Pitkospuilta kiskojen kolkkeeseen - Perinnetietoa Kalvitsan seudulta by Mikkelin Kaupunki

~ttkosputlta

kisk!!JCn kolkkeeseen

1 ~~~~~~ _;:.~路~路~ -_.路--~..,_

Perinnetietoa Kalvitsan seudulta

.. .

Lukijalle Ihmisen elämään liittyy paljon muistoja omasta elämästä, mutta myös moni meistä on utelias tietämään, miten on eletty, mitä kotiseudulla on tapahtunut vuosikymmeniä taaksepäin. Myöskin tämän ajan tapahtumia esiintyy kirjassa, koska vuodet vierivät ja tämänkin päivän tapahtumista tulee joskus menneitä aikoja. Syksyllä 1986 kansalaisopiston ohjaajan esittämänä ja vireille saattamana aloitimme pienellä joukolla kasata tietoja Kalvi tsan ja sen ympäristön asutuksesta, erilaisista työvaiheista ja kehityksestä 1900-luvun alusta aina nyl-')'päivään asti. Kirja on monessa asiassa puutteellinen ja virheitäkin ilmenee, koska tiedot on saatu eri henkilöiden muistelmista ja kirjakin on tehty sellaisena "virapeli" työnä. Tosin paljon aiheita ja tapauksia jäi vielä kirjan ulkopuolelle. Kylä. jonka keskus on Kalvitsan aseman seutu , on alkanut pienestä. Nähnyt vilkk.aimpiakin aikoja ja jälleen vähän hiljentynyt. Kylän toivoisi ajan myötä saavan uusia virikkeitä. joskin se aika on mennyt, kun oli suo. kuokka ja halla. Kehityksen ratas pyörii vääjäämättä eteenpäin niin Kaiviisan seudulla kuin muuallakin maailmassa. Kiitämme kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat muistilokeroitaan kaivaen ja valol->lvin auttaneet kirjan sisältöä tehtäessä. Myös kiitämme Mikkelin maalaiskunta.a ja niitä henkilöitä, jotka ovat omalla panoksellaan olleet kirjaa tekemässä. Meidät joskus aika jättää, mutta kylä ja kirja jää ja kirjassa tässä säilyy kylän muistot nää. Kalvitsassa 10. 12.1990 Työryhmä: Ahti Hämäläinen Eero Niskanen Mauri Sikanen

·'~' .\

....... . '

...-. .

. .J

VIRTASALM I

SUOT JA SELÄNTEET

.>-:. 1

.'\

Höyt\ ~

11mpi

• IKKA)

MIKKELIN MLK

•

MOILALA

KAI

Kalvitsan seutu

Ahti Hämäläinen

Alue, jota kirjamme käsittelee, on kahden pitäjän aluetta: Mikkelin maalaiskuntaa ja Hauki vuorta. Ennen 1940-luvulla tehtyä pitäjien rajojen muutosta kuului alueeseen myös osa Juvan pitäjää. Maasto on yleisesti melko tasaista ja suoperäistä. Seläntcet, jotka ovat muovautuneet aikojen saatossa etelä-pohjois-suuntaiscksi ovat matalahkoja. Soiden keskellä olevat kivi-soraharjut katkeilevat lyhyiksi, mataliksi ja kapeiksi harjuiksi. Leveämpiä selänteitä, jonne asutuskin on aikoinaan tullut, on muun muassa Hietajärven- Kyyveden välinen harju, jokajatlruu aina Haukivuoren kirkolle asti. Tällä harjulla on tiettävästi ollut ensimmäinen Mikkeli - Pieksämäki välinen kärrytie. Toinen selänne on Niinselkä - Hulkonmäen selänne, jolla oleva kärrytie on Haukivuoren Saksalan harjulla yhtynyt pohjoiseen menevään tiehen. Mainittakoon, että Hulkonmäen selänne on myös vedenjakaja. ltäpuolisct vedet virtaavat purojen, Jampien kautta Saimaaseen, k"lm taas länsipuolen vedet virtaavat Kyyveteen ja siitä edelleen Puulaveteen ja Kymijoen vesistöön. Kolmas selän ne on Loukeelta tuleva selän ne, joka jatkuu Pitkäjärven länsi puolella yhtyen Haukivuoren puolella Hulkonmäen selänteeseen. Myös tällä selänteellä on ollut kärrytie yhtyen Pitkäahossa Hulkonmäen selänteen tiehen. Neljäs selänne, joka mlee Juvan pitäjän puolelta Aitteronmäellc, jatkuen siitä edelleen useiden Jarnpien itäpuolitse Virankylälle i\arikkaan. Savonrantaan päättyen Kangasjärveen. Tältä selänteeitä ei liene ollut tieyhteyttä Haukivuoreen, koska kylät kuuluivat Savonrannan torppia lukuunottamatta Nuotilanmäen hovin alaisuuteen, joten tie suuntautui Ailieronmäen kautta Kummunkylälle ja edelleen Nuutilanmäelle.

Suot Suoalue, joka alkaa Loukeelta päättyen Haukivuoren pohjoispuolelle, ei ole aivan yhtenäistä suoaluetta, vaan harjut ja selänteet halkaisevat tai katkaisevat ne. Kalvitsan seudun alueella olevat suot ovat saaneet seuraavanlaisia nimiä: Lintusuo (osa turvetuotannossa), Taikinasuo (ojitettu, suurin osa metsittynyt), Valosuo (täysin metsittynyt) , Viransuo (suurin osa turvetuotannossa), Lökönsuo (ojitettu), Suursuo Honkanmäki, Valkeisensuo (ojitettu), Päykänsuo (ojitettu) , Ku rjenlammensuo (osaksi ojitettu).

Vesistöt Alueen rajoilla sijaitsevat suurimmat järvet. Kyyvesi, joka on 33 suurin järvi Suomessa sekä Kangasjärvi. Alueen sisällä olevat järvet ja lammet ovat matalahkoja ja tummavetisiä. Pitkäjärvi lienee syvin järvi alueella. Perinnetietojen mukaan syvin kohta on 16 m. Muut alueella olevat järvet ovat Hietajärvi ja Vehkajärvi. Lampia on alueella useita, monien sijaitessa suon keskellä, jotka soiden ojituksen myötä tulevat sammaloltumaan ja umpeutumaan. Lampia on muun muassa Vuolenlampi, Haisevinlampi, Roitonlampi, HulkonJampi, Löydynlampi, Rummakonlampi, Torakkalampi, Kyllösenlampi, Kaukosenlampi, ValkeisenJampi, Umpilampi, Kurjensuon lammet, Saarikaukonen, Pikonlampi, Aitteronlampi ja Viranlampi. Monet näistä Iammista. jotka olivat ennen kalaisia. ovat menettäneet kalakantansa soiden ojituksen ja vesien laskun myötä.

Purot ja joet Läntiseen vesistöön laskevat purot: Papinjoki, Roitonlampi - Hietajärvi, Sahinjok.i, Hietajärvi - Alasitro, puro Haisevinlampi, Roitonlampi . Saimaan vesistöön menevillä pienillä puroilla ei liene nimityksiä Aineronjokea ja Aarikanjokea lukuunottamatta.

Mäet Alueella olevat korkeahkot mäet on sormin luettavissa. Pitkäjärven itäpuolella olevat Siko-ja Rantakangas ovat alueen korkeimpia paikkoja sekä Aitteronmäk.i, joka lienee meren pinnasta mitatruna 150 metriä korkea. Mäellä on ollut aikoinaan puusta rakennettu kartoitustorni. Myös Kyyveden rannalla oli korkeahko mäki, Jyrkänpää, joka madaltui, kun siitä ajettiin sora Mikkeli - Pieksämäen tien rakennusaineeksi.

Kylät Kirjamme käsittelee tavallaan Kalvitsan seutua, joka ei ole pinta-alaltaan suuren suuri, mutta tälläkin alueella on monta eri kylän nimeä. Esimerkiksi soiden länsija itäpuoliset kylät ovat saaneet eri nimet. Kylän keskus Kalvitsan aseman kylä on saanut nimensä 1800-luvun lopulla rakennetun rautatien yhteydessä. Seuraavia kylän nimiä löytyy Kalvitsan seudulta: 4

Roitont:ylä, osia Honkanmäen sekä Pankanmäen kylistä, MoiJalan kylä l·:uulunee melkein kokonaisuudessaan Kalvitsan alueeseen samoin Hulkonmäen kylä. Myös Niinselän kolmen talon rykelmää sanotaan Niinselän k.-yläksi. Hulkonmäen iläpuolisilla kylillä on nimet: KaipoJan kylä, Vitankylä, Aarikankylä, Savonrannankylä sekä pari kolme taloutta Vehmaskylän tien varrelta Loukeen kylästä.

Tiest ö Aluettamme halkoo Savonrata samoin maantiet, jotka on pitkospuu- sekä kärryteislä rakennettu sitkein ponnistuksin 1900-luvun puolella nykyisiksi maanteiksi. Alueemme pääväylislä mainittakoon Mikkeli - Pieksämäen tie, KaJvitsa - Halkoaho, Halkoahosta edelleen Narilaan ja Hyötyseen. Vehmaskylän tien loppupää noin 2 - 3 km rakennettiin 1950·1uvun alussa liittyen Kaivitsa- Halkoahon tiehen ja lukematlomat on ne uudet pienemmät tiet, jotka viime vuosikymmeninä on rakennettu.

Aseman kaivo

RAUTATIET Kalvitsan asema 1890 - 1990 Topparoikassa Kalvitsassa 1930-luvulla Ratavartijoista RatatyĂśmiehistĂ¤ Topparoikassa sattunutta Sota-aikana asemalla

Kalvitsan asema 1890 - 1990 Ahti Hämäläinen Kun ihminen oli keksinyt höyryvoiman kuljettamaan laivoja vesillä, keksittiin höyryvoima myös kuljettamaan maan päällä kiskoja pitkin kulkevia junia. Näin alkoi 1800-luvuUa Suomenkin ratojen rakentaminen ja rautatieliikenne. Kun Riihimäen - Pietarin päärata oli valmiina, suunnitteli hallituksen määräämä komissio pohjoiseen suuntautuvia runkorautateitä ja yksi näistä oli Kouvolasta Mikkelin kautta Kuopioon suuntautuva rautatie, joka tunnetaan nimeltä Savonrata. Lyhyesti voisi mainita, että radan tekoon Kouvola - Mikkeli - Kuopio välillä on osallistunut suurimmillaan noin kymmenentuhatta miestä.

Kalvitsan asema 1920-luvu/la Yli-insinöörinä rautatierakennustyömaalla on toiminut Th. Tallqvist. Ratalinja Kouvola- Kuopio oli jaettu kolmeen eri piiriin, jossa piiri-insinöörinä on toiminut K. W. Brander. Sen ajan rautatierakentaminen tehtiin pääosin mies- ja hevosvoimin ja kun työvoimaa oli tuotu eri puolilta maata, niin usein palkanmaksujen aikaan tahtoi tulla häiriöitä työmiesten kesken, kuten myös paikkakunnan asukkaillekin jopa niinkin paljon, että Mikkelin pormestari olisi halunnut tilinmaksupäivänä sulkea "väkeväin juomain" kaupan kokonaan. 8

Rautatien rakentajille oli rakennettu omia sairastupia, jossa toimivat omat lääkärit ja sairaanhoitajat. Nämä olivat tarpeen varsinkin 1880-luvun lopulla, jolloin seudulla raivosi lavantautiepidemia.

Kalvitsan asema-alueen rakennukset Kalvitsan asema-alue on ollut radan rakentamisen aikaan asumatoota suoperäisiä maastoa. Tiettävästi lähimmät asunnot asema-alueesta ovat sijainneet noin yhden kilometrin päässä. Ratapihaan rakennettiin kolme raideparia, tosin kolmas raidepari oli niin sanottu pistoraide, jonne ei päässyt kuin ratapihan pohjoispään vaihteen kautta. Ratapiha oli myös piiUudelraan lyhyehkö, k"Uten kuvasta käy ilmi, se ei ulottunut vanhaan Juva - Kaivitsa maantiehen. Asemarakennukset kuin myös vahtiluvat ja ulkorakennukset tehtiin Savonradan varrelle samanlaisen arkkitehtuurin mukaan. Rakennusmalli oli sama, ainoastaan suuremmilla paikkalmnnilla rakennuksista tehtiin kook.kaampia. Kalvitsan asemalle rakennettiin kahdeksan eri rai-ennusta. Asemarakennus, jossa oli konttori rautatievirkailijalle, oli myös asunto asemapää!Jikölle. Asemapäälliköllä oli myös erillinen ulkorakennus, jossa oli halkovaja, wc ("huussi") sekä muun tavaran ulkovarasto ja kellari. Tavaramakasiini , joka paloi 1980-luvun alussa, sijaitsi asemarakennuksen pohjoispuolella. Makasiinin yhteydessä oli pieni konttorihuone, jossa asemamiehet säilyttivät ja täyttivät tulevan ja lähtevän tavaran rahtikiljoja. Tavaramakasiinin edessä oli myös rautatievaunun sillan taSolle tehty lastaus- ja purkauslaituri, jota pitkin voi tavarat kärryllä siirtää makasiinista rautatievaunuun tai vaunusta makasiiniin. Makasiinin länsipuolella on entinen asemavirkailijoiden yhteinen sauna, pesu- ja leivintupa. Tämän rakennuksen läheisyydessä on myös yhteinen kaivo aseman henkilökunnalle. Kaksoisvahtitupa rakennettiin asemalle tulevan tien länsipuolelle. Tämän rakennuksen asukkaille rakennettiin myös tarvittavat ulkorakennukset. Tässä kaksoisvahtituvassa oli kaksi huoneustoa. Isommassa huoneustossa asui tavallisesti rautatievirkailija, jota yleisesti sanottiin sähköttäjäksi tai junanlähettäjäksi. Pienemmässä asunnossa asui asemamies, jolla ei paikkakunnalla ollut omaa asuntoa.

Aseman henkilökunnan asunMn pihalla 1915 asemamies Ouo Liukkonen, hänen vaimonsa Olga ja Martta Hokkanen, sekä edessä vasemmalta Martta ja Kemu Tarkiainen sekä Aili Sikanen, takana Otto Sikanen. Maantien pohjoispuolelle rakennettiin yksinkertainen vahtitupa ulkorakennuksineen, joka oli radanvartijan käytössä. Myöhemmässä vaiheessa rakennettiin tämänkin rakennuksen yhteyteen sauna, kellari ja kaivo, samoin kaksoisvahtituvalle rakennettiin oma kellari. Myöhemmin rakennettiin ratapihan molempiin päihin vaihteiden läheisyyteen niin sanotut vaihdekopit, joissa säilytettiin vaihteitten puhdistukseen tarvittavia työkaluja. Radanvartijalla oli myös vaatimaton resiinan säilytyskoppi.

M atku staja- ja tavaraliikenne Kouvolasta Kuopioon ulottuva Savonrata, jonka pituus on 274 km, valmistui noin kahdessa ja puolessa vuodessa. Se avattiin liikenteelle l. päivänä lokakuuta 1889, jolloin sen tarkastivat hallituksen edustajat ja korkea-arvoinen insinöörikunta. Rautatieliikenne oli aluksi verkkaista. Tavarajuna lähti Kouvolasta pohjoiseen joka toinen päivä, samoin Kuopiosta etelään kulki tavarajuna joka toinen päivä. Siten radalla ei kulkenut kuin yksi tavarajuna päivittäin. Lisäksi molempiin suuntiin kulki päivittäin sekajuna, jossa oli matkustaja- ja tavaravaunuja. Tämänkään junan vauhti ei ollut huimaava, sillä kello 5.30 Kouvolasta lähtevä

juna viipyi tällä 274 kilomerin matkalla yksitoista tuntia. Kuopiosta etelään kello 12.10 lähtevä sekajuna teki tämän matkan 20 minuuttia nopeammin, oliko ehkä enemmän alamäkiä? Kalvitsan asemalta eikä asemalle tiettävästi radan alkuvaiheessa ollut paljoakaan tavaraliikennettä, koska paikkakunta oli harvaanasuttua eikä ollut kauppaliikkeitä ja puutavaraliikenne on ollut olematonta. Mutta jo 1900-luvun vaihteessa on ollut tavaran vientiä. Muun muassa Varjuksen tilalla olleesta meijeristä on voi viety rautateitse etelän liikekeskuksiin jopa Pietariin (Leningrad) asti. Pienempimuotoista maataloustuotteiden ja marjojen kuljetusta alettiin k-uljettaa rautateitse Mikkeliin samoihin aikoihin, joskaan isännät eivät aina luottaneet rautatien kuljetukseen , vaan veivät tuotteensa hevosl.:yydillä kaupungin torille. Vuonna 1925, jolloin neljäs ra.idepari rakennettiin 1910-luvun puolivälissä alkaneen puutavaraliikenteen vilkastuessa, tarvittiin varsinainen lastausraide ja kun rautatieliikenne vilkastui, tarvittiin nämä kolme raideparia muuhun rautatieliikenteen käyttöön. Puutavara olikin Kalvitsan aseman suurin vaunujen kuormausartikkeli. Onhan sanottu, että Kalvitsan asema olisi ollut suurin puutavaran lastauspaikka välillä Pieksämäki -Kouvola, johtuen lähiseutujen suurista metsävaroista, ja kun lähiseudulla ei ole ollut puutavaran uittoreittejä. Puutavaran lastausta varten vaunuja toi juna, jota sanottiin "järjestäjäksi". Tämä juna jakoi tyhjät vaunut Mikkeli - Pieksämäki välisille asemille aamuisin, Kalvitsan asemalle noin kello 6.00- 7.00, mutta monesti sota-aikaan ja vielä sotienkin jälkeen tämä "järjestäjäjuna" saattoi olla useita tunteja myöhässä ja kun juna lähti Pieksämäeltä iltapäivällä paluumatkalle, keräten aamulla tuodut täyteen !astatut vaunut mukaan, saattoi olla, etteivät lastaajat ehtineet saada vaunuja täyteen, vaati VR vaunun lähettäjäitä sakon. Pohjoisimmilla asemilla lastausaika oli pitempi, sillä "järjestäjäjuna" otti täydet vaunut vasta seuraavana päivänä. Kun tavaraliikenne oli rautatiellä vilkkaimmillaan, oli vaunuista usein pulaa. Monesti lastaajat joutuivat odottamaan useita tunteja tyhjiä vaunuja junan saapuessa asemalle. Ilmoitettiin vain, ettei vaunuja tullutkaan. Näin meni odotusaika hukkaan. VR:llä oli etuoikeus vaunuihin omiin halonlastauksiin. Vielä niinkin myöhään kuin v. 1948 lastattiin Kalvitsan asemalta junaan tukkeja Haukivuoren asemalle. Haukivuoren sahan käyttöön kuljetusmatka oli reilu k-ymmenen kilometriä. Neljännen raideparin viereen tehtiin myös lastauslaituri karjanlastausta varten, jossa lastattiin teuraskarjaa teurastamoihin vietäväksi. Tiettävästi on Johan Daviå (Jussi) Tarkiainen vienyt joskus jopa kaksi vaunukuormaa viikossa teuraskarjaa etelän teurastamoille, samoin myös Kalle Paunonen Narilasta välitti teuraskarjaa Helsinkiin aina 1950-luvulle asti. Eläinten saartajana oli Kusti Hämäläinen, jota myös "Humu Kustiksi" nimitettiin. l.astaussiltaa käytettiin muunkin tavaran 11

purkaukseen ja lastaukseen.

Eino Hasanen ja Sulo HtJmäläinen lastaomassa pylväitä 1958. Asemamakasiinin laiturilta lastattiin jo 1920-luvulla muutamilta maatiloilta tuleva maito kello 7.00 kulkevan "mottijunan" konduktöörin vaunuun Mikkelin meijeriin vietäväksi. Iltapäivällä tuleva "mottijuna" toi tyhjät maitopystöt (tonkat) takaisin. Samoin asemalaiturin kautta tuli kauppoihin tuleva .kappaletavara sekä muunkinlainen keveämmän tavaran kuljetus. Tätä kevyen tavaran kuljetusjunaa sanottiin "kappaletavarajunaksi". Tähän junaan oli rautatien alkuvaiheessa kuin myös sotaaikana ja sen jälkeenkin liitetty matkustajavaunuja, johtuen sen ajan kaluston puutteesta. Myös "mottijunan" virallinen nimi oli seisakejuna. Näitä "mottijunan" seisakepaikkoja oli Kaivitsa - Mikkelin välillä Hiirolan aseman lisäksi yhdeksän seisaketta, jossa junan täytyi pysähtyä, jos seisakkeella oli junaan tulevia tai junasta poistuvia matkustajia. Matkustajajunia, jotka pysähtyivät vain rautatieasemilla ja virallisilla pysäkeillä, sanottiin postijuniksi, koska niissä oli eri!Jinen postivaunu postin kuljetusta vanen. Näissä junissa tuotiin posti Kalvitsan lähiseudulle. Postijunia kulki Kalvitsan aseman ohi pohjoiseen aamulla noin kello 6.00- 7.00 aikaan ja illalla kello 19.00 ja etelään aamulla kello 9.00- 10.00 välillä ja illalla 21.00 - 22.00 paikkeilla. Parhaimmillaan Kalvitsan asemalle on pysähtynyt 12

päivittäin 9 - 10 matl:ustajajunaa. Pikajunilla ei Kalvitsassa liene ollut pysähtymisaikaa. Matkustajaliikenne on ollut aikoinaan villcasta, varsinkin Mikkelin markkinoitten aikaan junat ovat oUeet täynnä. Esimerkiksi 1920-luvun tienoilla ei Mikkelin maaliskuun markkinoille matkaavat Manta ja Aapeli Hämäläinen ja monet muut kalvitsalaiset sopineet junaan. Kalvitsan asemalta marklånamatka tehtiin kuitenkin rataa pitkin kävellen Mikkeliin, paluumatka on tultu junalla.

Kalvitsan aseman henkilökunta ja heidän työ ja toimet Kalvitsan aseman henkilökunnan määrästä ei aseman alkuajoilta ole tietoa, mutta matkustajain ja tavarain määrän kasvaessa on asemalle tarvittu asemapäällikön lisäksi neljä vakinaista kirjuria. Paikkalcunnan yleinen nimitys oli näistä henkilöistä junan lähettäjä tai sähköttäjä. Sähkötläjän nimi tullee ajalta, jolloin ei puhelinliikennettä ollut, vaan tiedot annettiin sähköttämällä asemalta toiselle lankoja pitkin. Asemamiehiä oli neljä vakinaista sekä asemahuoneitten siivooja. Näiden lisäksi aseman miesvahvuuteen kuului vielä radanvartija ja hänen alaisuuteen kuului "topparoikka", johon kuului vakituisesti 4 - 6 ratatyömiestä. Vuoteen 1910 asti on ollut rautatien ylikäytävällä palkattu vartija, joka laittoi ylikäytävän molemmin puolin olevat portit kiinni junien saapue.ssa asemalle. Viimeinen ylikäytävävartija on ollut radanvartija Gabriel Sikasen vaimo Eeva Sikanen. Asemapäällikkö, joka asui asemarakennuksen asuinhuoneistossa, valvoi asemahenkilöstön toimia ja asema-alueen kunnossa pitoa ja puhtautta. Myöhemmässä vaiheessa vähennettiin yksi kirjurin virka ja asemapäällikölle lisättiin tämä kirjurin toimi. Asemapäälliköt olivat paikkakunnalla arvossa pidettyjä henkilöitä. Asemapäällikön kuin myös sähköttäjän työn kuvaan kuului junien liikenteen valvonta, joka tapahtui rautatien alkuaikoina sähköttämällä. Puhelimien tullessa käyttöön, valvonta suoritettiin puhelimen välityksellä naapuriasemien kanssa. Junien vastaanotto Kalvitsan asemalle, tai jos rata oli vapaa, ohimenevälle junalle annettiin merkki siten, että kun juna vihelsi ennen ratapihalle saapumista, pyöritti sähkötläjä Gunanlähettäjä) ympyrän muotoista kehää punaisella lipulla jos junan oli pysähdyttävä asemalle, mutta jos juna sai jatkaa matkaa pysähtymättä tämä liike tehtiin vihreällä lipulla, jolloin veturista vastattiin kaksoisvihellyksellä. Matkustajajunat, pikajunia lul.:uunottamatta, pysähtyivät asemalla. Nämäkin junat vihelsivät aina ennen ratapihalle tuloa. Kun matkustajat olivat nousseet junaan tai junasta pois, antoi junanlähettäjä vihreällä lipulla tai varrellisella pyöreällä opa.steella. joka oli toiselta puolelta punainen ja toiselta puolelta vihreää, junalle lähtöluvan. Veturin kuljettaja vihelsi veturin pillillä me.rkiksi. Lähtöluvan saatu13

aan junanlähettäjän kuin myös asemamiehen kuului tervehtiä veturinkuljettajaa, lämmittäjää sekä konduktööriä junan tullessa asemalle ja lähtiessä asemalta nostaen oikean käden päässään olevan virkalakin läheisyyteen, joka oli junanlähettäjällä punainen ja asemamiehillä tummansininen VR:n merkeillä varustettu virkalakki.

Asemamies Arvi Sikanen viimeise1Ui tylJpäivänlilin 1.9.1966. Veturien vihellykset ja matkustajajunien lähtö asemalta olivat ennen aikaan, jolloin taskukello oli harvoilla miehillä, lähiseudun asukkaille ulkotöissä aikamerkin antaja. Kun tiedettiin matkustajajunien aikataulu, niin veturin äänestä tiedettiin paljonko kello on. Junanlähettäjälie k'Uului asemamiehen avustuksella saattaa lähtevä posti postivaunuun ja ottaa vastaan paikkakunnalle tuleva posti. Postin lajittelu ja jako suoritettiin postijunien menon jälkeen. Tämän postin jaon suoritti junanlähettäjä. Junanlähettäjän työhön kuului lähtevien postipakettien ja kiijeitten sekä korttien vastaanottaminen, postimerkkien ja matkalippujen myynti. Niin sanottu lippuluukku pidettiin avoinna määrätyt tunnit vuorokaudessa sekä aina vähän aikaa ennen matkustajajunan tuloa lipunmyyntiä varten. Asemamiehen toimeen kuului myös mitä moninaisemmat työt, kuten aseman odotushuoneen (Ventsalin), konttorihuoneen ja tavaramakasiinin konttorin lämmitykset talvisin, jotka lämmitettiin asemamiehen pilkkomilla ja huoneisiin kantamilla puilla. Puuvarasto sijaitsi asemapäällikön ulkovaraston yhteydessä. Samoin aseman ympäristön siivous, talvisaikaan lumityöt asemarakennuksen edestä sekä vaihteista, mistä junat ohjattiin sivuraiteelle. Myöskin ylikäytävä, jossa oli hevoskulkuliikennettä, myöhemmin myös autoliikennettä, täytyi puhdistaa maantieliikenteestä johtuen lumipyryjen aikaan useamman kerran vuorokaudessa. 14

Aseman sekä vaihteiden valaistuksesta huolehti myös asemamies. Asemarakennuksen ulkopuolisena valaistuksena oli alkuaikoina vain asemarakennuksen ulko-oven vieressä olleet kaksi öljyvalaisinta, myöhemmin laitettiin asemalaiturin läheisyyteen lyhtypylväät. Ratapihan vaihteissa olivat pienet öljyvalolamput, irtonaiset opastelyhdyt, joihin saatiin punainen ja vihreä valo vaihdeitua pimeän aikaan. Tätä öljykäyttöisiä lamppua käytettiin junien kulkuopasteena, samoin asemamiehet tarvitsivat tätä lamppua valaisimenaan pimeän aikaan monessa työvaiheessaan. Asemamiehelle kuului myös lähtevän kappaletavaran punnitus ja rahtikirjojen kirjoitus. Samoin tulevan tavaran kärräys makasiiniin ja luovutus vastaanottajille. Asemalta lähteviin puutavara-, eläinkuljetus ja muunkinlaisen raskaan tavaran vaunuihin laittoi asemamies osoitelaput vaunun nurkkatelineisiin sekä kiijoitti rahtikirjat. Asemamiehellä oli käytössä resiina, jolla hän liikkui ratapihalla.

Radanvanija Jaaklro PöyhiJnen radamarkastuksessa.

Radanvartijalla, joka asui ylikäytävän pohjoispuolella olevassa radanvartijan asunnossa, jota myös vahtituvaksi sanottiin, oli käytössään resiina, jolla ajaen hän tarkasti radan kahdesti vuorokaudessa. Hänelle määrätyn rataosuuden pohjoispäässä oli seuraava radanvartija Pitkäahossa ja etelässä Roiton seisakkeen läheisyydessä. Radanvartijan valvontaan kuului ("topparoikka") ratatyömiehet, jotka radanvartijan opastuksella oikoivat lämmönvaihtelusta johtuneita vääntyneitä ratakiskoja. Vaihtoivat lahonneita ratapölkkyjä ja huolsivat rautatien kunnon niin, että junaliikenne voi vaaratta liikennöidä radalla. 15

1900-Juvun alkupuolella oli radanvartijana taitava seppä Gabriel Sikanen, jolla oli paja ratapihan läheisyydessä. Hänen kerrotaan tehneen VR:Ile pienehköjä taontatöitä radanvartijatyönsä ohessa, tosin saamatta niistä eri korvausta. Sikaset ovat olleellån Kalvitsan asemalla varsinaista rautatieläissukua. Gabriel Sikanen radanvartijana jo 1900-Juvun alussa, hänen vaimonsa Eeva ylikäytävän vartijana ja heidän poikansa Arvi Sikanen asemamiehenä aina 1960-Juvulle asti. Sikaset ovat asuneet aina Kaiviisan aseman läheisyydessä. Ratatyömiehet ("topparoikka"), jotka olivat vakinaisessa työsuhteessa YR:IIä, oli 4- 6 miestä. Kesäaikaan, jolloin vaihdettiin lahonneita ratapölkkyjä uusiin, saattoi miesvahvuus olla jopa lO - 15 miestä. Topparoikalla oli radalla kulkuvälineenä niin sanottu pumppuresiina. Tämä kulkuväline, jota pumpuksi sanottiin, oli nelipyöräinen avonainen vaunu, lavalla oli kaksi tankoa, joiden välistä meni voimansiirto pyöriin, näitä lankoja ylös alas pumppaamalJa vaunu liikkui. Aseman odotushuonetta ja konttoria kävi siivoamassa naishenkilö kerran viikossa. Viimeinen siivooja oli "Myyrin Maija" Pajunen. Ka!vitsan aseman vakituinen työvoima oli ratatyömiehet mukaan lukien 13 - 16 henkilöä.

