänkin vaikeaa, ellei mahdotonta. Tavallisesti pesulapussa lukee vain Made in China. Se aiheuttaa voimattomuutta. Isoäiti oli tekijä. Hän tiesi, mitä vaatteen valmistaminen vaati, ja ymmärsi prosessin: kankaan laadun ja leikkuun merkityksen, sen missä järjestyksessä palat toisiinsa liitetään. Hän osasi arvioida, millainen detalji kuluu liikaa käytössä.

Minä olen tottunut olemaan kuluttaja, joka hoitaa vaatetarpeitaan kaupoissa kiertämällä ja toivomalla parasta. Olen oppinut katsomaan vaatteesta lähinnä sitä, miltä se näyttää, en sitä, miten se on tehty tai miten se kestää käytössä.

Isoäiti saattoi toimia aktiivisesti oman garderobinsa eteen. Hän vaikutti mekkojensa malliin ja aamutakkinsa hihansuihin ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun elämässään. Uskon, että juuri se opetti hänelle arvostavan suhtautumisen vaatteisiin.

Isoäiti puhui kauniisti myös niistä vaatteista, jotka olivat löytäneet tiensä hänen kaappiinsa myöhemmillä vuosikymmenillä ehkä lahjoina, ehkä Anttilan kuvastosta tilattuina. Hän oli ollut jo pitkään vuoteen oma eikä suurimmalle osalle vaatteista ollut käyttöä, mutta niitä ei saanut laittaa kierrätykseen. ”Jos tulee sota, niitä tarvitaan”, hän sanoi.

Minä, 60 vuotta nuorempi, pidin hänen asennettaan absurdina. Vaatetta on maailma täynnä, minä ajattelin, ja: ei kukaan näitä sinun kaappejasi tule enää penkomaan. Samalla kadehdin sitä, että hän piti omistamiaan vaatteita niin arvokkaina, ja sitä, että hän näki niissä korvaamattomia resursseja. Hänhän oli oikeassa!

Tarkemmin ajateltuna hänen asenteensa tuntui varsin nykyaikaiselta, onhan suhteemme kuluttamiseen joka tapauksessa muututtava. Meidän on opittava arvostamaan sitä, mitä meillä jo on: korjaamaan, huoltamaan, käyttämään. Repeämän ompeleminen, takin harjaaminen ja lempivaatteen pukeminen voivat olla vaatteesta nauttimista yhtä paljon kuin innokas shoppailu. Väitän, että ne ovat jopa ostamista pitkäkestoisempaa tyytyväisyyttä tuottavia toimenpiteitä. Ne tekevät hyvää paitsi maailmalle myös meille itsellemme.

Nykyään ajattelen vaatetta hankkiessani ensisijaisesti sitä, miten se hellii tuntoaistiani ja herättääkö se ylpeyden tunteeni. Olen nimittäin huomannut, että iholleni asettamillani kankailla on minuun paljonkin vaikutusta. Kerron niillä tarinaa itsestäni ennen kaikkea itselleni siitä, millainen olen, mihin olen itsessäni tyytyväinen ja millainen ehkä haluaisin olla. Siksi ajattelen, että ansaitsen sopi-

HARVA PITÄÄ MEKKOAAN NIIN TÄRKEÄNÄ, ETTÄ OLISI VALMIS VAARANTAMAAN SEN VUOKSI YMPÄRISTÖN JA IHMISHENKIÄ. SILTI NIIN TAPAHTUU.

vat vaatteet, jotka eivät liikaa kuormita ihmisiä eivätkä luontoa ja joihin pukeutuessani voin ajatella, että toimin arvojeni mukaan.

Myös vaatteen tarina on minulle tärkeä. Jotkin pakolliseen tarpeeseen hankitut aluspaidat saattavat näyttää siltä, kuin tarinaa ei olisikaan, mutta silti ne vähintäänkin yhdistävät minut johonkuhun ompelijaan kaukana täältä, puuvillanpoimijaan tai kankaan värjääjään, ja muistuttavat siitä tilanteesta, kun ostin ne omaan kaappiini. Tarinoista parhaat yhdistävät minut omiin juuriini.

Villakangastakissani on isoäidin kosketus, hänen maailmansa ja unelmansa. Ne liittyvät omaan kaupunkilaiseen arkeeni, elämään jossa tyylikästä takkia tarvitaan joka päivä. Olen ylpeä siitä, että takin ovat tehneet ihmiset, jotka ovat päässeet työnsä lomassa pissalle ja syömään, jotkut Maijat ja Matit joiden maailmaa ymmärrän sen verran, että osaan olla heitä kohtaan edes alkeellisen empaattinen. Ajattelen, että takki on jälki tuleville sukupolville, sanoma jonka allekirjoitan: näin minä kulutin. Se on perintö, jonka jätän mielelläni.

Lähteet: Suomen tekstiiliteollisuuden tarina. Tekstiiliteollisuusmuseon tiedote 14.6.2006.

http://www.tkm.fi/lehdistokuvat/tekstiiliteollisuusmuseo/Lue_historia.pdf Style that’s sustainable: A new fast fashion formula. Mckinsey & Company 20.10.2016. www.mckinsey. com/business-functions/sustainability/our-insights/ style-thats-sustainable-a-new-fast-fashion-formula# #Vaatehaasteen tulokset: Vastaajilla yli 57 000 vaatetta. Yle Kuningaskuluttaja 22.4.2015. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/22/ vaatehaasteen-tulokset-vastaajilla-yli-57-000-vaatetta

INFO

Kirjoittajan esikoisteos Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus) ilmestyi tänä keväänä.