Suomen rannikon sinivalkonauha avokanootilla Meloja 5 2007

retki

Punavuoren Robinson Paskaleton tuulimotisssa

Maapallo kaikkineen on aika täpärä.

Vaaksa enemmän vettä ja meloisin, vaaksa vähemmän, enkä edes hinaisi kanoottia.

ELI RANNIKKO ON MELOTTU NYT MYÖS YKSILAPAISELLA Musta makkara on oiva esimerkki hämäläisestä huumorista. ”Menen ja teen mustan makkaran.” Kaikki pitävät juttua ensin pilana, kunnes saavat mustan makkaran maistaakseen.

Minä hämäläinen tölväsin jokunen vuosi sitten, että ”Melon avokanootilla Suomen rannikon.” No, nyt se on melottu.

Teksti ja kuvat: JAAKKO MÄKIKYLÄ

S

eison Iijokisuun eteläpuolella Selkäleton pikkusaaren mukulakivisellä rannalla ja katselen avomeren suuntaan ajelehtivaa kanoottiani. On rannikon melontani kolmas aamu Torniosta lähdön jälkeen. Satakaksi kilometriä rannikkoa melottu ja hukkaan kanoottini. Tällä menolla tarvitsen tusinan verran kanootteja, ennen kuin olen Helsingissä. Kiitokset Virpiniemen merivartioston kavereille, jotka löysivät karkulaisen ja toivat sen minulle takaisin. Kerroin merivartijalle millä reissulla olen matkalla. ”Parempi pistää sanaa eteenpäin vartioasemille, että täältä on tämmöinen meloja tulossa.

Voivat vähän katsoa perään.”

SUUNTA ON VASTA-AURINKOON, ainoa kiintopiste on häikäisy. Maininki nostaa ja laskee kanoottia kultaisessa hehkussa, häikäisy polttaa horisontin puhki.

Ilman kiintopistettä tasapaino alkaa harhailla, kroppa ei ole synkassa maiseman kanssa. En pysty lukemaan karttaa, siitä tulee huono olo – olen lievästi merisairas. Lähempänä niemen kärkeä tuntuu kuin meloisin ylämäkeen. Hyvä, että olen yksin, ei tarvitse olla huolissaan kaverista. Kun ei ole kumppania, jolle valittaisi aurinkoisesta kesäpäivästä, on pakko myöntää itselle, että tuskin voisi hienommassa kelissä tätä reissua meloa.

6 Meloja 5/2007

UKKONEN LOHTAJAN LUONA vie puhtia, jatkuva pilvien kyttääminen ja varuillaan olo väsyttää enemmän kuin melominen. Rantapätkä ennen Kokkolan Trullevinniemeä puuduttaa mielen.

Muutaman kilometrin selkä, pari saarta ja taas uusi selkä. Sama maisema aina uudelleen. Viimeinen pitkä selkä ja sitten kääntyisin lounaaseen ja jatkaisin Trullevin rantaa Kokkolaan.

Niemen kärki ei lähesty. ”Jos jaksat kymmenen minuuttia, saat mehua.”

Normaalisti juon puolen tunnin välein, nyt motivointi on kolmevuotiaan tasolla. Lopulta kannustava mehutauko on viiden minuutin välein. Vielä kolme viisiminuuttista ja olen niemenkärjessä.

Maisema muuttuu ja meno alkaa maistua. Tässä syödään elefanttia pala palalta.

Pääsen Kokkolan pursiseuran rantaan valomerkin aikaan. Saan silti kännykän ravintolan baariin lataukseen, ravintolan tytöt neuvovat suihkuun ja yövahti antaa panna teltan kanootin luo nurmikolle. Iltaoluen ääressä vaihdan kokemuksia Atlantilta palanneen purjehtijan kanssa. Aamulla saan kyydin kaupungille ostoksille ja vielä takaisinkin.

Mitä tylsempi päivä, sitä mukavammat ihmiset. Rannikon melonnassa kontrastit ovat kohdallaan.

RAIPPALUODON SILLAN LUONA alkanut sade tasaa meren. Melonta maistuu, ei tee mieli pysähtyä kastumaan. Vaasan

Rannikkokaupunkien menestyksen salaisuus on edelleen metsäteollisuus. Näki selvästi, että Suomi elää metsästä.

Kun tilanteen oikein virittää, niin paras mahdollinen lahja on oma kanootti.

Meloja 5/2007 7

retki syväväylä menee heittämällä ja pääsen takaisin kapeammille vesille. Rannat ovat asuttuja eikä teltalle löydy sijaa.

Leiriä nuuskiessa menee 50 kilometriä poikki. Sade, kylmä ja nälkä tekee nöyräksi, menen asuttuun rantaan, jään tähän pihalle jos saan isäntäväeltä luvan. Koputtelen, mutta kukaan ei tule.

