Vaeltaen by Mika Sipura

“I walked and I walked, my mind shifting into a primal gear that was void of anything but forward motion, and I walked until walking became unbearable, until I believed I couldn’t walk even one more step. And then I ran.” - Cheryl Strayed: Wild; From Lost to Found on the Pacific Crest Trail -

Mika Sipura

Vaeltaen 2017

SisĂ¤llys Vaeltaen?

Vaelluskurssi 2012

Vaelluskurssi 2013

Vaelluskurssi 2014

Vaelluskurssi 2016

Vaelluskurssi 2017

127

Yksi puuttuu

185

Julkaisut

187

Vaeltaen? Arkadian yhteislyseossa on toteutettu viidesti vaelluskurssi Tunturi-Lapissa, puurajan tuolla puolen. Olen saanut kunnian olla mukana niistä jokaisella. Kurssien tavoitteet ovat olleet alusta saakka kunnianhimoiset. Jokaisella vaelluksella fyysinen suoritus on otettu sekä teoreettisesti että käytännössä tosissaan, ja jokaisella vaelluksella on toteutettu vähintään yksi tutkimus - saatu tietoa jota ei ole aiemmin ollut olemassa. Tämä kirjanen sisältää päiväkirjani näiltä viideltä ensimmäiseltä vaelluskurssilta. Olen julkaissut tekstit alun perin verkkopäiväkirjoissani, ja kopioinut ne kuvatekstejä lukuun ottamatta tähän sellaisenaan, tikkuisina ja raakoina, toivottavasti elämänmakuisina. 37 päivää vaelluksilla ja lukuisat valmistavat oppitunnit ovat olleet opettajan parasta aikaa. Kiitos kaikille kanssavaeltajille. Olette parasta. Nurmijärven Röykässä 3.9.2017

Vaelluskurssi 2012

eskiviikko 29.8.2012. Muutama oppitunti aamulla. Keinoja biodiversiteetin varjelemiseen ja matka ruuansulatuskanavan läpi huulista peräaukkoon. Mieleni vaelteli tuntien aikana puurajan tuntumassa. Tutkimuskurssin palaverin alkaessa olin jo noussut paljakalle. En oikein jaksa uskoa tuon kurssin autuuteen silloinkaan kun olen psyykkisenä olentona merenpinnan tasolla. Tieteenaloilla on niin vähän yhteisiä piirteitä, ettei ääripäiden änkeminen yhteen kurssiin aiheuttane opiskelijoiden korvien väleissä kuin vieraannuttavaa hämmennystä. Aiheuttaa minullakin. Kvalitatiiviset menetelmät eivät vakuuta. Eivät vieläkään. Järjestin laboratorion silmänkestävään kuntoon, säntäsin kotiin, ja edelleen perheen kyyditsemänä hektisenä kuhisevalle lentokentälle. Olimme Juhan kanssa pitäneet itsestään selvänä sitä ettei kukaan lähtisi rynnimään lähtöselvitysaulaa pidemmälle ennen kuin koko porukka olisi saatu kasaan. Harhaluulo. Osa oli jo siirtynyt rajan yli sinne mistä ei ole paluuta, ja osa oli vielä bussissa jossain päin Vantaata. Kylmä söyrinki suli Finnairin sinisen penkin epiteelistä vasta kun bussi toi koneeseen puuttuvat neljä lammasta, Boeing 757 nostettiin ilmaan, 5

ja alla piirtyi Röykän viihtyisä asemakaava. Kaksikymmentä opiskelijaa ja kaksi opettajaa oli aloittanut seikkailun jota yksikään heistä ei taatusti unohtaisi. Olin hikinen. Syynä ei ollut sää eikä rehkiminen, vaan pelko. Olin saanut kuulla olevani liian epäsosiaalinen ope olemaan opiskelijoiden kanssa ympäri vuorokauden. Olin siksi epävarma kyvyistäni toimia vastuunkantajana massavaa rinkkaa kantaessani. Ja se rinkka! Olin varustautunut kahtiajakoisesti. Yöpymisvarusteet (teltta, kaksi makuupussia, makuupussilakana ja kaksi makuualustaa) painoivat vain 4100 grammaa, askeettiset ruuat keittovälineineen 3200 grammaa ja vaihtovaatteet 3300 grammaa. Välttämättömien kantamusten painoksi tuli vaatimattomat 15 kiloa – välineet, joilla näyttäisi elelevän herroiksi viiden päivän vaelluksen ajan kehnoissakin olosuhteissa. Ja sitten se nolo toinen puoli: kun lisäsin rinkkaan valokuvausvälineet ja erilaiset tieteellisenkaltaiset mittavälineet (lelut), paino pompsahti tasan 23 kiloon. Olin pakkomielteinen sekoboltsi, ja saisin siitä vielä maksaa. Hikenä ja kyyneleinä, en onnekseni vielä lentokentän vaa’an ääressä yhteiseurooppalaisena kriisivaluuttana. Lentokone on metka vekotin. Bussilla olisimme körötelleet matkaa vähintään 12-14 tuntia ja maksaneet hintaa osapuilleen sen minkä lennoista. Nyt hyppy pohjoiseen vei vain 2.5 tun6

Lentokone matkantekovälineenä oli huolellisen harkinnan tulos. Lentäminen rajoittaa matkatavaroiden määrää, mutta kannustaa samalla pakkaamaan huolella, ja miettimään mikä on matkalla tärkeää. Bussilla Nurmijärveltä Muonioon siirryttäessä tavaroista ei tarvitse niin huolehtia, mutta bussimatka olisi lisännyt matkan kokonaiskestoa lähes kahdella vuorokaudella, mikä olisi ollut ylioppilaskirjoitusten alla liikaa. Kustannukset olisivat olleet silti vähintään lentämisen luokkaa.

tia, mihin sisältyi visiitti lähes aurinkoiseen Ivaloon. Yksi kurssin tavoitteista oli ympäristökasvatuksellinen, ja siihen ei moinen kasvihuoneilmastointi sovi, mutta tuokin seikka oli tarkkaan puntaroitu. Linjuriautonkin tunnelmaan pääsimme, sillä kentällä meitä odotti pala muoniolaisen liikennöinnin historiaa, itse Reino Kultima valkoisella Scaniallaan. Keli vaikutti bussin ikkunasta tarkkailtuna julmalta: tuhkanmustia pilviä, vaihtelevissa kulmissa suihkivaa sadetta, puuskaista tuulta, hämärää. Vastaanotto Muonion lukiolla loi tähän taustaan melkoisen kontrastin: rehtori Kyllikki Kurki odotteli meitä koululla, ja kokkilinjaa 7

luotsaava miehensä Veli-Pekka lämmitteli meille tuhtia iltapalaa. Opiskelijat majoitettiin jumppasalin lattialle, ja me opettajat vetäydyimme kapiaisten osastolle, englannin luokan lattialle. Sinne nukahdin kun odottavalta jännitykseltäni kykenin, ei-sosiaalidemokraattisten presidenttien valvoessa takaseinältä. Uni ei ollut oikeastaan unta lainkaan. Pyörittelin mielessäni palapelimme paloja. Virolaiset hiihtäjät liikuskelivat rakenteeseensa nähden omituisen äänekkäästi tömpsyttäen. Kova alusta kolotutti. Tyynyttömyys korisutti. Ella, Kaisla ja Annika ovat leiriytyneet Muonion lukion jumppasalin lattialle. Tunturin pehmeä kuntta todettiin myöhemmin mukavammaksi.

orstai 30.8.2012. Jumppapatja ei toimi unipatjana. Heräsin nuhjuisen näköiseen aamuun englannin luokan lattialta jäykkänä ja hieman kylmissäni. Juha kuvasi kuorsaustani ”hyvin fyysiseksi”. Minä en ollut kuullut mitään, joten en ollut moksiskaan. Kävimme aamiaisella, ja vaihdoimme pikaisesti vaellusvaatteet ylle, jotta emme touhuaisi luokassa asiaankuulumattoman eroottisesti pukeutuneina oppitunnin alkaessa. Vielä ennen lähtöä tarkkailimme Juhan kanssa myhäillen opiskelijoiden pakkaamispuuhaa, ja saimme kuulla kattavan esittelyn pohjoisen lukion ja ammattiopiston toiminnasta. Pienet puitteet kannustavat luovuuteen, ja opiskelijoiden kannalta oiviin ratkaisuihin. Muoniossa kunta hoitaa koulukyydit lukiolaisillekin, kokkioppilaat valmistavat maittavia ruokia, ja firmat lahjoittavat oppikirjoja lukiolaisten lainattaviksi. Lukion ja ammattiopiston olemassaolo on kaikkien etu. Runsaus kannustaa eteläsuomalaisia itsekkyyteen ja henkiseen laiskuuteen. Muoniosta mallia. Yhdentoista maissa olimme taas Kultiman kyydissä, matkassamme nyt myös Muonion lukion kahden hengen vaellusryhmä. Pysähdyimme ensin Muonion tuhnusateisessa keskustassa haalien matkaan polttoaineita ja tuoreempaa ruokaa, ja Hotelli Pallaksella tipauttamassa siviilivaatteet pieneen varastokoppiin. Tunturien huiput olivat tumman hupun peitossa, eikä sinistä taivasta näkynyt matkalla Hettaan. Muut virittelivät keitoksiaan Hetan luontokeskuk9

Yrjö Kokon työhuoneen kalusteita Tunturi-Lapin luontokeskuksessa Hetassa. Pöydän takaa pilkottavat Kokon saappaat ja reppu. Kokko rakensi vain kivenheiton päässä luontokeskuksesta sijaitsevaan Ounasjärveen pistävään Ungelonniemeen Ungelon Torpan vuonna 1952.

sen katoksessa auringon hiipiessä vihdoin pilvien takaa, mutta minä olin tuolloin jo palvontamenoissa. Yrjö Kokon saappaat eivät olleet enää vitriinissä, vaan ne oli sijoitettu lattialle kirjoituspöydän ääreen. Vietin hiljaisen tuokion Kokon rustiikkisten kamojen äärellä, hyödynsin luontokeskuksen saniteettitiloja, ja koukkasin rinkan selkään. Sitten mentiin. Lomakylä Paavontuvan vanha isäntä vei meidät veneellä Ounasjärven yli. Tässä kohdin riskienhallinta ei vastannut modernin yhteiskunnan vaateita. Kun kaksitoista ihmistä ja rinkkaa lastattiin elämää nähneeseen puuveneeseen, veden ja reunan väliin jäi kallistusvaraa alle kymmenen senttiä. Rantautuessaan isäntä karautti päin laituria säleiden lennellessä veneen laidasta, kohdasta jossa minun sormeni olivat olleet vain muutamia sekunteja aiemmin. Molempien kyyditysten päätteeksi, rinkkoja laiturille nostellessaan hän lausui isälliset sanat jotka hän toistanee aina asiakkaita palvellessaan: MITÄÄÄ teillä on näissä rinkoissa? Viivyttelemättä lähdimme taivaltamaan ensimmäistä reilun kuuden kilometrin mittaista tasamaaosuutta. Minä olin etukäteen toivonut pääseväni peräpään valvojaksi (ns. Perä-Jormaksi), sillä pysähtelin yhtä mittaa pälyilemään ympäristöäni ja kaivamaan kameraa esiin. Myöhemmistä taipaleista poiketen tällä kertaa muutkin pysähtelivät – vähentämään vaatet11

Veneellinen vaeltajia ja rinkkoja rantautumassa Ounasj채rven etel채rannalle. Seitsem채n euron el채mys.

ta, sillä aurinko pilkisteli pilvien seasta mukavasti kuumottaen. Pidin 300-millisellä linssillä varustetun kameran kädessäni kuukkelien toivossa. Ei näkynyt. Perille päästyäni pakkasin tuon kilon painoisen mötikän rinkan taskuun, enkä enää ottanut sitä sieltä. Kuvaaminen jäi vaelluksen aikana muutenkin turhan niukaksi, sillä keskityin siihen mihin kaikki muutkin: kävelemiseen, kuivana pysymiseen, yöpymiseen, sapuskaan ja skeidan jauhatteluun. Seurasin Pyhäkeron päivätuvan pihapiirissä telttakylän pystytystä ja tulistelua, ja pystytin telttani joukon viimeisenä. Yöpymisratkaisuni osoittautui toimivaksi. Mahduin vaivalloisesti pujottautumalla yhden hengen telttaani, eikä iltajumppa sisätiloissa tullut kyseeseen, mutta sainpahan nukkua mukavissa oloissa. Ensimmäisenä iltana mittasin ulkoilman lämpötilaksi LabQuestin anturilla 9.7 °C ja teltan keskikohdan lämpötilaksi 17.6 °C jo kymmenen minuutin kuluttua vetoketjun sulkemisesta. Makuualustana käytin varsin kookasta alumiinipinnoitteista Thermarestin vaahtomuovipatjaa, jonka poimuisen pinnan siloitin ohuella Tarjoustalon vaahtomuovilla. Myös kahden makuupussin taktiikka toimi. Kolmen vuodenajan Haltin pussini painoi enemmän kuin Vauden ohuempi pussi ja Haltin Ultralight -kesäpussi yhteensä, joten päädyin kokeilemaan nukkumista Vaudessa luirupussi peittona. Ensimmäisenä iltana opin kantapään kautta, ettei nukkumaan ole syytä mennä vähääkään palelevana. Myöhem13

pinä öinä otin lämpöä kävelemällä tai autiotuvan kaminan ääressä, ja nukuin yöni levokkaan onnellisena. Silkkinen makuupussilakana olisi tuonut muutaman lämpöasteen lisää, mutta en kehdannut ryhtyä moiseen kermaperseilyyn. Vaikka eihän kukaan olisi huomannut.

erjantai 31.8.2012. Tuuli ulvoi yöllä pelottavan kovaäänisesti. Sidoin neljän aikaan tuulimittarin teltan katolle, ja annoin sen rekisteröidä muistiinsa aamun puhureita: maksimituuli 17 ms/s ja minimi kymmenen minuutin keskiarvo 8 m/s – vaikka telttani oli tunturin ja hiihtokahvilan välissä suojassa, ja Silvan mittarilla on taipumus valehdella lukunsa alakanttiin! Aamulla tuuli hellitti otteensa hetkeksi samalla kun pilviverho päästi auringon pilkahtamaan, mutta jo yhdeksän maissa se viuhui taas etelästä känkkärämännyissä kohisten. Lisämausteensa rankan päivän lähtöön toi tumma pilvimassa, joka heitti ensimmäiset pisaransa kasvoillemme tuulen mukana vaikka pilvi oli vielä kilometrien päässä. Kiipesin hieman ennen ryhmän lähtöä tunturin rinteeseen saadakseni jokaisesta vaeltajasta kuvan ensimmäisessä nousussa. Illaksi ennustettu sade osoittautui aikataulultaan joustavaksi, eikä tuulikaan malttanut helpottaa nopeuttaan alle 10 metriin sekunnissa. Seurasin viimassa Oulun norssin kuudesluokkalaisten laskeutumista Pyhäkerolta, ja yritin suoja14

â&#x20AC;&#x153;I was amazed that what I needed to survive could be carried on my back. And, most surprising of all, that I could carry it.â&#x20AC;? - Cheryl Strayed, Wild: From Lost15 to Found on the Pacific Crest Trail -

ta kameraa vaakasuoraan vihmovilta pisaroilta. Kohmeisin sormin onnistuin kääntämään iso-arvon kiinteäksi sataseksi, ja tarkennuksen kertatarkennukseksi, minkä seurauksena en onnistunut pysäyttämään urheiden kiipijöiden liikettä. Onnellisen tietämättömänä lähes kolmensadan kuvan täydellisestä epäonnistumisesta lähdin puuskuttamaan ryhmän perään kohti Pyhäjärveä ja huputettua Pyhäkeron huippua. Rinkka tuntui omituisen kevyeltä. Olinko sittenkin ihmisen kunnossa? Wilman polvet vaivasivat, Artturin polvi lonksahteli, Annika vaikutti väsyneeltä ja Kia oli vasta toipumassa flunssasta. Niinpä annoimme letkan venyä, ja kokosimme porukan yhteen vain ennalta sovituilla taukopaikoilla: Pyhäjärven matkailumajan raunioilla ja Sioskurussa. Alun perin oli tarkoitus yöpyä Pahakurun autiotuvalla, mutta päätimme jatkaa kurjasta säästä johtuen suojaisaan ja paremmin varusteltuun Hannukuruun. Pyhäkero oli pilvessä, eikä huputetun Tappurin huiputus tullut kyseeseen, joten matkanteko oli yksitoikkoista puurtamista navakkaan ja märkään vastatuuleen. Läpimärän peränpitäjän mieltä lämmitti etujoukoista kantautunut tieto: pojat Jouni etunenässä olivat ottaneet kantaakseen Wilman rinkan. Minä selviydyin hädin tuskin oman rinkkani kantamisesta, ja jossain siellä kaukana, Rouvivaaran tuolla puolen raahattiin kahta rinkkaa, ja edettiin minuun verrattuna yli kaksinkertaisella 16

Artturi ja Juha Pyhäkeron pilvessä

nopeudella. Voimaa, sankaruutta, ritarillisuutta! Väänsin liikuttuneena muutaman kyyneleen sadepisaroiden ja hien sekaan. Lyhyt tauko Pahakurun autiotuvan lämmössä kostautui reissun ikävimmällä hetkellä: lähtö tuvalta märissä vaatteissa vastatuleen vei vilun luuytimiin. Odotin pahimman olevan vielä edessä, mutta sade päättikin pitää taukoa sen verran että sain teltan kuivana kasaan. Yhdessä autiotuvan kaminasta kerätyn energian turvin nukuin kenties kaikkien aikojen leppeimmät yöuneni teltassa. Osa opiskelijoista pelasi varman päälle, ja yöpyi laavussa tulen ääressä. En paheksunut, vaikka nokinen ja hämyinen laavu vaikutti lähinnä neoliittiselta räkälältä.

Yksiöni Hannukurun kosteudessa. Tuohon kun oikaisen, molempiin päihin jää sentti turhaa tilaa. Rinkka ei mahdu petikaveriksi, ja kun absidikin on olematon, rinkka joutui loisimaan Juhan nurkissa.

auantai 1.9.2012. Suuret pisarat rummuttivat yksiöni kattoa. Ehkä käkkyrän männyn oksiin tiivistynyttä sumua? Ei, liian säännöllistä napsetta. Raotin vetoketjua ja vetäisin sen saman tien kiinni. Keli telttakankaan toisella puolen paljastui lohduttomaksi. En ole koskaan nähnyt niin märkää ilmaa. Labquestin kosteusanturi kertoi ilmankosteudeksi 98%, vaikkei laite manuaalin mukaan edes mittaa yli 95% kosteuksia. Kääntelin ruoka- ja vaatepussejani. Niihinkin oli tiivistynyt vettä. Rinkka oli märkä sisältä ja ulkoa. Kahta avaamattomassa pus-

Hannukurun vaivaiskoivut ruskassa

Hannukurun Haukkajärven joutsenet. Joutsenten lisäksi havaintovihkoon kertyi vaelluksen aikana vain tavi, pari korppia, kuukkeli, räkättirastastaita, järripeippo, kaksi taviokuurnaa, riekko, kiiruna ja muuttohaukka. Syksyinen Ylläs-Pallastunturin kansallispuisto ei ollut linturetkikohde.

sissa ollutta objektiivia lukuun ottamatta minulla ei ollut enää mitään täysin kuivaa. Laavuksi kutsutussa läävässä nukkuneet opiskelijat olivat tehneet oikean ratkaisun. Päivälle oli merkitty kaksi ohjelmanumeroa. Näistä ensimmäinen, Outtakan huiputus, ei ollut mahdollinen kaikkien tunturihuippujen peittyessä tiiviiseen huppuun. Tunturikasvillisuuden vertikaalisen vyöhykkeisyyden tutkimus Suastunturilla tehtäisiin, mutta sään muutosta odotellen vasta iltapäivällä. Niinpä lähdin aamulla muutaman tunnin kierrokselle yllättävän eksoottiselta näyttäneen Hannukurun kallioille. Imppasin kostean ruskan tuoretta tunnel20

Variksenmarja on vaeltajan makuulusta ja askelen pehmentäjä. Tarvittaessa se tarjoaa apettakin, sillä marjoja voivat syödä muutkin kuin varikset. Eivät ne mustikalle vedä vertoja, mutta marjalta ne maistu21 vat. Paremmilta kuin juolukat. Poimuri syntyy kätevästi Crocsista.

maa, ja seurasin kahden taviokuurnan puuhastelua. Pienen jyrkänteen reunalla kasvaneessa pihlajassa ruokailleessa räksäparvessa suhahti: vanha muuttohaukka! Aamiaispöydän äärestä, autiotuvan ikkunasta olimme jo hoksanneet näädän, joten tästä näytti tulevan luontohavaintojen päivä. Muuttohaukan näin edellisen kerran huhtikuussa 1984, ja näädän toukokuussa 1988. Poroja oli vähän. Puolimatkaan mennessä olin nähnyt vain neljän poron tokan. Väki oli puolenpäivän maissa valmiina nousemaan tunturiin kartoittamaan kasvillisuutta. Olin katsellut ilmakuvista ympäristön huippuja matalamman Suastunturin sopivan tarkoitukseen parhaiten. Se kohoaa tasaisesti jokaisesta ilmansuunnasta kuusikoista ja avoimilta rinnesoilta tunturikoivikoksi muuttuen huipun tuntumassa avotunturiksi. Kipusimme ensin veden suihkutessa 500 metrin korkeudessa sijaitsevalle huipulle, missä näytin toimenpiteet malliksi. GPS:n perusteella valitun pisteen ympäri pyöräytettiin ensin säteeltään kymmenen metrin ympyrä, jonka alueelta laskettiin yli puolen metrin korkuiset puuvartiset kasvit neljästä kokoluokasta. Sitten tehtiin maahan neliömetrin kokoinen kasviruutu, ja arvioitiin kenttäkerroksen kasvien peittävyys. Tämän jälkeen opiskelijat alkoivat laskeutua rinnettä tunturihuippujen mukaan nimetyissä ryhmissä pääilmansuuntiin, ja toistivat mittauksen aina GPS:n korkeusmittarin näyttäessä tasakymmentä. Ryhmä Lumi lähti keskenään pohjoi22

Ryhmä Taivas arvioi kasvilajien peittävyyksiä Suastunturilla, puurajan yläpuolella. Peittävyyksien lisäksi ruuduilta mitattiin kenttäkerroksen kasvillisuuden keskikorkeus.

