Dostojevskin anoppi ja savustettu hanhi by Mikkelin Kaupunki

Jutta Julkunen – Maarit Knuuttila

Dostojevskin anoppi ja savustettu hanhi

Hyödynnä Mikkelin seudun kulttuuriperintöä!

Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma

JULKAISU 2

Hyödynnä kulttuuriperintöä! FM Jutta Julkunen

KOHTAAMISIA Mikkelin seudun historialliset yhteydet Venäjään

FT Maarit Knuuttila

SÄÄDYLLISTÄ VIERAANVARAISUUTTA Ruokakulttuuri 1700- ja 1800-lukujen suomalaisissa kartanoissa

FT Maarit Knuuttila

RUOKA- JA KARTANOKULTTUURIN LÄHTEITÄ

Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen tavoitteena on seudun kulttuuriperinnön hyödyntäminen alueen vetovoiman lisääjänä.

Teksti FM Jutta Julkunen FT Maarit Knuuttila Toimitus FM Pia Puntanen Graafinen suunnittelu ja taitto Jyrki Suvimaa/Mainostoimisto Groteski Kustantaja Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hanke/Mikkelin kaupunki ISBN 978-952-5691-30-6 (nid.) ISBN 978-952-5691-31-3 (epaper) Paino: Etelä-Savon Kirjapaino Oy issuu.com: http://issuu.com/mikkelinkaupunki/docs/dostojevskin_anoppi_ja_savustettu_hanhi

HYÖDYNNÄ KULTTUURIPERINTÖÄ! Kulttuuriperintö muodostuu aineellisesta ja aineettomasta

vuorovaikutuksen, elinkeinojen ja teknologian kehityksen

menneisyydestämme ja on omintakeista eri alueilla. Maa-

myötä.

ilman merkittävimmät matkailukohteet, esim. pyramidit,

Kansanomaiseen ruuanvalmistukseen vaikuttivat sa-

Kiinan muuri tai maya-kansan temppelit ovat omien kult-

to, säilöntämenetelmät, ruuanvalmistusmahdollisuudet jne.

tuurialueidensa merkittäviä kulttuuriperintökohteita. Väli-

Herraskartanoiden ja pappiloiden kautta levisivät uutuu-

merellinen ruokakulttuuri on kaikkien tuntemaa ja antiikin

det. Esimerkiksi meille kaikille niin tutun perunan viljelyn

taruja toisinnetaan jatkuvasti esimerkiksi elokuvateollisuu-

aloitti Mikkelissä Saksalan kartanon isäntä, luutnantti Jo-

den tarinan kerronnassa. Kulttuuriperintö on siis hyödyn-

han Conrad Weber 1770-luvulla – kansan pariin se vakiintui

nettävissä.

vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin.

Matkailun perussisältöjä on paikallisuuden ja paikallis-

Savon kartanoalue muodostui 1700-luvun loppupuolis-

ten nähtävyyksien, tapojen ja elämäntavan esitteleminen.

kolla, kun sotaväkeä keskitettiin rajaseudulle. Sotaväen mu-

Venäläisten matkailijoiden määrä on viime vuosina lisään-

kana tulivat aatelisupseerit perheineen, ja alkoivat hankkia

tynyt Suomessa ja Etelä-Savossa merkittävästi. Olemme

omia kartanoita. Niinpä katsottiin mielenkiintoiseksi ja tar-

maantieteellisesti lähellä, ja tänne vetävät puhdas luonto ja

peelliseksi tarkastella Savon kartanoiden ruokakulttuuria,

ympäristö, hyvät mökkimajoitusolosuhteet ja monet muut

ruoka-aineita ja ruuanvalmistustapoja. FT Maarit Knuutti-

seikat. Toisen maailmansodan varjo määritti pitkään suhteita

la tuo artikkelissaan esille 1700- ja 1800-lukujen ruuanvalmistuksen maailman. Aineisto-osa puolestaan johdattaa

venäläisiin. Neuvostoliiton kaatumisen myötä ajat alkoivat

lukijan lisätietojen pariin. Halusimme tällä artikkelilla tuo-

muuttua, kontaktit lisääntyä ja saada uusia sävyjä. Mikke-

da yrittäjille, opettajille, opiskelijoille ja kaikille kiinnostu-

lissä päämajahistoriaa ryhdyttiin esittelemään ja hyödyntä-

neille perustiedot tuotteistamisen pohjaksi – näiltä perus-

mään huomattavan laajasti, ja tänä päivänä Päämajamuseo,

teilta aterioiden tai tarinoiden muokkaaminen toivottavasti

Viestikeskus Lokki, Mannerheimin salonkivaunu, Mikkelin

sujuu!

Klubi ja Jalkaväkimuseo esittelevät keskeistä kulttuuriperintöämme.

Julkaisu on toteutettu Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeessa. Kyseessä on 2-vuotinen EU-rahoit-

Halusimme katsoa muitakin näkökulmia – millaisia koh-

teinen hanke, jonka tavoitteena on seudun kulttuuriperin-

taamisia Mikkelin seudulla ja venäläisillä on ollut sotaisten

nön hyödyntäminen alueen vetovoiman lisääjänä. Hanketta

kohtaamisten lisäksi? Idän ja lännen kulttuuri- ja kohtaamis-

hallinnoi Mikkelin kaupunki/Elinvoima- ja kilpailukykypal-

alueelle sijoittuminen on määritellyt historiaamme ja kult-

velut, ja siihen osallistuivat Mikkelin lisäksi Ristiinan ja Hir-

tuuriamme rautakaudelta saakka. FM Jutta Julkunen käsit-

vensalmen kunnat.

telee artikkelissaan paitsi valtakunnan rajojen muutoksia, myös muuttoliikettä, kauppaa, teollisuutta ja monia muita ilmiöitä. Kun rajat ovat olleet kaakkoon auki, on vaurautta

Mikkelissä 15.1.2013

tullut näillekin seuduille. Yksittäisten henkilöiden avulla tarina tulee eläväksi – tästä on hyvä tehdä jutunjuurta venä-

Pia Puntanen, projektipäällikkö

läisille asiakkaille!

Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hanke

Julkaisun toisessa osassa pääosassa on ruoka. Ruoka puhuttaa erityisesti juuri nyt, mikä näkyy lehtien palstoil-

Maisa Häkkinen, matkailujohtaja

la, julkaisuina ja kokkiohjelmina televisiossa. Lähiruoka ja

Mikkelin seudun elinkeinoyhtiö Miset Oy

luomuruoka haastavat suurtuotannon ja einekset. Ruokakulttuuri ja ruuan kulttuurihistoria ovat kulttuuriperintöä

Riina Tuominen, toiminnanjohtaja

aidoimmillaan, sillä edelleenkin käytössä olevat perinteet

Etelä-Savon elintarvikealan kehittämisyhdistys

ovat syntyneet vuosisatojen kuluessa ihmisen ja luonnon

Ekoneum ry

FM Jutta Julkunen

KOHTAAMISIA Mikkelin seudun historialliset yhteydet Venäjään

Sisällys KOHTAAMISIA I - Sota ja politiikka Savilahtelaiset Ruotsin ja Novgorodin välissä....................................................... 5 Suomen itärajan kehitys.................................................................................................................. 6

Mikkelin seudun hallinto pähkinänkuoressa....................................................... 8

Sotaväki............................................................................................................................................................ 9

C.G.E. Mannerheim ja Marskin ryyppy: kappale Chevalier-

kaartin tapakulttuuria Mikkelin Päämajassa......................................................11

Yhtenäistämispolitiikan kausi eli sortovuodet........................................................12

Demidoffit, Anttolanhovin ruhtinaspari.................................................................14

Antti Hackzell – kohtalona Venäjä.....................................................................................15 KOHTAAMISIA II - Ihmiset, työ ja vapaa-aika Liikenneyhteydet luovat mahdollisuuksia...................................................................16 Karkulaisia ja käsityöläisiä, piikoja ja paimenia......................................................17 Pietari suomalaisten – ja savolaisten − kaupunkina...........................................19

Hiskias Pöntinen, Fabergén ristiinalainen mestari..........................................21

Mikkeliläiset Pietarissa...................................................................................................................22 Anna Maria Miltopaeus, Dostojevskin anoppi......................................................22 Matkailua ja kulttuurivaikutteita.......................................................................................23 KOHTAAMISIA III - Kauppa ja teollisuus Turkista, tervaa ja rajakauppaa...........................................................................................24 Laukkukauppiaat....................................................................................................................................25 Voita, hevosia ja talonpoikaistuotteita.........................................................................25 Kauppaneuvos Carl Fredrik Pöndinen...................................................................... 26 Halkoja Saimaalta Pietariin....................................................................................................... 29 Puuta ja rautaa..................................................................................................................................... 30 Rajan merkitys..........................................................................................................................................31

Lähdeviitteet.............................................................................................................................................32 Lähdeluettelo.........................................................................................................................................33

KOHTAAMISIA I Sota ja politiikka

Savilahtelaiset ruotsin

ken Karjalaan ja kastatti karjalaisia. Kauko Pirisen mukaan

ja novgorodin välissä

nimistön perusteella voi olettaa, että tällainen kastaminen on pantu toimeen myös Savilahdessa, ja että viimeistään

Vakinainen asutus on muodostunut Savilahteen Mikkelin

tuolloin on perustettu Savilahden pogosta ja saatettu voi-

seudulle viimeistään vuoden 600 tienoilla. Nuoremman

maan idän kirkollinen järjestys. Pogosta-nimeä käytetään

rautakauden (n. 800−1300 jaa) loppuun mennessä seudul-

Pähkinäsaaren rauhankirjan venäläisessä tekstissä vuonna

le oli syntynyt jo ajan oloihin nähden huomattavia asutus-

1323 Savilahden kihlakunnasta. Pogosta merkitsi novgoro-

keskuksia, joista on säilynyt todisteina Mikkelin Tuukkalan

dilaisessa hallintojärjestelmässä veronkantopiiriä, jolta suo-

ja Visulahden kalmistot ja niiden esinelöydöt sekä Orijärven

ritettiin lähinnä kestitysveroja. Mikkelin seutu on siis saanut

muinaispelto viikinkiaikaisine hopealöytöineen.1

ensimmäisen hallintojärjestelmänsä idästä.4

Turkikset toivat Savilahden seudulle vaurautta. Noin

Ruotsin

Novgorodin

välit

kiristyivät

uudelleen

vuoden 1000 tienoilla Novgorod muodostui itäisen kau-

1200-luvun lopulla, ja vuonna 1293 tehtiin Ruotsista Kar-

pan keskukseksi ja Gotlannista tuli kauppareitin läntinen

jalaan niin sanottu kolmas ristiretki, jonka seurauksena ra-

päätepiste. Kaupankäynnin vilkastuminen lisäsi turkisten

kennettiin Viipurin linna Ruotsin tukikohdaksi Karjalas-

kysyntää, ja turkiskauppiaat hankkivat Suomen korpimail-

sa. Tästä seurasi 30 vuotta kestänyt taistelujen aika, jonka

ta oravan- ja soopelinnahkoja. Mikkelin tienoolta löydetyt

päätteeksi Novgorodin suuriruhtinas Juri luovutti vuonna

hopea- ja pronssikorut kuvastavat turkiskaupan luomia

1323 Pähkinäsaaren rauhassa ”ystävyyden merkiksi” Ruot-

mahdollisuuksia: ne edustavat luksusta, jota ei ole voitu

sille Savilahden, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Tämä on

hankkia ainoastaan kalastuksella, metsästyksellä tai kas-

ensimmäinen kerta, jolloin Savilahti mainittiin asiakirjoissa.

kenpoltolla.2 Turkiskaupalla on ollut huomattava merkitys

Savilahden siirtyminen lännen valtapiiriin tapahtui muodol-

savolaisten taloudelle, ja vielä vuonna 1541 Olavinlinnan lin-

lisesti Pähkinäsaaren rauhassa, mutta tosiasiallisesti jo ai-

nanpäällikkö luovutti Ruotsin kuningattarelle ketunnahoilla

kaisemmin, ehkä vuoden 1293 Karjalan ristiretken jälkeen.5

vaihdettua venäläistä

palttinaa.3

Kristillisiä vaikutteita tuli Savilahdelle 1200-luvun aikana sekä idästä että lännestä. Ruotsin ja Novgorodin välinen valtakamppailu johti lähetys- ja kastamiskilpailuun. Novgorodin suuriruhtinas Jaroslav II teki vuosien 1226 ja 1227 vaihteessa retken Hämeeseen ja kesällä 1227 sotaret-

Vasemmalla: Mikkelin seudulla kohtasivat esihistoriallisella ajalla länsi ja itä. Mikkelin Visulahdesta Juoneennurmen sotilasvirkatalon mailta vuonna 1936 löytynyt Juoneennurmen hopearisti on pohjoismaista alkuperää ja ajoitettu rautakaudelle. Kuva MKM. Oikealla: Visulahdesta on löydetty myös itäistä vaikutetta olevia esineistä: kuvan arabialainen raha on irtolöytö. Kuvat MKM.

Lähde: Julkunen 2011, 36.

Suomen itärajan kehitys Pähkinäsaaren rauhan raja oli paitsi Ruotsin, myös Savilahden ensimmäinen itäraja. Savon maakunnan alueella raja kulki Särkilahdesta Pihlajaveden kaakkoispohjukassa Sääminginsaloon (nykyisen Savonlinnan tienoilla) ja sieltä Varkauden seudulle Siittiin. Pähkinäsaaren rauhan raja ei ollut nykyaikaisen rajan kaltainen. Raja kulki vesireittejä pitkin todellisista asutusolosuhteista piittaamatta. Se oli merkitty maastoon vain tiettyjen tärkeiden rajapaikkojen kohdalta, ei kautta linjan, eikä se estänyt rajanylityksiä tai keskinäistä kaupantekoa.6 Savolaisasutus pääsi vaivatta ylittämään rajan, jonka olemassaolosta savilahtelaiset tuskin edes paljon tiesivät. Tämän laajenemisen tuloksena Ruotsin itärajalle hahmottui 1400-luvun kuluessa todellisten asutus- ja viljelysolosuhteiden mukainen uusi linja.7 1400-luvun lopulle tultaessa Venäjällä alkoi Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n johdolla yhdistyminen ja sotilaallisen voiman kasvu, jonka seurauksena muun muassa Novgorod liitettiin Moskovaan. Ruotsi ryhtyi rakentamaan itärajan turvaksi Olavinlinnaa vanhan Sääminginsalon rajapaikan tuntumaan vuonna 1475.8 1500-luvun puoliväliin mennessä rajalinja oli työntynyt jo 200 kilometriä itään Pähkinäsaaren rauhan rajasta, ja Viipurista oli tullut Suomen toiseksi tärkein kaupunki.9 Rajan läheisyys leimasi Etelä-Savon paikkakunnista eniten

Lähde: Julkunen 2011, 64.

Sääminkiä, jossa Olavinlinna sijaitsi, ja sen jälkeen Rantasalmea. Mikkelin seutu ja Juva olivat jo verrattain turvallista aluetta. On muistettava, että savolaisia vastassa olleet joukot eivät läheskään aina olleet varsinaista venäläistä sotaväkeä, vaan karjalaisia talonpoikia.10 Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä alkaneessa, noin sata vuotta kestäneessä yhtämittaisten sotien kaudessa ei yleensä taisteltu Savilahdessa, mutta 25-vuotisessa Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa (1570−1595) myös Mikkelin pitäjän alue joutui pari kertaa hävityksen kohteeksi.11 Hävityksen lisäksi sodat aiheuttivat veroja majoitusrasitusta ja tilojen autioitumista. Sodan päättäneen Täyssinän rauhan (1595) jälkeen Venäjän valtakunta ulottui edelleen Savon rajalle. Rajan rauhoittuessa asutus uskaltautui aivan rajan tuntumaan ja venäläiset kauppiaat saattoivat ulottaa kauppamatkansa Savonlinnaan ja syvemmällekin Savoon.12 Myöhemmin Stolbovan rauhan (1617) jälkeen Savo lakkasi olemasta rajamaakunta, kun Ruotsi sai Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin ja valtakunnan itäraja siirtyi Laatokalle. Ruotsin suurvaltakausi ja Itämeren herruus päättyivät Suureen Pohjan sotaan (1700–1721). Hävitty sota ja Pietarin perustaminen Nevan suuhun Venäjän uudeksi pääkaupungiksi vaikuttivat merkittävästi koko Suomen geopoliittiseen asemaan ja muuttivat täysin Savon ja sitä myötä myös Mikkelin seudun talousmaantieteellisen aseman.13 Sodan taustalla oli Pietari Suuren halu laajentaa valtaansa lännessä ja uuden pääkaupungin tarve suojavyöhykkeelle. 1700-luvun yleiseksi kehityssuunnaksi osoittautui Venäjän voimistuminen ja laajeneminen, ja tämä kehitys näkyi tie-

Lähde: Julkunen 2011, 84.

tenkin myös Suomessa. 14 Suuren Pohjan sodan aikana Suomessa koettiin Isoksi vihaksi kutsuttu, kahdeksan vuotta kestänyt venäläismiehityksen kausi (1713−1721), jolloin ylin määräysvalta Suomessa kuului ruhtinas, sotamarsalkka Aleksandr Menshikoville. Verojen keräämiseen käytettiin pieniä sotilasosastoja ja paikallishallintoon pitäjän vanhaa nimismiestä tai jotain muuta, yleensä jo vanhastaan kokenutta toimihenkilöä. Sodan ja miehityksen päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välinen raja kulki pääpiirteissään samaa linjaa kuin nykyinen Suomen ja Venäjän raja. Mikkelin kannalta tärkeintä uudessa rajalinjassa oli se, että Viipurin kaupunki siirtyi Venäjälle ja kauppayhteydet sinne katkesivat. 15 Suurvalta-asemansa takaisinsaamiseksi Ruotsi aloitti uuden sodan Venäjää vastaan vuonna 1741 (ns. Hattujen sota). Sotaan oli valmistauduttu huonosti, eikä venäläisten eteneminen kohdannut juurikaan vastarintaa. Suomalaisten taistelumoraalin murtamiseksi keisarinna Elisabet lähetti huhtikuussa 1742 manifestin, jossa Suomea houkuteltiin eroamaan Ruotsista ja liittymään Venäjään itsenäisenä ruhtinaskuntana. Jo elokuussa 1742 venäläiset olivat miehittäneet Savon, ja myöhemmin koko Suomi joutui heidän haltuunsa. Alkoi vuoden verran kestänyt Pikkuvihana tunnettu aika.16 Turun rauhassa 7.8.1743 Venäjälle luovutettiin koko Lähde: Julkunen 2011, 88.

Kaakkois-Suomi Kymijokea ja Saimaata myöten, eli valtakunnan itäraja siirrettiin Savon sisäosiin asti. Savonlinna luovutettiin Venäjälle, Kerimäen kirkko ja pappila jäivät Venäjän puolelle, samoin osia Säämingistä, Sulkavasta, Rantasalmesta ja Mäntyharjusta. Itä-Suomen yhteydet merisatamaan katkesivat lopullisesti. Ruotsin ja Venäjän valtakuntien raja kulki Ristiinan ja Suomenniemen välissä. Näin Mikkelin pitäjästä tuli rajanläheinen pitäjä ja Savosta rajamaakunta.17 Raja ei kulkenut yksityisen maanomistuksen mukaan, vaan monilta tiloilta jäi joko talonpaikka tai viljelyksiä rajan toiselle puolelle. Käytännössä rajantakaisten tilusten nautinta jatkui molemmilla puolilla rajaa entiseen tapaan.18 Rahvaalla oli lupa käydä kirkossa rajan toisella puolella ja päästä osalliseksi kirkollisista toimituksista, mutta hankaluuksia liikkumisessa ilmeni erityisesti silloin, kun Ruotsin ja Venäjän välisissä poliittisissa suhteissa esiintyi kitkaa.19 Kerimäen kohdalla rajan määrittäminen osoittautui hankalaksi, ja paikkakunnalle syntyi ns. riitamaa, useita kymmeniä kilometrejä pitkä ja noin kilometrin pituinen maakaistale, joka ei ollut yksiselitteisesti kummankaan valtion omistuksessa. Osapuolet yrittivät ratkaista kiistan neuvotteluteitse, mutta 1760-luvun lopulla rajakiistan ratkaisuyrityksistä luovuttiin. Alueella asuvat talonpojat eivät suostuneet maksamaan veroa kummallekaan valtakunnalle. Lisäksi riitamaalle pesiytyi virkavaltaa pakoilevia rikollisia. Ratkaisuksi tuli kahden valtakunnan säännöllisesti pidetyt yhteiskäräjät, joihin osallistuivat tuomarit molemmista valtakunnista..20

Lähde: Julkunen 2011, s. 117.

1700-luvun kolmas Venäjää vastaan käyty sota, ns. Kus-

taan sota, kesti vuodet 1788−1790. Vuonna 1789 myös Mik-

tua alue sitten vallattaisiin takaisin Ruotsista lähetettävien

kelin pitäjä joutui sotatapahtumien kohteeksi. Venäläisten

apujoukkojen tuella. Venäläiset valtasivat 4.3.1808 Mikke-

tavoitteena oli Mikkelin valtaaminen. Venäläisiä yritettiin

lin kirkonkylän, josta tuli venäläisten varuskunta ja tärkeä

torjua ensin Ristiinan Kyyrössä 11.6., ja kun ei siinä onnis-

huoltokeskus. Pian vahvuutta kuitenkin vähennettiin, ja jo

tuttu, uudestaan Mikkelin pitäjän Porrassalmella 13.6.1789.

pysyväksi ajatellun rauhallisen tilanteen takia Mikkeliin jä-

Seitsemäntoista tuntia kestänyt Porrassalmen taistelu

tettiin huhtikuussa vain 25 venäläistä vartioimaan varasto-

päättyi suomalaisten voittoon. Seuraavan kerran Mikkelis-

ja ja huolehtimaan järjestyksestä. Noin kuukauden kuluttua

sä taisteltiin jo viikon kuluttua, ja tämä taistelu päättyi ve-

mikkeliläiset alkoivat kapinoida. Kyyti- ja muista velvolli-

näläisten voittoon. Suomalaiset jättivät Mikkelin kirkonky-

suuksista kieltäydyttiin, ja talonpojat suunnittelivat venä-

län venäläisille ja perääntyivät Juvalle ja Joroisiin. Mikkelin

läisten varastojen tuhoamista, mutta luopuivat yritykses-

venäläismiehitystä kesti hieman yli kolme viikkoa.21 Rauha

tään, kun suunnitelma paljastui venäläisille.23

tehtiin Värälässä 14.8.1790 ilman aluemuutoksia. Raja jäi siis edelleen mikkeliläisten kannalta lähelle.

Pääjoukkojen ei onnistunut vallata Suomea takaisin, ja jo maalis-huhtikuun vaihteessa 1808 Venäjä ilmoitti liittä-

Kustaan sodan jälkeen venäläiset tehostivat rajaseudun

neensä vallatut alueet pysyvästi itseensä. Suomen asukkail-

valvontaa muun muassa rakentamalla Kymijoen itäpuolelle

le taattiin uskonnonvapaus ja keisari lupasi pitää voimassa

lisää linnoituslaitteita ja perustamalla Lappeenrantaan Sai-

maan lait ja asetukset. Vastineeksi vaadittiin uskollisuuden-

maan laivaston. Rajaseudulla asuville eteläsavolaisille kir-

vala kaikilta 15–64–vuotiailta miehiltä. Mikkelin pitäjässä va-

joitettiin perhekohtaiset passit, jotka oli pidettävä muka-

la vannottiin kirkossa 12.7.1808.24

na esimerkiksi sunnuntaisilla kirkkomatkoilla rajan toiselle puolelle jääneeseen

kirkkoon.22

Syksyllä 1809 solmittiin Haminan rauha, jossa Suomi Tornio- ja Muoniojokea myöten liitettiin autonomisena suu-

1800-luvun alussa Napoleonin nousu Ranskan keisarik-

riruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Suomen ja Ve-

si kiristi maailmanpolitiikkaa. Helmikuun lopulla 1808 Ve-

näjän välinen raja ei enää ollut valtakunnanraja, mutta siitä

näjä hyökkäsi Suomeen ja aloitti ns. Suomen sodan (1808–

tuli hallinnollinen ja tulliraja. Suomi sai oman keskushallin-

1809). Suomen puolustus jäi paljolti maan omien joukkojen

non ja maassa kerätyt verot käytettiin kokonaisuudessaan

varaan. Tarkoitus oli, että armeija vetäytyisi pohjoiseen ja

Suomessa – ensimmäistä kertaa historiassa.25 Savo lakka-

jättäisi Suomen eteläosan venäläisten haltuun. Kesän tul-

si olemasta rajamaakunta. Sotilasrasitus väheni, sillä Suo-

Mikkelin seudun hallinto pähkinänkuoressa Savilahden pitäjä (ruotsiksi Pähkinäsaaren rauhankirjassa Savolax) oli Savon vanhin seurakunta ja käsitti aluksi koko asutuksen myötä laajenevan Savon maakunnan. Nimitys Mikkeli tuli käyttöön vasta 1600-luvulla. Savilahti oli Savon ainoa pitäjä 1400-luvun alkupuoliskolle saakka. Vuonna 1442 Savilahden itäosa lohkaistiin Juvan seurakunnaksi ja jäljelle jäänyt osa jaettiin kahdeksi hallintopitäjäksi, Visulahdeksi ja Pellosniemeksi. Vanha Savilahden kirkkopitäjä jäi kuitenkin ennalleen. Savilahdesta ja Juvasta alettiin 1500-luvun alussa käyttää nimeä Suur-Savo. Mikkelin hallintopitäjän maanomistusolot ja alue vakiinnutettiin vuonna 1664. Tarkkaa Mikkelin hallintopitäjän perustamisvuotta ei tiedetä.29 Ristiinan seurakunta perustettiin 1649. Hirvensalmesta tuli kappeliseurakunta 1656 ja itsenäinen seurakunta 1851. Hirvensalmen kunta perustettiin 1868. Anttolan rukoushuonekunta perustettiin 1867, Anttolan seurakunta 1872 ja oma kunnallishallinto 1875. Pähkinäsaaren rauhan jälkeen Savilahti kuului aluksi Viipurin linnalääniin. Keisari vahvisti Mikkelin kaupungin

Korkein hallintovirkamies oli Viipurin linnanvouti ja hallinnon keskuspaikka

ensimmäinen vaakunan Pietaris-

Viipurin linna. Vuonna 1534 Mikkelin alueet liitettiin Savonlinnan linnalääniin,

sa 24.2.1842. Keskellä on kultainen

jonka hallintokeskus oli Olavinlinna. Vuonna 1634 linnaläänien aika päättyi ja

hirsi, jossa on kaupungin perus-

uusiksi hallintopiireiksi tulivat läänit ja korkeimmiksi hallintovirkamiehiksi maa-

tamisvuosi, yläpuolella sinisessä

herrat. Mikkelin pitäjä kuului vuosina 1635−1721 Viipurin ja Savonlinnan lääniin,

kentässä kaupunkioikeudet myön-

jonka hallintopaikka oli Viipuri, Suuren Pohjan sodan jälkeen 1721−1743 Savon-

täneen keisari Nikolain kruunattu

linnan ja Kymenkartanon lääniin, jonka hallintopaikka oli Lappeenranta, ns.

nimikirjain (H). Mustassa alaken-

Pikkuvihan jälkeen 1743−1775 Kymenkartanon ja Savon lääniin hallintopaikka-

tässä on Savon jousi. Kilven päällä

na Loviisa, Kymenkartanon lääniin 1776−1831 hallintopaikkana Heinola ja vuo-

Savon kreivikunnan kruunu. Kuva

desta 1831 Mikkelin lääniin, jonka hallintokeskus oli Heinolassa 1832−1843 ja

KA, Europeana-tietokanta.

vuonna 1838 perustetussa Mikkelin kaupungissa vuodesta 1843.30

mi vapautettiin oman sotaväen pidosta vähäisiä värvättyjä

valtaisimpia pitäjiä olivat Rantasalmi, Juva ja Mikkeli, joi-

joukkoja lukuun ottamatta.26

den alueilla oli ennen Turun rauhaa (1743) noin 2/3 ja rau-

Suomen autonominen suuriruhtinaskunta (1809−1917)

hanteon jälkeen noin 3/4 maakunnan kaikista rustholleista.

syntyi yleiseurooppalaisen mullistuksen paineessa. Taustal-

Mikkelin pitäjässä taas oli enemmän sotilasvirkataloja eli

la oli Ranskan vallankumouksesta (1789) Napoleonin kukis-

puustelleja kuin missään toisessa savolaispitäjässä. Mikke-

tumiseen ja Wienin kongressissa (1814−1815) saavutettuun

lin pitäjästä tuli Ruotsin ruotuarmeijassa olla vakituisesti

vakauden tilaan kestänyt mullistusten ajanjakso. Venäjän

154 miestä, mikä oli enemmän kuin mistään muusta savo-

keisarikunnassa samantyyppisen itsehallinnollisen aseman

laispitäjästä. Mikkelin pitäjäläiset kuuluivat Savon ja Savon-

saivat Bessarabia ja Puola, mutta niiden autonomia oli ly-

linnan läänin jalkaväkirykmenttiin eli vuodesta 1775 Savon

hytaikaisempi kuin Suomen.27

kevyeen jalkaväkirykmenttiin.33

Vuonna 1812 niin sanottu Vanha Suomi eli vuoden 1721

Turun rauhan (1743) jälkeen Savosta tuli maanpuolus-

ja 1743 rauhanteoissa menetetyt alueet liitettiin Suomen

tuksen kannalta arkaa aluetta, sillä valtakunnan itäraja lä-

suuriruhtinaskuntaan. Tämä johti uuteen lääninjakoon ja

hestyi maakunnan sisäosia. Osa ruotualueesta oli joutunut

Mikkelin läänin (1831) sekä Mikkelin kaupungin (1838) pe-

Venäjän puolelle ja lisäksi ruotujoukkojen liikekannallepa-

rustamiseen. Tärkeintä oli kuitenkin yhteyksien uudelleen

no oli hidasta. Tässä tilanteessa vanha ruotujakojärjestelmä

avautuminen kaakon suuntaan, kohti Viipuria ja Pietaria.

alkoi olla riittämätön, ja sen tueksi päätettiin hankkia vär-

Nils Gustav Grotenfelt kuvaa, kuinka itärajan uusi suun-

vättyjä joukkoja. Savon jääkärijoukko perustettiin 6.2.1770.

ta vaikutti Grotenfeltin suvun omistamassa juvalaisessa

Ensimmäiseksi komentajaksi tuli Jacob Magnus Sprengt-

Wehmaan kartanossa:

porten, Göran Magnus Sprengtportenin velipuoli. Vuon-

Kartanon hankinnat ja tuotteiden myynti keskittyi muuta-

na 1775 Kustaa III määräsi Göran Magnus Sprengtportenin

massa vuodessa Viipuriin. Kun Haminaan oli perustettu ka-

Itä-Suomen kaikkien joukkojen komentajaksi. Sprengtpor-

dettikoulu, Nils Adolfia odotti palvelu Venäjän armeijassa ja

tenin virkataloksi tuli Ristiinan Brahelinna. Värvätty vä-

Reinhold Wilhelmistä tuli maatilanomistaja jonka kotipaik-

ki lisäsi huomattavasti Mikkelin pitäjän sotilasasutusta, ja

ka oli Heinjoki Karjalan kannaksella. Pietarista tuli säätyläis-

upseeristo toi paikkakunnalle uusia säätyläissukuja, esi-

ten suuri metropoli. Kun mentiin Viipuriin, mentiin ”kaupun-

merkiksi von Fieandtit ja Jägerhornit.34

kiin.”

Sotaväki Savilahdelle 1500- ja 1600-lukujen sotakausi aiheutti uhan vihollisen hävitysretkistä, sotaväenottoja, joukkojen kuljetus- ja majoitusrasituksia sekä verotuksen kiristymistä. Nostoväkeä otettiin yleensä Savosta ja Karjalasta suhteellisesti enemmän kuin muualta Suomesta. Suur-Savon eteläosa oli läpikulkualuetta, jonka halki sotajoukot liikkuivat Hämeestä Karjalaan. Varsinkin kuljetus- ja majoitusvelvoitteen ja joukkojen läpikulkumarssin aikaisten ryöstelyiden takia Mikkelin pitäjän kaltaiset, maanteiden lähellä olevat alueet kärsivät sodista enemmän kuin syrjäseudut.31 Suomen sotalaitoksen perustana oli 1600-luvun lopulta 1800-luvun alkuun ruotujakolaitos. Sen perustamisen myötä siirryttiin tarpeen mukaan tehdyistä sotaväenotoista vakinaiseen sotaväenpitoon, jossa sotilaille hankittiin vakituiset asumukset ja ns. jakopalkkalaitos. Mikkelin pitäjän talot ryhmiteltiin kolmen ryhmiin eli ruotuihin. Kukin ruotu oli velvollinen hankkimaan yhden sotamiehen, luovuttamaan hänen viljeltäväkseen torpan ja maksamaan pientä palkkaa.32 Ruotujakolaitoksen kehittyminen yhdessä Mikkelin seu-

Venäläisen sotilaskirkon muistopaasi Linnanmäellä. Kir-

dun sotilaspoliittisen aseman muuttumisen - Etelä-Savo-

kon viereen haudattiin muutamia seurakunnan jäseniä, jot-

han oli suurimman osan 1700-lukua rajamaakunta - ja sota-

ka siirrettiin vuonna 1955 käyttöön vihitylle ortodoksiselle

tapahtumien kanssa johtivat siihen, että Mikkelin pitäjästä

hautausmaalle Saattotien varrelle. 1800-luvun loppupuo-

kehittyi Rantasalmen, Juvan ja Ristiinan ohella Savon soti-

liskolla kaupunkiin sijoitettujen Donin kasakoiden hautoja

lasasutuksen keskus, jossa oli suhteellisen paljon miehistön

on Otavankadun varrella ns. pohjoisella vanhalla hautaus-

asumuksia, ratsutiloja ja sotilasvirkataloja. Savon ratsutila-

maalla. Kuva Harri Heinonen.

Göran Magnus Sprengtportenin aikana Mikkelistä tuli

läisiä 42. Paikka oli silloin kaupungin laitaa. Kasakoilla ei ol-

Savon joukkojen keskuspaikka. Vuonna 1778 Sprengtpor-

lut rauhallisen suuriruhtinaanmaan syrjäisessä provinssissa

tenin komentoon annetut Itä-Suomen joukot yhdistettiin

kovin paljon tehtävää kaupungin ulkopuolelle suuntautu-

Savon prikaatiksi, joka pian saavutti mainetta uudenlaisen

neita ratsastusretkiä lukuun ottamatta. Mikkeliläisten kans-

sotataktiikan kokeilupaikkana. Harjoituskenttä, ”plaani” si-

sa kasakat eivät olleet kovin paljon tekemisissä.37

jaitsi Mikkelin nykyisen torin kohdalla, ja rykmentinkokouk-

Vaikka Suomen suuriruhtinaskunnalla oli hallinnollinen

sista tuli ulkomailla asti tunnettuja sotataidon näytöksiä,

autonomia ja suomalaisilla erilainen laillinen asema kuin ve-

joita seuraamaan saapui upseereita myös Venäjältä. Mik-

näläisillä, suomalaiset olivat silti keisarin alamaisia, ja sel-

kelin kirkonkylästä tehtiin myös koko Savon puolustuk-

laisina saattoivat palvella upseereina samoin ehdoin kuin

sen tuki- ja varastopaikka. Sprengtporten kuitenkin erosi

venäläisetkin. Suomen armeija oli 1800-luvulla suurimman

Ruotsin palveluksesta jo 1780.35 Katkeroituneena Ruotsin

osan aikaa joko olematon tai hyvin pieni, ja ne suomalaiset,

kuninkaaseen hän siirtyi Katariina II:n kutsusta Venäjän

jotka halusivat upseerin uralle, liittyivät Venäjän armeijaan

palvelukseen vuonna 1787 ja osallistui Kustaa III:n sotaan

tai laivastoon. Näin teki noin 4000 suomalaista.38

Venäjän puolella haavoittuen Porrassalmen taistelussa.

Yksi heistä oli Nils Adolf Grotenfelt (1797−1857) Juvan

Sprengtporten oli 1808−1809 Suomen suuriruhtinaskunnan

Wehmaan kartanosta. Hän toimi Haminan kadettikoulussa

ensimmäinen kenraalikuvernööri. Hän kuoli Pietarissa 1819.

komppanianpäällikkönä ja opettajana, mutta haki vuonna

Ruotujakoinen jalkaväki hajotettiin vuonna 1810, kun

1836 palvelukseen Venäjälle ja pääsi Moskovaan Rjazinin

Suomesta oli tullut Venäjän suuriruhtinaskunta. Krimin so-

jalkaväkirykmenttiin. Myöhemmin hänet komennettiin Kau-

dan aikana 1854 ruotujakolaitos herätettiin kuitenkin vie-

kasukselle Navoginskin jalkaväkirykmenttiin ja sieltä ruhti-

lä kerran henkiin perustamalla Savoon Mikkelin ja Kuopion

nas Tzernysevin valiojoukkoihin 80. kabardilaisrykmenttiin,

ruotujakoiset tarkk’ampujapataljoonat. Viidennen ruotu-

josta hän sai johdettavakseen Kaspianmeren rannalle si-

väkipataljoonan yhden komppanian, ns. Mikkelin komppa-

joitetun Dagestanin imaami Shamylia vastaan taistelevan

nian, sijoituspaikaksi määrättiin Mikkeli. ”Äksiisi- eli harjoi-

1. Kabardilaispataljoonan. Nils Adolf Grotenfelt sai Pyhän

tushuone” rakennettiin Ristimäelle. Mikkelin komppanian

Annan 2. luokan ritarimerkin ja ylennettiin everstiksi. Mur-

miehet eivät kuitenkaan päätyneet Krimille, vaan heidät

tuneen terveytensä johdosta hän sai eron armeijasta 1846

lähetettiin vartioimaan Suomen rannikoita. Talveksi heidät

ja asui lopun elämäänsä Wehmaan kartanossa sisustaen

palautettiin kotiseuduilleen, ja maaliskuussa 1856 solmitun

huoneensa Kaukasiasta tuoduilla persialaisilla matoilla.39

rauhan jälkeen supistettiin yksikköjen miesvahvuutta. Ku-

Armeijasta saattoi saada myös ponnahduslaudan si-

ten muutkin Suomen ruotujakoiset pataljoonat, lakkautet-

viiliuralle. Nils Adolf Grotenfeltin veli, Reinhold Wilhelm

tiin viides ruotuväkipataljoona vuonna 1867.36

Grotenfelt (s. 1802) värväytyi kadettikoulusta valmistut-

Krimin sodan aikana Mikkelin kautta kulki venäläisiä

tuaan Savonlinnan venäläiseen rykmenttiin, joka oli suo-

joukko-osastoja, joiden majoituksesta, samoin kuin ruotu-

raan Pietarin alainen. Hän opetteli venäjän kielen, sai eron

joukkojen, kaupunkilaiset suostuivat huolehtimaan. Vuo-

armeijasta 1831 ja oli sen jälkeen kymmenen vuotta Viipu-

desta 1859 majoitusrasitus oli kaupungin huolena synnyt-

rin venäläisen elintarvikekomission palveluksessa. Viipu-

täen riitaa siitä, miten kustannukset olisi jaettava porvarien

rin kaupunkitalon lisäksi hän omisti Ristseppälän suurtilan

ja muiden talonomistajien kesken. Kenraalikuvernöörin käs-

Heinjoella.40

kystä Mikkelin kaupunki rakensi kaupunkiin sijoitetulle ka-

1880-luvun lopussa oli sotilasuraansa Venäjällä luovi-

sakkakomennuskunnalle nykyisen musiikkiopiston tontille

en suomalaisten määrä kuitenkin jo vähenemässä. Suo-

kasarmin. Esimerkiksi vuonna 1859 kasarmilla majaili 89 ka-

men oma pieni armeija oli perustettu 1881, ja monet liit-

sakkaa, joista tarkk’ampujia 47 ja Donin kasakkarykmentti-

tyivät sen sijaan siihen. Myös tunne siitä, että Venäjä oli Mikkelin maantieteellinen sijainti vaikutti sen asemaan sotilashallinnon keskuksena. Läänin pääkaupungin status teki siitä puolestaan varuskuntakaupungin. Kuvassa 6. Tarkk’ampujarykmentin upseereita ja paikallista herrasväkeä Hallitustorilla toukokuussa 1895 lähdössä polkupyöräajelulle. Taustalla kauppias Petter Kiurun kauppakartano ja itäinen tukkipuoti, nykyisin paikalla ovat Osuuskauppa Suur-Savon toimitalo ja itäinen porttirakennus, jotka ovat osa Kauppakeskus Stellaa. Kuva MKM.

vieras maa, oli kasvamassa Suomessa, ja monet katsoivat,

punkikuvasta. Kunkin läänin pääkaupunkiin perustettiin

että heidän tulee omistautua Suomen eikä Venäjän keisari-

oma tarkk’ampujapataljoona, ja Mikkeli sai VI:n eli Mikke-

kunnan palvelemiseen. Esimerkiksi tulevan marsalkka Carl

lin tarkk’ampujapataljoonan. Kasarmirakennukset kohosi-

Gustav Mannerheimin suku suhtautui varauksin hänen Ve-

vat Mikkeliin vuosina 1879−1881. Pataljoonan vahvuus oli 20

näjälle siirtymiseensä.41

upseeria ja 530 aliupseeria ja sotamiestä. Kaupunkilaiset

Suomen suuriruhtinaskunnan asevelvollisuusarmeijan

perustivat asevelvollisten käyttöön kirjaston, johon kerät-

perustamisen yhteydessä kasakat katosivat Mikkelin kau-

tiin varoja listoin ja iltamin. Pääosaltaan ruotsinkielisellä up-

C. G. E. Mannerheim ja Marskin ryyppy: kappale Chevalierkaartin tapakulttuuria Mikkelin Päämajassa Vapaaherra, Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin (1867−1951) nimi kuuluu sekä Suomen että Venäjän historiaan. Mannerheim syntyi ja kasvoi Suomessa, mutta loi uransa Venäjän keisarillisessa armeijassa. Mannerheim palveli 13 vuotta H. M. keisarinna Maria Feodorovnan Chevalierkaartissa, jolla oli suorat yhteydet keisarihoviin. Mannerheim kohosi lopulta kenraaliluutnantiksi ja ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi ensimmäisessä maailmansodassa. Mannerheim arvosti Venäjää ja venäläisyyttä ja piti elämänsä loppuun saakka yhteyttä venäläisiin emigrantteihin. Hän oli vannonut uskollisuudenvalan keisari Nikolai II:lle, jonka valokuvaa piti esillä pöydällään vielä itsenäisessä Suomessa. Palattuaan Suomeen vallankumousvuoden 1917 joulukuussa Mannerheim nousi vuoden 1918 sodassa valkoisten ylipäälliköksi ja valittiin vuoden lopussa Suomen valtionhoitajaksi. Sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin 1933. Mannerheim toimi sotavuosina 1939−1945 Suomen asevoimien ylipäällikkönä ja johti sotia päämajastaan Mikkelistä. Jatkosodan aikana, 75-vuotispäiviensä yhteydessä Mannerheimille myönnettiin Suomen marsalkan arvo. Vuosina 1944−1946 hän oli Suomen tasavallan presidentti. Vapaaherra Gustaf Mannerheim oli henkisesti 1800-luvun ihminen, kosmopoliittinen aristokraatti, tapakulttuurista, pukeutumisesta ja rituaaleista kiinnipitävä eurooppalainen ylimys, itsenäistyneessä Suomessa itse asiassa täysin ympäristöstään poikkeava hahmo. Ehkä yksi kuuluisimmista Marsalkkaan liittyvistä rituaaleista on niin sanottu marskin ryyppy, piripintainen ryyppy, joita tarjottiin lounaalla yksi ja päivällisellä kaksi. Oli tärkeää osata juoda täpötäysi lasi läikyttämättä, ja Marskin ryypyn kumoamisesta tulikin marsalkan pöytään kutsutuille vieraille eräänlainen testi ja usein myös koettelemus. Ryyppynsä läikyttäneille Mannerheim saattoi huomauttaa, että vieras tuntui pitävän viinasta kastikkeena. Mannerheim tietenkin osasi käsitellä piripintaista lasia suvereenisti, mutta hänkin kohtasi kerran voittajansa: presidentti P. E. Svinhufvudin, vanhan mestariampujan, joka lasi kädessään piti pitkän maljapuheen Mannerheimille ja joka ainoana pöytäseurueesta ei läikyttänyt pisaraakaan. Ryypyn sekoituksen kehitti Mannerheimin adjutantti, everstiluutnantti Ragnar Grönvall sen jälkeen kun marsalkan mielestä ylipäällikön pöydän perussnapsin, Rajamäen akvaviitin, makua voisi parantaa. Marskin hyväksynnän saaneessa sekoituksessa oli litra akvaviittia, 2 senttilitraa vermuttia ja yksi senttilitra giniä. Ryypyt sekoitettiin ravistellen isossa karahvissa ja jäähdytettiin upottamalla karahvi kuiviin jäihin, joihin oli lisätty runsaasti karkeaa suolaa. Tapa juoda piripintainen lasi oli Mannerheimin oman kertoman mukaan lähtöisin Venäjän armeijasta, jossa upseereilla valtion kustannuksella ateriaan kuului yksi ryyppy lounaalla ja kaksi päivällisellä. Koska ryyppy oli ilmainen, kaikki ottivat lasinsa niin täyteen kuin mahdollista. Upseerien juomatavat olivat tarkoin säädeltyjä: malja oli opittava juomaan perinteisten tapojen mukaisesti käsi vakaana. Chevalierkaartin päivälliset pohjautuivat klassiseen venäläis-ranskalaiseen keittotaitoon. Venäläinen ja ranskalainen keittiö ovat sukua toisilleen, mutta Ranskassa ei harrasteta ruokaryyppyjä, joiden ajatellaan turruttavan makuhermot. Mannerheim kertoikin kerran näiden kahden ruokakulttuurin yhteentörmäyksestä, kun hän oli ollut 1900-luvun alussa Pariisissa loistoluokan ravintolassa usean venäläisen upseerin ja aatelismiehen seurueessa. Aterian alussa he pyysivät tuomaan votkan ja ryyppylasit. Hovimestari kieltäytyi. Seurue alkoi vaatia tiukkaan sävyyn, mutta hovimestari piti päänsä. Lopulta hän ehdotti kompromissia: ryyppyjä ei saanut ottaa siinä huoneessa, missä aterioitiin. Niinpä upseerit kävivät nauttimassa ryyppynsä viereisessä huoneessa. Mannerheim lopetti anekdoottinsa arvelemalla, ettei ollut koskaan loukannut ketään niin verisesti kuin tuota pariisilaista hovimestaria. Kirjallisuus: Risto Lehmusoksa ja Ritva Lehmusoksa, Mannerheimin pöydässä. Ajatus Kirjat, Jyväskylä 2005. Mannerheim. Keisarillisen Venäjän armeijan upseeri – itsenäisen Suomen Marsalkka. Pietari-säätiö, Helsinki 2005. Veijo Meri, Suomen marsalkka C. G. Mannerheim. WSOY, Porvoo 1988. Ilmari Ojala, Mannerheimin päämajan arkea ja juhlaa. Karisto Oy, Hämeenlinna 2000. Taru Stenvall, Marski ja hänen ”hovinsa.” WSOY, Porvoo 1955.