Varmaan ovat naapurista katselleet vierasta kulkijaa, en kehtaa jäädä. Polvistun takaisin märkään kanoottiin, on vielä yksi saari ennen seuraava selkää.

Saaren sisään vie kanava, sen vasemmalle rannalle jää pieni pöheikkö, vastarannalla on vauraan oloinen mökki.

Kiskon kanootin ruovikkoon ja mittailen teltan paikkaa.

Illan hämärästä tulee moottorivene, se kaartaa kanavaan ja tulee laituriin.

Pakko mennä huikkaamaan, että täällä ollaan. Isä ja kaksi teini-ikäistä poikaa. Isä kutsuu rantaan ja pyydän luvan leiriytyä pihaan. Ensin kieltäydyn saunasta, mutta lopulta järki voittaa ja kohta minulle on neuvottu sauna ja pedattu lakanat mökin sohvalle. ”Me tästä lähdetään, pane aamulla ovet lukkoon.” Se sauna ja ystävällisyys ei unohdu ikinä.

1359 KILOMETRIÄ Napsin verkkoon sotkeutuneen haahkan irti pyydyksestä ja meloin luontokappaleen rannan ruovikkoon miettimään tekosiaan.

Muistin jonkun neuvoneen, että ukkosella on hyvä pitää hiilikuitumela oikeassa kädessä mahdollisimman kaukana sydämestä. Tässä olen jo alistunut kohtalooni. Ukkospuuska painoi minut ja kanootin Lohtajan ”Maihinnousu kielletty” -rantaan nauttimaan rakeista.

Melojan paradoksi. Ideaali keli kuivattaa varusteita ja toisaalta huippukeli meloa. Kolmion muotoinen sadepressu osoittautui hyvin monikäyttöiseksi.

SÄÄTIEDOTUS LUPAA NAVAKKAA lounaistuulta – vastaista. Kun lähden vesille, on rasvatyyni. En melo hullun lailla, turha rutistaa, kohta alkaa vastainen. ”Puoli tuntia tätä ja sitten iskee vastainen”, ajattelen. Tuulta ei tule ja ohitan jo päivän alkuperäisen etappiniemen. Ohitan seuraavankin leiripaikan, kalasataman.

Edelleen odotan tuulta, en luota aisteihini, kohta se tuuli alkaa. Jään autioon rantaan aika lähelle mökkitietä ja siltaa, josta jatkan aamulla, jos vain vastatuulelta pääsen. Retken kolmas viikko menossa, en vieläkään osaa elää hetkessä. Huomisen murehtija.

KUN MELON RANNAN LÄHELLÄ, kanootti pysyy tukevasti pinnalla. Mitä kauempana rannasta melon, sitä hauraammin kanootti kelluu. Porin eteläpuolella on kaksi seitsemän kilometrin selkää. Niitä olen pelännyt talvesta lähtien. Kun on kolme kilometriä melottu, on lahden pohja vasemmalla kymmenen kilometrin päässä, niin kaukana rannasta kanootti ei voi kellua. Onneksi Reposaaren edustalla on sikapaska ristiaallokko. Hävettää keikkua paniikissa merivartioaseman ohi. Odotan koska tahansa kumivenettä ja valkotakkisia miehiä noutamaan minut hullun pois keikkumasta. Vaan eipä tule noutajaa, niemenkärjen jälkeen loivasti aaltoileva selkä ei alun möykkyjen jälkeen tunnu miltään, jälkimmäinen selkä on niin matalaa, että maininkia ei ole.

Kun olen päässyt selkien yli, huiskutan niille hyvästit ”Teitä en ikinä melo uudelleen.”

Illalla pääsen saunaan ystävän vanhempien mökillä, syömme lohta ja täy-

8 Meloja 5/2007

Olen aina ollut sitä mieltä, että merellä sade on tavallaan ihan turhaa. Vettä riittää muutenkin. Välikuivapuku oli paras sadevaruste, sitä vaan ei pystynyt pukemaan päälle, kun sade yllätti vesillä. tekakkua. Turvallinen ilta mukavan perheen vieraana.

OHITETTUANI VELKUAN jään hienon peilityynen illan jälkeen Paskaletto-nimiseen pikkusaareen tuulimottiin. Tunnen olevani Robinson Crusoe, kiireettä kuljeskelen pitikin poikin pientä saartani ja katselen vihoittelevaa merta. Vietän reissullani ensimmäistä kertaa kaksi yötä samassa paikassa.

Toisena iltapäivänä pitkästyn, pakkaan kanootin ja menen puun alle odottamaan tuulen laantumista. Airistolla puhaltaa 12 m/s eikä heikkene. Alkaa sataa tihuuttaa. Puun alla kastuminen ottaa päähän. Tuuppaan kanootin vesille ja lähden tikuttamaan vastatuuleen.