Vaelluskengän GoreTex-kalvo ei aina auta, sillä kosteiden varpujen vesi pyrkii sisään lahkeen kautta. Kaislan kenkien kuivuminen otti aikansa. Ovatkohan täysin kuivat vieläkään?

seen, ryhmä Pallas Lindan kanssa itään, ryhmä Taivas sai etelänmatkalleen riesakseen minut, ja ryhmä Pyhä laskeutui Juhan kanssa länteen. Olin ihmeissäni: taivaallinen ryhmä teki työn paremmin kuin yliopiston kenttäkursseilla on tapana, koiranilmassa ilman kitinää. Tuhnusta ei ollut edes kiire pois. Jäimme ihmettelemään eteläsuomalaiselle eksoottista rinnesuota. Paluumatkalla tapahtui ihme. Ensin tuli valo. Sitten auringon kelmeä kehrä alkoi kuultaa pilven takaa. Pian taivaalle ilmestyi sinistä sävyä, sitten koko kansi aukeni. Jäin vetelehtimään 24

Suastunturin rinteeseen muiden kiirehtiessä Hannukuruun aterioimaan. Maisema sai aivan uudet värit. Tiesin etten osaisi tallentaa tunnelmaa kameralla, joten istuin vain ja ihmettelin vaelluksemme käsikirjoitusta. Sen oli kirjoittanut ammattilainen. Mikäs oli minun siinä ollessa. Hyvä oli olla ihmisen. Hannukuruun oli saapunut yli kuudenkymmenen opiskelijan revohka Rovaniemen lukiosta. Olivat muutaman päivän mittaisella luontoliikuntakurssin vaelluksella, monet tennareissa ja pillifarkuissa, tytöillä meikkilaukut rinkassa. Tunsin taas ylpeyttä haastavasta ja hyvin järjestetystä kurssistamme. Istuin iltaa hyvillä mielin nuotiolla, vaikka tiesin katuvani sitä myöhemmin. Vihaan kosteisiin vaatteisiin tarttunutta savun hajua. Mieluummin työnnän kuononi vaikka mätään rupikonnaan.

unnuntai 2.9.2012. Suuret pisarat rummuttivat yksiöni kattoa. Ehkä käkkyrän männyn oksiin tiivistynyttä sumua? Ei, liian säännöllistä napsetta. Raotin vetoketjua ja vetäisin sen saman tien kiinni. Kammottava Bon Voyage! Pilvet peittivät taas Hannukurun ja sade ropisi. Ropina oli tosin meille nyt pienin kysymysmerkki. Päivän lepo ei ollut parantanut Wilman polvia, Ellalle oli noussut kuume ja Annikakin oli hyvää vauhtia sairastumassa. Päätimme 25

Jonne

Kia

Eino

yrittää haastavaa pelastussuunnitelmaa: tyttöjen olisi jaksettava seuraavaan yöpymispaikkaamme, Montellin majalle, minkä lähellä sijaitsevalta Vuontispirtiltä Muonion biologian opettaja Lindan mies voisi heidät noutaa. Kävelin Ellan ja Annikan kanssa Suastunturin yli hautajaissaattovauhtia. Edessä julmana kohoavaa Lumikurun rinnettä katsellessani olin vakuuttunut: ei nouse! Suaskurun laavulla muut odottivat, ja pääsimme hiomaan suunnitelmaa. Tytöt ottivat lääkkeen kuumeen alentamiseksi ja pojat kantaakseen kaikkien kolmen rinkat. Me Juhan kanssa valmistauduimme

Ella ja Annika nousevat Suastunturille.

Antti, Jouni ja Harri kantoivat Ellan, Annikan ja Wilman rinkat korkean Lumikeron yli. Tämä on vaelluskurssin henkeä, sankaruutta johon ei joka päivä törmää. Kantotekniikoita oli kahdenlaisia. Antilla ja Jounilla on kevyempi rinkka edessä, raskaampi takana. Harri pääsee helpolla, sillä rinkkahan kantaa rinkan!

hinaamaan Ellaa ja Annikaa Lumikeron rinteessä, mutta yllättäen hihnoja ei tarvittu: lääkitys ja uskomaton sisu tekivät tehtävänsä. Vuontiskeron kierto otti koville, mutta saimme lopulta Justus Montellin mökin näkyviimme. Joonas ja Jouni kantoivat tyttöjä loppumatkan reppuselässä, kolmikko pääsi tuvan laverille lämmittelemään ja nuotiolla valmistettiin heille ruokaa. Tirautin taas muutaman kyynelen, ostin Harrilta Nammalakurun kotakahvilasta ostetun munkin, ja vetäydyin yksiööni tuhisemaan. 28

Vihdoinkin Aurinko! MakaPaka nauttii riekonmarjapensaikossa.

aanantai 3.9.2012. Suuret pisarat rummuttivat yksiöni . . . SEIS! Pisarat olivat nyt hyvin pieniä, ja meillä oli käytössämme sivistyneestä todellisuudesta tilattu luotettava sääennuste: saisimme päättää vaelluksemme esteettömässä auringonpaisteessa. Otimme ryhmäkuvan (jota varten olin raahannut jalustaa koko matkan ajan), toivotimme Ellalle, Annikalle ja Wilmalle turvallista matkaa alas tunturista, ja aloitimmme viimeisen etapin. Olin kävellyt Montellin majan ja Vuontispirtin maastossa kesällä, ja tiesin eksymisen tuolla välillä olevan mahdollista. En silti halunnut maalata piruja tunturiin. Myöhemmin saimme kuulla tyttöjen olleen eksymisen rajoilla, ja selvinneen määränpäähänsä Vuontispirttiin kännykän akun vedellessä viimeisiään. Nammalakurun jälkeen Aurinko alkoi pilkistellä, ja Rihmakurunvaarojen nousun jälkeen pilvet olivat kaikonneet kokonaan. Valloitimme Taivaskurun auringon paahtaessa, voitonriemuisina. Hotellin lakanoiden kutsu ei enää ollut yhtä ponnekas. Lukuisten potrettien jälkeen aloitimme silti laskeutumisen hotellille, matkan jonka olin muistellut paljon todellista lyhyemmäksi. Varmuuden vuoksi potkaisin oikean jalan ukkovarpaani mojovasti kiveen, ja kasvattelin sitä ontuessani aiemmin orastunutta rakkoa vasempaan päkiään. Viimeiset sadat metrit olivat yhtä helvettiä, vaikka Aurinko ja komeasarviset porot ilostuttivat. 30

Hotellilla pakoilin tungettelevaa rouvasihmistä. Eivät naiset minua yleensä lähentele. Muut olivat käyneet Hannukurulla saunassa, ja Juhakin uimassa, mutta minä olin peseytynyt edellisen kerran Muonion lukiolla – ilmeisesti feromonini olivat vahvat. Tietoisena yhä väkevämmistä huuruista pyysin Juhaa poistumaan huoneesta kun otin vaelluskengät jalastani. Juha lähtikin saunaan, ja minä vietin puolisen tuntia suihkussa. Ajelin pääni, ja uusiuduin ihmisenä. Latasin kännykän, ja totesin ettei minusta ollut tullut vaelluksen aikana kolmannen lapsen isää. Luppoaikaa ei juuri jäänyt, vaikka saapumisesta päivälliseen oli aikaa yli kaksi tuntia – niin olivat liikkeet hitaita. Päivällisellä suurin nautinto ei yllättäen ollutkaan täysi-ikäisille sallittu yksi olut, vaan leipä. Ihan tavallinen tuore leipä.

iistai 4.9.2012. Olen syönyt aamiaisen Hotelli Pallaksella viidesti, ja aina se on maistunut taivaalliselta. Tuoretta leipää, jugurttia, pekonia, kananmunia . . . ei nuudeleita, ei vedellä turvoteltuja jauheita. Riensimme Juhan kanssa ravinteliin Siljan, Eveliinan, Tiinan ja Eerikan seuraksi heti aaumutuimaan. Murehdimme puolitoista tuntia, pakkasimme rinkat lentokuntoon ja heitimme ne Kultiman kyytiin. Matka oli ohi. Pian Ivalosta saapuva Boeing 757 nappaisi meidät kyytiin. Jalat olivat toipuneet yllättävän nopeasti. Ellei palkkatyö olisi kutsunut, olisin saattanut lähteä kotimatkalle kävellen. 31

Ryhmäkuva Montellin majalla. Tarinan mukaan metsähoitaja Justus Montell joutui näillä kohdin lumimyrskyyn, ja piiloutui ahkionsa alle. Myrskyn taukoamista odotellessaan hän vannoi rakentavansa paikalle tuvan jos selviytyisi hengissä. Hän piti lupauksensa, mutta saksalaiset polttivat tuvan perääntyessään 1945. Montellin muistoa kunnioittaen poromiehet rakensivat uuden tuvan samalle paikalle pian sodan jälkeen.

Viimeinen ruokatauko. Pyh채keron pohjoisrinteelt채 avautui valoisa n채kym채.

Vaelluskurssi oli parasta lukio-opettajaurallani - kasvattava, opettava ja valaiseva kokemus. Tämän jälkeen minulle on turha tulla esittämään Sokrates-sitaatteja nykynuorison velttoudesta. Velttoja taatusti on joukossa kuten on aina ollut, mutta ainakin minun sukupolveni oli lukioikäisenä näihin nykyisiin verrattuna täyttä kuraa. Epäonnistuneena en osaa pitää meidän opettajienkaan panosta. Ihan ääneen ihmettelimme sitä miten pedantisti kokonaisuus oli suunniteltu, ja miten monta näkökulmaa oli osattu ottaa huomioon. En ole koskaan ollut mukana missään noin hyvin suunnitellussa. . . missään! Kukahan oli suunnitellut? Olin 20 kilon ylimääräisen laardilastini takia vaelluksen heikoin lenkki, hidas ja hikinen lyllertäjä, mutta omituisen kiitollinen tuosta roolista. Kilpailijoita matamissuoriutimiselleni ei ollut, opiskelijat ansaitsevat kurssista täyden kympin – ihan jokainen. Kiitos Linda, Juha, Janette, Kia, Annika, Kaisla, Eerika, Meeri, Ella, Wilma, Eveliina, Silja, Tiina, Samuli, Jouni, Juha, Harri, Jonne, Eino, Teemu, Joonas, Antti, Artturi, Veli-Pekka ja Kyllikki.

Meeri taivaanrannassa

Ryhmäkuva Taivaskeron huipulla. 809 metrin korkeuteen kohoava Taivaskero on Suomen korkein tunturihuippu Käsivarren ulkopuolella. Taustalla näkyvä kyltti on muistomerkki olympiatulen sytyttämisestä 1952.

Vaelluskurssi 2013

iistai 27.8.2013. Puhelin hukassa, äly. Kokosin illan ja yön aikana takaumia, ja sain viimein rakennettua hatarista korsista punotun aavistuksen: siellä se luultavimmin värisee, luokan 109 opettajanpöydän takana olevalla laukunsäilytystuolilla. Tämän mielikuvan varaan rakennettiin toimivaksi osoittautunut strategia. Mummo tuli puoli kahdeksan maissa huolehtimaan Otson eskariin ja Lotan kerhoon, ja Kati lähti Lauran kanssa viemään minua lukiolle, ja siitä saman tien taksikopille. Laura ei olisi jaksanut rääkymättä matkaa lentokentälle, joten hilasin puhelinta nyrkkiin puristaen rinkan ja kapsäkin taksiin. Arabitaustainen taksikuski ihmetteli rinkkani kokoa, ja epäili, etten jaksaisi kantaa sitä kymmeniä kilometrejä. Niinkö? Hänkin oli suunnitellut lähtevänsä Lappiin vaeltamaan. Niinkö? Lopuksi hän pyysi anteeksi jotain, ja jotain toista, ja toivotti hyvää lomaa. Niinkö?

Vaihto-opiskelija Sarah ja Emma Harrinivan hyskytarhalla. Sarah saapui Suomeen kotoaan Florida Keysin saarilta, turkoosin meren ja valkoisen hiekan alueelta vain muutama päivä ennen vaelluksen alkua. Sarah ei ollut koskaan ollut metsässä, joten shokin välttämiseksi mekin pyrimme mahdollisimman pian puurajan yläpuolelle. Vaelluksella Sarah istui öisin soiden laidoilla ja tupien katoilla odotellen revontulia. Ja näki sellaiset lopulta Hannukurussa! Tarina kertoo Sarahin viihtyneen myöhemmin talvella yksikseen Klaukkalan Syrjälän metsäalueella, ja ihmetelleen mikseivät suomalaiset 37 metsiään henkisenä voimavarana. Niin, miksi emme? Suomalaiymmärrä nen luontosuhde on etäinen ja kylmä. Ja se sisukin täysin mielikuvitusta.

Viime vuonna tutisin lentokoneessa hyinen söyrinki hanurin reunuksella. Osa väestä oli jo koneessa kun osa vasta saapui terminaaliin. Nyt oli toisin. Opiskelijat hiippailivat hyvissä ajoin heräilevään, lähes tyhjään terminaaliin, selvitykset hoidettiin porukalla, ja koneeseen asteltiin nätisti jonossa. Yhtään matkatavaraa ei jäänyt matkalle, ja Reino Kultimakin odotteli busseineen Kittilän lentokentällä koneen vasta laskeutuessa. Aloin aavistella tulevaa: puhelinepisodi saattoi olla tämän reissun syvin kriisi. Sitten paineet nousivat, suorituspaineet. Kun Muonion lukion delegaatti jonain päivänä saapuu Arkadiaan, miten ihmeessä me kykenemme vastaavaan vieraanvaraisuuteen? Meille oli järjestetty suolapaloilla terästetty vastaanottokahvittelu, minkä jälkeen rehtori kierrätti meitä koulun tiloissa. Sitten bussi nouti meidät Harrinivan huskytarhalle, missä tutustuttiin luonnollisesti koiriin. Mutta ei ihan muutamaan tavan piskiin, vaan 427 koulutettuun, omalla persoonallaan työskentelevään uutteraan vetokoiraan. Ja sitten lukiolle syömään soppaa ja tuoretta pullaa. Ja muutama tunti rinkan täyttöä, ja taas syömään. Ja aamulla lisää ruokaa, hiihtäjille suunniteltua tuhtia aamiaista. Olihan se englannin luokan lattia kovempi kuin kurjenkanervaisen tunturinummen kuntta, ja ilma tunkkaisempi kuin pohjantuuli, mutta en valita. Muonion täysihoidon hinnaksi tuli 12 euroa. Kirkkaasti halvin ähkyni. 38

Emma, Milja, Jenny, Emma ja Sarah Harrinivalla.

eskiviikko 28.8.2013. Kolmannen kerran Kultiman kyytiin. Siviilivaatteet hylättiin Hotelli Pallaksen komeroon, ja bussi usutettiin Peltovuoman ja Vuontisjärven kautta kohti Hettaa. Minun oli tarkoitus turinoida matkan varrella jääkauden sulamisvaiheen dyyneistä, Ounasjoen merkityksestä Lapille ja Rovan Nikun epäonnisesta järvenlaskusta, mutta olin huomannut ammottavan reiän vaelluskengässäni, ja lamaannuin täysin. Pienikin sade tarkoittaisi pitkää taivallusta märällä kengällä, joten yritin epätoivoisesti törkkiä reikään kahdenlaista pikaliimaa. Liima ei tarttunut, joten nyöritin kengän uudelleen lisävaurioiden välttämiseksi, ja keskityin loppumatkan mentaaliharjoitukseen: miten unohdan särkinäisen kenkäni olemassaolon. Saderintama ei tullut yllätyksenä, ja sen kapeus oli tarkastettu satelliittikuvista, joten tuhnuinen sää Hetassa ei latistanut tunnelmaa. Kävimme katsomassa rintaman edetessä filmin kansallispuistosta luontokeskuksessa, ja murehdimme päälle Paavontalossa muusia ja poronkäristystä. Olin ilmoittanut FB-ryhmässä pupeltavani halukkaasti kärtsää, mutta en kulinaarisista syistä. Eivät ne poronlihasuikaleet varmaankaan ratkaisevasti häviä kebabille, mutta pakkoko niitä on lilluttaa vedessä? Siihen kun länttäät muusin kylkeen, saat pian pyydystää lihasuikaleita perunavellistä haarukalla, vaalea soosi nolosti leuasta valuen. Jos Ho40

Mikko ja Juho valmiina matkaan. Varusteet ovat kunnossa, joten ripeksintä ei haittaa.

telli Hetan keittiö olisi ollut auki, olisin käynyt tilaamassa pizzan kärtsän kyytipojaksi. Olen syönyt siinä ravintolassa elämäni parhaan pitsan. Ja neulamuikut. Olisi nälkä lähtenyt. Taivas näytti tasaisen harmaalta, joten aloitimme Ounasjärven kaksisarjaisen ylityksen tihkusateessa. Kun jälkimmäinen satsi oli saatu vastarannalle, yllemme levittäytyi sinitaivas – jäädäkseen, kuten myöhemmin huomattiin. Muutama hattara jäi taivaalle kuin täydellistääkseen kauniin oranssin auringonlaskun. Seurasin telttani ovelta pilvien hidasta hälvenemistä, 41

Asko ”Kiekunen” Kaikusalo maalauksessa Tunturi-Lapin luontokeskuksessa. Asko oli lapsuuden idoleitani. Hän kirjoitti itse keksimiään sanoja käyttäen koukerokielisiä kolumneja Eläinmaailmaan ja kirjoihin. Pyysimme Askon 2000-luvun alussa kunniajäseneksi Suomen Pikkupoikabiologeihin, minkä seurauksena sain vihdoin tavata lapsuuden sankarini. Hän oli juuri niin suuri persoona kuin olin olettanut. Hän puhui niin kuin kirjoitti, tarkkaan harkittua, luennoivaa koukerokieltä. Elämäntavoiltaan hän oli niin kurinalainen, että paheetkin oli luetteloitu: tupakka ja kahvilikööri.

ja huomasin jo eron. En muistanut milloin olisin viimeksi keskittynyt johonkin niin pitkään. Lapissa kaikki kukkii nopeasti (maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin), mutta ihmiselämä on kesälläkin verkkaisempaa, höntyilemätöntä. Olen näemmä ympäristödeterministi.

orstai 29.8.2013. Heräsin neljältä mittaamaan lämpötilat: ulkoilma +1.8 °C, teltta +11.2 °C. Pohjoisella taivaalla ei näkynyt revontulia. Leiristä kuului vaimeaa kuorsausta. Olin varustautunut kahdella kevyellä makuupussilla, ja sain onnekseni todeta strategian oikeaksi. 42

Jälkimmäinenkin vene on saapunut Ounasjärven rantaan. Vaelluksen lyhin päiväetappi on valmis alkamaan.