Venäläinen kansakoulu sijaitsi nykyisen EteläSavon Ammattiopiston paikalla Anni Swaninkadun ja Otavankadun kulmauksessa. Kuva MKM.

seeristolla oli oma klubinsa, jolla oli väkijuomien tarjoiluoi-

noitti Suomessa keräämään kansalaisadressin, ns. Suuren

keus. Laskiaisena upseeristo piti suuremmat juhlat, joihin

adressin, jossa vedottiin Suomen kansan nimissä henkilö-

kaviaari ja muut herkut tilattiin Pietarista.42

kohtaisesti keisariin. Etelä-Savossa adressiin kertyi hieman

Suomen oma sotaväki lakkautettiin 1901. Tilalle tuli ve-

vajaa 35 000 allekirjoitusta, mikä merkitsi lähes 22 pro-

näläistä sotaväkeä, 5. Suomenmaalainen Tarkk’ampujapa-

senttia maakunnan asukkaista. Mikkelin kaupungissa osal-

taljooona. Enimmillään venäläisiä joukkoja oli niin paljon,

listumisprosentti oli 53, Anttolassa melkein 40 ja Ristiinas-

että noin 4000 asukkaan Mikkelissä venäläissotilaita ja hei-

sa 38. Suurta adressia lähti keisarille luovuttamaan lähes

dän perheenjäseniään oli ajoittain saman verran kuin kau-

500-henkinen kansalaislähetystö, jota Nikolai II ei kuiten-

pungin omia asukkaita. Venäläiset avasivat oman kansa-

kaan ottanut vastaan. Tämä horjutti kansalaisten perinteis-

koulun ja pystyttivät ortodoksisen kirkon. Kun kaupunki ei

tä uskoa keisarin hyvään tahtoon ja aktivoi valtiollisesti ja

saanut uusista asukkaistaan verotuloja, se ryhtyi vaatimaan

yhteiskunnallisesti.45

korvausta kasarmialueesta. Pitkällisen oikeusjutun jälkeen

Kesäkuun 1900 kielimanifestissa määrättiin venäjän kie-

kaupunki sai korvausta vuonna 1910 noin neljän vuoden

li ylimpien hallintolaitosten kieleksi. Se johti suomalaisten

kunnallisveroa vastaavan summan, jonka talletti rahastoik-

virkojen avaamiseen syntyperäisille venäläisille ja toi 1903

si mm. kaupungintalon ja vesijohtolaitoksen rakentamis-

Mikkelin läänin kuvernööriksi venäläisen kenraalimajurin

ta varten sekä esikaupunkirahastoon. Venäläinen sotaväki

Aleksander Watatzin.46

lähti Mikkelistä loppukesällä 1917 ja oli kokonaan poissa joulukuuhun 1917 mennessä.43

Suomen oma sotaväki lakkautettiin 1901, ja Mikkelin tarkk’ampujapataljoona piti viimeisen katselmuksensa 13.10.1901. Samana vuonna annetun uuden asevelvollisuuslain mukaan suomalaiset asevelvolliset sijoitettaisiin venä-

Yhdenmukaistamispolitiikka

läisiin joukko-osastoihin. Asevelvollisuuslakia vastustamaan

ja sortovuodet

ryhtyi salainen järjestö, ns. kagaali. Kun Mikkelin raastuvanoikeus kokoontui valitsemaan kutsuntatoimistojen jäseniä,

Keisari Aleksanteri III:n aikana Venäjällä valtasi alaa suunta-

paikalle saapui vain vajaa 10 henkilöä. Räätäli Johan Kaih-

us, joka pyrki monikansallisen keisarikunnan lainsäädännön

lanen esitti tilaisuudessa laajan lausunnon toimenpiteiden

ja hallinnon yhdenmukaistamiseen. Nämä yhdenmukaista-

laittomuudesta ja esitti, ettei raastuvankokous valitsisi jä-

mistoimet nähtiin Suomen suuriruhtinaskunnassa sortona,

seniä kutsuntatoimistoon. Näin kävikin, mutta kuvernööri

ja 1890-luvulta alkanutta kautta alettiin kutsua sortovuo-

määräsi pidettäväksi uuden vaalitilaisuuden. Siihen ei saa-

siksi. Suomessa hajauduttiin kahteen leiriin: ns. myöntyväi-

punut kukaan, eikä myöskään seuraavaan, 1902 järjestet-

syyslinjaan, mikä tarkoitti neuvotteluratkaisujen etsimistä

tyyn tilaisuuteen, vaikka kuvernööri oli määrännyt suuren

ja autonomian säilyttämistä joustamalla, ja ns. perustuslail-

uhkasakon. Asepalvelukseen kutsuttuja yritettiin taivuttaa

lisiin, jotka harjoittivat passiivista vastarintaa. Yleisesti ot-

olemaan tulematta kutsuntaan. Tähän toimintaan osallistui

kannatusaluetta.44

mm. Mikkelin pormestari Alopaeuksen poika Arvi. Vuon-

Jälkipolville kenties kuuluisiin yhtenäistämistoimenpide

na 1902 Mikkelin 47 kutsuntaan velvoitetusta miehestä tuli

oli vuoden 1899 helmikuun manifesti, joka oikeutti keisa-

paikalle 16. Kuvernöörin mukaan Mikkelin ja Savonlinna oli-

rin antamaan koko valtakuntaa koskevia lakeja ilman Suo-

vat ”kapinallisen liikkeen ja agitatsionin pysyviä keskuksia.”

men valtiopäivien suostumusta. Helmikuun manifesti in-

Vuosien 1903 ja 1904 kutsuntajäsenvaalit kuitenkin sujuivat

taen Etelä-Savo oli myöntyväisyyslinjan

Venäjän armeija rakennutti kaikkiin suomalaisiin varuskuntakaupunkeihinsa näyttävät ortodoksiset kirkot 1900-luvun alussa. Maaherrankadun päässä Linnanmäellä sijainnut kirkko oli aikanaan yksi Mikkelin maamerkeistä. Kullatut kupolit poistettiin talvisodan aikana ja kirkko purettiin 1950-luvulla. Varsinaiseen tarkoitukseensa sitä käytettiin vain muutaman vuoden ajan 1910-luvulla. Postikortti, Matti Virneksen kokoelma.

päivänä lähettämään lakkokehotukseen. Illalla pidettiin Kirkkopuistossa kansalaiskokous ja seuraavana päivänä Pirttiniemen puistossa toinen, jossa päätettiin pyytää kaupunkilaisia ryhtymään yleiseen lakkoon. Lääninhallitukselta anottiin oikeutta järjestää toimintansa lopettaneen poliisilaitoksen tilalle 30 miehen järjestysjoukko. Tähän suostuttiin. 3.11.1905 oli keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivä, ja lääninhallituksen kadun puoleiselle sivustalle oli nostettu Venäjän liput, mutta kiihtyneen mielialan pelästyttämänä ne laskettiin alas. Seuraavana päivänä Mikkeliin sijoitetun 5. suomenmaalaisen tarkk’ampujarykmentin joukot miehittivät vt. kuvernöörin, lääninsihteeri Ilmari Wuorisen aloitteesta poliisikamarin, rautatieaseman, puhelinkonttorin, lennätintoimiston ja laivarannan ja hajottivat lääninhallituksen portille kerääntyneen väkijoukon. Seuraavana päivänä kuvernöörinviraston ulkopuolelle saapui muutama komppania sotaväkeä. Valtuusto suostui olemaan mukana juhMikkelissä ilman vaikeuksia, eikä kutsuntalakkoja juuri ta-

lallisessa lipunnostossa Venäjän kansallishymnin soidessa.

pahtunut. Vuonna 1905 suomalaiset vapautettiin asepalve-

Lipun noston jälkeen sotaväki poistui. Saman päivän iltana

luksesta vuotuista rahasummaa vastaan.47

sotajoukko poistettiin kaupungista Wuorisen pyynnöstä.

Ristiriidat venäläisen valtiovallan ja suomalaisten kes-

Lääninsihteerin toiminta aiheutti katkeruutta valtuustossa,

ken eivät rajoittuneet vain asevelvollisuuskysymykseen.

ja päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin hänen virantoimituksen-

Vuonna 1904 Mikkelin kaupunginvaltuusto otti kantaa ve-

sa keskeyttämiseksi. Wuorinen sai kuitenkin pitää virkan-

näläisen kansakoulun ja ortodoksisen kirkon sijaintiin. Ku-

sa, ja hänestä tuli Mikkelin läänin kuvernööri vuonna 1910

vernööri olisi halunnut ortodoksikirkon keskelle hallitusto-

A. L. von Knorringin jälkeen, tosin vain lyhyeksi aikaa, kos-

ria. Valtuusto torjui ehdotuksen, ja kirkko rakennettiin 1906

ka hänet nimitettiin 1911 Turun ja Porin läänin kuvernöörik-

Linnanmäen harjalle, jossa oli ennen sijainnut upseerien hu-

si.50

vimaja. Kirkko omistettiin Pyhälle suurmarttyyri Georgios

Tiistaina 7.11. tuli Mikkeliin tieto, että keisari on suostu-

Voittajalle eli pyhälle Yrjölle ja sen pappina toimi isä Ni-

nut esitettyihin vaatimuksiin venäläistämistoimenpiteiden

kolai Okunev. Tuolloin oli Mikkeliin sijoitettuna 5. suomen-

kumoamisesta ja valtiopäivien koollekutsumisesta. Tuona

maalaisen tarkk’ampujapataljoonan päällikkönä eversti Vo-

päivänä klo 13 päättyi paikkakunnan yleinen lakko Pirttinie-

ropanov. Kirkko purettiin vuonna 1958. Valtuusto hylkäsi

men puistossa pidettyyn juhlaan, jossa kuulutettiin keisa-

myös venäläisen kansakoulun anomuksen saada kaupun-

rilliset päätökset ja laulettiin isänmaan virsi. Illalla pidettiin

gilta maksutta tontti. Tuolloin koulussa oli 37 oppilasta,

kaupungin kirkossa rukoushetki, minkä jälkeen VPK järjes-

joista 30 suomalaista ja 7 venäläistä. Koulu sijoitettiin os-

ti soihtukulkueen ja ilotulituksen. Seuraavana sunnuntaina

tetulle tontille Heinolantien alkuun nykyisen ammattikou-

venäläiset järjestivät Kirkkopuistossa juhlan.51

lun

kohdalle.48

Olojen vakiinnuttua Venäjällä yhtenäistämis- ja venä-

Suuri osa Suomea koskevista yhtenäistämismääräyk-

läistämistoimenpiteet alkoivat uudelleen. Tämän ns. toisen

sistä kumottiin vuosien 1904 ja 1905 vaihteessa. Uudenlai-

sortokauden aikana Mikkeliin tuli vuonna 1911 santarmilai-

nen vapauden aika koitti Venäjällä 1905 puhjenneen ja Suo-

tos kahden santarmin voimin.52 Suomalaisten vastarinta oli

meen levinneen suurlakon seurauksena.

Suurlakko levisi Mikkeliin 31.10.1905, kun Mikkelin rautatieläiset yhtyivät Kouvolan lakkokomitean edellisenä

kuitenkin laimeampaa kuin muutamaa vuotta aikaisemmin, ja maailmansodan puhkeaminen 1914 vei huomion muualle.53

Demidoffit, Anttolanhovin ruhtinaspari Vaikka ruhtinas Aleksander Nikolajevits Lopouchin-Demidoff (s. 24.3.1870, k. 6.12.1937) ja hänen puolisonsa Natalia Dmitrjevna, omaa sukua Naryškin, (s. 3.5.1886, k. 8.10.1957) omistivat Anttolan hovin vain kolme vuotta, heistä on tullut paikallisia legendoja. Kaartin eversti, ruhtinas Aleksander Nikolajevits Lopouchin-Demidoffin (alun perin Demidov, mutta nimi on vakiintunut suomalaiseen kirjoitusasuun) esi-isät olivat aseseppiä, jotka olivat rikastuneet Pietari Suurelta saamillaan oikeuksilla Uralin takaisiin rautakaivoksiin. Myöhemmin suku hankki myös kulta-, hopea- ja kuparikaivoksia. Paavali I oli aateloinut suvun, joka kuului Venäjän rikkaimpiin. Tuhansien hehtaarien maatilan lisäksi perhe omisti Ukrainassa sokerija huonekalutehtaita. Eräs Demidoveista, hovijahtimestari Paul (Pavel) Demidov meni naimisiin Viipurin läänin maaherra Carl Johan Stjernvallin tyttären Auro-

Ruhtinas Aleksander Nikolajevits

ran kanssa, joka on Suomen historiassa paremmin tunnettu toisen avio-

Lopuhin-Demidoff (1870−1937)

miehensä nimellä Karamzin. Heidän poikansa Paul oli Jugoslavian prinssi

ja hänen puolisonsa Natalia

Paulin isoisä.

Dmitrjevna, omaa sukua Naryškin

Ruhtinatar Natalia Dmitrjevnan suku Naryškinit kuului Venäjän kor-

(1886−1957) kihlajaiskuvassaan.

keimpaan aateliin. Ruhtinatar oli sukua Pietari Suurelle, sillä tämän äiti oli

Kuva Juhani Palonen/

Naryskin. Ruhtinatar Natalia oli syntynyt Talin hovissa Viipurin lähellä.

Pekka Tammipuu.

Pariskunnalla oli kuusi poikaa, Nikolai (s. 1904), Aleksander (1905), Sergei (1906), Georg (1914), Peter (1916) ja Andrei, joka oli kuollut ennen Anttolaan tuloa kolmen vuoden ikäisenä. Ruhtinasperheen toi Anttolan hoviin Venäjän vallankumous. Myytyään Talin hovin ruhtinas Demidoff osti Antto-

lan hovin Suomalainen Puuliike Oy:ltä 1,7 miljoonalla markalla. Ruhtinasperhe saapui Anttolaan arvonsa tuntevalla tavalla, jossa riitti paikkakuntalaisilla ihmettelemistä ja muistelemista vuosikausiksi: omaisuus tuotiin lotjilla laivarantaan, mistä pitkä kulkue kantoi tavarat Hovinmäelle. Palvelijat taluttivat pitkää rivistöä lämminverihevosia ja rotukoiria. Runsaslukuisella venäläisellä palveluskunnalla riittikin puuhaa lukuisien eläinten hoidossa. Rotuhevosten ja kymmenien metsästyskoirien lisäksi kartanon pihalla parveili kalkkunoita, hanhia ja helmikanoja sekä kokonainen vapaana kulkeva vuohilauma. Paikalliset eivät aina ymmärtäneet, mihin perhe tarvitsi työhevosten lisäksi lämminveriratsuja, joita ei käytetty tuottavaan työhön vaan vain talutettiin loimet selässä pitkin kartanoa. Sekä ruhtinas että ruhtinatar olivat taitavia metsästäjiä, joilla oli eri metsästysmuotoja varten omat koiransa. Ruhtinas teki yhteisiä metsästysretkiä marsalkka Mannerheimin kanssa, jonka kanssa hän oli palvellut keisarinnan chevalier-kaartissa. Ruhtinas liittyi myös Anttolan suojeluskuntaan ja osallistui vuoden 1918 sotaan. Poikineen hän toimitti Anttolasta kymmeniä ratsuhevosia Mannerheimin käyttöön Mikkelin päämajaan. Vaikka ruhtinasperhe oli menettänyt lähes koko omaisuutensa vallankumouksessa, he elivät Anttolassakin säätynsä mukaisesti. Ruokakuntaan kuului kaikkiaan noin 90 henkeä, muun muassa joukko syntyperäisiä kieltenopettajia poikia varten. Ranskaa pojille opetti belgialainen ratsuväen upseeri. Opettajia oli niin paljon, että ruhtinas rakennutti heidän käyttöönsä kaksikerroksisen, yli 30 metriä pitkän tiilisen asuinrakennuksen, jonka näkötornista oli hyvät näkymät Vitjaselle. Paikkakunnalla kulkee huhu, että ruhtinas Demidoffin toi Anttolaan tarve etsiä tsaari Nikolai II:lle ja hänen perheelleen rauhallinen piilopaikka maaseudulta. Arveluita vauhditti uuden, puiseen Hovin päärakennukseen verrattuna komean tiilisen asuinrakennuksen rakentaminen lyhyessä ajassa ja Anttolaan rahdattu valtaisa irtaimisto ja runsas palvelusväki. Arveltiin, että ne oli tarkoitettu tsaariperheelle. Asiasta ei kuitenkaan – niin kuin tämän laatuisista tehtävistä yleensäkään - ole jäänyt minkäänlaisia todisteita. Ruhtinasperheen elämäntyyli ei aina miellyttänyt kaikkia paikallisia, jotka olivat edellisen omistajan aikaan voineet ostaa maitoa Hovista, mikäli heillä ei ollut omia lehmiä. Demidoffien valtava talous kuitenkin nieli kaiken maidon niin, ettei myytäväksi juuri jäänyt. Lisäksi Demidoffia syytettiin siitä, että hän osti kaikki hevosilleen kaikki lähistön heinät ylihintaan. Maailmansodan aiheuttama elintarvikepula kiristi hermoja myös Anttolassa. Lisäksi vuoden 1917 loppua kohden työllisyystilanne alkoi huonontua. Anttolan hovissa olisi riittänyt töitä, mutta ruhtinas Demidoffilla alkoi olla maksuvaikeuksia.

Soraäänet jäivät yksittäisiksi, sillä Anttolan hovin työväki muisteli myöhemmin ruhtinasta lämmöllä. Puutarhuri V. Muurosen mielestä syvästi sivistynyt ruhtinas Demidoff oli yksi parhaimpia työnantajia, mitä hänellä oli ollut. Hänen mukaansa koko perheelle oli luonteenomaista tyytyväisyys ja pyrkimys sopeutuvaisuuteen, ja nämä ominaisuudet auttoivat heitä selviytymään historian pyörteissä rajusti muuttuneista olosuhteistaan. Säädynmukainen elämä tuli kalliiksi, ja vuonna 1920 ruhtinas joutui myymään Anttolan hovin K. E. Kontrolle, jolta Anttolan kunta sen osti köyhäinhoitolaitosta varten. Anttolasta ruhtinaspari muutti ensin Taliin Hämäläisen hoviin, myöhemmin Terijoen Kuokkalaan ja lopuksi taas Taliin eri vuokra-asuntoihin. Viimeiset vuotensa ruhtinas elätti perhettään työmiehenä. Hän kuoli joulukuussa 1937 Viipurin lääninsairaalassa pudottuaan reestä tielle. Ruhtinatar Demidoff siirtyi Viipurista takaisin Etelä-Savoon vuonna 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten alettua. Hän asui lehmänsä kanssa muun muassa Visulahden kartanon ulkorakennuksessa, mutta kun se tarvittiin muuhun käyttöön, hän asui jonkin aikaa Mikkelin maalaiskunnan vanhainkodissa. Vuonna 1944 Natalia Demidoffin elämässä tapahtui viimeinen entisten aikojen pilkahdus, kun hän tapasi Mannerheimin Mikkelin Päämajassa. Marsalkka kutsui ruhtinattaren lounaalle Mikkelin Klubille, ja siten Natalia Demidoff on ainoa nainen, joka on kutsuttu Marskin kuuluisaan pöytään Mikkelissä jatkosodan aikana. Viimeiset vuotensa ruhtinatar vietti yhden lehmän omistajana mökissä Otavan kylän Akkalassa. Ruhtinatar Natalia Demidoff kuoli lokakuussa 1957 ja on haudattu Mikkelin ortodoksiseen hautausmaahan. Kirjallisuus Pekka Haara, Anttolan historia. Jyväskylä 1993. Pekka Haara, Anttolan hovi – säteristä kunnantilaksi. Anttolan kunta, Mikkeli 1998. Kalevi Salovaara, Ruhtinattaren tarina. Ruhtinatar Natalia Lopouchin-Demidoffin elämän vaiheita 1886-1957. Mikkeli 1999.

Antti Hackzell: kohtalona Venäjä

Venäjän keisarikunta oli

Pietarissa ja muualla Venäjällä eläneiden ja työskennellei-

ruhtinaskunnan kansalai-

monelle Suomen suuriselle suuri mahdollisuus

den suomalaisten vaikutus ulottui kauas itsenäiseen Suo-

päästä merkittäviin teh-

meen. Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim, vapausso-

täviin. Opiskelu Venäjällä

dan, talvisodan ja jatkosodan ylipäällikkö ja presidentti, on

oli tavallista sekä sotilas-

heistä tietenkin tunnetuin. Pietarissa syntynyt ja Izmailo-

että siviiliammatteihin.

von rykmentin upseerina uransa aloittanut Carl Enckell oli

Mikkeliläissyntyinen

Suomen suuriruhtinaskunnan viimeinen ministerivaltiosih-

Antti Hackzell tunsi

teeri, Suomen tasavallan ensimmäinen diplomaatti Petro-

Venäjän, ja oli Suomen

gradissa keväällä 1918 sekä moninkertainen ulkoministeri.

pääministeri jatkosodan

Venäjällä 10 vuotta puutavaraliikemiehenä toiminut Rudolf

loppuvaiheessa.

Walden oli moneen otteeseen Suomen puolustusministe-

Kuva UM.

rinä ja Mihailovin tykistöakatemiassa opiskellut keisarillisen armeijan upseeri Vilho Petter Nenonen loi Suomen armei-

sarillisen Venäjän raunioille syntyneeseen neuvostovalti-

jan kenttätykistön.54

oon.55

Jos itsenäisen Suomen suhteita Neuvostoliittoon ha-

Hackzell toimi Viipurin läänin maaherrana 1918−1920.

luttaisiin kuvata yhden henkilön elämän kautta, tuo hen-

Hänet valittiin vuonna 1920 yhdeksi Suomen edustajaksi

kilö voisi olla vaikkapa Mikkelissä 20.9.1881 syntynyt ja

Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläi-

Mikkelin lyseosta vuonna 1900 ylioppilaaksi kirjoittanut

seen sekakomiteaan, jonka tehtävänä oli hoitaa rauhanso-

Antti (Anders) Hackzell. Hänen isänsä, Mathias Gustaf

pimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä. Sekako-

Hackzell (1851−1894) toimi Mikkelin lyseon rehtorina vuo-

mitean varapuheenjohtajana Hackzell sai lisäkokemusta

det 1884−1894.

suomalais-venäläisten asioiden hoitamisesta, ja hänet ni-

Suomen Kansallisbiografiaan Hackzellista artikkelin kir-

mitettiin Suomen Moskovan-asiainhoitajaksi 1922. Vielä sa-

joittaneen Mikko Uolan mukaan voidaan sanoa, että Antti

mana vuonna asiainhoitajasta tuli ministeri ja täysivaltainen

Hackzellin kohtalona oli Venäjä. Työskenneltyään nuorena

lähettiläs. Kyseessä oli yksi Suomen vaikeimmista diplo-

juristina jonkin aikaa Mikkelin asianajotoimistossa Hackzell

maattitehtävistä, sillä Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suh-

lähti vuonna 1911 Pietariin, missä hän harjoitti liiketoimia se-

teita vaikeuttivat molemminpuolinen poliittinen epäluulo

kä toimi juristina ja ministerivaltiosihteerinviraston virka-

sekä vuosien 1918−1922 heimosotaretkistä johtuneet kon-

miehenä 1913−1918. Pietarin-vuosinaan Hackzell oppi sekä

fliktit. Hackzellin lähettiläsaika merkitsi Moskovan-edustuk-

venäjän kielen että venäläisen kulttuurin ja mentaliteetin.

sen vakiintumista, sillä parin lyhytaikaisen asiainhoitajan

Nämä olivat hyödyllisiä ansioita, kun itsenäistyneessä Suo-

jälkeen Hackzell jäi Suomen Moskovan-edustajaksi neljäksi

messa etsittiin henkilöitä hoitamaan maamme suhteita kei-

vuodeksi, vuoteen 1927 saakka.

Hackzell nimitettiin joulukuussa 1932 muodostetun

Kun Mannerheim oli elokuun alussa 1944 valittu tasaval-

T. M. Kivimäen hallituksen ulkoministeriksi, ja hänestä tuli

lan presidentiksi, muodostettiin uusi hallitus, jonka tehtävä-

yksi Suomen 1930-luvun ulkopolitiikkaan eniten vaikutta-

nä oli johdattaa Suomi sodasta rauhaan. Hackzellin johtama

neista henkilöistä. Ajan ulkopolitiikkaa hallitsi kolme suur-

hallitus nimitettiin 8.8.1944, ja sen ensisijaisena tehtävänä

ta kysymystä: Suomen asennoituminen Kansainliittoon,

oli aloittaa Neuvostoliiton kanssa uudelleen aiemmin ke-

Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet sekä Suomen

väällä kariutuneet rauhantunnustelut. Hackzellin hallitus

pyrkimys leimautua pohjoismaisen puolueettomuuslinjan

hyväksyi 2.9.1944 pari päivää myöhemmin voimaan tulleen

kannattajaksi. Turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristyessä

aselevon. Tämän jälkeen Moskovaan lähetettiin pääministe-

Hackzell pyrki lähentämään Suomea puolueettomiin Poh-

ri Hackzellin johtama rauhanvaltuuskunta. Hackzell sai kui-

joismaihin.

tenkin perillä Moskovassa vaikean halvauksen vain vähän

Kivimäen

hallituksen

kaaduttua

lokakuussa

1936

ennen neuvottelupaikalle lähtöä. Hän ei kyennyt osallistu-

Hackzell nimitettiin Suomen Työnantajain Keskusliiton toi-

maan lainkaan varsinaisiin neuvotteluihin, vaan hänen tilal-

mitusjohtajan tehtävään, jota hän oli jo aiemmin hoitanut

leen lähetettiin Helsingistä ulkoministeri Enckell. Hackzell

sijaisena vuoden verran. Vuoden 1939 eduskuntavaaleis-

ei enää toipunut sairaudestaan, vaan kuoli kotonaan Hel-

sa hänet valittiin Kokoomuksen kansanedustajaksi Viipurin

singissä runsas vuosi myöhemmin.

läänin läntisestä vaalipiiristä.

KOHTAAMISIA II

Ihmiset, työ ja vapaa-aika

Liikenneyhteydet luovat mahdollisuuksia

Kun Mikkelin lääni perustettiin 5.3.1831, pohdittiin hallinto-

päätös yhdistää Venäjään vuosien 1721 ja 1743 rauhanteois-

keskuksen paikkaa. Mikkelin kirkonkylä sijaitsi viiden tien

sa liitetty Kaakkois-Suomi, niin sanottu Vanha Suomi, vuo-

risteyksessä. Kaikista läänin osista tulevat tiet kohtasi-

den 1812 alusta lähtien suuriruhtinaskunnan yhteyteen.

vat Mikkelin kirkonkylässä, jonne oli myös laajat vesitieyh-

Suuriruhtinaskunnan itäraja oli tämän jälkeen Rajajoella, ja

teydet Saimaan kautta Lappeenrannasta, Savonlinnasta ja

liikenne- ja kuljetusyhteyksien luonteva kaakkoinen suun-

Kuopiosta. Tämä sijainti vaikutti siihen, että Mikkelistä tuli

ta oli jälleen avautunut. Kesäisin kuljettiin veneillä ja talvi-

läänin pääkaupunki. Mikkelin kaupunki perustettiin 7.3.1838

sin mentiin rekipelissä aina Pietariin saakka. Rekikaravaanit

Mikkelin kirkonkylän talojen 20 ja 21, Olkkolan ja Maunuk-

kulkivat Saimaan yli talviteitä pitkin lastinaan pääasiassa

selan maille.

voita.57

Vanhin Mikkelissä risteävistä maanteistä oli jo keskiajal-

Suomen suuriruhtinaskunta oli vielä pitkään vuoden

la syntynyt Hämeenlinnan ja Savonlinnan välinen Suuri Sa-

1809 jälkeen taloudellisesti sidoksissa Ruotsiin. Tämä side

vontie, joka Savon alueella yhdisti Mäntyharjun, Mikkelin,

haluttiin Pietarissa katkaista ja lähentää Suomea Pietarin

Juvan, Rantasalmen ja Säämingin pitäjät. Mikkelin kirkon-

talousalueen kanssa. Etelä-Savon ja koko Itä-Suomen tu-

kylän kohdalla Suuresta Savontiestä haarautui 1500-luvul-

levan kehityksen kannalta merkittävä Saimaan kanavan ra-

la sivu-ura, joka johti Ristiinaan ja sieltä edelleen Suomen-

kentamispäätös tehtiin vuonna 1844, ja kanava aukesi lii-

niemen, Savitaipaleen ja Lappeen kautta Viipuriin. Tie jäi

kenteelle 1856. Kanavasta tuli lähtölaukaus itäisen Suomen

käyttämättä moneksi vuosikymmeneksi, kun Turun rauhan

modernisaatioprosessille, kun Savo ja Pohjois-Karjala sai-

aluemenetykset katkaisivat Mikkelin yhteydet kaakkoon.

vat suoran yhteyden merelle. Sahateollisuuden nousu, vilja-

Kustaa III:n venäjänsodan (1788−1790) aikana umpeutu-

ja voikaupan kasvu sekä matkustajaliikenteen alku avasivat

maan päässyt tie korjattiin taas kulkukelpoiseksi. Yksi tien-

itäistä Suomea maailmalle. Saimaan kanavan kerrannais-

haara johti Haukivuoren ja Pieksämäen kautta Kuopioon.

vaikutukset tarjosivat työtilaisuuksia Savon ja Karjalan rah-

Viides Suuresta Savontiestä erkaneva haara vei Kangasnie-

vaalle. Saadulla rahalla ostettiin katovuosina kanavan kaut-

melle ja sieltä Laukaaseen. Myös tämä tie tehtiin 1789−1790

ta tuotua venäläistä viljaa, hyvinä vuosina Lyypekistä tai

välisenä aikana. Tienrakennuksen vauhdittajana oli sota,

Hampurista tuotua sokeria, kahvia ja tupakkaa. Valtaosa

jonka aikana tieverkon puutteet olivat tulleet selvästi esille.

kanavan kautta tuoduista tavaroista oli ostettu Itämeren

Tieverkko hyödytti Mikkelin pitäjän kaupankäyntiä, väestön

satamakaupungeista.58

liikkuvuutta ja uusien vaikutteiden omaksumista.56 Etelä-Savon kannalta tärkeä ratkaisu oli Aleksanteri I:n

Pietarin vaikutus säteili Viipuriin, joka oli Kaakkois-Suomen keskus ja joka nousi Suomen merkittävimmäksi tuon-

ti- ja vientisatamaksi. Muita alueen tärkeitä kaupunkeja

muuttaneet pakenivat yleensä raskaita veroja ja sotavä-

olivat Lappeenranta, Hamina ja Käkisalmi. Sortavala, Mik-

enottoja tai sitten piileskelivät viranomaisilta. Karkulaisuus

keli ja Savonlinna kasvattivat merkitystään ja vaikutusalu-

kiihtyi Nuijasotaa seuranneina nälkävuosina. Esimerkiksi

ettaan.59

vuonna 1599 monet sotamiehet kieltäytyivät lähtemästä

Itäistä Suomea ja Etelä-Savoa koskeneet suuret raken-

liikkeelle ja uhkasivat paeta Venäjälle, ja monet myös to-

teelliset muutokset saivat jatkoa 1870-luvun alussa, kun

teuttivat uhkauksensa. Lähtijät olivat lähes kaikki rajanlä-

rautatieyhteys Pietariin avattiin. Vuosina 1869−1871 raken-

heisestä ns. Pien-Savosta eli Säämingistä, Rantasalmelta ja

nettua Riihimäki-Pietari –rataa suunniteltaessa oli Mikkeli

Tavinsalmelta. Mikkelin tienoilta tiedetään vain muutama

ollut mukana anomassa, että rata suunnattaisiin kulkemaan

Itään lähtenyt.62

mahdollisimman lähelle Lappeenrantaa. Talvisin kuljettiin

Koska maastamuutto vähensi väenotoissa saatavilla ol-

Mikkelistä rekipelillä useimmiten Taavetin asemalle. Pian tu-

leita miehiä, veronmaksajia ja työvoimaa, kruunu kielsi sen

li esille kysymys, miten Saimaan vesistöalueelta pääsisi ra-

kokonaan vuonna 1620 ja vielä myöhemmin 1660-luvulla.

dalle, jota turhaan oli toivottu vedettäväksi Lappeenrannan

Koska tilattomat eli loiset ja palkolliset karkasivat herkim-

kautta. Esimerkiksi vuonna 1869 pidettiin Saimaan vesis-

min, velvoitettiin heidät hankkimaan laillinen suojelus jol-

töalueen kaupunkien ja eräiden yrittäjien neuvottelukoko-

takin talolliselta, joka vastaisi suojatistaan, sitoisi tämän

us Lauritsalassa. Mikkeliä edusti pormestari Julius Nygrén,

maahan ja takaisi hänen veronmaksunsa. Asetuksia ei kui-

samoin kuin 1871 pidetyssä neuvottelussa. Vuonna 1868

tenkaan kovin hanakasti noudatettu.63

kauppias Juho Pylkkänen oli ollut näissä asioissa Helsin-

Suuren osan 1600-luvulla karanneista sanottiin men-

gissä. Vuonna 1885 valtiopäivät teki lopullisen päätöksen

neen Venäjälle, mikä tarkoitti yleensä Käkisalmen lääniä ja

Savon radan rakentamisesta. Mikkelin kohdalla rataa ryh-

Inkerinmaata. Suur-Savosta eli Mikkelin pitäjästä ja Juvalta

dyttiin rakentamaan vuonna 1887, koko rata valmistui 1889.

muutettiin enemmän kuin muualta Savosta Inkeriin ja Bal-

Savon radan liittymäaseman sijoittamiseen vaikutti se, oli-

tiaan.64

ko radan liikenteen pääosa suuntautuva Viipuriin ja Pieta-

1700-luvun alkuvuosikymmeninä Suuri Pohjan sota siir-

riin vai Helsinkiin. Lopulta liittymäaseman paikaksi päätet-

si Pohjois- ja Itä-Euroopan poliittisen painopisteen äsken

tiin Kouvola, josta oli vaihto Helsinkiin, Viipuriin ja Pietariin.

perustettuun Pietariin, josta oli nopeasti kehittymässä –

Vuonna 1900 ostettiin Mikkelistä Helsinkiin 1588 junalippua,

paitsi Venäjän suurvalta-aseman näkyvin merkki – myös

Viipuriin 810 lippua ja Pietariin 300 lippua.60

kaupallinen voimakeskus, jonka imuvaikutus alkoi tuntua

Saimaan kanava ja rautatieverkosto käänsivät Suomen nopeasti kasvavan Pietarin, modernisoinnin ja teollistami-

Savossa heti 1700-luvun alkupuolelta ja voimistui voimistumistaan vuosisadan mittaan.65

sen vetovoimakeskuksen puoleen. Tämä heijastui myös

Isonvihan jälkeen Savon irtainta väestöä houkuttivat

muuttoliikkeessä Suomesta Pietariin, sillä muuttajia oli eni-

eteläiseen suuntaan rajan taakse jääneen Vanhan Suomen,

ten ajanjaksolla 1846−1885, suurin osa

Itä-Suomesta.61

lähinnä Viipurin, edullisemmat olot ja palvelusväen paremmat palkat. Yhtenä syynä Venäjän puolelle muuttoon pidettiin Ruotsin valtakunnassa vuonna 1723 annettua uutta

Karkulaisia ja käsityöläisiä,

palkollissääntöä, joka rajoitti talonpoikien palkollisten mää-

piikoja ja paimenia

rää. Sillä haluttiin turvata säätyläismaanomistajien työvoiman saanti. Venäjälle muuton estämiseksi annettiin kui-

1500-luvulla Ruotsin esivalta nimitti Venäjän puolelle (lä-

tenkin jo seuraavan vuonna määräys, ettei palkollissääntöä

hinnä Käkisalmen lääniin) muuttaneita ”karanneiksi.” Itään

tarvinnut Savon ja Kymenkartanon läänissä noudattaa. Tämä ei estänyt muuttoliikettä, ja takaisinpalauttamisen estämiseksi monet jatkoivat Vanhaa Suomea edemmäksi, Pietariin, Inkeriin tai Liivinmaalle.66 Pietarin suomalaiset palvelijat olivat jo 1710-luvulla erottuva ryhmä, joka mainittiin matkakertomuksissa. Myös ensimmäiset suomalaiset käsityöläismestarit asettuivat Pietariin jo 1710-luvulla, ja 1730-luvulla Pietarissa oli jo toimiva suomalais-ruotsalainen seurakunta, jonka jäsenmäärä kohosi puoleentoista tuhanteen.67 Savolaisten muuttoliike jatkui 1800-luvulla, ja etenkin Viipuri, Pietari ja sen lähialueet sekä Inkeri imivät savolaista työvoimaa. Läheskään kaikki eivät lähteneet jäädäkseen, vaan monet olivat kausityöläisiä, jotka lähtivät kesäksi ja palasivat syksyllä kotiin. Inkerinmaalla vaeltajat työskente-

Savon radan valmistuminen vuonna 1889 nopeutti yhteyksiä

livät paimenina, perunannostossa, ojankaivuussa ja muis-

myös Pietariin. Rautatie toi ihmisiä, tavaroita ja uusia aattei-

sa töissä.68

ta, mutta myös vei työvoimaa ja tuotteita. Kuva MKM.

Ristiinasta tapahtui 1830- ja 1840-lukujen vaihteessa

suoranainen ryntäys Inkerinmaalle. Vuonna 1836 Inkeriin

kohden. Liikkuvuus ei ollut vanhan talonpoikaisyhteiskun-

lähtijöitä oli 128, vuonna 1839 jo 168 ja 1840 vielä 90. Sa-

nan ominainen piirre.77 Vasta ns. laillisen suojelun ja siihen

moina vuosina Pietariin muutti 59, 56 ja 32 ristiinalaista.

liittyvän palvelupakon poistaminen vuosina 1865 ja 1883,

Paikkakunnan väkiluku oli tuolloin n. 5900−6000 henkeä.

ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen 1868, elinkeinova-

Vuoden 1840 jälkeen suurin muuttoinnostus alkoi haih-

paus 1879 ja uusien kulkuyhteyksien, Saimaan kanavan ja

tua, ja paluumuutto alkoi 1840-luvulla, jolloin Inkeristä tuli

rautatien, tuoma modernisaatio 1860-luvulta eteenpäin al-

vuosittain takaisin noin 50 ristiinalaista. Inkeriin lähdettiin

koi murtaa vanhan sääty-yhteiskunnan stabiiliutta.78

yleensä

paimeniksi,69

ja Ristiinassa olikin muistitiedon mu-

kaan Tiusman-niminen mies paimenten värvärinä.70

Muuttoliike vilkastui Suomessa 1880-luvulta lähtien, mutta Savossa, Mikkelin ja Kuopion lääneissä, se ei ollut

Inke-

läheskään niin suurta kuin muualla Suomessa. Tämä pai-

riin. Ensimmäinen merkintä on vuodelta 1830, ja vuo-

kallaan pysyvyys johtui alueen maatalousvaltaisesta elin-

silta 1856−1859 on säilynyt 123 hirvensalmelaisen mat-

keinorakenteesta:

kalupa-anomus, joista vain yksi oli naisen. Koska toinen

suhteellinen määrä oli 1910 suurempi kuin muualla Suo-

mokoma lienee matkustanut ilman papereita, voi arvioida

messa, kun taas teollisuudessa ja palveluammateissa toi-

että Inkerissä oli vuosittain 60−70 hirvensalmelaista. Muut-

mivien osuus oli maan pienin. Peltoala lisääntyi hitaasti ja

tajina olivat erityisesti perheelliset loismiehet, ja mukana oli

kaupungistuminen oli keskimääräistä heikompaa. Savo oli

myös alaikäisiä yksinmuuttavia. Työmatkailulla on saatta-

muuttotappioaluetta, mikä johtui tilattoman maatalousvä-

nut olla merkittäväkin taloudellinen vaikutus paikkakunnal-

estön suuresta määrästä. Poismuuttajista suurin osa oli pii-

le, sillä 1830-luvun lopussa hirvensalmelaiset saivat kätei-

koja, renkejä, loisia ja talollisten nuorempia lapsia.79 Vuo-

Myös

Hirvensalmelta

lähdettiin

sistä tuloistaan 12 prosenttia pitäjän

paimeniksi

ulkopuolelta.71

Mikkelin

läänissä

maatalousväestön

sien 1826 ja 1917 välillä Pietariin muuttaneista suomalaisista 8 prosenttia oli kotoisin Mikkelin läänistä.80

Suometar-lehti kirjoitti 24.2.1854 seuraavaa:

Savon radan avaaminen vuonna 1889 lisäsi Mikkelin lää-

Jo muutamia vuosikymmeniä takaperin on tämän paik-

nin muuttotappiota, joka vuosisadan loppuun mennessä

kakunnan [Mikkelin pitäjän] nuorilla miehillä, ruununtilain

vielä kaksinkertaistui.81 Radan valmistuttua alkoi sen vai-

nuorimmilla veljeksillä, mökkiläisten pojilla ja muilla sellai-

kutusalueelta vilkas muutto ”savolaisten Amerikkaan” Ky-

silla ollut tapana mennä aina kewäillä kesäksi Inkerinmaal-

menlaaksoon. Mikkelin kaupungista ei kuitenkaan ollut sin-

le, jossa sitte owat olleet ensimältä paimenina ja sittemmin

ne muuttaneita paljon; esimerkiksi vuoden 1900 aikana

muina työmiehinä. Moniaat owat siellä yhtäpäätä monta

kaupungista oli 121 poismuuttoa, joista Kotkaan 7 ja Ky-

wuotta. Tarkoitus on, että ansaita sieltä runsaammin rahaa,

meen 1. Viipuri ja Helsinki nauttivat 1800-luvun lopussa ja

kuin täällä olisi mahdollista; mutta miten lienee? Moni siel-

1900-luvun alussa suurta suosiota uutena asuinpaikkana.82

tä palajaa yhtä köyhänä kuin mennessäänkin oli! (…) Toiset

Mikkelin alueelta Suomen rajojen yli muuttaneiden ta-

menewät Pietariin, johonkuhun käsityön oppiin, joka ei ole-

vallisin määränpää oli Venäjä. Autonomian alkuajan muut-

kaan niin laitettawaa. (…) Waimoihmisiä on myös Wähitel-

tovirta kääntyi kuitenkin paluumuutoksi 1800-luvun puo-

len mennyt Pietariin palwelukseen.72

livälin tienoilla, kun huomattiin, ettei leipä Venäjälläkään ollut erityisen leveää. Venäjä alkoi kiinnostaa uudelleen näl-

Julkisessa keskustelussa Pietarin vaikutusalueen suo-

kävuosien aikana 1860-luvun lopulla, jolloin Venäjällä elet-

malaisille tarjoamat sivuelinkeinot ja työmatkat yleensä

tiin korkeasuhdannetta. Muuttoliike Venäjälle jatkui vilkkaa-

tuomittiin ja niitä pidettiin haitallisina sekä taloudellises-

na 1880-luvun alkuun asti. Tavallisin määränpää Venäjällä

sa että moraalisessa mielessä: ajateltiin, että sivuelinkei-

oli Pietari.83

not saivat talonpojat lyömään laimin maanviljelyksen sekä oppimaan epärehellisyyttä ja pahoja tapoja. Kuitenkin ne auttoivat rahatalouden läpimurtoa ja mahdollistivat tilojen lohkomisia.73 Suurkaupunki Pietari houkutteli työtilaisuuksillaan, ja koska suomalaiset talonpojat olivat henkilökohtaisesti vapaita, toisin kuin venäläiset maaorjat, he olivat Pietarin työmarkkinoilla etulyöntiasemassa.74 Muutto Pietariin jatkui vuosisadan lopulle saakka, ja vasta metsäteollisuuden kehittymisen myötä lisääntynyt puutavaraliike alkoi antaa Savon irtaimelle väestölle ansiomahdollisuuksia savotoilla, tukinuitoissa, sahoilla ja lastauksissa.75 Kaiken kaikkiaan Mikkelin pitäjästä muuttaneiden mää-

Nikolajevskin satamalaitureita Pietarissa, rannassa Kale-

rät olivat melko pieniä, vain harvoin yli sata vuodessa.

va-alus. Saimaan kanavan avaamisen jälkeen Pietarin sata-

Muuttovoitto tai -tappio oli korkeintaan muutama kymme-

mat tulivat tutuiksi monille savolaisille, kun tuotteita vietiin

nen vuodessa.76 Viisivuotiskaudella 1806−1810 Savon pitä-

suurkaupungin markkinoille. Kuva Savonlinnan maakunta-

jistä muutti pois keskimäärin vain 58 henkeä 1000 asukasta

museo.

Max Engmanin kokoamien tietojen mukaan Pietariin lähti väkeä Mikkelistä ja sen lähialueilta seuraavasti84:

Pietarin kaupungin olemas-

1871−1875 1876−1880

1881−1885 1886−1890 Yhteensä

saolo on määrännyt paitsi

Anttola 1 1 4 1 7

Suomen, myös koko Pohjois-

Haukivuori -

Hirvensalmi 8

Euroopan historian kulun

7 21

Joroinen 43 98 79 24 244

ja vaikuttanut siten ratkai-

Mikkeli 28 27 27 20 102

sevasti myös Etelä-Savon

Mikkelin mlk 10

kehitykseen ja maakunnan

Ristiina 12 23 18 12 65 Rantasalmi 28

131

Savonlinna 26

Kuten näkyy, erityisen runsasta muutto oli Joroisista ja Rantasalmelta. Näissä kartanopitäjissä oli suhteellisen paljon käsityöläisiä ja palvelusväkeä, joille Pietari tarjosi ansiomahdollisuuksia.

taloudelliseen tilanteeseen.

kaupungissa henkikirjoitettua henkilöä. Vuonna 1913 Venäjällä oli passilla 60 mikkeliläistä.91 Venäjälle ja Pietariin ei välttämättä jääty lopullisesti, vaan Itä-Suomen käsityöläiset muuttivat edestakaisin. Mo-

Maakunnan länsilaidalla sijainneesta Hirvensalmesta ei

net käsityöoppiin menneet palasivat Suomeen ja aloitti-

lähdetty yhtä lukuisasti Pietariin kuin muualta Etelä-Savos-

vat oman liikkeen. Todennäköisesti suuri osa palaajista tu-

ta. 1850-luvun lopulla Pietarissa oleskeli vuosittain noin viisi

li takaisin jo ennen lokakuun vallankumousta 1917, mutta

henkilöä, jotka olivat kirjoilla Hirvensalmella.85 Hirvensalmi

viimeistään vuonna 1920. Pietariin suuntautuneella muut-

olikin Pietariin muuton reuna-aluetta: 1900−1910 Venäjälle

toliikkeellä saattoikin olla enemmän kulttuurista ja talou-

passin ottaneita oli keskimäärin 12 vuodessa. Ennätysvuon-

dellista kuin väestöllistä vaikutusta.92

na 1915 Hirvensalmelta lähti Venäjälle 66 henkeä eli 9,2 pro-

Muutto Venäjälle oli itäsuomalainen ilmiö. Venäjälle läh-

millea henkikirjaväkiluvusta. Kotimainen muuttoliike oli sa-

töön verrattuna Mikkelin tienoilla ei syntynyt samanlais-

mana vuonna 15 promillea keskiväkiluvusta.86

ta ”amerikankuumetta” kuin Pohjanmaalla. Poikkeuksena

Vuonna 1910 Ristiinassa oli paikkakunnalta poissaolevaa

tästä oli Anttola, jonka asukkaita näyttää muuttaneen py-

väestöä 487 henkeä, joista 477 oli Venäjällä ja loput Yhdys-

syvästi enemmän Yhdysvaltoihin kuin Venäjälle; anttola-

valloissa. Vielä vuonna 1920 Venäjällä oleskelevaksi oli mer-

laisten passinhaussa Venäjälle ei ollut kyse niinkään siirto-

kitty 394 ristiinalaista.87

laisuudesta kuin asiointimatkoista.93

Yksi heistä oli Ristiinassa syntynyt tehdastyöläinen Väinö, joka oli lähtenyt Pietariin 1900-luvun alussa Imatran Tainionkosken tehtaiden kautta. Myös kaksi hänen veljeään

Pietari suomalaisten

muutti Pietariin samoihin aikoihin, vaihdemies Herman rau-

– ja savolaisten − suurkaupunkina

tateille ja Taavi tehdastyöhön. Sota-ajan aiheuttaman elintarvikepulan takia Väinö siirtyi Pietarista Moskovaan ja siel-

Vuonna 1703 Pietari Suuri perusti Suomenlahden pe-

tä Odessaan. Sitten hän muutti Rostoviin, Kaspianmeren

rukkaan Nevan suulle kaupungin, josta tuli suurvallaksi

rannalle, jossa elätti itsensä sepäntyöllä. Kun nälkä tuli sin-

nousevan ja merien herruutta tavoittelevan Venäjän kei-

nekin, hän siirtyi taas Pietariin. Matka kesti yli kuukauden

sarikunnan pääkaupunki ja tsaarin ajaman modernisaation

ja kaaoksen kynsiin joutuneen maan junat olivat täynnä.

vertauskuva. Pietarin kaupungin olemassaolo on määrän-

Väinö sitoi itsensä narulla kiinni junan rappusiin, ettei pu-

nyt paitsi Suomen, myös koko Pohjois-Euroopan historian

toaisi, kuten niin moni, joiden ruumiit vielä näkyivät maas-

kulun ja vaikuttanut siten ratkaisevasti myös Etelä-Savon

tossa. Pietarissa hän sai tuttavilta syödäkseen perunankuo-

kehitykseen ja maakunnan taloudelliseen tilanteeseen. Max

ria suolaa vastaan. Pietarista Väinö tuli jalkaisin Suomen

Engmanin mukaan voi sanoa, että Suomen ja Venäjän suh-

rajalle ja ui huhtikuussa 1921 Rajajoen yli.88

teet ovat viimeisen 300 vuoden aikana olleet suurimmaksi

Passilla muuttaneiden lisäksi Venäjälle lähti myös pas-

osaksi Itä-Suomen ja Pietarin suhteita.94

sittomia matkustajia, jotka yleensä olivat tilatonta väestöä

Kaupungissa oli jo vuonna 1725 noin 40 000 asukas-

ja joita pyrittiin palauttamaan takaisin etsintäkuulutuksilla.

ta, ja miljoonan asukkaan raja ylittyi 1890-luvulla. Vuonna

Laillisten lähtijöiden suurin joukko olivat palvelusväki ja kä-

1900 Pietarin väkiluku vastasi lähes puolta Suomen koko

sityöläisten oppipojat.89

väkiluvusta. Väestön kasvu johtui pääasiassa muuttoliik-

Muuttovirta alkoi vähetä 1880-luvulta lähtien. Kun Ve-

keestä.95 Pietari oli ”Suomen toiseksi suurin kaupunki”, jos-

näjälle muuttaneiden osuus henkikirjoihin merkitystä väes-

sa asui vähän enemmän Suomen alamaisia kuin Turussa oli

töstä oli Mikkelin läänissä vuonna 1881 20,1 promillea, se oli

asukkaita, ja ylivoimaisesti suurin suomenkielinen kaupun-

vuonna 1914 enää 7,9 promillea.90 Vuonna 1888 Venäjällä

ki: Pietarissa oli 1860-luvulla melkein kaksi kertaa enem-

oleskeli passilla 17 miespuolista ja 37 naispuolista Mikkelin

män suomenkielisiä (16 000) kuin Helsingissä (8 300) tai

Nuohooja Yrjö Kukkasen Pietarista vuonna 1835 saama kisällikirja. Pietarin nuohoojien ammattikunta oli pääosin suomalaisten hallussa. Kuva Mikkelin maakunta-arkisto.