Kalvitsan aseman ympäristö Niin sanottu "Kuusikkotie" rakennettiin Juva - Kaivitsa maantieltä asemarakennuksen läheisyyteen. Tien kummallekin puolelle istutettiin kuusentaimet jo aseman alkuaikoina. Istutuksen on suorittanut asemamies Jakobson luultavasti asemapäällikön määräyksestä. Näistä suurista kuusistajouduttiin kaatamaan 1980-Juvul!a pois tien itäpuolella olevat kuuset, koska ne oli vaarana myrskyn aikana kaatua rautatien sähkölinjan päälle. VR:n omistamat maat rautatien länsipuolella raivattiin peltomaaksi, koska asemapäälliköllä, asemamiehellä ja radanvartijalla oli ulkorakennuksissa navetta ja siten heillä oli mahdollisuus pitää muutamia kotieläimiä. Heillä olikin vuosisadan alkupuolelta aina sotavuosiin asti lehmä tai kaksi , sika, kanoja, Jieneepä joillakin ollut hevonenkin. Viimeisin kotieläinten pitäjä oli asemapäällikkö Otto Kurkinen. Hänellä oli lampaita 1950-luvulla. Asutus alkoi kehittyä Kalvitsan aseman ympäristöön jo 1890-Juvullaja ensimmäinen kauppaliikekin saatiin J..:ylälle jo 1900-Juvun al1.'Upuolella. Ratapihaa on kuten edellä on mainittu, laajennettu ensimmäisen kerran vuonna 1925 ja sen jälkeen 1960-luvulla kaksi kertaa, koska junien pituudet jatkuivat niin , että ne eivät sopineet entiselle ratapihalle. Ratapihan laajennukset on tehty aina ratapihan pohjoispäähän, koska maasto on siellä tasaista.

Rautatieonnettomuudet Kalvitsan asemalla ja sen läheisyydessä Ensimmäinen tiedossa oleva kuolemaan johtanut onnettomuus tapahtui vuonna 1905, jolloin lastaaja Meinander toisten lastaajien avustuksella siirsi rautatievaunua työntäen. Hänen pieni poikansa leikki kiskoilla, jääden siirrettävän vaunun pyörien ruhjomaksi. Kuolema seurasi välittömästi. 1930-luvulla kalvitsalainen Väinö Kääriäinen yritti hypätä pois liikkuvasta matkustajajunasta, tarttuen kuitenkin vaatteistaan kiinni vaunun laitteisiin, raahautuen junan mukana onnettomuuteen menehtyen. Sota-aikana Juvan Nevaintaukselta kotoisin oleva maanviljelijä Nyyssönen tuli syksyllä, jolloin oli jo pimeä, kello 19.00 postijunalla Kalvitsan asemalle lähtien kävelemään etelään päin rautatietä pitkin. Noin kilometrin pääs.sä asemalta juna tuli vastaan uhrin levitellessä käsiään kiskoilla junan pysähtymiseksi. Erehdys lienee ollut siinä, kun Kalvitsan asemalla oli armeijan autoja halooajossa ja eräässä niissä oli kolme valolamppua samoin kuin veturissa, joten Nyyssönen lienee luullut veturia autoksi. Pääsyynä onnettomuuteen oli alkoholi.

Ylikäytävä 1990

Viimeinen kuolemaan johtanut onnettomuus sattui vuonna 1968, kun iäkäs kalvitsalainen, asemamiehenäkin ollut Hjalmar Hänninen jäi kiitojunan alle rautatien ylikäytävällä.

Ylikäytävällä sattui useita muitakin onnettomuuksia, kuitenkin ihmishenkiä menettämättä. Ylikäytävä oli vaarallinen varsinkin silloin, kun pit.ldä tavarajunia seisoi asemalla, niin ihmiset raahautuivat vaunujen alitse monesti polkupyörä mukanaan. Samoin radan itäpuolella asuvat koululaiset joutuivat usein menemään junan alitse ehtiäkseen kouluun. Tosin koululaisonnettomuulcsia ei sattunut. Ylikäytävä saattoi varsinkin yöaikaan olla tukossa autoliikenteeltä jopa tuntikausia. Muuta kiertotietä radan ylittämiseen ei ollut. Junien yhteenajojakin on Kalvitsan aseman läheisyydessä sattunut. Kaksi tavarajunaa ajoi yhteen 1930-luvulla noin kolmen kilometrin päässä Kalvitsasta etelään. Syynä lienee ollut Hiirolan aseman junanlähettäjän huolimattomuus, hän ei ollut kysynyt lupaa Kalvitsasta junan lähetykseen. Toinen yhteenajo sattui noin puoli kilometriä Kalvitsasta etelään, jolloin veturit rikkoontuivat pahoin ja muutama vaunu hajosi kokonaan. Syynä lienee ollut pohjoisesta tulleen junan veturimiesten nukahtaminen siten, että he ajoivat Kalvitsan aseman ohi ratapihalle pysähtymättä. Tämä onnettomuus sattui sotaaikana. Näissä yhteenajoissa ei tullut henkilövahinkoja.

Kalvitsan aseman toiminnan hiljeneminen Varsinaisen rautateiden rationalisoinnin voidaan katsoa alkaneen 1950-luvun puolivälissä, jolloin rautatien varteen kaivettiin kaapeli , jota pitkin saatiin asemakonttoreissa sijaitseviin opastetaoluihin tieto, millä kohdin junat olivat kulkemassa Kouvola - Pieksämäki välillä. Seuraava vaihe tuli 1960-luvun alkupuolella, kun junat ohjattiin kauko-ohjauksella pääteasemilta. Näin alkoi asemahenkilökunnan vähentäminen KaJviisan asemalta. 1970-luvun vaihteessa lopetettiin kaikki virat Kalvitsan asemalta. Viimeinen asemapäällikkö oli Jouko Oravuo ja viimeinen asemamies Kauko Tarkiainen. Samalla suljettiin yleiseltä liikenteeltä rautatien ylikäytävä. Näin loppui kaikenlainen matkustajaliikenne Kalvitsan asemalla. Muutaman vuoden asui asemarakennuksessa vuokralainen. Tänä päivänä asema on autio ja tyhjä, eikä asema-alueella ole mitään liikennettä. Ainoastaan 1970-luvulla aloitetun sähköistetyn rautatien sähköjunat pyyhältävät äänettömästi Kalvitsan aseman ohi. Voisipa vielä lyhyesti muistella, mitä ei enää Kalvitsan asemalla tapahdu: Ei k'Uulu höyryveturin puhkimista eikä ulos tulevaa höyryn sihinää vetureista. Ei kuulu veturin vislausta. Ei pyöritä junanlähettäjä opastelippuaan veturi IIe. Ei kiirehdi asemamies resiinalla vaihteita kääntämään. Ei polta enää kessusätkäänsä salaa odotushuoneen pönrtöuunin edessä "Hemmo" Herman Himanen. 18

Ei ole pojat pelaamassa "nakkua" makasiinin vierellä iltapostijunaa odotellessa. Ei odotushuoneen (ventsalin) ovet enää aukene meille. Ei pysähdy matkustajajunat ottamaan meitä mukaansa. ei ole enää nuoria iltapostijunan mentyä kuusikimtien vaijossa ottamassa ensi pusujaan. Niin voikin sanoa Juha Watt Vainion laulua lainalakseen "aika entinen ei koskaan enää palaa ... "

a. asemarakennus b. tavaramakasiini

c. ulkorakeonus f. kaksoisvahtitupa b. kaivo 1. käymillä o. pesu- ja leivintupa :1. yksinkertainen vahtitupa

Kaivitsa

Alkuperäinen asemapiirros Kalvirsan asemasra.

T opparoikassa Kalvitsassa 1930-luvulla Väinö Kääriäisen muisteluista kirjoitti Seppo Kääriäinen Ennen kuin sepeliä ruvettiin käyttämään rautateillä kiskojen ja ratapölkkyjen alla, puhumattakaan betonipölkyistä, kulkivat topparoikat joka kesä ratoja korjaten, koska routa ja pakkanen runtelivat kovin ratoja talvisin. Topparoikat liikkuivat etupäässä resiinoilla, mutta esim. Roiton, Kalvitsan ja Pitkäahon topparoikilla oli 1930-Juvu!Ja käytössä vain kaksi resiinaa. Resiinoiden käyttöä vuoroteltiin ja se ryhmä, jonka työmaa oli lähinnä, joutui kävelemään. 19

Ratavartijalla oli oma pieni veivattava tai kepillä tyrkittävä resiina. Suuri Topparoikka oli toukokuusta heinätöihin asti ja syys-lokak""Uussa tehtiin radan oikaisutöitä, jos niitä ei ehditty kesällä tehdä. Topparoikan kmjattava matka oli n. 6 km, mutta paikka vaihteli vuosittain Roiton ja Pitkäahon kanssa. Joskus KaJviisan miehet olivat korjaamassa lähellä Pitkäahoa ja joskus lähellä Hiirolaa. Työaika oli arkisin klo 6.00-16.00ja lauantaisin klo 6.00-14.00. Arkisin oli tunnin ruokatunti ja lauantaisin 0,5 tuntia. Osa töistä tehtiin urakalJa ja osa tunti palkalla. Vaikka topparoikka olikin kesällä, riitti muutamalle ratatyömiehelle työtä myös talvella. Kovalla pakkasella routa nostatti rataa monin paikoin. Jotta rata olisi pysynyt tasaisena, se kiilattiin eripaksuisilla puulapuilla. tätä työtä IMsuttiin "hiivaamiseksi". Keväällä roudan laskettua laput otettiin pois ratavartija Sikasen kanssa. Tätä "hiivaamista" tekivät Asko ja Otto Pylkkänen. Myöskin pakkasen katkomia kiskoja piti joskus vaihtaa. Keväisin culi pölkkyjuna kyllästämöltä ja k')'llästetyt pölk')'t kasattiin urakalJa kasoihin radan varteen. Kun vaunut olivat tyhjennetty, lastattiin uudet J.:y llästämölle menevät pölkyt junaan. Pölkyt ostettiin talon miehiltä, jotka toivat pölkyt Kalvitsan asemalle tai radan varteen. Asemalla lastaus tapahtui koljuilla. Koljujen alla oli vaseliinilla rasvatut lankut, joita pitkin kolju käsin työnnettiin pölkkytaape· )ilta n. 10 metrin matka vaunuihin. Radan varressa lastaus tapahtui olalla kantaen. Minä olin pölkk]'jä kantamassa rtv. Martikaisen aikaan. Pölk.-yt kannettiin notkuvia lankkuja pitkin vaunuihin. Olin suuri lankku olalla, kun se pudota mätkähti viereiseen ojaan. Silloin minä suutuin ja se jäi viimeiseksi kesäkseni topparoikassa. Martikainen sanoi Asko Pylkkäselle, että "oras Asko tuo pölökk')' tuolta ojasta pois". Asko, k"Un oli sellainen riski miehen karju, pölkk-y lähti äkkiä ojasta. Seuraavana vuonna pölkkyjä ei enää otettu vastaan radan varresta vaan ne oli tuotava asemalle asti, jossa lastaus oli helpompaa. Pölkyn vaihto tehtiin keväällä ensimmäisenä. Kaappo Sikanen kävi ensin merkitsemässä vanhat ja lahot pölkyt ja sitten vaihto tehtiin urakalla. Työssä tarviniin kaksi miestä. Asko Pylkkänen ja Kasper Vitikainen olivat vanhoja tekijöitä, joten nuoret miehet eivät heidän kanssaan pärjänneet. Vanhat pölkyt kasattiin ja myytiin polttopuiksi. Rtv. Manikainen sahautti Kalvit· san sahalla epäkelpoja ratapölkkyjä !audoiksi ja teki niistä resiinalleen suojan, jonne laittoi myös kiskot k.""Ulkemaan. IGskoja jouduttiin vaihtamaan, kun helle katkoi niitä. Radan varteen oli kasattu kiskon pätkiä. jotka työnnettiin rullavaunulla k01jauspaikalle. Radan nosto on topparoikan työvaihe, jolla rata pannaan suoraksi, ettei siihen jää kumpuilua. Nosto tehtiin tuntipalkalla kerralla koko 6 krn:n matkalta. Nostossa olivat miehet järjestyksessä, paakimies, avaaja, linnunpesäntekijä, karvistoppari ja 4-5 hakkumiestä. Kiskojen nostamiseen käytettiin alkuaikoina pitkää ja raskasta puista vipupaakia, jossa rotina käytettiin paksua puulappua. Sitä eivät huonot ja kevyet miehet jaksaneet käyttää, joten se oli etupäässä Asko Pylkkäsen hommaa. Kaappo Sikanen sanoi kerran, että "laittakee tuo mies joskus johonnii muuanne, kun se aina makkoo tuosa puaki päälä" .

Remosen Jallu lcoppasi kerran paakin ja sanoi. että kyllähän tämä nyt muiltakin käy, mutta ei Jallu kauan jaksanut paak:ia painaa. Sitä paak:inosturia ei huono mies jaksanut edes kantaa puhumattakaan käyttämisestä. Kun "tunlcrahvi" {=tunklci) tuli käyttöön, kävi kiskoo nosto helposti ja töitä ruvettiin sitten vuorottelemaan. 1920-luvun lopulla, vaikka minä oli vielä nuori, Kaappo oui sukulaispoikansa avaustouhua tekemään. Avaaja avasi lapiolla pölkynrinnat auki ja irrotti pöJI.:yt kiskoista. Linnunpesäntekijä kaivoi pesän, johon pöii<J..:y pantiin. Karvistoppari toppasi pölkyn kiinni siihen paikkaan, mihin se nostettiin, ettei pölkky painunut enää alas, heitti hiekkaa pölkyn alle. Ratavartija katsoi sivusta, että rata tuli suoraksi ja antoi miehille ohjeita. Perässä tulevat hald:umiehct hakkasivai hiekan kovaksi pölkyn alle. Otto Pylkkänen huusi tahtia: "Hoija hii, hoija hei". Nostossa syntyneet kuopat tasattiin lapiolla. Muutama nainen oli hakkaamassa rikkaruohoja pois ja haravoimassa radan varsia. Työvälineet olivat asemalla kopissa, jonka luokse kokoonnuttiin aamulla ja illalla tuotiin työvälineet takaisin. Jos työmaa oli kauempana, jätettiin hakut ym. yöksi radanvarren luiskaan ja sanottiin: "Syö Matti mahas täytee. pitä väljkäyntiäs". Aamulla, J.:un tultiin töihin, sanottiin: "Ai, ai, }m siell' o vatsa täysj pullollaa, ku oot saana hyvvee ruokoo". Valtion työvälineet eivät olleet useinkaan käypiä. Lapiot oli\'at liian leveitä pölkyn vaihdossa. Miehet käyttivät mieluummin omia kapeita ojalapioita. Hakkujen varret olivat suoria ja niillä oli vaikea hakata hiekkaa pölkyn alle. Sikasella, kun oli illalla aikaa, hän teki joka miehelle käyvät loppupäästä käyrät hakunvarret. Topparoikan viimeisenä työnä tehtiin myös 6 km:n matkalta radan sivusuuntainen oikaisu eli "rckkaaminen". Miehet olivat kahdessa jonossa molc::mmin puolin rataa ja vetivät rautakangeilla ohjeiden mukaan joko langoille (sähkötyslinja) tai maantielle päin. Kaappo Sikanen seisoi kiskojen välissä ohjeita huutamassa: "Top ei ennee, ei ennee, männöö liikoo, männöö Jiikoo, tuolta pualta tuap takasi". Kaappo oli tarkka siitä, että molemmat kiskot olivat aivan suorassa myös toisten kiskoparien kanssa. Martikainen ei ollut tässä asiassa yhtä tarkka. Minä sain joskus Luurata Kaappoa, muuen ollut oikein hänen mieleensä. Silmät näyuivät kai väärin eikä kiskoparista tullut kunnollinen. Ratavartijan harvoin käytetty työväline oli "vatupassi" , jota hän käytti radan kaltevuuden tarkistamiseen.

"VahJitupa •, radanvanijan asunto. Jokakesäisten töiden lisäksi oli topparoikalla joskus myös muita töitä. Aalloppien (=oja) yli menevät sillat oli tehty entisaikaan puusta, mutta junien painon kasvaessa nämä sillat oli valettava uudelleen betonista. Työ tehtiin yöllä, jolloin liikenne oli hiljaisempaa. Tällaisen työpaikan molemmille puolille pantiin pommit kiskoille, jotka pumahtivat, kun juna tuli ja varoitti junamiehiä edessä olevasta vaarasta. Myöskin varoituskolmioita laitettiin radan varteen. Sillan viereen tehtiin varasilta. Vanha puusilta purettiin ja uusi betonisilta vaiettiin tilalle. Betonisillan kuivuttua varasilta purettiin. Ratamestari Pieksämäeltä oli valvomassa näitä töitä. Minä olin ainakin kahta tällaista siltaa tekemässä. Ajoittain oli myös radan varren vesakot hakattava pois. Syksyllä 1929 olin lehden vesonnassa isän kanssa. Siihen hommaan kelpasivat niin vanhat kuin nuoretkin. Topparoikan miehet tekivät joskus myös muuta kuin ratatyötä. Savonseudun kaupan ohi tukinlastauspaikalle menevä tie kuului VR:lle ja se oli kovassa käytössä mennyt huonoon kuntoon. Ratatyömiehet laittoivat tien reunaan isoja kivenjärkäleitä ja keskelle pienempiä kiviä. Lopuksi pantiin hiekkaa päälle. Tämä työ kesti pari viikkoa. Hiekkajuna toi joinakin vuosina hiekkaa ja isä-Juhokin oli kärräämässä sitä aseman luona, koska sinne oli tullut isoja kuoppia.

Ratavartijoista

Väinö Kääriäisen muisteluista Seppo Kääriäinen

1940-luvulla ratavartijat olivat vielä hyvin yleinen ammattikunta Suomen rautateillä. Ratavartijan tehtävänä oli tarkastaa päivittäin radan kunto resiinalla ajaen omalta n. 6 km:n vastuualueeltaan ja toimia topparoikan eli radanko~ausryhmän esimiehenä. Useat heistä olivat entisiä ratatyömiehiä. Kalvitsan aseman lähellä oli ratavartijat Roitossa, Kalvitsassa ja Pitkäahossa. Näiden kolmen kesken vaihtelivat tarkastus- ja korjausalueet vuosittain. Ratavartijoita Roitossa:

Toivo Leppänen

Kalvitsassa:

Gabriel Sikanen 1.4.1903 - 30.9.1935 Viljo Martikainen

Pitkäahossa:

Hartik.ka Toivo Leppänen 23

Leppänen hoiti Pitkäahossa myös postia. Martikainen oli Kalvitsassa 1950-luvun lopulle saakka siirtyen muistaakseni sitten Inkeroisiin, myöhemmin Savonlinnaan. Ratavartijalla oli mahdollisuus käyttää viljelysmaana radan oikean laidan 6 km:iä. Viljelyä vaikeutti se, että alue vaihtui vuosittain. Toista puolta rataa myytiin vuokralle mm. ratatyömiehille ja myös muille. Kerrankin Kaappo Sikasella oli peltoläntti Aholassa, niin hän rullavaunulla kuljetti lantaa sinne pimeään aikaan, koska liikennettä oli vähemmän. Isä-ukko kynsi pellot keväällä ja syksyllä KaapoiJa oli siellä perunamaa ja hän kylvi myös peltoheinää ja kauraa. Heinätalkoissa oli sitten omaa väkeä ja ratatyömiehiä. Minäkin olin yhtenä kesänä talkoissa. Pellosta riitti heinät kahdelle lehmälle ja kuudelle lampaalle. Lampaat olivat usein laitumella meidän lampaidemme kanssa Tanilassa ("Pohostalo"). Kaappo Sikasen jäätyä eläkkeelle ei Martikainen jatkanut näiden peltomaiden viljelyä.

1960-luvun alun suuressa Savonradan perusparannuksessa tarvittiin myös naistyövoimaa.

Ratatyömiehistä

Väinö Kääriäisen muisteluista Seppo Kääriäinen

Hiskias Nikulainen Lauantaina pidettiin ruokatuntia vain puoli tuntia ja sanottiin Hiskille, että nyt ei ole kuin puoli tuntia ruokatuntia. Hiski sanoi siihen: "No sit ei minu kannata konttia avata ensinkää, että minä vua laita piipu lattaan tässä ja vetelen nuo tupakat, nii siJaekana ku se ruokatunti sit mennöö". Ja Hiski teki sillä tavalla, ettei hän kerinnyt syödä ollenkaan, kun siinä piipputouhussa meni aina niin kauan aikaa. Piipun vetäminen oli Hiskille tärkeämpää kuin syöminen.

Heikki Möttö Sanoi itsestään: "Min oon semmone möttöne. töttöne, löttöne" .

Otto Moilanen Fabian Moilasen poika, jolla oli paha astma ja se kuului kun hän heilutti hakkua. Hän oli vakituisena työmiehenä asemamies Otto Liukkosella, hoiti tämän viljelyksiä. Myöhemmin hän tuurasi rtv. Martikaista tämän loma-aikoina. Kerran Otto ja Tarkiaisen Antti tulivat iltajuoilta ja saattoivat kahta tyttöä kotiin. Antin ja Oton matka loppui ennemmin, mutta Antti pyysi Ottoa, että lähdettäisiin tyttöjä saattamaan. Otto ei virkkanut mitään, mutta lähti kuitenkin mukaan. Matkalla Otto ei puhut mitään. Kun he tulivat tyttöjen kotitalon luo, Otto tokaisi: "Täyskään.nös", ja lähti kotiinpäin talsimaan.

Topparoikassa sattunutta Väinö Kääriäisen muisteluista Seppo Kääriäinen Lyhyen aikaa oli ratamestarina pahatapainen ja iso ukko, joka ei pitänyt miesten tupakoinnista. Kerran sattui niin, että ratamestari tuli yllättäen käymään ja Sikasen Kaapolla oli juuri ladattu piippu ja hän oli pannut siihen tulen. Kaappo sukasi piipun äkkiä taskuunsa ja poltti taskunsa. Topparoikassa kahvi tilattiin lähitaloista tai Eeva-tädiltä (Eeva Ulla Sikanen s. Kääriäinen) ja minä kävin resiinalla hakemassa pannun ja pullat. Kerran kävi kuitenkin niin , että ruokatunnilla kävimme nostamassa Jallu Hännisen saunarakennusta, koska se oli vähän kallellaan. Minä unohdin koko kahvitilauksen. Hänninen tarjosi taikoomiehille kahvit. Kyllä oli täti vihainen, k-un tultiin töistä. Hänen piti kaataa iso kahvipannullinen maahan. Kaappo sanoi siihen: "Eihän tuo ollunna ku kahvia".

Ratatyömiehiä Ka!vjtsassa ennen sotia Asko Pylkkänen Otto Pylkkänen Hiskias Nikolainen Heikki Möttö Heikki Tuovinen Kasper Vitikainen Otto Moilanen (tuurasi joskus nv Martikaista) Hjalmar Remoneo Eino Tyrväinen Väinö Kääriäinen Iivari Ylönen Antti Tarkiainen Sulo Halonen Erkki Suhonen

Sota-aikana asemalla

Arvi Sikasen muistelmista Mauri Sikanen

Sota-aika oli vaikeaa aikaa Suomessa, rintamilla varsinkin. Mutta myöskin rautateillä tuntuivat sota-ajan paineet. KaJviisan asemalla oli normaali miehitys ennen talvisotaa, 2 junan läheltäjää ja 2 asemamiestä, eikä yövuoroja joitain poikkeuksia lukuunottamatta oUut, koska j unia ei yöllä kulkenut. Sota-aikaan kuitenkin junien aikataulut menivät aivan sekaisin ja myöhästymisistä johtuen junaliikennettä oli öisink.in. Niinpä junanlähettäjät ja asemamiehet joutuivat käytännössä olemaan lähes joka toinen yö töissä ja myös normaalisti päivällä. Tämä miehitys oli talvisodan aikana, jatkosodan aikana oli jo puolet enemmän henkilökuntaa asemalla. Kuitenkaan mitään pahempia asemahenkilöl·:unnasta johtuvia onnertomuuksia ei tapahtunut. Yöaikaan oli tiukat pimennysmääräykset voimassa. Veturit ajoivat ilman valoja. Asemat olivat pimeinä, jopa vaihdelyhdytkin olivat himmennetyt. Käsiopastinlyhdyn lasi oli normaalisti halkaisijaltaan n. 15 cm, mutta tuolloin se pahvin avulla pienennettiin muutamaan senuiin. Tällä opasteella junanlähettäjä näytti Iähestyvälie veturi IIe erilaisia junan kulkuun liittyviä ohjeita. Punainen valo tarkoitti asemalle pysähtymistä, vihreä, pyöritettävä valo antoi luvan mennä aseman ohi jne. Sai siinä veturimiehet silmät tarkkana olla. Ja olihan se pimeän junan odottaminenkin tarkkaa touhua. Onneksi höyryveturit pitivät melkoista ääntä. Junien kohdatessa asemalla piti asemamiehen käydä ratapihan päissä kääntämässä vaihteet toisille raiteille. Kun junat ajoivat ilman valoja ja liikennettä oli melko paljon, oli asemamiehellä kovasti kiirettä. Joskus sattui niinkin, että ehti vaihteen kääntöön aivan viime tipassa veturin edestä. Ja näillä vaihteenkääntömatkoilla piti kovasti varoa, ettei itse jäänyt junan alle. Puutavaran lastausta oli myöskin sota-aikana. Toimivathan paperitehtaat silloinkin jollain tavoin ja halkoja tarvittiin pohtopuuksi kaupungeissa. Puutavaran lastauk-

sesta huolehti lähinnä VAPO (Valtion Polttoainetoimisto). VAPO:lla oli jokuneo kuorma-auto täällä käytössä. Puutavarat ajettiin yleensä varastoon ratapihan läheisyydessä olevalle "laanille", josta se myöhemmin siirrettiin rautatievaunuihin. Näissä lastauksissa käytettiin jatkosodan aikana venäläisiä sotavankeja. Kun heille tuli talvella kylmä, he kävivät lämmittelemässä aseman odotussalissa. Kohteliaina miehinä toivat mukanaan halkoja, joita kokonaisina työnsivät pystyyn odotussalin uuniin. Polttopuiden pituus hämmästytti paikallisia, mutta kyllä sitten oli lämmintäkin.

Virkailijoiden asunto "Kuusikkokujalla ". Ikävää rahtitavaraa olivat sodassa kaatuneiden ruumiit, joita myöskin asemalle tuli. Tänne tuli pääasiassa juvalaisia (Hyötyy, Vuorenmaa ja Narila) sekä haukivuorelaisia (Moilala) kaatuneita. Rintamalla ei varmaankaan oltu selvillä seurakunnista (tai niiden hautausmaiden sijainnista), niinpä ruumis lähetettiinkin postiosoitteen perusteella Kalvitsaan. Täältä asemalta omaiset kävivät sitten vainajat hakemassa, toirnittaen ne omalle hautuumaalle. Kaatuneet kuljetettiin tavarajunien vaunuissa, joita saattoi olla junassa montakin. Sieltä muiden joukosta etsittiin Kaiviisaan jäävät arkut. Joskus arkut saattoivat olla rikkikin ja sieltä saattoi vainajan käsi tai jalka roikkua ulkopuolella. Joskus kävi niinkin, ettei vainajalle löytynyt nautajaa ja ruumis oli useita viikkoja aseman makasiinissa. Talvisodan lopulla taistelujen riehuessa ruumiita ei ehditty rintamalla panna ark.kuun ja niinpä niitä sellaisenaan oli vaunu täynnä Pieksämäelle menossa, jossa arkutus sitten suoritettiin. Kalvitsaan tulleet olivat aina arkussa. Kaiken kaikkiaan Kalvitsaan tuli sotien aikana muutama kymmen vainaja.

ASUTUS Kalvitsantila Suomela Rauhala Niiniselkä Varjuksen tila Savutuvat Huikenmäki Linninmökki

Kadonnut asutus: 1. 2. 3. 4. 5. 6.

Vanha kaupparakennus Lantiainen Jaakko Leikaan talo Kiviselk.ä, ent. Kompan paikka Tarkiaisen talo Suomelan eteläpuolella torppa 7. Suomelan eteläpuolella edellisestä paikasta etelään torppa 8. Linnin torppa 9. lllaan torppa 10. Hietajärve.n torppa II. Kapeaselän torppa 12. Aholan torppa 13. Halkoahon kauppa 14. Koivuselän torppa 15. Torppa (kadonnut 1920-luvulla) Viimeiset savutu yat: 16. Pikon torppa 17. Pöykän torppa Entistä tuotantoa; 18. 19. 20. 21. 22. 23. 24.

Kalvitsan saha ja mylly Sourun mylly AhoJan mylly Papinjoessa Tullimylly Kalvitsan tilalla Tuulimylly Tannilassa Onni Nykäsen paja Malakiaan paja 25. Gabriel Sikasen paja Hiilanpoltto:

26. 27. 28. 29. 30.

Einar Lahtisen hiilenpohtopaikka Kalle Pajusen hiilenpolttopaikka Hietajär•i Kalle Pajusen hiilenpoHtopaikka Pitkäjärvi Ensimmäinen tanssilava Pantikkatehdas

KADONNUT ASUTUS

Hรถyt\ '' Iampi

โ ข MIKKELIN MLK

MOILALA

KAI

Kiviait(J(l Aarikassa.

Kalvitsantila

Leo Suvikallio

Kaivitsanilla on paikkakunnan vanhimpia taloja. Talo on ollut aikoinaan Purho omistuksessa ja talon nimi on ollut Purhola. Schadevitzin suku on muutt Juvalta Purholaan v. 1833 ja antanut talolle kotitalonsa nimen Kalvitsa. Em mäisen isännän etunimi ei ole tiedossa mutta on ollut Schadevitz. Toinen on c August Schadevitz ja kolmas myös August Schadevitz.

August Schadevitz on myynyt talon v. 1908 kultaseppä Holopaiselle + rää; mestari Kaihlaselle. Näiden omistuksen aikana kansa nimitti taloa herr< taloksi.

Holopainen ja Kaihlanen ovat myyneet talon Savonlinnan Puutavara Oy:lle. Ti kohteli tilaa erittäin kaltoin, hakkasi metsät aukeiksi jättäen jäljelle vain sierr puut. Seuraava omistaja on ollut liikemies Jaakkola.