Pyhäkeron nousussa, puurajassa. Santeri johtaa joukkoa, Kimmo, Tuukka ja Elias seuraavat. Edessä yli 20 kilometrin taaperrus.

Nukuin paksummassa pussissa ja pidin ohuempaa kesäpussia lisäpeittona. Kun potkin Ilmestyskirjan pedon kanssa taistellessani peiton pois, heräsin vilunväreisiin. Kintaalla oltiin, ei tupon vertaa ylimääräistä pumpulia mukana. En tiedä nukahdinko enää uudelleen. Muutamaa minuuttia vaille kuusi olin jo kiskomassa housuja jalkaan, ja tekemässä innokkaana lähtöä. Edessä oli 21 kilometrin taival, rinkan kanssa kivisessä tunturimaastossa melkoinen rupeama. Edellisvuoden tapaan nousin ennen pää44

Kimmo, Arttu, Juho ja Elias askeltamassa kohti Pyhäkeron alla sinisenä kimaltavaa Pyhäjärveä.

joukkoa keron rinteeseen räpsimään kuvia puuskuttajista. Kädellisellä on taipumus oppia, joten en tällä kertää vääntänyt servoa kertatarkennukselle, vaan sain nipun ihan kelvollisia kuvia. Ja opin lisää: väki vaeltaa luonnostaan harvana joukkona, joten edes joltakin näyttäviä kuvia varten heidät täytyy komentaa ryysäämään. Taivalsimme Pyhäkeron yli, pitkää alamäkeä Sioskurulle, tunturiylängöllä Pippokeron ja Tappurin välistä pujotellen ja Rouvivuoma kiertäen Pahakurulle, ja edelleen Hannukurulle. Menemisessä oli tekemisen meininki - tai päinvastoin. Kärkipää ei ihan tavanomaisia maisemia pällistellyt. Peräpään valvojana sain sentään pitää silmäilytaukoja tiuhaan, joten olin perillä Hannukurussa 50 minuuttia kärkijoukon jälkeen yllättävän energisenä.

erjantai 30.8.2013. Heräsin yöllä horkkaan. Puin ylleni merinovillakerraston ja Haglöfsin mainion taukotoppatakin, ja jatkoin autuaasti urvottaen painajaisiani. Aamulla harmittelin laiskuuttani, sillä kuuran määrästä päätellen pakkasta oli ollut tuntuvasti: olisi pitänyt mitata. Teltoissa oli nukuttu huonosti, joten illalla lupaamillemme pitkille aamu-unille oli käyttöä. Riittäisi hyvin jos pääsisimme lähtemään kasvillisuustutkimukseen Suastunturille hieman puolen päivän jälkeen. Lähdimme klo 12.04. 46

Tuukka, Miikka, Pinja ja Jussi-Pekka tauolla Pyhäkerolla. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy eksoottinen pyhäjärvi. Taivaanrannassa siintävät Norjan lumiset tunturit.

Olimme Juhan kanssa omaksuneet toisistamme tietämättä samantyyppisen asenteen tähän kurssiin. Emme puuttuneet asioihin, ellei se ollut välttämätöntä. Vanhakantaisesti ajateltuna olimme laiskoja, ja teimme työmme huonosti, mutta tuoreemmasta näkökulmasta olimme esimerkillisiä: annoimme oppijan oppia. Laskin vaelluskurssin lähiopetustuntien määräksi noin 80, kun se tavallisessa lukiokurssissa on vajaa 30. Meillä oli siksi aikaa kypsytellä kaikessa hiljaisuudessa. Uskaltaisin veikata etteivät opiskelijat osaisi kysyttäessä nimetä kurssilla oppimiaan asioita, mutta tentti käytännön tentti paljastaisi totuuden: oppimisilmiötä tapahtui enemmän kuin kouluviikon aikana keskimäärin.

Hannukuru on Erä-Jorman makuun turhankin hyvin varusteltu. Sauna lämpenee puilla, mutta sähköt tulevat tuulesta ja Auringosta.

Juha leipoi lättysiä. Juha on kiva.

Opiskelijoiden kurinalaisuus kasvillisuustutkimuksessa yllätti jo toistamiseen. Kävin ohjeet läpi niin nopeasti, ettei niitä kukaan muistaisi tavallisella lukiokurssilla: ruutu maahan, eri kasvilajien peittävyydet prosentteina ja mittanauhaa lähimmäs osuvan kasvin korkeus ruudun kulmista ja keskeltä. Mutta niin taas kävi, ettei minun tarvinnut puuttua länsirinteelle laskeutuneen ryhmän touhuihin lainkaan, ja muutkin ryhmät näyttivät saaneen kelpo tuloksia. Ja kun jokin homma toimii, se täytyy luonnollisesti räjäyttää osiinsa. Hannukurun kodalle saapuneet Tornion lukion opiskelijat saivat minut innostumaan vesianalyyseista. Lukiollamme on erinomaiset välineet vesimittauksiin, ja vielä jos saisimme Vernierin uudet happipitoisuusanturit, olisimme valmiit vaikka mihin. Oli kurssin seuraava kohde Pallas, Saariselkä tai Abisko, tutkisimme jatkossa tuntureiden puroja, jokia, lähteitä, lampia ja järviä.

auantai 31.8.2013. En ole koskaan aiemmin onnistunut kehittämään jalkoihini rakkoja vaelluksella. Nyt niitä nousi, kolmin kappalein, ja ne olivat isoja. Päivämatka jäi alle 14 kilometrin, mutta pelkäsin etukäteen tuskaisia nousuja Lumikerolle ja Vuontiskerolle, ja vielä tuskaisempi humpsutteluja alas kivisiin kuruihin märkivillä kintuilla. Kipuahan se vain on, mutta saattaa silti muuttaa kävelytekniikkaa niin että polvi ja lonkka joutuvat koville. Peräpään valvojana minulla ei ollut estoja, joten kokeilin Suastunturin ylityksessä melkoista 49

Katriina ja Miikka virittĂ¤vĂ¤t kasviruutua Suastunturille. Emma, Joonas ja Tuukka toimivat laaduntarkastajina.

Sarah Emma

Jenny

Milja

Emma

Ryhmäkuva Montellin majalla. Vakava on matkaajan mieli.

arsenaalia kävelytekniikoita, ja päädyin lopulta epäsymmetriseen askellukseen, Metallican Hit The Lightsin rytmittämään laukkatekniikkaan. Perillä Montellin majalla muhi konflikti. Etujoukot olivat todenneet Montellin kuivaksi, ja jatkaneet nokosten jälkeen kilometrin päähän hyvin varusteltuun Nammalakuruun. Juha löysi heti paikalle saavuttuaan Montellin majan läheisyydestä puron, ja emmekä antaneet periksi; 52

täällä ylhäällä tunturissa yövyttäisiin, vaikka kivenheiton päässä olisi kuuden tähden hotelli. Jos kurssin tavoitteena olisi juosta rinnettä ylös ja alas, se olisi halvempaa järjestää Klaukkalan Tornimäessä. Toisaalta etujoukot olivat oikeassa. Kurssin tavoitteena on myös selviytyminen ja mukavuuden maksimointi, joten runsaiden fasiliteettien pariin hakeutuminen on kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Oltiin perustotuuksien äärellä.

unnuntai 1.9.2013. Puhelimen akun varaus näytti 62%, joten uskalsin laittaa ensimmäistä kertaa herätyksen päälle. Varttia vaille seitsemän jos heräisin, ja kävisin pukeuduttuani potkimassa telttojen kylkiä, pääsisimme yhdeksältä matkaan, ja olisimme hyvissä ajoin en-

Ruska oli vaelluksen aikana nimensä mukaisesti ruskeaa. Väriä maisemaan toivat lähinnä marjat.

Kaksi vuotta aiemmin Juha totesi vaellussauvojen olevan ”sellainen vanhojen ihmisten juttu”.

Tiimi toimii.

nen päivällisaikaa hotellilla. Toisin kävi. Heräsin itsekseni kello 5.45, matkaan päästiin kello 9.35 ja perillä oltiin laskelmilleni ilkkuen samoihin aikoihin kuin edellisenäkin vuotena. Taivas oli pilvessä, mutta pilvet olivat korkealla tuntureiden yllä, eikä pisaroita ollut tulossa. Keli oli vaellukselle täydellinen, mutta minä kehitin mustia vihapilviä tajuntani taivaanrantaan. Tässä kohdin vaellusreitti on vastenmielinen. Ollaan kansallispuistossa, ja silti mönkijät ryömivät tunturissa, polku Montellin majalta Nammalakuruun on kaivinkoneiden kasaamaa sepeliä, ja Metsähallitus rakentaa massiivista hökkelikylää Nammalakuruun. Täyttäisiköhän tämä ympäristörikoksen tunnusmerkit? Minusta pitäisi. 54

Nammalakurun jälkeen maisema avautui. Tutut pilvet Rihmakurunvaarojen yllä, Pallastunturien jylhänpehmeät hahmot, ja porotokka silhuettina Jäkäläkeron rinteessä. Herkistyin ja unohduin katselemaan tunturikoivun rypistyviä lehtiä. Tässä kohdin jos Mikko olisi vetäissyt Lapin kesän, olisin tuottanut kyyneleitä. Mutta nyt ei ollut itkun aika, sillä minua tuijotettiin. Lapinmyyrä tillitti suoraan silmiin vain kahdenkymmenen sentin päässä kädestäni, siitä jossa ei ollut kameraa. Lienee turha edes mainita ettei kuvaa syntynyt. Myyrä ei välitä jos äijä rymyää sen edessä, mutta jos tämä yrittää koukistaa sormeaan, lähtö tulee.

Lepotauot on syytä käyttää lepäämiseen . . .

. . . ja kaverista huolehtimiseen.

Taivaskerolla räpsittiin ryhmäkuvia erilaisilla kombinaatioilla. Pose vapaa!

Pakollisen Taivaskeron huiputuksen jälkeen aloitimme laskeutumisen Hotelli Pallaksen puhtaiden valkoisten lakanoiden väliin. Tämä lyhyt alamäkipätkä ei etukäteen innostanut, sillä polku muuttuu pian Taivaskeron jälkeen kovaksi, jalkoja raatelevaksi sepelibaanaksi. Tällä kertaa koin kuitenkin ihmeellisen flow-tilan. Rakotkaan eivät enää tuntuneet pahalle, ja hotellin pihaan saavuttuani olisin ollut valmis kävelemään takaisin Hettaan. Diesel käynnistyi. Tai sitten se röpötteli viimeisiään. 56

aanantai 2.9.2013. Ei pekonia aamiaisella! Minulle on aivan sama kuka omistaa Nokian. Ei jaksa yhtään kiinnostaa jonkun kiintiöministerin lipunheilutukset urheilukentän laidalla. Minua ei oikeastaan harmita edes se ettei julkkis-BB:ssä ole kuin yksi tunnettu henkilö. Mutta nyt loukattiin ihmisoikeuksia julmasti. Kyllä pekonia pitää hotelliaamiaisella olla! Suutuin, päästin kaasut viimeiseen pihaukseen hotellin pihalla, survaisin vaelluskengät hotellihuoneen roskikseen ja aloin murjottaa. Tuijotin tyhjyyteen Kultiman Scaniassa. Ja Finnairin Embrarissa. Sattui. Sielua kivesti. Kai se reissu lopulta ihan hyvä oli. Mutta ei pekonia! MakaPaka ja Kari ihmettelemässä pekonin puutetta aamiaisella. Asiasta reklamoitiin, ja tilanne korjautui seuraavana vuonna. Onneksi oli sentään noita nakkeja.

RyhmĂ¤kuva Taivaskeron huipulla.

Vaelluskurssi 2014

orstai 28.8.2014. En lähtenyt vaelluskurssille ensimmäistä kertaa, joten äkkinäisempi saattaisi odottaa rutiinien tuomaa varmuutta. Vaan ei. Nyt tiesin että liikkuvia osia on paljon, ja tyrimisen mahdollisuus suuri. Minun ja varusteideni on oltava kunnossa, järjestelyjen on oltava kunnossa, ja vastuun ja luottamuksen on oltava tasapainossa. Mutta tämä ei vielä riitä: tiettömillä taipaleilla tarvitaan rutkasti tuuria. Enkä olisi minä, ellen lisäisi rattaita rattaiden sekaan, monimutkaistaisi. Valkjärvi-projekti sujui paremmin kuin hyvin, joten miksei sujuisi sen sympaattinen pikkuvelikin, tunturivesitutkimus? Olin pakannut rinkkani ja käsimatkatavarani hyvissä ajoin Toyotan takakonttiin. Ultrahörhöilin kaiken terveen ihmisen elämään liittyvän minimalistiseksi, joten normaali vaellusvarustus vaatteineen, telttoineen, makuupusseineen, alustoineen, ruokineen, astioineen jne. painoi selvästi alle kymmenen kiloa. Miten ihanaa olisikaan vaeltaa tuollaisen rinkan kanssa, mutta miehen täytyy näköjään väistämättä rankaista kroppaansa: tutkimusvälineiden ja kameroiden kanssa rinkan painoksi tuli lopulta 24,6 kiloa. Rinkan ja kapsäkin lisäksi sulloin 59

autoon vielä sittarin kassin täynnä vesitutkimuksissa tarvittavaa tilpehööriä, toiveenani näiden muiluttaminen opiskelijoiden pakaaseihin. Ehkä kuolisin nälkään, ehkä paleltuisin, mutta vesitutkimus olisi tosipro. Odotimme mummon Otson koulutiekaveriksi, ja lähdimme viemään tyttöjä päiväkotiin. Kati vei Lotan Metsäläisiin, ja minä Lauran muiden matalakasvuisten Naavannuppujen seuraksi. En tällä kertaa pohtinut ryhmän nimen taksonomista tai anatomista ristiriitaisuutta, sillä tiesin aivokudokseni sinnittelevän muutenkin äärirajoillaan. Ulkovaatteet vaan rivakasti naulakkoon, sisätossut jalkaan, käsipesulle ja aikuismainen tunteiden peittäminen. Laura jäi nyyhkyttämään Teijan syliin. Tunsin itseni paskafaijaksi. Taksikuski oli Lepsämästä. Mökki Lapissa. Juttelimme lupsakasti niitä näitä, ja aloin toivoa ettemme olisi koskaan perillä. Olimme, kolme ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä. Viihdytin itseäni keksimällä kentällä ryysivien kiireisen näköisten ihmisten tarinoita, kunnes opiskelijoita alkoi saapua aulaan: Sanna, Marie, Siirimari . . . koko ryhmä saapui 22 minuutin sisällä. Selvitimme rinkat matkaan, ja saimme terrorismiin shiftaavat tutkimusvälinepussit käsimatkatavaroihin. Aloin uskoa ihmeeseen. Hyvä valmistelu saattaa todella olla puoliksi tehtyä. 60

Shamaanin mystiikka aiheutti aluksi epäluuloisia katseita, mutta tarinat veivät pian mukanaan.

Kittilän lentokentällä pääsin taas lempiharrastukseni pariin; ihmettelemään sitä miten hyvin kaikki sujuu. Matkatavarat saatiin haltuun nopeasti ja ehjinä, ja Reino Kultima asetteli ne saman tien tottuneesti bussin ammottavaan vatsaan. Jerisjärven rannasta Keimiönniemestä löysimme Juhan kanssa rantasaunan, jonka ovelta kuiskutteli nokinen mies: ”Menkää kotaan, laittakaa ovi kiinni, ja istukaa siellä hiljaa niin että shamaani uskaltaa tulla”. Ja tuli. Korppien raakkuessa pelottava äijä kulahtaneessa turkissaan raahusti selkä edellä kotaan ja alkoi murista tarinoita jättiläisistä ja maahisista. Lopuksi saimme taiat suojaksemme, ja soppaa ja mustikkapiirakkaa vatsan täytteeksi. Olin unohtanut miten nälkäisiä kasvuikäiset nuoret ovat. En tosin niin murotaikinapohjaisesta piirakasta välitäkään. Olen pullapohjamiehiä. 61

Shamaani manasi . . .

. . . ja tarjosi kelpo pöperöt. Jostain syystä Juha sai raadeltavakseen kokonaisen siian ja minä lipitin vain suurusta. Lienee kasvuikäinen? Tarvitsee protskuja.

Lindan saunan rannasta napsaisin ensimmäisen vesinäytteen. Tunturivesitutkimuksessa oli tarkoitus vertailla Muoniojoen kaltaisten Lapin jokien ja erityisesti pienten tunturivesien ominaisuuksia eteläsuomalaisten järvien ja purojen vesiin.

Muonion lukiolla huomasin olevani pingotetun aikatauluni vanki. Ensin rinkan kuumeista pakkaamista aamun lähtöä varten, sitten muhkean iltapalan ahminta, ja napa rutisten Lindan tarjoamaan rantasaunaan Muoniojoen varteen. Mittailin joesta perusmuuttujat, napsaisin rannasta vesinäytteen, ja maistoin vettä suunnitelman mukaan: selvä raudan maku. Illan vesianalyysit paljastivat, ettei vedessä ollut rautaa sen enempää kuin lukion hanavedessä. Mangaania siinä oli. Ja jotain muutakin. Kiersi. 64

erjantai 29.8.2014. Aamiainen Muonion lukiolla - hyvän hotellin tasoa. Hypähtelyni luokassa kalsarisiltani saksan ryhmän pyrkiessä oppitunnille - tasotonta. Aamumurehdinnan jälkeen Kyllikki nappasi ryhmän haltuunsa, kierrätti meitä autonasentajien rasvamontuilta sähköasentajien koppeihin, ja kertoi eräoppaiden luokassa koulutuksen mahdollisuuksista. Me Juhan kanssa saimme jo kolmannen kerran ihailla muoniolaista sinnikkyyttä. Kun etelän lantavarvas kohtaa vastoinkäymisiä, ja tie näyttää nousevan pystyyn, alkaa kitinä. Lapin ihminen rakentaa sillan esteen yli, tai keksii kiertotien. Kyllikin esitystä kuunnellessani aloin taas pelätä muoniolaisten vierailua Nurmijärvellä. Me näytämme heidän silmissään taatusti säälittäviltä, emmekä edes parhaimmillamme kykene samanlaiseen vieraanvaraisuuteen. Henkiset resurssimme ovat puutteelliset.

Kortilla.

Kyllikki kertoo Lappian toiminnasta.

Ihmisiä ja rinkkoja rannalla.

Reino tuli busseineen etuajassa. Ostimme Muoniosta polttoaineet keittimiin, ja metukat, leivät ja muut tuoreemmat sapuskat, ja pudotimme ylimääräiset tavarat Hotelli Pallakselle. Kuhnimatta suuntasimme Vuontisjärven kautta Hettaan, söimme kymmenen 66

Juulian tapa pakata vaellusruokia ei ole se kaikkein traditionaalisin, mutta perusteltu.

euron hintaan nähden supersapuskan Paavontalolla, ja kävimme katsomassa Luontokeskuksessa kansallispuiston esittelyvideon. Meitä oli lähdössä matkaan peräti 34, joten Paavontalon isäntä Jyri (nimi ei sovi miehelle ollenkaan!) heitti meidät Ounasjärven tuolle puolen kolmena lastina. Ja siellä sitten olimme. Uimareissu takaisin ei tullut kyseeseen. Eteenpäin oli yritettävä, tuntureita kohti. Otimme vesinäytteet Ounasjärvestä, ja matkan varrelle osuneesta Pahtalammeksi nimeämästäni suolammesta. Ynnäilin peräpään valvojana löntöstellessäni aikatauluja, ja päädyin umpikujaan: en ehtisi mitenkään opettaa opiskelijaryhmiä tekemään analyysejä. Illat venyisivät

Raahasin tunturissa seitsemisen kiloa vesitutkimusvälineitä. Myöhemmin kävi ilmi, että turhaan. Kahden viikon päästä laboratoriossa tehdyt analyysit antoivat samat tulokset. Vain lämpötila on tarpeellista mitata maastossa.