Turussa (9500). Suomalaisten osuus Pietarin väkiluvusta

taja kultasepän ammattiin. (Kts. erikoisartikkeli) Kuuluisim-

pysyi 1700- ja 1800-lukujen ajan 1,5 ja 3,2 prosentin välillä.

pien mestareiden lisäksi oli kuitenkin lukuisia muita. Esi-

Kaupungin suomalainen väestö kasvoi samaa tahtia muun

merkiksi Rantasalmella 1842 syntynyt Tuomas Koponen

väestön kanssa, kunnes 1880-luvulla sekä suomalaisten ab-

perusti oman liikkeen ja työpajan ja toimi suomalaisen kirk-

soluuttinen että suhteellinen osuus Pietarin väestöstä laski.

koja kouluneuvoston jäsenenä. Myös Mikkelistä kotoisin

Läheskään kaikki muuttajat eivät jääneet Pietariin, vaan pa-

ollut kultaja jalokiviseppä Gustaf Aron Finn (1804−1865)

luumuutto vastasi noin puolta

muuttoliikkeestä.96

kuului Pietarin suomalaisen seurakunnan kirkkoneuvos-

Pietarin rakentamiseen, elintarvike- ja lämpöhuoltoon

toon ja onnistui hankkimaan Venäjän valtiovarainministe-

tarvittiin huomattavia resursseja, jotka oli hankittava kau-

riltä, kreivi Kankrinilta, varat ns. Kirkkokartanon rakenta-

kaa, jopa eteläisestä Savosta asti. 1800-luvun keskivaiheil-

miseen. Talosta saaduilla vuokratuloilla seurakunta ylläpiti

la Pietarin vaikutusalue oli laajentunut käsittämään Viipu-

suomalaista koulua.100

rin läänin lisäksi Mikkelin läänin kaakkoisosat, joista kaupan

Kaikista Suomen kirjansitojista lähes puolet oli 1800-lu-

lisäksi tehtiin Pietarin seudulle työmatkoja ja rahtia. Tii-

vulla saanut oppia Pietarissa. Ristiinassa 1812 syntynyt Karl

viimpien yhteyksien alueeseen kuului Mikkelin läänistä eri-

Johan Nygrén sai vuonna 1839 kisällinkirjansa Pietarin sak-

pitäjä.97

salaiselta kirjansitoja-ammattikunnalta. Nygrén ei jäänyt

Suurin osa nuorten miesten muutoista Pietariin liittyi kä-

Pietariin, vaan vuonna 1841 hänestä tuli Mikkelin kaupungin

tyisesti Rantasalmen kihlakunta ja Mäntyharjun

sityöläisoppiin hakeutumiseen ja naisilla palvelijan ammat-

ensimmäinen kirjansitoja.101

tiin. Kun suomalaisia miehiä oli 2−3 prosenttia kaupungin

Suurin suomalaisten käsityöläisten ryhmä Pietarissa oli-

väestöstä, heidän osuutensa käsityöläisistä kaksi kertaa

vat suutarit, joita vuonna 1869 oli lähes tuhat. Esimerkiksi

suurempi. Suomalaiset muodostivat lisäksi huomattavan

Wilhelm Järveläinen (1826−1875) lähti syntymäpitäjästään

määrän työvoimasta muutamilla pienillä ja erikoistuneilla

Juvalta suutarinoppiin kaksitoistavuotiaana. Hänen suuta-

aloilla, kuten kultasepän, kellosepän ja kirjansitojan amma-

rinliikkeensä menestyi niin hyvin, että hän ryhtyi myös lai-

teissa, joissa heitä oli neljäsosa työvoimasta, ja nuohoojina,

vanvarustajaksi ja pystyi kouluttamaan lapsensa.102

jossa suomalaisilla oli enemmistö. Suuri osa Pietarin nuo-

Pietariin muuttaneet suomalaisnaiset toimivat yleen-

hoojista oli paitsi suomalaisia, myös lähtöisin yhdeltä aino-

sä palvelijoina, pesijättärinä, lastenhoitajina ja keittäjättä-

alta paikkakunnalta, Parikkalasta, josta oli lähtöisin kuudes-

rinä. Palvelijattaren ammatti oli yleensä läpikulkuammat-

osa kaikista

nuohoojista.98

ti, joka usein johti joko avioliittoon tai toiseen ammattiin,

Pietarissa oli saanut kisällikirjansa myös Mikkelin kau-

myös prostituutioon. Pietarin suomalaiset palvelijattaret

pungin ensimmäinen nuohooja vuonna 1842, Helsingissä

muodostivat ainoana niin näkyvän erikoisryhmän, että se

ja Pietarissa työskennellyt Yrjö Kukkanen (myöh. Blom).99

jäi elämään klassiseen venäläiseen kirjallisuuteen, Gogolin

Suomalaiset olivat hyvin edustettuina Fabergén kuu-

ja Dostojevskin teoksiin, joskaan ei läheskään aina imarte-

luisassa kultasepänliikkeessä, jonka työhuoneiden mesta-

levassa valossa.103 Dostojevskin anoppi olikin suomalainen

reista yli puolet oli suomalaisia. Tunnetuin eteläsavolainen

ja Mikkelistä kotoisin. Tästä Anna Maria Miltopaeuksesta

on Ristiinassa syntynyt Hiskias Pöntinen (Pendin), joka oli

kerrotaan lisää omassa erikoisartikkelissaan.

Gustav Fabergén yhtiökumppani ja Karl Fabergén opet-

Hiskias Pöntinen, Fabergén ristiinalainen mestari Hiskias Pöntinen, ristiinalaisen tilallisen poika, tunnetaan historiassa Fabergén perustajan Gustav Fabergén liikekumppanina ja työmestarina. Hiskias Pöntinen, joka syntyi Ristiinassa Pöntilän Alatalossa tilallinen Mauno Ristonpoika Pöntisen ja hänen vaimonsa Anna Maija Korpelaisen kolmantena poikana 3.5.1823, lähti jo kymmenvuotiaana poikasena käsityöläisoppiin Pietariin. Varhaisen kotoa lähdön syynä saattoi olla se, että perheessä oli kaikkiaan kuusi poikaa ja kaksi tyttöä (Gabriel, s. 1818, Anders Vilhelm, 1820, Hesekiel eli Hiskias 1823, Magnus 1825, Emanuel 1830, Anna Kristiina, 1832, Anna Maria, 1835, Wilhelm 1838). Tässä hän ei eronnut lukuisista muista itäsuomalaisista oppipojista, joista monet lähtivät Pietariin hyvin nuorina ja yleensä luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomina. Pöntinen oli ensin erään optikon opissa mutta vaihtoi pian kultasepän työhön. Suomalaisten osuus kultaseppien ammattikunnassa oli Pietarissa huomattava. Suurimmillaan se oli 1800-luvun keskipaikkeilla, jolloin suomalaisia oli noin neljännes kaupungin kaikista kultasepistä. Pietarinsuomalaisia kultaseppiä oli melkein kaksi kertaa niin paljon kuin kultaseppiä Suomen kaupungeissa yhteensä. Suurkaupunki Pietari keisarihoveineen tarjosi kultasepille huomattavasti enemmän mahdollisuuksia kuin agraarinen Suomi. Ei tiedetä, kenen luokse Pöntinen meni oppiin. Mahdollisesti se oli tunnettu hovikulta- ja jalokiviseppä Wilhelm Keibel, joka valmisti keisarilliselle hoville suuria hopea-astiastoja ja keisarillisten ritarikuntien kanslialle valtakunnan viralliset kunniamerkit. Wilhelm Keibelin luona työskenteli myös Gustav Fabergé, joka mestarikirjansa saatuaan aloitti oman liikkeen vuonna 1842. Fabergé tarjosi yrityksensä osakkuutta Pöntiselle, ja parivaljakko perusti yrityksen Bolsaja Morskaja 11:een. Hiskias Pöntinen vastasi tuotannosta ja Gustav Fabergé liikkeenhoidosta. Valitettavasti Gustav Fabergén varhaistuotannosta on säilynyt vain muutama esine. Yritys menestyi ja laajeni ja aloitti 1857 yhteistyön suomalaisen jalokivisepän August Holmströmin kanssa. Tästä Helsingissä syntyneestä jalokivisepästä tuli maailmankuulu niiden 46 vuoden aikana, jotka hän toimi Fabergén alihankkijana ja lopulta tämän koko korutuotannon johtajana. Fabergén yritys otti alihankkijoikseen kaikkein taitavimmat suomalaiset käsityöläiset, ja sen 25 työmestarista 15 oli suomalaisia. Näin monet suomalaiset olivat mukana kuuluisien keisarillisten pääsiäismunien valmistuksessa. Koska Fabergén koti oli yrityksen yhteydessä, Gustavin poika Karl Fabergé tutustui isänsä verstaaseen jo pikkupojasta lähtien. Hiskias Pöntinen otti nuoren Karl Fabergén suojatikseen ja opetti tälle kultasepänammatin perusteet. Karl Fabergén vanhin poika Eugen on kertonut Pöntisen suunnattoman tärkeästä vaikutuksesta isäänsä tämän lapsuus- ja nuoruusvuosina. Karl Fabergé oli oppimestarilleen kiitollinen ja auttoi vuorostaan Pöntisen Albert-poikaa, kun tämä loi lääkärinuraansa. Albertista tulikin Fabergéiden perhelääkäri. Vuonna 1860 Pöntinen jäi yksin vastuuseen liiketoiminnasta, kun Gustav Fabergé muutti perheineen Dresdeniin. Hänen poikansa Karl sai monipuolisen koulutuksen Euroopan eri kaupungeissa ja palasi Pietariin 20-vuotiaana vuonna 1866. Kuuden harjoitteluvuoden jälkeen Karl Fabergé otti isänsä yrityksessä ohjat käsiinsä, ja vuonna 1872 Gustav Fabergé ja Hiskias Pöntinen luovuttivat vastuun Karl Fabergélle, joka nosti yrityksen maailmankuuluksi. Pöntisestä on säilynyt Fabergé-suvun piirissä muutama tarina, jotka kuvaavat ristiinalaislähtöisen miehen savolaista, viäräleukaista huumorintajua. Rikkaan liikemiehen vaimolle, joka oli mielestään liian vanha käyttämään prameita korvakoruja, Pöntinen vakuutti, että ilman korvakoruja nainen olisi kuin lehmä ilman kelloa. Toisen tarinan mukaan eräs keisarillisen perheen jäsen, joka jäi tarinassa nimettömäksi, halusi oppia kultasepäntaitoa ja osti Gustav Fabergén liikkeestä työkaluja tarkoitusta varten. Pöntinen teki tarvittavista työkaluista listan, johon viimeiseksi merkitsi reilunkokoisen nahkaremmin. Kun korkea-arvoinen asiakas ei ymmärtänyt, mihin remmiä käytettäisiin, Pöntinen valisti häntä, ettei yksikään oppipoika ole oppinut hallitsemaan kultasepäntaitoa ilman remmiä. Hiskias Pöntinen säilytti yhteydet kotiseudulleen ainakin äitinsä kuolemaan asti. Hän osti vuonna 1860 Ristiinasta Puntalan kylän kantatalon n:o 1, Sinkolan/Puntalan (84,33 ha), ilmeisesti kesäasunnoksi, mutta myi sen jo neljä vuotta myöhemmin kihlakunnantuomari Karl Ferdinand Forsströmille. Hän myös auttoi rahallisesti leskeksi jäänyttä äitiään. Kun Anna Maria Korpelainen kuoli vuonna 1868, Hiskiakselle merkittiin pesästä 465 markan edestä velkasaatavia. Vuonna 1850 Hiskias Pöntinen avioitui Mikkelin Korpijärven kylästä (Korpijärvi 5) kotoisin olleen, talollisen tyttären Anna Helena os. Pöntisen (1823−1885) kanssa. Pari sai viisi lasta, Maria Helenan (s. 1850), Aleksandrinen (s.1854), Karl Aleksanderin (s. 1857), Albert Johanin (s. 1861) ja Voldemarin (s. 1865). Pöntisen kohonnutta asemaa yhteiskunnassa kuvaavat poikien ammatit: Karlista tuli laulaja, Albertista lääkäri ja Voldemar ryhtyi sotilasuralle. Pojat käyttivät sukunimeä Pendin, jonka Hiskias Pöntinen oli ottanut nimekseen 1879. Perheen siteet Suomeen katkesivat ennen pitkää, ja vanhempiensa kuoleman jälkeen Pöntisten lapset siirsivät kirjansa Pietarin saksalaiseen seurakuntaan. Hiskias Pöntinen kuoli maksasyöpään vuonna 1881. Lähteet ja kirjallisuus Ristiinan seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1803−1840, http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=112573 Max Engman, Suureen Itään. Suomalaiset Venäjällä ja Aasiassa. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 2005. Ulla Tillander-Godenhielm, ”Kultaseppiä Pietarissa.” Erikoisartikkeli teoksessa Matti Klinge, Keisarin Suomi. Schildts, Helsinki 1997. Ulla Tillander-Godenhielm, Fabergén suomalaiset mestarit. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Hämeenlinna 2011. Hannele Wirilander, Ristiinan historia I. Esihistoriasta vuoteen 1865. Pieksämäki 1989. Hannele Wirilander, Ristiinan historia II. Kunnallisuudistuksesta (1865) sotien jälkeiseen aikaan (1945). Pieksämäki 1994.

Mikkeliläiset Pietarissa

pias Gustaf Finskin rengiksi. Finskillä hän palveli 1838−1844.

Mikkelin kaupungissa asui sen perustamisvuonna 1838 yh-

k. 1848 Pietarissa) oli kauppias Gustaf Finskin veli ja toimi

teensä 63 asukasta. Heistä seitsemällä oli kontakteja Pie-

tämän renkinä. Hän oli käynyt Pietarissa jo 1834 ja muut-

tariin joko ennen Mikkeliin muuttoa tai sen jälkeen. Nämä

ti kaupunkiin pysyvästi 1840. Pietarissa hän toimi pronssi-

henkilöt olivat etupäässä piikoja ja renkejä, ja todennäköi-

työläisenä.

Renki Taavetti Suomalainen (s. 1819 Mikkelin pitäjässä,

sesti köyhyys ja huonot toimeentulomahdollisuudet ajoivat heidät

maastamuuttoon.104

Lasimestari Paavo Himanen (s. 1792 Mikkelin pitäjässä, k. 1854 Mikkelissä) vietti Pietarissa vuodet 1819−1820.

Piika Eeva Manninen (s. 1818 Mikkelin pitäjässä, k. 1887

Ilmeisesti hän ei ollut siellä lasimestarin opissa, sillä kun

Pietarissa) työskenteli piikana Mikkelin kaupungissa kaup-

hän syyskuussa 1838 pääsi ensimmäisten joukossa Mikkelin

pias Jaakko Mannisella 1838−1839. Mikkelistä hän siirtyi

kaupungin porvariksi, hänellä ei ollut esittää todistuksia tai-

Heinolan kautta vuonna 1840 palvelijattareksi Pietariin, jos-

doistaan. Lasimestarin oikeudet hän oli saanut 1832.

sa synnytti aviottomat kaksoset. Eeva Manninen eli loppuelämänsä Pietarissa.

Mamselli Maria Sofia Andersin (s. 1813 Juvalla, k. 1901 Helsingin pitäjässä) oli Juvan nimismiehen tytär. Hän joutui

Renki Heikki Laitinen (s. 1799 Mikkelin pitäjässä) oli

vanhempiensa kuoltua lähtemään kotoaan Tarkilan puus-

käynyt vuosina 1837−1838 Inkerinmaalla ansionhaussa en-

tellista ja muutti Mikkeliin 1836. Henkikirjaan hänet on mer-

nen tuloaan vastaperustettuun Mikkelin kaupunkiin kaup-

kitty ”rutiköyhäksi” (utfattig). Hän muutti Pietariin 1840,

Anna Maria Miltopaeus, Dostojevskin anoppi Mikkelin Korpilahdella 9.4.1812 merkityksi syntynyt Anna Maria Miltopaeus, joka muutti isänsä kuoltua äitinsä ja kolmen sisaruksensa kanssa Pietariin, tunnetaan parhaiten tyttärensä Anna Grigorjevna Snitkinan kautta. Tämä avioitui 20-vuotiaana 44-vuotiaan kirjailija Fjodor Dostojevskin kanssa vuonna 1867, jolloin Anna Maria Miltopaeuksesta tuli Dostojevskin anoppi. Miltopaeuksen suku oli alkuaan kotoisin Turusta Ruskeapään talosta. Anna Marian isä Nikolai Miltopaeus syntyi Loviisassa 1777 ja kuoli Mikkelissä. Äiti Maria Hoffrén syntyi Kangasniemellä 1793 ja kuoli Pietarissa 1838. Isoisä Jo-

han Miltopaeus omisti Mikkelissä nykyisen Siekkilän kaupunginosan kohdilla sijainneen tilan, Parantala n:o 3:n, joka myöhemmin tunnettiin Kangas-Siekkilänä. Johan Miltopaeus kuoli Juvalla vuonna 1804. Annan Marian perhettä ja sukua asui paitsi Mikkelissä, myös ainakin Kangasniemellä, Puumalassa ja Ristiinassa. Pietarissa Anna Maria Miltopaeus avioitui itseään huomattavasti vanhemman ukrainalaisen Grigori Snitkinin kanssa. Pariskunnan tytär Anna syntyi vuonna 1846. Snitkinit olivat keskiluokkaa, joka kykeni kouluttamaan lapsensa: Snitkinien poika opiskeli Petrovskin maatalouslaitoksessa, Anna koulutettiin Marian kymnaasissa, jonka hän päätti kultamitalilla palkittuna. Anna Grigorjevna Snitkina kouluttautui kymnaasin jälkeen pikakirjoittajaksi ja otti lokakuussa 1866 vastaan työn kirjailija Fjodor Dostojevskin sihteerinä. Dostojevski oli juuri julkaissut romaaninsa Rikos ja rangaistus ja tehnyt heti perään sopimuksen romaanista Pelurit. Sopimukseen oli kirjattu pykälä, että jos teos ei valmistuisi marraskuuhun 1866 mennessä, hänen teostensa tekijänoikeudet menisivät kustantajalle seuraavaksi yhdeksäksi vuodeksi. Pulassaan Dostojevski palkkasi ystävänsä suosituksesta nuoren, parikymppisen Anna Grigorjevna Snitkinan avustamaan kirjan kirjoittamisessa. Anna Marian mies, tässä vaiheessa jo edesmennyt Grigori Snitkin oli ollut Dostojevskin ihailija, minkä vuoksi Anna Maria suostui päästämään tyttärensä kirjailijan sihteeriksi. Kirjailijan ja pikakirjoittajan yhteistyönä, 25 päivässä, syntyi Pelurien käsikirjoitus. Yhtä nopeasti kehittyi parin romanssi. Anna Snitkina ja Fjodor Dostojevski avioituivat 15.2.1867. Anna Dostojevska kuoli Jaltalla vuonna 1918. Leskeksi jäänyt Anna Maria Snitkina, os. Miltopaeus, tuki rahallisesti uhkapeliongelmasta kärsinyttä vävyään. Hän oli omanarvontuntoinen ja voimakastahtoinen nainen, tyttärensä mukaan elämänkatsomukseltaan länsimainen, venäläistä kultivoituneempi. Suomalaisuudestaan huolimatta Anna Maria Miltopaeus identifioitui Pietarissa ruotsalaiseksi. Maanmittareistaan tunnetun, Turun seudulta lähtöisin olleen Miltopaeusten suvun kotikieli on todennäköisesti ollut ruotsi. Toisaalta Pietarin suomalainen seurakunta koostui 1830-luvulla pääasiassa ns. Vanhan Suomen asukkaista ja inkerinsuomalaisista, kun ruotsalainen seurakunta koostui muualta Suomesta tulleista. Kirjallisuus ”Dostojevskin anoppi oli Mikkelistä.” Länsi-Savo 28.12.2011. Max Engman, Pietarinsuomalaiset. Juva 2004. Jarmo Nironen, Suomalainen Pietari kuvina. Suomen Pietarin Instituutin julkaisuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. Henri Troyat, Dostojevski. Suom. Kaj Kauhanen. 3. painos. WSOY, Juva 1995.

mutta ei viihtynyt siellä pitkään vaan muutti Viipuriin jo

manneksi tilatuin lehti. Ykkösenä oli Lähetys-sanomia 77

seuraavana vuonna. Hän palasi Mikkeliin 1862 ja piti muu-

kappaleen levikillä, toisena Virallinen lehti, 34 kpl.110

taman vuoden kotikoulua pikkulapsille. 1860-luvun lopulla hän piti pientä käsityökauppaa ja leipoi ja myi viipurinrin-

Matkailua ja

keleitä kotonaan. 1870-luvun lopulta hän eli köyhäinhoidon

kulttuurivaikutteita

varassa. Renki Kustaa Fremling (s. 1820 Mikkelin pitäjässä) oli

Keisari Nikolai I:n aikaan Venäjällä oli matkustusrajoituksia.

mikkeliläisen kupariseppä Jaakko Siiskosen renkinä vuo-

Saksalaisille kylpyläpaikkakunnille tai ulkomaille ylipäätään

det 1838−1839. Palveltuaan vielä Norolassa, Rantakylässä

matkustaminen oli rajoitettua ja tiukasti valvottua, ja tämä

ja uudestaan Mikkelissä hän vuonna 1846 otti muuttotodis-

lisäsi venäläisten Suomen-matkailua. Suomi oli riittävän eri-

tuksen Pietariin. Hänen vaiheitaan sen jälkeen ei tunneta.

lainen korvatakseen venäläiselle ylimystölle Länsi- ja Kes-

Maria Nyman (s. 1835 Mikkelissä) oli Mikkelin sorvarin

ki-Euroopan matkat, ja hintataso oli Pietaria alhaisempi.

Erik Nymanin tytär. Hänen äitinsä Anna Sofia Grönroos

Suomen paikkakunnat saivat sekä tuloja että kansainvälisiä

kuoli, kun tytär oli 15-vuotias, ja kaksi vuotta myöhemmin

kulttuurivaikutteita matkailijoilta, pääasiassa niiltä yläluok-

Maria Nyman muutti Mikkelistä Pietariin, todennäköisesti

kaisilta pietarilaisilta, jotka erityisesti 1830- ja 1840-luvuilla

palvelijattareksi. Hänet mainitaan Pietarin Pyhän Katariinan

matkustivat Suomeen kesänviettoon.111

seurakunnan kirkonkirjoissa vielä 1850-luvun puolimaissa,

Vuonna 1887 perustettiin Suomen Matkailijayhdistys

mutta hänen myöhemmät vaiheensa ovat tuntemattomat.

edistämään matkailua mm. julkaisemalla matkaoppaita ja

Pietarista oli tullut käsityöläisille tärkein koulutuksen ja

matkakirjallisuutta. Savonlinna sai oman paikallisyhdistyk-

jatkokoulutuksen keskus 1830-luvulta eteenpäin. Suomen

sensä 1895, Mikkeli vasta 1927. Yksittäisistä kohteista eni-

ammattikunnissa oli 1800-luvulla yhä kasvava määrä mes-

ten huomiota kiinnitettiin Punkaharjuun. Jo Aleksanteri I oli

tareita, jotka olivat saaneet oppinsa Pietarissa.105 1840-lu-

poikennut Vanhan Suomen matkallaan vuonna 1803 Punka-

vulla heitä oli Mikkelissä ainakin kolme. He olivat Olkkolas-

harjulle, kiinnittänyt huomiota paikan erikoislaatuisuuteen

sa asunut pitäjänseppä Petter Sawander, joka hyväksyttiin

ja antanut määräyksen harjun suojelusta. Punkaharjulle pe-

Mikkelin kaupungin porvariksi 1838 ja joka oli hankkinut se-

rustettiinkin 1840-luvulla kruununpuisto. Metsänvartijan ta-

päntaitonsa Pietarissa saaden sieltä kisällikirjansa 1820106,

lon vieraskirjan mukaan harjulla kävi vierailijoita vuosittain

ja jo edellä mainitut kirjansitoja Karl Johan Nygrén ja nuo-

parisataa, joista noin 5−10 prosenttia oli ulkomaalaisia ja

hooja Yrjö Kukkanen.

näistä puolet venäläisiä, eli noin 5−10 venäläistä vuodessa.

Vuonna 1860 Mikkelissä oli 45 käsityöläismestaria,

Vuonna 1873 matkustajien majoitus- ja ruokailutiloja suu-

joista viisi oli oleskellut Pietarissa. Nämä olivat karvari J.

rennettiin ja rakennettiin näköalatorni. 1880-luvulla raken-

Mielo, leipuri E. Dannholm, puuseppä J. C. Diring, jo aiem-

nus muutettiin Punkaharjun Valtionhotelliksi.112

min mainittu seppä Sawander ja räätäli P. Lampén. Vuon-

Punkaharjun lisäksi Etelä-Savon matkailu keskittyi Sa-

na 1872 leipurimestari Emil Tillman (s. 1833 Paraisilla), joka

vonlinnaan, joka sijaitsi järvialueen tärkeimpien liikenne- ja

oli työskennellyt Pietarissa vuodet 1847−1859, sai Mikkelis-

matkailureittien leikkauskohdassa. Aino Acktén johtamat

sä ravintolaoikeudet. Jo kaksi vuotta aiemmin hän oli saa-

oopperajuhlat (per. 1912) tekivät aluetta tunnetuksi niin

nut luvan rakentaa kojun satamaan myydäkseen siinä lei-

Suomessa kuin ulkomaillakin ja vakiinnuttivat Olavinlinnan

voksia ja olutta.107

aseman Savon tärkeimpänä matkailukohteena.113

Vuonna 1846 laajensi viipurilainen kirjapaino J. Ce-

Pietarilaiset alkoivat rakentaa huviloita Karjalan kan-

derwaller & poika toimintansa Mikkeliin, kun kirjanpainajan

nakselle nopeaan tahtiin sen jälkeen kun Pietarista Viipuriin

leski Johanna Cederwaller perusti kaupunkiin Etelä-Savon

ja Helsinkiin ulottuva rautatie oli avattu vuonna 1870. Vuo-

ensimmäisen kirjakaupan ja -painon. Vuonna 1850 nuo-

sisadan vaihteessa venäläisten kesäturismi ylsi Saimaan

rempi Cederwaller myi kirjapainon sitä hoitaneelle faktori

alueen kylpylöihin saakka, erityisesti Savonlinnan Olavin

M. Hajanderille, jonka poika Karl Fredrik jatkoi myöhem-

kylpylään.114 Venäjän poliittisten ja yhteiskunnallisten olo-

min isänsä

toimintaa.108

Liike laajensi 1850-luvun alus-

jen epävarmuus toi vuodesta 1905 lähtien varakkaita venä-

sa Pietariin ja ilmoitti myyvänsä suomalaisia kirjoja Nevski

läisiä Itä-Suomeen. Etenkin vuodet 1910−1913 olivat vilkasta

Prospektilla. Kirjakauppa jäi lyhytaikaiseksi, koska jo saman

matkailuaikaa. Vuonna 1917 tilanne muuttui ja seuraavana

vuosikymmenen lopussa Pietariin perustettiin toinen kirja-

vuonna matkailu loppui kokonaan.115

kauppa, josta tuli Suomen kustannusyhdistyksen edusta-

Pietarista levinneet vaikutteet eivät yleensä olleet etni-

ja. Tämäkin kauppa jouduttiin lopettamaan kannattamat-

sesti venäläisiä, vaan kansainvälisen suurkaupunkikulttuurin

tomana.109

ilmentymiä.116 Saimaan kanavan ja ”suuresta maailmasta”

Pietarissa työssä ja opissa käyneet pitivät yhteyk-

saapuvien höyrylaivojen ja myöhemmin matkustajajunien

siä paikkakunnalle vielä Mikkeliin muuton jälkeen. Vuoden

myötä Mikkelinkin seudulla maailmankuva avartui: käsityk-

1870 alussa Mikkelin postikonttorin kautta tilattujen lehti-

set muodikkaasta pukeutumisesta ja tyylikkäästä sisusta-

en luettelosta näkee, että samana vuonna perustettua pie-

misesta, ansarit ja muut puutarhanhoidon viimeisimmät

tarinsuomalaisten lehteä Pietarin Sanomia tilattiin Mikkelin

trendit saavuttivat nopeasti myös maaseudun säätyläiset.

seudulle 13 kappaletta, ja se oli tällä levikillä seudun kol-

Esimerkiksi 1800-luvun säätyläiskulttuurin tärkeä tunnus-

kuva piano oli ollut Savossa varsin harvinainen, mutta vuosisadan jälkipuoliskolla se yleistyi nopeasti.117

Arkkitehtuurissa tuli 1800-luvulla muotiin uusantiikkinen empiretyyli. Empire oli tyylinä samalla kertaa se-

Uudet vaikutteet ja tavat levisivät paitsi turismin, myös

kä kansainvälinen että venäläis-imperiaalinen. Itä-Suomen

työperäisen muuttoliikkeen kautta, kun Pietarista kotiin pa-

kartanoissa puiset päärakennukset koristeltiin venäläisen

laava lukuisa sesonkityöväki toi Savoon tullessaan tietoa

empirearkkitehtuurin vaikutuksesta pylväin. Myös 1800-lu-

esine-, tapa- ja ruokakulttuurista, esimerkiksi teen juonnis-

vulla perustettujen uusien kaupunkien, kuten Mikkelin, ase-

ta ja ompelukoneista.118 Muun muassa Wehmaan kartanos-

makaavoihin saatiin vaikutteita Venäjältä, ja niitä leimasivat

sa Juvalla juotiin iltaisin samovaarissa keitettyä gruusialais-

laajat torit, leveät kadut, matalat rakennukset ja suuret ton-

ta teetä metsävadelmahillon kera.119

tit. Kun Venäjän tasaiselle maaperälle tarkoitettuja asema-

Yksi vaikutteiden leviämisväylä oli käsityöläisten opin-

kaavoja sovellettiin mäkiseen Suomeen, tuli kaduista usein

käynti Pietarissa. Esimerkiksi hopeasepäntaiteessa ”pieta-

hyvin jyrkkiä, kuten Mikkelissäkin torilta rautatieaseman ja

rilainen tyyli”, myöhäisempire ja rokokoo, vallitsi Suomessa.

sataman tienoille johtavista kaduista tuli. Tämän uuden,

Huonekaluissa ja muussa puusepäntaiteessa oli pietarilai-

puolittain maaseutumaisen kaupunkityypin tarkoituksena

nen leima myöhäisempiren, ranskalaisen uusrokokoon ja

oli tulipaloriskin pienentäminen.121

biedermeierin tyylisuunnissa.120

KOHTAAMISIA III Kauppa ja teollisuus

Tervaa, turkiksia ja rajakauppaa

oli Viipuri, ja sen välittämästä tervasta pääosa tuli Savosta. Savilahtelaisten polttama terva vietiin ensin vesitietä Lappeenrantaan ja sieltä hevospelillä Viipuriin. Paluumatkalla

Kauppa oli Suomessa pitkään rannikolla sijaitsevien kau-

tuotiin suolaa kotiseudulle. Tervakaupalla oli erittäin suuri

punkien yksinoikeus, ja niillä jokaisella oli omat kauppa-alu-

merkitys Etelä-Savon asukkaille rahan lähteenä, rahalla ni-

eensa. Mikkeliläisten kauppakaupunki oli Viipuri, jonne

mittäin voitiin ostaa suolaa ja maksaa verot joko kokonaan

kauppa oli keskitetty muutamia vuotuismarkkinoita lu-

tai osittain.124

kuun ottamatta. Savolaisille niistä olivat merkityksellisim-

Savon tervakauppa kuitenkin lamaantui, kun Viipu-

mät Lappeenrannan markkinat. Savolaisilla oli mahdolli-

ri Uudenkaupungin rauhassa 1721 joutui Venäjälle. Uudeksi

suus myös kauppaan itärajan yli. Venäläisten kanssa käyty

vientisatamaksi tuli Hamina. Savon talonpoikien tervankul-

kauppa oli tosin kiellettyä 1540-luvulta saakka Viipurin

jetusreitit eivät kuitenkaan suuntautuneet sinne vaan Lap-

kaupan suojelemiseksi, mutta sitä harrastettiin jatkuvasti.

peenrantaan, jonne viipurilaisten kauppahuoneiden edus-

Rauhan aikoina venäläiset kauppiaat kulkivat Savon kaut-

tajat saapuivat rajan yli luvatta ostamaan talonpoikien

ta Pohjanmaalle saakka ja kävivät rauhan aikana säännölli-

polttamaa tervaa ja kaskirukiin ylijäämää. Kun ns. Pikkuvi-

sesti myös Olavinlinnassa. Kauppiaat olivat ilmeisesti rajan-

han jälkeen Hamina ja Lappeenrantakin joutuivat venäläisil-

takaisia karjalaisia, mutta kauppatavarat tulivat kauempaa

le, savolaisten tervanvienti lakkasi kokonaan. Uusiin kaup-

Venäjältä: ne olivat esimerkiksi vuotia, palttinaa, sarkaa,

papaikkoihin Porvooseen ja Loviisaan oli Mikkelistä vaikea

muita kankaita, penkkityynyjä, humalaa, suolaa, rautapan-

päästä vesiyhteyksien puuttuessa.125

nuja, hamppua, saippuaa, talia ja sipulia. Vastineeksi kaup-

Mikkelin kehitykselle Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina

piaat saivat yleensä jäniksen-, ketun- ja lampaannahkoja.

1741−1743 sodittu sota merkitsi paljon, sillä Turun rauhas-

Linnanväki ja sotaväki saattoivat käydä kauppaa venäläis-

sa 1743 Ruotsin yhteydestä erotettiin Hamina, Lappeen-

ten kanssa, mutta talonpoikien rajakauppaan suhtauduttiin

ranta ja Savonlinna (ns. Vanha Suomi), jolloin valtakuntien

kielteisesti ja siitä sakotettiin.122

välinen raja kulki Kymeä pitkin Mäntyharjulle ja sieltä Ristii-

Talonpojat kävivät 1600-luvun lopulla esimerkiksi suo-

nan ja Suomenniemen välitse itään. Valtiovalta suunnitteli

lakauppaa Vienanmeren suolasta. Rajantakaiset karjalaiset

Mikkelistä Venäjälle menetetyn Lappeenrannan seuraajaa

jatkoivat kauppamatkojaan talonpoikaisen kansan keskuu-

itäisen Sisä-Suomen taloudellisena keskuksena, ja Lap-

teen myös 1600-luvulla.123 Heidän merkityksensä talon-

peenrannan vanhat markkinaoikeudet siirrettiin Mikkelin

pojille oli suuri siksi, että merkantilistisessa järjestelmäs-

kirkonkylälle 1744. Liikenteellisesti Mikkeli kuitenkin sijait-

sä talonpojat olivat muuten riippuvaisia tapulikaupunkien

si huonommassa paikassa kuin Lappeenranta, sillä kun Sa-

porvareista, kun maakauppa oli kielletty.

vonlinnakin menetettiin Venäjälle, pääsi Mikkeliin vesiteit-

Puisten laivojen kunnostamiseen tarvittavasta tervasta

se valtakunnan rajaa ylittämättä vain suhteellisen pienestä

tuli 1600-luvulla tärkeä vientiartikkeli. Ruotsi tuotti eniten

osasta Savoa. Paljolti Savosta kuljettiinkin rajan yli Venäjän

tervaa Euroopan markkinoille. Tärkein tervanvientisatama

puolelle, missä moni tuote, esimerkiksi tupakka, oli halvem-

pi kuin Ruotsin alaisessa Suomessa. Vuonna 1772 annet-

muistelijan mukaan sellaisia, jotka olivat jo pikkupoiki-

tiin Mikkelin pohjoispuolella asuville tilapäinen lupa hankkia

na menneet Venäjälle paimeniksi. Ristiinasta eräs Ruoko-

suolaa Venäjän puolelta, mikäli Loviisa ja muut kaupungit

lainen-niminen mies pestautui paimeneksi ja oli yhtäjak-

eivät siihen

pysty.126

Rajakauppa saikin erittäin merkittä-

vän aseman Savon koko tavaranvaihdossa.

soisesti viisi vuotta Venäjällä. Ristiinaan palattuaan hän lyöttäytyi Harju-nimisen laukkurin mukaan tavaranhaku-

Rajan takaa ns. Vanhasta Suomesta tultiin myös Suo-

matkalle Pietariin, koska sieltä sai tavaraa edullisemmin

men puolelle. Venäläiset kauppiaat saivat parin kuukauden

kuin Suomesta. Koska Ruokolaisella ei ollut kulkukauppalu-

matkapasseja Ruotsin valtakunnassa oleskelua varten. Mo-

paa, kirkonkylän kauppias teki hänestä ilmoituksen nimis-

nesti maaseudulle alkoi vakiintua pysyvämpääkin venäläis-

miehelle ja Ruokolainen sai käräjillä 75 markkaa sakkoa.132

tä kauppatoimintaa, joka vakiintui maakaupaksi, joka tosin oli kiellettyä ennen vuotta 1859.127

Muutamat laukkukauppiaat saivat Suomen itsenäistyttyä maan kansalaisuuden ja menivät naimisiin suomalais-

Vuonna 1744 perustettiin Mikkelin rajatullikamari valvo-

naisen kanssa. Esimerkiksi Otavasta kotoisin ollut Elli Kir-

maan rajan ylitse käytyä kauppaa. Tietyistä tuotteista pi-

jalainen avioitui Yrjö Nironen-nimisen vienankarjalaisen

ti maksaa tullia ja muutamien vienti tai tuonti rajan ylitse

laukkukauppiaan kanssa. Pariskunta perusti vuonna 1929

oli kokonaan kiellettyä. Kiellettyä oli esimerkiksi paloviina,

vaatetusliikkeen Hirvensalmen kirkolle.133

jota ei saanut tuoda Ruotsin puolelle, koska viinan poltto

Yksi laukkukauppiaan elämäntarina oli Kangasniemen

oli kruunun monopoli. Rajatullikamarin toiminta oli vaati-

pitäjässä Läsäkoskella asuneen kauppias Ignati Kosloffin,

matonta, sillä rajakauppa oli pääasiassa salakauppaa. Ke-

joka oli syntynyt Widepskoin kuvernementissa Venäjällä

rimäen seudun riitamaan, Savonlinnan ja Säämingin seu-

18.2.1887. Kosloff tuli Suomeen ensimmäistä kertaa 16-vuo-

tujen lisäksi yksi vilkas salakuljetusseutu oli Ristiina, jossa

tiaana isänsä kanssa laukkukauppiaaksi. Kesäksi he palasi-

Vanhan Suomen puolelta tulevat talvi- ja kesätiet yhtyi-

vat työhön maatilalleen, talvet kiertelivät Suomessa kaup-

vät ja josta salakuljettajat pääsivät pujahtamaan kaikkialle

piaina. Kosloff avioitui Kangasniemen Mehtä-Antin talon

maakuntaan. Savolaiset toimittivat salakuljetettua tavaraa

tyttären Esteri Ukkosen kanssa vuonna 1912 ja asui jonkin

myös kauemmaksi, Pohjanlahden rantakaupunkien, varsin-

aikaa vaimon kotona. Kosloff palveli 1. maailmansodassa

kin Oulun kauppiaille. Salakauppa oli suurempi ongelma

kolme vuotta. Koska hän oli Venäjän kansalainen, perheen

Ruotsille kuin Venäjälle, ja sitä yritettiin estää sakottamalla

piti vuonna 1918 palata Widepskoin kuvernementtiin, josta

kiinnijääneitä salakuljettajia ja lukemalla kirkkojen saarnas-

he vuonna 1924 saivat palata Suomeen. Palattuaan Kos-

tuoleista

viranomaistiedotteita.128

loff perusti kaupan Mikkelin pitäjän Harjumaahan Taavetti

Suurin osa rajan takaa tulevasta tavarasta kulkeutui

Liukkosen taloon ja muutamaa vuotta myöhemmin vielä

kiertävien, yleensä Karjalasta kotoisin olleiden kaupusteli-

suuremman kaupan. Hän muutti Läsäkoskelle, jossa piti se-

joiden, ”laukkuryssien”, matkassa. Tavaroilla oli kysyntää jo

katavarakauppaa ainakin 1950-luvun lopulle saakka.134

Iso- ja Pikkuvihojen jälkeen, mutta laukkukauppiaiden kulta-aikaa oli 1800-luku.129 Voita, hevosia ja talonpoikaistuotteita Laukkukauppiaat

Vanhan Suomen liittämistä Suomen Suuriruhtinaskuntaan 1812 ja itärajan avaamista seurasi kasvava talonpoi-

Etupäässä rajantakaisten karjalaisten Savossa harjoitta-

kaiskauppa. Huomattava osa Pietariin tuoduista karjatalo-

ma kiertokauppa, ns. laukkukauppa, oli ennen maakaupan

ustuotteista, kalasta, polttopuista ja rakennustarvikkeista

sallimista vuonna 1859 savolaisella maaseudulla käydystä

tuli Suomesta. Tällä kaupalla oli suuri paikallinen merki-

kaupasta todennäköisesti yleisintä, vaikka viranomaiset si-

tys Itä-Suomessa, pääasiassa siksi että se oli talonpoikien

tä yrittivätkin rajoittaa tai kokonaan estää.130

omissa käsissä. Talonpoikaiskauppa ja Pietariin suuntautu-

Suhtautuminen laukkukauppiaisiin oli kaksijakoista: jul-

neet elinkeinot kuten rahdinajo ja lyhyet, alle vuoden kes-

kisesti heitä maakauppakiellon takia vieroksuttiin mutta

toiset työperiodit loivat sekä vaurautta, elinkeinoja että

kaikessa hiljaisuudessa suosittiin, majoitettiin ja ruokittiin.

muuttoliikettä. 1800-luvun puolivälissä Pietarin rahdinvetä-

Laukkukauppiaat, ”laukkuryssät”, ”rätikkäät” tai ”harjuk-

jistä 14 prosenttia tuli Mikkelin läänistä.135

kaat” kiersivät maaseudulla talosta taloon ja myivät etu-

Tärkein Savosta viety tuote oli pitkään talonpoikaisvoi,

päässä kankaita, vaatetavaraa ja muuta varsinkin naisten

jonka kaupan kasvu alkoi 1820-luvun lopulla. Kalakaupan

kaipaamaa tavaraa, kuten muun muassa nappeja, nauho-

tärkeydestä kertoo se, että monet venäjän kielen kalan ni-

ja, lankaa, neuloja, kampoja, peilejä, saippuaa, kirjekuoria ja

met ovat suomalaista tai suomalais-ugrilaista perua: salak-

kuva- ja pelikortteja. Taloista he ostivat harjaksia ja jouhia,

ka, harius, kambala ja sig. Pietarilaiset oppivat suomalaisil-

jotka sitten möivät harjantekijöille, tai lumppuja paperiteh-

ta tavan syödä savustettua kalaa. Suomesta vietiin Pietariin

taiden käyttöön.131

myös hevosia ja teuraskarjaa.136

Suurin osa laukkureista oli venäläisiä tai vienankarjalai-

Yksi hevos- ja nautakarjan myyntikeskus oli Mikkelin

sia, mutta joukossa oli muutama suomalainenkin. Suoma-

markkinat, joilta ostettiin hevosia erityisesti Viipurin lää-

laisista laukkukauppiaista suurin osa oli erään ristiinalaisen

niin, mistä ne yleensä myytiin eteenpäin Venäjälle. Osta-

Mikkeliläiset kauppiaat varustivat laivoja ja kuljettivat paitsi matkustajia, erityisesti rahtia. 1900-luvun alussa Mikkelin satamassa olivat David Pulkkisen Tyyne, kauppias Westerholmin ja Jalkasen veljesten Ansio sekä mikkeliläiskauppiaiden vuonna 1905 lappeenrantalaisille myymä Sorea. Kuva MKM.

jia tuli markkinoille myös suoraan Venäjältä. Hevoskauppa

rin-kauppaa. Esimerkiksi Mikkelin Norolasta kotoisin ollut

keskittyi kevätmarkkinoille, joilla saatettiin myydä tuhatkin

Antti Paasonen (1813−1869), joka harjoitti elintarvikekaup-

hevosta. Syysmarkkinoilla ostettiin nautakarjaa erityisesti

paa Mikkelissä, kävi säännöllisesti Pietarissa. Mukanaan hä-

Viipuriin, useimmiten edelleen Pietariin vietäväksi. Arkan-

nellä oli usein poikansa Antti Juhana (s. 1849), joka esimer-

gelilaiset kauppiaat taas toivat markkinoille nahkoja, laseja

kiksi vuonna 1868 vei Pietariin voita 8500 kiloa ja osti sieltä

ja rinkilöitä.137

tavaroita noin 25 000 markalla. Antti Paasonen omisti Mik-

Vuoden 1835 asetus kauppasuhteista myönsi suoma-

kelissä tontit ja talot n:ot 27−30 (nyk. Mikonkatu 2−4), kol-

laiselle rahvaalle oikeuden myydä itse talonpoikaistuottei-

manneksen Toivo-olutpanimosta sekä laivoja ja laivaosuuk-

ta aluksistaan ja kuormistaan Venäjän satamissa ja toreilla.

sia. Paasosen kuoltua hänen omaisuutensa arvo arvioitiin

Talonpoikaiskaupan alkuaikoina talonpojat tekivätkin usein

yli 63 200 markaksi.144. Antti Paasosen toisesta pojasta

itse kauppamatkansa Pietariin ja ohittivat näin Suomen

Heikistä tuli professori ja suomalais-ugrilaisten kielten tut-

kauppakaupungit.138 Esimerkiksi Etelä-Savon länsilaidalta

kija. Päämajan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Aladar

Hirvensalmelta rekimatka talvikeleillä Pietariin kesti kolmi-

Paasonen oli Heikki Paasosen poika ja Antti Paasosen po-

sen viikkoa. Matkanteko kannatti, sillä voista saattoi Pieta-

janpoika.

rissa ajoittain saada kolminkertaisen hinnan Viipuriin näh-

Pietarista löytyi kysyntää puutavaralle ja maatalous-

den.139 Myös monet Mikkelin ympäristön talonpojat veivät

tuotteille, varsinkin voille, ja sieltä voitiin hankkia työtuloja,

tuotteensa suoraan Lappeenrantaan, Viipuriin tai Pietariin

mikä stimuloi rahatalouden syntymistä Itä-Suomeen. Pie-

saakka, ja Pietarista tuli paikkakunnalle kierteleviä osta-

tarista tuotiin myös halpaa viljaa, joka vaikutti siihen, ettei

jia.140

viljan hinta Suomessa kohonnut, vaikka maan oma viljan-

Mikkelin kauppiaat eivät pitäneet tästä asiantilas-

tuotanto ei pysynyt väestönkasvun tahdissa. Muita tuon-

ta. Mikkelin pormestari Nygrén kirjoitti Viikkosanomissa

tituotteita olivat suola, sokeri, kahvi, jauhot, uudenaikaiset

22.12.1864, että oman höyrylaivan hankkiminen kaupungin

maatalouskoneet, huonekalut ja alkoholijuomat.145

kauppiaille parantaisi tilannetta:

Saimaan kanavan avauduttua liikenteelle vuonna 1859

Jos kaupunnilla olisi höyry, niin ne lähiseudulla löyty-

ja Savon radan valmistuttua Pietarin vaikutusalue laajeni

vät kymmenet maakauppiaat, jotka nyt retuustavat Viipurin

vielä kauemmaksi Pohjois-Savoon. Maatalouden painopis-

ja Pietarin väliä niin kuin mekin, välttämättömästi kääntysi

te siirtyi Itä-Suomessa jo 1800-luvun ensimmäisellä puo-

tänne kauppojaan varten. Sillä se ei enää kannattaisi heidän

liskolla viljantuotannosta karjatalouden tuotteisiin, lähinnä

mennä etemmäksi, kun saisivat täällä tarpeensa melkeen

voihin, vaikka tuotantosuunnan muutosta hankaloitti re-

samoilla hinnoilla kuin Viipurissa ja

Pietarissa.141

huntuotannon vähäisyys.146

Vuonna 1865 perustettu Mikkelin höyrylaivaosakeyhtiö

Pietarin kysynnän vaikutuksesta maatalouden tuotan-

hankkikin sitten Mikko -höyrylaivan, joka kulki Mikkelin ja

tosuunnan muutos karjatalouteen sekä maatalouden kau-

Lauritsalan tai Lappeenrannan väliä ja kävi joskus Viipu-

pallistuminen tapahtuivat Etelä-Savossa aikaisemmin kuin

rissakin. Vuonna 1905 perustettiin useiden mikkeliläisten

muualla Suomessa. Muutos tähtäsi nimenomaan tuottei-

kauppiaiden yhteisyrityksenä Höyrylaiva O.Y. Voima, jonka

den myyntiin ja rahatulojen hankintaan, mikä Etelä-Savos-

rahtilaiva Voima kulki väliä Mikkeli-Lauritsala-Viipuri-Pieta-

sa olikin tärkeää, sillä kaskiviljely oli tuhonnut mahdolli-

ri.142

suuden myydä metsiä ja myös metsätöitä oli vähän. Näin

Ajan myötä talonpoikaiskauppa ammattimaistui ja

Etelä-Savo kulki suomalaisen maatalouden kehityksen kär-

tuottajat menettivät suoran yhteyden Pietarin markkinoi-

kijoukoissa: vuonna 1880 maakunnan maatalouden tuotan-

hin. Tämä johti siihen, että vaikka tavaramäärät kasvoivat,

non arvo alueen asukasta kohden oli toiseksi korkein heti

yhä harvemmalla suomalaisella oli asiaa Pietariin.143

Pohjois-Pohjanmaan jälkeen.147

Myös Mikkelin kauppiaat kävivät ahkerasti Pieta-

Rautateiden rakentamisen jälkeen 1880-luvulta lähtien

sekä maataloustuotteiden että sahatavaran vienti alkoi

vat siis suotuista aikaa Venäjän viennin kannalta, mutta

hakeutua yhä enemmän Etelä-Suomeen ja Länsi-Euroo-

samalla talouselämä alkoi suuntautua yhä voimakkaam-

pan markkinoille. Samalla rautatiet avasivat mahdollisuuk-

min Saksaan. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen

sia teollisuudelle, ja paikallisten kauppahuoneiden rinnalle

sai Suomessa aikaan kolme vuotta kestäneen taloudellisen

tulivat viipurilaiset ja pietarilaiset yrittäjät, jotka hyödynsi-

nousukauden, joka muuttui laskukaudeksi keväällä 1917.149

vät Itä-Suomen luonnonvaroja ja saatavilla olevaa tilatonta

Ensimmäisen maailmansodan aika oli eteläsavolaisil-

työvoimaa. Nämä uudet tehtaat virkistivät Savon elinkei-

le liikemiehille, kauppiaille ja talonpojille tuottoisaa aikaa.

noelämää mutta tekivät siitä samalla haavoittuvan. Venä-

Vuosina 1914−1916 vienti suuntautui lähes pelkästään Ve-

jän oman teollisuuden voimistuessa suomalaistuotteiden

näjälle. Kun Saksa oli sulkenut Tanskan salmet ja rauta-

tulleja korotettiin ja talouselämää kannatelleet idänsuhteet

tieyhteydet Keski-Eurooppaan olivat poikki, aikaisemmin

alkoivat heiketä. Tämä näkyi Savon rautaruukkien toimin-

kannattamattomien tuotteiden vienti ja kuljettaminen tuli

nassa, joka loppui vuosisadan loppuun mennessä. Saha-

äkkiä tuottoisaksi. Polttopuu oli tällainen tuote, jota oli kyl-

teollisuus taas suuntasi vientinsä pääosin länteen, joten se

lä viety Pietariin aikaisemminkin, mutta kriisitilanteessa sen

selvisi muutoksesta helpommalla.148

merkitys korostui, ja halkokuljetusten nollaraja nousi Sa-

Suomen Venäjän-kaupassa tuonnin arvo oli pienempi

vonlinnan pohjoispuolelle. Kuljetukset hoidettiin Saimaan

kuin viennin. Tuonti oli suurimmillaan 1895−1900 ja 1910-lu-

kanavan kautta. Talonpoikaisten laivanvarustajien kannalta

vulla ja koostui pääasiassa viljasta. Talvimerenkulun kehit-

ensimmäinen maailmansota oli poikkeuksellisen tuottoisa,

tymisen myötä ulkomaantuonti kasvoi 1890-luvulta lähtien.

kun kahden kesän rahtituloilla saattoi kuolettaa kokonaan

Suurin tuontimaa oli Saksa noin 40 %:n osuudellaan (1906).

uuteen laivaan investoidun pääoman.150

1800-luvun viimeinen vuosikymmen ja 1900-luvun alku oli-

Kauppaneuvos Carl Fredrik Pöndinen (1849−1928) Kronstadtissa Venäjällä vuonna 1849 syntynyt Carl Fredrik Pöndinen oli 1800-luvun loppupuoliskolla Mikkelin merkittävimpiä tukkukaup-

piaita ja laivanvarustajia, joka vei Pietariin voita ja puutavaraa ja toi sieltä viljatuotteita, rautaa ja tupakkaa. Carl Fredrik Pöndisen (alkujaan Karl Pöntinen) isä Johan Pöntinen työskenteli poikansa syntymän aikoihin Kronstadtissa kupariseppänä. Carl Fredrik Pöndinen kävi ala-alkeiskoulun Mikkelissä ja hankki taskurahoja myymällä sikareita ja paperosseja Mikkelin markkinoilla.