Kovasen suk.'U on ostanut Jaakkolalta talon v. 1919. Ensimmäinen isäntä oli l kias Kovanen. V. 1923 tuli isännäksi Einari ja Eero Kovanen. Veljesten ero1 tila jäi Einari ja Hilma Kovaselle, jotka viljelivät taloa voimaperäisesti saa' talon hyvään kuntoon. 32

Einari Kovaneo luovutti tilan tyttärelleen Heli Kiukkaalle ja hänen miehelleen Aimo Kiukkaalle. Heli ja Aimo Kiukas luovuttivat tilan tyttärelleen Tuula Väisäselle. Nämä jatkoivat Kovasen sukua edelleen viljellen ja hoitaen taloa.

Suomes, nykyisin Suomela Helvi Hyvärinen Suomes oli Vehmaskylässä Lylyjärven eteläpuolella ja kuului myöhemmin Myyrylän ratsutiJaan. Isossajaossa Suomes siirrettiin pohjoisemmaksi Vehmaskylän perukoille kahdelle torpan paikalle. Suomeksen omisti 1840 varatuomari Johan Vilhelm Nyqren. 1850 tienoilla hän vaihtoi taloja Vehmaskylän Toivalan talon omistajan Matti Kaipaisen kanssa. Noin 1851 Kaipaiset muuttivat siirrettyyn Suomekseen Vehmaskylän perukoille. Hälisten suvulle talo Suomes tuli kun Matti ja Margareeta Kaipaisen tytär Heta-Sofia meni naimisiin Ihastjärven Jahkontalosta kotoisin olevan Israel Halisen kanssa ja he myöhemmin oston ja syydinkin kautta tulivat Suomeksen omistajiksi. Seuraava isäntä oli Aapeli Israelin poika Halinen. Monta vuosikymmentä oli talossa vuokraaja ainakin Henrik Pylvänäinen ja Taavetti Kääriäinen. Silloin sanoivat taloa Rummakoksi.

Albin ja Alberliina Halinen mm/oja oikomassa 1925.

1915 tuli Aapeli Hallsen poika Albin ja vaimonsa Albertiina perheineen asumaan ja viljelemään Suomi taloa. Heti tultuaan Albin Halinen rakennutti uuden asuinrakennuksen entisen paikalle, johon sai hirsiä vie.lä vanhasta rakennuksesta. Myöhemmin on tehty uusia talousrakennuksia. 1851 tehty aitta on vanhana vielä jäljellä. 1950 Albin Halisen kuoltua tila oli perikunnan omistuksessa ja viljelyksessä useita vuosia. Nykyiset omistajat ovat Anna-Reetta ja Pentti Kärkkäinen. Talo on edelleen maanviljelys-maatalous- ja lypsykarjatila. Nykyisin talo on nimeltään virallisesti Suomela.

Rauhala

Leo Suvikallio

Rauhala on Kalvitsan vanhimpia taloja, ollut aikaisemmalta nimeltään Partinmäki. Vuonna 1863 on Matti ja Maria Stiina Tiusanen ostanut Tuomas Partilta Partiomäen talon. Matti ja Maria Stiina Tiusasella on ollut yksi tytär Anna Alina. Hän on avioitunut Augusti Schadevitzin kanssa, heillä yksi poika Albin. Matti ja Maria Stiina ovat myyneet talon tyttärensä pojalle Albin Suvikalliolle, silloinen Schadevitz v. 1904. Tilan nimeksi on silloin muutettu Rauhala.

®/ -,

Rauhala on ollut vuokralla eli arentilla. Vuokraviljelijöitä on ollut useampiakin, nimet eivät ole tiedossa. Myytyään Kalvitsantilan v. 1908 muuttivat Schadevitzit asumaan Rauhalaan ja viljelemään taloa.

··:~~~

$;CJ - /~ · ,.a.: '~~4<----";r?/....fr -

~--

~·

_M~ /<. , _· ·

{,.~

•

____,~

fa_..:...~..-~ .#

l:}jj: b:!;au:;::-..~7~ ~~--rf. ;;_7Z t.brr;2r'. ".-:.=-z: . r-" ~ ' .

Leo ja Meeri Suvikallio ostivat tilan v. 1964.

P ??--~ ero~......-

7-_-t_·

rpc-•.7~--/- J _...-c . /. z:: ~ -· "' z:: ~ J!;; y;..~ /{:.4.&: . ~ ~

Rauhalan tilan kiinnekirjan kopiot vuodelta 1864. Tila on ollut ·:- · silloin kooltaan l/16 osaa manttaalia. - ,.

R---./ ~ k" ?!! · ~~ (}1~-;1.~ fo....:4!:-/J:i~ ~ · ~ fct;;e - - - . /I N1 f r a -/z..L -;:-1· ~ ~.,... ./c~ ~ a-r~ ~

;r:. p______.c.. fc.-.u./~

r /_

il-

Ch•-n.,_t!:; ...4.L- Q'L 4;..,:__._ 1:&h. , .e; {.:t•..k-ii"" ~ ri?...{.!L...:..t..__,..,r_ 17 -

r::..r:

:.....~.u-:59::. ~?.:_A..- .(1~: ~..L- ~x 1!· r?-t~ lb-.:f-f- ~, <i:Z-"-r- ~ fj.,L fo-..:6::.. ~~-Z ~~- ~ t:>-,;;._-

~------. ~ .;,L__:L::. - , ~J.·- . "'-----" trC'J ~~

d.;.

,L.r .,..,;.t.;......t- ""... W~..:..u 9 .,_c.. c; /

I'...,.,.J'·-

fL9

•• • • _,!-,A7

~ ;~

T-•.

Niiniselkä

Helvi Hyvärinen

Niiniselkä-nimisellä paikalla 1800-luvun puolivälissä oli kaksi torppaa, joista toisen rakennukset paloivat. Sen jälkeen yhdistyivät molemmat torpat yhdeksi possakkatorpaksi. Torppareina olivat 1850-luvulla Sigfriit (Sipi) Väisänen, myöhemmin hänen poikansa Herman Väisänen ja hänen poikansa Aapeli Väisänen. He tekivät possakkaa Suomes-talon omistajille. V. 1923 Aapeli Väisänen osti paikan vapaaehtoisella kaupalla itsenäiseksi taloksi Albin Haliselta. Aapeli Väisäsen kuoltua hänen poikansa Vilho Väisänen viljeli taloa usean vuoden. Viimeksi oli omistajana Eero Väisänen. Hän myi talon Martti ja Kauko Meriluodalie 1951. Nykyiset omistajat ovat Kauko ja Salli Meriluoto. He ovat rakentaneet uuden asuinrakennuksen ja talousrakennuksia. Nykyisin kasvattavat lihakaijaa.

Vilho Väisänen heinilseipäiden ajossa.

Varjuksen tila

Ahti Hämäläinen

Kaivitsa ja sen ympäristö ei ole päässyt kerskailemaan suurilla kartanoilla eikä hoveilla. Paikkakunta on ollut torppareiden asuttamaa, joiden päätilat ovat olleet Juvalla ja Mikkelin maalaiskunnan Vehmaskylässä. Kuitenkin 185()-luvulla olleessa isossa jaossa oli palkollisina piikoja, renkejä sekä "loisia" jotka maksoivat asuntovuokran työnä talolle. Yksi tällaisista taloista on KaipoJan kylässä 35

sijaitseva Va.rjuksen talo. Va.rjuksen suku on alkujaan muuttanut Juvan Vuorenmaalta Haukivuorelle ja sieltä tilan oston myötä Vehmaskylä nro 7 Kaipolaan.

Varjuksen tilan vanha asuinrakennus VU()Sisadan alussa. Matts Matts fon Wa.rjus: Matti Wa.rjus 1 lisäsi tiluksiaan ostamalla Vehmaskylä 25:17 niin sanotun "Pohostalon" 07.09.1859 David Fredrik Siljanderilta. Tälle tilalle tuli lampuodiksi 24.03.1905 Johan Daniel Kääriäinen 20 vuoden sopimuksella. Hänen poikansa Johan Davidin poika Eelis Kääriäinen oli pitkäaikainen työmies Va.rjuksen tilalla. Lampuotisopimuksen päätyttyä rakennutti Varjuksen perikunta tälle paikalle 1926 - 1927 vuokra-asunnon, sen ajan vuokralaisten nimityksen mukaan "loisille".

Puhdetöitä Varjuksen tuvassa 1917. Kuvassa vasemmalta Helge Nyström, Väinö Varjus, kehrätimässä Tyyne Varjus, Viljo Varjus, Kalle Varjus, tunnistamaton, Vihtori Varjus, Gunnar Nyström ja edessä Tauno Varjus.

Meijeritoiminta 1800-luvun lopulla toimi Matti Warjuksen talon tiloissa pienimuotoinen meijeritoiminta, meijerihuoneiden ja koneiden omistajasta ei ole tietoa. Tähän meijeriin käytettiin Warjuksen talon ylimääräinen maito sekä lähinaapureista kerätty maito ja kerma. Kyseessä olevassa meijerissä valmistettua voita markkinoitiin ja kuljetettiin Helsinkiin ja kuulopuheiden mukaan jopa Pietariin (Leningrad) asti. Tässä meijeritoiminnassa 1800-luvun lopulla on toiminut arvostetussa meijerikön ammatissa Ester Paananen, jonka poika Paavo Hyvärinen oli myöhemmässä vaiheessa Suomelan tilan isäntä. Matti Warjus II lienee ollut ahkera anoppilassa kävijä. Hänen vaimonsa oli Haukivuoren Lietlahden kartanon tytär Eeva Kristiina Pulkkinen. Kerran Matin oltua kyläilemässä Lietlahdessa, oli anoppi tokaissut Matille: "Syö Matt' mahais' täyteen mut' piä väl' käynnilläis".

Asuintalon palo ja uuden rakentaminen Matti Warjuksen kuoltua v. 1910 tila siirtyi perikunnalle, jossa olevat perijäi Herman Warjus s. 08.10.1864, Vihtori Warjus s. 27.05.1861 ja Kalle Warjus s. 17.6.1870. He omistivat tilan aina vuoteen 1932, jolloin Vihtorin poika Väinö 37

lunasti tilan omistukseensa. Mainittakoon, että perikun.nan omistuksen aikana isännyyttä hoiti Vihtori Wrujus. Hennan Wrujus muutti tilalta Krujalaan, Kalle Wrujus taas oli vanhapoika ja hän asusti tilalla suurimman osan elämästään. Tila koki monia muutoksia perikunnan omistuksen aikana Vihtori Wrujuksen ja poikansa Väinön ansiosta. Tilalta myytiin 1911 sivutila Hulkonmäki Hjalmar Nikulaiselle. V. 1914 koki Wrujuksen pihapiiri muutoksen kun tuli tuhosi asuinrakennuksen. Jo samana vuotena rakennettiin entistä ehompi päärakennus noin 30 - 40 metrin päähän palaneesta rakennuksesta. Nykyisin on kaksi aittaa ja kärriliiteri palaneen rakennuksen paikalla.

Palaneen tilalle rakennettu kuvattuna eteltlpuolelta 1917.

Tilan erilaiset työt ja koneellistaminen 1920-luvulta alkaen alkoi tilalla koneellistamisen aika, tällöin tilalla oli jo lypsykrujaa, 11 - 16 lehmää, sikalassa oli 2 - 3 lihotussikaa, monasti myös porsiva emakko. Erillisessä tallirakennuksessa oli 3- 4 hevosta, joskus varsoja lisänä. V. 1924 hankittiin tilalle puimakone ja 1okomobiili. Tämä höyrykäyttöinen voimakone, joka pyöritti puimakonetta, tarvitsi energian tuottamiseen vettä ja halkoja. Yleensä viljoja puidessa tätä lokomobiilia lämmitti ja käytti Väinö Wrujus. Paikkakunnalla ei tällaista puintityötä otettu kovinkaan innostuneesti vastaan. Ihmisten käsitys oli, että nyt ei enää saada kunnon leipää, kun koneella jyvät karistellaan.

Kuva vuodelta 1917 Varjuksen tuvasta: toinen vasemmalta Anna Varjus, hanuristi Väinö Varjus, kehräämässä edessä Tyyne Varjus ja Mari Pylkkänen sekä takana Tilda Tyrväinen.

Sen ajan karjan kuivikkeena käytetty havun ja risun hakkuita vähentäen alettiin tilalla nostaa Taikinasuosta sammalta kuivik.keeksi. Sammalturpeen kuivausta varten rakennettiin Kompanmäelle sammallato. Sammalturve hakattiin suon ollessa jäässä isoilla piiluilla noin 40 cm - 40 cm paloihin, joiden paksuus riippui suon sammaleen paksuudesta. Palat laitettiin kuivumaan sammalladon avonaisten seinien riukujen päälle. Va.rjuksen tilalle hankittiin kone, jolla nämä kuivat turvepalat revittiin hienoksi, kone oli käsikäyttöinen. Muuta koneeliistumista oli muun muassa kahden hevosen vetämät aurat, heinänniittokone, hevosvetoinen haravakone, myöhemmässä vaiheessa hevosvetoinen perunannostokone, ja viljankuivaajakin laitettiin jo 1930-JuvulJa vanhaan saunaan. 1940-Juvun vaihteessa asennettiin tilan katolle oma sähkölaitos, niin sanottu "tuulimylly". Tuulilataaja pyöritti tuulella generaattoria, joka latasi sähköä suuriin akkuihin varastoon, joista saatiin sähköä tyynen ilman vallitessa. Tuulilataaja oli kuitenkin epävarma sähkön tuottaja, joten sen käyttö jäi muutamaan vuoteen. Va.rjuksen tilalle hankittiin luultavasti paikkakunnan ensimmäinen radio 1930-luvun alussa. Sen sijaintipaikka oli tilan salissa.

Vliinö Varjus

Ja kylän lapsille suotiin joka keskiviikkoilta tulla kuuntelemaan kello 6 - 7 i.p. Markus Raution juontamaa lastentuntia. Ja tavallisesti kaikki kylän kouluikäiset olivat lastentuntia kuuntelemassa salin lattialla istuen. Toinen tilalle hankittu ajanvieteväline oli v. 1927 hankittu (Hismastervoice) gramofoni. Tämä olikin monetjuhannusyöt ilontuottaja Pitkäjärven niemessä. Vihtori Venäläisen valmistaman kiljun kera. Myös tällä gramofonma soitettiin monet taikootanssit ja sota-aikaan niin sanottuja "nurkkatansseja".

Viljelysmaat ja kivenraivaus Varjuksen tilalla oli viljelysmaatajo l93G-luvun lopulla noin 25 ha, jossa viljeltiin erilaisia viljalajeja, ja koska karjataloutta oli niin myös heinää. Kasken polttoakin harrastettiin aina vuoteen 1935, jolloin poltettiin viimeinen kaski, kooltaan noin 1 ha Ahtolan rajalla. Siinä viljeltiin ruista yhtenä vuotena, jonka jälkeen se jäi karjalaitumeksi, ehkäpä oli ensimmäisiä peltolaitumia paikkakunnalla. Kivenraivaus pelloilta 1930-luvulla oli tilalla suurisuuntainen työ. Kun koneita ei ollut, tehtiin kivenraivaus mies- ja hevosvoimin. Suuremmat kivet porattiin käsiporauksella. Porarina olivat etupäässä emäntä Martta Warjuksen setä Albin Väisänen sekä Martan veli Toivo Väisänen, jolla oli kokemusta porauksestaja kivilouhimon graniittikiven louhinnasta. 1920-luvun lopulla päällelyöjinä, siis lekalla poranpäähän lyöjinä toimivat talon rengit ja possakkalaiset.

Heinänkorjuussa 1920-luvul/a

Heinäauman päällä VäirW Varjus ja vieressä Aimo Varjus sekä Maija Varjus Loordi koiransa kanssa. 41

Porauksen jälkeen kivet ammuttiin pienemmiksi dynamiitilla, jonka jälkeen ne saatiin hinatuksi sitä varten rakennettuihin kivirekiin, joilla ne vedätettiin "Pohostaloon" menevän tien pohjaksi. Tähän oli kaivettu tien levyinen syvä oja joka täytettiin kivillä, samoin oli kaivettu etelään menevän tien pohjaksi oja joka k.ivillä täytettiin. Mainittakoon, että tilalla oli oma paja, jossa porat taottiin, ja korjattiin muutakin talon sepitystyötä. Paja sijaitsi maantien varressa ja vastapäätä oli pieni korsu tarvikkeita varten. Paja sijaitsi pienellä mäellä, jota sanottiin "pajanmäeksi".

Piiat ja rengit sekä heidän työnsä Tilalla oli vakituisesti työssä kaksi piikaa ja kaksi renkiä. Joskus oli emännän apulaisena kolmas niin sanottu pikk-upiika, joka oli apuna emännälle sisätöissä ja piha- ja puutarhatöissä. Piikojen ja renlåen työpäivä alkoi kello 5.30 - 6.00 a.p. ja kesti iltaan kello 7.00 asti. Monesti talvisaikaan piioilla oli vielä kehruuta tai sukankudontaa tämänkin jälkeen. Piioilla ei talvisaikaan ollut ulkotöitä kovin paljon. Karjanhoito oli päätyö, lisänä puunkannet sisälle. Puita paloikin monet kannannaiset, kun tilalla oli kuusi lämmitettävää uunia ja keittiössä tarvittavat emännän hellapuut. Vesi kannettiin sisälle piikojen voimin korentosaavilla. Saavin sisällys oli noin 100 litraa, jonka kaksi piikaa kantoi sisälle kaksi , jopa kolmekin kertaa päivässä. Korento oli noin pari metriä pitkä riuku. johon oli keskelle laitettu rautalenkistä riippuva poikkipuu saavissa oleviin "korvon" reikiin. Nämä kantoreiät saavissa oli tehty siten, että kaksi lautaa oli muita pitempiä ja niissä oli korennolle kanto reiät. Likavedet vietiin myös kantamalla ulos, koska viemäreitä ei ollut. Kesäaikaan he joutuivat olemaan peltotöissä. Aamuruokailun, joka oli kello 8.00 a.p., ja ruokatunnin, joka oli 1,5 tuntia, jälkeen toinen ruokailu oli kello 1.30 i.p. ja ruokatunti oli 1,5 tuntia. Ja tällä ruokatunnilla nuoret kesä-aikaan juoksivat uimaan noin 1 km:n päässä olevaan Pitkäjärven niemeen. Kahvitauot olivat kello 11 .00 a.p. ja kello 5.00 i.p., jonka jälkeen piiat lopettivat peltotyöt ja siirtyivät karjan pariin iltalypsylle ynnä muihin siihen liittyviin askareihin. Miesväki j atkoi kesäaikaan pelloilla työtä kello 7.00 i.p., jonka jälkeen oli ruokailu. iltanen. Renkien työt olivat talvella moninaiset. Pimeän aikaan, niin aamu- kuin iltapuhteellalån. oli silpunhakkuut oljista silppukoneella, josta tehtiin hevosille apetta syötäväksi. Tätä apetta, johon käytettiin vettä ja jauhoja, täytyi käydä illalla ennen nukkumaan menoa "silmästämässä", kuten sanottiin tarkoittaen. että lisättiin appeeseen lisää jauhoja ja vettä, joka sotkettiin talikeila silppujen sekaan. Myös kuivikkeena käytetty havun ja risun hakkuu kuului puhdetöihin, sekä sammalmyllyllä tehtävä turpeen hienontarninen. Nämä molemmat työt vaativat kaksi miestä ja ne tehtiin öljylyhdyn valossa, joskus aiemmin myös päresoihdun loisteessa. Myös polilopuiden pilkkominen kuului puhdetöihin talvelle. Päivän valjettua talvella alkoivat hevostyöt, johon kuului heinien ajo korsuista navetan ja tallin vinneille, kuivikkeiden ja polttopuiden ajo, mudan ja lannan ajo pelloille, joista tehtiin niin sanottu "sontapakka", johon ajettiin kerros mutaa ja toinen 42

lantaa, jotka sitten keväällä levitettiin pelloille. Viikon verran meni talvella aikaa jään nostoon ja ajoon Pitkäjärvestä. Jäätä käytettiin kesällä ma.idon jäähdytykseen. Jäät peitettiin paksulla mutakerroksella talvella, niin ne säilyivät sulamatta aina myöhäissyksyyn saakka. Kesäaika meni rengeiltä peltotöissä. Ja syyskyntöjen jälkeen saivat rengit ja piiat loman, jota sanottiin "köyriviikoksi", jolloin he saivat viikon parin loman. Varjuksen tilalla piiat ja rengit nukkuivat samassa tuvassa. Piikojen sänky oli peräseinällä ja renkien keittiön oven vieressä. Kesäaikaan oli piioilla ja rengeillä erilliset aitat nukkumapaikkana. Liekö ollut tupa- vai aittaromantiikkaa, kun ainakin kolme pariskuntaa avioitui tilan piioista ja rengeistä. He olivat Martta Sikanen ja Ville (Vilhelm) Kaminen, Impi Ollikainen ja Arvi Kääriäinen sekä Toini Neuvonen ja Eelis Kääriäinen.

Vuokralaiset Tilalla oli "loisia" (=vuokralaisia) samassa pihapiirissä sijaitsevassa niin sanotussa Alatuvassa jo ennen "Pohostalon" rakentamista. Alatupaa asustivat jo vuonna 1920 Kalle ja Olga Tyyskä. Heidän muutettua muualle, muutti Alatupaan Otto Remonen. Leskivaimo Selma Häkkinen oli seuraava, jonka jälkeen tuli "loisiks" Aapeli Hämäläinen joka perheineen myöhemmin muutti "Pohostaloon" asumaan. Myös meijerirakennuksessa oli yksi asuinhuone, jota sanottiin "meijerikarnariksi". Tiettävästi se on ollut 1800-luvun lopulla meijeritoiminnan aikaan meijeristin asuntona. Myöhemmin tässä asui vanhapoika Kalle Warjus, joka oli yksi omistajista tilan ollessa perikunnan omistuksessa.

Samoin tässä kamarissa asui 1930-luvun vaihteessa lähellä sijaitsevassa kivilouhimassa työssä käynyt Alex Hämäläinen, joka luki ja opiskeli työnsä ohessa yhteiskuntatiedettä. Hänet valittun eduskuntaan v. 1932 kansanedustajaksi, ensimmäisenä henkilönä paikkakunnalta. Tästä meijeristä tehtiin myöhemmin sauna. Niin sanottu "Pohostalo" rakennettiin, kuten alussa on mainittu, 1926 - 1927 "loisten" (vuolaalaisten) käyttöön. Taloon tehtiin neljä huonetta, kooltaan noin 15 - 20 m', joissa oli kylmä eteinen ja siinä sijaitseva ruokakomero. Jokaisella asukkaalla oli myös oma aitta pihapiirissä. Näissä tiloissa asui jopa seitsenhenkisiä perheitä. Pohostalossa asuivat kuka suuremman, kuka pienemmån perheensä kanssa "loisina" mm. Juhani Kääriäinen perh., Amanda Häkkinen poikansa Viljon kanssa, Jalmari Remoneo perh. , Albin Moilanen perh. , Albiinia sanottiin pienen kokonsa vuoksi "napa Alapoksi", Robert Viljakaineo perh., Taavetti ja Hulda Juutinen, Aapeli Hämäläinen perh., Gabriel Kaminen perh., Vihtori Tyrväinen perh., Uuno Pulliainen perh., Heikki Tikkanen perh., Viljo ja Anna Häkkinen. Jussi Kohonen perh .. Eino Hasanen perh., Sulo Hämäläinen perh. Vuokrat suoritettiin työnä. joka tehtiin kesäaikaan ja se oli 4 v1ikkoa (24 pv:ää). Yleisimpiä vuokratyöpäiviä olivat heinätyöt ja viljankorjuut. Rukiinleikkuu oli urak.katyötä, siten että kolmesataa leikattua lyhdettä vastasi yhtä työpäivää. Viljanpuinneissa tarvittiin puintiväkeä vielä puimakoneenkin aikana 6 - 10 henkilöä pellolta puitaessa vielä 2 hevosta ja neljä henkilöä lisää. Viimeisiä "possakkapäiviä" suoritettiin perunannostossa, ja kun "possakkapäivät" oli suoritettu oli "loisilla" mahdollisuus kaivaa perunaa itselleen siten, että kaivaja sai joka kuudennen laatikon itselleen.

Autot ja puutavaraliike Väinö Varjus aloitti puutavaraliiketoiminnan jo 1920-luvun alussa. Puutavaraliike käsitti etupäässä halkojen toimittamista eri liikelaitoksille kaupunkeihin. Myös yksityisten taloihin toimitettiin halkoja lämmitykseen . Hän osti valmiiksi hakattuja halkoja tienvarsilta sekä osti pystymetsiä lähiseudulta aina naapuripitäjiä myöten. Parhaina aikoina saattoi hänellä olla halonhak.kuissa 10 - 20 miestä sekä rahtimiehet hcvosineen ajamassa halkoja tien varteen . Ennen sotia täytyi halonhakkaajan laittaa kuutiometriin 15 - 20 cm ylikorkeutta. Sotien jälkeen tuli käyttöön tasamitta. kuutiometri. joka oli vanhojen halonteettäjien vaikea ottaa käytäntöön. Niinpä halonhalli.ajien ja teettäjien kesken syntyi joskus pientä kiistaa pinojen koosta. Liiketoiminnan alkaessa iski Väinö Vrujukseen autokärpänen. Tilalle hankittiin jo 1924 Nash-merkk.inen henkilöauto, joka lienee ollut paikkakunnan ensimmäisiä. Henkilöautoja uusittiin 1930-luvulle asti.

Varjuksen Chevrolet m-34 merkkinen kuorma-auto kauppias Otto Suurosen pihassa: vasemmalta Matti Varjus, Otto Suurosen poika Matti, ohjaamossa Paavo Varjus, auton apwnies Veikko Paajanen sekä autonkuljettaja Eero Väisänen. 1932 tilan siirtyessä Väinö Varjuksen omistukseen ja puutavaraliikkeen laajetessa, Väinö Varjus osti Fordson-merkkisen kuorma-auton puutavaran ajoon jonka jälkeen hankittiin Chevrolet ("Letukka") kuljetuksiin. Näillä autoilla ajettiin vain oman puutavaraliikkeen kuljetuksia. Autonkuljettajina eri aikoina olivat ainakin seuraavat kuljettajat: Kaino Teinilä, Aati Tarvonen, Veikko Laitinen ja Eero Väisänen. Apumiehiä (vänkäreitä) lienee ollut monia, mutta kuljettajien mieleen oli parhaiten jäänyt Viljo Häkkinen ("Mantan Vilekko"), joka oli kuuluisa nukkumisesta ja kuorsauksesta ajon aikana. 1939 Väinö Varjus osti uuden Chevroletmerkkisen kuorma-auton, joka jatkosodassa 1941 vietiin armeijan käyttöön. Autoa Mikkeliin viemään lähtenyt Kalle Pokelainen otettiin armeijan palvelukseen auton mukana, vaikka hän ei ollut asevelvollisuusikäinenkään. Kalle Pokelainen ajoi tätä autoa koko sodan ajan ja toi sen erittäin hyvässä kunnossa takaisin, jonka jälkeen Väinö Varjus myi auton pois vaikka jatkoikin halkojen välittämistä vielä 1955 tapahtuneen tilan myynoinkin jälkeen aina 1960-luvulle saakka.

Varjuksen kuonna-auto halkolasrissa, vasemmalla "vänkari ·Sulo Tarkiainen, oikealla autonkuljeuaja Tatu Valkonen.

Tonttien myynti Varjuksen tilalta ruvettiin myymaan asuntotontteja jo perikunnan omistuksen aikaan. Ensimmäinen tontti myytiin Papinmäeltä 30.12.1925 Adam Kiukkaalle. 1920-luvun lopulla osti "loinen" Aapeli Hämäläinen 2 ha:n tontin tilan itärajalta. 1930-luvulla Väinö V3.Ijus myi Papinmäeltä tontin autoilija Paavo Niemiselle. Sotien jälkeen myi Väinö V3.Ijus tontteja muun muassa Eero Väisäselle, joka oli tilan emännän Martan veli, Sulo Tarkiaiselle lisämaaksi noin 1 ha. "Loisina" asuneet Uuno Pulliainen ja Sulo Hämäläinen ostivat myös asuntotootit sekä tilalla pitkään työmiehenä (renkinä) ollut Eelis Kääriäinen. Näin kylän asutus lisääntyi kolmenkymmenen vuoden ajalla kahdeksalla asunnolla.

Luottamustoimet ja urheilu Väinö V3.Ijuksella oli monia luottamustoimia, muun muassa puhelinyhdistys, tietoimikunta ja urheilutoiminta oli hänelle läheinen asia, olihan hän aikoinaan piirinmestarikin painissa.

Sattumia Varjuksen tilalla Talossa oli renkioli vuosisadan alkupuolella renki, jolla ei tiedetty muuta nimeä olevankaan kuin "Maailman Matti". Matin ollessa Kompanmäeltä havukuormaa hakemassa, saatuaan kuorman valmiiksi ja köysitetyksi, niin pahaksi onneksi soi ruokakello, jolloin Matti, jolla oli kiire aina ruokapöytään, löi kirveellä köydet poikki, tyrkkäsi kuorman nurin ja ajoi tyhjällä reellä neliä pihaan ja syöksyi tupaan pöydän ääreen. No, nuhteita Matti tästä tempusta sai, mutta koska oli kova työmies ei häntä poiskaan laitettu. Kivenraivaus oli käynnissä Varjuksen pellolla ja isoon kiveen porattiin reikää räjäytystä varten. Porarina toimi Albin Väisänen (" Alappo") ja poran päähänlyöjänä toimi Viljo Häklånen ("Mantan Vilekko"). "Vilekon" lyönti ei osunutleaan aivan poran päähän, vaan sattui • Alapon'' käsille, jolloin veri purskahti "Alapon" sormista. "Alappo" ei ollut asiasta tietääkseenkään vaan tokaisi "Vilekolle": "Hieman ijemmittäin". Oltiin viettämässä pihanurmikolla "ruokaperräisiä" ja piiat menivät aittaansa astiantiskauksen jälkeen samoin viettämään ruokatuntia, no rengit heti perään tyttöjä kiusottelemaan. Aitasta k-uului tyttöjen kikatusta ja naurua. Yhtäkkiä sieltä kuului piikana olleen Irja Hämäläisen k.irkaisu, jonka kuullessaan siinä nurmikolla lojuessamme Kalle Kaminen sanoi vakavana: Nyt se kopass' . Väinö Varjus tapasi kaupungissa erään tuttavansa, joka ei ollut käynyt Kalvitsassa, eikä tiennyt kuinka pitkä matka oli Mikkelistä Kalvitsaan, joten hän kysyi Väinöitä kuinka kauan viipyy autolla Mikkelistä Kalvitsaan, johon Väinö totuuden miehenä vastasi: Toisinaan puoleen tuntiin, mutta joskus menee kaksikin päivää. (Väinöllä oli tuttuja kyläpaikkoja Mikkeli-Kalvitsan välillä.)