Bakteerimäärien mittaamiseen käytettyjä LaMotten BioPaddlejä. Haudoin näitä öisin menestyksellä makuupussissani.

Äimistelimme Juhan ja Lindan kanssa kanssa ryhmien eroja. Tämän vuoden ryhmä oli poikkeuksellisen yhtenäinen. Lähes kaikki istuivat ensimmäisestä illasta lähtien yhdessä nuotiolla. Mutta jos joku pakottaisia sormen menettämisen uhalla 68 valitsemaan, minkä ryhmän kanssa lähtisin uudelleen vaellukselle, leikkaisin sormen itse.

Telttakylämme Pyhäkeron tuvan aamukoitossa. Teltoissa nukutaan vielä. Vain yksi valvoo.

pitkiksi, ja jotain olennaista vaelluskurssin hengestä hirttäytyisi kireään aikatauluun. Itse ehtisin tekemään analyysit hyvin, mutta mikä kurssi se sellainen olisi? Missä pedagoginen kunnianhimo? Jätin ratkaisun muhimaan, ja pyöräytin illan hämärtyessä analyysit hyvässä seurassa - eli yksin. Vedet näyttivät olevan raakaa hookaksoota. Humuksiselta näyttäneen suolammenkin vesi muistutti kemiallisilta ominaisuuksiltaan enemmän tislattua vettä kuin mitään Nurmijärvellä mittaamiamme vesiä. 69

Lapset ovat saaneet päättää iskän seuralaiset vaelluksella. Ensimmäiselle taipaleelle lähti MakaPaka yksin. Toisella kerralla Makan seurana oli Kari. Nyt vaelluskumppaneita oli peräti kolme: MakaPaka, Isabella ja Lintu.

71Krista. Ensimm채isin채 Pyh채j채rven satulaan nousivat Marianne, Heini ja

auantai 30.8.2014. Liikunnallinen päivä. Heräilimme hyvissä ajoin, jotta kaikki varmasti ehtisivät ennen pimeää Hannukurun leiriin. Lähdin matkaan etukäteen, tavoitteena napsia punaposkisista puuskuttajista kuvia Pyhäkeron rinteen jyrkimmässä nousussa. Mutta kun menohaluja tuntui olevan, ja halusin näyttää voimani selässäni keikkuvalle lyijypuntille, hilpaisin saman tien Pyhäjärven tasolle saakka. Muita ei kuulunut kolmeen varttiin, mutta Operaatio Paulaharjun teatteriryhmä oli yöpynyt Pyhäjärven rannassa, joten sain pian seuraa. Näyttelijöitä, nuoria naisia. Kehuin ajatusta teatterista vaellusreitin varrella, ja he kehuivat meidän ideaamme yhdistää lukio-opiskelu, tutkimus ja vaelluskulttuuri. Ohjaaja Juha Hurme vaelluspartoineen tuli viimeisenä, eikä ollut juttutuulella. En kehunut hänelle mitään, enkä ketään. Ei hänkään. Otin kuvia Makapakasta, Isabellasta ja Linnusta. Korkealla tunturiylängöllä roikkuva Pyhäjärvi oli vesitutkimuksen kohteista eksoottisin, joten viivyttelin lähtöäni. Aurinko helotti, hentoinen tuulenvire kuivasi kantamusten nostattaman hien ja maisema tuoksui ei-miltään. Tunsin olevani siellä missä minun pitikin olla. Kun vihdoin saavuin Pyhäkeron huipulle, muita ei enää näkynyt. Edessä oli pitkä alamäki ja lounas. En pidä vaelluksella erityisemmin kummastakaan. Ylämäestä selviää lihaksilla (joita rasvakerrokseni alla on), mutta alamäessä tarvitaan niveliä (jotka minulla ovat heiveröiset). 72

Tinja mittaa Pyhäjärven veden happipitoisuutta. Tulos ei yllätä: 9,92 mg/l, 100%.

Lounaasta en pidä, sillä vatsa heittäytyy vuorotteluvapaalle lihasten ottaessa vetovuoron. Syöminen vaelluksella on minulle aina pakottamista. Sioskurun lounastauon jälkeen omaksuin mielihyvin peräpään valvojan roolin. Tytöt pitivät tiuhaan taukoja, ja minulle jäi aikaa fiilistellä. Olin taapertamassa reittiä viidettä, ja lähes varmasti viimeistä kertaa. Kurssin opettajaksi en enää seuraavana vuonna lähtisi, eikä minulla tulisi olemaan tarvetta palata näin tutuille poluille vapaa-aikanakaan. Nämä maisemat ovat 73

Reitti Pyhäkerolta Sioskuruun on lähes neljän kilometrin mittainen tasainen lasku.

minulle kuitenkin sitä ainoaa oikeaa Lappia käsivarren ulkopuolella. Tunturiylänkö Pippokeron ja Tappurin välissä, ja oikealle jäävä monumentaalinen Outtakka. Halusin painaa nuo kuvat noista maisemista jo onnahtelevaan muistiini.

unnuntai 31.8.2014. Tutkimuspäivä. Tänään viiden tutkimusryhmän oli tarkoitus jalkautua Pahakurun rotkolaakson viidelle järvelle, mitata veden lämpötila, tuoda kaksi purkkia vesinäytteitä leiriin, ja perehtyä iltapäivällä vesianalyysien saloihin. Emme kuitenkaan saaneet viranomaisilta lupaa tutkia järviä, joten ryhmät suuntasivat Outtakkan etelärinteiden puroille ja järville, ja toipuivat Outtakkan huiputuksen rasituksista puhumalla koko illan rumia nuotiolla. 74

Aleksi ottaa hydrologisen vesinĂ¤ytteen Outtakalta Pahakuruun laskevasta Porttiojasta. Muiden nĂ¤ytteenoton motivaatio on fysiologinen.

Outtakkan huipulta avautuvat hulppeat maisemat. Huippu on yksi mittauspiste Friedrich Georg Wilhelm von Struven ideoimassa Mustaltamereltä Jäämerelle ulottuvassa Struven ketjussa, jonka tavoitteena oli mitata yhden pituuspiirin pituus mahdollisimman pitkältä matkalta. Tuloksista selvisi muun muassa se ettei Maapallo ole pallo, vaan geoidi. Myöhemmin Struven ketju muodosti tärkeän rungon suomalaisessa geodesiassa.

Aurinko helotti kesäisesti koko päivän, ja Pahakurun purojen rannat olivat paratiiseja. Ilma lämmin, vesi kylmä. Taivas sininen, vesi kirkas, ruoho vihreä, varvut ruskan väreissä, kivi harmaata. Outtakka korkea, vaeltajat väsyneitä. Moni kääntyi takaisin, mutta useampi pääsi huipulle. Maisema Outtakkalta tunturiylängöille ja mäntytievoille antaa enemmän kuin maisema Pyhäkerolta, Lumikerolta tai Taivaskerolta. Se on jylhin ja erämaisin. Illalla perustin laboratorion Haukkajärven rantaan. Olin saanut Outtakkan rinteessä leimauksen, ja päässyt saman tien pedagogisesta tuskastani. Turhaan yritin saada kaiken aikaan Hydrologinen laboratorio kauniilla kelopöydällä Haukkajärven rannassa. Kuvassa muun muassa YSI 9300 -fotometri ja kaksi Vernierin LabQuestia antureineen (lämpötila, pH, johtokyky, happipitoisuus). Fotometrin avulla on mahdollista mitata maastossa veden sameus, väri alkaliteetti ja kovuus, sekä nitraattitypen, ammoniumtypen, fosfaattifosforin, raudan, magnesiumin, kaliumin, alumiinin, sulfaattirikin ja sulfidirikin määrät.

vaelluksen aikana. Aineistossa riittäisi purtavaa koko vuoden ympäristöekologian kursseille, ja vasta kymmenien opiskelijoiden aivoriihi toisi kerätystä aineistosta ihmeitä esiin. Vaelluskurssilaisten rooliksi jäisi tutkimusmatkailu, perusmittaukset maastossa, ja näytteiden keruu Darwinin ja Humboldtin hengessä. Riitti että saataisiin taulukkoon muutama numero. Sitten saunaan. Teltassa nukkuminen ei ole miehekästä. Lähes ihonmyötäisessä 15 denin keinokuitukankaassa kieriskely ei ole tähän ainoa syy. Pahempaa on ohuen vetoketjun pinkeä narina. Siihen fysiologiani minut tänä yönä ajoi kolmasti. Ensin liikunnasta säikähtänyt sydän päätti luopua sinusrytmistään, ja sekoilla kompissaan kuin Will Calhoun parhaimmillaan. Sitten alkoi hikka, jonka vastenmielisyyttä lisäsi tunne siitä että pallean ja ohutsuolimassa väliin oli ilmestynyt muljahteleva rako. Lopuksi viisi santsikierrosta kaivolla kostautui, ja päädyin laskemaan pohjavettä kuntalle. Ajattelin rauhallisen kävelemisen olevan apu kahteen ensimmäiseen ongelmaan, ja paikallaan seisoskelun viimeiseen, joten yö ehti kääntyä aamuun kun vihdoin nukahdin. Väreiltään pelkistetyt, mutta eloisat revontulet saivat minut viipymään öisillä retkilläni pitkään. On oikeastaan tylsää tietää atomien virittymisestä. Revonhäntätarinat ovat kohottavampia. 78

Iltaviihdettä Hannukurussa. Outtakkan rinteeltä löytynyt porovainaa valvoo touhua. Hannukuru on ympäristöönsä nähden omalaatuisen tasainen alue, jossa telttapaikoista on runsaudenpula.

Hannukuru jää taakse. Ensimmäisinä matkaan kaartavat Sara ja Juulia.

aanantai 1.9.2014. Pilvinen ja sumuinen aamu. Ilmankosteus oli teltassa 101%, teltan ulkopuolella 99,5%. Napsautus teltan kattoon toi sateen. Vaikka olin suojannut kaikki tutkimusvälineet moninkertaisesti Minigripeillä, ja kelit olivat kuivimmat mahdolliset, osa mittareista oli osoittanut mieltään kosteutta vastaan jo eilen. Nyt yksi Vernierin 600 euron arvoisista mittareista välkehti ja sähkötti. Ja pimeni. Lorautin akkukotelosta vedet pois, ja täytin tilan vessapaperilla. 80

Muut pitävät lepotaukoa Suastunturin tuulisessa rinteessä, mutta Tuomaksen menojalka vipattaa. Taustalla häämöttää 81 Outtakka. Siellä oltiin eilen.

Opiskelijoilla oli menohaluja. Kiirehdin taas kerran heidän edelleen kuvaamaan, mutta onnistuin saamaan talteen vain yhden kelvollisen ruudun. En jaksanut miettiä Suastunturia ylittäessäni vesitutkimusta, mutta onneksi opiskelijat tunsivat vastuunsa: näytteet otettiin säntillisesti, ja Valkjärvi-kurssilla harjaantuneet opiskelijat näyttivät osaamistaan. Keskityin vain etenemiseen: Lumikerolle, Lumikuruun, Vuontiskeron kierto ja Montellille. Olimme perillä hyvissä ajoin, ja tunnelma oli positiivinen. Aurinkoisessa säässä oli mukava yöpyä avotunturissa. Jos jotain negatiivista haen, crocs-tyyppinen leirikenkä on hyvänä marjavuonna liian tehokas poimuri: variksenmarjat, mustikat ja puolukat tunkevat aukoista sisään, ja liiskaantuvat sitten päkiän alle. Sukkamehu täydentyy marjaisella aromilla. Elias napsaisee bakteerinäyteen purosta, josta ammennettiin ruuanlaitto- ja juomavesi Montellin leirissä. Ohjeen mukaan putkea tulee pyöritellä kahden minuutin ajan, jotta mikrobit ehtivät tarttua melamaiseen levyyn valettuun elatusaineeseen. Valkjärvi-projektissa loistanut Elias otti aikaa sekuntikellolla, koska ”tämä nyt kuitenkin on tiedettä”. Minä olin pyöritellyt putkia pauttiarallaa kotvasen. Nolotti. Minua kun on koulutettu kymmenen vuotta tutkijaksi veronmaksajien rahoilla.

iistai 2.9.2014. Yöuni oli taas nytkähtelevä, mutta tiedottomuuden tilat olivat aiempaa pidempiä, ja niitä oli enemmän. Porot kävivät ölisemässä aamuhämärissä teltan kupeessa, ja jokin myyrän rääpäle rapsutti kylkeään teltan kaareen. Heräsin yöllä pari kertaa nälkäisenä, ja päätin tulevat muutokset vaellusravitsemukseeni: pullaa! Vähintään kaksi pullaa pitää olla per päivä, ja niitä pallukoita on kohdeltava kunnioittaen. Pullahaaveet puhkesivat kuin saippuakuplat havahtuessani aamulla saastaisuuteeni. Haisin. Kuolaamani tyyny haisi. Riekotkin ilkkuivat. Miten ihmeessä olin saanut kynsisaksetkin haisemaan pahalle, vaikka leikkasin niillä vain steriilejä laastareita? Poroaidan läpi. Paliskunta vaihtuu Lumikurussa. Alkumatka on taivallettu Näkkälän paliskunnan alueella. Loppumatka ollaan Muonion paliskunnassa. Hetta-Pallas -reitin suosiosta kertova Palmikkopolku syntyy kun käveleminen alkaa tuntua jaloissa. Silloin tekee mieli siirtyä kiviseltä polulta pehmeälle tunturinummelle.

Perinteinen ryhmäkuva jäi ottamatta, sillä osa ”hitaista” vaeltajista karkasi reitille etuajassa reitille. Olin hetken äksy, mutta tyrskin nyrkkiini viimeistään silloin kun Tuomas tuli pyytämään anteeksi. Miten voi olla näin hienoja ihmisiä? Ja nyt alkoivat kuvatkin onnistua. Rihmakurunvaaran avausrinteessä räiskin reissun parhaat ruudut, ja Taivaskeron ryhmäkuvassakin ilmeet olivat kuin koulukuvaajan oppikirjasta. Loppuikohan matka kesken? Mitä tästä vielä tulisi, jos jatkaisimme Ylläkselle? Nousu Rihmakurusta Rihmakurunvaaroille on varsin terävä. Siirimari taivaltaa keskittyneesti. Mariella on jo varaa tuulettaa.

RyhmĂ¤kuva Rihmakurun taukopaikalla.

Sanna, Vilma ja Julia kipuavat Rihmakurunvaaran jyrkkää rinnettä.

eskiviikko 3.9.2014. Heräsin Hotelli Pallaksen kahisevissa lakanoissa tasan kello 6, ja aloitin huolestumisen. Opiskelijoiden päivällinen oli ollut niukka. Olivatkohan kaikki saaneet syödäkseen? Juha ei ollut osoittanut mielenkiintoa aamiaisen kello 7. Mitenkähän luikahtaisin? Onnistuisikohan vesinäytteiden kuljettaminen rinkassa? Paheksuisivatko turvatarkastuksessa? Säikähtäisikö huonesiivooja hotellihuoneen roskiin sullomiani bakteeritestiputkia? Että huumeita. En ollut aiemmilla vaelluksilla näin pahasti töissä, joten päätös siirtää vetovuoro nuoremmille osui ilmeisen oikeaan rakoon. Toisaalta, en ollut koskaan ollut näin ylpeä saavutuksestamme Juhan kanssa. Yksi vaelluskurssi saattaisi onnistua vahingossa, mutta kolme täysosumaa peräkkäin . . . kyllä se on varmaan jo ammattitaitoa? Urheilukisojen spekulaatiostudioissa muistavat aina muistuttaa, että tuurikin täytyy ansaita. Aamiaisella Hotelli Pallaksessa. MakaPaka ja Isabella ovat tyytyväisiä pekoniin. Lintu on edelleen angry.

Sara, Lumi, Juulia ja Anni ovat valloittaneet taivaskeron.

RyhmĂ¤kuva Taivaskerolla

Vaelluskurssi 2016 Tiesin sen saman tien. Tiesin sen kun Laura juoksi vastaan päiväkodin portilla: kuuntele iskä miten rapea ääni mulla on! Lukion pasiliskoille olen onnistunut hankkimaan vastustuskyvyn, mutta päiväkodista imuroin itseeni kaikki norot ja vauvarokot. Aikaa oli juuri sopivasti, puolisentoista viikkoa. Ehtisin sairastua, mutta en toipua. Viikonloppuna kurkku sitten rapeutui, ja vielä keskiviikkona, vuorokausi ennen lähtöä olin vuodepotilaana. Ihan tavallinen flunssa se oli, mutta ei sellaiseenkaan ollut keski-ikäisellä huonokuntoisella äijänraasulla varaa. Kuuden vuorokauden vaelluksella tarvittiin kaikki voimat, yliluonnollisetkin.

orstai 25.8.2016. Tätä hetkeä olin odottanut vuoden päivät. Seisoin tienposkessa asennossa usvaisessa syysaamussa palokärjen ja harmaapäätikan kisailua seuraten. Tunnustelin vasemmalla kädelläni lentolaukun, oikealla mustaan lentopussiin pakatun rinkan painoa. Liikaa roinaa molemmissa. Uskoin silti selviäväni, sillä olin kokenut yön aikana ihmeparantumisen. Tai niin luulin. Kammettuani rinkan Juhan hopeanuolen takapenkille suuntasimme lentoparkkiin ja sieltä edelleen bussilla kakkosterminaaliin. Moinen matka tuntui jo 90

Välilasku Ivaloon paljasti Lapin luonnon haavoittuvuuden. Maisema näytti revityltä, raiskatulta ja myllätyltä, mitä visvainen sää ja ruostesieni entisestään korostivat. Ivalon lentokentän liepeet ovat huomattavasti luotaantyöntävämpiä kuin Helsinki-Vantaan, vaikkei Vantaakaan ole ylevistä maisemistaan tunnettu.

päivän työltä. Heikotti, mutta väänsin itseni terminaalin ovella uuteen nousuun. Opiskelijoista suuri osa oli paikalla, ja loputkin saapuivat ajoissa. Tunsin kokevani taas yhtä maailman ihmeistä: kaikki neljän vaelluskurssin 95 opiskelijaa ovat saapuneet kentälle ajoissa, ohjeiden mukaan varustautuneena ja varusteet oikein pakattuna. On aina vaan vaikeampi kuunnella älähtämättä puheita nykynuorten velttoudesta, avuttomuudesta ja heikosta keskittymiskyvystä. Puhujat menkööt itseensä. Ivalon seutu näytti lentokoneen ikkunasta alakuloiselta. Satoi. Koivunruoste oli tehnyt ruskasta nimensä veroista: ruskeaa. Kittilässäkin satoi. Muoniossa vain tihutti. Yleensä meillä 91

on ollut Muoniossa ohjelmaa. Olemme tutustuneet lukioon ja ammattiopistoon, hiljentyneet šamaanin kodassa mystiikan äärellä ja käyneet paijaamassa 427 huskyä. Nyt päätimme keskittyä syömiseen, muonavarastojen täydentämiseen ja voimien keräämiseen. Jälkikäteen ajateltuna olisi kenties ollut hyvä jalkautua. Lappilaiseen elämäntapaan tutustuminen on ollut yksi aiempien vaellusten tärkeimmistä anneista. Lapissa leipä on revittävä sieltä mistä se irtoaa. Poromiehen on muunnuttava šamaaniksi, kalastajaksi, maanviljelijäksi, kouluttajaksi, turistioppaaksi, leipuriksi, opettajaksi, asiantuntijaksi ja koomikoksi jos tilanne vaatii. Ei auta purnata koulutusta vastaavan työn puutetta. Sellainen on meillä etelän ihmisillä edessä. Kaikkien työstä tulee silppua. Opiskelijat leiriytyivät jumppasaliin, me Juhan kanssa yhteen luokista. Linda ja neljä mukaan lähtevää Muonion opiskelijaa saivat nukkua viedä yhden yön omassa sängyssä. Vaihdoimme kahden vuoden kuulumiset Kyllikin ja Veli-Pekan kanssa. Kyllikki oli flunssassa, mutta se ei tuntunut hidastavan menoa. Noita ihmisiä ihailen kovasti. ”Ne pyörittävät sitä koulua kuin omaa firmaansa”, sanovat muoniolaiset ihaillen kylillä. Niin tekevät. Julkisen sektorin pullistumisesta huolestuneet ja suurempia yksiköitä halajavat poliitikot eivät luultavasti ole käyneet Lappian toimipisteessä Muoniossa. Jos se pullistuu noin, se on kaikkien etu. 92

Ensimmäinen ryhmäkuva ja tutustuminen Metsähallituksen tarjoamiin 93saniteettitiloihin. Viimeinen kerta posliinilla kuuteen päivään.