Venäjänkaupan tuotoilla rakennettiin näyttäviä rakennuksia Mik-

Koulun jälkeen vuonna 1863 Carl Pöndinen siir-

keliin Porrassalmenkadun varrelle. Vasemmalla kauppaneuvos

tyi 14-vuotiaana Heinolaan kauppa-apulaiseksi

C.F. Pöndisen ja oikealla Aatu Pylkkäsen 1890-luvulla rakennut-

aluksi kauppias Lemströmin ja sitten kauppias

tamat liikerakennukset. Postikortti, Reijo Tiusasen kokoelma.

Cajanderin palvelukseen. Muutaman vuoden kuluttua hän palasi Mikkeliin ja toimi kauppa-apulaisena kauppias Juho Pylkkäsen liikkeessä. Itä-Suomen puutavaroille ja voille oli Pietarissa kysyntää, ja siellä taas oli tarjolla halpaa viljaa. Suurkaupungin läheisyys vaikutti stimuloivasti Itä-Suomen talouteen ja varsinkin siihen, että maatalouden painopiste siirtyi Itä-Suomessa jo 1800-luvun alkupuoliskolla viljantuotannosta karjanhoitoon ja voin tuottamiseen. Monet Mikkelin ympäristön talonpojat veivät itse tuotteensa suoraan Lappeenrantaan, Viipuriin tai aina Pietariin saakka, ennen kuin kauppa alkoi siirtyä ammattikauppiaiden haltuun Saimaan kanavan valmistuttua. Pylkkäsen kauppiasveljeksillä Juholla ja Aatulla oli suuri kauppavaihto, jota he hoitivat omilla laivoillaan. Veljekset omistivat rahtilaiva Pontuksen ja Juho Pylkkänen yksin lisäksi Saima-höyrylaivan, joka ryhtyi kulkemaan Mikkelin ja Lauritsalan väliä. Kesällä 1866 Pylkkäset veivät Mikkelin tienoolta voita 2000 puutaa eli noin 33 000 kiloa ja seuraavana vuonna toukokuuhun mennessä jo 2400 puutaa eli lähes 40 000 kiloa. Vuonna 1868 vietiin Mikkelistä voita kaiken kaikkiaan 22 000 puutaa eli noin 360 000 kiloa. Juho Pylkkäsen kuollessa 1872 hänen omaisuutensa arvo oli lähes 203 000 markkaa (vuoden 2011 rahan arvossa hieman yli 850 000 euroa). Juho Pylkkäsen kuoltua Pöndinen osti Pylkkäsen kauppaliiketoiminnan perikunnalta vain 23-vuotiaana. Pian Pöndinen ryhtyi harjoittamaan myös tukkukauppaa. Monet tukkuasiakkaista olivat hänen entisiä kauppa-apulaisiaan, jotka olivat perustaneet omia liikkeitään Mikkeliin ja maaseudulle.

Saimaan kanavan liikenteelle avaaminen vuonna 1856 ja höyrylaivaliikenteen alkaminen Mikkelissä 1860-luvulla loivat aikaisempaa paremmat edellytykset tukkukaupan harjoittamiselle. Mikkeliin johtavan laivaväylän mataluus tuotti kuitenkin jatkuvasti hankaluuksia laivaliikenteelle. Vesiliikenne helpottui, kun kruunu perkasi 1874 Siikasalmen, kaivoi vuosina 1874−1877 Varkaantaipaleen ja Kirkkotaipaleen avokanavat Yöveden ja Louhiveden välille sekä syvensi Mikkelin sataman ja Annilansalmen välistä osaa. Pöndisen ensimmäinen laiva, puinen Siivo, kulki pääasiassa Mikkeli-Pietari -väliä pistäytyen joskus myös Helsingissä ja Tallinnassa. Vientiartikkeleina olivat voi ja puutavara, tuontiartikkeleina jauhot, ryynit, rauta ja tupakka. Myöhemmin Pöndinen osti vielä Elli-, Tapio- ja Helvi-nimiset laivat, jotka liikennöivät Mikkelin, Viipurin, Pietarin, Helsingin ja Tallinnan välillä. Lisäksi Pöndinen oli osakkaana matkustajalaivaliikennettä harjoittaneessa St. Michel ångbåts aktiebolagetissa. Pöndinen harjoitti myös alkoholikauppaa omistamansa Mikkelin Viinikauppa Oy:n kautta. Yhtiö jakeli runsaasti lahjoituksia, mikä esti toisen yleishyödyllistä tarkoitusta varten perustettavaksi ehdotetun viinikaupan tulon kaupunkiin. Mikkelin Viinikauppa Oy teki esimerkiksi lahjoituksen Mikkelin kauppaseuran eläke- ja avustuskassan peruspääomaksi, ja Pöndinen toimi kassan puheenjohtajana vuosina 1896−1907. Lisäksi Pöndinen lahjoitti vuonna 1899 Mikkelin kaupunkikirkolle Pekka Halosen maalaaman alttaritaulun ja antoi 1925 kaupunginvaltuuston 50-vuotisjuhlassa kaupungille 25 000 markkaa valistustalon aikaansaamiseksi kaupunkiin. Pöndinen oli kaupunginvaltuuston jäsen kokonaista 33 vuotta, valtuuston perustamisesta vuonna 1875 vuoteen 1907 saakka. Pöndisen talo torin äärellä, nykyisen maakuntaliiton ja entisen säästöpankin talon kohdalla, oli Mikkelin vanhimpia. Pöndisen vuonna 1890 rakennuttama talo Nikolainkadun (nyk. Porrassalmenkatu) varrella oli ensimmäinen yksityishenkilön rakennuttama kaksikerroksinen kivitalo Mikkelissä. Talo Porrassalmenkatu 18:ssa on säilynyt nykypäivään, tosin sen pohjakerroksen ikkunoita on myöhemmin suurennettu. Vuonna 2012 talossa toimii ravintola. C. F. Pöndinen sai kauppaneuvoksen arvonimen vuonna 1900. Hän lopetti liikkeensä vuonna 1925, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Pöndinen kuoli huvilallaan Kotirannan tilalla Mikkelin maalaiskunnassa 7. heinäkuuta 1928. Sekä C. F. Pöndinen että hänen sisarensa Amalia (Malin) olivat naimattomia ja lapsettomia. Amalia Pöndisen tahdon mukaisesti testamentin jäännösosa lahjoitettiin Mikkelin kaupungille käytettäväksi samaan tarkoitukseen kuin ne rahat, jotka hänen veljensä oli 1925 lahjoittanut kaupungille. C. F. ja Malin Pöndisen rahastojen varoja kaupunki käytti vuonna 1934 ostamansa palokunnan talon (nyk. Mikkelin Teatteri) juhlasalin kunnostamiseen ja uuden

kirjastotalon rakentamiseen vielä 1970-luvulla. Kirjallisuus Matti Klinge, Keisarin Suomi. Schildts, Helsinki 1997. Erkki Kuujo, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838−1917. Mikkeli 1971. Jarmo Luoma-Aho, ”Kauppaneuvos Carl Fredrik Pöndinen (1849−1928.)” Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Julkaistu 5.9.2009, viitattu 5.4.2012. Saatavissa http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=204.

Kauppaneuvos Pöndinen (vas.) myymälässään, joka sijaitsi torin varrella nykyisen DanskeBankin/Säästöpankin talon paikalla. 1840-luvulla rakennettu kalkkikartano tuhoutui talvisodan pommituksissa. Kuva MKM.

Halkoja Saimaalta Pietariin Saimaan alueelta Pietariin viedyistä vientituotteista halot olivat kuuluisimpia. Noin 40−60 senttimetrin pituinen Pietarin halko tunnettiin myös nalikkahalon nimellä. Nalikkahalkoja hakattiin myyntiin esimerkiksi Anttolassa 1800-luvulta 1930-luvulle saakka.151 Saimaan alue kuului Pietarin vaikutusalueeseen, ja vientikohteena läheinen metropoli oli Saimaan purjehtijoille houkutteleva. Pietarissa halkojen hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin Helsingissä, jonne muutenkin oli pidempi ja kalliimpi purjehdusmatka. Viipurin tarvitsemat lämmityshalot taas hankittiin pääasiassa kaupungin lähistöltä maanteitse. Polttopuun markkinointi Pietarissa oli

Saimaan kanavan merkitys oli keskeinen sisämaan kaupan-

helppoa. Halot saattoi myydä itse suoraan kuluttajille tai

käynnin vilkastumiselle. Halkoja kului Pietarin lämmityk-

jättää välittäjien käsin. Pietarista oli myös mahdollisuus ot-

seen ja höyrylaivojen polttoaineeksi. Kuvassa halkolotjat

taa paluulastiksi edullista viljaa, jota oli pakko tuoda, sil-

Saimaan kanavassa. Kuva Suomen Kansallismuseo/Savon-

lä Itä-Suomi ei ollut viljaomavarainen. Halvan venäläisen

linnan maakuntamuseo.

tuontiviljan ja voin menekin turvin Savon maataloutta oli ryhdytty kehittämään lypsykarjapainotteiseksi.152 Halkolaivaukset keskittyivät Etelä-Saimaan runsaiden lehtimetsien tuntumaan. Talonpoikaisessa taloudessa puiden hakkuilla, pinoamisella ja halkojen rahdinajolla voitiin torjua kausiluontoiseen maatalouteen liittyvää talvityöttömyyttä. Toukotöiden jälkeen taas oli aikaa lähteä kuljettamaan halkoja pitkin vesiteitä.153 1850- ja 1860 -luvuilla halkovienti oli vielä paljolti tavallisten, airoilla ja purjeilla varustettujen lastiveneiden va-

rassa. Sen jälkeen lotjat ottivat kuljetuskalustona ykköspaikan.154 Huomattava osa Saimaan lotjista rakennettiin Anttolassa, ja pitäjä tunnettiinkin lotjapitäjänä. Rakennuttajina toimivat sahanomistajat, liikemiehet ja muutamat talolliset. Konevoimattomien alusten rakentaminen ei vaatinut niin suuria pääomia kuin höyryalusten rakentaminen, ja monesti rakennustarpeet saatiin rakennuttajan omista metsistä.155 Sakari Auvisen (2002) mukaan halkojen vienti on en-

Erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana suomalai-

nen ensimmäistä maailmansotaa ollut huomattavasti luul-

sia halkoja kului Pietarin lämmitykseen, kun kivihiiltä ei

tua vaatimattomampaa. Pitkään Saimaan kanavan valmis-

ollut saatavissa. Puut kaadettiin ja halottiin rannoille, joista

tumisen (1856) jälkeenkin talvikelien rekikuljetukset pitivät

ne lastattiin lotjiin. Kuva 1960-luvulta, mutta metodi oli

pintansa. Halkojen vienti Saimaan alueelta Pietariin oli vie-

sama. Kuva Savonlinnan maakuntamuseo.

lä 1870-luvulla varsin vaatimatonta kaupungin koon huomioiden; esimerkiksi vuonna 1872 viety 13 000 kuutiometriä halkoja vastasi ainoastaan noin 3200 henkilön vuotuista

tarin halkojen kysynnän huippulukemiin. Aikaisemmin Sai-

lämmitystarvetta ja kuutta prosenttia koko suuriruhtinas-

maalta tuodut halot olivat joutuneet kilpailemaan englan-

kunnan polttopuiden viennistä. Vasta vuoden 1879 elinkei-

tilaisen kivihiilen kanssa. Saksan merisaarto kuitenkin esti

novapaus alkoi hitaasti muuttaa tilannetta. Halkojen vienti

englantilaisten laivojen pääsyn Pietarin satamiin, ja haloista

kasvoi tasaisesti 1880- ja 1890-luvuilla. Vuonna 1883 Pieta-

tuli lämpöhuollon täydentäjien sijasta välttämättömyystar-

riin vietiin Saimaalta 56 000 kuutiota halkoja, mikä vastasi

vike. Huippuvuonna 1916 Pietariin vietiin 1 212 000 kuutiota

jo 10 prosenttia suuriruhtinaskunnan polttopuiden viennis-

halkoja. Vienti oli viisinkertaistunut sotaa edeltäneeseen ai-

tä. 1890-luvulla päästiin jo reiluun 20 prosenttiin ja 1900-lu-

kaan nähden. Miljoonan kuution halkomäärä vastasi reilua

vun ensimmäisellä vuosikymmenellä noin kolmannekseen.

2000 lotjallista. Myös hinnat kohosivat. Ennen sotaa Sai-

Vastaava osuus markkamääräisestä viennistä jäi kuiten-

maan alueen halkojen tyypillinen kuutiohinta Pietarissa oli

kin polttopuun alhaisen jalostusarvon takia huomattavasti

7,75 markkaa, 1917 jo 32 markkaa. Sodan aikana Saimaan

vaatimattomammaksi, reilusti alle puolen prosentin.156

halkojen arvo oli jo lähes neljä prosenttia koko suuriruh-

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen nosti Pie-

tinaskunnan viennin arvosta. Sota-aika myös käänsi Sai-

maan kanavan länsikaupan väylästä idänkaupan väyläksi,

sopimuksen (1809) jälkeen. Kun Napoleon oli kukistunut ja

kun sahatavaraliikenne Englantiin katkesi.157

Eurooppa ryhtynyt korjaamaan lähes 25 vuotta kestäneen

Anttolalainen Ilmi-lotja teki kesällä 1917 matkan Petro-

sota-ajan jälkiä, oli suomalaiselle puutavaralle tiedossa ta-

gradiksi muuttuneeseen Pietariin. Lotja tuli Anttolan las-

saisen varmat markkinat. Tämä tarjosi työtilaisuuksia ete-

tauspaikalle 8. kesäkuuta. Puolimetristen sekahalkojen las-

läsavolaisille talonpojille, jotka talvisin kaatoivat tukkeja ja

tauksen jälkeen Pietariin päästiin lähtemään 14.6. Kolmen

vetivät niitä hevosillaan järvien rantaan. Sahatut laudat kul-

päivän kuluttua lähdöstä oltiin Viipurissa ja Pietariin saa-

jettiin joko purjelotjilla tai Saimaan ensimmäisen höyryalus

vuttiin 22.6. eli noin viikko lähdön jälkeen. Pietarissa sei-

Ilmarisen vetämissä letkoissa kohti Lauritsalaa, jonne lau-

sottiin ankkurissa 10 päivää. Tämä johtui siitä, että halko-

dat varastoitiin odottamaan seuraavan talven rekikelejä.163

kauppoja ei yleensä ollut sovittu etukäteen, vaan kippari

Puunjalostusteollisuuden lisääntyvä merkitys vastasi maa-

etsi perillä sopivat ostajat. Heinäkuun 7. päivänä lähdettiin

taloudessa isojaon jälkeen tapahtunutta kaskenpolton vä-

takaisin, ja perillä Anttolassa oltiin 12.7. Näin ollen Pietarin

henemistä ja peltoviljelyn laajenemista.

matka vei yli kuukauden. Purjehdusaika Anttolasta Pietariin oli parhaimmillaan 5−8 päivää.158

Etelä-Savossa ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia laajamittaisen metsäteollisuuden syntyyn. Alueen metsävarat

Anttolassa ei toiminut varsinaista laivayhtiötä, vaan

olivat vähäiset ja huonokuntoiset pitkäaikaisen kaskenpol-

laivanvarustus oli yksityishenkilöiden toimintaa. Heis-

ton takia. Runsaista vesistöistä huolimatta riittävän suuria

tä voidaan mainita muun muassa Anttolan Hovin ja sa-

koskia ei juuri ollut, joten käyttövoima puuttui. Metsien toi-

han tuolloiset omistajat, veljekset Juho ja Pekka Jalkanen,

vuttua oli liian myöhäistä: jo syntyneeseen metsäteollisuu-

maanviljelijä Antti Rantalainen ja kauppias Heikki Issakai-

teen ei kaivattu uutta kapasiteettia, ja Etelä-Savo jäi raa-

nen.159

ka-ainetta tuottavaksi alueeksi, joka tuotti puuta muualla

Valtavaksi paisunut halkojen vienti romahti Venäjän vallankumouksen ja rajojen sulkeutumisen myötä.

jalostettavaksi.164 Hirvensalmen Kissakosken paperitehdas (1910−1921) jäi poikkeukseksi. Savo oli muuta Suomea maatalousvaltaisempi. Mikkelin lähialueista Anttolassa oli keskimääräistä enemmän teollisuustyöväkeä, mutta esimerkik-

Puuta ja rautaa

si Mikkelin maalaiskunnassa maa- ja metsätalouden osuus elinkeinoista oli yli 90 prosenttia vielä vuonna 1910.165

Vaikka poliittiset suhteet välillä vaikeuttivat kanssakäymis-

Rautatiet kuitenkin avasivat mahdollisuuksia teollisuu-

tä Ruotsin ja Venäjän rajan yli, olivat taloudelliset suhteet,

delle, ja viipurilaiset ja pietarilaiset yrittäjät hyödynsivät

niin lailliset kuin laittomatkin, varsin vilkkaita. Turun rauhan

Itä-Suomen järvimalmia ja saatavilla olevaa tilatonta työ-

1743 jälkeen viipurilaiset kauppahuoneet perustivat vesisa-

voimaa. Nämä uudet tehtaat virkistivät Savon elinkeino-

hoja eri puolille Vanhaa Suomea. Liiketoiminta kasvoi voi-

elämää mutta tekivät siitä samalla haavoittuvan. Venäjän

makkaasti erityisesti vuoteen 1788 asti, jolloin Kustaa III:n

oman teollisuuden voimistuessa suomalaistuotteiden tul-

sota katkaisi sahojen toiminnan.160

leja korotettiin ja talouselämää kannatelleet idänsuhteet

Kruununvouti Meinanderin vuonna 1765 Puumalan

alkoivat heiketä. Tämä näkyi Savon rautaruukkien toimin-

Miettulaan perustama sahamylly (nyk. Sahanlahti) oli en-

nassa, joka loppui vuosisadan loppuun mennessä. Saha-

simmäinen puutavaraa Venäjälle (so. Vanhaan Suomeen ja

teollisuus taas suuntasi vientinsä pääosin länteen, joten se

Viipuriin) vievä suomalaisen perustama sahayritys Savos-

selvisi muutoksesta helpommalla.166

sa. Seuraavan vuosikymmenen alussa kapteeni Karl Hen-

Krimin sodan jälkeen Itä-Suomeen syntyi puuhiilen va-

rik Furumarck sai vientiluvan Mikkelin pitäjän Korpikoskelle

raan paljon ruukkeja, jotka käyttivät suo- ja järvimalmia ja

perustamaansa sahamyllyyn. Vuosisadan loppuun men-

jotka veivät tuotteensa Pietariin. Rautaa tarvittiin Venäjäl-

nessä sahoja oli lisäksi Sulkavan Kuhakoskella, Juvan Siika-

lä varsinkin rautateitä ja aseteollisuutta varten, ja sen kul-

koskella, Kerimäen Susikoskella, Enonkoskella ja Savonran-

jettaminen Itä-Suomesta Saimaan kanavaa pitkin tuli hal-

nan Vuokalassa sekä Säämingin Matkunkoskella. Näiden

vemmaksi kuin Uralilta. Vuonna 1858 perustettiin Joroisiin

varhaisten sahojen vientimäärät eivät kuitenkaan ole tie-

Huutokosken rautaruukki. Tämä venäläisen suurliikemiehen

dossa.161

ja asetehtailijan Nikolai Putilovin omistama, vuoteen 1884

Raakapuun kaataminen ja kuljetus sahoille työllistivät

saakka toiminut ruukki oli Suomen suurimpia ja toi paik-

maaseudun rahvasta, mikä lisäsi väestön liikkuvuutta ja en-

kakunnalle melkoista vilkkautta. Vuonna 1868 Putilov pe-

nen kaikkea rahataloutta. Kun tsaari Paavali I kielsi keisa-

rusti ruukin Rantasalmen Oraviin lähinnä raaka-aineen saa-

rikunnan alueelta kaadetun sahatavaran viennin länteen

miseksi pietarilaisiin rauta- ja teräsvalimoihinsa. Putilov oli

vuonna 1798, joutuivat viipurilaiset kauppahuoneet vaike-

suunnannut huomionsa Savoon heti Saimaan kanavan val-

uksiin. Määräystä kierrettiin niin, että kauppahuoneet liit-

mistuttua. Uusi kivihiilipohjainen teknologia, kasvava rau-

toutuivat Ruotsin puoleisen Savon sahanomistajien kans-

tateollisuus ja liikenneyhteyksien paraneminen Venäjällä

sa. Ruotsin puolella sahattujen lautojen vienti Viipurista oli

kuitenkin palauttivat venäläisten omistaman rautateolli-

luvallista, ja Saimaan seudun sahateollisuus koki uuden ly-

suuden takaisin Venäjälle ja romauttivat Savon järvimalmin

hyen nousun vuosina 1803–1807.162

viennin.167

Vesisahojen toiminta elpyi nopeasti Haminan rauhan-

Suomen talouselämä oli alkanut kehittyä nopeasti ja

Rajan merkitys Venäjän lokakuun vallankumous lopetti suomalaisten Pietariin suuntautuneen liikenteen, työssäkäynnin ja liiketoiminnan. Suomen itsenäistymisen ja erityisesti Tarton rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen (1920) oli selvää, etteivät Pietarin markkinat tulisi enää avautumaan suomalaisille. 1920- ja 1930-luku kuluivat molemminpuolisen epäluulon ja kyräilyn merkeissä.170 Tarton rauhan raja jätti kuitenkin Saimaan kanavan auki. Etelä-Savon elinkeinot suuntautuivat nyt Viipuriin ja Kotkaan, joissa oli merkittävät vientisatamat. Kotkan ja Lappeenrannan suuret teollisuuslaitokset tarjosivat työtä myös Mikkelin alueen väestölle. Kotkaa ei turhaan sanottu savolaisten Amerikaksi. Pietarin työmarkkinoiden tarjoama väestöllinen varaventtiili sen sijaan pysyi kiinni.171 Toisen maailmansodan jälkeen Pariisin rauhassa 1948 vahvistettu Suomen uusi itäraja katkaisi tämän eteläsaHirvensalmen Kissakosken paperitehdas oli tuotannon

volaisten yhteyden kaakkoon, kun Viipuri jäi rajan toiselle

arvoltaan Etelä-Savon suurin teollisuuslaitos 1910-luvun

puolelle ja Saimaan kanava suljettiin suomalaiselta liiken-

taitteessa. Kuva Suur-Savon sähkö.

teeltä. Valtakunnallisten voimavarojen keskittäminen Lapin sodan tuhojen korjaamiseen aiheutti sen, ettei Etelä-Savo saanut parannettua tarpeeksi nopeasti tieverkkoaan maan

suotuisasti sen jälkeen, kun kauppaa ja elinkeinoelämää

merkittävimpään keskukseen Helsinkiin. Tämä Etelä-Sa-

säätelevät rajoitukset oli pääosin 1860- ja 1870-luvuilla pu-

von luontaisen kaakkoissuunnan yhteyden katkeaminen on

rettu. Taloudellisen kehityksen käyrä nousi jyrkästi 1880-lu-

hankaloittanut maakunnan asemaa viimeisten 65 vuoden

vun alusta lähtien. Vuodesta 1902 vuoteen 1914 vuotuinen

aikana. Jyrki Paaskoski sanoo Venäjän vaikutusta Etelä-Sa-

talouskasvu oli keskimäärin 4 prosenttia. Näiden vuosien

voon käsittelevässä artikkelissaan, että silloin kun itäraja on

taloudellinen nousu rakentui pääasiassa paperin viennille.

ollut lähellä Etelä-Savoa, kuten 1700-luvulla ja vuoden 1944

Paperin päämarkkina-alue oli Venäjä. Suomen taloudellista

jälkeen, väestön liikkumisessa ja taloudellisessa toiminnas-

kehitystä luonnehti viennin nouseva trendi. Venäjän-vien-

sa on ilmennyt monenlaisia ongelmia. Kun taas raja on ol-

nistä alettiin siirtyä asteittain ulkomaanvientiin 1890-luvul-

lut kauempana, tai helposti ylitettävissä kuten erityisesti

ta lähtien, lähinnä Saksaan ja Englantiin. Venäjän kauppaa

autonomian aikana 1809/1812–1917, Etelä-Savossa on elet-

käytettiin tasoittamaan läntisen kaupan suhdannemuutok-

ty dynaamista ja innovatiivista kautta. Pietari ja sen kasvu,

sia.168

kaupungin suuret markkinat ja työvoiman kysyntä on ol-

Merkittävin puunjalostusyritys Etelä-Savossa oli vuosina 1909−1910 rakennettu Kissakosken hiomo- ja paperiteh-

lut tämän kehityksen merkittävin moottori, joka on säteillyt laajalle alueelle ympäristöönsä.172

das Hirvensalmella. Menestyskautenaan ennen ensimmäis-

Pietarinsuomalaisia tutkinut Max Engman huomauttaa,

tä maailmansotaa se kuului keskisuurten paperitehtaiden

että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Pietarin vaikutus-

joukkoon ja sen paperia pidettiin maan parhaimpiin kuu-

alue on herännyt henkiin hämmästyttävällä tavalla, joka

luvana. Vuosina 1910−1917 tuotannosta vietiin Venäjälle

tuntuu ja näkyy itäisen Suomen jokapäiväisessä elämässä

75−80 prosenttia, joskin vaikeuksia aiheutti se, ettei Kissa-

ja taloudessa. Vaikka Suomen ja Venäjän välinen raja ei ole

koski ollut radan varrella, joten tavarat kuljetettiin kesällä

autonomian ajan tapaan avoin, kauppa- ja muut yhteydet

vesitse Otavan asemalle ja talvella rekikelillä Hietasen ase-

ovat siirtymässä suuntaan, joka muistuttaa Pietarin suur-

malle. Venäjällä Kissakosken paperia meni kaupaksi muun

kaupungin ja sen vaikutusalueen välisiä suhteita 1800-lu-

muassa Odessaan ja muualle Etelä-Venäjälle sekä Siperian

vulla.173

Vladivostokiin.169

Viitteet 1 Wirilander 1982, 30. 2 Wirilander 1982, 39. 3 Pirinen 1988, 366. 4 Pirinen 1988, 290; Wirilander 1982, 49. 5 Pirinen 1988, 292; Wirilander 1982, 55. 6 Pirinen 1982, 26. 7 Wirilander 1982, 60-61. 8 Wirilander 1982, 193. 9 Julkunen 2011, 63. 10 Pirinen 1982, 609, 620. 11 Wirilander 1982, 194–195. 12 Julkunen 2011, 85. 13 Paaskoski 2007, 33; Wirilander 2000, 17. 14 Klinge 1997, 11. 15 Paaskoski 2007, 33;

Wirilander 1982, 483−484. 16 Wirilander 1982, 487. 17 Julkunen 2011, 116. 18 Wirilander 2000, 241. 19 Paaskoski 2007, 33. 20 Paaskoski 2007, 33. 21 Wirilander 1982, 488, 493. 22 Paaskoski 2007, 34. 23 Wirilander 1982, 498. 24 Puntanen 2009, 132. 25 Puntanen 2009, 136. 26 Wirilander 1982, 500. 27 Klinge 1997, 11; Puntanen 2009, 135. 28 Grotenfelt 1995, 174. 29 Wirilander 1982, 59, 66. 30 Wirilander 1982, 83. 31 Wirilander 1982, 205−206, 210, 485. 32 Wirilander 1982, 501−502. 33 Wirilander 1982, 501, 509, 512. 34 Wirilander 1982, 516−517. 35 Väänänen 1978, 439−442. 36 Kuujo 1971, 182−183. 37 Kuujo 1971, 183−184, Väänänen 1978, 458. 38 Screen 2005, 50. 39 Grotenfelt 1995, 223−231. 40 Grotenfelt 1995, 204. 41 Screen 2005, 52. 42 Kuujo 1971, 185. 43 Kuujo 1971, 185, 189; Wirilander 2008, 650. 44 Wirilander 2007, 651−652. 45 Wirilander 2008, 653−655. 46 Wirilander 2008, 656. 47 Kuujo 1971, 316−318. 48 Kuujo 1971, 318−320. 49 Wirilander 2008, 664. 50 Kuujo 1971, 326−328. 51 Kuujo 1971, 329. 52 Kuujo 1971, 332. 53 Wirilander 2008, 672. 54 Nironen 2003, 12. 55 Antti Hackzellin elämäkerta perustuu kokonaisuudessaan Mikko Uolan artikkeliin Kansallisbiografiassa. Uola 2011, elektroninen dokumentti. 56 Wirilander 1982, 399–400. 57 Paaskoski 2007, 35. 58 Paaskoski 2007, 35−36. 59 Antila 1994, 19. 60 Kuujo 1971, 114−115, 118. 61 Klinge 1997, 191. 62 Pirinen 1982, 299−303. 63 Saloheimo 2000, 161. 64 Saloheimo 2000, 161, 164. 65 Wirilander 2000, 17. 66 Wirilander 1982, 259, Wirilander 2000, 63. 67 Engman 2004, 108. 68 Engman 2004, 76−78.

69 Wirilander 1989, 37. 70 KM:K7/ 281. 71 Mönkkönen 1990, 71−74. 72 Sit. Wirilander 1982, 261−262. 73 Engman 2004, 86. 74 Paaskoski 2007, 36−37. 75 Wirilander 2000, 67. 76 Wirilander 1982, 262. 77 Wirilander 2000, 67. 78 Wirilander 2008, 89. 79 Wirilander 2008, 89−90. 80 Engman 2004, 134. 81 Wirilander 2008, 91. 82 Kuujo 1971, 193. 83 Wirilander 2008, 92. 84 Engmanin lukuja sit. Wirilander 2008, 93. Olen ottanut mukaan tähän vain tämän selvityksen kannalta relevantit paikka kunnat ja lisäksi vertailukohtina Joroisen ja Rantasalmen, joista muutto oli erityisen runsasta. 85 Mönkkönen 1990, 71 86 Jokipii 1979, 36. 87 Wirilander 1994, 57. 88 KM:K K20/893. 89 Wirilander 2008, 94. 90 Wirilander 2008, 94. 91 Kuujo 1971, 192−193. 92 Klinge 1997, 95; Wirilander 2008, 94. 93 Haara 1993, 44. 94 Engman 2004, 14, 30. 95 Engman 2004, 50−51. 96 Engman 2004, 112, 116−117, 153, 442. 97 Engman 2004, 84; Engman 2009, 158, Paaskoski 2007, 31. 98 Engman 2004, 224. 99 Kuujo 1971, 350. 100 Engman 2004, 260, 389−390. 101 Engman 2004, 279; Kuujo 1971, 65. 102 Engman 2004, 265. 103 Engman 2004, 301, 304, 311. 104 Henkilöiden matrikkelitiedot kts. Kirkonkyläläisistä kaupunkilaisiksi, s. 28−56. 105 Engman 2004, 278. 106 Kuujo 1971, 62−63. 107 Kuujo 1971, 139, 141. 108 Kuujo 1971, 156. 109 Engman 2004, 203. 110 Kuujo 1971, 406. 111 Klinge 1997, 123−124; Mielonen 1993, 571−572. 112 Mielonen 1993, 571; Wirilander 2008, 286−288. 113 Wirilander 2008, 290−296. 114 Klinge 1997, 348. 115 Wirilander 2008, 296. 116 Engman 2004, 88. 117 Paaskoski 2007, 37. 118 Klinge 1997, 122. 119 Grotenfelt 1995, 209. 120 Engman 2004, 281. 121 Engman 2009, 181; Klinge 1997, 106, 118−119. 122 Pirinen 1982, 409, 413. 123 Saloheimo 2000, 324, 331. 124 Paaskoski 2007, 33−34; Saloheimo 2000, 268. 125 Paaskoski 2007, 33−34; Wirilander 1982, 191. 126 Kuujo 1971, 21−22. 127 Wirilander 2000, 819. 128 Paaskoski 2007, 34; Wirilander 1982, 470, Wirilander 2000, 840−844. 129 Wirilander 1982, 470−471.

130 Wirilander 2000, 823. 131 Mönkkönen 1990, 417. 132 KM:K7/ 281. 133 KM:K7/ 510. 134 KM:K7/185. 135 Engman 2004, 57; Engman 2009, 149. 136 Engman 2004, 65−68. 137 Kuujo 1971, 91−94. 138 Engman 2004, 53, 70. 139 Mönkkönen 1990, 411. 140 Kuujo 1971, 102. 141 Sit. Kuujo 1971, 107. 142 Kuujo 1971, 108, 114. 143 Engman 2004, 70, 85. 144 Kuujo 1971, 104−105. 145 Klinge 1997, 101, 188. 146 Klinge 1997, 104. 147 Vihola 2007, 20−21. 148 Wirilander 2008, 297. 149 Klinge 1997, 475, 485. 150 Paaskoski 2007, 38. 151 Haara 1993, 72. 152 Auvinen 2002, 25−26. 153 Auvinen 2002, 23. 154 Auvinen 2002, 27. 155 Haara 1993, 103−106. 156 Auvinen 2002, 23−24. 157 Auvinen 2002, 24. 158 Haara 1993, 111. 159 Haara 1993, 113−117. 160 Paaskoski 2007, 31. 161 Wirilander 2000, 866−871. 162 Paaskoski 2007, 31. 163 Paaskoski 2007, 35. 164 Vihola 2007, 22. 165 Wirilander 2008, 102−103. 166 Wirilander 2008, 297. 167 Klinge 1997, 192; Wirilander 2008, 250; Wirilander 2000, 884. 168 Klinge 1997, 471−475. 169 Ahvenainen 1979, 137, 140−143. 170 Paaskoski 2007, 38. 171 Paaskoski 2007, 39. 172 Paaskoski 2007, 40; Puntanen ja Vauhkonen 2007, 6. 173 Engman 2004, 594.

LÄHDELUETTELO Kansallismuseon kansatieteellinen arkisto: KM:K 7: Vienan- ja Aunuksenkarjalaiset laukkukauppiaat (1959) KM:K20: Pietarin vaikutus Suomeen (1973)

KIRJALLISUUS Jorma Ahvenainen, ”Massa- ja paperiteollisuutta Kissakosken rannalla. Osakeyhtiö Kissakoski 1907−1940.” Hirvensalmen kirja. Toim. Aila Mielikäinen. JYY:n kotiseutusarja n:o 16, Mikkeli 1979. Sakari Auvinen, ”Halkoja Pietariin. Polttopuiden vienti Saimaalta autonomian ajan lopulla.” Lotjia ja lotjaelämää. Kavassi VII. Toim. Kimmo Antila. Mikkeli 2002. Kimmo Antila, Pietarin ja Viipurin teillä. Maantieliikenne ja tienpito Kaakkois-Suomessa 1812−1950. Tiemuseon julkaisuja 9, Jyväskylä 1994. Max Engman, Pietarinsuomalaiset. WSOY, Juva 2004. Max Engman, Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen. WSOY, Juva 2009. Max Engman, Suureen Itään. Suomalaiset Venäjällä ja Aasiassa. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 2005. Nils Gustav Grotenfelt, Hovi Savossa. Suom. Pirkko Huhtanen. WSOY, Porvoo 1995. Pekka Haara, Anttolan historia. Jyväskylä 1993. Pekka Haara, Anttolan hovi – säteristä kunnantilaksi. Anttolan kunta, Mikkeli 1998. Heli Jokipii, ”Hirvensalmen väestö 1880−1975.” Hirvensalmen kirja. Toim. Aila Mielikäinen. JYY:n kotiseutusarja n:o 16. Mikkeli 1979. Jorma Julkunen, Sulo Strömbergin matkassa itärajalla. Rajahakkauksia neljältä vuosisadalta. Tripylon Oy, Mikkeli 2011. Kirkonkyläläisistä kaupunkilaisiksi. Mikkelin kaupungin ensimmäiset asukkaat v. 1838. Toim. Raimo Viikki. Suur-Savon Sukututkimusyhdistys r.y.:n julkaisuja 1. Pieksämäki 1987. Matti Klinge, Keisarin Suomi. Schildts, Helsinki 1997. Erkki Kuujo, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838−1917. Mikkeli 1971. Risto Lehmusoksa ja Ritva Lehmusoksa, Mannerheimin pöydässä. Ajatus Kirjat, Jyväskylä 2005. Jarmo Luoma-Aho, ”Kauppaneuvos Carl Fredrik Pöndinen (1849−1928.)” Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Julkaistu 5.9.2009, viitattu 5.4.2012. Saatavissa http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=204. Mannerheim. Keisarillisen Venäjän armeijan upseeri – itsenäisen Suomen Marsalkka. Pietari-säätiö, Helsinki 2005. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia. Gummerus, Jyväskylä 1993. Toivo Mönkkönen, ”Hirvensalmi vuosina 1664−1868. Yleinen kehitys.” Toivo Mönkkönen ja Veikko Huttunen, Hirvensalmen historia II. Jyväskylä 1990. Jarmo Nironen, Suomalainen Pietari kuvina. Suomen Pietarin Instituutin julkaisuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. Ilmari Ojala, Mannerheimin päämajan arkea ja juhlaa. Karisto Oy, Hämeenlinna 2000. Jyrki Paaskoski, ”Venäjän merkitys Etelä-Savon historiassa.” Kulttuuriympäristöselvitys - Etelä-Savon Kulttuuriperinnön kehityslinjat, jatkumot ja murrokset. Etelä-Savon maakuntaliiton julkaisu 88:2007. Mikkeli 2007. Kauko Pirinen, Savon historia II:1. Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534−1617. Kustannuskiila Oy, Pieksämäki 1982. Pia Puntanen, ”Kaksoiskotka kaskimailla. Elämää Mikkelin seudulla 200 vuoden takaa.” Tulkittua Tuuvaa. Näkökulmia merkkivuoteen 1809 Mikkelin seudulta. Jyväskylä 2009. Pia Puntanen ja Jarmo Vauhkonen, ”Etelä-Savon aluerakenteen sidetarina ja kehityksen aikavyöhykkeet.” Kulttuuriympäristöselvitys Etelä-Savon Kulttuuriperinnön kehityslinjat, jatkumot ja murrokset. Etelä-Savon maakuntaliiton julkaisu 88:2007. Mikkeli 2007. Hannu Pyykkönen, Petja Pyykkönen, Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko: Pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan kirkko vuosina 1908–1958. Mikkeli 2008. Veijo Saloheimo, Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa 1617−1721. 2. painos. Savon Säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2000. Kalevi Salovaara, Ruhtinattaren tarina. Ruhtinatar Natalia Lopouchin-Demidoffin elämän vaiheita 1886-1957. Mikkeli 1999. J. E. O. Screen, ”Ratsuväen junkkarista Japanin sotaan 1887−1905.” Mannerheim. Keisarillisen Venäjän armeijan upseeri – itsenäisen Suomen Marsalkka. Pietari-säätiö, Helsinki 2005. Taru Stenvall, Marski ja hänen ”hovinsa.” WSOY, Porvoo 1955. Ulla Tillander-Godenhielm, Fabergén suomalaiset mestarit. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Hämeenlinna 2011. Henri Troyat, Dostojevski. Suom. Kaj Kauhanen. 3. painos. WSOY, Juva 1995. Mikko Uola, ”Hackzell, Antti (1884-1946).” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997Julkaistu 4.5.2011, viitattu 29.8.2012. Saatavissa http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/733/ Teppo Vihola, ”Etelä-Savon sisäinen taloushistoria maakunnan kehitystä viitoittamassa.” Kulttuuriympäristöselvitys Etelä-Savon Kulttuuriperinnön kehityslinjat, jatkumot ja murrokset. Etelä-Savon maakuntaliiton julkaisu 88:2007. Mikkeli 2007. Hannele Wirilander, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Mikkeli 1982. Hannele Wirilander, Ristiinan historia I. Esihistoriasta vuoteen 1865. Pieksämäki 1989. Hannele Wirilander, Ristiinan historia II. Kunnallisuudistuksesta (1865) sotien jälkeiseen aikaan (1945). Pieksämäki 1994. Hannele Wirilander, Uudistuksiin heräävä Savo 1870−1918. Savon historia IV. Savon Säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2008. Kaarlo Wirilander: Savo kaskisavujen kautena 1721−1870. Savon historia III. 3.painos Savon Säätiö, Jyväskylä 2000. Kyösti Väänänen, Savon prikaatin historiaa. Mikkeli 1978.

FT Maarit Knuuttila

SÄÄDYLLISTÄ VIERAANVARAISUUTTA Ruokakulttuuri 1700- ja 1800-lukujen suomalaisissa kartanoissa

Sisällys Johdanto...........................................................................................................................................................35 Säädynmukaista ruoka- ja tapakulttuuria 1700ja 1800-luvun kartanoissa ja pappiloissa.......................................................................... 37 Juhlista ja tapakulttuurista Savossa.................................................................................. 37 Poimintoja 1700- ja 1800-luvun resepteistä, keittokirjoista ja käsinkirjoitetuista ruokaohjevihkosista................................................................. 40 Muutamia mainintoja resepteistä ja reseptivihoista................................................41 Ruoanvalmistustavat ja mittaaminen....................................................................................42 Keittotaito 1800-luvulla................................................................................................................... 44 TAULUKKO I Ruoka-aineet ja juomat 1700-luvun suomalaiskartanoissa............................48 TAULUKKO II Ruoanvalmistus- ja tarjoiluastiat 1700-luvun suomalaiskartanoissa.......................................................................................................................... 51 TAULUKKO III Ruokalajeja, reseptejä ja ruokalistoja käsinkirjoitetuista reseptivihoista ja keittokirjoista.........................................53 TAULUKKO IV Ruoka-aineita, mittoja ja ruoanvalmistustekniikoita käsinkirjoitetusta keittokirjasta vuodelta 1896....................................................... 57 TAULUKKO V Ruokalajeja käsinkirjoitetusta reseptivihkosta 1800-luvun lopulta...................................................................................................................................59 Lähdeluettelo.............................................................................................................................................. 61

SÄÄDYLLISTÄ VIERAANVARAISUUTTA

Ruokakulttuuri 1700- ja 1800-lukujen suomalaisissa kartanoissa

Johdanto ”Juuri vierailut ja seurustelu sekä siihen liittyvä hieno pu-

täisen kartanon tai pappilan menneisyyttä, sillä 1) ruoka-

keutuminen, kalliit kalusteet, ajurit vaunuineen yms. oli sitä

kulttuuri Suomessa on ollut melko samantapaista ainakin

loistoa, joka nyt kaikkein herkimmin liitetään vanhaan kar-

silloin, kun pitäydytään säätyläisten keskuudessa. Suurim-

tanokulttuuriin. Sen rinnalla oli kuitenkin toinen todellisuus,

mat erot syntynevät vasta, kun sitä verrataan kansanomai-

arkielämä, jota ei saa unohtaa.” (Rasila 2007.)

seen ruokatalouteen. Toinen merkille pantava seikka sää-

Se, mikä menneisyydestä nykypäivään usein välittyy

tyläisten ruokatalouden yhteneväisyydessä on se, että 2)

jollekin sosiaaliselle ryhmälle tai alueelle tyypillisenä ruo-

yhteisö on ollut tiivis ja ruokamuodit ja säädyllisenä pide-

kakulttuurina on useimmiten juuri juhla, eikä niinkään arki.

tyt ruokatavat ovat välittyneet nopeasti taloudesta toi-

Sama pätee sen suhteen, mitä pidämme tyypillisenä kar-

seen. Tämä tulee hyvin esille käsinkirjoitetuista reseptivi-

tanoitten ja pappiloitten ruokakulttuurina: juhla jää arkea

hoista, jotka esimerkiksi 1800-luvulla sisälsivät melko lailla

useammin elämään ”todellisena” kulttuuriperintönä. Ollen

samoja ruokalajeja riippumatta siitä, missä kartanossa tai

perillä tästä seikasta, keskityn tässä raportissa kuitenkin

pappilassa ne oli laadittu. Kolmanneksi toivon 3) yleisen

enemmän ruokakulttuurin juhlapuoleen siksi, että tutkiel-

tiedon 1700- ja 1800-luvun ruoista ja ruoanvalmistustavois-

mani olisi mahdollisimman käyttökelpoinen niissä tapauk-

ta antavan mahdollisia ”perusteita” niissä tapauksissa, kun

sissa, kun tavoitteena on hyödyntää kulttuuriperintöä eri-

halutaan laatia esimerkiksi historiallisia ruokalistoja tai yrit-

laisiin tarkoituksiin.

tää muulla tavoin esittää jonkin aikakauden ”aidointa” ruo-

Tutkielmani alkupuolella esitelen säätyläisten tapakult-

kakulttuuria.

tuuria yleisemmin ja tuon esille myös niitä piirteitä, joita

Edellä mainituissa hankkeissa auttanevat myös ne viisi

on havaittavissa erityisesti eteläsavolaisessa kartanokult-

taulukkoa, jotka ovat raportin loppupuolella. Niiden avul-

tuurissa. Koska varsinaista ruoanvalmistusta koskevaa ai-

la tulee selväksi, millaisia ruoka-aineita, ruoanvalmistusvä-

neistoa on saatavilla yksittäisistä kartanoista tai tietyiltä

lineitä, ruokalajeja ja tekniikoita on 1700- ja 1800-luvuilla

maantieteellisilta alueilta melko suppeasti, esittelen ruoka-

tunnettu. Lisänä ovat menut ja ruokalajilistat sekä otteet

kulttuuria ja sen piirteitä yleisemmin. Tämä yleiskatsaus on

käsinkirjoitetuista reseptivihoista.

mielestäni riittävä, vaikka haluttaisiinkin tuoda esille yksit-

Vanhemmalla ajalla säätyläisten huvikausi oli talvella. Vierailut saattoivat olla spontaanejakin, mutta aina toivottuja. Nimipäivät ja elämänkaarijuhlat olivat merkittäviä tapahtumia. Kuvassa Mikkelin Rouhialan Wirilandereita vierailulla 1930-luvulla. Kuva MKM, Tapani Wirilanderin kokoelma.

Yllä vasemmalla Loukionhovi ja yllä oikealla Wehmaan kartano. Savon kartanoalue muodostui sotaväen keskittämisen myötä. Ruotujakoisten joukkojen upseeristo sijoitettiin sotilasvirkataloihin alueille, joista miehistö koottiin. Pian upseeristo alkoi hankkia maatiloja ja muodostaa omia kartanoita. Ruotsin vallan aikana upseerin ammatti oli pääosin aatelin ammatti. Vaikka Savon kartanot olivat ulkoisesti vaatimattomia ja kooltaan pienempiä kuin Varsinais-Suomen ja Uudenmaan kartanot, elettiin niissä samojen sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten muotojen mukaan kuin rintamaillakin. Ristiinan

Kylänlahti kuului von Fiandtien sotilassuvulle, Juvan Loukionhovi von Nandestadheille ja von Brandenburgeille. Juvan Wehmaan kartano on yksi harvoja, joka on edelleen tilan 1700-luvun lopussa hankkineen suvun, Grotenfeltien omistuksessa. Kuvat Museovirasto.

Kylänlanti eli Byvik 1878.