Gepsi näyttää välillä alle kolmea kilo-

metriä tunnissa. Etenen silti enemmän kuin puun alla istuen. Tunti vääntöä ja olen taas suojaisemmilla vesillä.

Sateen jälkeen tuulikin alkaa laantua.

Airiston yli pääsen Ruotsinlaivojen jälkeen illan viime kajossa. Tuuli on kevyttä ja vanha maininki siedettävää.

Kahdelta yöllä olen Paraisilla, hieno iltapuhde. Pystytän teltan kanoottivajan kupeeseen.

KUN RANNIKON MELOJA PÄÄSEE PERILLE, on hän toiminut oikein. Etukäteen tehty suunnitelma on toteutunut. Virojoki – Porvoo -melonta toukokuussa oli minulle testi- ja oppimatka tutuilla vesillä. Sen jälkeen oli kolme viikkoa aikaa tehdä lopulliset säädöt ja varustelut.

Juhannuksen jälkeisenä maanantaina

Retkikeittimeni eli Turbo-Stove kehitysmaaliesi taipui moneksi, jopa saunan kiukaaksi. Jokamiehenoikeuksiin ei taida kuulua rantakivien käyttö kiukaassa. Hyvät olivat löylyt tässäkin saunassa. lähdin Torniosta, sillä halusin päämatkani alkuun ne vedet, joissa en ollut aiemmin melonut. Saaristomerta ja Suomenlahtea olen kolunnut, se sopii loppumatkan rutistukseen. Perämeren avoimet vedet ja valoisat yöt ovat elämys ja hieno kokemus, pelottavakin.

Merikarvian jälkeen saaristossa on aikaa ja mahdollisuus tavata ihmisiä, ystävällisiä ja sydämellisiä. Totuuden nimissä ystävällisiä ihmisiä on pohjoisessakin, minä vaan olin sen verran paniikissa selkosten kanssa, etten kovasti osannut kaveerata.

RANNIKKOA MATKATESSA etenemisen pakko hiipii mieleen. Vaikka olen moneen kertaan laskenut ajan riittävän, on sitä silti rajallinen määrä. Menetettyä

■ Rannikon melonnan pituudeksi tuli 36 melontapäivää ja matkaa kertyi 1359 km. Lyhin päivämatka oli 10 km ja pisin 58 km.

Keskimäärin meloin 6–8 tuntia päivässä, koko matkan keskinopeus oli 5,8 km/t.

Kanoottina oli 16,5 -jalkainen kevlar-komposiitti Bell Northstar, joka on alun perin kaksikko, mutta joka muutettiin säätöpenkilliseksi soloksi. Penkin paikkaa siirtämällä pystyin muuttamaan trimmiä olosuhteiden mukaan. Kanootissa oli keula- ja peräkannen suojana tuulipressu, muuten kanootti oli avoin.

Jos olisin kaatunut, olisivat kanoottiin sidotut vesitiiviit varustesäkit tarjonneet riittävän kelluvuuden pelastautua. Eskimokäännöstä en osaa, mutta takaisin kanoottiin osaan kiivetä.

aikaa ei saa takaisin vaikka meloo kuinka lujaa. Vuorokausi teltassa tuulta kuunnellen on toisaalta sekin etenemistä – kerään voimia. Rauhallinen välipala ja niiden perään nokoset on tehokasta etenemistä. Rutiinit leiriin tullessa ja lähtiessä ovat tehokasta huolellisuutta, kunhan ei päästä kanoottia karkuun.

Kun kaikki ennakkoon harkittu tulee tehtyä, voi meloa poikkeuksesta toiseen, se on tehokasta etenemistä. Kun asiat eivät mene suunnitellusti, se pitää huomata ja tiedostaa. Muuten alkaa meno lipsua, melonta murenee pala palalta ja matka jää kesken.

TULEE MIELEEN TUSINAN VERRAN yksilapaisella melojia, jotka olisivat voineet meloa Suomen rannikon kanootilla en-

nen minua. Minä taidan olla ainoa, jolla oli hyvä syy. Olen joka vuosi tehnyt viskipullopalkalla rannikon melojien kunniakirjat. Sanoin puuhaan ryhtyessäni Retkimelojien sihteerille, että niin kauan teen näitä kunniakirjoja, kunnes olen itse kyseisen matkan melonut. Viinan hinta on tullut alas ja joka vuosi on palkkani pudonnut. Oli siis pakko lähteä melomaan.

Jos et vielä ole melonut Suomen rannikkoa, melo se – vaikka viikon pätkissä per kesä. Kun oikein yrittää ja sitten onnistuu, se tuntuu hyvältä. Siihen pitää sitten tietysti tyytyä. Kiitos kaikille ystäville, uusille ja vanhoille, jotka autoitte minua matkani onnistumisessa.

Ja ennen kaikkea kiitos Merelle, että sain tämän tehdä.

■

Meloja 5/2007 9