Varjukseu sukua Vehmaskylä nro 7 Erik Varjus maanviljelijä s. 26.1 1.1740 Vuorenmaa muutti 28.05.1757 Haukivuori 23:een k. 30.09.1819 Haukivuori

06.01.1789

Liisa Nikulainen s. 1764 Haukivuori

Matti Warjus

12.08.1827

1Eeva-Stina Kohvakka

s. 1795

s. 23.04.1794 muutti Vehmaskylä nro 7:ään v. 1850 k. 1857

Eeva-Kristiina Pulkkinen

Matti Warjus s. 06.01.1832 Hauldvuori k. 31.01.1910

s. 06.07.1835, Haukivuori k. 02.07.1903

r - - - --··· -··- - -Vihtori Warjus s. 27.05.1861 1k. 26.03.1940

15.06.1894

Anna-Sofia Matiskainen s. 05.12.1874, Helsingissä k. 23.03. 1940

Väinö Varjus s.22.ll.l897 k. 15.08.1961

18.06.1921

Martta Johanna Väisänen s. 27.10.1903, Kalvitsassa

Matti Va.rjus s. 02.09.1924 kaatui 25.06.19 Aunuksessa

Savutuvat Kalvitsan seudulla Ahti Hämäläinen Savutovat olivat Kalvitsan itäpuolisella seudulla muutruneet tavallisiksi niin sanotuiksi uloslämpiäviksi pirteiksi suuremmaksi osaksi j o 1900-luvun alkupuolella. Ainoastaan kaksi savulUpaa oli käytössä vielä noin 1925 - 1930-luvuilla. Toinen, ns. Päykänmökki oli Viran kylällä samoin kuin Pikonmökkjkjn. Näiden savutupien välimatka oli noin 1 kilometri. Päykän mökin viimeinen asukas oli vanhapiika Hilda Päyk.kä, hänkin asui viimeisiä elinvuosiaan talojen tuvissa loisena savutuvan huonokuntoisuuden vuoksi. Pikonmökin viimeinen asukas oli Kusti Paavilainen. Pikonmölån pellon laidassa oli erittäin hyvä lähdekaivo, kerrotaan että Kusti Paavilainen keitteU tämän kaivon vieressä viinaa ja viinahan oli kysyttyä koska oli kieltola!Oaika Suomessa. Savutovat lämmitettiin siten, että seinässä tai laipiossa oleva puuluukku avattiin lämmityksen ajaksi ja se veti savua ulos sen verran että lattialle jäi sellainen puolen metrin - metrin mittainen savuton ala jossa voi olla istuillaan tai maaten lämmityksen ajan. Savutupaperinteeksi voisi sanoa vielä sota-aikaa 1942-44, jolloin oli venäläisiä sotavankeja puutavaran lastaustöissä Kalvitsan asemalla. He asuivat Hulkonmäen riihessä, jossa oli niin sanottu sisäänlämpiävä uuni samoin kuin savutuvissa, rakenteeltaan k"Uitenk.in vähän erilainen, koska tätä uunia käytettiin ainoastaan lämmitykseen. Yksi vangeista lämmitti päivällä uunia toisten vankien ollessa töissä. Sota-ajan jälkeen rakennettiin uudet rakennukset Päykänmökin niinkuin Pikonmökinkin paikalle. Päykänmökki on nykyään autiona. Pikonmökkiä ny1.")'ään asustaa Markku Tissari. Hulkonmäen riihikin on pois purettu, joten savutupa-aikakin on mennyttä kulttuuria.

Hulkonmäki

Helvi Hyvärinen

Vanhat tiedot kertovat, että Hulkonmäentalon omistajana oli 1800-tuvun puolivälin tienoilla joku ruotsia puhuva virkamies. Silloin oli talon nimenä Hokka Söde. Taloa sanottiin silloin vaan Hokanautioksi. Lietlahden Pulkkiset myöhemmin omistivat Hokanaution ja heiltä se siirtyi Eeva-Kristiina ja Matti Vrujukselle ja heidän kuoltuaan Vrujusten perik'llnnalle. V. 1912 Matti Vrujuksen perik'llnta myi Hakanaution Jalmari Nikolaiselle. Hän rakennutti taloon uuden asuinrakennuksen, aittoja ja låvinavetan, joka oli kylän ensimmäinen siltanavetta. Nikolainen perusti myös sekatavarakaupan aittarakennukseen tehtyihin puotikamareihin. Näinä aikoina sanottiin taloa Hulkonmäeksi. Eivät Nikulaiset asuneet uudessa talossaan monta vuotta vaan myivät sen v. 1915 Eino Nykäselle. Nykäset pitivät sekatavarakauppaa piharakennuksessa. Nykäset asuivat Hulkonmäessä vaan vuoden verran. He myivät talon Hilda ja Mikko Kaipaiselle v. 1916. Kaipaisten aikana oli Hulkonmäen maalla kiviteollisuutta kun Suomen Kiviteollisuus Oy louhi kalliosta harmaata graniittia usean vuoden aikana. Kaipaisten 49

omistusaikana asui puotikamareissa vuokralla monta perhettä. Kusti ja Anna Suhonen, kivityönjohtaja Suominen, Paavo ja Elna Nieminen ja Erkki ja Hilja Suhonen. Suhoset oli puotikamarien viimeiset asukkaat. Niinä aikoina talon saunakamarissa asui myös muutamia perheitä. Kaipaiset asuivat Hulkonmäessä pari vuosikymmentä, mutta v. 1935 myivät talon Unto Heiskaselle ja hän v. 1936 myi talon rakennuk:sineen, peltoineen ja eteläpuolen metsämaineen Paavo Hyväriselle ja pohjoispuolen maat ja torpat Kalle Pajuselle. Talon asuinrakennukseen tehdyissä erillisissä huoneistoissa asui Hyväristen omistusaikoina useita perheitä vuokralla, Onni ja Tyyne Nykänen, Einari ja Sylvi Väisänen, Ville ja Martta Kaminen, Mikko ja Anna Mak:simenko, Martta ja Eino Jääskeläinen, Elsa Tikkanen, Veikko ja Lempi Tuovinen, Arvo Laitinen, Lauri ja Kyllikki Roponen, Jouko ja Kirsti Neuvonen. He olivat viimeiset asukkaat. Hortonomi Martta Jääskeläisen ja autoilija Eino Jääskeläisen Hulkonmäessä asuessa oli heillä kauppapuutarha, kaksi kasvihuonetta ja lavoja. Peltoviljelyksessä oli mansikkaa, vihanneksia ym. muutaman hehtaarin alalla. Hulkonmälå siirtyi Anna-Reetta ja Pentti Kärkkäisen omistukseen v. 1969. He viljelevät peltoja. Asukkaita ei talossa enää ole. Asuinrakennuksesta on tehty viljankuivaaja v. 1969. Nyt on talon virallisena nimenä Hulkonmälå.

Jtulskeltlisen kasvihuone

Linnintorppa

Helvi Hyvärinen

KOIVUSELKÄ, jota sanottiin Linnintorpaksi, on entinen Hulkonmäen torppa. Koivuselkä l.."Uului Hulkonmäen taloon. Torpparina vuosisadan alkupuolella oli Taavetti Lindh. Hän teki possa.k.I<M torpasta Hulkonmäen silloisille isännille Va.Jjuksille ja Jalmari Nikolaiselle. Lindhit muuttivat paikkakunnalta pois v. 1913 ja niinä aikoina Nikulainen myi torpan Olga ja Otto Liukkoselle. Silloin loppui torpasta possak.ka-vuokra. Liukkoset eivät torpassa asuneet vaan pitivät vuokralaisia. Asumassa on ollut Ales Kylliäinen Asarias ja Miina Tarvainen Hilda Jääskeläinen Heikki ja Aino Tuovinen Aleksis ja Manta Snelman Elma ja Veikko Paajanen Manta Lotta Antti ja Elvi Romanov

perheineen M

V. 1941 Liukkoset myivät torpan Sylvi Haliselle ja vuodesta 1971 on Koivuselkä ollut Anna-Reetta ja Pentti Kärkkäisen omistuksessa. Torpan rakennukset ovat huonokuntoisina purettu pois.

ARKISTA AHERRUSTA Pientilallisen talvip채iv채 Tuulimyllyt K yl채mme karjanhoidosta

Pientilallisen talvipäivä 1920-luvulla Ahti Hämäläinen On tammikuinen pakkasaamu, kun pientilallisen lumisen talvimaiseman keskellä olevasta tuvan kyökin ja kamarin asunnosta pilkottaa himmeä valo jäisten ikkunoitten takaa, sillä seinäkello tikuttaa uuden päivän ylös nousun aikaa. Puoli viisi pientilallisen vaimo potkii peiton päältään, joka on kudottu vanhoista vaatteista Ieikatuista madonkuteista, puolipitkä palttinalakana, joka peitti riihentuoksuineo olkipatjan, on kääriytynyt oljilla täytettyjen tyynyjen viereen. Emäntä aloittaa tavanomaiset aamuaskareensa aviomiehensä vielä kuorsatessa viimeisiä aamu-uniaan. Lapset, joita on puoli tusinaa, nukkuvat autuaan unta sivusta avattavissa sängyissä, joista toinen sijaitsee tupaan tultaessa oven vieressä, toinen on mahtavan kiviuunin vieressä, jossa pienemmät tenavat sängyssään nauttivat uunin lämmöstä.

Emäntä kaivaa uunin Ioukosta tulitikkulaatikon ja aloittaa päivän askareet kuten vuosikymmenien aikana ennenkin niin kauan kun kahvi näillä seuduilla tuli tunnetuksi. Hän asettaa uunin alaloukosta ottamansa hellapuut uunin sivussa olevaan hellaan laittaen sytykkeiksi pankolla olevia tuohenkäppyröitä ja tervastikkuja. Puiden syttyessä hän ottaa uunin vierellä olevasta puusaavista vettä kupariseen pannuun, jonka "Retukan Herkko" tinasi äskettäin. Kahviveden kiehumista odotellessa hän jauhaa kahvimyllyllä eilen rännälillä paahtamiaan raakoja kahvin papuja säälitellen mielessään sitä voinokaretta, joka meni kahvien paahtamiseen. Kahviveden viimeinkin kiehuessa hän mittaa määrätyn maaran jauhamaansa kahvia pannuun, sekä etsii seinällä olevasta hyllystä sikuritopan laittaen sitä sopivan palan kahvin sekaan makua terävöittämään.

Kahvipöytä, jossa laiskimmat torakat vieläjuoksevat viimeisiä yöjuoksujaan ennen uuninloukoon menoaan, ei tarvitse piikkolcankaista pöytällinaa kuin juhannuksena ja jouluna. Höylätylle pöydälle löytyy kahvikupit, j oista toisesta korva puuttuu sekä litran "porsliinikannu" maitoa varten. Juhlapyhinä saatettiin tuoda pöytään ehyt kahvikalusto, johon kuului porsliininen retanekka. Näinhän kahvit pöytään on saatu, puuttuu vain leipä ja "särkimet" koska "vehnäseltat ja nisupullat" jotka jouluksi leivottiin on aikoja sitten syöty, eikä uudesta pullapitkostaole toivoakaan ennen pääsiäistä. Niinpä torpan eukko kantaakio ruisleivän ja nokareen "eltaantunutta" voita. Lehmistä, joita on kolme, on kaksi ollut ummessa kuun puolivälistä lähtien, niinpä voissakin on omalaatuiset aromit, joka ehtyneestä maidosta kimuttiin. Avicmieskin kömpii sängystä ylös nostellen piikkolcankaisia alushousujaan ylemmäs, mutta istahtaakin takaisin sängynlaidalle, sillä eihän päivää muuten voi aloittaa kuin lataamaila piipunnysä täyteen omaa nurkan takana kasvaltamaansa Virginia kessua. Siinä sängyn laidalla istuen ja mojovia piipunsavujaan vedellessään kertailee mielessään tämän talvisen päivän askareet. Kunhan tuossa kahvin hörppään, niin täytynee lähteä antamaan ruunalle navettaan vettä ja niitä takl'Uheiniä, joita tuli kesällä tuolta niityltä kerättyä ja siinä ennen päivän valkeamista voin !yhdyn valossa hakea heiniä pellonlaitakorsusta tuohon navetan vieruskopperoon . Kun päivä valkeaa täytynee lähteä roudanajoon tuosta mutahaudalta, kun nuo rahtihommatk.in tuolla metsästä taas loppuivat sontaak.inhan tuota on karttunut taas tuonne "läävään", mutta eihän sitäkään voi näin pakkasella poiskaan ajaa, kun ne nuo elikot vilustuisi ja alusetkin etukoilta näkyy olevan vähissä. Jos hakisi sieltä propsintekosavotalta niitä leheviä kuusenhavuja ja hakkaisi iltapuhteella ne hienoksi ja onhan sitä iltapuhteella hakattava niitä silppujakin niistä ohranpahnoista. Näin torpan miehen päivätyö "presepti" on valmiina, hän kopauttaa piipun porot hellaan ja tulee pöytään nauttimaan sikurilla terästettyä aarnukahvista, kahvi tuntuu kuitenkin mellon malmiselta, joten hän lisää siihen hyppysellisen suolaa. Pari kuppia ryystettyään ja piipunnysän täytettyään onkin asiaa jo pihanperälle paikkaan, jota ulkohuoneeksi tai huusiksi sanotaan, mainitseehan ne noissa varakkaimmissa taloissa sitä käymäläksik.in. Siinä reiällä istuessaan hän ajattelee mimmoinenhan vesiklosetti, mitä ne veeseeksik.in sanovat, siellä kaupungissa on, kun ne sanoo, että sitä ei tarvitse tyhjentää koskaan. Näin vankka epäily mielessään mokomista laitteista katselee seipäänraossa olevia jokaisen omaa nimikkopyyhkimistikkua ja ajattelee, että pakkasten loputtua on tämäkin puhdistusväline muutettava kertakäyttöiseen sammaleeseen. Emäntäkin on jo kerennyt navetan ovelle, ja päästelee oven peittona olevia kangassäkin kappaleita pois suurimmista raoista, koska ovi on niin hatara, että muutoin pakkanen menisi sisälle. Sisällä "läävässä" lehmät jo ynähtelevät ja lammaskarsinastakin alkaa kuulua parin lampaan määkiminen. Lyhdyn valon nähdessään l-'Ukkokin orrellaan parkaisee ensimmäisen kukkokiekuunsa. Emäntä ottaa talikon, josta jostain syystä pari piikkiä on pudonnut, ja heittää

lehmien yön aikana tekemät lantakasat nurkkaan, jossa lantakasa lähentelee jo laipiota. Hän hakee navetan eteen hakatusta havukasasta hienannettuja alusia lehmien alle. Navettaan pöllähtääkin mahtavan hyvä havumetsän tuoksuinen haju ja niinhän torpan eukko ottaakin vakan ja lähtee hakemaan navetan vieruskopperosta niitä t.akk'llheiniä, joita niityllä kesällä kynkkävarsiviikatteella niitettiin, ja tuleepa mieleen sekin, että kun ukko ei saanut viikatteella tarpeeksi tarkkaan heinää poikki, niin hän otti puukon vyöitään ja leikkasi sillä heinän pois pajujen keskeltä. Ukkonsa nuokuudelle hymähtäen keräilee vakkaansa takkuheiniä ja koppaa kainaloonsa nurkasta vielä vihkon, joita kesällä pellonlaitavesakoista tehtiin lampaiden syötäväksi. Lehmien pureskellessa heiniä valmistautuu emäntä Mansildn lypsyyn, kun nuo Kyyttö ja Heluna ovat jo ummessa, onhan se tuo Heluna onneksi niin pitkämaitoinen, että ei ole ummessa kuin pari kuukautta. Kyyttöhän se on niin lyhytmaitoinen, mutta onhan sen maito niin rasvaista, näin ajatellen eukko kyyldstyy lypsyjakkaralle Mansildn viereen. Eihän tästä Mansilåstakaan lähde enää kuin pari litraa kerrallaan ja pian koittaa se useamman viikon maidoton aika, kun kaikki lehmät on ummessa. Pian emäntä saakin pari litraa puiseen lypsyraintaan maitoa ja kiiiehtii sisään tupaan siivilöimään maidon piik.kokankaan läpi puhtaaseen emalisankoon. Kissaldn hyppää uunin päältä saadakseen osan lämmintä maitoa, mutta maitoa ei se saa, ainoastaan vaahdon mitä siivilöidessä maidosta jäi. Lapsetldn alkavat siinä heräillä ja hierovat rystysillään silmiään auld, jotta näldsivät paremmin siinä öljylampun valossa, joka pöydän takana seinällä niukasti tupaa valaisee. Mölån eukko kaataa kannusta kahvikuppeihin lapsille lypsä· määnsä lämmintä maitoa ja leikkaa ruisleivästä kakun, jonka voitelee ohuesti voilla antaen tämän aamupalan jokaiselle lapselle, lisukkeeksi jokainen saa vielä sokeripalan. Vanhimmat koulussa olevat ottavat nurkkakaapista läksykirjansa esiin verestäen vielä muistiaan jo illalla lueluista koululäksyistä. Öljylampun valo on niin himmeä, että se täytyy ottaa pöydälle luldjoitten keskelle, että näkee ldrjaimet. Tuvan seinällä oleva punnuksilla vedettävä seinäkello paukuttaa jo seitsemän lyöntiä ja on aika, jolloin koululaisten pitää valmistautua koulumatkalle, kun matkan pituus on kuusi ldlometriä. Pojat vetävätldn kotikutoiset sarkahousut jalkaansa. Vanhirnmalla veljeksellä on nahkaiset lapikkaat, mutta nuorin saa tyytyä äidin ompelemiin rättitöppösiin. Sisarella on päällään äidin vanhasta mekosta pienennetty mekko. Näin heitetään palttinainen naruviilekkeillä varustettu koululdrjapussi, johon äiti on pienet voileivät evääksi laittanut selkään. tnkona on vielä pimeää, kun lapset kopeloivat seinävierellä suksia jalkaansa joutuakseen ajoissa kello yhdeksältä alkavaan kouluun. Nuorimmat vesselit pyörivät tuvassa paitasillaan odottaen toisiltaan kenkiä päästäkseen juoksemaan pihanperillä olevaan "huussiin". Tätä hommaa on vuoroteltava, koska pienimmillä ei ole kuin yhdet ulosmeno jalldneet.

Torpan miehen lähtiessä valjastamaan ruunaa mudanajoreslareen eteen emäntäkin joutaa jo tuvassa etsimään seinän raosta pässinsarvikamman, jolla sukii tukkaansa. Samantien hän kampaa ,nuorempien lastensa hiuksia, joista jokuneo täikin pöllähtää pöytälaudalle ja lapset innolla tappamaan peukalonkynnellä pöytälautaa vasten painaen, jolloin heidän mielestään kuuluu mukava rapsaus. Kellon lähennellessä yhdeksää lähtee mökin eukko kaivelemaan avonaisesta puuliiteristä, johon lunta on tuiskuttanut puukasan päälle, uuninlämmityspuita. Saatuaan puut uunissa sytytetyksi, hän aloittaa perunakuorinnan tehdäkseen silakkaperunalaatikon uuniin paistumaan. Mökin mieskin pistäytyy päivällä mahaansa täyttämässä perunalaatikolla leivän ja sillin kera. Ruokajuomana on hieman väl- jähtänyt kalja, kun lehmien maidon vähyyden vuoksi mainio kokkelipiimä puuttuu. Talvisen päivän hämärtyessä iltapäiväksi alkaa mökin tuvassa vilske, kun koululaiset saapuivat kotiin, vanhin poika menee vielä isäänsä auttamaan, hakaten havuja hienoksi havupölkyn päässä piitulla navetan edessä. Nuorimmat, joilla on jalkineet ja sukset menevät peltokumpareelle mäenlaskuun ja katsomaan kuuta, joka itätaivaalla kuusikon takaa tekee nousuaan. Isäntäkin saapuu pellolta ruunan hiljalleen juosta hölkytellessä pihapiiriin. Hevosen riisuttuaan valjaista hän laskee ruunan irralleen, hevonen alkaa etsiä pehrnoista ja parasta piehtarointipaikkaa. Löydettyään sopivan paikan se laskeutuu kyljelleen ja alkaa piehtaroimaan lumessa ja poika risupölkyn ääressä jännää, että pääseekö ruuna piehtaroinnissaan ympäri eli toiselle kyljelleen ja menihän se ruunalta, jonka jälkeen se hypähti pystyyn ja ravisteli lumet päältään.

Vietyään hevosen navettaan mies katselee korsupahasen suuntaan, että näkisikö siellä kuunvalossa silpuksija hakata vai pitäisikö tuvasta lyhty hakea. Tultuaan korsuun hän huomaa, että avonaisesta ovesta tuleva kuunvalo riittää valaistukscksi. Pojan tuUessa isänsä apuriksi alkaa korsusta kuulua jyrskytys isän konetta pyörittäessä ja pojan syöttäessä riihessä puituja suoria ruisolkija sekä ohran pahnoja koneeseen, jonka terät leikkaavat oljet parin sentin mittaisiksi silpuiksi. Emännän suoritettua ilta-askareet navetassa ja isännän tehtyä ruunalle appeen, siirrytään tupaan, jossa perilliset ovat melkein tukkanuottasilla jonkun heistä katkaistua vanhimman veljen suksisauvan. Mökin miehen hihkaistessa ärrävoittoisen sanan, tulee tupaan hiirenhiljaista lasten luikkiessa kuka mihinkin nurkkaan. Emännän kantaessa pöytään tuoppiloita, ruukkuloita ynnä muita syömävälineitä, isäntä koettelee orrella olevaa reenjalasta, joko tuo olisi tarpeeksi kuiva veistettäväksi. Kun kupit ja kipot ovat pöydässä, tulevat lapsetkin nurkistaan pöydän ääreen silakkalaatikkoa murkinoimaan. Nuoremmat saavat k.ahvikuppiin maitoa, mutta vanhemmille saa kelvata vesi ja kalja. Emännällä on vielä yllätys, kun saviruukussa paistetusta jäniksestä, jonka vanhin poika jänislangalla aidanraosta sai, on vielä takapotkai syömättä. Siinä iltapuhde kuluukin nuorempien lasten nahistessa keskenään k'Uunvalossa. Emännän rukki pörrää pellavakuontalosta rihmaa piikkokankaan valmistukseen, josta voi miesväelle taas ommella alusvaatteita. Isäntäkin on alkanut kessun hakkauksen tupakkapölkyllä, kun ei tuo reen jalaspuukaan ollut tarpeeksi kuiva veistettäväksi. Vielä pihanperäreissullaan hän käy silmästämässä ruunan appeen ja tupaan tullessaan katsoo päivätyönsä olevan täynnä ja asettuu tuvan peränurkassa olevaan puusänkyyn nukkumaan. Lapset ovat torkahdelleet kuka minnekin ja emäntä komentaa ja kantelee heitä omiin sänkyihinsä. Emäntäkin vähentelee vaatteita päältään ja puhaltaa öljytuikun sammuksiin, kun sängystä kuuluu isännän ensimmäinen kuorsaus. Seinäkellokin paukut1aa yhdeksän lyöntiä, kun mökissä on tullut hiljaisuus. Vain torakat lähtevät jälleen pimeyden turvin etsimään pöydältä ja pöydän vierestä leivän murusia, palatakseen taas öljylampun aamulla syttyessä uuninJoukkoon ihmisiä piiloon.

Tuulimyllyt

Ahti Hämäläinen

Tuulimyllyt saivat energiansa tuulen voimesta siipien avulla, myllyä voitiin kääntää kääntöpuun avulla tuulen suunnan mukaisesti. Tuulimyllytkin oli sotavuosina ja sodan jälkeenkin elintarvikkeiden säännöstelyn aikana sinetöity siten , että niitä ei voinut käyttää viljan jauhattamiseen. Hilda Häkkisen perikunnan omistama tuulimylly lienee ollut toiminnassa vielä sotien jälkeen 1950-luvulle asti ainoastaan omien viljojen jauhatuksessa. 1930luvun loppuun asti jauhettiin Häkkisen myllyssä naapurien jauhatuksia, myllärinä toimi nyt jo manan majoille muuttanut Toivo Häkkinen.

Oli vielä eräs jauhatustapa, jolla minäkin äitini Manta Hämäläisen kanssa jouduin viljaa jauhamaan. Oli sota-aika vuosi 1944 talvella, äitini sai jostakin talosta työpalkaksi 5 kappaa rukiita, noin 17-18 kg. Kun ei ollut kansanhuollon myöntämää jauhatuslupaa, näin ollen ei voitu jauhatusta suorittaa yleisessä myllyssä. Äitini oli jostain saanut tietää, että Kalvitsan asemalla Gabriel Pokelaisella olisi käsilåvet, niin äitini sai "Kaapen" suostutelluksi, että saatiin tulla jauhamaan rukiit jauhoiksi. Jauhaminen suoritettiin niin sanotuilla "käsikivillä". Käsikivet sijaitsivat Iiiterio pimeimmässä nurkassa pehkujen alla piilotettuna. Niinpä paljastimme kivet pehkujen alta ja laitoimme seiniin ja orsille loimia ja vilttejä, että ei jyrinä kuuluisi ulos koska jauhaminen oli lainvastaista. Öljylyhdyn valossa aloitimme jauhamisen, joka tapahtui siten,e ttä orressä oli reikä ja siitä tuli tanko, joka oli sidottu myllynlåven toiseen laitaan ja tällä tangolla pyöritettiin ylintä kiveä alimmaisena olevaa kiinteää myllynkiveä vasten. Äitini valutti myllynkiven reiästi rukiit kivien väliin ja minä pyöritin yläpuolista kiveä tangon avulla. Näin saatiin rulåit jauhoiksi, aikaa siihen meni 2-3 tuntia. Jauhot oli karkeahkoja, mutta erittäin hyvä ruispuuro niistä tuli. 1950-luvun puolivälin jälkeen ilmestyivät kotitarvemyllyt myyntiin. Niinpä ruvettiin hankkimaan talouksiin mylly omaan käyttöön, eikä tarvinnut lällteä myllyreissulle omaa pihapiirä kauemmaksi. Kotitarvemyllyt oli myös kuolinisku niin sanotuille pienemmille tuulimyllyille. Toimintaa myllyalallajäi jatkamaan suurehkot myllyt, jotka pystyivät käsittelemään viljan kaikkien kuluttajien tarvitsemaan muotoon.

Pärehöylä

Ahti Hämäläinen

Kalvitsan sahan ja myllyn yhteydessä toimi myös mv. Antti Häkkisen rakennuttama pärehöylä 1935, koska pärekatto oli yleisin kateaine aina 1930 - 1940-luvulle asti. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin, jolloin ei muita kateaineita ollut saatavana, höylättiin Kalvitsan sahan yhteydessä olevalla pärehöylällä kylällä tarvittavat kattopäreet. 1940-luvun loppupuolella ruvettiin saamaan uusia materiaaleja kateaineeksi, siten loppui pärehöylänkin aikakausi. Kun v. 1949 luovutti Antti Häkkinen myllyn ja sahan poikiensa omistukseen, niin silloin romutettiin puheena oleva pärehöylä.

Kylämme karjanhoidosta

Anna-Reetta Kärkkäinen

1800-luvulla ei karjanhoidosta oikeastaan voinut puhua. Kun pellot olivat pieniä, niin niiden tuotto tarvittiin ihmisten ravinnoksi. Hevonen oli joka talossa tarpeellinen peltoja metsätöihin. Lehmiä ja joutaimia (hiehot) pidettiin etupäässä lannan takia. Lampaita oli enemmän, sikoja muutama. Hevosia ruokittiin paremmin, appeella, heinillä ja viljallakin, kun ne piti olla työkunnossa. Lehmät olivat pieniä, sekarotuisia maatiaislehmiä, jotka lypsivät kesällä minkä lypsivät ja olivat talvella ummessa. Lehmien ruokana oli oljista ja 58

ruumenista tehty ape, sekä suorat oljet ja makuvesi, joka tehtiin hauduttamalla kuumalla vedellä heinän ruupuja, lehtiä, nokkosia ym. Tietysti jauho, nauriit, peruna jos niitä oli käyttää, teleivät vedestä paremman. Suolaa pantiin vesiin mukaan. Suolan säästämiseksi käytettiin myös sillinja lihan suolavedet Vasikoille ja lampaille tehtiin kesällä lehesvihkoja ja penkereheinistä nippuja. Lehmät poikivat vasta keväällä Matin päivän aikoihin, siitä johtui nimi Vasikka Matti. Niihin aikoihin alettiin antaa heinää ja tehtiin apekin paremmaksi, jotta poikineet lehmät olisivat pysyneet maidossa kesään asti. Kesällä lehmät ja hiehot kävivät metsälaitumille ja sonni kulki karjan mukana. Lehmille pantiin kello kaulaan, että ne paremmin löydettiin lypsylle hakiessa. Uloslaskun yhteydessä lehmien turpaan ja utareeseen siveltiin tervaa, jotta käärmeet pysyisivät pois lehmien luota. Taikoja tehtiin ja erilaisia loitsuja luettiin karjan onneksi ja menestykseksi. Ohjeisiin kuului myös sanonta: Älä laske lauantaina Surma vie sunnuntaina Mato pistää maanantaina Itäkylillä, jossa oli paljon soita, keksivät viedä lehmät keväällä suolle kun oli vielä routaa, ettei upottanut, mutta luikut (niittyvilla, suovilla) oli jo kasvanut. Se oli herkkua ja terveellistä ruokaa lehmille. Hevoselle oli lähellä taloa hakalaidun, samoin vasikoille ja lampaille. Lampaat voivat myös lähteä lehmien mukana metsälaitumille, samoin siat. Kuitenkaan lampaat ja siat eivät edenneet kauas pihapiiristä. Vanhaan aikaan on paimeniakin ollut mukana susien pelosta. Myöhemmin käytiin vain huhuilemassa karja kotiin aamu- ja iltalypsylle. Ennen oli kaikilla perheillä ainakin yksi lehmä. Jos joku ei jaksanut ostaa omaa lehmää, niin hän voi lainata naapurista lehmän hoitoonsa. Sitä sanottiin ruokkolehmäksi. Tavallisesti ruokkolehmät oli vuokrattu vuodeksi kerrallaan ja maksuksi annettiin sovittu määrä voita. 1900-luvun alussa siat olivat melkein laitumen varassa kesällä. Emakot, porsaat ja syksyllä teurastettavat siat saivat kuitenkin parempaa ruokaa. Karju oli jostain talosta. Syntyneet porsaat myytiin hyvin nuorina. Kanoja oli jonkin verran joka talossa. Lampaita oli 1900-luvun alussa aika paljon. Lampaat karitsoivat keväällä. Niitä ruokittiin lehtivihkoilla (kerpuilla), piennarheinällä, appeella. Lampaat kerittiin 2 - 3 kertaa vuodessa.