Säädynmukaista ruoka- ja

ja kuollaan ikävästä aterian väliajoilla kuin ennenkin’” (Suo-

tapakulttuuria 1700- ja 1800-luvun

lahti 1906, 117).

kartanoissa ja pappiloissa

Ruokajuhlia säätelivät luonnollisesti kunkin talouden varat, asema ja se, mitä ylipäätään osattiin tai tahdottiin

Savolaisissa kartanoissa ja herrasväen keskuudessa pyrit-

laittaa. Tarjoamiset riippuivat paljon myös siitä, mitä pys-

tiin yleensä noudattamaan säädynmukaista ruokajärjestys-

tyttiin muualta hankkimaan. Esimerkiksi Savoon oli aivan

tä. Luonnollisesti kussakin säätyläisperheessä oltiin melko

toivotonta kuljettaa ostereita tai muita nopeasti pilaantu-

kiinteässä yhteydessä muihin saman säädyn eläjiin, sekä

via tuotteita, koska välimatkat satamakaupunkeihin olivat

omaan sukuun ja tuttavapiiriin. Nämä yhteydet säätelivät

pitkiä. Myös niin kutsutut ylellisyysasetukset (ks. Jansson

huomattavasti sitä, mitä arkena ja erilaisissa juhlatilaisuuk-

1904) säätelivät sitä, mitä tuontitavaroita oli ylipäätään tar-

sissa oli syytä tarjota. Ruoallisia muotivirtauksia kantautui

jolla ja mitä sai milloinkin laillisesti pidoissa tarjota. Tosin

Savoon Tukholmasta ja muista Ruotsi-Suomen kartanoista

näitä asetuksia ei valvottu tehokkaasti, eikä varmasti aina

ja pappiloista, mutta myös muualta Euroopasta. Myös keit-

noudatettukaan.

tokirjat, lehdet ja henkilökohtaiset kontaktit, esimerkiksi matkat ulkomaille, antoivat uusia virikkeitä. Arkena taasen

Katso 1700-luvulla saatavilla olleet ruoka-

oltiin melko lähellä sitä kansanomaista ruokataloutta, joka

aineet taulukosta I.

kullakin paikkakunnalla vaikutti. Savossa eritoten elettiin paljolti luontaistalouden ehdoilla; olivathan kartanot myös maanviljelykseen ja karjatalouteen keskittyviä suurtiloja. Ja

Juhlista ja

kun välimatkat olivat pitkiä, oltiin enemmän oman tuotan-

tapakulttuurista Savossa

non kuin kauppatavaran varassa. Aterioiden suhteen noudatettiinkin sitä järjestystä, jossa arkisin pyrittiin syömään

Savolaiskartanoiden

melko vaatimattomasti, mutta vastaavasti juhlissa tarjottiin

1850-luvulle. Tällöin Savossa oli yli 100 toimivaa kartanoa

kulta-aikaa

elettiin

1790-luvulta

niin hyvää ruokaa ja juomaa, kuin se vain oli mahdollista ja

ja seuraelämä melko vilkasta. (Åström 1995, 208.) Useim-

sopivaa. (Ks. Suolahti 1906, 109.)

mat Savon aatelisista olivat aktiivisia maanviljelijöitä ja ar-

Tämä juhlan ja arjen ”sääntö” näytti koskevan aateli-

kipäivät vierähtivät usein maa- ja karjatalouteen liittyvis-

sia ja herrasväkeä kautta koko Ruotsi-Suomen. Ruotsalais-

sä luontoistaloudellisissa askareissa. Luonnollisesti juhlia ja

ta aatelia ja ylhäisöä tutkineen historioitsija Johanna Ilma-

seuraelämääkin oli, kuten nimi- ja syntymäpäiviä, ristiäisiä,

kunnaksen mukaan (2009, 205) tukholmalaisen kreivi Carl

kihlajaisia ja häitä ja niin edelleen. Savon kartanoissa tar-

von Fersenin kotitaloudessa syötiin arkisin ”tuoretta kalaa,

joilu oli suuremmissa tilaisuuksissa runsas, mutta tavallisis-

kanoja ja muita lintuja, naudanja sianlihaa, anjoviksia, her-

sa oloissa melko vaatimaton, pienissä kesteissä ehkä kah-

neitä, punajuuria, porkkanoita ja sipulia. Lisäksi mausteina

via, viiniboolia, voileipiä ja mehukeittoa. Joka tapauksessa

käytettiin runsaasti persiljaa, kapriksia, pähkinöitä, muskot-

jokaisessa vähänkin juhlavammassa tilaisuudessa syötiin ja

tipähkinää ja piparjuurta. Leipomiseen tarvittiin mantelei-

juotiin jotakin. (Mäkeläinen 1972, 133.)

ta, rusinoita, sokeria, voita, siirappia, kanelia, vehnäjauho-

Myös arkinen ruoka erotti säätyläiset tavallisesta kan-

ja ja munia. Kesällä syötiin tuoreita marjoja ja vihanneksia,

sasta. Yhteistä oli se, että ruokaa valmistettiin niistä ainek-

mansikoita, viinimarjoja, mustikoita, salaattia, pinaattia ja

sista, joita kulloinkin oli saatavilla. Mutta usein oli lounaal-

parsaa. Toisinaan syötiin hummereita tai savustettua lohta,

lakin vieraita, ja tarjoilu sen mukaista. Ruokalistalla saattoi

piparkakkuja tai sokerikorppuja. Sitrushedelmät olivat päi-

olla muhennettua madetta, lohilaatikkoa, metvurstia, pi-

vittäistä ylellisyyttä: muutama sitruuna saattoi maksaa sa-

naattia, perunoita, hapankaalia, puolukkasurvosta, leipää,

man verran kuin kreivin tyttärelle teetetty puku. Kahvia ja

marjasoseita, marjapuuroa ja viiliä. Juhlalounaat poikke-

erilaisia mineraalivesiä juotiin lähes päivittäin. Kun kreivi oli

sivat arkisista tarjottavista. Esimerkiksi Joroisten Wättilän

Tukholmassa, ostettiin joka päivä ranskanleipää.”

kartanossa vuonna 1812 oli lounaslistalla ainakin seuraavia

Savolaisesta mittapuusta käsin tarkasteltuna kreivi Fer-

ruokia ja ruoka-aineita: pasteijoita, lohta, siikaa, lintupaistia

senin arki näyttää melko ylelliseltä ja onkin niin, että Sa-

ja erilaisia leivonnaisia. Pöytä oli katettu juhlavammin kuin

von aateliston keskuudessa ei välttämättä moista ruoallis-

arkena ja usein käytettiin myös plaseerausta, eli osoitettiin

ta arkea koskaan nähty. Savolaisaatelilla ei ollut juurikaan

kullekin vieraalle oma paikka nimikortin avulla. Lounaan ja

hovielämää keskieurooppalaiseen tai ruotsalaiseen tapaan

illallisen välillä tarjoiltiin usein teetä tai kahvia ja sen kans-

ja Savon aateliset itsessään olivat suhteellisen varattomia

sa erilaisia leivoksia, kuten vehnästä, vohveleita, munkkeja,

verrattuna esimerkiksi juuri emämaan ja Keski-Euroopan

pursotinleipiä, mantelileivonnaisia, marenkia ja kuivia kak-

aatelisiin (Mäkeläinen 1972, 23). Arki sinällään on saattanut

kuja. Tee- tai kahvitarjoilu oli yleensä klo 14 ja klo 16 välillä.

olla talvikuukausien aikaan melko yksipuolista ja vaatima-

(Åström 1993, 191-192.)

tonta, varsinkin maalaisaatelin keskuudessa. ”Talvella, kun

Illallinen – joka on kolmesta päivittäisestä ruokahet-

säät olivat huonot oli elämä – samoin kuin ruokakin – melko

kestä (aamiainen, lounas, illallinen) vähiten yksityinen – oli

yksitoikkoista. Siksi vieraat olivat aina tervetullutta vaihte-

Savon kartanoissa vaihteleva. Sen sisältöön vaikutti oliko

lua. Muutenhan sitä ’juodaan viiniä aterioilla kuin ennenkin

arki vai pyhä. Lisäksi otettiin huomioon, oliko talossa pi-

Erilaiset näytelmät ja esitykset olivat osa säätyläisten juhlia. Kuvassa olevassa juhlassa osallistujat ovat roolivaatteissa, ja tarjoiluna on nautittu kahvia ja viiniä tai likööriä. Kuva MKM, Tapani Wirilanderin kokoelma.

dempiaikaisia vierailijoita tai oliko illalliselle kutsuttu vierai-

teki useita pitkiäkin matkoja Suomeen ja tällöin kuningasta

ta. Toisinaan illallista kutsuttiin ’soupé’ksi [käännös ranskan

kestinneet tai kuninkaan vieraaksi kutsutut saattoivat seu-

kielen termistä souper] ja silloin olivat kyseessä tanssiaiset,

rata sitä, miten kuninkaan hovissa oli tapana toimia. Toki

joihin liittyi illallinen. Tällöin pöytä katettiin ruokasaliin ja ka-

kulttuurisia virtauksia ei tullut vain emämaasta, vaan niitä

mareihin tavallista juhlavammin. (Åström 1993, 192.)

välittyi suorien kontaktien kautta myös Saksasta, Englan-

Vaikka Savossa elettiin hieman syrjässä, oli kuitenkin oli

nista ja Ranskasta (Mäkeläinen 1972, 230) ja arvattavasti

aivan selvää, että myös Savon seurapiirin tai Savolax so-

myös Venäjältä, sisältyihän Savon aatelisiin kenties enem-

cietén – joka oli tunnettu jo 1700-luvulla omana ilmiönään

män vierasta verta kuin muihin Suomen aatelisryhmiin.

muiden aatelisten keskuudessa – sekä alueen papiston ja

Savon kartanoiden juhlakulttuuri myötäili niitä virtauk-

muun herrasväen keskuudessa tiedettiin, miten oli muodin-

sia ja tapoja, jotka olivat tyypillisiä muille Ruotsin ja Suomen

mukaista järjestää juhlia. (Mäkeläinen 1972, 56.) Tietoja uu-

aatelisille ja herrasväelle yleensä. Tosin tapojen välittymi-

simmista virtauksista saatiin sukulaisilta, tuttavilta ja muilta

nen syrjäseuduille ei aina käynyt nopeasti. Kun Ranskassa

säätyläisiltä. Kaikuja – vaikkakin kautta rantain – ylhäisaa-

alettiin järjestää ensimmäisiä assemblé-tilaisuuksia – tans-

telin elämäntavoista välittivät myös ne säätyläisnuorukai-

sitilaisuuksia, joissa oli pientä tarjoilua – 1700-luvun ensim-

set, kuten J. F. Aminoff, A.F. Munck, F. A. Jägerhorn, Otto

mäisellä puoliskolla, pidettiin sellaisia Turussa 1770-luvulla,

Magnus Munck af Fulkila, C. J. Stjernvall ja veljensä A.V.

mutta Savossa ne yleistyivät vasta 1810-luvulla. (Mäkeläi-

ja E. G, J. H. Tawast, M. Tigerstedt, G. F. von Wright, jotka

nen 1972, 165, 171.) Anna-Maria Åströmin (1993, 205−206)

saivat palvella paasipoikina kuninkaan hovissa. (Mäkeläinen

mukaan ensimmäiset assemblét Savossa järjestettiin 1700-

1972, 32.) Savon kartanoalueilla – Säämingissä, Rantasal-

luvun lopussa ja niitä pidettiin ainakin Rantasalmella, Lep-

mella, Joroisissa ja Mikkeli-Ristiinassa – tapakulttuuriin vai-

pävirralla, Ristiinassa, Sulkavalla, Puumalassa, Joroisissa,

kutti suuresti myös Rantasalmella sijainnut Haapaniemen

Mikkelissä ja Kuopiossa.

kadettikoulu1 , jonka upseeristo, aliupseeristo ja oppilaat

Assemblét olivat Savossa aina herrojen järjestämiä tai

olivat säätyläisperheistä ja varsin liikkuvaa väkeä. (Mäke-

tilaamia, ja niissä oli yleensä tanssia ja virvokkeita. Joskus

läinen 1972, 53–55).

pelattiin myös korttia, keskusteltiin ja poltettiin piippua

Aivan varmasti Göran Magnus Sprengtportenin ”hovil-

(Mäkeläinen 1972, 165–166.) Juvan kirkkoherran pojan, C.A.

la”, johon kuuluivat Gustav Mauritz Armfelt, Anders Johan

Gottlundin muistiinpanoista voidaan lukea, että toisinaan

Jägerhorn, Georg Henrik Jägerhorn, Johan Fredrik Mun-

tarjottiin teetä, punssia, totia, limonadia, rusinoita ja paah-

ck, Anders Johan Ramsay, Otto Wilhelm Ramsay, Henrik

dettuja manteleita (Åström 1993, 207.) Assemblén yhtey-

Tawast, Karl Fredrik Tawast, Torsten Tawast, majuri Georg

dessä järjestettiin myös illallisia ja erityisesti se oli tapana

Adolf von Sticht, Magnus Brunow, Georg Cygnaeus ja vä-

Savossa, kun välimatkat olivat pitkiä ja vieraita saapui kau-

vynsä (Kosoniemen kartanosta), Gustaf Fredrik Duncker

kaakin. (Mäkeläinen 1972, 171.)

(Löydön kartanosta) ja Samuel Müller (Haapaniemen ka-

Vuotuisjuhlia, kuten pääsiäistä ja joulua vietettiin var-

dettikoulu) (Mäkeläinen 1972, 59), oli vaikutusta siihen, mil-

sin usein vuorotellen eri kartanoissa. Esimerkiksi joulun-

laista tietoa ruoista, ruokamuodeista, ruoka-aineista, sekä

pyhät, jotka olivat vuoden vilkkainta vierailuaikaa, saatet-

ateriointi- ja käytöstavoista Savoon välittyi.

tiin viettää vuorotellen Jokioisten, Kankaisten, Mustialan ja

Myös kuninkaan vierailut olivat merkittäviä. Kustaa III

Saaren kartanonväen kesken. 1700-luvun lopulla Charlotta

Munsterhjelm kirjoitti päiväkirjassaan, kuinka matkustettiin

jasta (1744), jota on tiettävästi luettu myös Suomessa. (Lai-

Savoon pyhien viettoon ja saavuttiin lopulta neljän päivän

ne 1935.)

matkan jälkeen Leislahden kartanoon Rantasalmelle. Sieltä

Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, miten ruokalajit

käsin vierailtiin vielä Kaupialassa, Pyyvilässä, Rauhialassa ja

tulee laittaa juhlissa esille. 1700-luvun Euroopassa oli vallal-

Torstilassa (Mäkeläinen 1972, 105, 107.)

la kaksi eri tarjoilutapaa. Toista kutsuttiin ranskalaiseksi ja

Juhannusjuhlille puolestaan kutsuttiin usein myös kylä-

toista venäläiseksi. Venäläisen tavan mukaan kullekin ruo-

läisiä ja talon palvelusväkeä. Ainakin Joroisten Frugårdis-

kailijalle tuotiin eteen yksi ruokalaji kerrallaan. Vastaavasti

sa, sekä Bomilan, Örnevikin, Järvikylän, Pasalan ja Wättilän

ranskalaisen tarjoilutavan mukaan asetettiin kaikki ruokala-

kartanoissa on kokoonnuttu juhannuskokon ympärille jo

jit samalla kertaa tarjolle, jotta ruokailija saattoi jo aterian

1800-luvun alkupuolella. Juhannusjuhlan yhteydessä saa-

alussa nähdä, mitä kaikkea oli tarjolla. Ruoat toki syötiin

tettiin tarjota kaikille, tai vähintäänkin miehille, paloviinaa,

määrätyssä järjestyksessä. (Laine 1935, 972–973.)

viiniä, punssia ja bischoffia

Myös pöydän kattamiseen annettiin ohjeita. Kutakin ti-

(Åström 1993, 211.)

laisuutta varten piti miettiä ja valita sopivat pöytäliinat ja pöytäastiat.

Pitkien pöytien liinoiksi suositeltiin valkois-

ta damastia, säkkikangasta, hollantilaista tai schleesialais-

Juhlakulttuuri yleisesti

ta hienoa pellavaa. Mallit ja kuviot oli sovitettava pöydän Juhlien suhteen kartanoissa harrastettiin paljon pitopöytiä,

suuruuden mukaan. Lautasliinoja piti olla kahdenlaisia; Tel-

jolloin kaikki ruokalajit olivat samanaikaisesti esillä ja otet-

ler-Tücher ja Serveitter. Niiden puolestaan piti olla samaa

tavissa. Gunnar Suolahden (1906, 109) mukaan ne tarjot-

laatua kuin pöytäliinat. Ne katettiin lautasen viereen ja hol-

tiin sen aikaisen rokokoo-muodin mukaisesti tinamaljoissa,

lantilaisen tavan mukaan isolla servietillä suojattiin vaattei-

vadeilta ja lautasilta. 1700-luvulla muotiin tulivat kuiten-

ta ja suuta, pieniin pyyhittiin veitset ja kädet. Taitellut ser-

kin myös ruokasalit ja yhdessä ruokaileminen (Ilmakunnas

vietit toimivat myös pöydän koristeina. (Laine 1935, 973.)

2009, 205). Tällaisten juhlien järjestämiseen tarvittiin luon-

Ruotsista kerrotaan, että kreivi Fersenin taloudessa ”pöy-

tähopeat katettiin damastiliinojen peittämien pöytien pääl-

Yksi esimerkki 1700-luvun ruokailukulttuurista löytyy

le sinivalkean kultareunaisen posliinin kanssa - - ylellinen

saksalaisen George Heinrich Zinckenin emännän tietokir-

kattaus luotiin pöytähopeilla, hopeisilla kyntteliköillä, val-

nollisesti ohjeita, ja niitä saatiin esimerkiksi keittokirjoista.

Kuvallinen Keittokirja. Kustantanut Lindstedtin antikvaarinen kirjakauppa 1899.

koisilla vahakynttilöillä ja tuoreiden hedelmien täyttämillä

täytettyjä nuoria kanoja, 19) puristettua kinkkua, 20) pu-

posliinisilla hedelmäkoreilla. Valkeista pöytäliinoista ja lau-

ristettua sianpäätä, 21–22) hedelmätorttuja, 23–24) luumu-

tasliinoista valittiin pöytäseurueen koon ja tilaisuuden ar-

pursotinleivoksia ja 25-26) espanjalaista makkaraa.

von mukaan. Pöydälle saatettiin levittää myös sitruunaku-

Toisessa illallisehdotelmassa oli niin ikään 26 lajia. Kaikki

vioinen liina tai arkisempi pellavaliina”. (Ilmakunnas 2009,

samalla kertaa pöytään: 1–2) kaikenlaisia koristettuja hyyte-

207.)

löitä, 3) peltopyitä, 4) fasaaneja, 5) saksanhirveä, 6) met-

Astiat tuli valita oman säädyn ja varallisuuden mukaan:

säkaurista, 7) villisorsia, 8) kapuuneja eli syöttökukkoja, 9)

korkea-arvoisilla henkilöillä oli hopeiset tai kultaiset astiat,

keitettyjä kanoja persiljanjuurien kera, 10) nuoria kyyhkysiä

yksityishenkilöillä tinaiset. Astiastoihin oli hyvä kuulua suu-

artisokkapohjien kanssa, 11) juottovasikkahakkelusta rapu-

ria, keskisuuria ja pieniä kulhoja ja vateja, juoma-astiat, ase-

jen ja korvasienten kanssa, 12) haukea valkoisessa sardel-

tit, lautaset, lusikat, tarjoilulusikat, veitset, suolavakat, kynt-

likastikkeessa, 13) persikoita karvasmantelileivoksissa, 14)

tilänjalat, tarjottimet ja pikarit. Lautasten kerrottiin olevan

silavoituja kääryleitä kapriskastikkeen kanssa, 15) raakaa

kahdenlaisia; sellaisia, että niissä oli huomattava reuna ja

westfalenilaista kinkkua, 16) savustettua kieltä, 17) manteli-

syvennys tai sitten lautaset olivat täysin tasaisia. Tavalli-

torttua, 18) metsopasteijaa, 19–20) italialaista salaattia, 21–

set haarukat olivat kaksipiikkisiä, suuria ja tukevia. ”Rans-

22) sianjalkahyytelöä, 23–24) erilaisia vihannessalaatteja ja

kalainen” haarukka oli kolmi- tai nelipiikkinen ja tarkoitettu

25–26) frikadelleja. (Laine 1935, 973; 1006.)

salaatin syöntiä varten. Puulautasetkin olivat melko yleisiä

Monen ruokalajin illallista rytmittivät luonnollisesti eri-

ja niitä tuotiin Suomeen Saksasta vielä 1900-luvulla. Ilmei-

laiset juomat ja juhlakulttuuriin liittyi myös runsas maljo-

sesti ne kuitenkin miellettiin herrasväen keskuudessa hy-

jen nostelu. Se oli yleistä varsinkin niissä piireissä, joissa

vin rahvaanomaisiksi. Posliiniset astiat alkoivat tulla muo-

oli paljon upseereita. Joskus maljojen kohotteluun kuului

tiin vasta 1700-luvun toisella puoliskolla. (Laine 1935, 973.)

laukauksia tai hurraahuutoja. Varsin tavallinen oli seuraavanlainen kaava: 1. Ensin malja kuninkaalle, tai kuninkaan

Katso 1700-luvun tarjoilu- ja ruoanvalmistusastioista

ja kunniallisen perheen malja. 2. Mahdollinen menestyk-

taulukko II.

sen malja tai onnittelun malja. 3. Kiitosmalja emännälle ja 4. aterian päätti ”kaikkien kauniiden tyttöjen malja”. (Mä-

George Heinrich Zinckenin emännän tietokirjassa an-

keläinen 1972, 121.)

nettiin myös päivällissuunnitelmia: Ensimmäisessä ehdo-

Hienot päivälliset olivat luonnollisesti koetinkivi talon

telmassa oli 26 ruokalajia ja ne tarjottiin kahdessa eri jak-

emännälle, köksälle ja palveluskunnalle. Ylhäisöllä oli ta-

sossa. Ensin tuotiin 13 ruokalajia tarjolle tietyn järjestyksen

pana pitää palveluksessaan taitavaa ja luotettavaa keittiö-

mukaan: 1) lintukeittoa, 2) naudanlihaa ja sardellikastiket-

henkilökuntaa, eivätkä ruoanlaitosta vastanneet keittäjät-

ta, 3) vasikanlihapasteijaa, 4) savustettua hanhea ruskiste-

täret vaan koulutetut mieskokit (Ilmakunnas 2009, 206).

tun kaalin ja kastanjoitten kera, 5) taikinalla peitettyjä nuo-

Kokin palkkaaminen oli statusasia. Ammattitaitoinen kokki

ria kanoja vihreitten herneiden, papujen ja porkkanoiden

hankittiin yleensä kotimaasta ja lähetettiin usein Keski-Eu-

kera, 6) mustia karppeja, 7) höyrytettyjä kyyhkysiä herk-

rooppaan saamaan lisäoppia, kuten tapahtui kreivi Axel

kusienten kera 8–9) erilaisia frikadelleja (pieniä keitetty-

von Fersenin taloudessa. Hänen kokkinsa oli Pariisissa kou-

jä lihapullia), 10–11) erialaisia rapunuudeleita, 12–13) erilai-

lutettavana. Eikä kokille riittänyt se, että hän osasi laittaa

sia artisokkia. Toinen jakso, pannaan esille samalla kertaa:

ruokaa, vaan oli myös hallittava se, miten ruoat piti koristel-

14) väliruokahyytelön ja erilaisten salaattien kera, 15) hirven

la ja tarjoilla. Kaikessa piti toimia säädynmukaisesti ja sen

selkää, 16) metsäkauriin reittä, 17) peltopyytä, 18) ravuilla

hyvä palveluskunta taisi. (Ilmakunnas 2009, 2006.) Suomalaiskartanoissa ja pappiloissa oli useimmiten turvauduttava emännän ja keittäjän taitavuuteen. Lisäksi suurena apuna olivat keittokirjat ja käsinkirjoitetut reseptivihot. Keittokirjat olivat pääasiallisesti vieraskielisiä johtuen siitä, että ensimmäinen suomenkielinen keittokirja – Kokki=kirja – julkaistiin vasta 1849. Säätyläisten ja herrasväen keskuudessa suosituin kirja 1700-luvulla oli varmastikin ruotsalaisen Cajsa Wargin 4 keittokirja. Sitä on luettu myös Savon kartanoissa. (Åström 1993, 244.)

Poimintoja 1700- ja 1800-luvun resepteistä, keittokirjoista ja käsinkirjoitetuista ruokaohjevihkosista Entä millaisia ruokia löytyi 1700- ja 1800-luvun käsinkirjoi1700-luvun tinalautasia Suur-Savon museon kokoelmista.

tetuista reseptivihoista ja keittokirjoista? Entä ovatko ne

ominaisia omalle aikakaudellensa? Vanhoja reseptejä lu-

Hankintoja tehtiin ulkomailta, mutta myös suomalaisilta

kiessa tulee ottaa huomioon se, että reseptejä on vaikea

kustantajilta ja kirjakaupoista. 1789 Kustantaja Johan Chris-

ajoittaa, koska ne ovat usein kopioiden kopioita ja välit-

toffer Frenckell avasi Turussa kirjakaupan, ja myös Magnus

tyneet keittokirjasta ja vihkosta toiseen, naiselta naiselle,

Swederuksella oli kirjakauppa Turussa 1780-luvulle. Hän

kokilta kokille. Alkuperä on lähes mahdoton saada selvil-

myi pääasiassa ruotsalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia kir-

le. 1700-luvun lopulta peräisin olevan suomalaisen resep-

joja. Kuitenkin kirjoja tehokkaammin tieto levisi kirjeiden ja

tivihon ohjeet voivat vallan hyvin olla oman aikakautensa

henkilökohtaisten kontaktien välityksellä (Mäkeläinen 1972,

ohjeita tai sitten osa on hyvinkin vanhoja, kulkenut naisten

26-27, 28).

pienissä vihkosissa tai muistissa vuosikymmenten tai vuo-

Ensimmäinen suomenkielinen keittokirja – Kokki=kirja

sisatojen ajan. Lisäksi on huomioitava se, että niitä resep-

– julkaistiin vasta 1849, joten käsinkirjoitetuille reseptivih-

tejä, joita vihkoissa oli, ei välttämättä valmistettu lainkaan.

koille oli tarve. Niitä on kopioitu suvuittain, sekä ystävien

Voi olla, että joku ruoka on lisätty vihkoon tai keittokirjaan

ja tuttavien keskuudessa. Niitä on muokattu omaan aikaan

vain siksi, että se oli hieno tai erikoinen tai oli toiveena, et-

ja tyyliin sopivaksi. Reseptejä on myös vaihdettu runsaasti.

tä sitä olisi joskus voitu valmistaa. Reseptit – ja keittokirjat

Ja koska säätyläiset ovat seurustelleet yleensä vain keske-

– ovatkin osin totta, osin haavetta, eli reseptien autentti-

nään, ei reseptikokoelmiin yleensä kuulunut kansanomaisia

suuteen ja yleisyyteen tulee suhtautua hieman kriittisesti.

ruokia, vaan vain omalle säädylle sopivia reseptejä. (Knuut-

Keittokirjojen, reseptivihkojen ja reseptien suhteen tu-

tila 2010.)

lee myös panna merkille, että ne ovat olleet ”liikkuvaa materiaalia”, kulkureita ja kiertolaisia. Suomeen on keittokirjo-

Katso 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen

ja tuotu lähinnä Keski-Euroopasta ja Ruotsista; esimerkiksi

resepteistä taulukko III.

jo aiemmin mainittu Cajsa Wargin – Kaisan – keittokirja (1755) on ollut melko yleinen ja sitä on käyttänyt muiden muassa Fredrika Runeberg. Aila Tallgrenin mukaan (1950,

Muutamia mainintoja resepteistä

603) Kaisan keittokirja oli rannikkoalueilla ”joka koisa”. Yli-

ja reseptivihoista

päätään suomalaiset säätyläiset omistivat paljon ulkolaista kirjallisuutta ja osasivat melko yleisesti ranskaa ja saksaa,

Aristokratian ja ylimystön naisilla oli reseptikokoelmia jo

englantiakin. Kirjoja ostettiin itselle ja annettiin lahjoiksi.

1500-luvulla. Ruokaohjeiden keräileminen kiinnosti jo sil-

Kuvallinen Keittokirja. Kustantanut Lindstedtin antikvaarinen kirjakauppa 1899.

loin. Resepteistä arvokkaimpina pidettiin lääkeohjeita, sit-

kenelle vain. Vain harvoin pappilan keittäjätär tai emännöit-

ten makeisten tekoa ja vasta viimeksi ruuanlaitto-ohjeita.

sijä saattoi esittää sellaisia ruokaohjeita, jotka olisi voitu hy-

Vaikka yläluokkaiset naiset eivät ilmeisesti keittäneetkään

väksyä kartanon tai pappilan käyttöön. Tällöinkin ne yleen-

itse, huolehtivat he usein lääkeyrttien keruusta ja lääkkei-

sä otettiin vastaan vain sellaisilta henkilöiltä, jotka olivat

den valmistamisesta, samoin kuin hedelmien ja marjojen

olleet palveluksessa vastaavan tai ylemmän tason perheis-

säilömisestä. Niissä tarkat ohjeet olivat tarpeen; ruoanlai-

sä.

tossa sen sijaan oli joustamisen varaa. Myös Suomesta on löytynyt käsikirjoitusten kaltaisia vihkosia, reseptikokoelmia. Ne eivät ole keskiaikaisiin kä-

mukaan, eli kopioitu reseptit oman suvun ja tuttavapiirin

sikirjoituksiin verrattavia, vaan yleensä yksityisluontoisia

keskuudesta. Ja luonnollisesti tuttavapiiriin ovat aateliston

muistikirjoja. Niitä on käytetty keittämisen apuna monessa

keskuudessa tavalla tai toisella kuulunut koko Suomen aa-

kartanossa ja pappilassa. Niitä on ollut käytössä jo ainakin

telisto. Tästä syystä mikä tahansa käsiin sattuva reseptikir-

1700-luvulla. Osa reseptivihoista on säilynyt näihin päiviin

janen kuvaa sekä oman aikakautensa että myös säätyläis-

saakka ja keskeisimmissä suomalaisissa arkistoissa niitä on

ten yleistä ja tavallista reseptiikkaa.

noin 50 kappaletta, ellei enemmänkin. Ne ovat sekä ruotsin- että suomenkielisiä. Pernajassa sijaitsevan Sarvilahden kartanon naisilla oli

Onkin melko todennäköistä, että myös Mikkelin seudun kartanoissa ja pappiloissa on toimittu saman periaatteen

Sekä pappiloissa että kartanoissa on kuitenkin tehty hyvin tavallistakin ruokaa. Sen valmistamiseen ovat yleensä riittäneet keittäjän ulkomuisti tai omat reseptit.

reseptikirjanen vuodesta 1800 aina vuoteen 1917. Siihen kir-

epävarmaa, miten paljon keittäjien ja köksien kirjoittamia

joittivat ruokaohjeitaan kolmen sukupolven edustajat. Vih-

reseptikokoelmia tästä herrasväen arjesta on säilynyt. Re-

kon kirjoittamisen aloitti maaherratar Catharina Elisabeth

septien keräily lisääntyi 1800-luvun loppupuolelta läh-

von Born (os. von Morian) ja sitä jatkoivat hänen tyttären-

tien ja ruuanvalmistusohjeet olivat peräisin jo laajemmas-

sä C. A. Munck ja tyttärentyttärensä C. E. Hisinger. Myös

ta lähteistöstä. Osa ruokaresepteistä oli varmasti syntynyt

Tervikin kartanossa on ollut käytössä samankaltainen su-

omassa keittiössä erilaisten kokeilujen ja sattumien kautta,

kukeittokirja, jonka vanhimmat reseptit kirjoitti ylös kreivi-

osa oli erilaisista keittokirjoista, jotkut reseptit naapureilta

tär Fredrika Lovisa de Geer (os. Fock) 1820–1830-luvuil-

ja tuttavilta. Monista reseptivihoista on luettavissa myös se,

la. Myöhemmin – mennessään naimisiin kenraaliluutnantti

että erilaisilla ruoanvalmistuskursseilla ja keittokouluillakin

Gustaf Robert Ehrnroothin kanssa – kirjaa jatkoi kreivittä-

on ollut suuri vaikutus siihen, mitä suomalaisissa kodeissa

ren tytär Mimmi. Myös Pernajassa sijaitsevassa Tjusterbyn

on ruoaksi laitettu. Ei kuitenkaan aivan varmuudella voida

kartanossa ovat naiset kirjanneet ylös tärkeimpänä pitä-

tietää sitä, milloin vaatimattomampien keittiöiden haltiat-

mänsä ruokareseptit. Vapaaherratar Shophie de la Cha-

taret alkoivat keräillä ohjeita. Se saattoi alkaa keittokirjo-

pelle (os. de Geer) aloitti vihkosen kokoamisen 1850-luvul-

jen yleistymisen myötä tai niihin aikoihin, kun ensimmäiset

la. Louhisaaren kartanon arkistosta on löydetty noin 200

suomalaiset naistenlehdet alkoivat ilmestyä. Ehkä resepte-

viinanpoltto-, ruoka- ja lääkereseptiä sisältävä kirjanen. Sen

jä kerättiin myös varhaisista sanomalehdistä. Ulkomaalai-

arvellaan olevan peräisin vuosilta 1770–1850. Sekin on pal-

sista lehdistä olisi voitu leikellä ohjeita ylös jo aiemminkin.

vellut useamman sukupolven ajan ja siihen ovat tehneet

Monelle tavalliselle keittäjänaiselle nuo ruoalliset ihanuu-

merkintöjä muiden muassa kreivi Carl Erik Mannerheim

det olivat kuitenkin kieli- ja rahamuurin takana. Myös Suo-

(1759–1837) ja hänen vaimonsa Vendla Sofia von Willeb-

messa ilmestyneistä sanomalehdistä oli melko vähän apua

rand.

1700- ja 1800-luvuilla, sillä niissä ei juuri ollut ruoanvalmis-

Sukukeittokirjat saattoivat siirtyä myös suvusta toi-

tusohjeita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

seen esimerkiksi naimakauppojen välityksellä. Gustava von Planten Lammin Gammelgårdin kartanosta kopioi 1800-lu-

Ruoanvalmistustavat ja mittaaminen

vulla äitinsä ja isoäitinsä 1700-luvulta peräisin olevat reseptit. Hänen siskonsa välityksellä pieni reseptikirjanen siirtyi

Ennen 1870-luvulla tapahtunutta laajaa ja kansainvälistä

Standertskjöldin sukuun. Sieltä kirjanen kulkeutui edelleen

mittauudistusta kotitalouksissa tapahtuvassa ruoanvalmis-

Perniöön, Kosken ruukkiin. Sinne sen vei rouva Louise Eh-

tuksessa käytettiin lähinnä keittäjän kehoon, aistihavaintoi-

renroot (om. von Julin), joka oli Gustava von Plantenin sis-

hin, kehotuntumaan ja kokemukseen liittyviä mittoja, se-

kon tyttärentyttärentyttärentytär.

kä sekalaisia kaupankäynnissä esiintyviä mittayksiköitä ja

Reseptivihoille olikin tyypillistä se, että niitä kopioitiin

keittiön esineistöä. Ruoanvalmistus sinällään tapahtui pää-

äidiltä tyttärelle, anopilta miniälle tai sukulaisnaiselta toi-

asiassa keittäjän kokemuksen avulla, joskin myös reseptejä

selle, mutta pääasiallisesti vain oman säädyn keskuudessa.

ja keittokirjoja käytettiin. Ruoanvalmistuksen koulutus sen

Vaikka kartanossa olisi ollut kuinka taitava köksä hyvänsä,

sijaan oli olematonta ja alkoi Suomessakin systemaattises-

eivät hänen ruokaohjeensa useinkaan olleet sopivia her-

ti vasta 1800-luvun lopulla. Seuraavassa tuon esille joitakin

rasväen käyttöön. Köksän resepteillä tehtiinkin useimmiten

mittaamisen ja ruoanvalmistuksen tyypillisyyksiä 1850-lu-

vain päivittäisiä arkiruokia, jos niitäkään. Tietyn sosiaalisen

vun puolivälissä julkaistun Kokki-kirjan kautta.

tyylin ylläpitämisellä oli suuri merkitys, eikä reseptejä sopi-

Kokki-kirjassa keittämisessä käytettävät mitat kohdis-

nut ottaa vastaan keneltä tahansa. Niitä ei myöskään jaeltu

tuvat määriin, aikaan, lämpötilaan, ruoka-aineisten muo-

varaa, vaan usein voin, jauhojen ja nostatusaineen suhteet vaativat täsmällisyyttä. Keittokirjoissa juuri leivontaohjeet ovatkin niitä, joita eniten käytetään ja joita taitavakin keittäjä joskus tarvitsee. Kokki-kirjan esimerkkinä toimikoon ”Leipä=Torttu”, jota tehdessä ”wiisitoista munan ruskuaista, kaksi walkuaista ja naula sokeria sekoitetaan yhtäälle päin, siksi että rupee kuohumaan, jona siihen lisätään naula [425 g] warittuja [kuorittuja] ja pienennettyjä makosia manteleita, ja luoti [13 g] warittuja pienennettyjä karwaita manteleita, niin myös 12 luotia [160 g] pienennettyä ja seulottua kakkoa [korppujauhoa], hiukan kanelia ja raastittuja sitruunan=kuoria.” Tarkkoja leivontaohjeita esiintyi suhteellisen paljon myös käsinkirjoitetuissa reseptivihossa ja ne ovat ilmeisesti olleet varsin suosittuja keräilykohteita. Monesti tavallisen arkiruoan resepti säilyi keittäjän muistissa siksi, että sitä valmistettiin usein. Sen sijaan makeiden leivonnaisten tekeminen ei ole ollut jokapäiväistä ja arkista puuhaa, vaan niitä on tehty juhliin ja erityistilaisuuksiin. Tällöin taitavakaan keittäjä ei ole pystynyt pitämään resepteSäätyläistalouksissa käytetyistä astioista saadaan tieto-

jä muistissaan, vaan on tarvinnut muistiinpanoja avukseen. Ruuanvalmistukseen käytettävän tai kypsymisen vaa-

ja perukirjoista, joissa aiemmin lueteltiin hyvinkin tarkkaan vainajan omaisuus, museoiden kokoelmista ja uudemmalta

timan ajan mittaamisessa käytetään Kokki-kirjan ohjeissa

ajalta valokuvista. Kuvassa Mikkelin Rouhialan palvelusvä-

toisinaan kelloa tai mahdollista tiimalasia. Yksinkertaisim-

keä ja ruuanvalmistusastioita.

millaan ruoan valmistamisen vaatima aika ilmoitettiin kui-

Kuva MKM, Tapani Wirilanderin kokoelma.

tenkin niin, että ruoka on ”kiehuttuaan walmista” tai että pavut ovat kypsiä sen ajan kuluttua, kun ne ”pehmitäksen-

toon ja ruoka-aineiden laatuun. Mittoina käytettiin ihmis-

sä tarwitteewat”. Mikäli jotain viitteitä tarvittavasta kellona-

kehon lisäksi myös sitä kodin välineistöä, joka on helposti

jasta annettiin, olivat nekin väljiä, kuten puolisentoista tun-

saatavilla; tuoppia (joka on ollut myös virallinen vetomit-

tia, muutaman minuutin kiehuttua ja niin edelleen. Ajan

ta), lusikkaa, veitsenkärkeä, teekupillista tai lasia. Toisaal-

mittaamisessa tärkein väline oli keittämisprosessin eri vai-

ta myös kaupankäynnissä esiintyneet mitat – kuten naula,

heiden seuraaminen ja niiden suhteuttaminen toisiinsa se-

kortteli ja luoti – ovat yleisiä vanhoissa ruokaohjeissa. Var-

kä niihin tavoitteisiin, joita keittäjä oli ruuanvalmistukselle

sin tavallista oli kuitenkin, että mitta oli pelkästään ”vähän

asettanut.

jotain” tai ”hyvä pala” ruoka-ainetta. Keittokirjat – ja myös Kokki-kirja – oli kirjoitettu pitäen silmällä sitä, että keittä-

1700- ja 1800-luvuilla yleisimmät mitat olivat

jä ei ollut aloitteleva noviisi, vaan hänellä oli ruoanvalmis-

aistinvaraisten mittojen lisäksi seuraavat:

tuksen vaatimaa kokemusta ja arvostelukykyä ja hän osasi käyttää niitä hyväkseen omien aistihavaintojensa tukena.

Painomittojen perusyksikkö oli naula (ruots. pund).

Suurin osa vanhoissa keittokirjoissa käytettävistä mitoista

Mittoja käytettiin yleisten kauppatavaroiden

onkin sellaisia, että ne ovat mitattavissa vain keittävän ih-

mittaamisessa.

misen aistein.

• leiviskä = 20 naulaa = 8,5 kg

Määrämitat ovat olleet hyvin monimuotoisia alkaen yk-

• naula = 32 luotia = 425,02 g

sinkertaisista kappaleluvuista ja päätyen mittoihin, jotka

• markka = 425 g

ovat niin yksilöllisiä ja keittäjän mielen mukaisia, ettei niitä

• luoti = 4 kvinttilliä = 13,28 g

voi kuvailla sen paremmin nykymitoilla kuin kirjoittamallakaan. Esimerkiksi ”mielenperäinen makeus” on mahdoton-

Tilavuusmittoja käytettiin lähinnä kuivatavaroiden

ta määritellä, olipa kädessä millainen mitta hyvänsä. Ihmis-

mittaamisessa ja perusyksikkönä oli kappa.

kehosta tai muista luonnollisista mittareista peräisin olevia

• tynnyri = 146,5 litraa

määreitä ovat ainakin seuraavat: hyppysellinen, kourallinen,

• ottinki = 1/8 tynnyriä = n. 18 l

kananmunan kokoinen palanen ja sormenvahvuinen. Myös

• panni = puolitynnyri = n. 73 l

monia tuntemattomia mittoja esiintyy tässä kategoriassa.

• kappa = 4,58 litraa

Sellaisia ovat inkiväärin ”rippula”, suuri ”nökkälä” voita sekä

• kannu = 2 tuoppia = 2,62 l

pieni ”tukkula” persiljaa.

• tuoppi = 4 korttelia = 1,31 l

Tarkat ainesmäärät annettiin Kokki-kirjan ohjeissa vain

• kortteli = 4 jumprua = 0,33 l

leivonnaisille. Leivonnaisten ohjeet poikkeavat muusta

• umpru = 0,082 l

ruoanvalmistuksesta siinä, että niissä ei juuri ole soveltamis-

Myös alla olevia mittoja esiintyi resepteissä:

toa ja muniakin. Ruokaa laitettiin niistä tarpeista, joita kel-

larissa sattui olemaan. Joskus kalastettiin tai metsästet-

• ankkuri = 15 kannua = n. 39 litraa (nestevetomitta)

tiin. Syksyisin kerättiin marjoja, varsinkin puolukkaa, joka

• drakma = 3,71g (apteekkipainomitta)

säilyi hyvin. Itäisessä Suomessa saatettiin myös sienestää,

• fingerpori (sormustimellinen)

mutta läntisessä Suomessa tapaa ei tunnettu. Ruokalista

• potti = n. 1 l

oli monessa kodissa sama joka viikko. Toisissa talouksis-

• unssi = n.30 g

sa valmistettiin vain yhtä, kahta ruokaa, riippuen perheen taloudellisesta asemasta. Syötiin puuroja ja vellejä päiväs-

Suomessa modernit veto- ja painomitat otettiin viralli-

tä, viikosta ja vuodesta toiseen. Uuneissa saattoi hyvänä

sesti käyttöön vuoden 1892 alusta lukien. Uudistus ulottui

päivänä hautua lihaa, kalaa, kukkoja ja erilaisia yksinkertai-

myös keittiöön ja keittokirjoihin asti. Reseptien kirjoittamis-

sia pataruokia. Joskus keitettiin vain perunoita ja kasteltiin

tapa muuttui uusien mittojen myötä huomattavasti täsmäl-

niitä suolavedessä. Tai syötiin kuivaa leipää, jota oli liotet-

lisemmäksi.

tu kuumassa vedessä tai maitotilkassa. Ruokaa laitettiin

Vanhojen mittojen käyttäminen kiellettiin yleisessä kau-

yleensä tuvan uunin liedellä tai takassa, kesäisin myös ulko-

pankäynnissä, mutta luonnollisesti kotioloissa niitä ei tar-

salla keittokodassa. Ruuat olivat entisajan Suomessa etu-

vinnut välttämättä noudattaa. Uusia mittoja pyrittiin juur-

päässä yhden astian ruokia, kuten maalaisväestön piirissä

ruttamaan kansan keskuuteen koululaitoksen välityksellä.

muuallakin Euroopassa. Voidaankin sanoa, että monessa

Kansakoulun lehti kirjoitti vuonna 1886 asiasta seuraavaa:

suomalaiskodissa ei harrastettu varsinaista ruuanvalmis-

”Kuten tiedetään ruvetaan tulevan vuoden alusta maas-

tusta, vaan yritettiin riipiä päivittäinen elanto jollain tavoin

samme vähitellen toimeen panemaan siirtymistä nyk. mi-

kasaan. Näin ollen olivat erilaiset keittokirjat ja reseptivi-

toista ja painoista uuteen n.k. metriseen mitta-järjestel-

hot monessa taloudessa melko tarpeettomia: ensinnäkin

mään, jonka säädyt viime valtiopäivillä hyväksyivät ja joka

reseptit säilyivät muistissa, kun muistettavaa oli niin vähän.

on saanut lain voiman asetuksessa viime heinäkuun 16 p:l-

Toiseksi monessa taloudessa ei ollut varaa laittaa niitä hie-

tä, otamme tähän mainitusta asetuksesta muutamia koh-

nouksia, joita keittokirjoissa esiteltiin. Lisäksi monelta puut-

tia, - - koska pidämme tärkeänä että k.k. opettajat myöskin

tui taito valmistaa muuta kuin aivan yksinkertaisimpia lei-

kiinnittävät huomionsa asiaan ja tekevät sen oppilailleen

pomuksia ja ruokalajeja.

ajoissa tutuksi.”

Ongelmaksi kuitenkin muodostui se, että kaikissa kodeissa ei ollut asiallisia mittalaitteita, vaakoja ja vetomittoja. Kodeissa keitettiin edelleen pääasiassa lusikoiden, kahvikuppien ja sormituntuman varassa. Niinpä moneen 1900-luvun alkupuolen keittokirjaan lisättiin tarkkojen mittojen lisäksi muuntotaulukko, joissa modernit mitat muunnettiin kahvikupillisiksi ja lusikallisiksi. Niiden avulla pystyttiin soveltamaan keittokirjan ohjeet tavallisiin koteihin. Katso 1800-luvun loppupuolen ruoka-aineista, mitoista ja ruoanvalmistustekniikoista taulukko IV.

Keittotaito 1800-luvulla Entä miten tavallisen kansan keskuudessa keitettiin ennen 1900-lukua? Ruuanlaitto varsinkin maaseudulla oli hyvin yksinkertaista. Virolahden kansanelämää kuvanneen Eljas Raussin mukaan 1840-luvun kaakkoisessa Suomessa syötiin pääasiassa puuroa ja leipää. Putru eli huttu, oli yleisin ruoka. Sitä tehtiin joka toinen päivä. Lisäksi keitettiin rokkaa sekä erilaisia lohkopiranoita lantuista, nauriista ja perunoista. Kevään tullessa keittäminen väheni, kun aitoissa oli enää vähän ruuaksi laitettavaa. Usein kodin piirissä opitut ruuat olivat sellaisia vaatimattomia ja yksinkertaisia ruokia, joita ei juuri keittokirjojen sivuilta löytynyt. Monet perheet elivät vain muutaman erilaisen elintarvikkeen, kuten viljan, juuresten, perunan ja

Kuvallinen Keittokirja. Kustantanut Lindstedtin

sianlihan varassa. Toisinaan saatiin herneitä tai papuja, mai-

antikvaarinen kirjakauppa 1899.

Ruokatalouden perustan muodostivat alueella viljellyt kasvit, karja sekä kalastuksen ja metsästyksen tuotteet. Säätyläistalouksissa ja pappiloissa otettiin uutuuksia käyttöön ensimmäisinä. Tuontitavaraa, kuten esimerkiksi viinejä ja sitrushedelmiä oli Savossakin saatavissa jo 1700-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1802 Anttolan hoviin oli ostettu rusinoita, mauste- ja mustapippuria, inkivääriä, anista, kanelia, päärynöitä, sokeria jne. Kuvassa juurikkaan nostoa Rouhialan riihenpellolla. Kuva MKM, Tapani Wirilanderin kokoelma. Ruuanlaiton tekniset edellytykset ja niiden myötä myös

sä herrasväen keittiöitä yksinkertaisempia eikä hellapiisin

keittämisen tavat alkoivat maaseudulla muuttua vasta

kaltaisia uutuuksia juurikaan voitu hankkia. Mutta sekä töl-

1900-luvun alkupuolen tienoilla. Silloin maatalojen keittiöi-

lissä että kartanossa keittäminen oli huomattavasti keholli-

tä alettiin uudistaa ja monet uutuudet, kuten rautahella, tu-

sempaa ja raskaampaa kuin nykyisin. Lähes kaikki piti teh-

livat käyttöön. Herrasväen ja varakkaamman väestönosan

dä käsin. Keittäjä oli polttopuiden, vesien ja keittiöastioiden

keskuudessa oli luonnollisesti toisin. Siellä tiedettiin jo, mitä

kantaja, joka hakkasi, nuiji ja nosteli. Hän seisoi tuntikausia

piti tehdä, kun keittokirjassa käskettiin ”tahria nisu=leiwän

kuuman hellan edessä. Ja keittäjällä piti olla luontoa tap-

pytkyjä munaan, taaleeseen ja sokeriin, leikata sipuli tai ka-

paa pieniä eläimiä, kuten kanoja tai pikkuporsaita. Yleen-

la haawoille, pakottaa papumäihä tihuan ruoka=siiwilän lä-

sä isojen eläinten tappamisesta huolehtivat talouden mie-

pitse tai tuiskutella jauhoja” [Leipäviipaleita kastellaan mu-

het tai joku teurastamiseen tottunut kyläläinen. Ja jos ei

naan, kermaan ja sokeriin; kalaan tehdään veitsellä viiltoja;

tarvinnut eläimiä suoranaisesti päästellä päiviltä, piti osa-

papusose survotaan tiheän siivilän läpi; sirotellaan jauhoja].

ta vähintäänkin käsitellä ruhot teurastuksen jälkeen; leikata

Ennen 1900-lukua, 1700- ja 1800-lukujen vaihteissa va-

ruhonosia pienempiin palasiin, sekä vatkata verta ja puh-

rakkaampiin suomalaiskoteihin hankittiin hellapiisejä, jotka

distaa suolia.

vaikuttivat merkittävästi ruoanvalmistukseen. Hellapiisi oli

Entä sitten Kokki-kirjan keittiössä? Mitä siellä tehtiin?

raudasta taottu liesi ja sen saattoi muurata vanhaan uuniin,

Kokki-kirja ei kertonut paljoakaan siitä, missä keittämi-

tai sitten sille rakennettiin varta vasten oma uuninsa. His-

nen tapahtui ja kuka sen teki. Ei kerrottu, oltiinko maalla

torioitsija Vuokko Lepistön (1994, 45–55) mukaan ei ole

vai kaupungissa, keittiössä vai tuvassa. Kokki-kirjan kaut-

aivan varmaa tietoa siitä, miten hellapiisi on levinnyt suo-

ta voidaan kuitenkin hahmottaa hieman sitä materiaalis-

malaistalouksiin. Mainintoja sen käytöstä on kuitenkin ole-

ta ympäristöä, jossa varsinkin herrasväen keittäjä tai itse

massa jo 1800-luvun alusta, esimerkiksi Porvoosta ja Pie-

emäntäruokaansa valmisti. Keittokirjassa kerrotaan ruoan-

tarsaaresta. Osa hellapiisestä oli tuontitavaraa, mutta niitä

valmistukseen vaadittavista astioista; esitellään kupari- ja

valmistettiin myös suomalaisissa valimoissa ja konepajoissa

vaskiastiat, rautapannut ja -padat, kivi- ja saviastiat sekä

vuosina 1809–1840. Samoista pajoista olivat lähtöisin myös

tinaiset astiat. Myös ruuanvalmistuksessa vallitsevasta hy-

monet padat, pannut, kattilat, haarukat, pöytäveitset, puu-

gieniasta annettiin ohjeita. Keittoastioiden tuli olla ehjiä ja

kot, sakset, vaa’at ym. kotitalouden laitteet. Rautaista hel-

puhtaita, eikä ruokaa saanut valmistaa pesemättömissä

lanlevyä alettiin käyttää enenevässä määrin 1820- ja 30-lu-

astioissa. Myös kupariastioiden tinauksen kanssa tuli olla

kujen vaihteessa ja se yleistyi 1800-luvun loppupuolella.

huolellinen, sillä ”kuparin viheriäinen ruoste, joka tinaamat-

Kansannaisten keittämistavat olivat puitteiltaan yleen-

tomista lähtee, on väkevää myrkkyä”. Ruosteen kerrottiin

antavan pahaa makua. Perusastioiden lisäksi keittäjä tarvit-

Wiheriäisen kaalin säilyttämisestä kerrottiin, että jos suola-

si puuta, vettä ja muutamia keittiön pieniä työvälineitä, ku-

veteen ilmaantui hometta, ”niin kuoritaan se pois, suolave-

ten haarakkeen (haarukan), huhmarin (morttelin), kaawan

si pannaan kiehumaan ja kaadetaan taas jäähtyneinä kaa-

eli formun (muotin), leiwin=pyörin (kaulimen), mäihä=rau-

leille”. Kananmunien kunto neuvottiin tarkastamaan omalla

dan (raastinraudan), parilaan (halstarin) ja ruoka=siiwilän.

kielellä: ”kielenpäässä sopii koittaa, ennen keittämistä, jos

Kaikenlaisessa leikkaamisessa käytettiin ”puukkoa”.

munat ovat pahentuneita taikka ei”.