Ville ja Jasse vetävät joukkoa pitkin Didnojoen vesivoimalan huoltotietä. Tässä kohdin koin ensimmäisellä vaellukseni kauhun hetkiä. Takana oli sata metriä ja edessä sata kilometriä, mutta reidet lauloivat jo hoosiannaa ja oksetti. Syyt olivat jälkeenpäin ajateltuna selvät: 1) huono ravitsemus parin edeltävän vuorokauden aikana, 2) huonosti nukuttu yö, 3) kymmenen kiloa liian painava rinkka ja 4) vyötäisille kiinnittämäni painavia kameroita sisältävä vyölaikku, jota nostin reisilläni jokaisella askeleella. Sujuvalla vaelluksella on vain yksi kantamus.

erjantai 26.8.2016. Aikainen lähtö. Päivän aikana piti matkustaa bussilla Muoniosta Kilpisjärven Tundrean ja Kilpishallin kautta Didnojoelle, ja kävellä sieltä Suomen puolelle Lossujärven tuvalle. Lähtö olisi ollut vielä aikaisempi, jos olisin mitannut vaellusmatkan kartalta oikein: yli 14 kilometriä, ei 11,5. Tai jos olisin mitannut, enkä uskonut netin asiantuntijoita. Nousun sentään ynnäilin oikein: 430 metriä pystysuoraa. Minun piti kertoilla matkan aikana bussissa tarinoita ikkunoista avautuvien maisemien geologiasta, kasveista, eläimistä, asutushistoriasta, perinteistä, persoonista ja myyteistä, mutta istua tyyräsin vain penkissäni ja tuijotin tietä. Kai se meni hyvin niinkin. Olisin vain häirinnyt unia. 94

Hieman puolenpäivän jälkeen Reino Kultiman perävalot katosivat mutkan taakse, ja olimme omien jalkojemme varassa. Edessä kohosi yhden auton mentävä hiekkatie. Kuuden vuoden takainen kokemukseni tuosta muutaman sadan metrin matkasta maantieltä Didnojoen voimalalle oli kuin olisi tirvaistu moukarilla käkättimeen. Rinkka painoi silloin yli 30 kiloa ja reisien päällä röhnötti raskas kameravyölaukku. Nyt osasin odottaa tuskaa – jota ei tullut. Jalka nousi kevyesti, ja kun viimeiset tunturikoivut alkoivat kadota kuvasta, olin elementissäni. Matalalla roikkuvat pilvet yrittivät latistaa maisemaa, mutta eivät onnistuneet. MatalamMuonion voimaryhmä nousemassa ylängölle. Ensimmäinen vaelluspäivä oli lähes koko 14 kilometrin matkalta hivuttavaa nousua. Moni kertoi jälkeenpäin olleensa ensimmäisen päivän päätteeksi finaalissa, mutta kukaan ei kehdannut valittaa.

EnsimmĂ¤inen ruokatauko. Varusteet on todettu kelvollisiksi ja murkinointi sujuu varmoin ottein.

Juha ryypillä autuaan onnellisena. Didnojoen vesi näyttää ja maistuu siltä että tekee mieli juoda se kaikki pois. Kemialliset ja biologiset analyysit vahvistivat myöhemmin aistihavainnon.

mat tunturit kumpuilivat ympärillämme rauhoittavasti, ja kauempana häämötti mielikuvitusta ravitsevia huputettuja lumipeitteisiä huippuja. Maasto oli paljon helpompaa kuin olin muistellut. Opiskelijat etenivät rivakasti. Kun pysähdyin ottamaan kuvaa pokkarilla, ryhmän hännän saavuttamiseen kului puoli tuntia. Otimme vesinäytteitä muutamasta joesta ja kävelimme kivikossa. Ajoin sateessa, enimmäkseen poudassa. Tuuli yltyi. Kävelimme, kävelimme, kävelimme. Ja pompimme kivikossa. 97

Olen palannut Suomeen. Muu ryhmä näyttää jäävän Norjaan. Pian tuostakin pinteestä selvittiin - aidan alalankaa nostamalla. Maahan tunkeutuminen on luvallista. Aita on poroja varten.

Leiriämme Lossujärvellä. Tässä vaiheessa sade on vasta alkamassa ja tuuli yltymässä. Kun yöllä heräsin, maisema näytti niin hurjalta, etten uskaltanut ottaa siitä edes kuvaa. Seitinohut telttakangas on yllättävän tehokas suoja luonnonvoimia vastaan.

Flunssa vaati veronsa vain satoja metrejä ennen Lossun tupaa. Jalka ei enää totellut. Köllähdin Lossujärven rannan moreenikummulle, pehmeälle variksenmarjamättäälle. Auringonlaskuun oli vielä aikaa, joten kiirettä ei olisi ollut, ellei tuuli olisi tunkenut ytimiin, ja sateen uhka roikkunut ilmassa. Raahauduin tuvalle, kiersin katsomassa miten opiskelijoiden ruuanlaitto sujui ja rimpuilin tuulen riuhtoman kankaan kutakuinkin teltan muotoon. Lupasin Juhalle tulla verottamaan pekoneita, ja kömmin hetkeksi telttaan hengähtämään. Kuusi tuntia myöhemmin heräsin tarpeeseen. Ryömin jäykkänä teltasta, ja liukastelin kumpareen toiselle Konsta, Eino ja Tuomas tauolla Urtasvankassa. Sää ei ollut varsinainen juhannusmorsian, mutta olipahan ainakin raikas.

100

puolelle. Maisema oli pelottava, julma. Räntäsade piiskasi, Lossujärvi kohisi vaahtopäinä ja aavistuksen verran violettiin taipuvat mustanpuhuvat pilvet vaelsivat tuntureiden yli kuin Mjölner uhmakkaasti kohotettuna etenevä Thor. Ryömin tyytyväisenä takaisin telttaan. Aamuun oli vielä aikaa, eikä paha Thor telttaan tulisi. Seitinohuella telttakankaalla on omituisen voimakas suojaava vaikutus. Mutta pekonit menivät parempiin suihin.

auantai 27.8.2016. Minulle on langennut vaelluksilla kaksi roolia: olen valokuvaaja ja peräpään valvoja. Nämä sopivat huonosti yhteen, koska rinkat sadesuojissaan ovat kuvissa pidemmän päälle tylsiä. Tällä vaelluksella päätin korjata tilanteen säntäämällä tauoilta ensimmäisenä matkaan ja kytistämällä porukkaa sopivan nyppylän takana salakavalasti kyykkien. Niinpä riensin nytkin aamulla ensimmäisenä kosteaan Urtasvankkaan. Tavoistani poiketen ajoin itseni flow-tilaan, ja jouduin lopulta pakottamaan itseni pysähtymään. Odottelin ryhmää pienen nyppylän päällä, ja vaihdoin kuulumisia neljän rouvan kanssa. Nämä olisivat halunneet palkata minut botaniikan ja geologian asiantuntijakseen, mutta jouduin hylkäämään tarjouksen kuvauskeikan takia: jouduin säntäämään, sillä lukiolaiset olivat valinneet toisen reitin. Vasta Urtashotellin jälkeen muistin rouvain tivaaman kovan tummanharmaan kivilajin, josta Urtasvaaran jylhimmät pahdat koostuvat: kiillegneissiähän se. 101

Urtasvankka on pitkä putki. Vasemmalla kyljellä laaksoa rajaavat Urtasvaara ja Govvdosgaisi, oikealla Urtasjoen takana kohoavat Lossunibba ja Urtaspahta. Kun putki lopulta päättyy, on ylitettävä Pihtsusjoki. Sovimme että porukka kerätään kasaan joen rannalla, ja otan sitten kuvia ylityksestä vastarannalta. Kun saavuin joelle, osa opiskelijoista köllötteli jo vastarannalla, ja ylitys oli kiivaimmillaan. Siispä minullekin kengät kaulaan, lahkeet korviin ja pseudocrocseissa liukkaille kiville. Kun olin laskeutumassa joen syvimpään kohtaan, kuulin selkäni takaa pahaenteistä pärskähtelyä. Lotta oli tuntenut olonsa epävarmaksi, joten Ruth oli oli lähtenyt saattamaan. Lopulta molemmat kaatuivat virtaan, ja Lotan toinen vaelluskenkä päätti lähteä koskenlaskuun. Säntäilimme joen rannalla epätoivoisina, ja jouduimme lopulJonna ja Ilkka ylittämässä Pihtsusjokea. Vettä on hädin tuskin polveen saakka, mutta virta on itäreunalla vuolas, ja tahtoo viedä askeleen mukanaan. Kun silmissä vilisevä virta vielä sotkee tasapainoa, kaatumisen mahdollisuuteen on syytä suhtautua vakavasti. Vaelluskengät on syytä sitoa kaulaan huolella, ja rinkan lannevyön on oltava avattuna.

102

ta luovuttamaan: ryhmällä oli vastedes yksi kenkä liian vähän. Lotta käveli Pihtsusjärvelle Santun liian suurissa lenkkareissa, mutta lopulta Ruth päätyi vaeltamaan crocseissa ja Lotta Ruthin kengissä. Ruthin mielestä crocsit toimivat kivikossa paremmin kuin vaelluskengät. Tämä loksautteli myöhemmin Kilpisjärvellä kokeneiden vaeltajien leukaperiä. Minulle muljuttelu märät jalat muovikengissä jokitöyräällä ei sopinut. Oikea polvi kipeytyi, ja viiden kilometrin taival Pihtsusjärven tuvalle oli tervaista. Kun flunssan nuutumuskin vielä vaivasi, tein hyvissä ajoin päätöksen etten lähde sunnuntaina Haltille. Olin sen kivikon nähnyt. Ja Pyhä on sentään Pyhä. Haltin valloittajat lähdössä matkaan. Kuusi meistä jäi toipumaan Pihtsusjärvelle, ja kokeneena vaeltajana Linda päätti nousta tällä kertaa vain Haltin tuvalle. Muut tästä ryhmästä kävivät päivän aikana Suomen hyisellä huipulla.

103

Muutamien kokeilujen jälkeen löysin itselleni täydellisesti sopivat vaelluskengät: Lowa Camino GTX. Luotin pitkään keveydestään tunnettuihin Haglöfs Grymeihin, mutta kuukausi ennen viidettä vaellustaan ne alkoivat yllättäen painaa jalkapöytää kivuliaasti. Voiko jalka muuttaa vielä tässä iässä muotoaan?

104

unnuntai 28.8.2016. Suutuin tuulelle. Myräkkä yltyi yön aikana. Telttakangas hakkasi hermoja raastavasti vaaksan päässä korvastani. Hetken ajan olin valmis lyömään nyrkkini Kerlon-kankaasta läpi metelin taltuttamiseksi. Aamulla mielikuva tästä nauratti. Olisin päässyt samaan legendaariseen impulssikontrollittomien perheeseen sen iittiläismiehen kanssa, joka luonto-ohjelmaa katsoessaan ampui kossupäissään haulikolla kuvaputkensa siruiksi: ”Nyt kuolee tämän kylän viimenen ukkomehto!” Ryhmä lähti valloittamaan yöllä lumipeitteen saanutta Haltia. Minä jäin viiden opiskelijan kanssa leiriin keräämään voimia. Keittelin kerrankin ruuat ja kahvit kaikessa rauhassa, mutta jouduin pian levottomuuden valtaan. Polvi ei kivestänyt, Aurinko pilkisteli pilviverhon takaa, ja tuulikin helpotti hetkeksi, joten päätin lähteä tunturiin kahden kameran kanssa käyskentelemään. Nousin Govdajokea ylös ja kävin ihastelemassa Ridnitšohkan pahtojen uljautta. Ridnin kaakkoispuolella huomasin kaukana laaksossa viipottavan ruskean pallukan: ahma peijakas! Mihin mahtoi olla kaverilla noin kiire? Ei kannattanut kuvata. Kätkä ei olisi kattanut koko pikseliä. Mutta havainto oli ihmeellinen. Tunturiahmoja ei ole kourallistakaan. Paluumatkalla juttelin pitkätukkaisen tukholmalaisen vaeltajan kanssa. Tämä oli kovasti kiinnostunut kuvistani, ja halusi plärätä niitä kamerassa. Yksi oli kuulemma aivan täydellinen, 105

Ruth

Enni

Santtu

Uinti kuusiasteisessa Pihtsusjärvessä toimi raskaan Haltille nousun jälkeen virkistysaktiviteettina. Ei virkistytty pitkään.

Vastuullisena kuvaajana unohdin siirtää vastuun Haltin huiputuksen ajaksi. Haltilta kertyi siksi harmillisen vähän kuvia. Tämä selfie löytyi Henryn puhelimesta.

jalustalta otettu kuva vihreän niityn keskellä virtaavasta purosta parin sekunnin valotusajalla. Minusta se oli perin tavallinen kuva, eikä myöhemmin 28 tuuman ruudulta tarkasteltuna edes täysin skarppi. Olin ilmeisen näkyvästi hämmentynyt kuvieni saamasta huomiosta, joten mies alkoi selittää yksityiskohtaisesti työstään. Hän ostaa kuvia, ja joutuu käymään läpi suunnattomia määriä kuvatoimistojen materiaalia, josta suurin osa on ”incredible shit”. Liehuletti ostaisi mieluummin kuvia suoraan sellaisilta kuvaajilta joiden esteettisen näkemyksen hän tuntee. Lähdin horjumaan teltalle ihmeissäni. Minulle tarjottiin töitä jo toista kertaa tämän vaelluksen aikana. Erämaassa, jossa ei pitäisi olla edes ihmisiä. Ei ainakaan töitä. 108

109

Pihtsusköngäs on kaunis.

Avotunturiin vaivalla rahdattujen polttopuiden energiaa ei ole syytä syytää holtittomasti taivaan tuuliin. Pojat kyhäsivät tunnelmallisen makkaranpaistonuotion muutamasta autiotuvan pihapiirissä lojuneesta kalikasta.

Ehdin takaisin leiriin juuri ennen kuin Jasse saapui ensimmäisenä Haltilta. Oli juossut koko paluumatkan. Tunnin kuluttua leiriin alkoi valua etunojassa kaatuvia, kiviin kompastelevia Suomen korkeimman kohdan valloittajia. Epäilin illasta tulevan hiljaisen, mutta suorituksen jälkeen sosiaalinen kanssakäyminen saikin uuden ulottuvuuden. Osa porukasta kävi jopa uimassa. Ei Pihsusjärven vesi kovin kylmää ollut (+6,2 °C), mutta tuuli oli yltynyt uudelleen, ja jos jotain olisi satanut, se olisi ollut lunta tai räntää. Minua harmitti virtapankki, josta olisi pitänyt saada viitisen kännykällistä virtaa, ja aurinkokennosta lisää, mutta laite olikin päivän latautumisen jälkeen mykkä. Niin oli puhelinkin. Käsivarren erämaassa puhelin ei juuri saa110

vuta verkkoa, mutta opettajalla olisi hyvä olla vekottimessaan virtaa kaiken varalta. Mutta tyytyväinenkin olin. Olin vihdoinkin löytänyt omiin räpylöihini saumattomasti sopivat vaelluskengät. Ihonmyötäiset varvassukat vaellussukkien alla toimivat myös. Ei rakon rakkoa.

aanantai 29.8.2016. Sadekuurot kiersivät meidät, ja piirsivät Pihtsusjärvelle kauniita sateenkaaria. Aurinko paistoi. Edessä oli lyhyt etappi kauniilla maisemilla koristettuna. Hyvä niin, sillä Haltille kiivenneistä näki että palautuminen oli pahasti kesken. Tunnelma oli leppoisa. Väki eteni omaan tahtiinsa. Tuon tuosta varvikon keskeltä pisti esiin pari vaelluskenkiä. Opiskelijat köllöttelivät siellä täällä aurinkoisilla tunturinummilla ja Vuomakasjoen rannoilla. Joku kahlaili joessa, toinen pompotteli rakassa. Ei 11 kilometrin taival lopulta ihan lyhyt ole, mutta nyt se edettiin oikein ja vieläpä poikkeuksellisen hyvässä säässä. Kasasin yksiötelttani Meekonjärvellä tyytyväisin mielin, sillä olin äkännyt Meekonpahdalta tunturihaukan. Kolmannen kerran näin sen havukan taiteilijaurallani. Teltan kasaaminen oli mukavaa myös siksi, että Meeko lähentelee paratiisia telttailijalle. Tasaista, pehmeää ja kivetöntä kenttää riittää hehtaaritolkulla, ja korkeat pahdat suojaavat pahimmilta myräköiltä. Vaarnoja voi tuuppailla maahan kevein käsin, eikä selän alle osu muhkuroita. Katselin poro111

112

Miro johtaa joukkoa. Haltille vievĂ¤ Kalottireitti tarjoaa huikeimmat maisemat Meekonvaaran rinteillĂ¤.

Etualalla telttani Vaude Power Lizard SUL 1-2P. Meekonjärven laakealla kentällä. Oikealla aiemmin käyttämäni Vaude Hogan Ultralight Argon, jossa uinui nyt Juha. Power Lizard on hieman tilavampi, ja absidi riittää suojaamaan rinkan sateelta, mutta se on tästä huolimatta kevyempi. Taustalla yksi Suomen erikoisimmista luonnonsuojelualuista: Annjaloanjin kalkkinen pahta. Alarinne on pohjoisten kasvien ja perhosten paratiisi.

113

Meekonjärven autiotupaan rymysi 28.6.2011 pitkä, jäntevä ja pahanhajuinen saksalainen vaeltaja. Hän oli tullut jostain Norjan puolelta 11 päivää, joista seitsemään viimeiseen hän ei ollut nähnyt yhtään ihmistä. Mies esittäytyi vaeltajanimeltään Yuriksi. Ammattivaeltaja! Rinkka painoi yli 40 kg. Hän oli kävelemässä Kalottireitin päästä päähän harjoitellakseen Kalliovuorilla tapahtuvaa vaelluskilpailua varten. Epäuskoisina jäimme seuraamaan Yurin selän etääntymistä seuraavana aamuna. Miehen silmissä siinsi Kiplisjarvi ja siellä odottava erinomainen suomalainen olut, Kahu.

jen kirmailua, kuuntelin poikain jauhantaa nuotiolla, nautimme opeporukassa iltapalasta ja vetäydyimme puulle. Iltasaduksi ajattelin ruokavalintojani. Ne olivat huonoja. Kaikkein huonoin idea oli ottaa ateriankorviketta jauheena, koska jo sen maku oksetti jo etukäteen. Pirtelöä ei vaan voi tehdä hernepohjalle ja maustaa sitä vaniljalla. Eivät sovi. Eivät millään.

iistai 30.8.2016. Kilometreinä pitkä, mutta maastonsa perusteella keskimittainen siirtymä telttailijan paratiisista telttailijan kiviseen helvettiin. Meekolta nousimme ensin 114

Auringon lempeästi valaiseman Meekonjärven ympäristö oli luonnoltaan värikäs ja monimuotoinen . . .