Stirellläilitaa.

Navetat (läävät) olivat 1800-luvulla yleensä puisia, pieni-ikkunaisia, turve-, tuohi-, olki- ja myöhemmin pärekattoisia. 1800-luvun loppupuolella alettiin tehdä k:ivinavetoita. Kalvitsassa Niiniselän Yäisäseen on kivinavetta tehty jo 1873 ja Lammin Häkkiseen 1890. 1900-Juvulla kivinavetat olivat jo yleisiä. Syksyllä navetta pohjustettiin talvea varten tuomalla sinne sammalturpeita, risusilppua ja leheksiä paksu kerros. Pystytettiin vaajat eli pylväät, yleensä ympäri navetan seinuksia. Niihin kiinnitettiin lehmät kaulaan pantujen puisten louviimien ja koivunvitsaksesta kierrettyjen lenkkien avulla. 1900-luvulla tulivat sitten rautaiset kytkimet. Hevoset olivat muun ka.tjan kanssa samassa navetassa. Myöhemmin kyllä hevosilla oli erilliset hevostallit ja niissä lautapohjaiset pilttuut ja karsinat. Lampaat ja siat olivat navetan karsinassa. Myöhemmin oli erillisiä hirsiseinäisiä, maalattiallisia sikopahnoja. Talvella ajettiin lantaa pois navetasta tarpeen mukaan ja kuivikkeita lisättiin, syksyllä lehdeksiä ja talvella havusilppua. Joka navetan lähettyvillä oli havupölkky ja piilu ja useinkin joku vanha pappa aluksia hakkaamassa. Kesällä lanta ajettiin tarkkaan navetasta pois. Lanta mätettiin puisilla, rautakärkisillä talikoilla kesällä sontakärreihin ja talvella reslarekeen ja vietiin pellolle mutasontapakkoihin.

Kivinavetoihin tehtiin rehuparvi (vintti), johon varattiin rehujen käteisvarasto. Navetan vintille johti ulkopuolelta yksi tai kaksi ajo- eli rontesiltaa. Navettaan sisään oli vintillä heinänpudotus- ja ihmisten kulkuluukut Lautanavettojen ovet olivat kaksiosaiset ja isommissa navetoissa molemmin puolin navettaa, kuormien läpiajoa varten. Pihanpuoleisen oven toinen puolisko oli myös kaksiosainen, että yläosaa sai pitää auki tuuletusta varten. Vintillä pidettiin myös kammesta käsinpyöritettävää silppukonetta. 1913 Jalmari Nikulainen rakensi Kalvitsaan ensimmäisen sementtilattiallisen siltanavetan. Rautatievirkailijoilla oli pienet, lautapohjaiset siltanavetat jo aikaisemmin. 1920-luvulla oli kaikilla rautatievirkailijoilla, kansakoulunopettajalla, omakotitalojen omistajilla ja vuokralaisillakin lehmiä, lampaita ja sikoja. Monella vielä 1930-luvulla, sotien aikoihin ja niiden jälkeenkin. 1920-luvulla laitettiin navetoihin ruokintapöytä, mikä helpotti huomattavasti ruokintatyötä. Lehmien juottaminen tapahtui niin, että vesi pumpattiin ruokintapöydän kouruun puisilla vesipumpuilla. Aikaisemmin vesi kannettiin saaveilla korennon avulla kaivosta. Myöhemmin lautanavetat yleensä sisustettiin ja vuorattiin perinpohjin. Tehtiin sementistä parret ja syöttöpöytä, erilliset kaijakeittiöt, maitohuoneet, tallit, sikalat ja lantalat. Kun sähköistys ehti kylällemme v. 1949 siirtyivät monet raskaat ja aikaavievät työt vähitellen koneiden suoritettaviksi. Tulivat sähkökäyttöiset vesipumput, lypsykoneet, maidonjäähdyttäjät, kotitervamyllyt, myöhemmin myös

koneelliset lannanpoistajat, maitotankit, putkilypsykoneet. Samoin jotkut siirtyivät lietelantaloihin.

Maamoottori ·Porilainen· 1800-luvulla lypsettiin puukiuluun. Silloin oli käytössä puusiivilä, jossa oli havuja roskien poistamiseksi. Lypsäjät lypsivät kyykkyasennossa kiulu maassa. Lypsyjakkarat tulivat käyttöön myöhemmin. Kerma nostatettiin maidosta matalissa puupytyissä ja kirnuttiin voiksi pystykirnuilla. Kun kerma oli kuorittu pois, piimitettiin alusmaito ja tehtiin siitä ja kirnupiimästä kokkelipiimää. Lehmisavuja ei tiettävästi monessakaan paikassa käytetty, vaan lapset ripsuivat lehtisillä varvuilla kärpäsiä lehmistä lypsyn aikana. Vielä 1900-luvun alkupuolella kaikki maito separoitiin kotona ja kimuttiin voiksi. Voi laitettiin paloiksi tai puutiinuihin ja myytiin kauppaan tai Mikkelin torilla. Maidonlähetys Mikkelin Osuusmeijeriin alkoi sitten 1920-luvun puolivälissä. Maidonkuljetus tapahtui silloin rautateitse. Maito jäähdytettiin talvella lumen, kesällä järvestä nostettujen jäiden avulla kylmäksi maitopystöissä, jotka pantiin saaveihin myöhemmin sementtialtaisiin. Sähköjen tultua kylälle, hankittiin 1950-luvun alussa sähkökäyttöisiä maidonjäähdyttäjiä. 1950-luvulla alkoi maidonkuljetus autoilla meijeriin ja 1970-luvun alussa maidon tankkikeräily. Eläinten lääkitys oli vuosisatamme alussa vielä oman taidon ja kylällä asuvien itseoppineiden eläintenparantajien varassa. "Noriksi" sanottiin utaretulehdusta. Sitä parannettiin lämpimillä hauteilla ja ahkeralla lypsyllä. Poikimahalvauksessa

1920- ja 1930-Juvuilla pumputtiin ilmaautareisiin maitopilJin ja polkupyörän pumpun avulla. Punatautiin haettiin hyvää lääkettä Aarikan emännältä. Vaikeissa poikimisissa auttoi oma tai naapurin väki. Eläinlääkäriltä alettiin hakea apua vasta 1920 1930-luvuilla, ensin silloinkin hevosille. Nykyisin turvaudutaan yleensä eläinlääkärin apuun. Minkäänlaista kirjanpitoa ei v ielä 1900-\uvun alussa kaJjoissa pidetty, vaan jauhoja annettiin kouramitalla ja hyvä lehmä saattoi lypsää kiulullisenkin kerrallaan. Kaksikymmenluvun alkuvuosina pidettiin kyllä Maanviljelysseuran järjestämiä karjakursseja. Siellä kehoitettiin punnitsemaan lehmien maidot 3 kertaa kuukaudessa, jotta saataisiin laskettua vuotuinen maitomäärä. Näin tehtiinkin muutamana vuonna. V. 1924 pidettiin Hulkonmäen talon riihikentällä kylän kaJjanäyttely. Sinne vietiin lehmät, jotka maanviljelysseuran karjakonsulentit olivat valinneet kustakin talosta ns. kantalehmiksi. Silloin pantiin suuri paino lehmien ulkomuotoon. Kylällä olivat yleisiä itäsuomalaiset nupokyytöt lehmät. Monet näistä ulkomuodon perusteella valituista kantalehmistä saattoivat myöhempien tarkkailutulosten mukaan kuitenkin lypsää vähemmän kuin monet muut karjan lehmät. 1.11.1924 perustettiin kylälle tarkkailuyhdistys. Näihin aikoihin perustettiin myös sonniosuuskunta. Ensimmäinen osuuskunnan sonni oli Pohjois-Kruja\asta ostettu Ellu 2964. Karjojen rasvaprosentti nousi tämän sonnin vaib:utuksesta. Osuuskunnan sonnia hoidettiin vuoroin eri taloissa. Tarkkailun alussa tulokset olivat vaatimattomia, mutta nousivat kuitenkin tasaisesti parantuneiden olosuhteiden myötä. Sota-aikana taas poikkeuksellisten ruokintaolojen takia putosivat tuotokset noustakseen taas aikojen parannuttua. Myöhemmin kaJjoihin hankittiin Länsi-Suomalaista ja Ayrshire-rotua olevia lehmiä sekä Friisiläisiä. Mikkelin keinosiemennysyhdistykseen liityttiin n. 1950-luvun puolivälissä. Ensin käytettiin siemennystä vain paremrnille lehmille, nyb.-yisin siemennetään yleensä kaikki lehmät. Maanviljelysseuran järjestämät kaijakurssit ja tarkkailuyhdistykseen liittyminen vaikuttivat myös ruokinnan parantumiseen. Alettiin viljellä heinää pellossa, viljaa käytettiin enemmän. Soijarouhe oli sotia edeltäneinä aikoina ainoa valkuaisväkirehu. Sen rinnalle tulivat sitten auringonkukka-, pellavasiemen ja maapähkinäkakut Vasta rehntehtaiden myötä tulivat erilaiset väkirehuseokset paljon myöhemmin. Sota-aikoina syötettiin jopa selluloosaa ym. apurehuja. Olkien merkitys on huomattavasti vähentynyt.

Tumipsia aikaisemmin ja lanttua ja rehukaalia myöhemmin perunan ohella on käytetty karjan ruokinnassa. 1930-Iuvun alkupuolella aloitettiin myös AN-rehun valmistus. Tuorerehun osuus ruokinnassa kohosi sen ansiosta paljon. Aluksi AN-rehu tehtiin mm. odelmasta, AIV-nauriista, laidunheinästä, juhannusrukiista, apila-timoteiheinästä ja säilöttiin maakuoppiin. Sotien jälkeen rakennetut AIV-tornit helpottivat rehun tekoa ja syöttöä. Laidunolosuhteet paranivat paljon kun 1940 - 1950-luvuilla siirryttiin vähitellen metsälaitumilta peltolaitumiin. Ensin käytettiin heinäpeliosta aidattuja laitumia. Myöhemmin laidunlohkot perustettiin erikseen laidunsiemenseoksia käyttäen. Lehmien kivennäis- ja vitamiinitarpeestakin huolehdittiin paremmin karjatarkkailun myötä. Ruokasuolan ohelle tuli rehufosfaatti ja ruokintakalkki, myöhemmin myös erilaiset rehutehtaiden kivennäisseokset. Kalanmaksaöljy oli vanhaan aikaan ainoa vitamiinivalmiste, sitten tulivat erilaiset vitarniiniseokset sekä vitamiinipistokset. Viime vuosisadan puolella karjaa pidettiin aivan eri tarkoitusta varten kuin nykyään. Aikaisemmin pidettiin joka talossa kaikkia eläinlajeja. Elettiin omavaraistaloudessa. Sitten yleistyi tehotuotanto ja liiketaloudellinen ajattelu maataloudessa. Nykyajan uusi tekniikka erilaisine koneineen suo siihen mahdollisuuden. Erikoistuttiin pitämään vain joko lypsykarjaa, lihamulleja, sikoja tai kanoja ja karjamäärät suurenivat samalla. Nykyisen ylituotannon aikaan asetettiin tilakohtaiset tuotannonrajoitukset estämään karjamäärän kasvua.

TYÖ Rakentajat ja rakennustavat Pärehöylät Parrunveisto ja veistäjät Kivilouhimo

Rakentajat ja rakennustavat Ahti Hämäläinen Rakennustoiminta on tehty melkein aina Kalvitsan seudulla asuneitten ja asuvien "timpermannien" voimin. "Timpermanni" oli yleinen rakennustyömiehen nimi aina 1940-luvulle asti. Toinen rakentaja-ammattinimitys oli "kivimies". Rakennustoiminta uusien rakennuksien kohdalla oli yleisesti urakkasopimuksella tehty työmaa, joitakin suurempia työmaita, kuten koulujen rakentamiset, isohkojen talojen saneeraukset, kauppaliikkeiden uudelleen jäxjestelyt, olivat vieraspaikkakuntalaisten urakoitsijoiden työmaita. Paikkakunnan rakentaja-urakoitsijoita on ollut mm. Heikki Kovanen, joka oli ratanvartijana Kalvitsan asemalla, mutta joutui juopottelun takia pois virastaan, jolloin Heikki oli sanonut: "Virka meni, mutta jäihän nimi."

Ratkoahon kaupan rakennustytJmaa 193~/uvulla. Telineillä vasemmalta Kauko Hämäläinen, Reino Reponen ja &mil Tarvonen. AlhtuJlla rakennuksen urakoitsija Aapeli Hämäläinen. Tämän jälkeen Heikki Kovaneo teki rakennustöitä ja osti Viralta Kaukota-nimisen tilan, mutta kun oli poikamies ja vietti huikentelevaa poikamieselämää, joutui myymään maat ja mannut pankinjohtaja Breidholstille, joka puolestaan myi tilan Kangasniemeltä muuttaneelle Vilppu Tissarille. Tilat on Tissarien suvulla edelleen.

Kalvitsassa ja lähiseudulla eniten rakennusurakoita lienee tehnyt Aapeli Hämäläinen. Rakennusmiehiä ja jonkun verran urakoita tehneitä "timpermanneja" oli näiden lisäksi eri vuosikymmeni.ä paikkakunnalle mm. Taavetti Juutinen poikineen. Taavetti Leikas, Nestor Heikkinen, Albin Valkonen, Kalle Muttilainen, Aapeli Hämäläinen (Huikonmäki), Kalle Neuvonen, Taneli Nykänen, Eemil Tarvonen, Reino Reponen, Otto Häkkinen (Pahkakangas), Gabriel Luukkonen, Kauko Hämäläinen (myöhemmin muurari), Kaarlo ja Veli Hämäläinen sekä Pauli Neuvonen poikineen. Kivinavetan tekijöitä on ollut Kalvitsan seudulla vain Albin Väisänen, joka ei tehnyt "timpermannin" töitä. Hänellä oli ainakin Aapeli Hämäläinen, Taavetti Juutinen, Albin Valkoneo ja ehkä muitakin "timpermanneja" apulaisina.

Kaivomäen kansakoulun rakennustyömaa 1930-luvun puolivlilissli. Kivinavetan teko olikin luonnonkivistä ammattimiehen työtä. Kivet kerättiin raunioista ja pelloilta, jotka oli vähän "kantikkaita" kuten sanottiin ja myös pyöreähköitä kiviä, joita sanottiin "pultereiksi", lohkottiin kiiloillaja lekalJa kantik.kaiksi. Kivinavetan seinä oli, riippuen seinän korkeudesta, alaosasta noin 100 - 150 cm paksu kaveten jonkin verran yläosastaan. Suorapintaisemmat kivet asetettiin ulkoseinään ja pyöreämmät ns. "pulterit" sisäseinään, koska karja ei tarvinnut "silmänruokaa". Näiden kahden suurehkoista kivistä tehtyjen muurien väli täytettiin pienemmillä kivillä ja "pulterien" lohkornisjätteellä, jolloin tähän väliin jäi osittain ilmarako, joka suojasi navetan huurturniselta ja piti lämmön talvisaikaan navetassa.

Kaivomäen koulun rakemajaJ laJhvirauo//a. Seisomassa vasemmalta Nesror Heikkinen, laJhvinkeirräjä-myyjll rouva Parkkinen, tyiJnjohraja Manti Vakkinen, runnisramaJon ja Eino K111Jril1inen. Istumassa vasemmalta runnistamaJon, Aapeli Hämliltiinen, runnisramaJon ja Taavetti Kiukas. Kivinavetan seinänteossa oli monenlaisia ammattisanoja ja kivien nimityksiä. Eräs sanonta oli "plutsari", ei ole muistikuvaa mitä se tarkoitti. Toinen oli kiilamainen kivi, joka laitettiin isompien kivien väliin nimeltään "saalinki". Paikkakunnan rakentajien viimeiset kivinavettarakennukset 1940-luvun lopulle on ollut Aapeli Hämäläisen ura.koima navetta Ihastiärvellä. Vihtori Hännisen tilalla navetan tekoon osallistuivat urakoitsijan lisäksi Kauko ja Kaarlo Hämäläinen sekä Erkki Jakonen. Samoihin aikoihin rakensivat edesmenneen kivimies Albin Väisäsen poika Aati Väisänen ja Albinin vävy Lauri Kiukas ja Sulo Hämäläinen kivinavetan Juvan Vehmaassa. 1900-luvun alkupuolella voisi sanoa myös maanviljelijöitä kivirniehiksi, kun he pelloilta keräämistään kivistä rakensivat jopa metrin korkeita kiviaitoja peltojen laitaan. Näitä kiviaitoja sanottiin "kivijaloiksi". "Kivijalka-aidat" on vuosikymmenien saatossa hävinneet, ainoastaan muutamia pieniä pätkiä on säilynyt. Kellarit tehtiin myös kivistä. Laipion, toisin sanoen katon teko, joka oli kaareva, vaati tekijöiltään erikoista kivien valintaa, että sai tehtyä sellaisen katon, joka pysyi kasassa eikä pudonnut alas. Asuinrakennukset tehtiin maaseudulla veistetystä, mutta jo 1940-luvun lopulla, sirkkelisahatusta hirrestä aina 1950Iuvun puolelle asti. Hirsirakennuksen teko olikin vuosisadan alussa vielä melkein omavaraista niille, joilla oli metsää omistuksessaan. Ainoastaan naulat ja ovensaranat, jotka myös usein teetettiin ky-

läsepällä, jouduttiin ostamaan. Ikkunalasit sekä myöhemmin tiilien ja rautahellojen tultua markkinoille olivat ostotavaraa.

Reino Roposen kivinavetta Aarikassa. Rakennuspuiksi etsittiin jyhkeimmät ja parhaat männyt, koska puutavaran kauppa teollisuuden käyttöön oli vähäistä. Nämä hyvälaatuiset pölkyt veistettiin sitten kevättalvella hirsiksi ja osa sahattiin omilla lankkusahoilla vasoiksi ja siltalankuiksi. Lankkusaha tarkoittaa sahaa, jossa sahattava puu nostettiin 250 - 300 cm korkeiden pukkien päälle ja toinen sahaaja oli pukkien päällä vetämässä justeerimallista sahaa ylöspäin ja toinen sahaaja oli alapuolella vetämässä sahaa alaspäin. Näin sitten saatiin sahatavara rakennuksiin. Kateaineena käytettiin tuohta ja oikea ennen pärehöylän keksimistä. Päre, josta tulikin kattomateriaali vuosikymmeniksi valmistettiin siten, että valittiin metsästä oksatonta mäntyä, joka katkottiin sitten 40 cm pituisiksi pölkyiksi. Näistä pölkyistä höylättiin pärehöylällä 1 - 2 cm paksuisia päreitä, jotka sitten ladottiin pinoon kuivumaan. Pärekatto tehtiin siten, että latoja latoi aluslautojen päälle päreitä lomittain riviin, joita sanottiin "räädyksi" ja naulaaja tuli vieressä ja naulasi päreet kiinni. Tätä katontekoa tehtiin pareittain. Myös ylässuunnasta päreet pantiin lomittain, siten saatiin 3- tai 4-kertainen katto. Päreet täytyi laittaa kattoon oikein päin muutoin päre käpristyi katossa ylöspäin ja katto saattoi ruveta tästä vuotamaan. Tottunut katonnaulaaja tarvitsi vain kaksi lyöntiä naulankantaan naulatessa. Kattonaulat olivat tavallista ohuempia, jottei naulat halkaisseet päreitä.

Myös hirsien väliin tarvittiin hirsirakennuksissa eristettä. Asuinrakennuksissa kuin myös riihissä, puurakenteisissa navetoissa ja talleissa tähän tarkoitukseen kerättiin notkelmista niin sanottua "karhunsammalta". Tämä sammal kävi myös eristeeksi lattian alle se.kä laipion päällä. Sammaleen päälle pantiin multaa painoksi, että sammaleriste painui tiiviimmäksi. Myöhemmin tuli markkinoille pellavahamppujäte, jolla hirsiseinien saumat "rivettiin" vasaran ja "riveraudan" avulla. Hirrestä rakennettuja taloja alettiin ulkoapäin laudoittaa ja maalata 1910-luvun jälkeen. Tämä rakennuksien ulkonäön muuttaminen tapahtui vain varakkaissa taloissa, kunnes 1930-luvulla maaliaineeksi saatiin halpa puna- se.kä keltamulta, oli pienempienlån talollisten sekä torppien mahdollisuus saada mökkien seiniin väriä. Puna- ja keltamultamaalin valmistus oli pitkämielisen työtä. Kun väriaineet sekoitettiin, täytyi maalia keittää vähintään kolme tuntia ja sitä oli jatkuvasti kepillä sekoitettava, ettei väriaineena käytetyt aineet palaneet pohjaan. Maali sisälsi seuraavat aineet: puna- tai keltamulta, ruisjauhoja, vihtrilliä, suolaa ja vettä. Näin valmistetuissa maaleissa ei ollut muita värivaihtoehtoja kuin punainen ja keltainen. 1930-luvulla ruvettiin käyttämään varakkaimmissa taloissa öljymaaleja maalauksiin. Puun arvon noustessa alettiin rakentaa lauta- ja tiilirakenteisia asuinrakennuksia, koska näihin rakennuksiin meni vähemmän puutavaraa. Ensimmäinen 1autarakenteinen asuinrakennus Kalvitsan seudulla lienee rakennettu Niinmäelle v. 1939 Gabriel Pajusen asuinrakennus (nyk. Veli Jordan). Lauta- ja tiilirakennukset ovat nykyisin etusijalla, joskin pyöreähirsirakennukset ovat tulleet muotiin, varsinkin kesärnökkihuviloina ja baarikahvilarakennuksina.

Parrunveisto ja veistäjät

Ahti Hämäläinen

Parrunveisto oli metsätyötä, jota pidettiin arvokkaarnpana kuin muita metsätyöarnmatteja, ja olihan se ansioiltaankin paremmin palkattua eikä parrunveistoon oppinutkaan ihan kuka tahansa eikä kaikkien terveyskään varsinkaan selkäsairaudet antaneet tehdä tätä erittäin raskasta työtä, joka suoritettiin veistopiilulla, jonka mitat olivat; paino noin 3,5 - 4,00 kg, terän pituus mitattiin tuumissa. Pituudet vaihtelivat 12 tuumasta 14 tuumaan (tuuma 2,5 cm). Veistotyöt tehtiin joko valmiik:si katkotuista parruaihioista, jotka oli kasaan ajettu tai suoraan pystymetsästä, jolloin veistomies itse kaatoi, karsi ja katkoi tämän parrunpuun. Tämä pystymetsästä veistäminen oli helpompaa ja vaihtelevanlpaa työtä kuin kasasta veistäminen, jossa ei ollut muuta k-uin takaperin kävelyä ja painavan piilun heilutusta. Olihan toki siinä parrun latvapäähän jäävä kuoren poistaminen petkeleeilä ja parrun asettaminen taapeliin sekä uuden parrupölkyn asettaminen niin sanottuun kantopiikkiin. Kantopiikki, joka lyötiin kantoon mnni kannon puuttuessa lyötiin piikki kiinni paksuhkoon pölkkyyn. Kantopiikki oli keskiosastaan noin 20 - 30 mm paksu kantoon lyötävän osan ohetessa kartiomaisesti. Parruun tuleva osa oli litteä, näin tällän piikkiin lyöty parrupuu pysyi tukevasti paikoillaan veistettäessä. Veistettynä puulajina käytettiin yleensä mäntyä järeärnpää. Veistettyä puutavaraa olivat rakennuksissa käytetyt hirret sekä ratakiskojen kiinnitykseen käytetyt ratapölkyt. Rakennusparruiksi veistettiin muun muassa seuraavia paksuuksia 4 x 4, 5 x 5 ja 6 x 6, paksuudet on tuumia, jota mittayksikköä veistetyssä puutavarassa käytettiin. Parrujen piiuudet mitattiin jalkamittoina. Yksi jalka oli 31 ,6 cm. Rakennusparruilla suurin pituus oli 42 jalkaa sen vuoksi, että pisin rautatievaunu oli sen mittainen. Harvoinpa niin pitkää parrua saatiin, koska puun mutkaisuus määräsi parrun pituuden. Rakennusparrun toinen sivu täytyi olla suora, toisessa sivussa sallittiin loiva lenkous. Ulosvientiparruissa näytteli suurinta osaa Egyptin parru. Tämä parru meni nimensä mukaan Egyptiin Niilin suistojen patoamiseen. Tämän parrulajin paksuudet olivat 3 x 3, 3 x 4 ja 4 x 4 tuumaa. Tätä puulajia on kuljetettu ulkomaille Saimaan selkiä seilaten, mutta huomattavat on ne määrät, jotka on myös Kalvitsan asemalta lastattu rautatievaunuun ja edelleen Egyptiin vietäväksi. Egyptin parru ei oHut kovin pitkää. Pitemmät lienee olleet parinkymmenen jalan pituisia, näissäkin parruissa sallittiin loiva lenkous. Er'dät yrittäjät yrittivät viisikymmenluvulla sahata sirkkelisahalla Egyptin parruja, mutta sahapintainen parru ei jostain syystä kelvannutkaan ulosvientiin, niinpä sitten Mäntyharjulla keksittiin parrunveistokone, joka lopetti tämän raskaan veistoammatin monelta metsätyömieheltä ja piilutkin on joutaneet nurkkiin ruostumaan tai arvoonsa nähden aliarvoiseen työhön, kuten joskus näkee veistopiilulla ulkovarastoista AIV -rehua paloiteltavan, sillä piilu oli ennen aikaan veistomiehelle melkeinpä kuin oma heila niin hyvää huolta he työvälineistä pitivät. 71

Kalvitsan veistomieskaartia on ollut edustamassa aikojen saatossa muun muassa Nestori Heikkinen, Albin Valkonen, Aapeli Hämäläinen, veljekset Huugo ja Vihtori Juutinen, Mikko Huoponen, Taneli Nykänen, Veikko Paajanen, Kauko Hämäläinen, Viljo Pokelainen, Toivo Hokkanen ja ehkä viimeisempiä Kalvitsan seudulla vaikuttanut Juvalta tullut Valdemar "Vallukka" Pöyhönen. "Vallukka" olikin lähes kuudenkymmenen iästään huolimatta sitkeä veistäjä. Hän saattoi kevätkesän aamuisin lähteä veistärnään jo kahdenkolmen aikaan aamulla. "Vallukka" oli vanhapoika ja jos oli hänellä kovat työt niin kovat oli huvitkin, sillä yleensä hän oli aina työnantajalleen maksun puolella. "Vallukka" kehaisi itseään usein humupäällä ollessaan: "Kuule poika p . . .Ie, minä olen kävellyt enempi takaperin kuin sinä etuperin". Viimeisiä parrutavaran välittäjiä Kalvitsan seudulla olivat Kauko A velin ja Osuuspuu Oy. 1980-luvulla parrun koneellinenkin veisto on olematonta ulkomaanmenekin loputtua.

Hulkonmäen louhimo

Ahti Hämäläinen

Kalvitsan seudun teollinen toiminta on ollut vähäistä kautta aikojen, on kuitenkin yksi 1920 -1930-luvulla ollut kaivostoimintaa muistuttava Hulkonmäen tilan maalla sijainnut louhimo, jonka raaka-aineena on ollut kivi, graniitti, jota on käytetty rakennuksien perustuiesiin ja muistomerkkeihin.

Louhimon alku lienee alkanut siten, että kun Vatjuksen tilalla rakennettiin v. 1914 uusi asuinrakennus, niin tämän rakennuksen perus- niin sanotut sokkelikivet on louhittu Vatjuksen tilan puolelle ulottuvasta graniittikal1iosta, niinpä Vatjuicsen tilan puolella olevaa vedellä täyttynyttä kaivosta sanotaankin pienlouhuicsi. Tiedostamatonta on mistä kautta Suomen Kiviteollisuus Oy on saanut tietoonsa tämän hyvälaatuisen graniittiesiintymän. Kuitenkin tiedetään, että Suomen Kiviteollisuus Oy on aloittanut louhintatyöt kyseisellä kivilouhimoUajoko 1925 tai 1926. Työt louhimolla kestivät useamman vuoden. Tarkkaa lopettamisajankohtaa ei muisteta, mutta arvioiden mukaan se lienee ollut 1929 - 1930-vuosina. Lopettamisen syynä on ollut yhtiön konkurssiin meno, joskin on kerrottu, että vuolaan vesisuoneo puhkeaminen louhimon pohjalla olisi ollut osaltaan vaikuttamassa kaivoksen lopettamisen. Kivilouhimo on ollut paikkakunnalla merkittävä työnantaja niinä vuosina, kun louhimo on ollut toiminnassa. Työvoimaa tuotiin muualtakin päin Suomea, kun paikkakunnan työvoima ei riittänyt ja eikä ollut joka alan ammattimiehiäkään. Työvoi man määrä on vaihdellut jonkin verran tilauksista riippuen, arvioiden mukaan, kivien ajajat mukaan lukien on miesvahvuus liikkunut 20 - 35 välillä. Louhintatyö suoritettiin räjäyttämällä dynamiitillä kalliota. Poraustyöt ja kivien siirrot tehtiin täysin ihrnisvoimin, esimerkiksi porausreiät, jotka olivat useita metrejä syviä, tehtiin kahden miehen voimin porarin pitäessä poraa ja apurin lyödessä lekalla poran päähän. Perarin työ olikin vaativaa ammattityötä, sillä joka lyönnin päälle täytyi poraa hieman nostaa ja kääntää, muutoin pora tarttui kallioon kiinni ja silloin oli se poraus hukkatyötä ja porakin jäi reikään. Tällaisia kiinni jääneitä poria saattaa löytyä vieläkin Huikenmäen entisestä kivilouhi mosta. Kun kalliosta räjäytettiin kivilohkareita, alettiin näistä kappaleista muotoilla tilauksien muotoisia kiviä. Tämä tapahtui siten, että porattiin lohkareisiin reikiä noin 15 - 30 cm:n välein. Näihin reikiin asetelliin kiilat, joita vuoron perään lyötiin lekalla tiukempaan, siten kivi saatiin halkeamaan suoraviivaisesti määrättyyn muotoon. On kerrollu, että tätä harmaata graniittikiveä olisi viety ul komaille ja että sitä olisi myös käytetty eduskuntatalon rakentamiseen. Kouvolan ja Mikkelin välillä olevan Mouhun asemalla on muistopatsas, joka on tehty Hulkonmäen kivilouhimon graniitista. Tämän patsaskiven kuljetus olikin suuren kokonsa ja painavuutensa vuoksi suuritäinen urakka. Kun sitä painonsa tähden ei voitu hevosilla vedättää, täytyi tämä graniittijärkäle kuljettaa noin kahden kilometrin matka Kalvitsan asemalle siten, että tehtiin vahva lavetti hirsistä, jonka päälle kivi hinauiin. Tämän jälkeen hakattiin tukevat hirret, joiden päälle laitettiin pyöreät rullapuut, joiden päällä kivilavitsaa hinattiin eteenpäin. Kiskoina toimivia hirsiä siirrettiin lavitsan eteen sitä mukaa kuin matka jatkui. Tämä kuljetus kesti tällä noin kahden kilometrin matkalla viikon verran.