1800-luvun keittäjän tuli myös tietää se, millaisilla puil-

Koska ruuanvalmistus perustui pitkälle sen varaan, mi-

la oli hyvä uunia ja hellaa lämmittää: ”keitto-puina liedellä

tä varastossa sattui olemaan, oli tärkeää, että ruokatava-

owat koiwuset parhaita; niillä saadaan isompi ja tasasem-

rat pysyivät kunnossa ja ne pystyttiin käyttämään mahdol-

pi kuumuus kuin mäntysillä ja kuusisilla. Uunipuina sopii

lisimman tarkkaan. Toki varakas väestönosa saattoi tehdä

olla mitä hywänsä”. Myös veden kanssa tuli olla huolelli-

hankintoja suurista kaupungeista tai jopa ulkomailta asti.

nen. Kokki-kirjassa ei puhuttukaan pelkästään puusta ja ve-

Tavallinen kansannainen päätti keittämisensä yleensä sen

destä vaan keittopuista ja ruokavedestä. Niillä oli 1800-lu-

perusteella, mitä kellareissa oli ja kuinka paljon.

vun keittiössä aivan erilainen merkitys kuin nykyisin. Veden

Ennen varastontarkkailutöitä oli kuitenkin ehtinyt ta-

hankkiminen oli Kokki-kirjan ilmestymisajankohtana työ-

pahtua jo paljon. 1800-luvulla ja sitä ennen ruuan hankin-

lästä, yhtä lailla kuin sen säilyttäminenkin. Missään suo-

ta on ollut hyvin erilaista kuin nykyaikana. Pellot, metsät ja

malaiskaupungissa ei tuolloin ollut vesijohtoverkkoa, jo-

järvet – toisinaan myös puutarhat – olivat ne paikat, jois-

ten asutuskeskuksissakin oltiin pitkälti kaivovesien varassa.

ta ruoka-aineet pääasiassa hankittiin. Omat kasvimaat, sa-

Maaseudulla puolestaan vedenhakumatkat saattoivat olla

moin kuin luonnonympäristö piti tuntea hyvin. Piti tietää,

hyvinkin pitkiä, jos pihapiirissä ei ollut hyvää kaivoa. Täs-

mistä sai mitäkin ja milloin. Tuli tietää ja nähdä, milloin oli

tä syystä talouksissa saattoi olla usein suuriakin vesimääriä

oikea aika sadonkorjuulle. Sitä enteilivät esimerkiksi kas-

saaveissa. Kun vettä säilytettiin useita päiviä, piti sen laa-

vien tuleentumiset. Oli tärkeätä tietää myös, mihin sopi

tua ja puhtautta tarkkailla jatkuvasti. Sitä ei saanut pääs-

käyttää kypsiä ja mihin vähemmän kypsiä marjoja.

tää pilaantumaan. Mikäli vesi sameni, saattoi sitä puhdis-

Piti myös pitää vaarin siitä, että halla ei päässyt yllättä-

taa tulisilla raudoilla tai paloviinalla. Veden kovuudella tai

mään. Hallan suhteen Laurin päivän tienoo oli merkittävä.

sen rautapitoisuudella puolestaan oli merkitystä esimerkik-

Näkyikö silloin tähdenlentoja – Laurin kyyneleitä? Ne kun

si palkokasveja keitettäessä tai kalaa kypsennettäessä: ”ko-

ennustivat aikaisia pakkasöitä. Tosin hallan pakastavaa vai-

vasta wedestä ei ole kaloille eikä palko-kaswuille; sillä siinä

kutustakin tarvittiin toisinaan. Puolukoille oli Kokki-kirjan

eiwät ne pitkälliselläkään kiehumisella pehmene. Muuta-

mukaan hyväksi, jos ne olivat ”hallanpanneita”, sen sijaan

mat wedet muuttawat kalat punaisiksi ”. Virroista noudet-

Panskanlyöti, eli sipuli, tuli nostaa jo hyvissä ajoin ennen

tu vesi oli pehmeämpää kuin kaivovesi ja näin ollen sopivaa

kylmiä. Sopivat tuleentumisajankohdat ja halla-ajat puoles-

esimerkiksi papujen keittoon. Herneiden kypsentämisessä

taan vaikuttivat siihen, milloin mikäkin kasvi tuli kylvää tai

oli parasta käyttää järvi- tai sadevettä. Hyvä vesi oli Kok-

istuttaa maahan. ”Suolattawa penaatti (pinaatti), pitää ole-

ki-kirjan mukaan ”selkiää, wäritöntä ja mautonta, köykästä

man niin myöhään kylwetty, että se wasta syyskuusta on

ja helmeilee pudistaessa”.

täysi=kaswosta”, kertoi Kokki-kirja. Lisäksi pinaatinlehdet

Keittäjän apuna oli kylmä huone tai aitta, jossa säily-

tuli poimia lämpöisenä päivänä, etteivät ne olisi nihkeitä tai

tettiin lihoja ja varmasti myös kalaa. Lihat ja riistalinnut ke-

”lauhtuneita”. Kurkkua ei missään nimessä saanut päästää

hotettiin laittamaan seinälle naulaan, etteivät ne saaneet

siemenille. Täytyi myös tietää, että meirami tuli täyskasvui-

”maata”. Hillot ja mehut neuvottiin pitämään vilpoisessa,

seksi elo-syyskuulla. Sitten vasta sen saattoi poimia kuivat-

mutta ei umpinaisessa huoneessa. Myös kurkut käskettiin

tavaksi. Yhtä tärkeätä kuin ruuanlaiton niksien tietäminen

säilyttämään kylmässä huoneessa, mutta piti pitää huolta

oli luonnon kokonaisvaltainen tarkkailu.

siitä, etteivät ne talvella päässeet jäätymään. Lihat käsket-

1800-luvun keittäjänaisen täytyi siis toimia aistiensa va-

tiin suolaamaan ja säilömään kylmään huoneeseen tai kel-

rassa, tuntea luonto ja tietää säilönnän ja kellaroinnin nik-

lariin.

sit. Mutta yhtä tärkeätä oli perinteinen tieto, jota välitettiin

Ruokatavaroista piti pitää huolta. Ja se edellytti sitä, et-

sukupolvelta toiselle. Sen avulla opittiin keittämään, mutta

tä niiden kuntoa tarkkailtiin jatkuvasti. Lisäksi piti arvioida

myös tietämään se, mikä luonnossa oli syötävää ja missä

säätä ja lämpötilaa. Oliko ollut kovia pakkasia ja sen jälkeen

parhaimmat apajat sijaitsivat; miten ruokkia perhe arjessa

lauhaa? Oliko joku ruoka-aine vaarassa sulaa tai pakastua

ja juhlassa.

liiaksi? Piti katsella, haistella ja maistella ruoka-aineita, jotta saattoi tietää, oliko säilöntä tehty hyvin ja miten se eteni. Vaihtelevat olosuhteet ja kellarointi toivatkin lisää vaativuutta keittäjän työhön, kun piti sekä osata säilyttää että ottaa käyttöön ruokatavaroita juuri sopivaan aikaan. Jos jokin ruoka-aine oli vaarassa pilaantua, oli toimenpiteisiin ryhdyttävä välittömästi. Jos pilaantuminen oli alkanut, piti yrittää lopettaa se mahdollisimman nopeasti. Esimerkiksi

Katso 1800-luvun herrasväen reseptejä taulukossa V.

Viitteet 1 Haapaniemessä opiskelivat mm. Otto Fredrik Jägerhorn af Storby (Espoo), Casper Henrik Ridder-Ståhle (Uusimaa) ja Turusta Johan Fredrik Aminoff, Wilhelm Bernd Aminoff ja Berndt Otto Rehnbinder. Opettajina toimivat muiden muassa Samuel Möller (Turku), Mikael Avellan, Alexander Cajan, Elias Paldani, tallimestari Petter Stenroth, Gustaf Nyberg, Karl Henrik Ahrenstolpe, kaikki mainitut aatelisia (Mäkeläinen 1972, 64). 2 ”Juoma tehdään bordeaux-viinistä ja nimi johtuu sen sinipunaisesta piispan tunnusväristä. Jos raaka-aineena käytetään punaista Reinin viiniä (sinänsä harvinaisuus viinimaailmassa!), on juoma nimeltään ”kardinaali” ja valkoisesta tokaijerista tehtynä juoman nimi on ”paavi”. Bishop tuli varsin suosituksi Englannissa, jossa se oli ja on vieläkin appelsiinin ja sitruunan kuorella, kanelilla ja neilikalla maustettua, lämmitettyä bordeaux-viiniä, toisin sanoen meidän glögiämme” (Raholan syötävät sanat, http://www.kolumbus.fi/rahola/sanastot/b.html). 3 Ks. häiden kulusta Åström, Anna-Maria 1993, 213–223. Kirjassa kuvaillaan sitä, kuinka hääseremoniassa toimittiin ja mitä ohjelmaa häihin sisältyi. 4 Cajsa (Anna Christina, suom. Kaisa) Warg syntyi Örebrossa 23.3.1709 virkamiesperheeseen, Anders Wargin ja Catharina Lewinin tyttäreksi. Hänen isoisänsä oli ruukinpatruuna ja isoäiti syntyjään aatelinen. Aikuistuttuaan Kaisa Warg muutti Tukholmaan ja palveli pikkuserkkunsa Catharinan ja tämän miehen, vapaaherra Leonard Klinckowströmin kodissa talousmamsellina. (Lüchou 1968, 147.) Hän työskenteli myös Bernt Otto Stackelbergin perheessä. Arvellaankin, että juuri herra Stackelberg kannusti Kaisa Wargia kokoamaan reseptinsä ja kirjoittamaan keittokirjan.

TAULUKKO I Ruoka-aineet ja juomat 1700-luvun suomalaiskartanoissa

Ruoka-aine Juurekset

Peruna tuotiin ensin kerran Suomeen 1730-luvulla. 1760- ja 70-luvuilla sitä

Sipuli, räätikäs, porkkana, punajuuri,

kasvatettiin paikka paikoin jo myös talonpoikien keskuudessa, mutta se yleis-

peruna, lanttu, nauris

tyi vasta seuraavalla vuosisadalla. Kartanoiden kasvitarhoissa sitä kuitenkin viljeltiin jo 1700-luvulla. (Talve 1990, 337; 1981, 277.)

Muut vihannekset ja kasvikset

Kasvisten tuonti Suomeen oli melko vähäistä, koska omia kasvitarhoja oli mel-

Herneet, pavut, kurkut, retikka, linssit

ko runsaasti. Lisäksi niiden kuljettaminen tuoreena pitkien matkojen päästä

(kylvövirvilä, Lens Culinaris), raparperi, oli melkein mahdottomuus. Vuonna 1770 Turussa oli 40 ja vuonna 1780 50 keräkaali, kukkakaali, savojinkaali, sie-

puutarhaa. Monet kasvattivat tarvitsemansa vihannekset itse. Mallia saatiin

net, kurkku, tomaatti

esimerkiksi Amerikassa vierailleen professori Pietari Kalmin perustamasta kasvitieteellisestä puutarhasta. Monissa pihoissa oli yksittäisiä hedelmäpuita ja -pensaita. Saatavana oli omenoita, kirsikoita, luumuja, karviaisia ja viinimarjoja. Itämeren maista tuotiin omenia ja Turkista kuivattuja kirsikoita ja hunajaa. (Wuorinen 1964, 27–28.) Myös aatelisilla oli luonnollisesti omia hyötypuutarhojaan, jotka tuottivat vihanneksia, hedelmiä ja mausteyrttejä. (Ilmakunnas 2009,205.)

Mausteet

Suosituimmat mausteet 1700-luvulla olivat: 1. manteli, 2. inkivääri, 3. anis, 4.

Suola, sokeri, hunaja, etikka (väkivii-

pippuri ja 5. fenkoli. (Wuorinen 1964, 35–36.)

naetikka ja omenaviinietikka), pippuri, peltominttu, pomeranssi, ruusuvesi, persilja, anisruoho, anis, fenkoli, saksankumina, humala, iisoppi, inkivääri, kaakao, kaneli, kardemumma, korianteri, kumina, kurkuma, manteli, muskotti, neilikka, piparjuuri (piparruuti, pippurijuurikas), rosmariini, sahrami, saksanpähkinä, salvia, sinapinsiemenet, tilli, väinönputki, kapris, laakerinlehti, valkosipuli, katajanmarja Liha

Lihaa käytettiin kuivattuna, suolattuna, savustettuna sekä tuoreena.

Sianliha, lehmä, vasikka, lammas, sisäelimet, silava, poro Kala, Äyriäiset

Kalaa tuotiin aika vähän, pääasiassa kuivattua turskaa, hollantilaista ja norja-

Anjovis, kilohaili, kuivattu turska, silli,

laista silliä ja anjovista. (Wuorinen 1964, 31.)

lohi, silakka, hauki, kuha, lahna ym. kotimaiset kalat, osterit, kaviaari

”Olin Hasselin luona, Kestittiin kahviaarilla”, luki erään turkulaisen päiväkirjassa v. 1795 (Mäkeläinen 1972, 135).

Linnut ja munat Kananmunat, hanhi, kananpoika, kana, kalkkuna

Marjat

Aika ajoin 1700-luvun ylellisyysasetuksissa (esim. 1731 §10) kiellettiin muiden

Mustat ja punaiset viinimarjat, karviai-

muassa kaikki jälkiruoat ja hillot, koska kalliin sokerin maahantuontia pyrit-

set, mustikka, oratuomenmarja, kirsik-

tiin vähentämään. ”Hilloja sai käyttää aterialla salaatin yhteydessä, mutta ei

ka, vadelma, puolukka, lakka, ruusun-

jälkiruokana. Jälkiruoiksi hyväksyttiin kotimaiset kasvikset ja hilloamattomat

marja (niupon), mesimarja, karpalo

hedelmät. Myös erilaiset pöydälle asetettavat tarjottimet ja peililevyt, jotka kuuluivat oleellisena osana aristokraattiseen juhlakattaukseen, kiellettiin” (Ilmakunnas 2009,206); 1756 asetus: kiellettyjä tuontitavaroita olivat: leipä, korput, rinkilät, pavut, kaakao- ja kahvipavut (Jansson 1904, 176.); Tavallisissa oloissa sai aterialla olla 3 ruokalajia sekä sitä paitsi kaksi lautasta salaattia ja sellaista ruokaa varten, jota ei voida pitää erityisenä ruokalajina. Jos vieraita kutsuttiin, sallittiin 5-6 ruokalajia ja 4 lautasta – ei ”konvehteja”, hedelmiä ainoastaan kuivina ja raakoina, mieluummin niitä ”joita omassa maassa kasvaa”. Jos oli oikeus tarjota 5 ruokalajia, oli luvallista tarjota (käyttää) sokeriin keitettyjä hedelmiä, joiden maahantuonti oli sallittua, sekä geleetä ja raakoja tahi paistettuja ostereita. Häät tai suuremmat juhlat: 8 ruokalajia ja 4 lautasta, leivoksia ja muita luvallisia konvehteja (Jansson 1904, 177.)

Hedelmät

Appelsiineja on tuotu jo isovihasta ( 1713–1721) lähtien. Sitruunoita tuotiin v.

Rusinat (kuiv.), luumut, veskunat l. kui- 1765–1807 keskimäärin 6155 kappaletta vuodessa. (Wuorinen 1964, 29.) vatut luumut, korintit (kuiv.) omenat, sitruuna, viikuna (kuivattu), appelsiini, ananas Vilja, viljatuotteet

Kaikkia suomalaisia viljoja tuotiin (ja vietiin), lisäksi tuotiin tattarisuurimoi-

Ruis, kaura, ohra, riisi, vehnä; tuonti :

ta, herneitä, helmi- ja mannaryynejä ja riisi- ja saagosuurimoita (sagopalmun

manna- ja helmiryynit, tattariryynit, rii- ydintä, tärkkelystä). Vuonna 1765 tuotiin riisiä 2735 naulaa (1 naula = 32 luotia si- ja saagosuurimot, maltaat

= 425,02 g, 1 luoti on 13,28 g), helmi- ja mannasuurimoita 133 ja sagoryynejä 20 naulaa, vuonna 1807 riisiä 8788, helmi- ja mannaryynejä 386 ja saagoryynejä 44 naulaa. (Wuorinen 1964, 24.) Viljan tuontimäärät vaihtelivat satojen, poliittisten tilanteiden ja merenkulkumahdollisuuksien myötä. (Wuorinen 1964, 25.)

Maitotaloustuotteet

Kuorimattomasta maidosta tehtyä rasvajuustoa ja kuoritusta maidosta tehtyä

Maito, piimä, voi, kermamaito, juusto,

piimäjuustoa tuotiin v. 1765 rasvaista 759 naulaa, piimäjuustoa 440 naulaa,

hapankerma

vuonna 1807 rasvaista tuotiin 1945 ja piimäjuustoa 710 naulaa (Wuorinen 1964, 26.)

Valmisruoat, leivonnaiset

Turussa ja muissakin isommissa kaupungeissa oli leipäpuoteja, joissa myytiin

Ruisleipä, reikäleipä, raspileipä, vehnä-

erilaisia leipätuotteita ja makeita leivonnaisia. Leivät merkittiin leipurien omilla

sämpylä, vehnäkorppu, rinkilä, soke-

leimoilla. Kaupustelijat – jotka olivat useimmiten köyhtyneiden porvareiden ja

ririnkilä, sokerileivonnaiset, sahrami-

palvelusmiesten vaimoja – saivat myydä omatekemiään leivonnaisia ja einek-

leipä, leivokset, vohvelit, pannukakut,

siä, leipureilta hankittuja tuotteita sekä erilaista rihkamaa vain maistraatin lu-

siansyltty, makkarat

valla. (Wuorinen 1964, 395–401, Wuorinen 1959, 208–209.) ”Vuonna 1751 helmikuussa matkasi muudan Brita Josefintytär Turun Aningaisten tullista Naantalin markkinoille. Mukana hänellä oli 5 leiviskää vehnäleipää, saippuaa, 7 naulaa valkosipulia, 5 kyynärää raitaista reivasta, 2: taalerin arvoinen erä valkoista pitsiä, ja 3 kyynärää leimattua kangasta”. (Innamaa 1943, 5.)

Riista Jänis, teeri, metso, peltopyy, hirvi

Juomat

Osana Ruotsia Suomea koskivat kaikki valtakunnan ylellisyysasetukset, joi-

Liköörit, olut, sima, paloviina, sahti,

ta oli 1700-luvulla useita. Esimerkiksi vuoden 1727 asetuksen mukaan ei saa-

tee, kahvi, kaakao, kirkkoviinit; viinit ja

nut maahantuoda ”unkarilaisia, Champagne- ja Bourgogneviinejä, sekä useita

samppanjat: unkarilaisia, espanjalai-

muita nimettömiä tähän asti maahan tulleita viinija liköörilajeja”. Sai tuoda

sia ja ranskalaisia puna- ja valkoviinejä, vain sellaisia, joita ”oli totuttu tuomaan valtakuntaan, niin kuin Reinin ja MoseChampagnen, Bourgognen, Reinin ja

lin viiniä, ranskalaista, valkoista ja punaista, espanjalaista, sekä nk. ”säcker

Moselin viinejä, nk. ”säcker viiniä”

viiniä”. (Jansson 1904, 177.)

Kahvin tuonti oli melko runsasta, paisi tietysti tuontikieltojen aikaan. Tuonti-

Heinäkuussa 1767, tuleva runoilija, tuolloin 17-vuotias kreivi Johan Gabriel

kiellot: 1759–60, 67–69, 94–96 ja 99–

Oxenstierna kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen juonut kahvia ja kaakaota lähes päi-

1802. (Wuorinen 1964, 34.)

vittäin tämän lukukauden aikana. Se on varmasti asia, joka tuskin on muistiin merkitsemisen arvoinen. Niinpä kirjoitan tämän ainoastaan sen vuoksi, että en aiemmin ollut tottunut juomaan niitä niin usein, ja siksi, että ne tuntuvat maistuvan niin kamalan paljon paremmilta sen jälkeen, kun säädyt kielsivät ne 1765. (Ilmakunnas 2009b.) ”Lukuisissa 1700luvulla annetuissa ylellisyysasetuksissa puututtiin siihen, mitä ja millä tavoin päivällisillä, illallisilla tai muilla aterioilla sai ruokaa tarjoilla. Vuoden 1766 ylellisyysasetuksessa, yhdessä kaikkein ankarimmista, kiellettiin kahvin, kaakaon, punssin, arrakin, kaikkien ulkomaisten viinien, liköörien ja hajuvesien maahantuonti ja myynti sadan hopeataalerin sakon uhalla. Sakon oli määrä kaksinkertaistua jokaisen mahdollisen rikkomuksen jälkeen. Asetuksen piiriin eivät kuuluneet ranskalaiset puna- ja valkoviinit, portviini, Malaga eikä reininviini, jotka kaikki kuuluivat ainakin ylemmän aatelin jokapäiväiseen elämään” (Ilmakunnas 2009, 206). Jos virkamies kahvin tuontikiellon aikaan tavattiin kahvittelemasta, syyllistyi hän virkavirheeseen! (Jansson 1904, 182.)

Tukholman ylhäis-aatelisten piirien seurusteluun ja jokapäiväisen elämän nautintoihin kahvi, tee ja kaakao kuuluivat erottamattomasti jo 1700-luvun alkupuolella. (Ilmakunnas 2009,207.) Kahvittelu levisi Suomessa 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä nopeasti säätyläisten keskuuteen. Ensimmäinen kahvihuone avattiin Turussa vuonna 1773. Ja aina kun kahvin tuonti kiellettiin ja kieltolaki astui voimaan, oli säätyläisillä tapana viettää ”kahvin hautajaisia”. Ne olivat yleensä dramaattiset menot, joissa kahvipannu haudattiin laulujen ja runojen saattelemana. Kerrotaan, että Savon aateliset osasivat korvata kahvipavut perunalla (Mäkeläinen 1972, 131–133). Muut Suklaa, konvehdit, siirappi, sitruunamehu, perunajauho, sienet ”sienikulttuuri”-alueilla

TAULUKKO II Ruoanvalmistus- ja tarjoiluastiat 1700-luvun suomalaiskartanoissa Taulukossa esitellään niitä tarjoilu- ja ruoanvalmistusvälineitä, joita esiintyy lähteissä, jotka käsittelevät säätyläisten ja herrasväen elämää ja tapakulttuuria. Osa tiedoista on peräisin 1700-luvun käsinkirjoitetusta reseptivihosta SLS 621.

TARJOILUASTIAT Tina

Tina oli (puun ohella) yleisin ruokakalustojen raaka-aine. Posliini ja lasi yleis-

Ruokalautaset, pikarit ja tuopit

tyivät käyttöön vasta 1700-luvun loppupuoliskolla. Esim. Iisalmen rovasti Helsingiuksen kuolinpesässä 1759 ei vielä ollut ollenkaan lasi- ja posliinitavaraa, sen sijaan 15 lautasta vasaroidusta tinasta, 6 vasaroimattomasta, kaikki syviä, tinasta lisäksi 2 soppavatia, 6 laakeata vatia, 2 teekannua, kolme pulloa. (Suolahti 1906.) Juvan pappilassa oli vuonna 1786 2,5 tusinaa tinasta valmistettua syvää lautasta, 2 tusinaa matalia lautasia, 16 erilaista tinasta valmistettua tarjoilulautasta, 7 tusinaa porsliinilautasia, puoli tusinaa juomalaseja ja 2 tusinaa viinilaseja. (Mäkeläinen 1972, 146.)

Posliini

1781 Gabriel Favoniuksen kuolinpesässä oli 4 tusinaa porsliinilautasia ”sinisen

Teekannut, soppavadit, pullot, tarjoilu-

ja valkosen kirjavia”, ”sinipunervan ja valkosen kirjavia”, piikiviporsliinilautasia,

vadit, ruokakalustot, teeja kahvikupit, 5 soppavatia samasta aineesta, 4 paria ruskeita ja 5 paria sinivalkoisia teekupmaitokannut, teekannut, suklaakupit

peja (Suolahti 1906). Samaan aikaan Tukholmassa asuvan aateliston keskuudesta: ”Kreivitär Anna Sofia von Fersenillä ja hänen puolisollaan paroni Jacob Albrect von Lantingshausenilla oli 1750-luvun taitteessa Wachtmeisterien ja Fersenien eli kreivittären ja hänen äitinsä sukujen vaakunoilla koristettu aitoposliininen astiasto, johon kuului keittokulhoja, vateja, kulhoja, lautasia, teekannuja, kahvikannuja, teerasioita ja teekuppeja sekä kaakaokuppeja. Lisäksi heillä oli toinen astiasto sinivalkoista posliinia sekä arkikäyttöön matalia ja syviä fajanssilautasia. Viinija vesilaseja oli monta tusinaa. Hopeisten ja posliinisten teeja kahvikannujen lisäksi irtaimistoon kuului kuparisia kahvija teepannuja sekä erilaisia kuparikattiloita ja kuparisia pasteijaja vanukasmuotteja. Useat tinaiset syvät ja matalat lautaset sekä tarjoiluvadit, joita taloudessa oli, olivat todennäköisesti palveluskunnan käytössä ”. (Ilmakunnas 2009,206–207). ”Kahvija teekannut sekä maitokannut ja sokerikot yleistyivät Ruotsin valtakunnassa aatelin ja säätyläistön parissa vasta 1700luvun toisella puoliskolla” (Ilmakunnas 2009, 207). Savossa Frugårdin kartanossa oli 1770-luvulla kymmenittäin laseja ja viinapulloja sekä Röstrandin posliinia. Paajalan kartanossa Joroisissa oli puolestaan lasi- ja posliiniesineitä, kerma- ja teekannuja, hopeaesineitä 6 kiloa ja tinaesineitä 40 kg. (Mäkeläinen 1972, 145.)

Lasi Pikarit, juomalasit, karahvit, pullot, öljypullot Messinki Kynttilänjalat

Hopea

Juvan pappilassa oli 1700-luvun loppupuolella 2 tusinaa hopeisia ruokalusikoi-

Ruokalusikat, teelusikat, suola-astiat,

ta, 6 teelusikkaa, suola-astia, soppakauhat, kakkulapiot ja ripoterasiat, joskus

soppakauhat, teeja kahvikannut,

kahvikalustoja hopeasta (Suolahti 1906).

ripoterasiat, kakkulapiot ”Vaakunaposliinin rinnalla merkittävän osan hienostunutta kattausta muodostivat pöytähopeat. Anna Sofia von Fersenin perukirjassa vuodelta 1752 pöytähopeiden arvoksi määriteltiin lähes 25 000 kuparitaaleria, kun aidon posliinin arvo oli alle 550 kuparitaaleria. Hopeiden arvo oli suurempi kuin kreivittären omistamien suurten Vuojoen ja Porkkalan säteritilojen arvo. Hienostuneinta ja arvokkainta kultaja hopeasepäntyötä olivat hopeiset tarjoiluastiat ja välineet. Pyöreä kannellinen terriini, lautanen, teekannuja, maljoja ja ovaaleita tarjoilulautasia oli valmistettu kullatusta hopeasta. Pöytähopeisiin kuului lisäksi kaksitoista pyöreää ja neljä ovaalia tarjoiluvatia, joiden arvo oli yli 4 600 kuparitaaleria. Kaksi suurta terriiniä eli liemitai keittokulhoa kauhoineen oli määritelty lähes 3 900 kuparitaalerin arvoisiksi ja kahdeksan suurta kynttilänjalkaa 1 600 kuparitaalerin arvoisiksi. Hopeisiin kuului kolme ja puoli tusinaa haarukoita, veitsiä ja lusikoita, useita erikokoisia ja eri mallisia teeja kahvikannuja, maitokannuja, vateja, mausteikkoja, teerasia ja sokerivati ”. (Ilmakunnas 2009,206–207). Kreivi Axel von Fersenin ja Hedvig De la Gardien pöytähopeat olivat todella ylelliset ja niiden arvo oli Fersenin perukirjassa määritelty 2 600 riikintaaleriksi. ”Pöytähopeisiin kuului muun muassa kolme kullattua kannellista kulhoa, kaksi kullattua maitovatia, neljä kannellista kullattua kasaria ja neljä kristallikarahvia, joissa oli kullattu hopeakorkki. Kultaamattoman hopean joukkoon merkittiin kaksi suurta terriiniä, kuusi erikokoista soikeaa vatia, kaksitoista erikokoista pyöreää vatia, neljä nelikulmaista karottia, kuusi tusinaa matalaa lautasta, kaksi kullattujen kulhojen alle kuulunutta vatia, neljä tusinaa veistä,

haarukkaa ja ruokalusikkaa, kaksitoista höystölusikkaa, kolmekymmentä jälkiruokalusikkaa, kolmekymmentä teelusikkaa, kaksi keittolusikkaa, teekannu, kaksi kahvikannua, kahdeksan kynttilänjalkaa ja kuusi kynttelikköä”. Hopeiset astiastot edustivat aristokraattista ylellisyyttä, joka oli vain harvojen ulottuvilla. Lisäksi ne symboloivat valtaa, vaikutusmahdollisuuksia sekä aristokratian kunniaa ja arvokkuutta varsinkin silloin, kun niitä pystyttiin ”esittelemään” muille juhla-aterioilla. (Ilmakunnas 2009, 207.) KEITTIÖASTIAT Kupari

Gunnar Suolahden mukaan (1906, 110) 1700-luvun kartanokeittiön seinillä oli

Padat, kastrullit, voipannut, kakkufor-

kuparisia patoja ja kastrulleja. Keittiön seinähyllyltä saattoi löytyä messinkinen

mut, leivosformut, munkkipannut,

survin, riivinrauta ja kahvimylly, sekä suuri seula kädensijoineen. Varakkaim-

kahvipannut, kastikepannu

missa talouksissa ”kyökkikalusto oli varsin täydellinen”. Esimerkiksi Juvan kirkkoherran kyökissä oli vuonna 1787 neljä voipannua, yksi kakkuformu ja 20 pienempää formua, munkkipannu ja viisi kahvipannua, jotka kaikki oli tehty kuparista.

Messinki Survin, teekeitin, paistinastiat Malmi Padat, lusikat, survin, soittokello Vaski Leipomaformut, kasarit, kattilat, maitokannut, teekannut, kahvikannut, kahvinkeittimet

Läkkilevy Suppilot, muotit, sokerin ja kahvin säilytysastiat, pannukakkulapiot, korttelin ja ”jumfrun” mitat, lakeeratut tarjottimet Rauta kahvimyllyt, kyynäränmitat, veitset, paistinpannut, kahvinpolttimet, survimet, padat, pöytäveitset ja haarukat Leivontavälineet

Kaulin, pyörä ja muotit esiintyvät esimerkiksi Cajsa Wargin keittokirjassa

Leivoskaulin, leivospyörä, leivosmuotit

vuodelta 1755.

(eri muotoja, kuten simpukka, poimu tai sileä), pursotin Muuta

Viinapannu useimmissa talouksissa. Pöytien kattamista varten erilaisia pöytäliinoja ja serviettejä. Ks. pöytien kattamistavoista Lönnqvist 1993.

TAULUKKO III Ruokalajeja, reseptejä ja ruokalistoja käsinkirjoitetuista reseptivihkoista ja keittokirjoista

Käsinkirjoitetut aineistot

Nauvolaisen Vikomin rälssitilan käsinkirjoitettu keittokir-

53 annat manier • Lefwer Kaka • Små runda Kakor att giöra •

ja SLS 621 (1700-luvun reseptejä SLS, Vikomin rälssitila, Nagu

Äppel Munckar • Een god tort deg • Att baka Sockerbröd

(Nauvo) sisältää yli 100 käsinkirjoitettua reseptiä, joiden al-

• Een Politelg Sockerkaka

kuperää ei tiedetä. Kolme on peräisin Cajsa Wargin keittokirjasta (1755), joten sen vanhempi ei vihkonen voi olla.

Ruokareseptit:

Toki reseptit sinällään voivat olla – ja varmaan osin ovatkin

Een Sos pepparoot på Kiött • Miölk rätt • En Engelsk pu-

– vanhempaa perua.

ding • Pålsk puding • Kål pudding• Kräst puding • En fyld

Leivonnaiset:

Ängels pudding • Glödgat wyn • Att koka citron moos •

En Pålitelig Mandell tårta • Faat bakelse • Wäder munkar

Een miölck rätt med löpne I • Till en miölckrätt med äpplan

mjölk rätt • En mjölk rätt med mandel • Miölck, Sielé •Een

• Äppel Munkar • Gräd Munkar • Gräd Munkar • Mandell

• Att lagga i Jortron • Klenatr • Strufwor • Blåm Kohl •

munkar •Sprits bakelse • Krält kaka • En hållensk äppel ka-

Gierpar Orrar et Rapphöns att inläggia • Engelskt Kiött •

ka • Citron kaka • En morot Kaka som är god • Niupon ka-

Stickelsbärs soppa ofr stekta ellr kokta höns • Kåhl Puding

ka • Äppel kaka med smör • Att giömne Äggekaka • Le-

• Een kokad Puding • Hiortron att syllta uti Sirap • Kirsbär

mon torta • Morots torta • En Rätt som kallas Systers Kaka

till Sallat • Att tillräda Miölckrätter • Een Ängelsk Puding •

• Pastei av Ströming • Tallkottar och Mandelbakelse • Äp-

Wynbärs Gubbar • Innsyltade Rosor • Kräst Puding• Een

pel Kaka • Märg Kaka • Kierserne Kaka • Lefwer Kaka • Sur

miölckrätt med Mandel • Mandel Miölck • Brunell Soppa

Grädd Kaka • Sötgräd Kaka med Citron • Kirsbärs Kaka •

• Ost frikadell • Een Mandel Puding Lagom stor • Insyllta

Blobärs Kaka • Rys Kaka • Kaka af stäkta Äplan • Mandel

Giädda af A: W: (Cajsa Warg) • Hetwägg • Hiortron Syl-

Kaka med Äplen • Canel bröd • Een hollansk Kaka • Morots

ltade • Frekesin af höns. C: W. • Frekedeller af Fisk • Een

Kaka • Mandel Kaka med Äplen • Peppar kaka af Sirap •

Pastei af Kalf höns et Lamb Kiött • Rifwit bröd Kakor •

Een Kaka af Rifwitbröt • En Kaka af surt bröt • Een Äppel-

Swart soppa på Oxkiött Grys et Gåås • Siely till at tillreda

torta på sardeles Manier • Een Ängelsk Kaka med Lemon

till 22 Glas • Till at wärma upp fläckta höns • Bakelse af Kal-

• Kirsbär Kaka • Huru man backar nya munckar • Att giöra

lfstek på semblor • Att giöra Ost Kaka • Niupon Såppa • Till

Mandel Maskar • Att giöra lösa Råån5 • Goda tiocka Råånn

att koka Äpplen bade hwita et Röda • Såppa på ett stycke

• Ägge Råån • Tunna Råån af sötgrädde • Tunn Råån på ett

färskt kiött kokat • Att stufwa Portlake • Dill Kiött • Lemon

5 Rån, råån, ran = rooneja on kahta tyyppiä, kuivia ja ohuita (tunnrån) sekä paksumpia, gorån, joka oli paksumpi, lähestulkoon kuin vohveli, joita on syöty jälkiruokana. Tunnrån on ohut leivonnainen, joka tehtiin kiinteähköstä taikinasta. Se leikattiin rooniraudan muotoon ja paistettiin kypsäksi. Usein niitä tehtiin varastoon. Myös goroneja varastoitiin. Vohveli sen sijaan oli aina tuore. (Fredrikson 1986, 10–11).

Soppa på Kallf ellr Höns Kiött • Blå bär att torcka • Att giö-

Illallisehdotelmia:

ra Siuoklade • Att syllta Gåås foglar et får tungor • Att syl-

Kapteeni Lodenin (Lode) jäähyväisillallinen. Alla olevat

lta in Gurckor som kuna hålla sig hela åhret • På ett annat

ovat mahdollisesti hahmotelmia:

manier • Fyllning till Kraft skahl i Postej • Een god Kyrsbärs Soppa • Brenda Mandlar • För starck hufd wärck

Julienssoppa med små pastejer • Gös a´la Homburg • Filet de boeuf med tryffel • blåmkål och Sparris • Hjerpar (pyy)

Charlotta

Edelheimin

käsinkirjoitettu

reseptikirja.

• Charlotte Russe

Hushållsbok SLS 900 XXXVIII myöh. Augusta Bruncronas handskrivna receptbok. Vihko sisältää reseptejä vuodesta

Kirjoittanut muistilistan: Juliensoppa • Psteijdek •

1812 lähtien, jotkut reseptit toistuvat useampaan kertaan.

Gös a´la Homburg • Filet de boeuf • Franska

Reseptivihkon on aloittanut valtioneuvoksetar Charlot-

ärter I conserver • Charlotte Russe

ta Edelheim s.1778, 19.12.1846 (vanhemmat Eleonora Elisabeth Charlotta o.s. Taube, 1. puoliso kapteeni Georg Vil-

Julienssoppa med små pastejer • Skinka med Blåkål • Tjä-

helm Bruncrona, 2. puoliso Fredrik Vilhelm Krogius, s.

der (metso)med Gurkor och Lingosylt • Charlotte Russe

12.2.1787, aateloituna 1817 Edelheim). Ilmeisesti vihko on myöhemmin kuulunut Augusta Bruncronalle (Ingeborg

Kirjoittanut muistilistan•tarvikelistan: Skinka • Sky •

Augusta o.s. Carlson,s. 1866, k. 1954), Tenhola, Karlsbyn

Blåkål • Tjäder • Skinksås • Saltgurkor • Lingonsylt •

kartano, puoliso Karl Wilhelm Bruncrona.

Sill i papper • Chateaubriand med Champignoner •

Flottyr (paistinrasva) • Stekt potates

Vihko sisältää reseptejä ainakin seuraavilta henkilöiltä: Karin Julin, Lilli Brummer, Sofie Julin, Tilda Ahlfors, Sigrid Björkenheim, Rachel Troberg, Elin Nordman, A.M. Nord-

Muita illallisehdotelmia:

man, Anna Bruncrona, Sofia Bruncrona, Dagmar Törn-

Kålsoppa • Stekt flundra med citron och potatesmos

roos, W. Br., R. A.son, G. M.son, Tant Hellen, Jungfru Ma-

• Fårstek (lampaanpaistia) med lingon och rödbetor •

riana B-borg, Mimmi, Ch. R.berg, Scent, E.m, M. Scheim,

Brulé Budding

Tant A.del.C., Helmi K.ström, O. S.holm, Th. Hjelm, E. Br-

na, O.W.na, Th. N, S. D-n, D. L-gren, Fru Lundholm, E. Lam-

Kålsoppa • Stekt flundra • Potatesmos • Fårstek • Brulé-

berg, Gunilla Oldenburg, Mandi, D. P-son, Fröken Breden-

budding • Förlorade ägg I små porslinssaladierer (uppo-

berg, Anna P.ping, Maggi Ditmar, Selma, Sofie E-n, Fr. S.

munat)

Busman, K.G, Elin, J.L., Aina Lindgren, Fru Myrén, M.M., Moster Hedda O. Hanna Nyman, Fr. Lindegrén ja Sophie

Grönsoppa • Rimsaltad lamm med brynta kolrötter (kål-

d’Albedyhll.

rot=lanttu?) • Tjäder med lingon och lök • Äppelkompotte

Reseptit:

Grönsoppa • Rimsaltad lamm • Brynta kålrötter • Äp-

Att röka Gås • Att inlägga Salt Gurckor • Att inlägga Vin

pelcompotte • Lefverpastej • Lefverpastej på annat vis

Gurcka • Att Distelera Bränvin • Att Brygga Ättika • Att Sylta Melon • Att Sylta Pomerants-ska l • Upblåst Socker

Jordärtskockspurée med rostad bröd • Stejkt kalfbringa

(?) • Att sylta Gurkor • Att tillaga Surkål • Att göra falska

(vasikanrinta) med brysselkål och potates • Gås med fyll-

Asia Gurkor • Ättige Bskrifning • En sorts Bakelse • Att gö-

ning, lingon, äppelmos, Cabinetsbudding (ilm. eräänlainen

ra Ost •Att tillreda Löpe (juoksutin) • Att sylta Äpplen som

leipävanukas) med Vaniljsås

Ingefära • Att baka Krydd Skorpor efter den fameusa Fru Rucherskölds sätt • Hallon ättika • Hjort-Horns (hirvensar-

Cabinetsbudding • Stejkt kalfbringa • Brysselkål • Gås •

visuola) bakelse • Krusbärs vin • Att göra mjuka peppar-

Cabinetsbudding • Att salta kött sommartid • Att salta kött

kakor • Mamsel Helanders bakelser • Schipoffka (?) • Li-

vintertid • Rullsylta • Hufvudsylta af svin• Pressylta • God

sette Boismans Pepparkaka • Wärmlandsk köttkort • Rökt

buljong • Buljong till längre förvaring • Skinka med förlo-

Metwurst • Tårtår • Gräddbakelse • Små kringlor • Bröd-

rade ägg • Cogniller (?) • Höns med ris • Gelée till garne-

budding att koka i form • Fröken Knorrings smörja för styf-

ringar

nade senor (?) • Grädd Kringlor a la Jenny • Tårta a la Louiseb • Bombe Itallienne • Gygel – syster kaka ala suisse •

Printanier soppa (kevätkeitto= porkkanoita, herneitä ym.vi-

Maijonad sås • Mörblad (joku pikkuleipä) • Socker dricka

hantaa, vrt. kesäkeitto) • Gäddfilet (hauki) med stufvade

• Blini • Sockerkaka • Sockerbröd • Mjöl budding • Kött –

turska bönor ( turkkilaiset pavut= suolattu tarhapapu?) •

då dett saltas • Köttkorf • Botelj ärter • Äppel stekes i as-

Kalfstek med lingon och gurka • Victoria pudding (vaalea,

ka • Fina pepparkakor • Smör ess • Thé bröd • Äppel Sefer

höyrytetty vanukas, joka on maustettu mantelilla ja bran-

(?) • Greme • Goda Wiborgs kringlor • Stickelsbärskaka •

dyllä)

Blumbudding • Creme Brulé • Ris Souflé • Mörtorta (murea) • Bollion med ris (bouillion?)•

Printanier soppa • Stufvade turska bönor • Victoria pudding • Gäddfilet • Chatobriand smör

Skånks soppa (lohikeitto?) • Köttfärs med stufvad hvitkål • Tjäder med lingon och gurka • Chocolad pudding

tomatpuré • Vaniljsås enligt Prinsessorna kokbok • Citronsås • Akta majonnäs • Sås Remoulade • Sås tartare • Stinas mammas blinirecept • Muromska gurkinläggning (rumppa-

Skånks soppa • Köttfärs • Köttbullor • Stufvad hvitkål •

kurkut) • Stensvamp i ättika • Snabbkakor • Fannys pep-

Chocoladpudding • Chocoladblancmanger • Gummans ef-

parkakor • Muromska gurkor • Okokta ärter i tygpåse • syl-

terrät • Bavarois • vattsoppa • Bräckt skinka • Stekt rimsal-

tad pumpa (kurpitsa) • Kinuoski • Inkokt ny potatis • Knäck

tad lax • Mayonaissås med gräslök • Italiensk salad • Kalf-

• Kokta kastanjer • Kastanjepuré • Rostade kastanier • In-

kotletter • Wienerschitzel

laga smågurkor • Moccakaka • Spenatsrätt • Kaffemuffins • Havrekakor • Havregrynskaka med rågmjöl • Pepparka-

Klara buljong med risoller • Boeuf a la mode med blåmkål

kor • Geijers kaka • Smultårta • Ett äggs kaka • Sockerkaka

och potates • Hjerpe med svart vinbärssylt och saltgurkor

utan ägg • Havergrynscones • Jultårta • Sirapskaka • Ha-

• vaniljbomoe (?)

vergrynsmåbröd • Haverflarn • Mariannes havrebröd

Risoller • (Risoll (-åll’) (fra.rissole), ett slags pastej av smör-

Aamiais•lounasruokalajeja:

deg med fyllning av köttfärs el. stuvning på fisk, fågel,

Pudding av makaroni och jordärtskockor • Plättpaj • Blå-

svamp el. skaldjur. Smördegen ut-kavlas och uttages med

mkål med äggstanning och tomatpuré • Njursmörgåsar •

mått till runda kakor, på vilkas ena hälft färsen el. stuvnin-

God äggröra • Pudding av ris, kött or grönsaker • Hjerp-

gen lägges. Den andra kakhalvan vikes över, och kanterna

soppa (?) • Saltlake (made) • Luthfisk (lipeäkala) • Att rö-

tryckas tillsammans. R. kokas i flottyr.)

ka fisk • Hjerpsmör • Livet på hare • Sillfärs • Hvassbuksinläggning (vassbuk= kilohaili) • Potatissallat • Blodpudding

Boeuf a la mode • Hjerpe • Vaniljbomoe • Deg till croute

• Fläskkorv • Saltad lax • Sur saft på tuna • Mjöd • Syltade

• Biff a la Stroganoff•Stufvade Morötter • Pepparrootssås

socker lingon • Stickelbärssallat (karviainen)• Lingonsaft

Ärtsoppa • Gäddfilet aux fines herbes • Lammstek med lingon och rödbetor • beignet souflés med hjortronsylt (lakkahillo)

Louhisaaren linnan talousreseptit (n. 1770–1850), Kuurna, Jouni. Hki: SKS.

Ärtsoppa • Gäddfilet aux fines herbes • Såsen • beignet souflés • Potatispurée med skinka I låda

Askaisissa sijaitseva Louhisaaren barokkilinna kuului keskiajalta 1790-luvulle Flemingeille, yhdelle Suomen mer-

Soupe a la reine med ostcreton (krutonki?) • Rimsaltad

kittävimmistä suvuista. Tuolloin kartanon osti Carl Erik

refbensspjell (siankylki) med potatismos • Höns med äp-

Mannerheim, Suomen marsalkka Mannerheimin isoisä. Re-

pelmos och ättigsgurkor • Citronpudding med bisquit och

septit ovat pääsääntöisin Mannerheimien keittiöstä, ja niin-

hallonsylt

pä myös marsalkka Mannerheim nautti niitä lapsuudessaan.

Soupe a la reine (kanaliemi, raastettu kananliha, kerma, riisi, sipulia, porkkanaa, yrttejä, mausteita) • ostcreton • Citronpudding • Fisksoppa på gädda

Leivonnaiset: Hernejauhotorttu • Sitruunakakun kuvaus • Vadelmarakeiden tekeminen

Hönspurée med queneller (pieni lihapyörykkä, oikeastaan kalapyörykkä) • Gös med äggsås • Oxstek med lingon och

Ruokareseptit:

lök • Äppelgelée med mandelspån (manteliraaste)

Savustettu hanhi • Painesyltty sianpäästä • Munakas • Keitetty kermamaito • Kreemin valmistus • Crème à la neige •

Hönspurée • Queneller • Äppelgelée • Vingelée • Kokt gös

Ranskalainen vanukas • Suklaan valmistaminen

• Morkulla (lehtokurppa) • Smörgåsar till mörkulla Säilöntä: Oxsvanssoppa • Lammkotletter med brysselkål och pota-

Astrakaani-omenoiden hilloamisesta • Isoista kurkuista •

tis • Tjäder med sylyade (syltade?) paradisäppel • Petit

Karviaismarjojen hilloamisesta • Retikoiden säilömisestä •

choux a la creme (kermalla täytetyt tuulihatut)

Luumuja • Oratuomenmarjojen tai mustikoiden säilöminen

Oxsvanssoppa • Oxsvanssoppa • Petit choux a la creme •

Kilohailin säilömisestä • Lintujen säilömisestä • Etikan val-

Hacklåda • Torsk a l’anglaise • Kokt mayonaissås • Frasig

mistus

• Hierakka: säilyy koko vuoden • Anjovisten säilömisestä •

saftgelee (rapea? lohkeava?) Kallt fruktsufflé • Imiterad hålländsksås • Canapéer med tunga eller kokt rökt skinka • Okokt gelee med röda vinbär • Bavarois • Rullstek • Stekt kalvfile • Kalt fisk i snäckor (simpukankuoressa) • Stuvad gädda • Fiskfilée a la Fyffens • Tomatsås • Konserverad

Keittokirjojen antia 1700- ja 1800-luvuilta

blandas, med ett och halvt lod kardemummor, ett halvt lod muskotblomma, ett och ett halvt lod kanel, ett halvt lod

Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä. Lönnqvist,

nejlikor, 3 lod sönderskurna pomeransskal, 3 lod sönders-

Bo 1997. Helsinki: Schildts. Kirja kertoo leivosten ja leivon-

kurna citronskal, ett och ett halvt lod paradiskorn, ett och

naisten historiasta yleisesti Euroopassa ja erityisesti Suo-

ett halvt lod salt-tartari, vilket sistnämnda först uppblan-

messa viime vuosituhannella.

das med rosenvatten. Lägg sedan alltsammans i sirapen, medan han är varm, och rör om en hel timma med en träs-

1700-luvun leivonnaisia:

töt; låt det så jäsa ett halvt dygn. Kavla därpå ut degen

Piparkakut • Vohvelit • Tortut • Roonit • mustat ja valkeat

tunn som en dubbel slant, och skär honom sedan i rutor, el-

konvehdit • sitruuna- ja pomeranssitangot • lastut • soke-

ler på annat sätt, efter eget behag. Strö litet mjöl I koppar-

rileivät • piparpähkinät • rusinatorttu • pienet lihatäytteiset

bottnar eller bleckfat: varuppå de uti ugnen gräddas. Den

pasteijat • voitaikina • murotaikina • sokeritaikina • voi-so-

som behagar, kan lägga sönderskuren mandel eller suckat

keritaikina • mantelitaikina • sekataikina

i degen när han utkavlas.