. . . mutta vain muutamaa tuntia myöhemmin tallustimme jo lähes värittömässä Kuun maisemassa Guonjarvaaran yli. Sade alkoi 20 minuttia kuvan ottamisen jälkeen. Vasemmalla kohoavat tunturit ovat Kahperusvaaroja. Oikean reunan nyppylä on Kalkkinippa. Näiden väliin jäävä laakso on Guonjarvággi.

hivuttaen aakealle ylätasangolle, jonka tasaista baanaa askel vei kuin huomaamatta Kuonjarjoelle. Joessa, Kuonjarissa, oli kitukasvuisia rautuja, joita muoniolaiset narrasivat toista kymmentä iltapalakseen. Kuonjarjokea ylittäessämme törmäsimme vaeltajiin, jotka eivät yllättäen tarjonneet minulle töitä – isä ja kaksi tytärtä. Vanhempi tytär oli muistanut ottaa meikit mukaan, mikä aiheutti keskustelua. Vaelluksilla ei ole tapana tälläytyä. Miksei? Vaikka ihmisiä on erämaassa vähän, kontakteja on paljon, ja ne otetaan tosissaan. Jos meikin tarkoitus on vaikuttaa ihmiskontaktiin positiivisesti, juuri erämaassa kannattaa meikata. Sitä ei koskaan arvaa koska joku tarjoaa työtä. Parisuhdettakin olen nähnyt ehdotettavan. EhdottaYksi muoniolaisten Kuonjarjoesta kalastamista 14 rauduista. Kovin kitukasvuisia olivat, mutta niistä syntyi lopulta illallinen.

ja oli kuukausia porolaumansa kanssa elänyt juopunut vanha äijä. Kosittava oli vasta avioitunut teologian opiskelija aviomiehensä seurassa. Kuonjarvaaran etelärinteellä alkoi sade. Muistin tuon rinteen kivikon erityisen ärsyttävänä, mutta nyt siihen tuli lisähaaste. Isot pisarat kuvioivat silmälasini, ja jokainen pisara taittoi valoa mielensä mukaan. Kun astuin kivelle, en voinut olla täysin varma, astuinko sille kivelle, vai viereiselle. Vai kivien väliin? Nilkat nuljuten ja housut märkinä pääsin lopulta Simasen ja Lindan peesissä Saarijärvelle, ja löysin idyllisen paikan teltalleni. Pystyin silti ymmärtämään hyvin niitä jotka halusivat yöpyä tuvassa tai jatkaa sadetta uhmaten Kilpisjärvelle yöpymään tuvassa. Olimme kuitenkin yksiselitteisen selkeän linjan kannalla. Kaikki yöpyvät Saarijärvellä. Teltassa hytisten, tai kaverin haisevat varpaat suussa tuvassa, mutta kaikki yhdessä. Ryhmä on vapautettu viimeiselle etapille. Oikea ruoka ja lakanat houkuttivat jo niin, että lähtö muistutti mullilauman kevätkirmausta Haltialassa.

118

Kolme valtakuntaa. Kuvan etuala on Suomea, mutta jo vastarannalla ollaan Norjassa. Saana on taas Suomessa, mutta vasemmalla häämöttävä Tuipalin ylänkö on jo Ruotsia.

119

Saarijärvellä satoi illalla vettä ja yöllä pakasti. Teltat olivat aamulla ahtojäässä. Dita ja MakaPaka eivät olleet tästä moksiskaan.

eskiviikko 31.8.2016. Yöllä Saarijärvellä satoi vettä. Isoja pisaroita. Aamulla teltta oli tönkköjäässä. Ravistelimme teltoista päällimmäiset hileet, päästimme lauman irti, ja jäimme opettajaporukalla fiilistelemään joukon hännille. Tunnelma muistutti Tour de Francen viimeistä etappia. Maisemat eivät enää olleet koettuun verrattuna kummoisia, saavutettavaa ei enää ollut. Saana näytti ensin koillisen poskensa, sitten kaakkoisen nokkansa ja lopulta lounaisen poskensa. Olimme jo kotimatkalla, ensimmäiset 11 kilometriä siitä kävellen. 120

RyhmĂ¤kuva ennen illallista

121

Kake kertoi hyräilleensä Kotiteollisuuden Raskaat veet -kappaleen kertosäettä noustessaan yksin Haltille kesäkuisen yönä 2011. Kykenin samaistumaan. Kappale on sen jälkeen soinut minunkin päässäni kaikilla vaelluksilla. Nyt korvamato ryömi esiin vasta lentokoneen noustessa Kittilän kentältä. ”Sinä kiipeät hattaravuorta ja koitat päästä huipulle ennen iltaa. Sinun sanasi pitää kuin lukinseitti, kuljet haurasta kuunsiltaa.”

Asetuimme taloksi Tundrean rivitaloon, kävimme ostamassa Kilpishallista epäterveellistä mättöä, kiersimme tarkastamassa että kaikilla opiskelijoilla oli kaikki hyvin ja saunoimme viikon kuonat pois – kahdesti. Kävimme pettymässä Tundrean seisovan pöydän päivälliseen. Katsoimme huonosta töllöstä Huuhkajien peliä. Viikon olin odottanut oikeaa ruokaa, oikeaa sänkyä ja korkeakulttuuria. Punkkaan asettuessani aloin olla valmis retkimuonaan ja telttaöihin. Jos joskus oppisi sen että ruoho on aina jostain vinkkelistä vihreää.

122

orstai 1.9.2016. Kotiin. Eloon herännyt, viestejä, päivityksiä ja ilmoituksia eilen minuuttitolkulla täristänyt älypuhelin herätti kuudelta. Satoi. Oli synkkää. Tummanharmaa huputettu Saana oli luotaantyöntävä. Kävimme kelpo aamiaisella, haimme viimeisen vesinäytteen Kilpisjärven rannasta ja pakkasimme osittain märät ja haisevat varusteet lentokuntoon. Reiska tuli hakemaan mökkien oville peruutellen, koska tiesi vaeltajien olevan tässä vaiheessa äkäisiä, ja inhoavan kävelemistä. Reiska on mainio mies. Neljän vaelluskurssin jälkeen jo vähän niin kuin perhetuttu. Näin bussin ikkunasta sepelrastaan, ampuhaukan ja riekon. Ajatukset karkasivat lukion arkeen. Töitä tulisi olemaan enemmän kuin koskaan. Biologian ylioppilaskokeeseen tulisi osallistumaan ennätysmäärä kokelaita, ja mantsan kokelaitakin oli paljon. Mantsan koe oli kaiken lisäksi ensimmäistä kertaa sähköinen, emmekä olleet harjoitelleet sitä vielä kertaakaan. Kursseja oli paljon ja ryhmäkoot etenkin syventävillä kursseilla tapissa. Silti olin tyytyväinen että sain tehdä loppuvuoden töitä siisteissä sisätiloissa. Olen mukavuutta rakastava löllykkä. Päätin (taas kerran) Saarijärvellä teltan kohmeista, vettä untuvamakuupussille tiputtelevaa kattoa tuijottaessani etten enää lähde vaellukselle, mutta Kilpisjärvellä vuoden 2017 reissua 123

suunniteltiin jo yksityiskohtaisesti. Touhussa ei ole järkeä. Vaellusta valmistellaan yli puoli vuotta. Rahan kanssa pelataan. Vaikka saan kurssin palkan ja päivärahat, rahaa vaellukseen menee enemmän kuin mitä siitä tulee. Ensimmäisen jakson alun olen huolissani ja innosta täpinöissäni, ja muut kurssit jäävät hunningolle. Vaelluksen jälkeen en ehdi enää kursia kursseja kasaan, vaikka sijainen olisi hoitanut oman rastinsa miten hyvin. Kaiken lisäksi olen kotoa poissa toista viikkoa, ja Kati yrittää selviytyä sekä omasta uudesta lukukaudestaan että niin ikään uuden lukukauden aloittaneiden lasten asioiden järjestelystä. Mutta pahempiakin harrastuksia voisi kai olla? Ja paljon huonommassa seurassa? Jotkut käyvät baareissakin. Saimme kokea kuuden vaelluspäivämme aikana suurtuntureiden säiden vaihtelun. Oli lotomärkää, myrskyä vedellä ja ilman, raekuuroja, leppeää Aurinkoa, lunta ja kuuraa. Kuvassa MakaPaka ja Dita Saarijärvellä kirpeässä aamupakkasessa.

Lähde: Maanmittauslaitos

Satelliittikuva Suomi-neidon manikyyristä. Osa Haltin massiivin pinnasta on rautapitoista duniittia, minkä seurauksena Halti erottuu maisemassa selvästi punertavana. Duniitti rapautuu pinnaltaan karheaksi, raspimaiseksi rohjoksi, joka kuluttaa kengänpohjia. Vuoden 2013 vaelluksellamme uusien vaelluskenkieni pohjasta irtosi puoli senttiä kumia kiertäessämme Haltin ympäri. Suomen korkein kohta (303B) on duniittivyöhykkeen luoteispuolella. Kuvaan merkitty paikka 1317,1 on Suomen korkein tunturin huippu, Ridnitšohkka.

Ryhmäkuva juuri ennen Haltille lähtöä

126

Vaelluskurssi 2017 Kai sen voi jo myöntää, pelkäsin viime vuoden vaellusta villisti koko kevään ja kesän. En ollut selviytynyt vaellusreitistä ensimmäisellä yritykselläni. Toinen riuhtaisu vastuullisena opettajana tuntui uhkarohkealta peliltä. Maaston haastavuus askarrutti muutenkin. Hetta-Pallas oli tuhonnut polvia, ja nyt lähdimme pidemmälle taipaleelle paljon jylhempiin maastoihin. Kylmä kalmasi viimeistään silloin kun Juha osti ensiapupakkaukseen jauhetta johon imeytetään verensyöksyt. Oli helpottavaa huomata, että olimme ajatelleet väärin. Ounas-Pallastunturit ovat nyppylä keskellä tasaista, joten elämysten maksimoimiseksi polku on vedetty huippujen yli. Käsivarressa elämys on pysyvästi tapissa, joten reitit kulkevat helpointa väylää. Elämässäni oli keväällä ja kesällä 2016 monia murheita, joten olin heti vaelluksen jälkeen valmis huilivuoroon. Joku sanaseppo on uhonnut, ettei vaihtaisi elämästään päivääkään pois. Minä vaihtaisin lähes yhdeksän lukukauden 2016-2017 urvottavaa kuukautta. Vaelluksella oli hyytymiseen osasyynsä, joten aloin ajatella pari vuotta sitten lukkoon lyötyä syksyn 2017 vaellusta viimeisenä. Lopullinen päätös syntyi heinäkuussa 2017, kun kärsin jalkapohjan kivuista, plantaarifaskiitista. Viisi kertaa riippakivenä riittää. Ei enää hätäisiä b-suunnitelmia. 127

128

Sopuli joka tuhosi lopullisesti mahdollisuuteni nousta Haltille kesäkuussa 2011. Matka oli alkanut huonosti. Hyydyin jo ensimmäisen taipaleen puoliväliin, kauan ennen Lossujärveä, ja olin Pihtsusjoen kahlaamolle tultaessa pahasti horjuvainen. Juuri ennen jokea sopuli osui polulle irvistelemään. Pyörin sen ympärillä kuvia räpsien, kunnes - naps - liukastuin ja rikoin polveni. Ei auttanut muu kuin jäädä kuntouttamaan kinttua Vuomakasjärven rantaan sillä välin kun Kake kipaisi Haltille.

Vaellusreitti

Ei enää Juhan epätietoisuutta siitä pääseekö kalju hylje Perä-Jormaksi vai ei. Lojun jatkossa sohvalla kun muut taapertavat tunturissa. Olen tähän touhuun liian vanha ja raihnainen. Olin tähän liian vanha kenties jo lapsena. Viimeinen vaelluskurssini, mutta millainen! Suomi täyttää sata vuotta ja Arkadian yhteislyseo 90. Juhlavaellukselle seuloutui 28 Arkadian yhteislyseon opiskelijaa, ja kahdeksan senioria, Hetta-Pallas -välin taapertaneita (seitsemän veljestä ja Venla, tietenkin, Nurmijärveltä kun ollaan). Muonion lukiosta lähti mukaan ennätykselliset seitsemän opiskelijaa, joten ryhmäämme kuului lopulta 45 vaeltajaa. Tutkimuksiin panostettiin enemmän kuin koskaan, ja opiskelijat jakautuivat työryhmiin kantamaan vastuuta. Nyt oli suuret suunnitelmat. Tosi isot.

Kuntoilin alkukesällä suunnitellusti, mutten tullut kuntoon. Olin päättänyt jo keväällä suunnitella tunturivesi-, kasvillisuus- ja fysiologiatutkimusten raporttien layoutin kesän aikana niin että vaelluksen jälkeinen työ olisi helppoa. En suunnitellut. Olin päättänyt palauttaa mieleen tutkimusten ohjelman ja laatia itselleni nuotit käytännön toteutukseen. En palauttanut. En laatinut. Olin päättänyt kerrata kesän aikana tunturikasvien määritystä, jotta huomaisin huohotuksen lomassa elikset. En kerrannut. Ehkä parempi näin. Säilyy spontaanius. Tuoreus. Heinäkuun lopussa heittäydyin huomaavaiseksi. Tiedotin muun muassa kolmessa Facebook-ryhmässä vaelluksemme aikataulusta, jotta yksinäisyyttä kaipaavat vaeltajat voisivat suunnitella reittiään. Harva kun lähtee erämaahan päästäkseen ihmisjoukkoon. Sain yllättäen melkoisen määrän kuraa niskaani. Olin elänyt kuplassa, ja ajatellut ettei tästä vaelluksestamme kukaan keksisi pahaa sanaa. Keksi. Yllättävän monelle keskiäkäiselle tunturissa kävelevä 18-vuotias on ongelma. Kommenteissa toivottiin, ettei tuollaisia ryhmiä vietäisi Lappiin mölyämään. Yhdessä viestissä sain yksityiskohtaisia ohjeita parempaan opettajuuteen: ”Nämä nykynuoret voisi lahdata (todella, lahdata!) vaikka Nuuksioon tai Torronsuolle, eikä Lapin rauhaa tuhoamaan.” Profiilikuvien perusteella näiden etukäteispalautteiden antajat olivat pääosin koiria ja kissoja. Kärkkäitä lemmikkejä. Ihmisten asenteet olivat positiivisempia. 130

Koirat haukkuivat, mutta valmistautuminen jatkui. Keväällä oli pidetty oppitunteja toiminnasta erävaelluksella, erityisesti ravinnosta ja varusteista. Juha opasti lisäksi opiskelijat kesän fyysisiin harjoituksiin: pitkiä kävelyitä, porraskiivintää. Kesän aikana opiskelijat raportoivat Facebook-ryhmässä kesän valmistautumisestaan ja kyselivät viesteissä varustuksesta. Lopullista vastausta emme tietenkään osanneet antaa, sillä varustautuminen on yksilöllistä, parhaimmillaan jopa syvällistä itsetutkiskelua. Tavallaan jokainen varuste on turha. Jos lähtisin tuolle sadan kilometrin kävelylle alasti, ilman ensimmäistäkään varustetta, luultavasti selviäisin siitä hengissä. Vilu olisi - ja nälkä, paha olo ja kipuja. Mutta selviäisin, tupien lämmöllä, vedellä ja variksenmarjoilla. Jos ottaisin mukaan vaikkapa Snickers-patukan ja kengät, ainakin nälkä ja kivut lieventyisivät. Kun kasaisin mukaani yhä lisää varusteita, jossain vaiheessa massan aiheuttama haitta ylittäisi niiden tarjoaman hyödyn. Vaellukselle varustautuminen on tasapainoilua. Otanko mukaan varmuuden vuoksi? Yhä useammin en. Oma varustukseni on vihdoin hioutunut minun näköisekseni. Seitsemän vuotta ja kymmenen vaellusta siihen meni. Jouduin hankkimaan ruokien lisäksi kevytkeittimen viime vuonna louhahtaneen tilalle, mutta muilta osin olin omavarainen. Vaikka tiesin katuvani päätöstäni vaelluksen aikana, päätin panostaa entistä enemmän reissun taltioimiseen. Ensimmäisellä 131

Neea

Karoliina

Pihla

Leiriytymisharjoitus urheilukentällä. Etualalla Sofia, Noora ja Nella täräyttävät teltan pystyyn hyppysellisessä silmänräpäyksiä. Taustalla Aleksi ja Sampo, Verneri ja Paul, ja Susanna ja Elli.

133

vaelluksella mukana oli Canon 7D, sitten 6D ja nyt näitä selvästi painavampi 5D Mark IV. Aiemmin hyvin palvelleiden Canonin 17-40 millin ja 100 millin objektiivien kaveriksi otin painavan Sigman 35-millisen F1.4 Artin. Videota ja vedenalaiskuvia varten mukaan lähti kaksi GoPro Hero 5 Blackiä Karma käsigimbalilla, Removun etänäytöllä ja pitkällä puomilla. Tähän lisäsin vielä leluksi kuvanlaadultaan kehnon, mutta viihdyttävyysarvoltaan kohtuullisen Samsung Gear 360 -ympärikäydäänyhteentullaan -kameran. Ja jos kaikki muut pettäisivät, Sony DSC RX100 pelastaisi. Ääntäkin on kiva olla, joten nappasin mukaan Røde NTG-2 haulikkomikin karvoituksineen. Jalustan sentään daungreidasin: mukaan lähti kaksi rimpulaa muovista monkeypodia kiinalaisesta postimyynnistä. Luultavasti ainoalle vaellukselleen.

orstai 24.8.2017. Röykkä, kello 7.58. Lämpötila 10,4 °C, ilmankosteus 60,5%, tuuli 3,2 m/s N, Juhan hopeanuoli kaarsi esiin mutkan takaa. Tämän hetken toteutumista olin pitänyt absoluuttisena mahdottomuutena vain kaksi viikkoa aeimmin. Minulla on ollut haasteita terveyden kanssa jokaisen vaelluksen alla, mutta nyt oltiin noustu nekstille levelille. Olin kuntouttanut kuukauden päivät jalkapohjan plantaarifaskiittia ja siihen liittyvää luupiikkiä. Näiden kanssa temppuillessani olin avannut tien papilloomavirukselle, joka kehitti intensiivisimpään hoitokohtaan kivuliaan, valtavan kokoisen pahkuran, syylän. Otin epätoivossani 134

yhteyttä kahteen lääkäriin - molemmat entisiä oppilaitani - ja ruinasin heiltä pikaparantavaa poppaskonstia. He olivat ensin varovaisia: se paranee kyllä muutamassa kuukaudessa. Kuukaudessa! Vaellukseen oli aikaa kaksi viikkoa, enkä pystynyt kävelemään! Jatkoin ruinaamista, kunnes sain tosimiesten ohjeen: »Mene rautakauppaan ja osta karkeaa hiekkapaperia. Raspaa sillä pahkura pois pohjia myöten niin että veri tirisee. Toivo sitten että haavan päälle kehittyy edes jonkinlainen suoja.» Menetelmä kuulosti hurjalta, mutta biologin aivoon loogiselta. Jos valkosolut eivät tajunneet hoitaa ongelmaa pois, niitä piti kannustaa. Niinpä minulla oli irvokkaan näköinen kraatteri jalkapohjassa vain puolitoista viikkoa ennen sadan kilometrin rinkankiikutuksen alkua. Kuopan pohja näytti kuivuneelta lihalta. Sen pinta pisaroi vaaleanpunaista kudosnestettä. Sitä kivesti. Mutta vain kolmen vuorokauden kuluttua tästä en tuntenut kävellessä minkäänlaista kipua. Ihmeenä tuota voisi äkkinäinen pitää, mutta paraneminen perustui tietoon, biologiaksi kutsuttuun tieteenalaan. Pelkääjän paikka paljasti todellisuuden: Klaukkala on sikaruma. Kadut kuorittu auki, kuorimattomat ruokkoamatta. Bussipysäkkien lasit potkittu sisään. Rumia, vain karvan verran S-marketin raadolle kalpenevia rakennuksia. Jossain tuon rappion seassa mellastavat tulevat kivensisän asukkaat. Heittelevät kivillä kyttiä. Harmaa ja tuulinen aamu saattoi korostaa in135

Airbus A321 on laskeutunut pilven alle Ivalon eteläpuolella. Minun korvilleni tämä konetyyppi on ollut erityisen vaikea. Jokaisen vaelluskurssin ensimmäisen päivän olen viettänyt puolikuurona korvien lukkiuduttua laskeuduttaessa. Nyt kokeilin ensimmäistä kertaa korviin ruuvattavia paineensäätelijöitä. Ne toimivat! Yrityksen ja uudelleenyrityksen kautta löysin lopulta myös keinon ammentaa tulpat pois korvista ilman pinsettejä. Ei kipuja. Ei TÄH?!

horealistista tunnelmaa. Väitän silti ettei kauneus asu aina katsojan silmässä. On olemassa absoluuttista rumuutta. Klaukkalassa. Ja Vantaalla. Hopeanuoli talteen lentoparkkiin ja yhteysaluksella kakkosterminaaliin. Opiskelijat olivat jo siellä. Senioritkin. Pajun leuasta oli työntynyt komea gingerparta. Muut olivat jotenkuten tunnistettavissa. Harmittelimme hetken Eliaksen viime hetken poisjääntiä ja Vernerin kipsiä. Muoniolaisista vaihto-opiskelija Fiona oli joutunut perumaan lähtönsä, joten muonavahvuutemme oli lopulta 41. Olihan siinäkin töppösiä tunturinummea tömpsyttämään. 136