IGvien kuljetus rautatievaunuihin suoritettiin hevosvetoisilla laitteilla. Talvisin ajo suoritettiin kivenajoon rakennetuilla tukevilla rekilöillä, kesällä ajetti in kivet nelipyöräisillä kärryillä, joiden kuormatila oli tehty mahdollisimman alas. Koska kivipaadet oli painavia, käytettiin kahta hevosta vetämässä kutakin kuljetusta kohden. Kuljetuksessa tarvittiin mukana erillinen jarrumies, koska ajoreitillä oli mäkiä ja kivi1.'11ormat painavia oli vaara, että painava kuorma oHsi tullut vetohevosten päälle. Hevoset olivat yleensä suurikokoisia ja vankkarakenteisia, koska kuormat olivat painavia. IGvien ajajina ovat toimineet paikkakunnan miehistä ainakin Hulkonmäen Kaipaisen veljeksistä Jalmari ja Eemeli sekä Myyryläisen veljekset Jalmari ja Eemeli. IGven ajajia oli myös muualta päin Suomea. Eräälläkin ajurilla, nimeltään Saarijärven Paavo, mainitaan olleen niin vahva hevonen, että hän vedätti he- vosellaan kahden hevosen kuorman . Hevosillekin sattui tapaturmia tässä raskaassa rahdissa, ainakin yksi hevonen on jouduttu lopettamaan jalan revähdyksen vuoksi. Graniittilohkareitten kuormaus, niin J.:uin purkauskin, ja lastaus rautatievaunuihin suoritettiin käsik:äyttöisillä raanoilla (nostureilla). Lastauspaikka rautatievaunuihin sijaitsi silloisen Mikkelin Työväen Osuuskaupan (Savonseutu, Eka) pohjoispuolella. Lastaustyössä rautatievaunuun tarvittiin neljä miestä. Kaksi oli kääntämässä nosturin kampea ja kaksi oli vaunussa asettamassa kiviä paikalleen. Tällaisen nosturin lukituksen kivilouhimolla pettäessä sattui ihmishengen vaatinut tapaturma. Vahinko sattui. kun kaksi miestä oli raanan kampeja kiertämässä louhimon pohjalta kiveä ylös nostaakseen, petti raanan takaisinpyörimisluk:itus. jolloin kampi pääsi vapaasti pyörimään takaisin päin ja näin kampi kovalla vauhdilla iski Juho Leik.kaan päähän, joka menehtyi vammoihinsa. Muita vakavampia tapaturmia ei tiedetä louhimolla sattuneen. Työnjohtajat olivat ulkopaikkakuntalaisia, on mainittu nimet Kovaneo ja Suominen. Suomisesta on kahdenlaista muistikuvaa, joku muistaa hänet työnjohtajana, joku pääseppämestarina. Sepäntyötä olikin runsaasti, kiviporia täytyi teroittaa jatk'"Uvasti, kun porareita oli useampia pareja, samoin oli sepän apulaisia. Yleisiä koneenkOJjaajia oli ainakin Virtain pitäjästä muuttanut Paavo Nieminen, joka sittemmin avioitui Hulkonmäen tilan Eloa-nimisen tyttären kanssa. Louhimotyöläisillä ei ollut yhtiön puolesta asuntoja vaan ulkopaikkakuntalaiset työmiehet asuivat lähiseudun taloissa. IGvilouhimon työmiesporukka oli varsin vaihtelevaa sakkia, niinpä tahtoi iltamissa ja taikootansseissa sen ajan pelimanni Oskari Hokkasen kertomuksen mukaan olla pieniä kahnauksia paikkakunnan miesten kanssa, mutta soittajia kunnioitettiin siten, että he saivat olla aina rauhassa. Paikkakunnalla lienee käytetty Hulkonmäen graniittikiveä Va.tjuksen talon perusk:ivien lisäksi Hulkonmäen kivinavettaan, joka myöhemmin on purettu ja haudauu maahan. Samoin autoilija Paavo Nieminen rakensi 1940-luvulla louhimon jätekivistä autotallin, joka sekin on purettu ja haudattu maan uumeniin.

Kivilouhimosta on muistona useita metrejä korkea ja kymmeniä metrejä pitkä jätekivikasa sekä kymmeniä metriä pitkä ja leveä kallioiden ympäröimä lampi, jonka sanotaan olevan syvimmältä kohdalta jopa yhdeksän metriä syvä. Tähän on yritetty istuttaa kalanpoikasia, mutta huonolla tuloksella. Nykyisin lampi alkaa sammaloitua ja näin häviää kohtalaisen hyvä uimapaikkakin.

YRITYSTOIMINTA Halenhakkuut ja metsätyöt Puutavaran kuorinta Puutavaran kuljetus Laanit ja lastaajat Soiden haitat ja hyöty Kivilouhimo Hiilenpoltto Saha Mylly Pajat Sähköistäminen Kestikievari Kauppa Posti Pankki

Eino Rasanen ja Sulo HtlmtJ/tlinen pylväiden lastauksessa 1958.

Halonhakkuut, metsätyöt Ahti Hämäläinen Haloohakkuut antoivat toimeentulon suurelle osalle metsätyömiehiä aina 1950-luvulle asti maaseudulla. Koska halko oli yleinen polttoaine lämmityksessä, myös Valtion rautatiet käyttivät höyryvetureissa halkoja höyryn kehittämiseen. Sota-aikana jolloin hiilentuonti teollisuudelle oli olematonta, käytti teollisuuskin energian tuottoon halkoja. Esimerkiksi Tampellan tehdas Inkeroisissa kulutti halkoja 500 pinokuutiometriä vuorokaudessa. Suurimpiin halonhakkuu- ja ajomääriin Mikkelin seudulla kuulunee Pirtin tilan hakkuut Hiirolassa 1920-luvulla, josta hakattiin halkoja 50.000 pinom'. Hakkuissa on ollut mukana myös kalvitsalaisia halonhaldcaajia. Haloohakkuut ja -ajot antoivat pientilallisille ja rakennusmiehille tarpeellista lisäansiota talvella. Myös koulusta pois päässeiden työläisten ja torppien poikien ensimmäinen työmaa maaseudulla oli yleensä "mottimetsä", joka monellelån alkoi 13 - 14 vuotiaana, jopa nuorempanalån isänsä apulaisena. Kalvitsan seudullalån oli muutamia halonhakkaajia, joilla ei muuta varsinaista ammattia ollutkaan, ainoastaan "possakkatyö" kesäaikaan taloihin, koska he asuivat loisina (vuokralaisina) ja vuokra maksettiin työllä. Näistä mainittakoon "pokasaha"-ajan halonhaldcaajina Kalle Viljakainen, Riski Nikulainen, Tuomas Nikulainen, Tuomas oli myös lehtiasiamies. Riski niin kuin Tuomas Niku77

Jainenkin olivat hyvin rauhallisia miehiä. Metsässä "mottejakin" tuli päivässä 2 3 pinom3 , mutta pinot oli tasaisia kuin "piironkit" kuten ennen sanottiin. Antti Tarkiainen, Oskari Suhonen ja Albin Häkkinen Viralta olivat myös näitä "pokasaha" miehiä.

Halkovarastoja Ka/vitsan asemalla 1958. Pokasahat olivat puusta valmistettu jossa oli pääpuut ja välipuu ja narujänteellä kiristettiin sahalinko tiukalle. Pääpuut tehtiin koivupuusta. Sahauksen jälkeen jänne täytyi löysätä, jottei pääpuiden jännite kuoleentuisi. 1940-luvun loppupuolella ilmaantui kauppoihin niin sanotut teräskaarisahat, jotka olivat helppohoitoisempia ja keveärnpiä kuin "pokasahat", vaikka kyllä vanhemmat metsätyömiehet niitä alussa vieroksuivatkin. Jalmari Moilanen oli yksi niitä suk.kelampia halonhak.kaajia, samoin kuin Viljo Hä.k.k:inenkin. Lisätyönään tekivät metsätöitä muun muassa puutavaran lastaajat, rakennusmiehet ja torpparit. Mainittakoon, että 1940-luvun puoliväliin asti vaadittiin pinom3 ylikorkeutta 10 cm - 20 cm, tämä oli pinon painumisen varalle. Tavallisesti tämä ylikorkeusprosentti jäi työnantajan ja halko-ostoliikemiehen voitoksi. Halkojen käyttö jatkui vielä 1960-luvulla pienenevässä määrässä, ja kun öljy, turve, hake sekä sähkö tulivat mukaan lämmityksiin, on halkojen käyttö polttoaineena melko olematonta.

Puutavaran kuorinta

Ahti Hämäläinen

Puutavara ja sen erilaiset käsittelymuodot teollisuudelle on ollut seutukunnallemme ehkäpä suurin työnantaja. Puutavaran kuorinta ("parkkaus", "propsinvuolu") on vaatinut työvoimaa jopa paikkakunnan ulkopuoleltakin. Suurin puutavaran kuoriotapaikka oli Kalvitsan aseman puutavaralaani. Myös radan itäpuolisella alueella oli pienempiä kuoriotapaikkoja muun muassa Halkoahon laani, Kaivonmäen laani, Höytiänjoen laani. Savonrannan tien varrella silloisen Kalle Laitisen mailla, pieniä puutavaraeriä saattoi olla muuallakin eri kohdissa maantien varrella. Puutavaran kuorinta aloitettiin yleensä maaliskuulla, jolloin puun pinta alkoi sulaa. Joskus saatettiin kuoria läpi talvenkin, teollisuuden puun puutteen vuoksi. Puun jäässä ollessa kuorinta oli raskasta ja hidasta tehdä.

Sulo Hämtiltiinen, Eino Rasanen ja Reijo Rasanen propsin lastauksessa. Maaliskuulla, jolloin puun pinta alkoi sulaa, alkoi Kalvitsan asemalle kuin myös muillekin suurimmille kuoriotapaikoille ilmestyä paikkakunnan "parkkaajien" lisäksi niin sanottuja "lentojätkiä". Nämä miehet saivat "kortteerin" paikkakunnan taloista, Hietajärven talo on ollut muun muassa sellainen talo, jossa on ollut aina keväisin asumassa "parkkaajia", jotka kävivät Kalvitsan asemalla kuorintatyössä. "Lentojätkien", joskin myös paikkakunnan omien miestenkin sakissa oli kovia kortinpelaajia, joille kuoriotatyö oli sivuansio, koska he korttipelillä, joka oli rahapeliä, pelasivat monen miehen kuorintatilin omaan pussiinsa.

Keväällä, k-un l'Uorintatyötä aloitettiin, saattoi yöllä olla pakkanen niin, että puun pinta jäätyi, silloin aamulla aloitettiin työ karsimisella, koska propsit eivät olleet tarpeeksi sileiksi karsittu metsässä. Karsinnan jälkeen pölkyt asetettiin pystyasentoon ja jos auri nko paistoi, puun pinta suli nopeammin tässä asennossa ja sulan puun kuorintaan päästijn pikemmin. Havupuupropsit, joita myös sanottiin "paperi puuksi" , olivat 1930-luvun loppupuolelle 1 metrin pituisia kuusi- tai mäntypöllejä. Mäntypuu käytettiin teollisuudessa massapuuksi, busipuu käytettiin pääasiassa paperin valmistukseen. Metrin pituiset pöllit k'llorittiin pystyasennossa siten, että ensin kuoriniin toinen pää ja pölli käännettiin ympäri, jolloin saatiin toinenkin pää kuoriuua. Kaksimetrisen propsin kuorintaan tarvittiin sitä varten tehty kuorintapukki. "Parkkaajat" käyttivät esiliinaa, joka oli tehty vanhoista säkeistä. olipa joillakin nahkastakin valmistettuja esillinoja. Tätä suojaesiliinaa käytettiin vaatteitten suojaamiseen pihkalta, joka oli sulan puun aikana hyvin tarttuvaa. Myös propsinkuorijoille tuli kämmeniin niin paksu nahka, ettäjotkut vuolivat puukolla kämmen nahkaa ohuemmaksi. Propseissa käytettiin kahta kuorintatapaa, joko puolipuhtaaksi tai kokopuhtaaksi siten, että kokopuhtaaksi b orittaessa täytyi viimeinen vuosikasvu kokonaan kuoria pois eikä pölleihin saanut jäädä mustia kuivia oksan kasvujakaan, puolipuhtaaksi vuoltaessa sai puuhun jäädä kuorenalusnilaakin. Mäntypuusta tehtiin myös ulkomaan vientiin menevää niin sanottua jalkapropseja. Nimensä tämä puutavaralaji lienee saanut siitä kun sen pituus mitattiin jalkoina (jalka 3 1,6 cm). Tämä puutavara kuorittiin aina puolipuhtaaksi. Eräs propsilaji oli niin sanottu "silkkipuu", joka oli kahden metrin pituista ja se tehtiin latvapuusta. Kuoriota oli suoritettava erittäin puhtaaksi ja kuorimamaksu suoritettiin kuorellisen pinon mukaan. Sattuihan joskus, että porukoissa oli epärehellisiä kieroja kavereita, jotka aamuyön tunteina kantoivat oksaiset pöl.kyt kavereiden pinoon, tulipahan tästäkin etu ilusta ja kieroudesta sen ilmi tultua pieniä kahinoitakin. Koivupropseja, jotka oli yli kaksi metriä pitkiä sanottiin "rullapuiksi". Ne kuorittiin siten, että molempiin päihin jätettiin noin 15 - 20 cm halkeamisen estämiseksi kuorimatta. Savustukseen käytetty leppähalko kuorittiin aina 1940-luvulle asti. Myös teollisuuden käyttöön menevää haapahalkoja kuorittiin pienehköjä määriä. 1950-luvulla vietiin Saksaan kuusiriulma, jota ei kuorittu, vaan harjalla harjattiin naava ja sammal pois kuorta rikkomatta tätäkin puuta vietiin väin vähäinen määrä. Propsinkuorinta oli myös paikkakunnan nuorille ensimmäisiä ansiotöitä. Olihan joitakin köyhempiä koululaisiak.in, jotka koulutyön jälkeen iltapäivällä kävivät propsinkuorinnassa. Kuoriotatyöt saatiin tehdyksi loppuun yleensä toukokuun alkupuolella, jonka jälkeen alettiin jokien ja järvien rannoilla kuorittuja puita vieritellä veteen uinoja varten. Samoin propsipinojen kuivuitua alettiin Kalvitsan asemalla lastata propseja rautatievaunuihin. Sota-aikana ja vielä rauhan tultuak.in

käytettiin paljon havupuuta polttoaineena lämmitykseen, koska öljyä ja hiiltä ei ollut saatavana. Puutavaran kuorinta muuttui 1950-luvulla koneelliseksi, kun traktoreihin asennettiin kuorimakoneita. 1960-luvulta lähtien puutavarateollisuus on kehitellyt kuorimalaitteet tehtaille, joten tämäkin työvaihe on jäänyt pois lisäten maaseututyöttömyyttä.

Sulo Hämäläinen kuorimalaanissa 1958.

Rahtitiellä

Ahti Hämäläinen

Kalvitsan rautatieasema oli kuuluisa puutavaran lastauspaikka jo silloin, kun puutavara kuljetettiin hevosen voimin. Talvisaikaan olikin useita kymmeniä hevosia kuljettamassa erilaisia puutavaralajeja Kalvitsan asemalle, josta ne lastattiin rautatievaunuihin tehtaisiin ja ulkomaille vietäväksi. Rahtitiet tasattiin ja poljettiin alkutalvesta, että maapohja jäätyi kovaksi. Tiet tehtiin mahdollisimman tasaiseen maastoon. Ja niinpä tiet suunnattiin tasaisia suomaastoja mahdollisimman paljon hyväksi käyttäen. Kalvitsasta Juvan suuntaan lähtevä rahtitie suunnattiin Lintusuota pitkin Niiniselälle, jossa erkanivat niin sanotut Pöksäntie ja Kummuntie. Pöksäntie suuntautui soita pitkin Virankylälle Halkoahon tienristille, siitä edelleen Höytiölle Nevajärven eteläpuolitse Pöksälle, josta erkani vähemmän käytetyt tiet Narilaan ja Jyrinahoon. Myös Pöksältä jatkui tie aina Vehmaaan kartanoon asti. Kummuntie suuntautui Niinselältä Vehmäskylän Latvalammen pohjoispuolelta Kummunkylälle ja edelleen Palavalle. Nämä tiet olivat niin sanotut päätiet, johon liittyi sivuteitä puutavaran hakkuiden mukaan. Teiden kunnossapitoon tarvittiin useita miehiä. Kun reen jalakset kuluttivat raiteet kuoppaisiksi,

niin tiemiehet täyttivät l.:uopat sitä mukaan kun niitä tuli lumella ja risuilla. Lumisateen jälkeen tie avattiin hevosvetoiseila puusta tehdyllä lumiauralla, ettei raiteet päässeet nousemaan korkeiksi. Jos raiteet olivat korkealla niin suojakelillä raide petti ja samalla saattoivat kuormat kaatua. Keväällä taas kun aurinko alkoi sulattaa lunta, paljastuivat tiellä roskat ja hevosenlannat. Tiemiehet joutuivat lumeamaan raiteita, että reet kulkisivat paremmin. 1920-luvulla, ja vielä sota-aikanakin, ajettiin tervaskantoja Vehmaan kartanon Pöksänmailta, siellä olevat mäntypuuvaltaiset kankaat oli kuuluisia tervaskannoista. Terva oli vielä sota-aikanakin mitä mainioin kyllästysaine kärrynpyörissä, reen jalaksissa, jopa suksien ja saappaitten kyllästämiseen käytettiin tervaa. Tervaskannot ajettiin niin sanotuilla heinähäkeillä, koska kannoista muutoin ei saanut k-unnon kuormaa. Koska ajomatkat olivat Pöksä • Vehmaa - Jyrinaho suunnasta pitkät, niin saattoivat isännät, jotka olivat myyneet ratapölkkyjä Kalvitsan asemalle toimitettuna, kuivattaa ratapölkyt riihessä siksi, että kuivaa tavaraa sai kuljetettua suuremman kuorman. Samoin Vehmaan kartanosta kuljetettu erikoislank.ku oli riihikuivaa, tämä lankkutavara oli ulosvientitavaraa. Tiettävästi yhtiöillä, ainakin Enso-GutzeitilJa oli omia hevosia rahdinajossa. Pöksän suunnasta ajaneita rahtimiehiä on ollut ainakin Kalle Tams'in (nyk. Eino Kettusen) talossa, kortteerilla mahdollisesti muissakin taloissa. Pöksältä ajaneet tahtimiehet ajoivat tyhjänä Kalvitsasta Halkoaholle nykyistä maantielinjaa pitkin, koska se lyhensi matkaa Halkoaholle jonkin verran. Kuorman kanssa kannatti ajaa Niinselän kautta, näin saatiin lderrettyä jyrkkä Papin- sekä iso Hulkonmäki. Matka Kalvitsasta Pöksälle oli noin 15 - 20 km Vehmaaseen, josta lankkuja ajettiin jopa 30 km. Kummuntie oli lyhyempi, ehkä noin 10 - 15 km. Kerrotaan, että muuan Albin teki puoleen sanomalehden sivuun ·kessusätkän", ja se kesti sitten polttaa koko tämän rahtivälin Kalvitsasta Kummunkylälle. Puuta· vara oli edellä mainittujen tervaskantojen, ratapölkkyjen ja lankkujen lisäksi halkoja, tukkeja, veistettyä parrua, propseja tai nykyisin kuitupuuta. Propsit oli 1 metrin pituisia. Sitten vielä oli ulosmenevää vientitavaraa, niin sanottua jalkapropseja, jotka oli pituudeltaan 6 jalasta aina 9 jalkaan asti Galka:316 cm). Kalvitsasta erkani myös tie Lintusuota pitkin, joka suuntautui Loukeen järven pohjoispäähän. Mainittakoon, että talvella v. 1940 • 1941 ajettiin Loukeen ja Kummun suunnalta telaketjuilla varustetuiUa catepillarien vetämillä rekilöillä halkoja, joiden kuormat oli sen ajan mukaan mahtavia, aina 20 m3 - 40 m3 asti. Länteen päin oli myös hevosrahtitie talvella, ylittäen Hietajärven ja Kyyveden aina Ihastjärvelle asti. 1930-luvulla alkoi puutavaran ku ljetukset maaoteitse kuorma-autoille, jolloin hevosmatkat lyhenivät kun puutavara ajettiin tienvarsilaaneihin.

TALVITI ET JA PITKOSPUUT

.'\

Höyt~ • 1

Iampi

• IKKA)

MIKKELIN MLK

. , '

•

JUVA

...

/,'

/. lALA

Koi vu•

~mpl

KAIVOMÄK I

TALV IT IET : 1. Rahtitie Kummulle 2. Pöksäntie Mutaselälle 3. Hulkonmäen ta lvitie 4 . Ihastj ärven talvitie 5. Loukeen ta l vitie

PITKOSPUUT : 6 . Lintusuon pitkospuut

7. Taikinasuon pitkospuut 8. Valkeisensuon pitkospuut 9. Vi r ansuon pit kos puut

1950-luvulta lähtien hevosrahdit vähenivät vähenemistään kun tilalle tulivat metsärahteihin traktorit, metsä- ja monitoimikoneet Ja niin hevosestakin tuli raviratojen kilpaurheilija.

Puutavaralaanit ja lastaajat Ahti Hämäläinen Kalvitsan asemalla puutavaralaanit oli vuokrattu usealle eri puutavara-yhtiölle. Niin sanotut valtion laanit sijaitsivat laanille menevän tien ja radan välissä. Myös radan toisella puolella Kuusiklwtien ja radan välissä oli VR:llä laanipaikka. Valtion laaneilta vuokratut laanialueet merkittiin lastausraiteen kiskoon maalilla. Radan varren laanialue oli yleensä aina varattu, koska puutavara oli lähempänä rautatievaunuja j a laanialuekin oli kuivempaa maata kuin laanitien toisella puolella oleva Antti Häkkisen omistama laanialue. Työväen osuuskaupan (Savonseutu/Eka) takana oli myös laanialue. Varastoalueet olivat melkein jatkuvasti puutavaraa täynnä. Varastoalueille mahtui tuhansia kuutiometrejä puuta. Laanialueista maksettiin vuokra 1 vuosi/neliömetrin mukaan. Pinotavaran lastaus suoritettiin usein radan- ja laanitien välistä, kesäaikaan kottikärrillä ja talvella kelkalla vetäen. Mikkelistä kotoisin oleva VR:n lastausmies Toivo Takkinen lastasi yksin kuusikkotien varrelta ratapihan yli kottikärryillä vaunun päivässä noin 36 - 40 pinom3 • Tukit yritettiin saada mahdollisimman lähelle lastausraidetta, koska lastaus suoritettiin köysillä vetäen. Tukin lastauksessa tarvittiin neljä miestä, kaksi oli

vaunussa vetämässä ja kaksi alhaalla laittamassa köysisilmukan tukin päähän. Vuorot vaihdettiin aina vaunun täytyttyä. Kalvitsan asemalla aina 1940-luvun lopulle oli talvella kaksi neljän miehen porukkaa tukin lastauksissa. Tukit lastattiin vaunuihin lavereittain. Laverin väliin laitettiin puurimat, koska muuten ei saanut tukin alta vetoköyttä pois. Laitimmaisten tukkien alle veistettiin !ovet, että laverit pysyi paikallaan. Suurempien tukkien lastauksessa piti alamiesten mennä vaunun takapuolelle vetämään köydestä avuksi vetomiehille. Tätä sanottiin "nurkantakaa" vedoksi. Sodan jälkeen, jolloin tukinvetoköysinä oli paperiköydet, oli lastaus vaarallista työtä, koska paperiköysi kastuessaan saattoi katketa kesken tukinvedon. Kalvitsan asemallakin sattui vaunun päältä putoamisia ensin mainituista syistä, mutta tiettävästi pahemrnilta tapaturmilta vältyttiin.

Pinotavaran lastausta Kalvitsan asemalla. Lastaussilta, joka oli rakennettu eläinten lastausta varten samaan tasoon kuin rautatievaunujen sillat, oli lastauksissa varsinkin talvella kun hevosella vedätettiin Iaanista vaunuun pinotavaraa kysytyin lastauspaikka, koska vaunujen kuormaus samasta tasosta oli helpompaa. Varsinaisista pitkäaikaisista lastaajista, joille tämä työ oli pääammatti, olivat 1920-Iuvun alkupuolelta lähtien Herman ("Hemmo") Himanen, Akseli (" Aki") Kaipiainen, Otto Frilander ("Rillan Otto") ja Tahvo Romo. He olivat tavallisesti pinotavaran lastaajia ja latojia, joilla työ oli ympärivuotista. Sota-aikana ja sodan jälkeenkin työvoiman puutteen takia tuli puutavaran lastaustyöhön mukaan sinnikäs nainen ("Myyrin Maija") Maija Pajunen, joka oli kolmantena lastausporukassa Herman Himasen, Akseli Kaipiaisen kanssa. Puutavarayhtiöllä oli omat lastausmiehensä, tämäkin lastausporukka oli sodan jälkeen muun muassa Helsingin kaupungin polttoainetoimiston vakituisia latojia ja lastaajia. Otto Frilander, kaverinaan Olof Kannelsalmi hevosineen, oli Suomen Trikoon vakituisia Iastaajia. Strömbergin lastaajina oli Tii-

hosen kankaalla mökin omistava Martti Hartonen poikansa Väinön kanssa. VR:n halon Jastauksessa olivat välillä Kaivitsa - Haukivuori Väinö ja Vilho Leikas Pitkäahosta hevosineen. Lastauksiin osallistui talvisaikaan monet pienviljelijät (torpparit). He olivat hevosen kanssa vedättämässä pinotavaraa laanilta rautatievaunuihin. Heistä mainittakoon Ville Jakonen, Eino Paavilainen, Niilo Va!jus, Väinö Vaijuksen hevoset olivat oman halkoliikkeen lastauksissa. Osuuspuulla (nyk. Sotka Oy) oli oma hevonen rekineen lastaustyössä. Aikanaan tämä hevonen oli Aapeli Hämäläisen käytössä ja hoidettavana. Tukinlastaus oli etupäässä talvisajan työtä, niinpä sitä suorittaneet lastaajat tekivät kesäaikaan rakennus- ja maataloustöitä. Tukinlastaajia oli Eemeli Rasanen, Jalmari Jääskeläinen, Otto Myyryläinen, Aapeli Hämäläinen, sotien jälkeen Otto Svahn, Hotin veljeksiä Vehmaskylästä ja Albin Gadding. Lyhempiaikaisia lastaajia tilapäisesti oli Kalvitsan seudulta, jopa kauempaakin vilkkaimpina lastausaikoina. Parhaina aikoina saatettiin lastata Kalvitsan asemalta jopa 30 - 40 vaunua päivässä.

Metrikästä propsia Eino Hasasen kyydissti. 1950-luvuUa, kun puutavara jo kuljetettiin pääasiassa autoilla rautatieasemille, niin lastauskin suoritettiin autosta suoraan vaunuun. Laanivarastoihin ajettiin myös talvella ja kuivan kesän aikaan, koska kelirikot keväisin ja jopa syksyisinkin katkaisivat puutavaran kuljetukset useiksi viikoiksi. 1950-luvun lopulla VR rakennutti uudet laanipaikat Jastausalueen pohjoispäähän. Tämä olikin järkevä toimenpide, koska autot eivät enää uponneet laanialueella kuten ennen rakentamattomilla laanialueilla. 1960-luvulla VR rakennutti myös laanialueelle kuormausnosturin, jolla nostettiin puutavaraniput vaunuihin. Tämän nosturin käyttö jäi lyhytaikaiseksi puutavarakuljetuksien siirryttyä suoraan tehtaalle ajoksi. VR purkikin kyseisen nosturin pois 1970luvuUa. Puutavaran kuormaus ja lastaustyötkin ovat

ihmisvoimin mennyttä aikakautta, kun tilalle on tullut koneelliset nosturit ja hydrauliset nosturit autoihin.

Halonajoa heti sotien jälkeen, vasemmalla Vilho Tarkiainen, oikealta Veikko Snellman ja Veikko "Pimiä" Himanen.

Kalvitsan seudun autoliikenne Ahti Hämäläinen Vaikkakin Kalvitsan ympäristö on suurten soiden aluetta, on Kalvitsan asema ollut aikoinaan suurin puutavaran lastaupaikka rautatievaunuihin välillä Pieksämäki - Mikkeli. Puutavara kuljetettiin 1920-luvun lopulle asti hevosilla. Näihin aikoihin alkoi ilmaantua Mikkelin seudullekin kuorma-autoja ja kun kärritietkin jaettiin maanomistajille niin sanotuiksi yksikköteiksi, jossa määrättiin kullekin oma tiealue sorastettavaksi ja kunnossa pidettäväksi, niin saatiin tiet siihen kuntoon, että voitiin aloittaa autoliikenne. Puutavaran kuljetukset Kalvitsan asemalle olivat suurin työllistäjä kuorma-autoille. Kalvitsan seudun ensimmäisiä kuorma-autoilijoita olivat Väinö Varjus ja Paavo Nieminen Moilalasta. He kuitenkin olivat puutavaraliikemiehiä ja ajoivat etupäässä oman yrityksen ajoja.