Viitteitä muihin teoksiin:

Pyöreitä rooneja, tunnrån, tuoreesta kermasta (Cajsa Warg,

Ruotsalaisessa Reinerus Broocmanin keittokirjassa (1736)

suom. E. Fredrikson)

leivonnaisia kolmessa ryhmässä: tortut, pasteijat ja leivokset. Leivoksissa klenetit, marsipaanit, vohvelit, pullat, kor-

puoli tuoppia (6,5 dl) paksua nuorta kermaa, puoli naulaa

put, rinkelit, sokeritippaleivät 6, viinitippaleivät, munkit se-

(212 g) hienoa sokeria, 20 luotia (226 g) vehnäjauhoja, kah-

kä pursotinleivokset ”hienoille vieraille”. (Lönnqvist 1997,

den sitruunan raastettu kuori

54–55.) Nelikulmaiset roonit, tiocka rån (Cajsa Warg, suom. E. FredTanskalaisen Marcus Looftin keittokirjassa (1766) oli useita

rikson)

erilaisia torttureseptejä ja ne oli tehty yleensä voitaikinaan.

Kirjassa on mantelitortun, suklaatortun ja sitruunatortun

3 jumprua (2,5 dl) hapankermaa, hanhenmunan kokoinen

ohjeet, samoin kuin häränluuydintortunkin. (Lönnqvist

kimpale voita sulatettuna, 8 luotia (100 g) hienoa sokeria,

1997, 63.)

10 munankeltuaista, venhäjauhoja tarpeen mukaan, 1 kvinttiini (3,3 g) hienonnettua kardemummaa

Viipurinrinkeli: alkuperä tuntematon, mutta resepti on mahdollisesti

peräisin

Viipurin

fransiskaaniluostarista

1300-luvulta. Rinkelintekotaito levisi muualle ehkä Viipu-

Sokeri vohveleita, socker waflor

(Cajsa Warg, suom. E.

Fredrikson)

rin saksalaisen porvariston mukana. Suomessa on myyty 1600-luvulla Södertäljen ja Arbogan rinkeleitä, joita on

8 luotia (106 g) voita, 16 luotia (213 g) heinoa sokeria, 6 mu-

viety myös Tukholmaan. Viipurinrinkelistä tuli suosittu sen

naa, 16 luotia (213 g) vehnäjauhoja

jälkeen, kun Saimaan kanava avautui kauppatieksi vuonna 1856. (Lönnqvist 1997, 57–58.)

Hiiva vohveleita, giäs waflor (Cajsa Warg, suom. E. Fredrikson)

Cajsa Wargin keittokirja (1755). Kirjassa on 70 sivua pelkästään leivoksia, torttuja pasteijatäytteitä ja myös erilai-

puoli tuoppia (65 cl) kuumaa maitoa, kortteli (33 cl) voi-

sia keksejä.

sulaa, 8 munaa, vehnäjauhoja siten, että muodostuu paksu velli, hiivaa nostatukseen

Leivokset eli tartaletit: kuorrutettu leivos, sitruunaleivokset pikkumuotissa, vohve-

Rusin-Buding:

lileivokset, varras-, sokeri-, vati-, ja pursotinleivokset, mig-

Rusinavanukasta. Ota naula hyviä sini-rusinoita, joista kaik-

nonetit, brunelli- ja mantelileivokset, porkkanaleivokset,

ki siemenet perataan pois, ja 24 luotia raastittua venhälei-

raidalliset leivokset, omenamunkit

pää, jolle kaadetaan niin paljon voisulaa, että leipä on hyvin lionnutta. Vatkaa sitten 8 munaa ja yhdistä lionnut leipä,

Leipätuotteet eli tortut:

sekä 2 lusikallista survottua sokeria, 6 lusikallista tuoretta

kakut, munkit, vohvelit, klenetit, tippaleivät, simpukkaka-

kermaa tai maitoa: pane siihen peratut rusinat ja sekoita

kut, mantelisimpukat, echaudées d’Espagne (marengit),

kaikki hyvin yhteen, hiero sitten lautasliina kylmällä voilla ja

mantelikolmiot, sokeri-, kaneli- ja mantelilastut

sirota sille hiukan nisujauhoja; kaada taikina siihen, sido kireästi nuoralla ja pane se kiehuvaan vesipataan, missä on

Recept på Cajsa Wargs små pepparkakor

hiukan suolaa; anna sen kiehua kannen alla runsaat kaksi tuntia: laita tähän viininmakuista kastia samalla tavoin kuin

Utav 5 skålpund socker och litet vatten kokas en sirap, som

edelliseen.

slås i ett tråg, varefter 5 skålpund got vetemjöl däruti strax 6 Tippaleipiä on tarjottu Oulussa 1700-luvun lopulla. Niistä kerrotaan Sara Wacklinin muistelmissa.

Muita huomioita:

Sana bakelse (leivos) tuli yleiseen käyttöön ruotsin kielessä

Perustaikinana oli yleensä murotaikina ja 1700-luvun ”uu-

vasta 1600-luvun loppupuolella ja ranskanleipä saapui Tuk-

tuutena” erilaiset kuorrutukset ja täytteet. Osa leivoksis-

holmaan vuonna 1768; leivässä käytettiin hapatenosteen si-

ta myös höyrytettiin tai keitettiin rasvassa (Lönnqvist 1997,

jalla oluthiivaa.

71–74). Ruoanvalmistus tapahtui usein padoissa, jotka olivat kou-

Oi niitä aikoja. Oi niitä ruokia. Ekroos, Gunvor 1970. Tam-

kuissa tai kolmijaloissa ”sellaisella tulella, mikä kullekin so-

pere: Lehtimiehet Oy.

pi”. Ruokaa paistettiin myös vartaissa ja lähes kaikki työ tehtiin ilta-aikaan päreen tai kynttilän valossa. Perunajau-

Kirjoittajan esiäiti asui sotilasvirassa olleen puolisonsa

hoja ei käytetty, vaan suurustettiin ”stärkelse”:llä, Käytettiin

kanssa Mikkelin pitäjässä Liukkolan majurinpuustellissa

myös korppujauhoja ja munankeltuaisia sakeuttamiseen.

(Etelä-Savon ammattiopisto/Otavan koulutila). Kirjassa on

Mausteina on paljon pippuria ja myös muskottia, erityisesti

ruokia 1600-luvulta 1900-luvulle sekä runsaasti viittauksia

jälkiruokiinkin. Ajan makumaailmaa kuvaa se, että vasikan-

toisiin keittokirjoihin:

lihasta keitettyyn liemeen pantiin paitsi riisiryynejä, pippu-

Een lijten kockebook, hwarutinnan beskrifwes huruledes

ria, rusinoita ja sitruunaviipaleita ja kanaliemeen pippuria,

man allehanda spijs wäl koko och tilrätta kan (Pieni keit-

korintteja ja hienonnettuja manteleita: kumpaankin huis-

tokirja, missä selostetaan, kuinka kaikenlaista ruokaa hyvin

kautettiin vielä ”muskotintuoksua” juuri ennen tarjolle vien-

keittää ja valmistaa taitaa), Ignatius Mauer, 1650: Valkokaali, kukkakaalia ja savojinkaali • Eräs sipulisoppa • Miten puo-

tiä. (Tallgren 1950, 614.)

lalaista haukea keitetään (Ekroos 1970, 23–25). Johan Winbergin keittokirja (1761, Tukholma) Esitteli vati-, peili-, hirvensarvi- ja rautaleivokset; vatilei-

Christina Vallerian talouskirja. 1700: Puolalainen hauki •

vokset pannukakkutaikinasta, paisto torttupannussa; rau-

Swampinjoner att stufwa • Kielipasteija • Kyljyksiä toisella

taleivos: sama taikina, mutta paisto paistinpannulla; peili-

tavalla (Ekroos 1970, 25–27).

leivokset marja- tai hedelmäpohjaisia; hirvensarvileivokset nostatettuja (Lönnqvist 1997, 75–76.) Muita huomioita: Leivosresepteissä oli paahdettuja manteleita / erilaisia hil-

loja / kuorrutettua sokeria

TAULUKKO IV Ruoka-aineita, mittoja ja ruoanvalmistustekniikoita käsinkirjoitetusta keittokirjasta vuodelta 1896

RUOKA-AINEET Marjat, hedelmät

HUOM! Rusinat, luumut, karpalot, omenat, kirsimarja (kirsikka+lehdet), vattu, puolukka, korintti, mesimarjat, mustaviinimarja + lehdet, lakat, multamansikat, mesimansikat

Liha, linnut

Sika, lammas, karitsa, härkä, elukanliha, läski, täärninki,

Makkaraan ”siivilöity”, jau-

suolet, ”hyvää lihaa”, reisi, lapa, rinta, rikotut paistinluut,

hettu maksa

selkärankaliha (sisäseläke?), maksa, jauheliha l. lihahakkelus, silava, luuydin, kananpojat, peltopyy, vasikanmaksa, keuhkot Kalat

Pikkukalat, kampela, ahven, silli, hauki, kuha, lohi, made, lahna, siika, silakka, simppu, kuha, ankerias, ravut, muikunmäti, mateenmäti

Juurekset

Silleri (selleri), peruna, palsternakka, juurikas (lanttu), sipuli, muretteri l. porkkana, nauris, maa-artisokka, punasipuli, uudet perunat

Kasvikset

herneet, nuoret silpoherneet, kukkakaali, pinaatti, kukkakaali, kaalinpäät, artisokka, parsaheinä, parsa, kurkku, krassin nuput, turkkilaiset pavut

Maitotaloustuotteet

Voi, maito, kuorimaton maito, hapankerma

Vilja, pähkinät

Riisiryyni, kauraryyni, manteli, mannaryyni, saagoryyni, perunasuurimo, ruisjauhot, nisujauhot, ohraryynit, riisijauho, perunajauho, korppujauhot

Mausteet

Suola, sokeri, valkopippuri, persilja, piparruuti (pipar-

Maku, maustaa = termit

juuri, pippurijuuri), kaneli, makupippuri, laageberin leh-

tulivat käyttöön suomen kie-

ti (laakerinlehti), meirami, raastettu apples. ja sitr. kuori,

lessä 1800-luvulla 7; etikka =

inkivääri, vanilja, karvasmanteli, kaprikset, oliivit, sinappi,

sekä lisäke että mauste

tilli, sitroonahappo, etikka, karvaspippuri, muskotti, muskotinkukka, soija, viinietikka, ruoholaukka, kardemumma, pomeranssinkuori, neilikka, ranskalainen pippuri Liemet ym.

Syltynliemi, salpetters, raitis kaivovesi, vasikanliemi, ka-

Salpietaria lisättiin makka-

laliemi, siirappi, sahti, raastittu vehnäleipä, ruokasienet,

raan värin takia, vasikanliemi

liivakko, alunajauhe (leivonnassa), hjorthorni (hjortkurni,

oli joko ”laimea” tai ”tavalli-

hirvensarvisuola)

nen” ; aluna = alkalimetallien kaksoissulfaatteja

Astiat / mitat

Kannellinen liemikattila, tinattu kannellinen kastrulli, kuparikattila, formu, läkkilaatikko (lasipurkki), soikkopannu (reikäsiivilä), kannellinen pata (läkkiastia), tulistettu rautalapio (lihan ruskistamiseen) (pytty)

Mitat

Naula, kannu, vähäinen tuli, jumpru, kupillinen, luoti, tuu-

”Mielen mukaan”, ”tarpeen

ma, teelusikallinen, ruokalusikallinen, kortteli, tuoppi

mukaan”, kuumanlainen uuni, ”hyvänlaisen kokoinen”

TEKNIIKAT (Lihan) silavointi

Astioiden jauhottaminen

Kalan mietosuolaus

Säilyketölkin sulkeminen

Lihan/ linnun sitominen tai tikuttaminen

Panerointi (raastetulla veh-

häränkalvolla

näleivällä, tai muna+leipä)

Kalan hyytelöinti, kalahyyte-

Löysän puuron suurustaminen jauhoilla (vehnä, peruna,

Laatikoiden peittäminen tai-

lö (jota käytetään myös ly-

riisi)

kinakannella, lihan paisto paperissa ja taikinakuoressa

hytaikaisena säilöntämenetelmänä) Suurustaminen

Ruskuaisilla höystäminen

Lyöppäys l. ryöppäys

Lihan hierominen mausteilla

Paistoliemestä kastike (kastikkeet yl. velouté -tyyppisiä

Kaalikääryleiden keittäminen

ennen paistoa

kattilassa

Ruskistus l. ruunistus Jauhaminen

Kermalla höystäminen

Lihan leikkaus poikkisyin

Jälkiruokaformun

Mausteilla ”höystäminen”, l. koristelu

Laatikot: ainesten tiivistys,

voiteleminen öljyllä Paistaminen

ei välttämättä munamaitoa ”Piiskaus” (kerma, munat; beat?)

Lihan nuijinta perunanuijalla

7 Sana ’maustaa’ mainitaan Daniel Europaeuksen sanakirjassa vuonna 1853 ja mauste Ferninand Ahlmanin sanakirjassa vuonna 1865. (Nykysuomen etymologinen sanakirja 2004, 695.)

Keittäminen

Käristäminen

Siivilöinti

Hienontaminen

Vaahdon kuorinta liemistä

Vaivaaminen

Pikkuleipien pistely höyhenkynällä Lihan (porsas, linnut) täyttäminen Lihan pehmentäminen hakkurissa

MUUTA Lisäkkeitä

Lihakakkarat, paahdettu leipä, möykyt, pasteijapiirakat,

Voissa paistettu hapanleipä,

vehnäleipä, sokerikorput, kalahakkeluspullerot, hillot, sa-

maito + sokuri + kaneli, ker-

laatit, sinappi, sulatettu voi, öljy+etikka,

mamaito, etikka, keitetty riisi, keitetyt vihannekset ja juurekset, kapriskastike, väkeväkastike, oliivikastike, kitkeräkastike

Estetiikkaa, kala

Kalojen ruotiminen ennen esille laittoa, kalapalojen ruoti- Vadin reunustaminen persilminen keittoon, kalapalojen asettaminen kulhoon ennen

jalla, tillillä ja hakatulla valku-

lientä, reunustus vihreillä herneillä

aisella,

Estetiikka, juurekset,

Leikkaaminen ”hienoiksi viiluksi”, hienoksi survotut pe-

Paistetun siian ympärillä sen

kasvikset

runat

paistetut sisälmykset koristeena

Estetiikka, mausteet

Hienonnettu persilja

Estetiikka, liha

Paistin reunustaminen paistetuilla perunoilla

Estetiikka, jälkiruoat

Kermaräämi koristellaan sokurileivillä

TAULUKKO V Ruokalajeja käsinkirjoitetusta reseptivihosta 1800-luvun lopulta

Ruokalajit kertovat virkamiesperheessä valmistetuista

Iidan ässiä

ja nautituista ruuista. Jauhovelliä • Jokapäiväistä marjapuuroa • Jäälettä • saA la daubeja y.m. • Annin kakkua

maa toiseen tapaan • Jäätynyttä kermakräämiä • Juurthuurneja

Bagelsia Karpalokeittoa • Kaalikääryä • Keitettyä sianliikkiötä • KylEnglantilaiseen tapaa valmistettua häränpaistia • Emmin

kipaistia • Keuhkososetta • Keitettyä kampelaa • Keitettyjä

sokerikakku • Fannyn kakkua • Fanny neidin omena kyrsää

ahvenia • Keitettyä haukea • Keitettyä siikaa • Keitettyä an-

• Englantilaista kakkua

geriasta • Keitettyjä tuoreita silakoita • Käärysylttyä • Korinttikakkua • Kermahyydettä • Karviaismarjahyytelöä •

Gurkkujen suolaaminen

Kahvileipää • Kahvitorttua • Korpputaikina • Kryydilimppu • Krinkilätaikina • Konjakkilehtiä • Kryydikorppuja • Kaura-

Hernekeittoa • Höyrytettyä kaalia • Höyrytettyjä ahvenia

keittoa, Kalakeittoa, Kaalikeittoa, Keitettyä kuhaa, Keitettyä

• Höyrytettyä muretteria (porkkanaa) • Hedelmäkakkua •

lohta, Kokonaista kaalinkerää, Kukkakaalia, Kylmää pipar-

Hapanta kermakakkua • Hillokakkua • Hienoja teerinkuloi-

ruutikastia, Kahdeksais kakkua

ta • Hyvän paistin rasvan valmistus • Höystettyä madetta, Samaa vieläkin eritavalla, Hyytelöksi keitettyä siika, Höys-

Lihalientä • Laskiaiskakkuja • Lihalaatikkoa • Lihapytkyliä

tettyjä simppuja

• Lihakakkusia kastin kera • Lohiputinkia • Lahna Säynästä

ja Siikaa • Lipeäkala • Lahna a la daubia • Livi neidin täh-

puuro) • Riisiryynimakkaraa • Rostipihvejä • Rapuja • Rus-

teä • Lihan suolaamisesta • Lampaanlihan suolaaminen •

keata imelähkökastiketta • Riisiryynejä• Rabarberiräämiä

Luukeittoa • Läski makkaraa, Luukeittoa, Lampaanliha kaa-

• Rusinakakkua • Rabarberihilloa • Rabarberikompottia •

lin kera

Ruskeita papuja, Ruoholaukkakastia, Ruskeata sipulikastiketta

Mehukeittoa • Munavelliä • Mannaryynivelliä • Mannaryynipuuroa • Möykkyjä lihaliemeen • Maitomöykkyjä • Möyk-

Skoonelaista keittoa • Saagoryynikeittoa • Sahtikeittoa •

kyjä murennetusta leivästä • Mannaräämiä • Mannaryyni-

Sahtijuustoa • Saagoryynipuuroa • Sokurilla kiillotettua liik-

räämiä • Manteliseppeleitä • Murennais leivoksia • Mureita

kiötä • Sillipallukoita • Sitroonakastia • Sisarusten kakkua •

teeleipiä • Mateen mädin säilyttämisestä • Marjojen hilloa-

Saagoputinkia • Siirapissa paistetuita omenoita • Sokuri-

misesta • Mandelistenkiä • Manteliässiä • Makkarakakku,

vohvelia • Sofia S:n kahvikakkua • Sokurikakkua • Sokuri-

Mestari Kockin kalahakkelus, Munakastia, Mehukastia, Man-

leipiä • Sokurijuomaa • Sokeri kaaka • Sokurileipiä • Siikaa,

naryynikakkua, Munkkeja

Suutarinlohta, Silvotuita sokuriherneitä, Sokuririnkuloita

Nisutaikina • Nopeasti laitettu piirakka , Naurissosetta, Nei-

Tavallista lihakeittoa • Toiseen tapaan höyrytettyjä ahve-

ti B:n sitroonaputinkia, Näkkileipä

nia • Toisella tavalla höyrytetty made • Täytettyjä nauriita • Tillikastia • Taikasosetta • Tanskalaista kakkua • Torttuja

Omenakeittoa • Omenapuuroa • Omenakakkoa • Omena-

• Tädin lehikäisiä • Tuore häränkylki, Tillin kera valmistettua

kakkoa happaman leivän kera, Omenasosekakkua, Ohukai-

lampaan rintaa

sia (Plättar) Uutiskeittoa • Uunipuuroa • Uunissa paistettua vasikanliPerunakeittoa • Pirskovelliä • Pihvipaistia • Pannulihaa •

haa • Uunipaistia sianlihasta, Uunissa paistettua haukea,

Perunaputinkia • Paahdettua häränkylkeä • Pinaattilaatik-

Uusien perunoiden keittämisestä

koa • Paistettua kampelaa • Porsasta a la daubia • Paino-

sylttyä vasikanpäästä • Paahdettua juurikasta • Paahdetui-

Woipuuroa • Wanhanpojanlaatikko • Watkulia (Kallops) •

ta perunia • Primakakkua • Perunasosetta • Paistinkastia •

Wiillokkia vasikanlihasta • Wiillokkia karitsan lihasta • Wa-

Persiljakastia • Perunamöykkyjä • Pannukakkua • Piparkak-

sikanmaksapihviä • Weriputinkia • Wähänsuolaista lohta •

kuja • toiseen tapaan • Pipar nöttejä • Piparkakkulooda •

Wähäsuolaista kuhaa • Wasikkaa a la daubia • Woimöykky-

Pihvilaatikko, Porsaan paistia, Paistettua liikkiötä omena-

jä • Wehnäleipää • Wiipurin taikina • Wihantakeittoa

hillon kera, Paistettuja kananpoikia, Pyynpaistia, Parsaheiniä (Sparris), Pippurikakkua, Toisenlaista pippurikakkulaa-

Yksinkertaista riisiryynikakku, Yksinkertaiset mannaryyni-

tikkoa, Pikkelsiä

kakut

Ranskalaista keittoa • Riisiryynivelliä • Ruisjauhopuuro • Ruis ja Ohraryynipuuroa (resepteissä riisi- ja ohraryyni-

LÄHDELUETTELO Alkuperäisaineistot Svenska Litteratursällskapet (käsinkirjoitetut reseptivihot), Museovirasto (käsinkirjoitetut reseptivihot), Aira ja Erkki Lehtisen omistuksessa oleva Axel ja Fanny Nordgrenin kirjoittama reseptivihko KIRJALLISUUS Ekroos, Gunvor 1970: Oi niitä aikoja. Oi niitä ruokia. Tampere: Lehtimiehet Oy. Fredrikson, Erkki 1986: Roonit ja vohvelit. Jyväskylä: Keski-Suomen Museo. Halila, Aimo 1950: Etelän herkkuja oululaisrouvien ruokasäilöissä 1700-luvulla. – Kotiliesi 1950, s. 231. Ilmakunnas, Johanna 2009: Lectio praecursoria 26.9.2009. – Enne ja nyt. Historian tietosanomat. http://www.ennenjanyt.net/?p=342. Ilmakunnas, Johanna 2009: Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa. http://ethesis.helsinki.fi/ http://urn.fi/URN:ISBN:9789521057069 ISBN 9789529260607 Innamaa, Kerttu 1943: Porvari- ja elinkeinoelämää Naantalissa 1700-luvulla. Helsinki: Suomen Kirja. Jansson, Yrjö 1904. Ylellisyysasetukset Ruotsin vapauden ajalla. – HAik 1904, 171-188. Kivaho, Aapo 1915: Mitä vuorineuvoksetar omisti. – HAik 1915, 148-151. Knuuttila, Maarit 2010: Kauha ja kynä. Keittokirjojen kulttuurihistoriaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Knuuttila, Maarit 2006: Kansanomainen keittämisen taito. Kansatieteellinen arkisto 50. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. Knuuttila, Maarit 2006: Pappilan hätävara. Vieraanvaraisuuden taidosta. Helsinki: Kustannusarkki. Kuurne, Jouni 2008: Louhisaaren linnan talousreseptit (n. 1770 1850). Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura. Laine Katri 1935: Ei emäntä huolistaan koskaan pääse. Kotilieden joulu 1935 972-973, 1006. Lepisto, Vuokko 1994: Joko teillä on priimuskeitin - Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Helsinki: SHS. Lindqvist, Yrsa 2009: Mat, malted, mine. Hundra år av finlanssvesk matkultur. Helsingfors: SLS. Lönnqvist, Bo 1997: Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä Helsinki: Schildts. Lönnqvist, Bo1993: Ateria ja muisti. Teoksessa de la Chapelle, Gun ja Katja Hagelstam (toim.) Kartanoruokia. Helsinki: WSOY. Mäkeläinen, Eva-Christina 1972: Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Raholan syötävät sanat: http://www.kolumbus.fi/rahola/sanastot/b.html. Rasila, Viljo 2007: Suomen kartanolaitoksen viimeinen vaihe. Esitelmä Akateemikko Eino Jutikkalan 100-vuotismuistojuhlassa 24.10.2007. Suolahti, Gunnar 1906. Suomalaisen rococoajan kodeissa. – HAik 1906, 105–146. Tallgren, Aili 1950: Kaisa Warg ja hänen 200-vuotias keittokirjansa. – Kotiliesi 1950 603, 614-616. Talve, Ilmar 1990: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura. Talve, Ilmar 1981: The potato in Finnish food economy. Teoksessa Fenton, Alexander & Trefor M. Owen. Food in perspective. Edinburg: John Donald Publishers LtD. Wacklin, Sara 1844 ja 1845: Sata muistelmaa Pohjanmaalta (Hundrade minnen från Österbotten). Oulu: Oulun Historiaseura. Wuorinen, Aimo 1959: Turku kauppakaupunkina Ruotsin vallan loppukautena I. Historiallisia tutkimuksia 50. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Wuorinen, Aimo 1964: Turku kauppakaupunkina Ruotsin vallan loppukautena II. Historiallisia tutkimuksia 50. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Åström, Anna-Maria 1995: Savon herrasväki kansan silmin. Kuinka käsitellään vierasta, kuinka koetellaan rajoja. Teoksessa Katajala, Kimmo (toim.) Manaajista maalaisaateliin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Åström, Anna-Maria 1993: Herrgårdskultur i Savolax 1970–1850. Folklivsstudier XIX. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet I Finland.

FT Maarit Knuuttila

RUOKA- JA KARTANOKULTTUURIN LÄHTEITÄ

Sisällys Ruokaperinnettä tallentamaan.............................................................................................. 63

Keittokirjat.................................................................................................................................................... 63

Muistellaan ruokia ja tapakulttuuria................................................................................................. 64

Muuta lähdemateriaalia ruokatutkimuksen tueksi.................................................................... 64

Keittokirjahakemisto................................................................................................................................ 65

Museoviraston kyselyt............................................................................................................................. 66

Suomalaisen Kirjallisuuden seuran KANSANRUNOUSARKIStot....................................... 68

Kansallisarkiston resepti- ja taloudenhoitokirjat........................................................................ 70 Kirjallisuusluetteloita ja aineistoviitteitä kartanoista, herrasväestä ja porvaristosta 1700−1900-luvuilta............................................... 70

Tutkimuskirjallisuutta............................................................................................................................... 70

Artikkeleita....................................................................................................................................................74

RUOKA- JA KARTANOKULTTUURINLÄHTEITÄ RUOKAPERINNETTÄ TALLENTAMAAN

teosten — avulla saavutetaan yleensä sellaisia keittämiseen liittyviä asioita, jotka ovat jollain tapaa kaikille yhteisiä.

Sukututkijain, kylähistoriikkien tekijäin ja erilaisissa mat-

Ensimmäisiä suomenkielisiä keittokirjoja oli J.F. Gran-

kailuhankkeissa työskentelevien toimijoiden keskuudessa

lundin kääntämä Kokki-kirja elikkä Neuwoja tarpeellisem-

näyttää viime vuosina virinneen into kuvata omaa sukua,

pien joka-aikasien ja Pitoruokien Laitokseen (1849). Sen

paikkakuntaa tai paikallisperinnettä erilaisten kertomus-

jälkeen, 1800-luvun loppupuolella ilmestyi useita keitto-

ten ja tarinoiden muodossa. Ne saavat menneisyyden elä-

kirjoja, mutta varsinainen keittokirjojen aikakausi Suomes-

mään aivan uudella tavalla, ja sananmukaisesti “elävöittä-

sa alkoi kuitenkin vasta l900-luvun alussa. Varsin tärkeä ja

vät” menneisyyden.

aikaa läpäisevä on erityisesti Kotiruoka-keittokirja, jota on

Menneisyyden kuvaukset vaativat useimmiten tuek-

julkaistu jo vuodesta 1908. Aika ajoin Kotiruoka on koke-

seen historian pieniä ja suuria kertomuksia ja niiden rinnal-

nut suuriakin muutoksia ja uudistuksia ja yleensä uudista-

la myös aineellisen ja henkisen kulttuurintutkimuksen (et-

misen tarve on syntynyt siitä, että keittokirja on todettu

nologian ja folkloristiikka) saavutuksia. Jos halutaan päästä

joltain osin vanhentuneeksi. Keittokirjat siis eräällä taval-

lähemmäksi ”elettyä arkielämää”, on perehtyminen juuri et-

la kulkevat hieman ajastaan jäljessä, vaikka toisaalta niis-

nologiatieteiden tutkimuksiin erityisen suotavaa. Kun histo-

sä kyllä saatetaan esitellä sellaisia uutuuksia, jotka eivät

rioitsijat ovat oikeastaan vasta viimeisten parinkymmenen

ole vielä yleistyneet jokaiseen kotiin. Esimerkiksi 1950-lu-

vuoden ajan joitain osin keskittyneet arjen problematiik-

vun lopulla uudistetussa 23. painoksessa estellään pakasti-

kaan, on jokapäiväinen elämä ja sen järjestäminen ollut et-

narkun käyttöä ja ulkomaisia jäädytettyjä kalalaatuja, joissa

nologiatieteiden keskeistä aluetta jo yli sadan vuoden ajan.

“saattaa olla suomalaiselle maulle vieraita makuja”. Ruokaa

Oman sukutarinan, kyläyhteisön, paikkakunnan, ruoka-

kypsennettiin heinälaatikoissa vielä vuoden 1933 keittokir-

perinteen jne. elävöittämisessä yleinen tieteellinen kirjalli-

jassa, mutta ilmeisesti 1950-luvulle tultaessa tapa todettiin

suus ja tutkimustieto toimivat usein kuitenkin vain erään-

vanhanaikaiseksi ja poistettiin kirjasta.

laisena suuntaa antavana kehyksenä. Mielenkiintoiseksi − ja

Jos keittokirjojen kautta tahdotaan päästä lähemmäk-

toisistaan erottuviksi − kertomukset tulevat kunkin yksit-

si keittämisen todellisuutta, on hyvä, jos sattuu saamaan

täisen suvun, yhteisön tai niihin liittyvien henkilöiden oma-

käsiinsä kirjan, joka on ollut todellisessa käytössä. Mielen-

kohtaisten kokemusten ja elämän käänteiden kautta.

kiintoisinta vanhoissa ja käytössä ollessa keittokirjoissa on

Entä kuinka sitten voisi hahmotella esimerkiksi sitä,

havainnoida keittäjän jälkeensä jättämiä merkkejä. Monet

mitä ovat esi- ja isoäidinäidit perheilleen valmistaneet ja

ovat keränneet kirjojen väliin arvokkaaksi kokemiaan muis-

ruoaksi tarjonneet? Esittelen seuraavaksi muutamia tapoja

toja, vaikkapa postikortteja. Joku on kerännyt lehtileikkeitä

tallentaa tai etsiä oman suvun, perheen tai paikkakunnan

ja lihottanut keittokirjaansa sillä tavoin. Reseptejä on saa-

ruokaperinnettä.

tettu korjata käyttäjälleen sopivaksi ja ehkä kannen sisäpuolet ja välilehdet ovat täyttyneet niistä resepteistä, joita on saatu muilta. Varsin usein kirjan omistajalla näyttää

Keittokirjat

olevan tapana kirjoittaa kannen sisälehdille nimensä ja toisinaan, kun kirja siirtyy omistajalta toiselle, on omistajakir-

Naisten ruoallista ‘kerrontaa’, eli kansanomaisia ruokia on

joituksiakin useita. Yksi omistamani kirja on ollut käytössä

osin koottu keittokirjoihin, mutta suurin osa erilaisista ta-

mahdollisesti n. 70 vuotta ja ollut apuvälineenä keittämi-

voista ja resepteistä on jää nyt arvattavasti täysin tallenta-

sessä tämän perheenpiirissä kolmen sukupolven ajan. Sii-

matta. Aiemmin ei juuri ollut tapana kirjoitella tekemisiänsä

hen ovat lisänneet nimensä äiti, tytär ja tyttärentytär tai

ylös tai pitää kirjallisia muistiinpanoja muistamisen apuna.

miniä. Keittokirjani voidaan arvella siis olleen ainakin kol-

Muutama sata vuotta sitten oli ylipäätään harvinaista, jos

men sukupolven muistamisen apuna arjen askareissa. Mut-

joku kansanihminen osasi kirjoittaa. Arjen yksityiset ja säi-

ta keittokirjan vaikuttavuus ulottaa itsensä vielä pidemmäl-

lyneet kirjalliset lähteet ovat siis tavallisten ihmisten koh-

lekin, eli mahdollisiin neljännen sukupolven kasvatteihin;

dalla melko nuoria, eli tietoa täytyy yrittää saavuttaa muul-

pidetäänhän oman äidin tai isoäidin valmistamaan ruokaa

la tapaa.

varsin usein ylivertaisena muiden keitoksiin verrattuna.

Yksi tapa päästä lähemmäksi arjen keittämistä on hah-

Perheen ruokatalouteen voi myös tutustua resepti-

mottaa kunkin aikakauden ruokatapoja tavallisten keitto-

kansioiden tai erilaisten vihkosten kautta. Niitä on jäänyt

kirjojen kautta. Keittokirjojen — niin kuin muidenkin yleis-

jälkeen herrasväen naisilta, mutta varmasti myös aivan

tavallisistakin kodeista, jos ei vihkon niin sitten ”reseptiko-

ten ainakin etnologisen tutkimuksen parissa ne ovat täy-

koelman” muodossa. Tosin reseptien ylöskirjoittaminen tai

sin varteenotettavaa aineistoa. Toisaalta voi kirjoittaessaan

keräily saattoi olla puoliksi vain harrastus, eivätkä naiset

myös ajatella tulevia sukupolvia, joille arkisesta ruokaperin-

välttämättä laittaneet ruuaksi asti kaikkia keräämiään re-

teestä ja juhlista kirjoitettu materiaali voi olla hyvinkin ar-

septejä. Kokoelma kertoo kuitenkin siitä, mistä naiset oli-

vokasta.

vat kiinnostuneita ja mitkä olivat ruoallisen mielenkiinnon kohteena.

Toinen oli kova leipomaan, toinen säilömään.

Vihkoihin merkitään ylös myös harvemmin käytettyjä juhli-

Muuta lähdemateriaalia

en ruokia ja leivonnaisia. Arkiruokien ohjeita ei juuri ole ol-

ruokatutkimuksen tueksi

lut tapana kirjata muistiin, kun ne keittämisrutiinien kautta osataan ilman ohjettakin.

1) Ilmar Talvi (1990) Suomen kansankulttuuri ja Toivo Vuorela (1975) Suomalainen kansankulttuuri ovat yleisteoksia, joissa molemmissa käsitellään laajasti lähes kaikkia agraa-

Muistellaan ruokia

rin Suomen kansankulttuurin alueita, luonnollisesti myös

ja tapakulttuuria

ruokataloutta. Niiden kautta pääsee käsiksi myös muihin lähteisiin.

Muistitietoa ruoasta voi kerätä oman suvun keskuudesta tai järjestää kylälle tai paikkakunnalle muistelupiirin. Muis-

2) Paikkakuntia käsittelevät yleisteokset, paikallishistoriat,

teluaineisto onkin usein varsin tervetullutta, sillä varsin

erilaiset viralliset selvitykset paikallisista oloista, esim. piiri-

usein tilanne keittämisen ja ruokatalouden osalta on kui-

lääkärilaitos: piirilääkärien kertomukset 1800-luvulta

tenkin sellainen, että mitään kirjallisia dokumentteja ei ole

(Kansallisarkisto)

tallessa. Voidaan muistella tuttuja tuoksuja tai mummon tekemien lihapullien makua, koska kodin ruokaperinne elää

3) Levinneisyyskartat, esim. Suomen kansankulttuurin kar-

siis kullakin sekä muistoissa että aisteissa. Muistoja ruuasta

tasto 1, Suomen Maantieteellisen Seuran kartastot (1910=>)

voi saavuttaa ja tallentaa. Ruokamuistojen ”kerääminen” ei kuitenkaan ole help-

4) Perukirjat, seurakunnittain maakunta-arkistoissa

poa siitä syystä, että ruuanlaitto ja syöminen kuuluvat ih-

misten jokapäiväiseen arkeen, ja rutiineina ja toistoina

5) Keruuarkistot: mm. Museovirasto, Suomalaisen Kirjalli-

usein häviävät muistipoimujen kiemuroihin. Mikäli kuiten-

suuden Seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Svens-

kin on päättänyt ryhtyä kartoittamaan suvun, perheen tai

ka Litteratursällskapet, maakunta-arkistot, Kansallisarkisto

oman paikkakunnan dokumentoimatonta ruokaperinnet-

tä, voi ensinnä harkita haastatteluja. Haastattelun voi tehdä

a) Museovirasto: - Kansallismuseon kansatieteellinen

esimerkiksi elämäkerrallisesti, eli kysellään ruokakulttuu-

arkisto sekä kuva-arkisto

rista lapsuudesta nykyaikaan: Muistatko, millainen on en-

- säännöllisiä keruita tehty vuodesta 1954, käsikirjoi-

simmäinen ruokamuistosi? Mitä teillä yleensä arkena syö-

tuksia jo 1900-luvun alkupuolelta

tiin kun olit lapsi? Mitä nautittiin ennen kouluun menoa?

- aihepiirit laajoja, käsittäen kuitenkin etupäässä ns.

Entä muistatko mitä laitoitte ruuaksi silloin, kun olitte juuri

kansanomaisia ilmiöitä

menneet naimisiin? Millaiset kahvikupit teillä oli? Oliko teil-

- hakemistot aiheittain, paikkakunnittain ja keruittain,

lä kaasuhella vai sähköhella? Mitenkäs ne asiat muuttuivat,

osa myös vastaajan nimen mukaan

kun jäit sitten yksin? Kysymysten ei sinänsä tarvitse olla

tarkkoja ja yksityiskohtaisia, vaan sellaisia, jotka virkistävät

muistelemaan laajemminkin. Haastateltavia voi olla useam-

kansanrunousarkisto

piakin tai koko sisarussarja, pieni kyläläisporukka tai työ-

- keruita jo 1800-luvulla (sananparret, taiat, loitsut

yhteisö voi muistella yhdessä lapsuuttaan, sillä kukin muis-

ym. folkloristinen aines)

taa tapahtumia ja kokemuksia aina omista lähtökohdistaan

- teemakeruita tehdään jatkuvasti

käsin. Haastattelun avulla voidaan myös muistella jo edes-

- ruokaan liittyviä: Karjalaisen juhlaperinteen kilpa-

menneitten henkilöiden ruokaruoka- tai keittämistapoja, eli

keräys (1957), Kansanomaiset leivonnaiset (1961),

kerätä erilaisia “keittämistarinoita”, joita perheen, suvun,

Juhlaruokamme (1966), Lapsuuteni ruokamuistot

kylän tai muun yhteisön parissa kerrotaan.

b) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran

(Pirkka, 1998)

Ruokamuistoista voi tietenkin myös kirjoittaa. Suku-

- hakemistot aiheittain, vastaajan nimen mukaan,

lehteen voi laittaa kirjoituspyynnön esimerkiksi teeman

paikkakunnittain, perinnelajeittain

(juhlat, säilömistavat, juhlapyhät jne.) aikakauden, paikka-

kunnan tai henkilön mukaan tai voidaan kerätä “ruokaelä-

c) Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

mäkertoja” koko suvulta tai kylältä. Ja itsekin voi kirjoittaa

- erilaisia paikkakuntiin ja niiden nimistöihin liittyviä

ylös omia muistojansa. Antropologiassa tällaisia muistiin

keruita ym.

perustuvia dokumentteja kutsutaan nimellä head notes, jo-

d) Svenska litteratursällskapet

- ruotsinkielistä ruoka-aineistoa ja käsinkirjoitettuja

Kok-bok (1847)

reseptivihkoja

Kokbok för enkelt matlagning i hem och skola

(1892) Anna Olsoni

e) Kansallisarkisto

- digitoituja vanhoja sanomalehtiä: http://digi.lib.hel

Kokbok för skolkök och enklare matlagning

sinki.fi/sanomalehti/secure/main.html

(1892) Lotten Lagerstedt

Kokki-kirja (1849)

- digitoituja aikakauslehtiä: http://digi.lib.helsinki.fi/

aikakausi/secure/browse.html?action=allJournal Titles

Kokkikirja, wähemmille pereille ja palwelijoille

- eri tyyppisiä arkistolähteitä, mm.

(1880), Gustafva Björklund

käsinkirjoitettuja reseptivihkoja Kok-konsten som vetenskap och konst med särskildt af-

6) Alueelliset keittokirjat

seende på helsolärans och ekonomiens fordringar

Artikkeli on julkaistu Sukuset-lehdessä 2004/1.

(1879), Charles Emil Hagdahl Kotiruoka l. Reinilän keittokirja, 1908, useita toimittajia

Keittokirjahakemisto Lahja nuorille rouville (1861), Elena Molokhovets Hakemisto merkittävimmistä Suomessa julkaistuista tai tiedettävästi käytössä olleista keittokirjoista n. 1700-luvun

Leikkituvan keittokirja (1909), Edit Reinilä

puolivälistä 1900-luvun alkuun. Louhisaaren linnan talousreseptit vuosilta 1770–1850 Anna Olsonin keittokirja (1893), Anna Olsoni

Pikku-Olsoni, Anna Olsonin keittokirja (1893)

Een Lijten Kockebook (1650), Per Erik Wahlund

Taitava kyökkipiika eli kokkikirja palvelijoille ja vähemmil-

tai Ignatius Meurer

le perheille (1885), Gustava Björklund

Fredrika Runebergin reseptivihko (n.1850)

Tant Hildas kokbok (1878), Mathilda Carger

Hemmets Kokbok (1903), Ingrid Fridén-Abelson

Täydellinen kokkikirja eli ruuan-valmistamisen ja

ja Karin Törnblom

emännöitsemisen neuvonantaja (1878)

Hielpreda I Hushållningen för Unga Fruentimber, l.

Täydellinen käsikirja perheenemännille

Kaisan keittokirja (1755), Cajsa Warg

(1885), Mathilda Langlet.

Hilda tädin keittokirja (1884), Mathilda Carger

Uusi ja oiva ruanlaitoskirja eli ohjeita naisille ja nuorille perheenemännille 400 erilajia ruokaa valmistamaan

Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina

(1869), Anna Bergström

(1834) Elias Lönnrot Wälmenta råd i missvextår (1834), Gustava Schartau Järjestävä käsi taloudessa eli emännän ohje (1873) Amelie de Frese Kansan keittokirja (1893) Anna Friberg Keittokirja yksinkertaista ruoanlaittoa varten kodissa ja koulussa ynnä lyhyitä ohjeita taloudenhoidossa (1893) Anna Olsoni

Älykäs emäntä (1855)

Museoviraston kyselyt Museoviraston Kansallismuseon kansatieteellisessä arkistossa on useita perinnetietoon liittyviä kyselyjä. Alla on lueteltu ruokatutkimuksen kannalta keskeisimmät. Kyselyjen kysymykset on julkaistu Seurasaari-lehdessä (1957−1974) ja Museoviraston kyselylehdessä (1975−1996). Kaikki Museoviraston kyselyt on nähtävissä osoitteessa http://www.nba.fi/fi/tietopalvelut/arkistot/kansatiede/kyselyaiheet.

KYSELUN NUMERO JA JULKAISUVUOSI Kysely n:o 1 1956 Kysely n:o 2 1957 Kysely n:o 3 1957

AIHEET Muistatteko vanhan tuvan ja pirtin Juustokiippi Keitto- ja leivinhuoneet Kellaritupa Nuotta ja nuottavene Talousrakennuksia Ruisleipä Mämmi

Kysely n:o 4

Oluen pano

1958

Makkarat Piimä ja talkkuna Jauhinkivet Maitosiivilän suodatin

Kysely n:o 5

Kodin kristilliset juhlat

1958

Kodin ja perheen juhlat

Kysely n:o 6

Kestikievarit ja hollikyyti

1958

Joulukukko ja joulupöytä

Kysely n:o 7 1959

Kasken polttaminen ja viljeleminen Pidot

Kysely n:o 8

Muistatteko vanhat kamarit ja salit

1961

Pihakasvit ja puutarhat Nyyttiliinat eli kirkkonyytit

Kysely n:o 9 1962

Nimipäiväpöytä Aitat ja luhdit Vispilän teko

Kysely n:o 10

Maaseudun työvuosi (töiden vuosikierto; maa- ja karjatalous, kotitalous, käsityöt, met-

1963

sästys, metsänkäyttö, talvitiet ja talviajot ym.)

Kysely n:o 11

Kansanomaiset ruoat

1964

Paloviina ja viinayrtit

Kysely n:o 12

Kauppamatkat (kaupunkimatka ja markkinamatka)

1965

Kylässä liikkuvat kauppiaat

Kysely n:o 13 1966

Astioiden puhtaanapito Kuopat ja kellarit

Kysely n:o 14

Oluenpanosta

1967

Ruokapöytä Pitopöytä

Kysely n:o 15

Astiatyyppejä

1968

Puulusikan tekijät

Kahvi Täytekakku Kysely n:o 16

Ruokailujärjestys

1969

Makupaloja luonnosta Pitäjille tunnusomaista Maidon käsittely

Kysely n:o 17

Lapsensynnyttäjän ruoka, juoma ja lääkintä

1970

Metsämarjat

Kysely n:o 18 1971

Kansanomaisia lääkintäkasveja Jäätelökauppiaat

Kysely n:o 19

Hiiva

1972

Yövierastarjoilu Rinkilä Ravustus

Kysely n:o 20 1973

Ruokakello Kuinka leipä syötiin Olut- ja kaljaruoat Pietarin vaikutus Suomeen

Kysely n:o 21 1974 Kysely n:o 22 1975 Kysely n:o 23 1976

Leipomisen muuttuminen Puukaukalot Sähkökäyttöiset kodinkoneet

Kysely n:o 26

Kesäjuhlat

1979

Huviretket

Kysely n:o 27

Mehiläisten hoito

1980

Lämpimäiset

Kysely n:o 28 1981

Maatiaiskanat ja vanhat lehmärodut

Kysely n:o 30

Pääsiäinen

1983

Nauris

Kysely n:o 31

Kaali

1984

Paistinpannu Muurinpohjaletut

Kysely n:o 32 1985

Patapölkky ja patapenkki Pata-arkku ja patakaappi Tattari Härkäpapu

Kysely n:o 35 1989

Kahvilat ja leivonnaiset

Kysely n:o 36

Puutarhoista ja kasvimaista (hyöty- ja koristekasvit, hedelmäpuut ja pensaat,

1990

neuvonta ja esikuvat)

Kysely n:o 38 1992

Muuttuva maatalous (erityisesti sotien jälkeen tapahtuneet muutokset)

Kysely n:o 40

Muuttuva vähittäiskauppa

1995

Jäätelö

A-kyselyt, laajuus vaihteleva, vanhimmat ovat suppeita täydennyskyselyitä. KYSELUN NUMERO JA JULKAISUVUOSI

AIHEET

A6 1959

Riihenuuni Ulkouuni Läpi seinän kulkeva uuni Padankannattimet

A8 1959

Kodan tulisijat Eteiskeittiöt Navetassa keittäminen Lihakouru

A9 1959 A12 1963

Yhteinen sahdin- eli oluenteko Linnunlihan säilöminen Nimipäivän vietto

A18 1973

Tunnetteko vielä perinteellisiä juhlatapoja (juhlia, joissa käytetty alkoholia)

A22 1985

Ruokaleivän valmistus

Pappilakulttuuria koskevat kyselyt

KYSELUN NUMERO JA JULKAISUVUOSI

AIHEET

1967

Vapunpäiväperinteet pappiloissamme

1968

Pappilan puutarha

1969

Pappilan ruokatalous

1970

Olutjuusto ja ölsupa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aineistot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon

Laajuus: 1079 yksikköä, 4 sidosta, 296 vastaajaa

on kerätty 1800-luvulta lähtien erilaisia, suomalaiseen elä-

Tietoja sisällöstä: Kansanomaisten leivonnaisohjeiden

mänmenoon liittyviä aineistoja. Aineistojen hakemistoihin

keruukilpailu.

voi tutustua osoitteessa http://www.finlit.fi/kra/.

Järjestäjät: HM Hyvän Maun Leipomo Erillishakemistot: Aineistosta on topografinen kortisto, jo-

Käsikirjoitusten aineistoluettelo

ka on järjestetty perinnealueittain. Kortissa on vastaajan nimi, osoite sekä viite yksikkönumeroon sidoksissa E 267 - E

Paikallisten tarinain ja muistojen kilpakeräys 1937

270.

Sijainti: PK Laajuus: 9430 yksikköä, 51 + 4 sidosta kirjeenvaihtoa

Juhlaruokamme -lomakekysely 1966

ym., 463 vastaajaa

Sijainti: Juhlaruokamme Laajuus: 43 kansiota

Kansanomaiset leivonnaiset 1961

Järjestäjät: Suomen kulttuuri- ja kielikartasto

Sijainti: E 267-270 HM-Leipomo

Erillishakemistot: Järjestetty paikkakunnittain aakkosiin.