Kuvasin GoProlla joitakin tapaamisia kentällä, koneen nousun ja laskeutumisen pilvestä Ivaloon. Pinnallisesti herättelin yhä toiveita hassunhauskasta vaellusvideosta, mutta syvimmässä sisimmässäni olin jo luovuttanut. Minulla ei riittäisi syyskuussa aikaa eikä voimia kunnianhimoisen videon leikkaamiseen. Realistisempaa oli keskittyä still-kuviin, ja noukkia GoProlla tilaisuuden tullen pätkiä Sampon raakattavaksi. Gimbalia en silti suostunut jättämään matkasta, vaikka se painaa enemmän kuin paketti saaristolaislimppua. Pehmeä ajo on kaunista. Toiminta oli tehokasta. Oli syytä olla, sillä tällä kertaa illan ohjelma oli tiukka. Tavarat kumihihnalta, Reino kyydissä Muonioon, kuulumisten vaihto (»Eihän sitä vuodessä ehdi kummoisia tapahtua») ja päivällinen huiviin. Olin lähettänyt etukäteen postissa vesinäytepurkit, lentokoneen ruuman hyljeksimiä elektronisia vimpaimia, isompia vaellusvaatteita ja 300-millisen objektiivin. Ehdin juuri ja juuri kaivaa lasin paketista ennen sen roolisuoritusta Harrinivalla. Olin laskettellut aiemmin kumiveneellä koskesta, joten keskityin nyt dokumentointiin. Virittelin päiväkotilapsilta näyttävien Juhon ja Juhan kypäriin GoProt, laitoin ne tallentamaan HD-kuvaa 120 kuvan sekuntinopeudella ja liftasin kyydin Lindalta. Liukastelimme ensin passiin kevyesti tyrskähtevän Pahtosenkosken partaalle, ja sitten isommin ärjyvän Äijäkosken terasseille. Sain omasta mielestäni kelvollisia koskenlaskukuvia. Aikataulu toimi. Pitkän put137

Tenavat on puettu pirteän värisiin kuravaatteisiin. Vain olkavarteen napitettavat Rukka-kurahanskat puuttuvat. Edessä on jännittävä seikkailu. Karoliinan hymy ei silti hyydy. Se säihkyy aina. Taustalla ikiaurinkoinen Venla.

ken muutaman kymmenen minuutin työ oli tehty. Se pakattiin takaisin palautuslaatikkoon. Aloin aavistella: näin tiukkapipoinen suunnitelma louhahtaa väistämättä joskus. Illan ohjelma jatkui vähintään yhtä tiivinä. Sääennuste oli lohduton. Rinkkojen tuli sietää horisontaalinen pisarointi. Pakkasin kamerani tuplapusseihin ja hylkäsin viime hetkellä vähemmän tarpeellisia välineitä. Laajakulmaobkjektiivi sai jäädä. Samoin 360 asteen kamera. Kauhoimme hiki hatussa iltapalaa, jotta kokki pääsisi ansaitulle iltavapaalle, ja kävimme rekisteröimässä kehonkoostumusmittarilla kroppamme alkurakenteen. Sitten katkounta. 138

Hurjapäät Äijäkoskella.

Oskari syöttää. Liikkuva koulu tuntuu toimivan Muoniossa hyvin. Pingispöytää ei ole loppusijoitettu kellariin, vaan se on keskeisimmällä mahdollisella paikalla aulassa. Myös luokissa pyörivät jumppapallot näyttivät olevan käytössä.

erjantai 25.8.2017. Muonio, kello 7.30. Lämpötila 6,7 °C, ilmankosteus 99,2%, tuuli 4,7 m/s N. Heräsimme varhain, tankkasimme aamiaisen huolella ja nousimme busiin. Sää oli sitä mitä pitikin: vettä tuli kuin aisaa, lämpötila oli laskussa ja tuulen nopeus nousussa. Myöhemmin kävi ilmi, että norjalaiset meteoriitit ennustivat koko vaelluksemme sään tismalleen oikein kaksi viikkoa etukäteen. Ovat ammattilaisia. Harmillisen hyviä tässä tapauksessa. Yliperän lähestyessä innostuin tarinoimaan bussissa Kilpisjärven historiasta, lyhyestä mutta nopeasta lantalaistumisesta, Ultima Thulen muuttumisesta mökki- ja pahvilaatikkokyläksi. Tie jota ajoimme on valmistunut yllättävän myöhään, vasta jatkosodan alussa 1941. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan Kilpisjärvellä oli hiljaista, sillä matkustavaisten taukopaikaksi tarkoitettu Siilastupa valmistui Siilaskosken rantaan vuonna 1916. Isännäkseen tupa sai karstulalaisen Valde Viikin. Vielä saman vuoden kesäkuun viidennen päivän iltana Kilpisjärven jäätietä pitkin majataloon saapui neljä kalastajiksi uskottua miestä. Illalla mossahti. Miehet olivat Saksasta lähetettyjä jääkäreitä, joiden tehtävänä oli tuhota venäläisten ammusvarasto. Tehtävä onnistui. Kilpisjärvi nousi osaksi maailmanhistoriaa kirjaimellisesti rysäyksellä. Kilpisjärven pamauksena tunnetun tapahtuman muistolaattaan kirjattiin: »Kun painui päät muun kansan maan, me jääkärit uskoimme yhä » 141

Näkymä bussista yritti masentaa vaeltavan mielen. Vihmoi ja tuiversi. Biologina kiinnitin huomioni pisaroiden sijaan puihin. Männyn ja kuusen esiintymisen raja on takana. Tunturikoivu muodostaa puuston yksin. Didnojoen voimalan jälkeen sekin jää taakse.

Kesällä 1946 Valde ja Hulda Viikin pihaan asteli pyöräänsä taluttaen Helsingin yliopiston eläintieteen professori Olavi ”Okla” Kalela. Kalela oli kiinnostunut populaatiodynamiikasta, eliöiden kannanvaihteluista ja niiden syistä. Lappiin hänet toi tunturisopulin, harmaakuvemyyrän ja lapinmyyrän jo silloin kuuluisat, mutta yhä lopullista selitystä kaipaavat massaesiintymiset, ja niitä seuraavat lähes sukupuutoilta vaikuttavat katovuodet. Kalela sai tutkimusryhmänsä käyttöön sittemmin hiirimökkinä tunnetun Viikien vanhan talon, nykyisen Helsingin yliopiston biologisen aseman edeltäjän, ja apulaisekseen Viikien pojan, Urhon. Vuonna 1960 Kalelan avustajiin liittyi myös hörökorvainen myyränpyytäjä Asko ”Kiekunen” Kaikusalo, joka menetti saman tien sydämensä, paitsi tunturien pienille nököhampaille, myös Yliperälle. Myyrännylkemisen ohessa Kiekunen alkoi vetää myös tunturissa turistiretkueita, ja ystävystyi reissuillaan kollegansa, legendaarisen eräoppaan Yrjö Metsälän kanssa. Vuonna 1976 ystävykset julkaisivat kirjan Tarujen tunturit, jonka ensimmäisen kappaleen tarina on juurtunut osaksi lapinmystiikkaa. Etu-Halti Halti

Tarujen tunturit Jäätävä viima pyyhkii pohjoisesta. Se hakee hyisen huokunsa Ruijan rannoilta, kokoaa voimansa arktiselta lakeudelta ja viuhuu ujeltaen Saanan rinteissä. Pahdan rosoisissa louhuissa sen soitto muuttuu valitukseksi, joka kuuluu alas kylään saakka. Saana itkee taas kuten silloinkin: Silloin täällä suurten puiden ja suurten lumien maassa eli vain jättiläisiä. He asuivat eri kylissä, kukin heimo omassaan, kävivät Jäämerellä kalassa ja polttelivat suunnattomia nuotioita. Nyt metsät ovat hävinneet, muuttuneet järvien pohjissa vettyneiksi luurangoiksi, mutta loimut ovat jäljellä. Jättiläisten nuotiolieskat kohosivat taivaalle ja palavat revontulina yhä tänäkin iltana. Käsivarren tuntureilla eli Haltin heimo, jota johti mahtava Haltin äijä. Heidän kylänsä sijaitsi Porojärvellä, mutta usein haltilaiset seikkailivat sotaretkillä ruijalaisia ja muita heimoja vastaan. Käsivarren jättiläisiin kuului myös Saana, vaisu ja jörö mutta muita komeampi nuorukainen. Hän ihastui naapurinsa Malla-äidin tyttäreen, neitoon vailla vertaa. Aikansa romanssia ra144

Viimeisenä vaelluspäivänä pääsimme näkemään jörön Saanan ilman huntua. Saanan tunnusomainen muoto on syntynyt Skandien poimuttuessa. Arkoosikvartsiitista koostuva kova lippa työntyi pehmeämpien kivilajien, prekambrisen pohjagneissin ja sedimenttikivien, päälle. Saanan rinteillä on myös kalsiumia sisältävää dolomiittia, mikä luo alarinteille oivan kasvuympäristön emäksisempää kasvualustaa suosiville kasveille. Kuvassa keskellä oleva Norjan puolen tunturi Čoahppevárri muistuttaa Saanaa niin ulkonäöltään kuin geologialtaan.

145

kenneltuaan nuoret tuumivat astua avioon. Häitä ryhdyttiin järjestämään Porojärven kirkolle. Vihkijäksi pyydettiin Norjasta vanha tietäjä, Paras, ja vieraiksi kutsuttiin kansaa kaikkialta Lapista. Oli kuitenkin väkeä, jota ei voitu kutsua. Vihamiehiin kuului Ruotsin uhkea Pältsa, joka myös oli iskenyt silmänsä Malla-neitoon. Hänen liittolaisiaan olivat häijyt pohjanakat, Jäämeren velhot. Yhdessä nämä päättivät estää vihkimisen. Kirkko tulvehti väkeä. Hääjuhlallisuudet olivat alussaan, kun kaikki jähmettyivät. Ovesta astui Pältsa: »Ei kutsuttu, mutta tulin kuitenkin katsomaan, koska en usko, että kaikki sujuu suunnitellusti.» Samalla hetkellä alkoi pohjoistuuli puhaltaa. Paras-tietäjä kutsui luokseen Mallaa ja Saanaa. Mutta parin lähestyessä alttaria myrsky yltyi. Tuuli ulvoi kirkontornissa ja koko rakennus järähteli. Suunnattomat jäämassat alkoivat vyöryä pohjoisesta kohti Porovuomaa. Kirkkoväki kaapaisi kauhuissaan karkusalle. Kotisijoilleen kaikki eivät ennättäneet, ennen kuin peittyivät jäävaipan alle. Hento Malla lyyhistyi lattialle, mutta Saana sieppasi hänet syliinsä ja kiidätti Kilpisjärven, vähäisen lampareen rannalle. Siihen he 146

jähmettyivät rinnakkain, Saana entistäkin jörömpänä ja Malla äitinsä äärelle, kaikilla kasvot etelään päin. Äidin ja tyttären kyyneleistä kasvoi kirkasvetinen Kilpisjärvi nykyiseen mittaansa. Myös Pältsa ennätti takaisin omille mailleen. Hänen liittolaisensa, raivoon intoutuneet pohjanakat eivät enää kyenneet hillitsemään tekojaan, ja niinpä Pältsakin peittyi korviaan myöten jäähän. Vain päälaki jäi näkyville. Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat, ja jättiläiset paljastuivat. Ne eivät enää liiku. Mutta muistot noista häistä näkyvät yhä. Hädissään pakenevan lapinväen vaatteet repeilivät tuiverruksessa ja verhosivat rinteet, laet ja laaksot. Joka syksy sama väriloisto tulvehtii tunturiin ruskan muodossa. Jos joskus kuljet Käsivarren tuntureita, kohtaat nämä jättiläiset, synkistyneen Saanan ja lumoavan Mallan. Kaukana Ruotsin puoParas, norjalainen tietäjä. 15.6.2015

lella näet harmaantuneen Pältsan ja vieressä teräväpäisen tietäjän, Paraksen. Jääkauden jälkeenkin nämä tunturit - kuten tunturit kaikkialla - ovat kokeneet lukemattomia tapahtumia, niin taruja kuin tosiakin. Ja jos kuljet siellä oikealla, myötätuntoisen vastaanottavalla mielellä, tavoitat kenties jotakin tuntureiden sadunomaisesta sisimmästä. Asko Kaikusalo & Yrjö Metsälä: Tarujen tunturit, WSOY 1974 Varsin tuntemattomattomaksi jäänyt iskelmäsanoittaja Hannu Seppänen ihastui tarinaan, ja kirjoitti sen pohjalta tekstin Arto Alaspään sävellykseen. Syntyi yksi iskelmähistorian erikoisimmista ja tunnetuimmista kappaleista, Haltin häät, joka julkaistiin Taiskan esikoisalbumilla Mombasa vuonna 1976. Taiska osallistui kappaleella myös Syksyn sävel -kilpailuun, mutta ylsi vasta sijalle 6. Kilpailun voitti edellisen vuoden Evakkoreen peesiavusta hyötynyt Erkki Liikasen Jokkantii. Kappaleen on sittemmin levyttänyt useampikin artisti, viimeisimpänä Kotiteollisuus. Dui du du, dui du du, dui du du, duu duu. Didnojoki, Norja, kello 12.15. Lämpötila 6,1 °C, ilmankosteus 100%, tuuli 5,1 m/s NNW, vesisadetta. Siviilivaatteet jätettiin epämääräiseen läjään Tundrean suksihuoltovajaan ja Kil148

Seniorivaltaja Krista oli ensimmäisenä valmis Didnon vesivoimalan nousuun. Jotain jännityksen tasosta kertonee se, ettei minulle jäänyt mitään mielikuvaa seisakilla olleista muista autoista ja työkoneista. Niiden melkoinen määrä paljastui kuvista.

pishallista napattiin mukaan tuoretta sapuskaa. Saaristolaisleipä, juustosiivupaketti ja metukkapaketti – ne ovat muodostuneet konseptiksi. Kilpishalli on ihmeellinen materiataivas. Ruukaavat sanoa: ”Mitä meiltä ei löydy, sitä sie et tartte.” Neopreenihanskoja siellä ei ollut. Niitä mie en tartte. Sade ei vaikuttanut pahalta kiipiessäni ryhmän edellä ylös Didnojoen vesivoimalan huoltotietä. Olimmeko huolestuneet turhaan? Puolessa matkassa ei enää tuntunut samalta. Kipitin Didnon sivupuron yli kevyesti kiviä pitkin loikkien, mutta osa ryhmästä ei halunnut ottaa

149

Elli ja Susanna ylittämässä Didnojoen sivupuroa. Tapoja on monia. Voit luottaa kenkien vedenpitävyyteen ja varren pituuteen, tai ripustaa kengät kaulaan ja lipsutella vedessä muovisilla skandaaleilla. Jos olet ottanut mukaan sauvat, ylityksissä niistä on iloa. Minä en ole sauvoille lämmennyt. Kilkuttavat vain ikävästi kivikossa.

Lotta

Linda

Arno

samanlaista riskiä. Niinpä jouduin odottelemaan puron rannalla pitkään. Tuuli oli voimistunut ja sade muuttunut rännänsekaiseksi. Minusta alkoi tuntua, että vasemmalta puhaltava tuuli oli saanut veden tunkeutumaan läpi kuoritakkini vasemmasta hihasta. Minusta ei ollut kokkailemaan ruokatauolla. Vilutti. Piti pysyä liikkeessä. Neopreenihanskoista olisi ollut iloa. Seurasin ryhmän häntäpään tilannetta huolestuneena. Punaiset posket olivat kalvenneet, huulet olivat kuin mustikkakeiton jäljiltä. Hytistiin. Jotkut nielivät kyyneleitä. Toisille kyyneleet olivat jo liian suuria nieltäväksi. Kamerat olivat vetäytyneet rinkkoihin. Siirryimme selviytymistilaan. Lossujärven autiotuvan siluetti horisontissa lämmitti, mutta pahin oli yhä edessä. Tuuli yltyi nopeasti. Tasainen puhuri sai seuraukseen yli kilometrin korkuiselta lumiselta Urtasvaaralta laskettelevia puuskia. Sade muuttui vaakasuoraan piiskaavaksi kovaksi lumeksi. Autoin muutamia opiskelijoita telttojen kasaamisessa. Sitten pimeni. Kävin hypotermian porteilla. Pyysin Juhaa auttamaan telttani kasaamisessa, totesin olevani hetken poissa pelistä, ryömin kahden makuupussin sisään ja jäin odottamaan lämpöä. Telttakankaan räpätys repi tärykalvoja. Kuuli ulkoa huutoja. Kiljaisuja ja kirkumista. Yritin poimia kakofoniasta Juhan äänen. Se rauhoitti vähän. Mutta vain vähän. Olin päästänyt itseni toimintakyvyttömään tilaan. Hävetti. Voiko häpeään kuolla? 152

Näillä myrskyyn. Kestrel 4000 mittaa lämpötilan, ilmankosteuden, ilmanpaineen ja tuulen nopeuden. Lämpömittari oli mukana vesitutkimusta varten. Myrsky-yönä mittasin tuulen maksiminopeudeksi 29,3 m/s ja alimmaksi lämpötilaksi - 0,8 °C. Ilmanpaine oli alimmillaan 903 mbar, meren pinnan tasolle siirrettynä 1004 mbar.

auantai 26.8.2017. Lossujärvi, kello 5.15. Ulkolämpötila – 0,2 °C, teltan sisälämpötila 2,3 °C, ilmankosteus 99,1%, tuuli 14,8 m/s N, jääsadetta. Myrsky oli saavuttanut suurimman voimansa aamuyön tunteina, ja oli vähitellen laantumassa. Edelleen se silti vyöryi tunturin rinnettä alas erikoisina, ukkosmaista ääntä tuottavina lumivyörymäisinä kielekkeinä. Sade ei ollut enää lunta. Satoi jääpaloja. Teltan katolle yöllä virittelemäni Kestrelin säämittari oli rekisteröinyt yöllä 29 m/s puuskan, vaikka mittari oli lievästi poikittain tuulen suuntaan nähden. Myrskyä voi siis huoletta kutsua myrskyksi. 153

Viimassa on haettava kaikki mahdollinen suoja. Juha ja Linda nauttivat aamupuuron puuvajassa.

En nukkunut silmällistäkään. Kun Juhan ääni hiljeni, alitajuntani päätti ottaa valvontavuoron. Kömmin aika ajoin teltastani kalsaripuvussani tuiskuun tarkistamaan leirin tilannetta. Kaikki matalaan painanteeseen sijoitetut teltat olivat pystyssä, mutta tuvasta tuulensuojaa hakeneiden telttakylä näytti lohduttomalta. Kolme teltoista oli sileänä ja muutama muu näytti epämuodostuneelta. Asukkaat olivat änkeytyneet tupaan. Varmistin ettei kaatuneissa teltoissa ollut ihmisiä, ja liukastelin takaisin telttani parin asteen lämpöön. Aamulla pidimme Juhan ja Lindan kanssa palaveria jatkosta. Juhan suunnitelma oli parempi kuin minun. Neljä pahimmin kastunutta jäisi minun kanssani Lossun tupaan kuivattelemaan 154

Aamulla myrsky oli jo laantunut, mutta telttoja se ei vieläkään päästänyt helpolla. Etualan pienessä painaumassa useimmat teltat kestivät myrskyn. Ylempänä töyräällä lähes kaikki teltat ottivat siipeensä. Taustalla näkyvä Lossun tupa pelasti meidät. Kahdeksalle hengelle tarkoitettu mökki majoitti yöllä 25 ihmistä. Kykenen kuvittelemaan tunnelman - mutta en kuvittele.