1930-luvun vaihteessa, kun kivilouhimon työmaa lopetettiin, aloitti Virroilta kivilouhimon työmaalle tullut Paavo Nieminen ammattimaisen kuorma-autoliikenteen ja koska seudulla oli kaksi Paavo Niemistä, käytettiin hänestä sanontaa "Virtain Paavo~. Hänellä oli myöhemmässä vaiheessa useampikin auto. ''Virtain Paavo" oli myös etevä remonttimies, niinpä hän korjaili myös kyläläisten autoja ja muita koneita. Kuorma-autorahdeista on ollut aina kova kilpailu niin kuin oli 1930 - 1940luvullakin. Esimerkiksi varakkaan talon Kajaanin Kalle Kinnusen poika hankki Ford-merkkisen kuorma-auton, jolla aloitti puutavaran ajon. Tosin hän ei ajanut kuin lyhyehkön ajan, koska se ei ollut mikään tuottava yritys. Samoin jonkin aikaa ajoi Kalvitsaan kauppias Eemil Kiljusen auto Hyötyystä. Tätä autoa kuljetti mm. Kalle Varjus ja koska siihen aikaan ei paljon ollut autoliikennettä, olivat naiset innokkaita ottamaan autokyytiä. Kerrankin eräs neitokaineo oli Kallen autokyydissä ja kun tultiin halkovarastoon, ei Kalle malttanut lähteä kuorman tekoon, vaan jäi koppiin tyttöä halailemaan. Eemil Kiljusen poika Reino oli apumiehenä ("vänkärinä"). Hän teki kuormaa aikansa yksinään. Kyllästyttyään tähän hän hihkaisi kopissa olijoille: "Ei tämä ole yhden tehtävää", johon Kalle sanavalmiina miehenä vastasi: "Ei ole tämäkään". Tiet olivat talvisaikaan vain puuauroilla aurattuja ja koska hiekoitusta ei siihen aikaan tehty, niin .b.'Uijetti Aukusti Paasonen Vuorenmaan sahalta sahan omistajan Paavo Niemisen autolla lautatavaraa Kalvitsan asemalle siten, että puoliperävaununa oli vankkarakenteinen reki. Kerran Aukustin auto tien heikon kunnon vuoksi alkoi luisua ojaan, jolloin Aukustin isä Antti tokaisi pojalleen: "Paina Aku kaasua, puut suurenee", kun auto meni ojan yli metsään. Puutavaran ajossa kävi autoja myös muilta paikkakunnilta ja ylei.simmät automerkit olivat 1930 - 1940-luvulla Ford (Fordson), Chevrolet ja Reo Speed Vagon. Henkilöautoliikenne alkoi vähän aikaisemmin kuin kuorma-autoliikenne, joskin autot oli varak.kailla yksityiskäytössä. Ensimmäiset henkilöautot paikkakunnalla ovat olleet Väinö Varjuksella, Paavo Niemisellä (Moilala), Lauri Pajusella, Henry Vaajalla ja Hjalmar Hännisellä. Hjalmar Hänninen suori.ttikin jossakin määrin taksiliikennettä jo 1930-luvulla. Pieniä paheita tehtiin autoilussa siihenkin aikaan, kuten Hjalmari. Hänninen kertoi. Ollessaan kyyditsemässä Hietajärven Kalle Pajusta aina Mikkelissä, niin takaisin tullessa auto täytyi pysäyttää ennen Hiirolaa, jolloin Kalle kaivoi Alkon pullon repustaan ja otti povitaskusta kaksi sokeripalaa ja kasteli nämä Alkon tuotteella, antaen nämä kuljettajan syötäväksi ja sama toistui Kalvitsan aseman seutuvilla. Itse Kalle otti pullon suusta suoraan kulauksen. Tämä toistui poikkeuksetta jokainen kaupunkimatka. Myös linja-autoliikenne aloitettiin Kalvitsaan 1930-luvun loppupuolella. Rei tti oli Juva - Hyötyy - Kalvitsa. Aamuisin auto toi ihmisiä Kalvitsan asemalle, josta he

jatkoivat matkaa junalla. Samoin iltapäivällä matkustavat saivat Kalvitsan asemalta kyydin Juvan suuntaan. Kun autot olivat heikkotehoisia, niin kävi usein, että Hyötyyssä oleva Maurun mäki teki tenän linja-autolle. Silloin ei auttanut muu kuin matkustajien täytyi lähteä ulos autosta autoa työntämään. Näin päästiin mäen päälle ja matkaa jatkamaan. Sota-ajat 1939 - 1944 vuosina lopettivat siviiliautoilun melkein kokonaan autojen ollessa Suomen armeijan käytössä. Poikkeuksen tästä ajasta teki niin sanottu välirauhan aika 1940 keväästä 1941 kesään, jolloin Euroopassa olevan sotatilan vuoksi tuotiin ulkomainen tavara laivoilla Petsamon satamaan ja sieltä tavara kuljetettiin autoilla yli viidensadan kilometrin matka Rovaniemelle.

Tähän rahtiin osallistui Kalvitsastakin autoilija Paavo Nieminen 1938 mallin GMC-merkkisellä kuorma-autolla. Tämä rahti olikin erittäin raskasta miehille, niin kuin sen ajan autokalustollekin, kun tiet olivat heikkoja eikä Lapin erämaassa 89

huolto-korjauspajoja liiemmin ollut. Niinpä kerrankin "kempsusta" oli mennyt eturengas eikä vararengasta ollut, hakkasivat miehet metsästä paksun mäntypölkyn ja sitoivat sen etupyörän paikalle ja koska oli talvi ja tie oli jäinen, pääsivät automiehet näin useiden lcymmien kilometrien päässä olevalle huoltoasemalle eturengasta vaihtamaan. Tähän autoon rakensi Paavo Nieminen itse yhden akselin, niin sanotun telin, joka lienee ollut paikkakunnan ensimmäinen kymppipyöräauto. Jatkosota, joka alkoi kesällä 1941 vei jälleen siviiliautot armeijan käyttöön. Ainoastaan joillekin yhtiöille jäi jokunen auto siviilikäyttöön. Sotatilanteen riehuessa Euroopassa loppui Suomenkin öljyn saanti miltei kokonaan. Keksittiin autoihin häkäpöntöt, toisin sanoen hiili- myöhemmin puukaasuttimet. Näitä häkäkaasmtimia olikin niin henkilö-, linja- kuin kuorma-autoissakin. Hiilihäkäpöntöistä luovuttiin työn likaisuuden vuoksi, kun keksittiin puhtaampi puupilkkeillä toimiva häkäkaasutin. Halkoja tarvittiin lämmitykseen sota-aikanakin. Näin tuli Kalvitsaankin niin sanotun asemasodan aikana armeijan autoja puutavaran ajoon ja heitä vaihdettiin eri autokomppanioista ja eri joukk'lleilla oli eri merkkiset autot, joista mainittakoon Opel Blidz, Volvo, Citroen ja Man. Autoja oli eri aikoina 3 - 10 kappaJeeseen. Näissä kolmessa viimemainitussa oli puupilkekaasuttajat, joiden puhdistuksesta ja kaasuttajan käytöstä autonapumiehinä olleet 13 - 17 vuotiaat pojat joutuivat huolehtimaan. Apumiehinä tai poikina autoissa oli Kalvitsan poikia. Muun muassa Veikko Himanen, Eino Tarvanen, Ahti Hämäläinen, Heikki Nieminen, R.iku Suhonen ja Veikko Snellman. Anneijan autoporukan tukipaikka oli usein Hietajärven Pajunen, mutta vuonna 1943 syksykesällä heidät oli majoitettu KaJle Tamssiin (nyt. Kettunen) Viralle, jolloin tämä apupoikajoukko asui käytöstä poistetussa vanhassa saunassa. Häkäpönttöaikana oli aamuisin varattava aikaa noin puoli tuntia lähtöön, koska häkäkaasuttajassa olevat hiilet ja pilkkeet oli sytytettävä, joka tapahtui siten, että laitettiin imuri (lekki) pyörimään joka imi ilmaa pöntön aJaosassa olevasta halkaisijaltaan noin 50 mm :n reiästä. Tässä reiän suulla pidettiin tulta, jolloin polttoaineet aJkoivat kyteä synnyttäen näin palavaa häkäkaasua. Häkäkaasun riittoisuus todettiin häkäpöntön ulostuloputkesta siten, että kun häkää oli riittävästi se syttyi, l'lln siihen annettiin tulta. Tämän jälkeen voitiin aloittaa käynnistys, joka suoritettiin monesti käynnistyskammella. Häkäkaasuttajia oli monen muotoisia. Kuorma-autoissa oli yleisin Otso-niminen halkaisijaJtaan noin 700 - 800 mm pyöreä puupilk.keellä toimiva häkäkaasuttaja. lmberd-pilk.keellä toimiva häkäpönttö oli vähemmän tunnettu. Lie ollut ruotsaJaista tekoa. Kelo oli hiilikäyttöinen häkäkaasutinpönttö. Häkäk.aasuttajassa oli eri muotoisia sihtejä, joiden läpi häkä kulki puhdistuen puhtaaksi kaasuksi. Näiden lisäksi tarvittiin erillinen lauhduttaja, joka viilensi häkäkaasun moottorin kaasuttajaan imettävä.ksi. 90

Häkäkaasuttaja sijaitsi kuorma-autoissa ohjaamon takana oikealla puolella. Henkilö- ja linja-autoissa se sijoitettiin auton takapäähän matkustajatilan ulkopuolelle. Hiilellä toimivaa häkäpönttöä täytyi puhdistaa tuhkista useamman kerran päivässä. Pilkkeellä toimiva kaasuttaja saattoi toimia kaksikin päivää puhdistarnatta, riippuen pilkkeiden kuivuudesta ja kuorettomuudesta. Pilkkeitä kului keskimäärin kaksi hehtolitraa 100 kilometrille. Häkäpönttöjen sihtien ja tuhkan poistoa voidaan melkein verrata nuohoojan työhön. Näitä häkäkaasulla toimivia autoja voitiin myös ohjaamosta vaihtaa bensiinikäyttöiseksi. Varsinkin isompiin mäkiin tultaessa käytettiin bensiiniä, mitä sai rajoitetun määrä autoa kohti , sitä sanottiinkin mäkibensiiniksi. Sota-aikana armeijan automiehet vaihtoivat sen talojen isäntien kanssa voiksi, lihaksi ja jopa "korvenkyyneleiksikin'' . Kesällä vuonna 1944 Suvihyökkäyksen aikana vietiin kaikki niin siviili- kuin armeijan käytössä olevat autot Mikkelin seudulta Kannaksen sotatila-alueen evakuointiin. Auton näkeminenkin oli harvinaisuus vuoden 1944 kesällä Kalvitsan maanteillä. Vuoden 1945 aikana alkoi autoilukin elpyä vaikkakin varaosista ja renkaista oli huutava pula, joten autoilijalla täytyi olla monen moista niksiä ja konstia saadakseen autonsa pyörät pyörimään. Sotareissulta takaisin palanneita autoja Kaiviisaan oli muunmuassa Paavo Niemisen Chevrolet ja GMC-merkkiset kuorma-autot. Liikemies Paavo Niemisen Ford palasi myös käyttäkuntoisena sekä Väinö Varjuksen Chevrolet, jonka hän myi käytöstään pois Mikkeliin. Halonajo, joka oli sotien jälkeen pääkuljetusartikkeli, aloitettiin häkäkaasuautoilla kunnes bensiinin saanti vuonna 1946 helpottui ja voitiin häkäpöntöt pudottaa pois. Näihin aikoihin saatiin Kalvitsan seudullekin Unto Hyyryläiselle ja Paavo Niemiselle USAn armeijan sotilaskäytössä olleita jykeviä kymmenpyörä GMC-merkkisiä kuorma-autoja. Sotien jälkeen ensimmäisen uuden auton sai Kaiviisaan puutavaraa ajanut Kaino Teinilä Vuorenmaalta. Auto oli malli 1946 Chevrolet. Puutavaraliikenteen rikastuessa alkoivat autoilijat anoa uusia liikennelupia. Usei n oli autossa kaksi osakasta. Näitä oli muunmuassa Kalle Pokelainen ja Vilppu Tissari, Riku Suhonen ja Sulo Hämäläinen lyhyehkön ajan Uuno Roponen ja Eero Väisänen sekä Ahti Hämäläinen ja Vilppu Tissari. Viisikymmenluvun vaihteessa oli myös autoilijana Mikko Tyrväinen. Kalvitsan seudulla on kuorma-autoilijoina toimineet tai jotkut jatkavat vieläkin näiden edellä mainittujen lisäksi: Oskari Hokkanen, August Paasonen, Eino Jääskeläinen, Veikko Häkkinen, Eino Häkkinen, Väinö Jussila, Taisto Paavilainen, Eero Paavilainen, Einari Rasanen, Eino Hasanen, Antti Kaipainen poikansa Helgen kanssa. 1960-luvun jälkeen ei Kalvitsan seudulle ole tullut uusia autoilijayrittäjiä. Parhaana aikoina 1960-luvun vaiheilla oli Kalvitsan aseman läheisyydessä kahdeksan l.:uorma-autoyrittäjää. 1980-Juvulla heitä on enää jäljellä kolme kuorma-autoyrittäjää. 91

Puutavara oli Kalvitsan kuorma-autoilijoille 1960-luvulle asti ajojen pääartikkeli. Puutavaraa ajettiin rautatievaunuihin ja laanin varastopinoihin, johon kesäaikaan ajoa oli hankalaa, koska maasto on suoperäistä niin autot vajosivat 1aanissa monesti akseliaan myöten mutaan. Kunnes VR rakennutti 1960-luvun vaihteessa varastoalueen ratapihan pohjoispäähän. 1960-luvulla alkoivat autoilijatkin erikoistua joko puutavaran ajoon tai soranajoon, koska enää ei kalusto soveltunut molempien materiaalien ajoon.

Ahti Hämältiinen maatalousnäyttelykyydissä Sulkilvalla 1953. Kuorma-autoilla suoritettiin sodan jälkeen myös henkilökuljetusta muun muassa Unto Hyyryläinen ja Vilppu Tissari, jotka ajoivat Helsingin kaupunkin polttoainetoimiston omistamia autoja ajaen halkoja Kalvitsan asemalle. Hyyryläinen Nääriogin suunnasta ja Tissari Vuorenmaan suunnasta. He toivat ihmisiä pienehkön halkokuorman päällä Kalvitsaan, kello 7.00 lähteneeseen Mikkeliin menevään mottijunaanja iltapäivällä kello 17.00 Mikkelistä tulevalla henkilöjunalla he olivat odottamassa viedäkseen ihmiset takaisin koteihinsa. Ihmisiä saattoi olla halkokuorman päällä jopa kymmenenkin henkilöä. Mainittakoon, että nämä kuljetukset tapahtuivat etupäässä kesällä ja linja-autoliikennettä ei näinä vuosina ollut.

Maantietkin olivat varsinkin sota-aikana, mutta myös monet vuodet sodan jälkeenkin auraamattomina. Esimerkiksi Mikkeli - Pieksämäen tie pidettiin aurattuna vasta v. 1949. Kuorma-autoilla suoritettiin tilapäistä henkilökuljetusta aina 1950luvun lopulle asti. Näihin kuljetuksiin tarvittiin aina nimismiehen antama kuljetuslupa. Näitä kuljetuksia on suorittanut allekiljoittanut muun muassa maatalousnäyttelyihin Sulkavalle, Rantasalmelle, Joroisiin, Mäntyh3.Jjulle ja lukuisat ovat ne kirkkokyydit Haukivuoren ja Juvan kirkolle sekä hää- ym. huvitilaisuuskuljetukset Jopa yksi vainajan l.:uljetuskin Kalvitsasta Juvalie kuorma-autolla on täytynyt suorittaa. Kuorma-autojen teho hevosvoimissa on kasvanut sodan jälkeisistä vuosista valtavasti. 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun kuorma-autojen hevosvoimamäärät olivat 80 hv alkaen, sen ajan väkivahvojen GMC-autojen 104 hv välillä, mutta niin on myös kuormatkin suurentuneet. Esimerkiksi sota-aikana ja vielä jokuneo vuosi sotien jälkeenkin sai kuormaa laittaa armeijan niin kuin Vaponkin omistamiin autoihin koivuhalkoja 8 pinokuutiometriä ja sekahalkoja 10 pinokuutiometriä. Tämä määräys oli heikkojen renkaiden vuoksi. Voidaankin sanoa, että noin 35 - 40 vuoden ajalla ovat kuormien koot suurentuneet melkein kymmenkertaiseksi, jos on autojen tehotkin nousseet jo 400 hv paremmalle puolelle. Kerrottakoon vielä kuormaoksista autoihin. Esimerkiksi tukkien kuljetuksessa tarvittiin kuljettajan lisäksi kaksi apumiestä, koska kuormaus suoritettiin sotien jälkeen paperiköysillä vetäen, jolloin kuorman päällä tarvittiin kaksi miestä vetämässä ja yksi alamiehenä laittamassa käyden silmukat tukinpäihin. Kehityksen kulkiessa eteenpäin keksittiin kammella kierrettävä "Kelukalle". Tässäkin kuormauksessa tarvittiin kolme miestä, joskin työ hieman helpottui. Kuormauksien koneeliistuminen alkoi v. 1950, kun autoilija Unto Hyyryläinen hankki ruotsalaisvalmisteisen Rekord vaijerikäyttö.isen tukkinosturin "kempsuunsa". Tämä nosturi olikin ensimmäinen käyttökelpoinen kuormauslaite Mikkelin seudulla, joskin meni useita viikkoja siten, että me allekiljoittanut sekä Unto Hyyryläinen ja Eino Nypelö teimme puolikuormaa käsin ja yläosa kuormasta nosturilla ennen kuin opimme saamaan nostopuomin paikalleen tyhjässä autossa. 1950-luvulla ruvettiin valmistamaan vaijerinostureita Suomessakin. Muun muassa kuulua "joutsalaista" Joutsassa, kunnes 1960-luvulla alettiin valmistaa hydraulisia nostureita. Mainittakoon vielä, että kuorma-autoissa ei ollut juuri minkäänlaisia lämmityslaitteita ohjaamoissa aina 1950-luvun loppupuolelle asti, joten kuormaa tehdessä tuli hiki. Ja ajon aikana tahtoi vilu ravistaa eikä autoissa ollut vielä pakkasnestettäkään, joten talvisaikaan täytyi vesi laskea moottorista pois illalla ja kovien pakkasten aikaan aamulla vesi täytyi lämmittää ennen kuin voitiin kaataa kylmään moottoriin. Pinotavaran ajossa ei yleensä ollut kuin kuljettaja ja yksi apumies. Propsin kuormauksessa käytettiin apuvälineenä niin sanottua pokaraa, joka helpotti pyö-

reitten pöllien käsittelyä. Ikävärnpiä ajettavia lienee ollut niin sanottu pienpuu "sippipropsi", joka oli kuorimatoota läpimitaltaan 5 cm - 12 cm 2 metriä pitkää kuusipuuta. Varsinkin talvisaikaan, jolloin pinot olivat jäässä, oli kuormaus sangen hidasta tästä puutavaralajista.

Ahti Hämtiltiinen kirkkovtlen kuljeJUksessa Haukivuoren kirkolla 1957.

Soran ajot suoritettiin 1950-luvun loppupuolelle saakka samoilla autoilla kuin millä ajettiin puutavaraakin. Kuormaukset tehtiin lapioimalla ja usein myös purkauskin, koska monessakaan autossa ei ollut kippiä. Linja-autoliikenne oli Kalvitsan seudulla pysähdyksissä sota-aikana ja vielä pari kolme vuotta sodan jälkeenkin. Lienee ollut ensimmäinen linja-autoliikenne sotaajan jälkeen Juva - Kaivitsa välillä Aaro Rannikon keltanokka Fordilla, jonka lavalle oli rakennettu vanerista koppi, jossa matkustajat istuivat. Tätä autoa ajoi Sulo Purhonen Juvalta. Auto tuli Juvalta aamulla Kalvitsaan. Kuljettaja asui päivän Hulkonmäellä suutari Erkki Suhosen luona ja läksi sitten iltapäivällä Juvan kirkolle takaisin. Tätä liikennettä harjoitettiin vain yhtenä kesänä. Varsinainen linja-autoliikenne aloitettiin Savonlinja Oy:n toimesta v. 1947- 1948 välillä Virtasalmi - Kaivitsa - Mikkeli, joskin talven tultua linja ajoi vain Kalvitsaan, koska Mikkeli -Pieksämäki tietä ei aurattu rautatien läheisyyden vuoksi. Sen ajan autojen kuntoa voisi verrata sanonnalla loppuunajetut, mutta kuljettajien ammattitaidolla ja kekseliäisyydellä saatiin matkustajat, joita autot olivat tupaten täynnä, vietyä joskin usein myöhästyneenä perille. Välillä Mikkeli - Kaivitsa - Virtasalmi, oli eräskin vanha linja-auto, josta jostain syystä katkesi olka-akseli useita kertoja, mutta taitavana autonkuljettajana tunnettu 94

kalvitsalalainen Eero Väisänen, joka tätä linjaa silloin ajoi, säilytti auton aina tiellä, vaikka etupyörä irtosikin. Linja-autot olivat melkein aina ylikuormitetut, varsinkin Mikkelissä olevien markkinoitten aikaan oli lisäautoja joskus jopa kaksikin autoa ennen kuin matkustajat saatiin kaikki Mikkeliin. Linja-autoa käytettiin joskus jopa aurausautonakin, niin kuin Savonlinja Oy välillä Kaivitsa - Narila. Samalla matkalla tuli tie aurattua ja matkustajat saatiin perille, kunnes eräänä talvena Tauno Putkisen ohjaama aurausautona toiminut matkustajia täynnä ollut linja-auto, jostain syystä auran rökätessä tien penkkaan, nousi linja-auto auran päälle Taavi Tissarin talon läheisyydessä ja meni ojaan. Onneksi ei matkustajille tullut mitään tapaturmia. Tämän tapauksen jälkeen lopetettiin linja-auton käyttö aurausautona välillä Narila - Kalvitsa. Linja-autoliikenne laajeni myös Juvalta Nääriogin kautta Vehmaskylään ja Mikkeliin kulkevaksi. Tämän ajan linja-autot potevat matkustajapulaa yksityisten henkilöautojen lisääntyessä maaseudulle. Taksiliikenne alkoi sotien jälkeen Kalvitsassa vuotena 1948 autoilija Unto Hyyryläisen saatua taksiliikennöimisluvat. Hän hankki autoksi 1930-luvun kantti kertaa kantti auton Essex Super Six -merkkisen henkilöauton, koska uusien autojen maahantuonti oli sotien jälkeisinä vuosina olematonta. Tätä autoa ajoi Unto Hyyryläisen veli Tauno Hyyryläinen. Tämän auton jälkeen Unto Hyyryläinen hankki vielä käytetyn 1938-mallin Chevroletin, kunnes vuotena 1952 sai jo uuden upean Nash-merkkisen dollarihymyn.

Autoilija Unto Hyyryläinen

1950-1uvulla taksiautot lisääntyivät siten, että Kalvitsan seudulla eli parhaimpina aikoina jopa kuusikin taksia. Heitä oli muun muassa Unto Hyyry1äisellä kaksi taksia, Heikki Hänninen, Eino Häkkinen, Martti Hytönen MoiJalassa ja Yiralla Erkki Teittinen. Myöhemmässä vaiheessa lyhyehköjä aikoja on taksiliikennettä suorittaneet myös Uuno Roponen ja Eino Hasanen. Kuljetusten vähetessä niin linja- kuin taksiautoissakin 1960-luvulta lähtien, Kalvitsankin taksiliikenne voitiin hoitaa yhdellä autolla. Tätä liikennettä hoiti vuonna 1948 aloittanut autoilija Unto Hyyryläinen, kunnes menehtyi vuonna 1983 tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa. Hyyryläisen j älkeen hoitelivat liikennettä Virve ja Raimo Mähönen. Taksiliikennettä hoitaa Kaiviisan seudulla nykyisin Keijo Hämäläinen. Koululaiskuljetukset lienevät suuri.n työllistäjä tämän ajan Kalvitsan taksille.

Soiden haitat ja hyöty

Ahti Hämäläinen

Kalvitsan seutu kuuluu suurehkoon suoalueeseen, joka ei ole aivan yhtenäistä suota, vaan kankaat ja mäkimaat erottavat sen moneksi eri nimiseksi suoksi. Näille kankail!e ja rinnemaiUe aikoinaan asutuskin on laitettu. Ensimmäisille paikkakunnan asukkaille suot ovat tuottaneet vaikeuksia kesäisin kulkureittien valinnoissa. Jalkapolut voitiin tehdä soiden ylitse "pitkospuita" käyttäen, mutta kärrytiet tehtiin selänneroaita pitkin. Näistä mainittakoon Hulkonmäen selännetie ja Aarikasta Pitk.ä-ahossa Hulkonmäen tiehen yhtyvä Saksalanmäen kautta Haukivuoren kirkolle johtanut tie. Mutta myös suot olivat varsinainen vaiva kaski- ja myöhemmin peltoviljelyksille, sillä halla oli varsinkin rautatien itä-puolisella alueella syksyisin yleinen vieras, vieden usein kevätviljan ja perunasadon mennessään. Kuivahkojen soiden ojitus aloitettiin 1915 - 1920-luvun aikoihin. Sen vuoksi, että näistä notkelmista saatiin heinää kasvavia niittyjä, koska rinne- ja kuivahko! ylämaat kaskettiin ja muokattiin viljaa kasvaviksi pelloiksi. Näitä heinää kasvavia niittyjä ei liiemmin muokattu, vaan ne kasvoi luonnonmukaista heinää. Esimerkiksi "takkuheinä", joka ei kasvanut kovin pitkäksi mutta kasvoi erittäin sakeana, vaati niittomieheltä erittäin terävää viikaterta. Usein niitto suoritettiinkin aamukasteen aikaan. Näitä metsittyneitä niittyjä, joissa vielä voi havaita melkein umpeen kasvaneita ojia, löytyy paikkakuntamme alaviita mailta useita. Varsinaista soiden kuivatosta metsämaaksi ja myös hallan to~umiseksi aloitettiin 1930-luvulla, jolloin esimerkiksi Ya~uksen tilan Taikinasuo ojitettiin. Mies ja lapio periaatteella maantien eteläpuolelta samoin Lintusuon halki oli kaivettu yksi viemärioja 1930-luvu!la. Tosin ojitetut suot ovat alkaneet kasvaa metsää ja viljelmät eivät ole niin arkoja hallalle kuin ennen soiden l"Uivatuksia. Mutta on ojituksista ollut omat haittansa-

kin, kun järviin ja larnpiin tuleva humus on pilannut niiden veden ja soiden ojitusten johdosta ovat kalat hävinneet Valkeisen lammesta kokonaan. KyHösen-Kaukosen ja Pikonlampi ovat menettäneet kalaisuutensa soiden kuivatuksen vuoksi. 1960-luvuHa alkoi varsinainen soiden ojitus kun kehitettiin koneet, joilla päästiin pehmeillä suomailla liikkumaan ja ojia kaivamaan. Kymmeniä ehkä satojakin kilometrejä on niitä suo-ojia, joita paikkakunnallamme tällä vuosikymmenellä kaivettiin. 1970-luvulla soidemme kohtalo sinetöitiin, kun alettiin käyttää suolta saatavaa turvetta energiantuotantoon. Satoja hehtaareja on ne suoalat, jotka on varattu tähän tarkoitukseen. Ainoastaan KUljenlammensuo on ainoa suoala, joka on luvattu pitää luonnonmukaisena, muttajos tämäkin suon ympäristö otetaan suunnitelmien mukaisesti turvetuotantoon, tulee tämäkin suo kuivumaan. Lopuksi voisi mainita ne tuotot, mitkä suot ennen kuivatuksia antoivat. Karpaloita saatiin soilta hyvinä marjavuosina useita tuhansia kiloja, jopa yhdellä perheellä saattoi olla karpaloita 500 - 700 kiloa. Samoin muurain ja lakka olivat vähävaraisille torppien ja työläisten vaimoille ja lapsille tervetullut ansio vaatetusten ja myös ruoka-aineitten ostoon. Paljon kävi myös kaupunkilaisia marjastamassa kuuluisilla Kalvitsan soilla. Arvoitus lienee miten luonto tulevaisuudessa reagoi soiden muutokseen. Toivottavasti kurki parkaisee tulevaisuudessakin Kurkilammen suolla ja napsii karpalon suuhunsa mättäiltä muuttomatkallaan, niin pohjoiseen kuin takaisin syksyllä etelän lämpimään.

Näkymiä Kurjen.lamminsuolta.

Hiilenpeitto

Ahti Hämäläinen

Koska niin sanottu talvisota 1939 - 1940 ja alkanut jatkosota 1941 heikensi bensiinin saantia autojen polttoaineeksi, keksittiin "häkäpöntöt" autojen energialähteeksi. Aluksi niitä sanottiinkin "hiilipytyiksi" , koska niissä käytettiin hiiltä häkäkaasun tuottamiseen. Kalvitsan seudulla poltettiin noin vuoden aikana hiiltä kolmessa eri kohteessa. Ensimmäinen hiilimiilu oli Viralla niin sanotun Lanteenin mäellä. Toinen ja suurin miilupaikka oli Pitkäjärven itärannan maastossa, jossa poltettiin 1500 pinom3 halkoja hiileksi. Kolmas paikka oli Hietajärven Pajusen pellon eteläpää, tälläkin hiilimiilun paikalla poltettiin hiiltä pienehkö määrä. Hiilenpoltossa ajettiin ensin yhden metrin mittaiset halot hevosella miilunpolttopaikalle, jossa oli kaksi ammattitaitoista hiilenpolttajaa ja kaksi apulaista. Nämä miehet latoivat halot pystyasentoon pinoon, kolme pinoa päällekkäin, joten auma oli 3 metriä korkea. Aumaan tehtiin alaosaan ilmarakoja, jonka kautta miilu sai happea palamista varten. Miiluun ladottiin halkoja kerrallaan noin 200 - 300 pinom3 • Sitten miilu peitettiin mullalla päältä ja ympäriltä tiiviiksi, myös halot täytyi latoessa laittaa mahdollisimman tiiviisti. Miilun sytytys tapahtui ilmarakojen kautta. Sitten alkoi varsinainen miilunpoltto, joka kesti noin 3 viikkoa. Tämän kolmen viikon aikana miilua täytyi vartioida yötä päivää, koska multapeite paloi joskus puhki ja halot syttyi ilmituleen, niin se piti peittää heti uudella muUalla, muutoin miilu olisi palanut kokonaan poroksi. Kun miilu oli palanut 3 viikkoa. Siitä suljettiin kaikki ilmansaantireiät sammumista varten ja näin pidettiin miilua kylmillään noin viikon ajan.