Savon Sanomat. Sananparret 1990

IX Yhteiskunta, kyläyhteisö, elämäntavat

Sijainti: Sitomaton 3

a) Asutus- ja paikallishistorian kyläyhteisötutkimukset

Laajuus: 4248 sivua, 546 vastaajaa

b) Elämäkerrat ja henkilöhahmot

Tietoja sisällöstä: Savon Sanomien sananparsikilpailun

c) Elämäntavat ja työjärjestys

aineisto.

d) Talkoot

Järjestäjät: Savon Sanomat

e) Joukkotappelut

f) ”Uudet elämänmuodot”

g) Kirkko ja koulu

Lapsuuden ruokamuistot 1998. Tietoja sisällöstä: Finfoodin ja Merja Sillanpään järjestämä keruu, yli 1000 vastaajaa eri puolilta Suomea

X Erilaisia aiheita koskevia kansatieteellisiä keräelmiä tietyillä aloilta

Käsikirjoitukset, kansatieteellinen aineisto

a) Sekalaisia

b) Valokuvia, piirroksia, puumerkkejä

Kansatieteellinen eli E-aineisto: Kortit ovat viitekortteja, joissa on lähdeviite ja lyhyt luon-

Käsikirjoitukset, historialliset tarinat

nehdinta sisällöstä. Topografinen hakemisto on paikkakun-

ja paikallistarinat

nittain aakkosjärjestyksessä. Teemahakemisto jakautuu seuraaviin ryhmiin:

Historiallisten tarinoiden ja paikallistarinoiden kortisto sisältää kertomuksia historiallisista henkilöistä, paikoista ja

I Elinkeinot

tapahtumista.

a) Hylkeenpyynti

Vuonna 1965 laaditussa kortistosysteemissä tarinat on jaet-

b) Kalastus

tu seitsemään pääryhmään, jotka on löydettävissä myös

c) Metsästys, aseet, petoeläimet

paikkakunnan mukaan:

d) Kotieläinten hoito, teurastus, paimenet

e) Maanviljelys, kaskeaminen, puinti, elojuhlat

S. Asutus

f) Metsätalous, tervanpoltto

T. Luonto U. Uskonto

II Kodinhoito ja ruokatalous, nautintoaineet,

V. Rikos ja rangaistus

syöpäläisten hävittäminen

W. Epätavalliset ihmiset X. Yhteiskunta

III Kulku ja kuljetus, kauppa ja markkinat IV Käsityöt, kotiteollisuus, tekstiilit

a) Miesten käsityöt ja työvälineet,

kotiteollisuus, ammattimiehet

b) Naisten käsityötekniikka ja tekstiilit, värjäys

c) Vaatetus, muoti

V Rakennukset, rakennustekniikka, rakennusten käyttö, kaivot VI Sisustus, valaistus, tulenteko, talouskalut ja mitat VII Elämänkaudet ja juhlat

a) Syntymä, lastenhoito, kasvatus

b) Kosinta ja häätavat, nuorten

seurustelu (mallassaunat, keinut ym.)

c) Kuolema, hautajaiset, hautausmaat, karsikot

d) Vuotuisjuhlat ja merkkipäivät

VIII Kansanrunous ja muu kansantietous

a) Ajanlasku, vuotuisjuhlat, merkkipäivät ja sää

b) Kansanmusiikki

c) Leikit, pelit ja urheilu

d) Parannustavat, taiat, uskomukset

Z. Vainoajat ja sodat

Kansallisarkiston resepti- tai taloudenhoitokirjat SING./SIJAINTI

NIMI

AINEISTO

595.29

Elin Lindfors

Receptbok, Hushållshjepreda för Wilhelmina Mellin, 1813

667.6

Signe Mörne

Matrecept

871.14.3

Aina Nyberg

Notesböcker med recept etc.

850

Olga Lindqvist

Hushållshäften (3 st), 1893

858

B. Landgrén

Receptböcker (2 st)

895 (map16)

Aminoff

Anteckningsbok för matrecept (Charlotta E. Colliander)

950

Werna Ulfors

Hushållsböcker (1937, 1947, 3 st)

Strömborg1.2.3.

Selma Strömborg

Hushållsjournal 1882-1886 (1st)

Strömborg1.2.3.

Lisa Allardt

Kokbok med bl.a. F. Runebergs kaka(?) etc.

1020

Fr. Runeberg

Hushållskladd 1835-39

SLS

Elin Lindfors

Hushållsbok 1864

SLS

Olga Lindqvist

Björkudds kokbok 1893 – 1894

SLS

Alma Lindfors

Hushållsrön, sekelskifte

Louise Estlander Stensböl

Mimmi Rotkirch

1810-1820 t.

Stensböle 1708

KIRJALLISUUSLUETTELOITA JA AINEISTOVIITTEITÄ KARTANOISTA, HERRASVÄESTÄ JA PORVARISTOSTA 1700−1900-LUVUILTA Kirjallisuusluetteloon on liitetty sijaintipaikka Jyväskylän yliopiston kirjastossa (suluissa) lähteen perässä, jos se vain on tiedossa. kokonaan tummennettu teksti = lähde sisältää tietoa Mikkelin ja Savon seudun kartanoista

Tutkimuskirjallisuutta Ahlbäck, Ragna 1946: Gods och herresäten i Finland. Helsinki: Söderström. (TAIH Rarit Ahlbäck) Alexeieff Langhoff, Joura 2006: Återsken: historien om Maroussia Langhoff, hovfröken i S:t Petersburg. Mariehamn: PQR-kultur. (Undertitel på pärmen: Historien om Maroussia Langhoff, hovfröken i S:t Petersburg och Georges Alexeieff, rysk officer i fransk underrättelsetjänst) Amberg, Anna-Lisa 2003: Kotini on linnani – kartano ylemmän porvariston omanakuvana. Esimerkkinä Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen suunnittelema Suur-Merijoki vuodelta 1904. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. (Pääkirjasto. 2. krs. Lukusalikäyttö, P Aik III Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja ; 111) Arkio, Leena 1972: Tuomarinkylän kartano. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo. (VK) Arni, Annikki 1953: Muistat sie viel? Helsinki: Mantere. (Puntalan kartano, Ristiina) (VK) Aurora Karamzin: aristokratian elämää. 2006. Espoo: Espoon kaupunginmuseon tutkimuksia. Helsinki: Otava. (VK) Blåfield, Martti 1998: Alikartano - Furugård: opas. Helsinki : Museovirasto. (VK) Blåfield, Martti ja Terttu Heikkilä (toim.) 1990: Mäntsälän Saaren kartano. Mäntsälä: Mäntsälän kunta.(VK) Brunou, Kai ja Erkki Freyberg 1984: Rikantila-Peltola 1726–1944. Mikkeli. (VK) de la Chapelle, Gun 1993: Kartanoruokia. Helsinki: WSOY. (VK) (Wehmaan kartano) Dahl, Kaj ja C. J. Gardberg 1989: Suomen kartanoita. Helsinki: Otava. (VK ja Pääkirjasto. 2. krs. Lukusalikäyttö.P Ls Hist Suom Gardberg C. J.) Donner, Jörn 2002: Kärlekens ingenmansland: en berättelse om Minette Munck och orienta. Stockholm: Atlantis. (aateli, Suomi, kirjeenvaihto, rakkauskirjeet, henkilöhistoria, Minette Donner, Otto Donner, Karl Fredrik Eneberg, Waldemar Eneberg) Ekroos, Gunvor 1970: Oi niitä aikoja. Oi niitä ruokia. Pieniä pakinoita suurista herkuista. Tampere: Lehtimiehet Oy. (VK) (vapaaherratar Anna Maria Ehrensvärd S 3.9.1744, K 17.9.1814 Bromma, Tukholma; aviomies Savon jalkaväkirykmentin majuri Gustaf Fredrik Palmfelt S 1725, K 1772, Liukkolan kylä, Otava.) Elio, Keijo 1973: Otto Kaarle von Fieandt - suomalainen upseerikouluttaja. Helsinki: Suomen historiallinen seura. (P Ls Hist Suom Historiallisia tutkimuksia 91 jaVK)

Etelä-Savon rakennusperintö. Kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet. 1984. Mikkeli. (VK) Favorin, Martti 1975: Mäntyharjun historia I 1860-luvulle. Mikkeli 1975. (II krs. Paikallishistoriat) Favorin, Martti: Mäntyharjun historia II 1860-luvulta 1980-luvulle. Mikkeli 1983. (II krs. Paikallishistoriat) Fieandt, Kai von 1988: Perhekohtaloita sadan vuoden takaa / Kai von Fieandt. Oulu: Pohjoinen. (Kylälahden kartano, Ristiina) (VK) – Kylälahden kartanosta jonkin verran, lähinnä Eva Alexandra von Fieandtin (os. von Essen) kirjeenvaihtoa äitinsä ja veljensä kanssa; Liliukset, Poppiukset, von Fieandit, von Essenit, Qvistit, Ramsayt, Gripenbergit, Eklundit (Kangasniemi) ja Hornborgit (Kenkävero); mainitaan mm. Puumala-kakku (?) ja vihreä juusto (?) Finlands ridderskaps och adels kalender. Suomen ritariston ja aatelin kalenteri. Fredrikson, Erkki 1986: Roonit ja vohvelit. Jyväskylä: Keski-Suomen Museo. Freese, Simo ja Johanna Nurminen 2006: Vuojoki: kartanon restaurointi. Helsinki: Rakennustaiteen seura. (VK) Gadd, Pia 2009: Frillor, fruar och herrar: en okänd kvinnohistoria. Rimbo: Fischer & Co. (Ei saatavuustietoja) (Ruotsin aateliset, kuninkaalliset, rakastajatar-kulttuuri) Gardberg, C. J. 2002: Kivestä ja puusta: Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja. Helsinki: Otava. (Joroisten Frugårdin kartanosta) (VK) Gardberg, C. J. ja Kaj Dahl, Kaj 1990: Suomen kartanoita. Helsinki: Otava. (Joroisten Frugårdin kartanosta) (II krs. P Ls Hist Suom Gardberg C. J.) Gardberg C. J. 1989: Kartanoita ja kesähuviloita. Teoksessa Ars Suomen taide 4. Helsinki: Otava, 47–65. (II krs. P Ls Taide fol Ars) Grotenfelt, Nils G 2003: Takaisin Wehmaan kartanoon: herraskartano sodan varjossa. Helsinki: WSOY. (VK) – Juvan Wehmaan kartanosta 1920-luvulta II maailmansodan vuosiin Grotenfelt, Nils G.1997: Hovista kartanoksi itsenäistymisen vuosina 1916–1923. Helsinki: WSOY. (VK) Grotenfelt, Nils G. 1995: Hovi Savossa. Helsinki: WSOY. (VK) Grotenfelt, Nils G. 1994: En berättelse från Savolax / Nils G. Grotenfelt. Helsinki: Söderström. (Wehmaan kartano, Juva) (VK) Grotenfelt, N. Karl 1946: Järvikylä. En savolaxgårds öden under fem sekel. Warkaus. (VK) Grotenfelt, N. Karl 1931: Joroinen I. Muistojulkaisu pitäjän 300-vuotisjuhalaan 6.8.1931. Warkaus. (VK) Grotenfelt, N. Karl 1928: Joroisten Järvikylän kartano 1541–1928. Mikkelissä: Mikkelin uusi kirjapaino. (VK, nide sitomossa) Grotenfelt, N. Karl 1928: Järvikylä gods i Jorois 1541-1928. St. Michel: Mikkelin uusi kirjapaino. (VK) Gulin, A. L.1925: Ristiinan rovastin seitsemän vuosikymmentä. Helsinki: WSOY. (VK) Haara, Pekka 1998: Anttolan hovi. Säteristä kunnantilaksi. Mikkeli: Anttolan kunta. (VK) Haikonen, Iris ja Erkki Teräväinen 2006: Kartanon mailla. Sätereitä ja rälssimiehiä. (VK) Hakala, Pertti 2002: Pertsa: ystäväkirja Pertti Vuoriselle 3.6.2002. Helsinki: omakustanne. (VK) Haartman, Carl von 1971: Slag i slag. Ekenäs: Ekenäs tryckeri aktiebolags förlag. (adel: Finland, filmregissörer, memoarer, soldater) Harvilahti, Anja 2002: Valkoisen kaapin tarinoita. Helsinki: Otava. (Inkilän kartano, Juva) (VK) Hedvig, Elisabeth Charlotta 1907: Hedvig Elisabeth Charlottas Dagbok 1789-1792. Öfversatt och utgifven Carl Carlson Bonde. P. A. Norstedt & Söner, Stockholm 1907. Heikkilä, Ilkka 1995: Heinänsiementä Vuojoen pelloille: kapteeni Lars Magnus Björkenheim Vuojoen kartanon maatalouden uudistajana / Ilkka Heikkilä. Turku: Turun yliopisto. (VK) Helminen, Helmi 1962: Tuomarinkylän kartano ja museo. Helsinki: Helsingin kaupungin museo. (ei vapaakappalekokoelmassa, ehkä Museovirastossa) Helmisaari, Arimo ja Sirkku Pihlman 2008: Kartanon väen syksy: Yläneen Vanhankartanon työväki muistelee. Turku: Turun yliopiston museologian oppiaine. Herrgårdar i Finland. Helsingfors: Söderström & co. förlagsaktiebolag. Etelä-Savoa käsittelevä viides osa kirjasta Herrgårdar i Finland, 1922. ( Örnevikin kartano, Paajalan kartano, Järvikylän kartano, Frugårdin kartano, Joroinen, Wehmaan kartano, Juva) (ei saataavuustietoja) Honka-Hallila, Leena (toim.) 1996: Vesilahti 1346–1996. Jyväskylä: Gummerus. (II krs. Paikallishistoriat) Hovi, Toivo 1962: Nuoren Uki-Jysyn oloa ja elämää; Muita kertoelmia menneiltä ajoilta. Helsinki: Taikajousi. (Koskenhovin kartano, Joroinen) (ei saatavuustietoja) Häggman, Kai 1994: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 179. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. (P Ls Hist Suom Historiallisia tutkimuksia; 179) Hämynen, Tapio 1986: Heinäveden historia I. Heinäveden historia vuoteen 1865. Joensuu. (II krs. Paikallishistoriat) Ilmakunnas, Johanna 2011: Kartanot, kapiot, rykmentit: erään aatelissuvun elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (P Hist Skand Ilmakunnas ja VK) Iltanen, Jussi 2008: Kartanot. Helsinki: Karttakeskus. (Anttolan hovista) (VK) Immonen, Antti J. 1974: Järvikylän kartano 1674–1974. Warkaus: Warkauden kirjapaino. (VK) Innamaa, Kerttu 1943: Porvari- ja elinkeinoelämää Naantalissa 1700-luvulla. Ylipainos Naantalin Muistojulkaisusta. (VK) (elintarvikkeista, elinkeinoista 1700-luvulla) Itkonen, Tarja 2003: Joroisten Järvikylän kartanon maatalouden muuttuminen 1900-luvulla. Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos. Pro gradu -tutkielma: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/8093/G0000249.pdf?sequence=1 Ivars, Marja 2005: Puistonäkymiä Museoviraston kartanoissa ja nähtävyyksissä. Helsinki: Museovirasto. (VK) Ivars, Marja 1997: Näköaloja Urajärven kartanoympäristöön. Helsinki: Museovirasto. (nide kadonnut) Jutikkala, Eino 2003. Artikkeli kartanoiden tapakulttuurista teoksessa Kaikuja Hämeestä. Jutikkala Eino ja Gabriel Nikander (toim.) 1939–45: Suomen kartanot ja suurtilat I-III. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kustannusosakeyhtiö Kivi. ( P Ls Hist Suom Jutikkala) Kalima, Eino 1962: Sattumaa ja johdatusta. Porvoo. (varastolaina) Katsaus Anttolan Hovin historiaan. Moniste. S. n., 199?. Mikkelin kirjasto? Klinge, Matti 2006: Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa. Helsiki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (VK) Knapas, Rainer 2008: Monrepos: ranskalaisen kulttuurin pohjoinen keidas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (VK) – Viipurin Monrepon kartanon ja Nicolayn suvun vaiheista 1700- ja 1800-luvuilla, ja kirjastosta, kirjasto kokonaisuudessaan Kansallisarkistossa Knuth, Selim 1997: Lautsian kartanon 500 vuotta: kruunun ratsutilasta aateliskartanoksi ja lopulta lomakodiksi. Helsinki: Edita. (VK) Kuuliala, Annamaija 1998: Sydämeen piiloutunut mennyt aika: elämää ja ihmisiä Sääksmäen Rapolassa. Valkeakoski: omakustanne. (VK) Kuurne, Jouni 2008: Louhisaaren linnan talousreseptit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (VK) (Louhisaaren linnan vanha reseptivihko noin vuosilta 1770–1850 SKS: ” Louhisaaren linnan arkistossa säilyneessä talousreseptikirjassa on lähes 200 reseptiä ja ohjetta ruoanvalmistukseen, sairauksien hoitoon ja yleiseen taloudenpitoon. Kirjasen sivuilla annetaan moninaisia ohjeita anjovisten säilönnästä sianpääsyltyn valmistukseen ja viinanpoltosta kankaiden värjäämiseen. Omat lukunsa on omistettu erilaisten lääkkeiden, hoitavien kääreiden ja voiteiden valmistamiseksi ihmisille ja eläimille. Moni ohje perustuu niitä kirjanneiden henkilöiden omiin kokemuksiin, ei niinkään tarkkoihin mittoihin – erääseenkin reseptiin on lisätty: ”Kokenut tekijä tietää, miten paljon laitetaan, aloittelija kokeilee. Käsikirjoituksen mielenkiintoisuutta ja merkitystä lisää se, että sitä ovat täydentäneet useat henkilöt 1700-luvun lopusta 1800-luvun puoliväliin. Linnan asukkaista mm. kreivi Carl Erik Mannerheim ja hänen vaimonsa ovat todistettavasti tehneet merkintöjään kirjaan. Reseptikokoelmaa elävöittää aikalaisgrafiikasta ja maalauksista koostuva kuvitus.”)

Koskinen, Helinä 2003: Sääksmäen Rapola: kasvisto ja pihapiirit . Helsinki: Museovirasto. (VK) Koskinen, Riitta 2006: Kartanoita ja porvariskoteja: sisustuksia ja tapakulttuuria 1800-luvun Suomessa. Helsinki: WSOY. (VK) Koskinen, Riitta 2003: Säätyläiskoti Suomessa: sisustuksia, historiaa ja tapakulttuuria 1700-luvulta. Helsinki: WSOY. (Frugårdin kartanosta) (VK) Kuulin kerran kerrottavan: Kotiseutumuistoja Tuukkalan - Porrassalmen - Kyyhkylän seudulta. Mikkeli: Kyyhkylän tuki- ja perinneyhdistys, 1999. Kyyhkylän kartano, Mikkeli. Kölhi, Pirjo 1996: Härskiänsaaren kartano 1641–1991.Helsinki: Lönnberg. (VK) Kölhi, Pirjo 1987: Lauritsalan kartano 1680–1986. Lappeenranta: Etelä-Saimaa. (VK) Lagerstam, Leena 2008: Laukon kartanon keittiössä. Vammala: Laukko Histricum. (VK) Lagerstam, Liisa 2007: A noble life. The Cultural Biography of Gabriel Kurck (1630–1712). Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora 349. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Lahtinen, Anu 2007: Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470–1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (P Ls Hist Suom Bibliotheca historica ; 108) Laine, Tuija 2006: Kolportöörejä ja kirjakauppiaita. Kirjojen hankinta ja levitys vuoteen 1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Pääkirjasto. Kirjat. 2. krs. Laina-aika 28 vrk.) Langebek, Jakob: En dansk rejsendes skildring af Finland i det 18 århundrede. Toim. Julius Clausen. Förhandlingar och Uppsatser 6. Skrifter utgiven av SLSiF 20. Lappalainen, Mirkka 2005: Suku, valta, suurvalta: Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Helsiki: WSOY. (Pääkirjasto. Lukusalikurssikirjat. 1.krs. Käsikirjat) Lappalainen, Pekka 1961: Pieksämäen seudun historia I. Pieksämäki. (II krs. paikallishistoriat) Lappalainen, Pekka 1970: Säämingin historia I:1. Pieksämäki. (II krs. paikallishistoriat) Lappalainen, Pekka 1972: Säämingin historia I:2. Pieksämäki. (II krs. paikallishistoriat) Lavonen, Petri 2006: Åminne: Halikon Joensuun kartanon historiaa keski- ja uuden ajan vaihteesta nykypäiviin. Jyväskylä: Gummerus. Lehmusoksa, Risto ja Ritva Lehmusoksa 2008: Vuoksen lohta ja Pietarin kaviaaria. Imatran seudun gastronomiaa ja kartanoelämää. Helsinki: Otava. (VK) Lehmusoksa, Risto ja Ritva Lehmusoksa 1999: Keisarillisen Pietarin keittiö = Kuhnja Imperatorskogo Sankt-Peterburga. Helsinki: Otava. (VK) Lehmusoksa, Risto ja Ritva Lehmusoksa 2003: Mannerheimin pöydässä. Helsinki: Gummerus. (VK) Lehtonen, Eeva-Liisa 1994: Säätyläishuveista kansanhuveiksi, kansanhuveista kansalaishuveiksi - Maaseudun yleishyödyllinen huvitoiminta 1800-luvun alusta 1870-luvun loppuun. Helsinki: Suomen historiallinen seura. (VK) (mainintoja: Järvikylä, Paajala, Kotka, Frugård) Leimu, Pekka 1994: Arki ja ympäristö: Matti Räsänen 60-vuotta 8.5.1994 (Hugo von Heideman ja Urajärven kartanomiljöö / Teppo Korhonen). Turku : Turun yliopisto. (VK) Leino, Eino 1998: Vanajanlinna. Hämeenlinna: Karisto. (VK) Lepistö, Vuokko 1990: Sata vuotta Tampereen talouskoulussa. Jyväskylä: Gummerus. (VK) Lepistö, Vuokko 1994: Joko Teillä on primuskeitin? Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Helsinki: Suomen historiallinen seura. (P Ls Hist Suom Historiallisia tutkimuksia 181) Liedon Vanhalinna. 1966. Turku : Turun yliopiston Vanhanlinnan museolautakunta. (VK) Lindqvist, Herman 2010: Axel von Fersen. Stockholm: B. Fische. (Suomenkielisenä: Axel von Fersen: hurmuri ja herrasmies, suom. Seppo Hyrkäs. (VK) (1700-luku, 1700-talet, aateli: Ruotsi: 1700-luku : 1800-luku, elämäkerrat: upseerit: Fersen, Axel von.) Lounasmaa, Viktor 1910: Elämäni taipaleelta. Muistelmia. Porvoo: WSOY. (VK) (Mainintoja Savon kartanoista) Lounatvuori, Irma ja Marja Terttu Knapas (toim.) 2005: Louhisaaren kartano. Helsinki: Museovirasto. (Ei saatavuustietoja) Lounatvuori, Irma (toim.) 2004: Fagervikin puutarhojen vuosisadat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (VK) Lounatvuori, Irma ja Sirkku Dölle 2008: Signe Brander Suomen kartanoissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Museovirasto. (VK) Lähde, Hannu 1988: Mikkelin Emola n. 1865-1960. Mikkeli: Mikkelin kaupungin museot. (VK) Lönnrot, Elias: Vaeltaja eli muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. (Elias Lönnrotin matkat I osa.) Helsinki 1902. (VK) Lönnqvist, Bo 2007: En finsk adelssläkts öden: Standertskjöld - Standertskjöld-Nordenst. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland. (VK) Lönnqvist, Bo 2000: Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla. Helsinki: Schildts. (VK) Lönnqvist, Bo 1978: Finländskt herrgårdsliv. En sammanfattning. Finlands herrgårdsliv. En etnologisk studie over Karsby gård i Tenala. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland. (VK) Manninen, Antero: Kangasniemen historia I. Pieksämäki 1953. (II krs. Paikallishistoriat) Metsäranta, Pirjo (toim.) 2010: Linnoista lähiöihin: rakennetut kulttuuriympäristöt Suomessa. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (VK) Mickwitz, Joachim 2007: Aatelissuku Carpelan 600 vuotta. Turku: Turun maakuntamuseo. (VK) Mielonen, Asko: Heinäveden talonhaltijaluettelo. (Heinäveden historia vuoteen 1865.) Joensuu 1986. (II krs. Paikallishistoriat) Munsterhjelm, Jacobina Charlotta: Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker 1799-1801. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland (1970). Mäkeläinen, Eva-Christina 1972: Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Helsinki: Suomen historiallinen seura. (kartanot Juva, Rantasalmi, Joroinen) (P Ls Hist Suom Historiallisia tutkimuksia ; 86) Nieminen, Merja ja Irma Lounatvuori 2009: Åminne : kartanon historia ja päärakennuksen restaurointi. Salo: Lönnberg Print. (VK) Nikander, Gabriel ym. 1929: Herrgårdar i Finland III. Helsingfors: Söderström. (VK) Nirkko-Leskelä, Tyyne 2000: Esko Pekonen Leniuksen isäntä. Pieksämäki. (VK) Niukkanen, Marianna 1997: Perniö – kuninkaan ja kartanoiden pitäjä. Helsinki: Helsingin yliopiston arkeologian laitos, Helsingin yliopiston taidehistorian laitos, Perniön kunta. (VK) Norrhem, Svante 2007: Ebba Brahe: makt och kärlek under stormaktstiden. Lund: Historiska media. (kvinnor, 1600-talet, adel, biografier, Sverige, Ebba Brahe, historia, kvinnans ställning, stormaktstiden) Nuorteva, Jussi 1983: Suomalaiset muistokirjat ja muistokirjamerkinnät ennen isoavihaa. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Nygård, Toivo 1989: Suomen palvelusväki 1600-luvulla. Palkollisten määrä, työ, palkkaus ja suhteet isäntäväkeen. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. (Pääkirjasto. Kirjat. 2. krs. Laina-aika 28 vrk.; P Ls Hist Suom Historiallisia tutkimuksia ; 150) Orro, Leena (toim.) 1922: Juvemmalle. Juhlakirja Juvan täyttäessä 550 vuotta. Juva: Juvan seurakunta. (VK) Parland-von Essen, Jessica 2005. Behagets betydelser: Döttrarnas edukation i det sena 1700-talets adelskultur. Möklinta: Gidlund. Peltonen, Kaarina 2001: Niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä: Eugénie Zilliacus ja hänen sukunsa. Jyväskylä: Gummerus. (VK) Perkko, Mariliina 1997: Elämää Albergan porvariskartanossa. Alberga. Espoo: Espoon kaupunginmuseo, 78–108. (VK) Perkko, Mariliina 1997. Arkea ja juhlaa Albergan aateliskartanossa. Alberga. Espoo: Espoon kaupunginmuseo, 4–15. (VK) Pessi, Väinö 1970: Kartano- ym. yksityiset juustolat. Helsiki: omakustanne. (VK) Pirinen, Kauko 1982: Savon historia II:1. Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1543–1617. Kuopio: Kustannuskiila. (II krs. Paikallishistoriat) Platen, Carl Henrik von 1995: Stedingk. Helsingfors: Atlantis.

Poppius, Liisa 1957: Juvan historia. Juva. (II krs. Paikallishistoriat) Poppius, Liisa 1935: Hatanpään kartano ja sen omistajat neljän viimeisen vuosisadan aikana. Tampere tutkimuksia ja kuvauksia II. Tampere: Tampereen Historiallinen Seura. (VK) Pulkkinen, Katri (toim.) 1988: Ristiinan Mieluan menneisyyttä. Mikkeli. (VK) Puntanen, Pia 1999: Loukion hovi. Jyväskylä: Gummerus. (VK) Puntanen, Pia 1993: Mannerheimin saappaanjäljillä. Mikkeli: Helsingin yliopisto, maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. (VK) Rahikainen, Marjatta ja Kirsi Vainio-Korhonen 2006: Työteliäs ja uskollinen: naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Pääkirjasto. Kirjat. 2. krs. Laina-aika 28 vrk) Rasila, Viljo, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) 2003: Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. (P Ls Hist Suom Suomen maatalouden ..., Pääkirjasto. Kirjat. 2. krs. Laina-aika 28 vrk.) Rasila, Viljo 2007: Suomen kartanolaitoksen viimeinen vaihe. Esitelmä akateemikko Eino Jutikkalan 100-vuotismuistojuhlassa 24.10.2007. Suomalainen Tiedeakatemia. Vuosikirja 2007. (http://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-1389437) Rasila, Viljo 2000: 1900-luvun kartanolaitos. Puhe Satakunnan Maanviljelijäin Klubin 100-vuotisjuhlassa 16.6.2000. Rasila Viljo, Tampereen historia II. 1840-luvulta vuoteen 1905. Tampereen kaupunki, Tampere 1984. Riihonen Eeva, Kaukajärven tarinoita. 1995. Rissanen, Elina 2011: Paronit aikalaissilmin. Muistitietotutkimus Kankaisten kartanon viimeisistä vapaaherroista Claes ja Claes Fredrik Aminoffista. Turku: Turun yliopisto. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Pro gradu-tutkielma. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69920/gradu2011elinarissanen.pdf?sequence=1 Roponen, Jorma 1999: Järvenpään mylly. 200 vuotta juvalaista myllyhistoriaa. Nurmijärvi. (Wehmaan kartano) (VK) Rosengren, Carola 2003: Unelmana kesä. Huvilaelämää Ruissalossa 1910-luvulla. Turku: Turun yliopisto. (VK) Ruoff, Eeva 2001: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Helsinki: Otava. (VK) Rytkönen, A. 1912: Murtotietoja Mikkelistä. Mikkeli: Kustannusosakeyhtiö Valonvalta. (VK) Sairilan seudun historiaa, perinnettä ja nykyaikaa. Moniste 1991. (Kysy Wirilanderilta) Salmela, Liidja 1981: Antellin neidit ja heidän koulunsa 1854–1914. julkaisematon käsikirjoitus 1984. Mikkelin kaupunginkirjasto. Etelä-Savon maakuntakirjasto. Saloheimo, Veijo: Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa 1617–1721. Jyväskylä 1990. Salovaara, Kalevi 1999: Ruhtinattaren tarina. Ruhtinatar Natalia-Lopenchin-Demidoffin elämän vaiheita 1886–1957. Mikkeli. (VK) Saressalo, Lassi ja Marja-Liisa Vilppo 1986: Kartano meren rannalla: elämää ja historiaa Ala-Lemussa. Turku : Turun porvarillinen kulttuuriyhdistys. (VK) Schildt, Sanna 2007: Kohteena kartano: kartanokulttuuri Pohjois-Kymenlaakson voimavarana. Kouvola: Kymenlaakson ammattikorkeakoulu. (VK) Seppälä, Anu 1995: Isa Gripenberg: aatelisnaisen tarina. Helsinki: Otava. Siukonen, Jyrki 2006: Mies palavassa hatussa: Professori Johan Welinin maailma. Helsinki: SKS. (VK) Soini, Yrjö 1967: Haikon kartano vuosisatojen saatossa 1362-1966. Helsinki: Vuoristo oy. (VK) Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia. Rantasalmi 1954. (II krs. Paikallishistoriat) Stenius, Lisbeth 1994: Oss människor emellan. Helsingfors: Schildt. (Grotenfelt (Suku) ; Stenius, Lisbeth ; Villa lante, Järvikylän kartano, Joroinen) (VK) Stjernvall-Järvi, Birgitta 2009: Kartanoelämää Itä-Hämeessä. Jyväskylä: Gummerus. (VK) Stjernvall-Järvi, Birgitta 2007: Kartanoarkkitehtuuri osana Tandefelt-suvun elämäntapaa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. (P Ls Jy Jyväskylä studies in humanities ; 75 ja VK) Stjernvall-Järvi, Birgitta 1995: Virtaan kartanot Sysmän kartanoyhteisössä 1800-luvulla. Lahti: Lahden kaupunginmuseo. (VK) Sprengtporten, Yrjö Maunu 1882: Yrjö Maunu Sprengtporten’in, Suomen kenraalikuvernöörin virallista kirjeenvaihtoa vv. 1808−1809. Todistuskappaleita Suomen historiaan. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Suomen kulttuurihistoria III: Säätyläiskoti. Suomen maatilat. Tietokirja maamme keskikokoisista ja suurista maatiloista. 4. osa, Kuopion, Mikkelin ja Viipurin läänit. 1932. Helsinki: WSOY. (Pääkirjasto. 3. krs. Lukusalikäyttö.; P Ls Maat Suomen maatilat ja VK) Suolahti, Gunnar 1991 [1925]: Elämää Suomessa 1700-luvulla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Pääkirjasto. Kirjat. 2. krs. Laina-aika 28 vrk., P Hist Suom Suolahti ja VK) Suolahti, Gunnar 1919: Suomen papisto 1600 ja 1700luvuilla. Helsinki: WSOY. (VK) Suolahti, Gunnar 1912: Suomen pappilat 1700-luvulla. Helsinki: WSOY. (Pääkirjasto. 3. krs. Lukusalikäyttö., P Ls Kirkkohist Suolahti ja VK) Suolahti, Gunnar 1913: Vuosisatain takaa. Kulttuurihistoriallisia kuvauksia 1500–1700-luvuilta. Helsinki: WSOY. (II krs. P Ls Hist Suom Suolahti, ja VK) Suuri maatilakirja IV. Kymen ja Mikkelin läänit. 1965. Helsinki: Kustannustuote. (VK) Söderhjelm, Werner 1900: Karl August Tavaststjerna. Helsingfors. (VK) Tandefeld, Henrika 2010: Sarvlax : herrgårdshistoria under 600 år. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland. (VK) Tandefeld, Henrika 2009: Porvoo 1809 : juhlamenoja ja tanssiaisia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (lainakappale 2. krs ja P Ls Hist Suom Tandefelt, VK) Tandefeld, Henrika 2003: Keisarinna ja kuningas: Katariina II ja Kustaa III Haminassa 1783. Hamina: Haminan kaupunginmuseo. (VK) Taskinen, Terhi 1996: Lampilan kartano vuosisatojen saatossa. Mikkelin Ammattikorkeakoulu, Liiketalouden instituutti. (Ei saatavuustietoja) Tigerstedt, E. S. 1910: Haapaniemi krigsskola, dess lärare och elever: anteckningar, handlingar, bref och matrikel. Helsingfors: Söderström. (VK) Tirranen, Hertta, Tyyni Vahter ja Teppo Korhonen 1979: Urajärven kartanomuseo. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. (VK) Tuominen, Pirjo 1988: Backas: kartano elää. Helsinki: Tammi. (VK) Uotila, Kari 2000: Vesilahden Laukko: linna, kartano, koti. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura. (VK) Vainio-Korhonen, Kirsi 2008: Sophie Creutzin aika: aateliselämää 1700-luvun Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Pääkirjasto. Kirjat. 2. krs. Laina-aika 28 vrk. ja VK) (Henkilöitä: Merthen Eva; Escholin Helena; Forsel Elisabeth; Zetterberg Margaretha; Öberg Maria; Maria Juhontytär; Creutz Sophie; Augustin Maria; Munsterhjelm Jacobina Charlotta; Krook Christina; Falck Eva, Asiasanat: 1700-luku; henkilöhistoria; naiset; sukupuoli; elämänkaari; naisen asema; sukupuoliroolit; yrittäjyys; ammatit; naishistoria; naistutkimus; mikrohistoria; historiantutkimus; historia; Suomi; Turku; käsityöläiset; kauppiaat; yrittäjät; opettajat; aateli; porvaristo; talonpojat; avioliitto; naimattomuus; elämäntapa) Vainio-Korhonen, Kirsi 2008: Suomen herttuattaren arvoitus: suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta. Helsinki: Edita kustannus. (VK) Vennonen Veikko (toim.) 1940: Elämää kartanon mailla. Vammala: Vammalan kirjapaino. (VK) Viikki, Raimo 2003: Joroisten historia I. Säätyläispitäjän vaiheet esihistorialliselta ajalta kunnallisen itsehallinnon alkuun 1860-luvulla. Keuruu: Joroisten kunta ja seurakunta. (VK) 50 vuotta Suur-Savon riistapoluilla. Suomen Metsästäjäliiton Suur-Savon piiri ry 1954–2004. Mikkeli: Teroprint Mikkeli. (VK) Vitsiälän alueen perinnekirja. 1986. Vitsiälän kylätoimikunta. (Löydön kartano, Puntalan kartano, Ristiina) (VK)

Vuokko, Eero 1956: Tuorlan kartano ja maanviljelyskoulu 1944–1956. Turku: Tuorlan maanviljelyskoulu. (Ei saatavuustietoja) Vuorinen, Marja 2001: Aateluuden semiotiikka, teoria ja käsite, aatelismiehen ideaalityypit ja populaarit demokratiateemat 1800-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Lisensiaatintyö. Helsingin yliopiston Talous- ja sosiaalihistorian laitos. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yhtei/lt/ vuorinen/aateluud.pdf Värtinen, Lea 2003: Kartanoelämää Urajärvellä: Urajärven kuva-albumi. Helsinki: Museovirasto. (VK) Väänänen, Kyösti 1978: Savon Prikaatin historia. Mikkeli: Savon prikaatin Kilta. (VK) Wirilander, Hannele (toim.): Kuulin kerran kerrottavan… Kotiseutumuistoja Tuukkalan – Porrassalmen – Kyyhkylän seudulta. Toinen korjattu painos. Mikkeli 2003. (Ei saatavuustietoja, kysy Wirilander) Wirilander, Hannele 1997: Kyyhkylä kautta aikojen. Mikkeli. (VK) Wirilander, Hannele 1982: Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Mikkeli: Mikkelin maalaiskunta ja Mikkelin seurakunta. (II krs. Paikallishistoriat) Wirilander, Hannele 1989: Ristiinan historia I. Esihistoriasta vuoteen 1865. Ristiina: Ristiinan kunta. (II krs. Paikallishistoriat) Wirilander, Kaarlo 1974: Herrasväkeä. Suomen säätyläistö 1721–1870. Helsinki: Suomen historiallinen seura. (P Ls Hist Suom Historiallisia tutkimuksia ; 93 ja VK) Wirilander, Kaarlo 1953: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718–1810. Virkatalonhaltijain luettelo. Helsinki. (II krs. P Ls Elämäk Suomi Wirilander ja VK) Wolff, Charlotta 2005: Vänskap och Makt. Den svenska politiska eliten och upplysningstidens Frankrike. Helssingfors: Atlantis. (VK) Åström, Anna-Maria 1980: Torpare och statare: gårdsorganisation och lönesystem på Frugård i Jorois. Helsinki: Helsingin yliopisto, kansatieteen laitos. (P Kansat Åström Anna-Maria ja VK) Åström, Anna-Maria 1993: Sockenboarne. Herrgårdskultur i Savolax 1790–1850. Helsingfors : Svenska litteratursällskapet i Finland. (Pääkirjasto. Kirjat. 2. krs. Laina-aika 28 vrk ja VK)

Artikkeleita

Ananasta talven keskellä. Satakunnan yrittäjä. – Huittisten sanomalehti 2007:9, 6. (VK, Satakunnan yrittäjä / julkaisija: Satakunnan yrittäjät ry.) Andersson, Brita 2006: Hommanäsin kartano: historian ja kulttuurien kohtauspaikka. –Maaseutumatkailu 2006:1, 24. (VK) Anero Eeva 1991: Kaukajärven kadotettua kartanoa etsimässä. – Tammerkoski 1991:9, 24–25. (VK) Erämo, Maija-Liisa 1985: Kytäjä, kartano josta puhutaan. – Avotakka 1985:12, 46–49. (VK) von Essen, Nils 1997: Näin upseerit 1700-luvun lopulla: majuri C. F. Rehbinder ja Pukkilan kartano. – Sotilasaikakauslehti Vol. 72, 1997: 2, 30–33. (VK) Frosterus, Sigurd 1930: Vanajan kartano. – Arkitehti 1930:12, 190–195. (VK) Galambosi, B. ja Galambosi, Zs. 2006: Turun akatemian professorit suomalainen puutarhakulttuurin luojina 1600−1700 -luvuilla: osa I. Maatiainen vol. 18 (2006) nro 4. s. 10−15. Haggrén, Georg 2002: Ruotsin ajan lopun kartanokulttuurin jäjillä Espoon Albergassa. – SKAS 2002:3, 20–29. Hartikainen, Merja 2007: Lähde aikamatkalle Jokioisten kartanopuistoon! – Maaseudun tulevaisuus. 2007: 1, 4. (VK) Helenius, Kyllikki 1989: Lempäälän Kukkolan kartano ja sen mennyt maailma. –Tammerkoski 1989: 6, 14–18. Holmroos, Altti 2001: Nuhjalan kartano – hallitsijoiden yöpymis- ja helpotuspaikka. – Suomen Turku Vol. 42, 2001:2, 26.(VK) Huvinen, Hannu 2003: Porlammin kartano – eristäytynyt edelläkävijä. – Orimattilan sanomat. 26.06.2003. (VK) Huhtanen, Marianna 1993: Kartanot kertovat, osa 1: historian kehystämä taiteilijakoti. – Et-lehti 1993: 5, 38–42. (VK) Huhtanen, Marianna 1993: Kartanot kertovat, osa 2: Pohjolan kartano: nykyaikainen maatalo. – Et-lehti 1993: 6, 94–99. (VK) Huhtanen, Marianna 1993. Kartanot kertovat, osa 3: Sarvilahden barokkilinna: kolmen suvun kartano. – Et-lehti 1993: 8, 58–63. (VK) Hupila, Irma 1992: Kartanon yrttimaa. – Kotipuutarha vol. 52(1992) nro 4. s. 192−193. Hupila, Irma 1992: Pukkilan kartanon ryytimaa. Teoksessa Hilkka Aro & Bertalan Galambosi (toim.) Mauste- ja rohdoskasvien markkinointi. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Julkaisuja nro 23. Hupila, Irma 1991: Pukkilan kartanon ryytimaa. – Frantsilan uutiset nro 2. s. 20−21. Häkli, Liisa 1997: Kesäpöytä on katettu Tertin kartanon tapaan. – Kotipuutarha Vol. 57, 1997: 6, 48–49. (VK) Häyrinen, Leena 1992: Monrepos elää. – Suomen kuvalehti. Vol. 76,1992: 23, 66–67. (VK) Jaakkola, Maarit 2004: Aikansa julkisin koti: Suur-Merijoen kartano oli pietarilaisperheen lomanviettopaikka ja suomalaisarkkitehtien taidonnäyte. – Helsingin sanomat, 4.1.2004.C 3. (VK) Jurvanen, Pertti 2003: Fagerströmin veljekset – itsenäisen Suomen esitaistelijat: duuman ja keisarin vastustus vei Waldemar ja Werner Fagerströmin vankilaan Pietariin. – Etelä-Saimaa. 7.12.2003, n:o 335, s. 16. (VK) Jurvanen, Pertti 2000: Olkkolan hovi, Savitaipale. – Karjala: puolueista riippumaton karjalaisten lehti. 4.5.2000, s. 3. (VK) Jussila, Anneli 1998: Voipaalan yrttitarha vaalii perinteitä. – Kotipuutarha Vol. 58 1998: 1, 64–65. Jussila, Anneli 1992. Käy yrttitarhaan...Historiallinen puisto uusii perinnettä. (Voipaalan kartano, Sääksmäki) Terve elämä vol. 25 (1992) nro 2. s. 40–42. Jääskeläinen, Lempi 1952: Saarelan hovista ja vähän muustakin. – Karjalan aamu. 1952, n:o 11–12, 10–12. (VK) Kauko, Reino 1996: Pyheen (Helgå) kartanon kellarit Mietoisissa. – Museotiedote. Vol. 17 1996: 3–4, s. 29. Knapas, Marja Terttu 1991: Kartanon historiaa. – Kotiseutu 1991: 1, 42–43. Kolu, Seppo 1997: Kertomus Honkolan kartanosta. – Esipolvia 4. Valkeakosken seudun sukututkijat ry:n julkaisuja. (Ei saatavuustietoja) Koppi, Aino 1999: Aika Pösö eli Hännilän kartanon herra. – Kurkijokelainen. 29.1.1999, n:o 4, s. 7. Koskimies, Y. S. 1959: Jokioisten kartanon arkisto. – Vuosikirja. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys. 1959, 136–152. (VK) Koskimies, Y. S. 1960: Jokioisten kartanon arkisto. – Vuosikirja.Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys. 1960, 42–48. (VK) Koskimies, Y. S. 1961: Jokioisten kartanon arkisto: 3. – Vuosikirja. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys. Vol. 30, 1961, 145–152. (VK) Koskimies, Y. S. 1962: Jokioisten kartanon arkisto: 4. – Vuosikirja. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys. Vol. 31, 1962, s. 150–154. (VK) Kuusanmäki, Lauri 1953: Miten Hatanpään kartanoa asuttiin vuosisadan vaihteessa. – Kotiseutu 1953: 1, 13–19. (II krs P Aik III k Kotiseutu ja VK) Laine, Tuija 1999: Von Nottbeck -suvun kirjasto, kappale eurooppalaista kulttuurihistoriaa – Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja. Vol. 87–88, 1997–1998 (1999), 213–269.(VK) Lehtiranta, Leila 2006: Kirjolan kartanon loiston päivät sammuivat talvisodan tuhoon. –Karjala: puolueista riippumaton karjalaisten lehti. 9.3.2006, n:o 10, s. 6. (VK) Lehtonen, Pentti 1994: Taubilan hovi. – Sukuviesti. 1994: 5, 4–6. (VK) Leskinen, Marjatta 1989: Tampereen konepajan perustajan G. A. Wasastjernan värikäs elämä ja hänen asuntonsa Törnävällä, Vaasassa ja Tampereella. – Tammerkoski. 1989: 9–10, 24–26. (VK) Lounatvuori Irma, Malliksi maaseudulle – säätyläiset, rakennuskulttuurin edelläkävijät. Museovirasto. (http://www.rakennusperintö.fi/rakennuspe-

rintomme/artikkelit/fi_FI/Malliksi maaseudulle) Lounatvuori, Irma 1997: Gustaf Mauritz Armfelt och Åminne. – Historisk tidskrift för Finland. Vol. 82, 1997: 3, 382–412. (VK) Marttila, J. A. 1966: Kaukajärven kartanon vaiheita. – Tammerkoski 1966:6, 169–170. (VK) Mattila, Markku 2000: Kraftmanin härkätalli: talousmies ja hänen kartanonsa. – Sarka: Satakunnan museon vuosikirja 2000, 40–69. (VK) Miten Haiharan kartanoon tuli joulu. – Kaukajärven Uutiset 1989:14. (VK) Möller, Sylvi 1952: Eräs Itä-Hämeen kartano (Hartolan Koskipää) ja sen arkisto. – Valvoja. 1952, 121–126. (II krs. P Aik suom Valvoja) Niinisalo, Kauko V. 1958: Anjalan kartanomuseo. – Osma. 1957, 65–74. (VK) Nokela, Leena 1986: Torstilassa soi huomisen sävel. – Avotakka. 1986: 3, 58–61. (VK) Nokela, Leena 1986: Vanhan kartanon nykypäivää: säilyykö Koskenhovin maisema? – Avotakka. 1986: 5, 40–45. (VK) Nuortio, Antti 1986: Mustion kartanon rappio on pian ohi. – Avotakka. 1986: 1, 22–25. (VK) Nuortio, Antti 1986: Åminne – kartanoitten aatelia. – Avotakka. 1986: 7, 48–55. (VK) Oksama-Valtonen, Hilkka 2007: Kiiskilän kartano – matka menneisyyteen. – Hiidenkivi 2007: 4, 11–14. (II krs. P Aik suom Hiidenkivi) Parland-von Essen, Jessica 1997: Aateliskulttuurin manifestaatio kasvatuksessa: Augusta Armfeltin lapsuus. – Synteesi Vol. 16, 1997: 2, 52–60. (II krs. P Aik IX Synteesi) Patrakka, Marjukka 1986: Elämää karjalaisessa kartanossa. – Kotiseutu. 1986: 4, 194–195. (II krs P Aik III k Kotiseutu ja VK) Peura, Paavo 1997: Iloja ja suruja Ainolan kartanossa. – Meän väylä. 22.10.1997, s. 12. (VK) Pirhonen, Meiri 1997: Venäläisiä sotavankeja maataloustöissä Kaarilan kartanossa. – Tammerkoski. 1997: 6, 18–19. (VK) Päivänen, Juhani 2009: Kartanoelämää läpi vuosisatojen. – Hiidenkivi: suomalainen kulttuurilehti. 2009: 3, s. 48. (II krs. P Aik suom Hiidenkivi) Ranta, Pertti 1998. Hämäläistä kartanohistoriaa ja kulttuuria. – Sukuviesti. 1998: 6, 26–27. (VK) Ranta, Sirkka-Liisa 1994: Kartanoelämää Kuhmoisten Korppilassa viime vuosisadanvaihteen molemmin puolin. – Sukuviesti 1994:5, 7–10. (VK) Rantala, Anne 1996. Lautsian kartanon vaiheita. – Sukuviesti. 1996: 1, 9–11. (VK) Rajala, Toivo: Messukylän kantataloja ja asukkaita. – Tammerkoski 1975:6. (VK) Rasila, Viljo 2002: Katariina Lefren Hatanpään kartanon emäntä. –Tammerkoski 2002: 9−10, 10–14. (VK) Rintala, Salme 2010: Ampialan kartanon elämää. Pyhäjärvi: Pyhäjärveläisyyden ja Karjalan puolustaja. 2010: 5, s. 8. (VK) Salokorpi, Sinikka 1983: Kaksi kesäistä matkakohdetta. – Kotiliesi 1983: 12, 56–59. (VK) Silta-Loppi, M. Sakari 1967: Maurion kartano 1636−1940. – Ilmajoen joulu. 1967, 12–15. (VK) Suojala, Terhi 1995: Ryytimaa 1700-luvun hengessä. Kotipuutarha vol. 55 (1995) nro 9. s. 48–50. Suolahti, Gunnar 1906: Suomalaisissa rococoajan kodeissa. – Haik 1906. Suolahti, Gunnar 1913: Muuan muistelma Etelä-Savosta 1700-luvulta. – Haik 1913. Tallgren, A. M. 1907: Ylellisyyden vastustuksesta Uudenkaupungin seudulla 1700-luvun lopulla. – Haik 1907. Talvi, Veikko 1957: Anjalan kartanomuseo. – Kotiseutu. 1957, 123–126. (II krs P Aik III k Kotiseutu ja VK) Tuurna-Pirhonen, Meiri 1997: Sotavuosien joulu Kaarilan kartanossa. – Tammerkoski. 1997: 9–10, s. 13. (VK) Uotila, Kari 1999: Rapolan kartanon vanhimmat kivirakennukset. – Masunni: kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta. 1999, 56–62. (Ei saatavuustietoja) Uotila, Kari 1999. Valkeakosken Sääksmäen Rapolan alueen kasvistosta. – Masunni: kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta. 1999, 47–55. (Ei saatavuustietoja) Uotila, Kari 1999. Rapolan kartanon navetan korjaustyöstä. – Masunni: kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta. 1999, 41–46. (Ei saatavuustietoja) Uusiniitty, Liisa 1996. Serlachiuksen barokkilinna esittelee taidetta ja elämänmuotoa. Opettaja. - Helsinki : Opettajien ammattijärjestö OAJ. - 03553965. - 91 (1996) : 35, s. 66−67. Vahter, Tyyni 1950. Urajärven kartanomuseo. – Kotiseutu/1950, s. 48–51. Wathen, Ruth 1985. Niin kaunis, niin hyvä, niin onneton. Kotiliesi. - 1985 : 23, s. 30−35.