Emma

Paul

Noora

varusteitaan ja muut lähtisivät Juhan ja Lindan kanssa Pihtsukselle. Juhalta kertoi myös selityksen illalla kuulemilleni vieraille äänille. Eilen vastaan tulleet neljä miestä olivat nähneet Norjan puolen tuvalta otsalamppujen välkkeen leirissämme, ja lähteneet huolestuneina myrskyn halki auttamaan opiskelijoitamme telttojen kanssa. Hyviä ihmisiä on olemassa. Retkikunta jakaantui. Elsa, Suvi, Lauri ja Arno jäivät kanssani odottelemaan parempia aikoja, ja muut aloittivat 18 kilometrin taipaleen kohti Pihtsusta. Ilmapiiri oli raskas, sillä harva oli nukkunut yöllä, ja moni lähti yhä märkään ja viimaiseen Urtaslaaksoon läpimärissä varusteissa. Sää oli kuitenkin paranemassa ja uskoimme ajan ja Auringon parantavan haavat. Vietin Lossulla leppoisan päivän. Käppäilin tunturissa, tein kasviruutuja, testailin GoProta veden alla ja päällä, ja lueskelin puhelimeen lataamiani kasvikirjoja. Tunsin jotain samanlaista innostusta kuin pikkupoikana aloitellessani lintu- ja perhosharrastusta. Piintyneinkin eläintieteilijä saattaa näköjään kyetä eheytymään botanistiksi. Tunturissa monet etelässä tavalliset kasvit näyttävät eksoottisilta. Eilisen vaelluksen aikana äimistelemäni ihmekukkakin oli vain nurmitatar. Päivän aikana sade väistyi, tuuli tyyntyi ja Aurinkokin näyttäytyi. Botanisti saattoi käyskennellä tundrassa crocseilla. Teltassa oli jopa kotvan aikaa tukalan kuuma. 157

unnuntai 27.8.2017. Lossujärvi, kello 7.10. Lämpötila 2,8 °C, ilmankosteus 88,5%, tuuli 7,6 m/s W, pilvipoutaa. Päivä paikallaan teki tehtävänsä: pieni ryhmä uhkui menohaluja. Olimme päättäneet lähteä matkaan viimeistään kahdeksalta, mutta puhelimet halusivat olla Norjan ajassa. Lähdimme siis yhdeksältä. Aamulla ohut pilvihuntu verhosi taivaan, mutta heti lähtömme jälkeen taivas avautui, tuuli tyyntyi ja lämpötila lähti jyrkkään nousuun. Urtashotellin lounastauolla lämpömittari näytti 14,5 °C ja Riimmajärvi peilaili tuntureita rasva-

Käsivarren tunturivedet ovat kirkkaita. Tässä Lossujärven pohjaa Urtasjoen luusuassa.

Urtasjoen suvanto

Jos olisi pakko valita upein tai kaunein paikka suomalaisesta luonnosta, saattaisin taipua Urtasvankan kannalle. Suomalaisen luonnon päivänä 26.8. sain ihailla laaksoa Lossujärveltä. Seuraavana päivänä sain vaeltaa uljaan U-laakson läpi tyynessä kesäsäässä. Tätä voisi hyvinkin kutsua onneksi onnettomuudessa. Lähde: Maanmittauslaitos.

Urtasvankka

160

Arno ja Elsa kokkauspuuhissa Urtashotellilla. Taustalla RiimmajĂ¤rvi ja Urtaspahta.

Luxusta. Urttashotellin puucee. En ymm채rr채 mikseiv채t Lauri ja Elsa arvostaneet t채llaista mukavuutta.

tyynenä. Aurinko välkehti joen pinnassa, alarinteet hohtivat kesäisen vihreinä ja tuntureita verhosi puhtaanvalkoinen lumipeite. Kävelin Urtaslaakson läpi jo viidettä kertaa, mutta en ollut koskaan nähnyt sitä noin kauniina. Kiirunaparvi viipotti edellämme. Taivaalta kuului lapinsirkujen, urpiaisten ja mustaviklojen ääniä. Matka eteni vauhdikkaasti, vaikka tuntureiden lumi oli nostanut purojen vedenpintaa, ja ylitykset vaelluskengissä vaativat keskittymistä. Oli helppoa kompata Elsaa, joka hihkaisi: ”Nyt on kiva vaeltaa”. Oli todella. Kiva päivä. Perillä meitä odotti ryhmä ihmisiä, jotka äkkinäisempi opettaja olisi laittanut huumeseulaan. Eivät he nappeja olleet kuitenkaan nappailleet, olivatpahan vain käyneet aurinkoisella ja tyynellä Haltilla. Saimme nähdä sinivalkoisia kuvia, joissa ihmiset riekkuivat huipulla teepaidoissa - ja jopa ilman paitaa. Alhainen minussa pökki esiin. Muutuin myrkynvihreäksi kateudesta. Olen käynyt Haltilla kahdesti, mutta kummallakaan kerralla en nähnyt siellä 20 metriä pidemmälle. Ensimmäisellä käynnillä elettiin juhannusta. Vieraskirjan laatikosta sojotti jääpuikkoja horisontaalisesti. Toisella kerralla keli oli muuten vaan visvainen. Nyt olin raahannut mukanani seitsemän kiloa kameravarusteita nimenomaan Haltia varten. Ja juuri tänään sieltä näkyi hamaan ikuisuuteen. Toisaalta, päivä Urtaslaaksossa oli upea sekin. Ja töissähän minä siellä tunturissa olin. Olen siellä missä minua tarvitaan. Haltilla ei tarvittu. 163

Arkadian yhteislyseon ja Suomen liput ovat nousseet Suomen hupulle. Kuva: Kimmo Saira

Ryhmäkuva Suomen huipulla, rajapyykillä 303B. Kuva: Kimmo Saira

Mikko, Sanna, Oskari, Iina ja Sonja palaamassa Haltilta.

166

Arttu, Pihla, Joonas, Juho ja Kimmo viettämässä iltaa Pihtsusjärvellä. Polttopuu tuodaan avotunturiin suurella vaivalla, joten avotulen tekoa ei katsota hyvällä. Ylpeydestä pakahtuen olen seurannut, miten opiskelijamme ovat kasanneet kustannustehokkaita nuotioita muutamista vajan nurkkaan potkituista kalikoista.

aanantai 28.8.2017. Pihtsusjärvi, kello 6.45. Lämpötila 6,7 °C, ilmankosteus 76,2%, tuuli 0,2 m/s W, aurinkoista. Tunsin eläväni ihmettä. Ensimmäinen yö oli jo tuhoamassa kaiken. Oli lähellä ettei vaellusta keskeytetty ja porukkaa evakuoitu. Sitten Juha teki sarjan oikeita ratkaisuja. Ja nyt pari vajaa kaksi vuorokautta myöhemmin ryhmä oli koossa ja hyvissä voimissa. Suurin osa oli käynyt voimautumassa Haltilla. Ja mikä kummallisinta, vesitutkimus oli enemmän kuin aikataulussa ja kasviruutuja oli kertynyt yli tavoitteen. Vesinäytepurkeista on tullut minulle erityisen tärkeitä, sillä käsittääkseni vastaavaa aineistoa ei ole toista. Hetta-Pallas -reitin varrelta selvitimme jo kahdenkymmenen tunturiveden laa167

Suursmurffi ja MakaPaka Pihtsusjärvellä. Viisi vaelluskurssia kokenut MakaPaka kerskui koko matkan erätaidoillaan unohtaen kenelle oli puhumassa. Kyllä kai Suursmurffi tie168 tää miten smurffataan.

Haltijärvestä alkunsa saava Govdajoki vähän ennen Pihtsusjärveä. Vesi on kirkasta ja kylmää, ja analyysitulostemme perusteella erittäin puhdasta, ominaisuuksiltaan tislattua vettä muistuttavaa.

dun. Nyt Käsivarresta on kertynyt kaksikymmentä vettä lisää. Ja meillä on vieläpä näytteet samoista vesistä peräkkäisinä vuosina. Mitähän maksaisi veronmaksajille jos joku ympäristöviranomainen tekisi saman? Hötkyilemättä aloitimme pitkän kotimatkan. Ensimmäinen etappi oli cruisailua. Sovimme että pysähdymme joukolla ryhmäkuvaan Pihtsuskönkäällä ja lounastamme yhdessä Vuomakasjoen sillan partaalla. Muilta osin jokainen saisi edetä Meekolle haluamallaan tavalla. Artulle, Joonakselle ja Juholle tämä oli ilmeinen kalastuspäivä uljaissa maisemissa, minulle toinen päivä botanistinina ja monelle muulle kevyt siirtymä kahden yöpymispaikan välillä. Lounastauko oli minulle kaksijakoinen. Ensin tilannekomiikka viihdytti. Kävin kivien välissä luonnon kutsuessa, antamassa b-näytteen. Jostain syystä otin kameran matkaan. Kun palailin tekosiltani, Juho kysyi: ”Tuliko hyvää materiaalia?” Tyrskähdellen jatkoin evästelyäni, joka päättyi tragediaan. Jauhoin kuivalihaa, jonka joukossa oli jotain poikkeuksellisen kuivaa. Luunpala? Jo aiemmin kovia kokenut poskihampaani osui pahaan paikkaan, ja hajosi atomeiksi. Yli 37 vuotta materiaa murskannut myllynkivi tuli tiensä päähän. Juuri nyt sen piti, erämaassa. Laitoin käteni kyynärpäitä myöten ristiin ettei särky alkaisi vaelluksen aikana. Kymmenen Ibumaxia ei välttämättä riitäisi. 170

Juho yrittää kalaa Vuomakasjoesta. Ei narraantunut harri, ei noussut tammukka. Virta oli ilmeisen tyhjä.

171

Soile ja Neea lähdössä valloittamaan Saivaaraa. Tässä kohdin meidän opettajien ote herpaantui - tuplasti. 1) Unohdimme varoittaa maahisista. Maahiset ovat olentoja jotka elävät meille käänteistä elämää. Niiden jalkapohjat läpsyttävät maan alla meidän päkiöitämme vastaan. Saivaaran lähellä on tunnettu maahiskenttä, jossa asuu heimonsa ilkiö, Saivaaran Janne. Janne on helppo tunnistaa, sillä sillä on vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta. Tapahtui nimittäin niin ikävästi, että kerran kun Janne lämmitteli varpaitaan ahman suussa, Jannen eukko astui ahman hännän päälle. 2) Unohdimme kertoa, että tunturille menee polku takakautta. Huipulle nousuun ei olisi tarvinnut kiipijän otteita. Mutta loppu hyvin. Jannea ei näkynyt, eivätkä tytöt muksahtaneet.

Askel hidastui Meekonpahdan alla satumetsässä. Olin tullut tuohon paikkaan viidesti, ja hullaantunut aina. Polku johtaa känkkyräisten koivujen alle, jossa tunnelma on kuin sademetsässä. Kasvillisuus rehottaa. Yltäkylläisyys on silmiinpistävää. Nyt saatoin tulla tuohon paikkaan viimeisen kerran. Miten tuota tunnelmaa voisi impata riittävästi? No, katselin silmällä. 172

Juha ja Linda purkavat leiriä Meekonjärvellä. Meillä opettajilla oli asumuksenamme yksiöteltat. Kaikki olivat Vauden tuotemerkin alla valmistettuja. Kaikki ovat äärimmilleen pelkistettyjä ja ultrakevyitä. Kaikki 173 kestivät lumimyrskyn. Ilman sen ihmeellisempää tuoteasettelua: Vaude!

iistai 29.8.2017. Meekonjärvi, kello 7.15. Lämpötila 7,5 °C, ilmankosteus 77,5%, tuuli 4,1 m/s SE, pilvipoutaa. Yritin esittää yöllä insinööriä. Yksiötelttani on monessa mielessä erinomainen, mutta siinä on puutteensa: kondensiovesi. Yön aikana sekä ulkoteltan että sisäteltan alapuolelle tiivistyy vettä, joka viimeistään aamulla sataa makuupussille ja muille varusteille. Osa vedestä nousee maasta, joten se olisi torjuttavissa vaikkapa teltan alle levitettävällä avaruuspeitteellä. Suurin osa vedestä tulee kuitenkin minun hengitysilmastani, eikä sitä saata torjua mikään? Puin yön aikana ratkaisua, ja päädyin hyvin yksinkertaiseen sellaiseen: ratkaisua ei ole. Mihinkään ulos johdettavaan intubaatioletkuun en aio turvautua. Tämän päivän kävelyllä oli hyvin yksinkertainen käsikirjoitus. Ensin nousimme kolmisen kilometriä Kahperusvaarojen rinteille. Juuri kun luulit päässeesi mäen laelle, edessä häämötti seuraava. Sitten nylkytimme loivaa kumpua ylös ja alas, kunnes Kuonjarjoen moderni tupa yllätti nyppylän takaa. Ruokatauon jälkeen edessä oli nousu Kuonjarvaaralle, ja kohtuuttoman pitkä ja kivinen laskeutuminen Saarijärvelle. Kuonjarvaaralla alkoi sade. Ihan niin kuin oli alkanut ensimmäisellä Käsivarren vaelluksellani. Ihan niin kuin alkoi viime vuonna. Liukastelin mudan ympäröimillä kivillä niin kuin olin tehnyt jo neljästi aiemmin. Elämällä on taipumus toistaa itseään. Kun se alkaa tehdä niin, sitä pitää sorkkia. Pitää irrottautua kierteestä. 174

Artun, Joonaksen ja Juhon rautusaalista Kuonjarjoesta

Sampo

Joonas

Kimmo

Juha

Susanna

Sofia

Sofian tyĂśkalut. Kun kengĂ¤t ovat kunnossa, suuri osa taivaltamisen ongelmista on ratkaistu.

eskiviikko 30.8.2017. Saarijärvi, kello 7.10. Lämpötila – 0,2 °C, ilmankosteus 99,1%, tuuli 14,8 m/s N, puolipilvistä. Teltan sisäinen rankkasade. Makuupussi märkä. En löytänyt vaelluksen aikana keinoa saada kondensoituminen kuriin. Jos ei tuule, teltta ei vaan kertakaikkiaan tuuletu. Pakkasin lotomärän teltan ja makuupussin rinkkaan, heittelin kitusiin viimeiset ruuat ja luulin olevani etuajassa valmiina lähtöön. Sitten muistin vesinäytteet ja kasviruudut - ja olin myöhässä. Jälkeen en jäänyt, sillä olimme sopineet etukäteen vaeltavamme tänään ryhmässä. Linda lähti keulaan tavoittelemaan kolmen kilometrin tuntinopeutta. Lindan ohittaminen oli ehdottoman kiellettyä. Minulle tämä viimeinen vaelluspäivä oli fyysisesti vahvin. Tänään olisi mennyt yli pitkälti 30 kilometriä. Illallisella alumnit muistivat meitä lahjuksilla. Hetki oli tunteikkaampi kuin olisin osannut kuvitella. Vaellukset ovat vieneet elämästäni vain 37 vuorokautta, mutta onhan näitä varten eletty vuosia. Valmistautuminen kaikkiin vaelluksiin on aloitettu viimeistään puoli vuotta ennen starttia, minkä jälkeen tuleva rupeama on varannut aivokapasiteetista jonkinlaisen lohkon päivittäin. Jokaisen vaelluksen alla olen hätäillyt terveysongelmiani. Jokaisen vaelluksen alla olen tuntenut itseni liian pieneksi. Jokaisen vaelluksen jälkeen olen sairastanut riittämättömyyttä. Vaelluskurssit eivät ole olleet osa elämää. Elämä on ollut osa vaelluskursseja. 179

Akseli

Pihla

Martta

Emil

Elsa

Lauri

MakaPaka ja Suursmurffi viimeisellä ehtoollisella. Illallisen tuplapihvi oli hyvä, mutta aamiaiselta puuttui taas pekoni. Se risoi Makaa.

orstai 31.8.2017. Kilpisjärvi, kello 7.35. Lämpötila 7,3 °C, ilmankosteus 98,8%, tuuli 6,5 m/s SE, sadekuuroja. Rivarin seslonki oli ylellinen. Harmi etten ehtinyt kuorsaamaan siinä kuin kuusi tuntia. Yön ajan kuivatuksessa ollut teltta rinkkaan. Rinkka pikkumustaan. Aamiainen. Viimeinen vesinäyte (nro 19B) Kilpisjärvestä. Veden lämpötila 7,6 °C. Bussiin. Vesinäytteet, haisulikengät ja varavirtalähteet postipakettiin Muonion lukiolla. Subway Levillä. Hammassärkyä. Vakiokahvilassa oli vain yksi munkki. Ei osunut minulle. Lennolle. Vaellukseni olivat siinä. Ei kai tässä . . . sen kummempaa nyyhkytystä. Juha suunnittelee jo seuraavaa. 182

Paul ja Mikko säästivät pekonit viimeiseen päivään. Kunnioitettava strategia. Kuvassa Mikko ammentaa taaperrusenergiaa viimeisestä pekoniviipaleesta.

RyhmĂ¤kuva Luontokeskuksella vaelluksen jĂ¤lkeen

184

Yksi puuttuu Ei tarvitse olla lukujonojen ammattilainen huomatakseen että yksi puuttuu: syksyllä 2015 ei vaellettu. Syitä oli kaksi. 1) Valtiolliselta taholta tuli viestiä rahasäkin nyörien kiristämisestä. Lukiokurssien määrää piti vähentää, ja kun vaelluskurssi on kallis, työläs ja ekstraa, siitä luovuttiin ensimmäisenä. Myöhemmin oli määrä katsoa, voitaisiinko kurssi järjestää jatkossa parin vuoden välein. 2) Juha lisääntyi. Laskettu aika oli niin lähellä vaellukselle avointa aikaikkunaa, räkän ja ylioppilaskirjoitusten väliä, ettei erämaahan lähteminen tullut missään tapauksessa kyseeseen. Vaelluskurssi henkilöityy niin vahvasti Juhaan, ettei sijainen saattanut käydä kenenkään mielessä. Vaelluskurssi = Juha Himanen. Ysiseiskat putosivat väliin. Jälkeenpäin olen pohtinut, olisiko sittenkin pitänyt revetä? Ysiseiskoista muodostui minulle erityinen ikäluokka. Vaellusryhmä olisi ollut mallia hyper. Palkkaa en olisi kaivannut. Kolmen ensimmäisenkin vaelluksen henkilökohtainen budjetti lirvahti miinukselle. Matkat olisin voinut hyvin maksaa itse. Mutta ainoana opettajanako? Jos Lindakaan ei päässyt? Ilman Simasta? Ajatus tuntuu yhä mahdottomalta. Virallisen anteeksipyynnön haluan silti ysiseiskoille esittää. Olen pahoillani. Tiedän että monen mielessä kipinöi. 185

Ysiseiskoilla on tässä kuvassa sata aamua jäljellä. Yhtenäkään lukioaamuna ei herätty tunturissa poron koparoiden kalskeeseen.

186

Julkaisut Tunturikasvillisuustutkimus

Tulossa (kesĂ¤ 2018)

Tunturivesitutkimus

http://sipura.pp.fi/Julkaisut/Tunturivesitutkimus.pdf

Fysiologiatutkimus

Tulossa (syksy 2018)

Valokuvia 2012 (MS) https://mikasipura.kuvat.fi/kuvat/Arkadian+yhteislyseon+vaelluskurssi+2012/ Valokuvia 2013 (MS)

https://mikasipura.kuvat.fi/kuvat/Arkadian+yhteislyseon+vaelluskurssi+2013/

Valokuvia 2014 (MS) https://mikasipura.kuvat.fi/kuvat/Arkadian+yhteislyseon+vaelluskurssi+2014/ Valokuvia 2016 (MS)

https://mikasipura.kuvat.fi/kuvat/Arkadian+yhteislyseon+vaelluskurssi+2016/

Valokuvia 2017 (MS) https://mikasipura.kuvat.fi/kuvat/Arkadian+yhteislyseon+vaelluskurssi+2017/ Valokuvia 2017 (KS)

https://drive.google.com/drive/folders/0B2pjZlSNxeknYVpDRWVRMEI3Rkk

Valokuvia 2017 (LP) https://www.flickr.com/photos/143609418@N02/sets/72157685585074281/ Valokuvia 2017 (NY)

https://drive.google.com/drive/folders/0BwH5qenBIscTbEdPWVg4cUFoRUU

Valokuvia 2017 (SY)

https://drive.google.com/drive/folders/0Bw0RZaaCV4IMenBna0c4OGZvMlE

Vaellusvideo 2014

https://youtu.be/mRyzBn9qLZ4

Diaesitys 2016 https://youtu.be/n_9cQaf0BDQ Vaellusvideo 2017

https://youtu.be/z8HvNJ__5qc

Herakleitos 188