Kun sitten arveltiin, että miilu on täysin sammunut, aloitettiin työn likaisin vaihe, miilun purkaminen. Tähän työhön otettiin 2 - 3 apulaista, he yleensä olivat naisia, koska suurin osa miehistä oli "siellä jossain sotatoimissa". Hiilet lapioitiin ja seulottiin, kun multa oli suurimmaksi osaksi poistettu hiilien päältä, 1 hl/paperisäk.keihin. Hiilen sälåtyskin vei useamman päivän. Kun hiilet oli sälåtetty ne ajettiin hevosella Kalvitsan asemalle, matka oli noin 6 - 8 km. Kalvitsan asemalla oli välivarastona Heiskasen lato. Koska rautatievaunuista oli pulaa, eikä paperisäkkeja voitu ulkona varastoida, niin ladosta oli lyhyt matka ajaa sälåt vaunuun, kun tyhjä vaunu viimein saatiin. Vakituisilla kahdella hiilenpolttajalla oli pieni parakkikämppä asuttavanaan. Apulaiset Onni Jakonen ja Kaarlo Hämäläinen, sekä purkausapulaiset asuivat yleensä kotona. Miilun lähistölle tehtiin myös sauna, joka olikin tarpeen pölyisen työn vuoksi. Sauna kaivettiin maan sisään ja seiniin ja kattoon pantiin riu'ut, ettei multa olisi levinnyt. Nurkkaan laitettiin kiuas ja lauteet, ja sauna oli valmis. Hiilenpolttokin väheni ja loppui Kalvitsan seudulla kokonaan, kun kehitys kulki eteenpäin ja keksittiin pilkkeellä toimiva "häkäpönttö". Tämä oli jo suuri edistys, koska polttamaton puupilke ei pölynnyt eikä noennut autonk'Uljettajaa niin paljon kuin hiili. Mutta vielä vuosiajouduttiin käyttämään "Kulkurin kotiliettä" joksi (Räsyn Kalle) Kalle Varjus puukaasuttajaa nimitti. Hiilen poHtopaikat 1941 - 1942 E20 Einari Lantiaisen maalla Virankylä 821 Kalle Pajusen maalla Pitkäjärven itäpuolella Hauki vuoren pitäjä 022 Kalle Pajusen maalla KaJvitsa Hietajärvi

Kalvitsan Saha Oy

Mauno Venäläinen

Sahan toiminnan alkuaikoina 1940-luvun lopulla sahalla oli yksi kehäsaha, kanttisirkkeli ja höyläkone, jotka olivat lautarakenteisessa saharakennuksessa. Myöhemmässä vaiheessa rakennettiin erillinen höyläämörakennus johon höylä sijoitettiin. Toiminnan laajetessa erilaisia sahakoneita lisättiin, tuli toinen kehäsaha, erilaisia katkaisusirkkeleitä, rimahakkuri ym. Lautatarhalle tehtiin rullavaunuratoja valmiin sahatavaran siirtämistä varten. Aluksi voimakoneena oli erillisessä tiilestä muuratussa konehuoneessa oleva höyrykone, jonka polttoaineena käytettiin sahausjätteitä, purua ja rimoja. 1950luvun puolivälissä voimalähteeksi tuli sähkö. Valmis sahatavara meni suurimmaksi osaksi vientiin, joskin kotimaahan meni varsinkin höylättyä tavaraa jonkin verran. Vientiin menevä tavara lastattiin rautatievaunuihin. Joskus kiireelliseen laivaukseen lastattiin jopa kymmenenkin 99

vaunua päivässä, jolloin kaikki työntekijät olivat lastaamassa. Sahausjäte oli varsinkin sähkön tulon jälkeen, nykyisten käyttökohteiden puuttuessa jonkinlainen ongelma. Muutamana vuotena pinnoista ja rimoista poltettiin pajahiiliä. Työväki oli suurimmalta osin lähiseudulta juuri työikään ehtinyttä nuorisoa, joskin joukossa oli muutamia vanhemman polven ihmisiä, jotka muuttivat metsä- tai muista maataloustöistä sahalle töihin. Varsinaista koulutusta ammattiin ei ollut, vaan periaatteessa kaikki tekivät kaikkea aluksi. Ajan myötä ammattitaito kasvoi kokemuksen mukana eikä varsinaisia ammattimiehiä tarvinnut hankkia paikkakunnan ulkopuolelta. Työmatkat kuljettiin polkupyörällä, suksilla tai jalkaisin. Toiminta sahalla oli vähän kausiluontoista, keväällä ja kesällä oli kiirettä, ylitöitä tehtiin tarvittaessa, syksy oli monasti hiljaisempaa, eikä lomautuksiltakaan aina vältytty. Yleensä työsuhteet kestivät useampia vuosia. Urheiluseuran ja 1950-luvulla perustetun K~vitsan VPK:n toiminnassa sahan työntekijät olivat aktiivisesti mukana. Kalvitsan VPK:n ensimmäinen kalusto sijoitettiin sahalle, koska saha ja sen ympärillä oleva lautatarha sekä suuri pinotavaravarasto oli varsinkin kesäaikaan hyvin tulenarkaa, sekä sahalla oli aina miehiä nopeasti lähtemässä hälytyksen sattuessa.

Kalvitsan saha 1950-/uvulla

100

Myllyt ja myllymatkat

Ahti Hämäläinen

1935 rakennetun Kalvitsan sahan yhteyteen samanaikaisesti rakennutti mv Antti Häkkinen myös myllyn. Mylly niin kuin sahakin toimi perheyhtiönä vuoteen 1949, jonka jälkeen myllyn toimintajäi Antti Häkkisen vanhimmalle pojalle Eino Häkkiselle, joka hoitikin myllärin ammattia aina vuoteen 1956. Kotitarvemyllyjen lisääntyessä myllyn toiminta kävi kannattamattomaksi, niinpä Eino Häkkinen ryhtyi harjoittamaan autoilijan ammattia. Kalvitsan myllykin oli elintarvikesäännöstelyn aikana niin sanottu korttimylly, siis piti olla kansanhuollon antama jauhatuslupa määrätylle viljakilomäärälle. Kansanhuollon viranomaiset tekivät yllätystarkastuksia, joten luvat piti olla kunnossa. Kalvitsan mylly, samoin kuin sahakin, toimivat höyryvoimalla vuoteen 1952, jonka jälkeen voimanlähteenä käytettiin sähköä. Mylly paloi sahalaitoksen yhteydessä 1960-luvun alussa. Kalvitsan seutua lähinnä oleva tullimylly oli "Mekeliinin mylly" (Mechelin) Hiirolan kylässä Asikkalan tilalla, jonne matkaa Kalvitsasta oli noin 12 km. Tämä mylly oli toiminnassa jo ennen Kalvitsan myllyä, lienee lopettanut toimintansa 1930 - 1940-luvulla, myllyrakennus on vieläkin pystyssä. "Mekeliinin" myllyn omistaja osti viljaa talokkailta ja jauhatti viljan jauhoiksi myllyssään ja myi jauhot sitten paikallisille kauppiaille. Tämänkin myllyn voimanlähteenä oli "lokomobiili" eli höyryvoimakone.

Konehuone

Mylly

Saha

Tullimyllyiksi sanottiin myllyjä, jotka ottivat jauhatusmaksun rahana tai viljana. 101

Vuorenmaan kylässä 15 km:n päässä Kalvitsasta oli Paavo Niemisen omistama Vuorenmaan saha ja mylly -niminen myllylaitos. Kalvitsan kylältä ja varsinkin KaipoJan ja Viran kyläläiset tekivät myllymatkat Vuorenmaan myllylle ennen kuin Kalvitsan asemalle rakennettiin mylly. Vehnämyllytjoissa Kalvitsan seudulta käytiin yleisemmin, sijaitsivat Mikkelissä, ja Juvalla oleva Sourun mylly. Sourun vehnämyllyreissu tehtiin aina vuoteen 1954 asti syksyisin autoilija Paavo Niemisen autolla. Myllyreissu alkoi aamulla kello 3 - 4 aikaan ja takaisin tultiin iltamyöhällä. Mylly oli tilattu etukäteen koko päiväksi tämän autokuorman jauhatukseen. Usein sattui, että ei pois tullessa tahtonut löytyä sä.kinnostajia, kun isännillä oli "rohtoja" mukana ja koko päivä aikaa niitä nautiskella. Tavallisesti isäntiä oli mukana 5 - 10 mieheen ja he istuivat viljakuorman päällä matkan aikana. 1960-luvulla aloitti Virtasalmen vehnämyllyn omistama auto viljankuljetukset jauhettavaksi myllylleen. Maanviljelijät toivat viljasäkit maitolaitureille tai johonkin määrättyyn paikkaan, niin viikon parin päästä auto toi jauheet takaisin. Näin on loppunut myllyreissutkin jotka saattoivat joskus olla maanviljelijöille piristäviäkin matkoja.

Pajat

Ahti Hämäläinen

Kalvitsan seudulla oli useita pajoja. Näistä Gabriel Sikasen paja sijaitsi Kalvitsan aseman ratapihan läheisyydessä. Paja on lopettanut toimintansa 1930-Iuvulla. Pajarakennuskin on pois purettu. Seppä Gabriel Sikanen tunnettiin esim. mainiona sahan linkojen liittäjänä ja kerrotaan, että hän otti tulikuuman raudankin ahjosta paljain käsin. Taavetti Hämäläisen paja sijaitsi Viralla maantien laidassa. Paja on purettu pois 1950-luvulla. Onni Nykänen rakensi pajan Hulkonmäelle sodan aikana. Hän oli kyläkunnan viimeinen ammattiseppä, Seppä-Onni, kuten häntä sanottiin, lopetti pajatoiminnan 1960-luvulla sairauden talåa. Onni Nykänen oli erinomainen viikateseppä. Hänen takomia viikatteita oli myynnissä useiden kauppojenkin hyllyillä. Yleensä sepäntyöt käsittivät 1940-luvulle asti maatalouslaitteiden ja työkalujen raudoittamista ja korjausta. Rekien, kärrynpyörien, keikkojen, aatrojen, aurojen raudoitukset ja korjaukset antoivat sepille työtä, koska hevonen oli sen ajan pääasiall inen voimanlähde maanviljelyksessä, puutavaran kuljetuksessa sekä yleisenä kulkuneuvona. Sepän ammattialaan kuuluivat myös pienemmät rauta-alan työt, kuten hevosen länkien raudoitukset, tukkisakset, propsikoukut, viikatteen takomiset ym. rauta-alan työt. Viikatteen valmistusta sanottiin viikaiteen takomiseksi. Takominen ja karkaisu olikin erittäin vaativa työ sepille, jonka taidon oppi vasta monien sepän työvuosien jälkeen, eikä kaikista sepistä tullut kunnon viikateseppää koskaan. Kunnon viikatteen tai niin kuin Kalvitsan seudulla sanotaan "viitakkeen" ikä ei loppunut yhteen taontaan, vaan viikatetta kun oli aikansa käytetty ja hiottu, muuttui terä paksummaksi ja se ei enää pystynyt heinään, niin viikate vietiin sepälle uudelleen taottavaksi ja tätä työvaihetta sanottiin "kallitsemiseksi". Tämän takomisen jälkeen viikate oli kuin uusi.

102

Viikatteen karkaisu oli tarkkaa työtä. Jotkut sepät peittivät pajan ikkunatkin karkaisun ajaksi, ettei ulkovalo heijastunut ahjosta otettavaan viikatteen punaväriin. Raudanväristä riippui karkaisun onnistuminen, joka suoritettiin siten, että tulikuuma viikate kastettiin kylmässä vesialtaassa. Jos terästä tuli liian kova niin se lohkeili ja liian "melto" (tarkoittaa pehmyt) ei kestänyt terävänä. Oikean karkaisun saanut viikate pysyi terävänä ja sillä oli helppo niittää. Raudatkin liitettiin ahjossa ja takomalla yhteen, kun hitsauslaitteet oli maaseudulla tuntemattomia laitteita. Varsinaista kengitysseppää ei Kalvitsan seudulla ollut. Hevosen kengitykset tekivät tavallisesti maanviljelijät itse. Mainittakoon vielä, että Loukeen kylällä oli sellainen hienomekaanikko, seppä Jussi Paavilainen, jota myös "Itätalon Jussiksi" sanotaan. Hän sorvasi aseita ja valmisti myös, sekä teki kaikkia sen ajan hienompia sepäntöitä. Viimeinen ammattimainen korjauspaja oli Kalvitsan autokorjaamo, jonka omisti Heikki Nieminen. Tämä korjaamo teki etupäässä autojen korjausta. Tämäkin korjaamo lopetti toimintansa 1980-luvun alkupuolella. Kalvitsan seudulla ei ole tänä päivänä sepän pajaa eikä ammatikseen harjoittavaa korjaamoakaan. Moniin talouksiin on hankittu hitsauslaitteetja muuta korjauskalustoa, joilla tehdään pienehköt korjaukset tee se itse -periaatteella.

Niemisen paja

103

Kalvitsan seudun sähköistäminen Ahti Hämäläinen Kalvitsan asema on saanut valoistaan jo 1930-luvulla seuraavanlaista mainosta, kun eräs Kalvitsan seutua tuntematon mies kysyi Kalle Vatjukselta (Räsyn Kalle), että minkälainen paikkakunta se Kaivitsa on, johon suulaana vitsikkäänä miehenä Kalle vastasi: "Se on sellainen rautatieasema, jossa junatkin päretulella passataan Olihan Kallen esitys liiottelua, koska silloin jo käytettiin öljyvalaisimia. ff.

Varsinainen Kalvitsan seudun sähköistäminen ja sähkölinjojen rakentaminen aloitettiin Suur-Savon Sähkö Oy:n toimesta v. 1947. Korkeajännitelinjoja rakentaessa linjamiehet työskentelivät vähintään neljän miehen ryhmissä. Näitä linjamiehiä, jotka olivat useita vuosia linjojen rakennustyössä, oli Kalvitsan seuduttakin muun muassa Eelis Kääriäinen, Uuno Pulliainen. Erklci Jakonen , Eemeli Tolonen, Otto Koskinen ja monia muita paikkak-unnan miehiä lyhyehköjä aikoja, kuten allekirjoittanutlån oli linjamiehenä elokuusta vuoden loppuun v. 1949. Sähkölinjojen rakentaminen aloitettiin linjojen suuntaamisella, jotka tehtiin mahdollisimman suoraan muuntajien välille, sen jälkeen raivattiin metsä pois määrätyn laajuiseita alueelta, tämän jälkeen ajettiin pylväät ja pylväiden juureen tulevat kivet hevosella linjalle määrättyjen välimatkojen välein. Kun sähkölinjat vedettiin metsien ja suomaastojen läpi, täytyi pylväiden ja kivien kuljetus suorittaa talvisin hevosella, jolloin maa oli routaantunur. Pylväiden pystyyn nosto, joka tehtiin sulan maan aikana, suoritettiin siten, että maahan aloitettiin lapiolla reiän kaivaminen, halkaisijaltaan noin 60- 100 cm. Lapiolla kaivettiin niin syvälle kuin se oli mahdollista, jonka jälkeen kaivamista jatkettiin niin sanotulla pylväskauhalla, jossa oli pyöreä terä, ja terä oli varressa kiinni noin 90 asteen kulmassa. Paikoissa missä maa oli kovaa täytyi sitä rautakangella hakaten pehmentää. Reiän syvyys täytyi olla 12 metrisille korkeajännitelinjan pylväille 160 cm ja pehmeillä suomailla noin 180 - 200 cm. Matalajännitelinjoilla, joissa pylväiden pituus oli 9 metriä, sai reiät olla vähän matalampia. Kun reikä oli saatu tarpeellisen syväksi kaivettiin reiän suulle niin sanottu juoksu, tarkoittaen pylvään tyven paksuista uomaa, joka oli noin metrin mittainen vinosti alaspäin reikään laskeva vako. Tämä uoma helpotti pylvään pystyyn noston ensivaihetta. Kun pylvään nosto aloitettiin täytyi yhden miehen painaa tyvestä pylvästä reikään, silloin kun latvapuoli alkoi olla painavampi kuin tyvi. Kun nosto oli saatu siihen vaiheeseen, että käsin ei enää ulottunut. otettiin avuksi heinähangen malliset pitkässä varsissa olevat hangot, joilla työnnettiin sitten pylväs pystyyn. Tämän jälkeen multa Japioitiin takaisin pylvään juureen ja maan pintaan tampattiin "juurikivet" !ekan ja rautakangen avulla tiukkaan pylvästä vasten. Varsinaisen raskaita olivat niin sanotut A-pylväiden nostot, kun tässä joutui nostamaan kaksi latvoista yhteen liitettyä pylvästä yhtäaikaisesti. Jos pylvästä ei saatu upotetuksi tarpeeksi syvälle maahan kivien tai kallion vuoksi , rakennettiin maan pinnan yläpuolelle kivistä pylvään juurelle niin sanottu "kummeli", joka tuki pylvästä maan pinnan yläpuolelta. Suuremmat "lmmmelit" saat-

104

toivat olla jopa lähes metrin korkuisia, kallioitten päälle pystytetyt pylväät tuettiin niin sanotuilla "harusvaijereilla".

Pylväiden pystytyksen jälkeen alkoi eristeiden kiinnitys ja lankojen veto. Eristimet kierrettiin kouk.kuihin kiinni pellavatappuroita kierteiden tiivisteenä käyttäen. Eristeiden kiinnitys kouk.kuihin tehtiin maassa. Korkeajännitelinjan pylväisiin tuli kolme eristäjää yhteispainoltaan 18 kg. Nämä eristäjät laitettiin linjamiehen erikoisvyön lenkkeihin kiinni puuporan ollessa myös vyössä roik.kumassa alkoi linjamies kiipeämisen pylvääseen "pylväskenkien tai sirppirautojen" avulla. Pylvään latvaan päästyään hän laittoi turvanarun tai remmin pylvään ympärille, ja näin voi irroittaa kätensä pylväästä ja aloittaa reikien kairauksen eristimille. Tämä työvaihe olikin aloittelevalle linjamiehelle pelottavin työ, kun täytyi irroittaa kädet pylväästä ja heittäytyä pylväsvyön ja varmuusköyden varaan. Ripeäotteisimmat linjamiehet saattoivat laittaa 30 - 40 pylvääseen eristeet päivässä. Neljän miehen porukoissa tätä työtä vuoroteltiin päivittäin. Myös lankojen veto suoraksi oli raskasta, varsinkin suomaastossa langat oli sidottu ympyrän muotoisiksi kiekoiksi, joka laitettiin vaaka-asennossa pyöriville kelalle, jota sanottiin "riiliksi" . Langan suoraksi veto suoritettiin siten, että ensimmäinen mies otti langan pään ja lähti vetämään lankaa. Kun lankaa oli vedetty suoraksi arviolta kolmas osa, lähti toinen mies vetämään samaa lankaa. Samoin myös kolmas mies lähti vetämään arvioimansa matkan jälkeen, neljännen miehen täytyi vartioida "riiliä", koska lanka joskus tarttui kiinni ja purkautuminen pysähtyi. Lankaa oli kiepuissa 500 - 700 m välillä. Kurkilammen suon ylitys sähkölankaa vetäen oli hidasta, kun vielä 1949 suo oli ojittamaton ja upottava ja 105

sähkölankoina käytettiin Halko-aholle asti kierrettyä kuparilankaa, joka oli painavaa vetää suoraksi. Halko-aholta Narilaan vedettiin linja alumiinilangalla, joka olikin kevyempää vetää suoraksi, raskainta olikin kantaa lankakieput olalla suolle, kun ei muuta keinoa ollut soiden upottavuuden vuoksi. Lankakieppu painoi noin 50 kg. Kun langat oli vedetty suoraksi linjalle, otettiin langat vyössä oleviin lenkkeihin, vietiin pylväässä olevien eristekoukkujen päälle ja aloitettiin lankojen kiristys. Kiristysväli saattoi olla tasaisessa maastossa jopa kilometrin välikin. Kiristys suoritettiin siten, että yksi miehistä nousi kiristyspaikkaa lähinnä olevaan pylvääseen toisten miesten kiristäessä lankaa ensin käsi voimin, jonka jälkeen lopullinen kiristys suoritettiin niin sanotulla "sammakolla" joka oli tähän tarkoitukseen tehty talja. Langan ollessa sopivan kireällä, sitoi pylväässä oleva mies langan kiristyssiteeseen, jolloin lanka ei päässyt luisomaan löysälle. Tämän jälkeen linjamiehet kiipesivät jokaiseen pylvääseen ja sitoivat langat eristäjiin kiinni, näin oli linja valmis. Korkeajännitelinjojen rakentajille langoituksessa tämä tiesi viisinkertaista edestakaista kulkemista linjalla eristäjien kiinnityksen lisäksi. Halko-ahon ja Vuorenmaan välillä osui linja lähelle "Topin ja Kallen tehdasta" ja niin linjamiehiltä meni päivä pylväännoston kuin myös langanvedon aikana Leppämäellä tehtaan anteja maistellessa.

Kalvitsan kestikievarista

Helvi Hyvärinen

Pitäjänhistorian ja Leo Suvikallion tietojen perusteella matkanteko hevoskyydillä kivistä ja kuoppaista maantietä pitkin oli hidasta ja vaivalloista. Usein jouduttiin ennen määränpäätä yöpymään tai ainakin levähtämään ja vaihtamaan hevosia. Siksi valtateiden varsilta joitakin taloja alettiin valita majataloiksi eli kestik.ievareiksi. Mikkelin pitäjässä suunnitelma toteutettiin vasta Pikkuvihan jälkeen 1740-luvun lopulla. Mikkeliin tuli silloin kaksi kievaria. Teitten parannuttua niitä lisättiin niin, että 1700-luvun lopulla oli jo pitäjällä kymmenkunta kestikievaria. Varsinainen maantie Kalvitsan ohi tehtiin vasta 1830-luvulla, vaikka olihan siinä jo aikaisemminkin huonokuntoinen tie, joka nyt korjattiin Mikkelin ja Pieksämäen välillä. Kalvitsan ja Haukivuoren väli viimeiseksi. Teitten parannuttua kestikievari Kalvitsaan tuli vasta 1865 Shadevitzien rusthollin tilalle Purhola n:o 16, jota silloin sanottiin Kalvitsaksi. Heillä oli erillinen rakennus matkustajia varten, tupa "Hallituvaksi" ja 2 Ieamaria matkustajille. Tarpeen tullen majoittivat myös tien toisella puolella olevaan talon asuinrakennukseen, jossa oli tupa, porstupa, sali, 2 Ieamaria ja myöhemmin keittiö. Talon puolella matkustajat myös ruokailivat. Kestikievarin pitäjä sai vuotuisen palkkion kievarin pidosta. Kyytimaksut ja muut tarjoukset taksihintojen mukaan.

106

Kestilåevarin vieraat olivat aluksi yleensä viranomaisia tai muita säätyläisiä ja vasta myöhemmin tavallisia ta-lonpoilåa. Viranomaisille ainakin alkuaikoina låevarissa yöpyminen ja sieltä saatava k-yyti oli ilmaista, muut maksoivat yösijasta, ruuasta ja juomasta tietyn korvauksen. Vuonna 1843 vahvistetun taksan mukaan hinnat olivat Mikkelin pitäjän kestikievareissa seuraavat: 10 ateria arlåruokaa hopearahaa jumpru paloviinaa 2 kannu olutta 6 kannu maitoa 6 kannu piimää 3 10 naula voita kananmuna 1 naula kuivaa lihaa 4 naula kuivaa ruisleipää 2,5 kuppi kahvia 4 yösija yhdelle hengelle 6 kynttilä 3 10 kappa kauroja heinät 12 tallipaikka hevoselle 1 tallipaikka yön yli 3 vaunurasva 2 relårasva 1 ff

Kalvitsan låevarista k-yydit tehtiin Hiirolan Pirtille ja Saksalanhrujulle Haukivuoreen päin. Itään ei ollut tietäkään. Alkuaikoina kievarinpitäjä huolehti itse kyydit. Myöhemmin kyytivelvollisuutta laajennettiin siten, että jok.ajsen talon tuli vuorollaan toimittaa viikoksi kerrallaan mies ja hevonen majatalon "Halliin". Hallinteon jakoperusteena oli talon veromarkkamäärä. Hallimies j a hevonen oli omassa ruuassaan ja asui "Hallituvassa". Hevonen oli talon tallissa tai navetassa. JoiHain matkustavilla "herroilla" oli oma relå, vaihtoivat majapaikassa vaan hevosta. Heitä moitittiin vaatimattomiksi asiakk.ajksi. Rautatien valmistuttua Kouvolan ja Kuopion välille 1889 hallikyytitarvekin loppui vähitellen. Tietä Kalvitsasta Hyötyseen on rakennettu 1800-luvun loppupuolella.

Kauppa Kalvitsassa

Mauri Sikanen

Viime vuosisadalla oli asutus Kalvitsan seudulla kovin vähäistä ja mitään varsinaisia kauppaliikkeitä ei alueella tiettävästi ollut. Jonkinlaista kaupankäyntiä on luultavasti käyty Kalvitsan tilalla sijainneelta kestikievarilta. Vähäiset kauppa-asiat oli hoidettu Mikkelistä. Viime vuosisadan puolen välin jälkeen aloitettu Savon radan rakentaminen oli tuonut mukanaan asutusta Kalvitsan seudulle. Ja 1900-lu107

vun alussa aloitti Mooses Tuukkanen kauppapuodin pidon nykyisen Paavo Tirrosen kaupan ulkovaraston paikalla sijainneessa rakennuksessa. Tuukkanen siirtyi Mikkeliin n. 1915 myyden puotinsa Pekka Heiskaselle. Puoti paloi rakennuksessa asuneen miehen savukkeen aiheuttamassa tulipalossa samoihin aikoihin, ja P. Heiskanen rakennutti nykyisen kiinteistön (P. Tirronen), jossa jatkoi kaupankäyntiä aina vuoteen 1937 (?) saakka. Hän myi kauppansa Otto Suuroselle joka oli paikalla noin kaksi vuotta.

Talouskauppa P. Tirronen Vuonna 1939 kaupan osti Eino Avelin pitäen sitä n. v. 1950, jolloin Pekka Paasonen osti kaupan, viipyen v. 1955 Kalvitsassa. Eino Avelinin veli Kauko Avelin aloitti kauppiaana Paasosen jälkeen jatkaen työtä 1970-luvun lopulle. Hänen jälkeensä paikalla oli muutaman vuoden Pirkko Ahtiainen ja OK SuurSavo. Nykyinen kauppias Paavo Tirronen on omistanut kaupan v.l986. Toiseksi vanhin kauppa lienee ollut aivan radan vieressä itäpuolella sijaitseva nykyinen Rautsan omistama kiinteistö. Siinä aloitti n. v. 1910 Aarne Lipsanen kaupanpidon jatkaen aina sotavuosiin saakka. Sodan aikana kauppatoimintaa ei kiinteistössä ollut Aarne Lipsasen kuoleman jälkeen. Vuonna 1945 kiinteistön osti OK Suur-Savo, harjoittaen kauppaa siinä aina 1980-luvulle, jolloin osti nyk. P. Tirrosen kiinteistön ja oltuaan muutaman vuoden siinä lakkautti koko Kalvitsan myymälän v. l985. 1912 aloitti Jalmari Niku1ainen puodinpidon H ulkonmäen tilalla, myyden puodin v. 1915 Eino Nykäselle, joka piti kauppaa pari vuotta Hulkonmäellä.

108

Vanhat Savonseudun ja Suur-Savon kaupat Jonkinlainen kalja/jauhopuoti on ollut v. 1915 nyk. Arvi Sikasen talossa, jossa sitten hieman myöhemmin aloitti Mikkelin Työväenosuuskaupan Kalvitsan myymälä, ollen lyhyen aikaa ko. kiinteistössä. Mikkelin Työväenosuuskauppa rakensi oman kiinteistön radan varrelle vastapäätä Aarne Lipsasen kauppaa ja Osuuskunnan nimikin muuttui vuosien kuluessa Osuusliike Savonseuduksi, myöhemmin Osuuskunta Eka ja myymälä on lakkautettu huhtikuussa 1987. Savonseudun pitk.äail<aisina myymälänhoitajina ovat sotien jälkeen toimineet mm. Kalle Lauliainen, Matti Teittinen ja viimeisenä Kauko Sistonen. OK Suur-Savon pitkäaikaisin myymälänhoitaja oli Väinö Karppi. Muita kauppoja on alueella ollut Halkoaholla n. vuodesta 1935 aina 1950-Iuvun lopulle, ollen useilla omistajilla mm. Kalle Laitinen, Uuno Kiukas, Veikko Laitinen, Vanhanen, Paavo Nieminen ja Erkki Teininen. Roitossa piti Yljö Hallikainen kauppaa muutaman vuoden 1950-luvulla. Myöskin Savonrannalla oli aivan lyhyen aikaa kauppa 1950-luvulla. Kauppaa piti Allan Vironen. Myöskin pientä kahvilatoimintaa on ollut kylällä vuosien varrella. Varsinainen "ammattikahvila" oli vuosina 1934, 1936 nyk. Maljatta Heiskasen kiinteistössä. Sitä piti Haukivuorella tullut Kinni ja talon seinässä oli iso kyltti "Kinnin Kahvila". Kahvilassa taljoiltiin luonnollisesti kahvia ja leivonnaisia. Olipa siellä gramofoonikin, jota Kinni soitteli asiakkaittensa iloksi. Kinnin kahvilan viereisessä, jo nykyisin puretussa Abel Tarkiaisen talossa piti "kotikahvilaa" Miina Tarkiainen. Hänen asiakkaitaan olivat lastausmiehet, puutavarankuljettajat, kaupunkimatkalai-

109

set ym. Miina Tarkiainen piti kahvilaa 1920-luvun alusta vuoteen 1935. Päivittäin saattoi asiakkaita käydä 50 - 60 henkeä. Ta.Ijoilu oli pelkästään kahvia ja leivonnaisia.

r r

.,......__

Kinnin kahvilan iloinen tarjoilija Sotien aikaan Eino Avelin piti aivan lyhyen aikaa kahvilaa nykyisessä Paavo Pajusen kiinteistössä "Hemmon mäellä".

Kalvitsan posti

Liisa Niskanen

Keisarillinen Senaatti määräsi vuonna 1889 postin kulkuun muutoksia, jotka se katsoi tarpeellisiksi Kouvola - Kuopio radan avauduttua säännölliselle liikenteelle. Postihallituksen kiertokirjeellä nro 29, jonka on allekirjoittanut Helsingissä Postihallituksessa syyskuun 26. päivänä 1889 Hj . Lagerborg, toimeenpantiin 1. päivästä lokakuuta samana vuonna järjestely, jolla asetettiin uusi toisen luokan "postitoimitus" Kalvitsan rautatieasemalle. Samalla asetettiin vastaavat toimitukset Selänpään, Voikosken, Otavan ja Haapakosken asemille.

110

Tuolloin postin tärkeimpänä tehtävänä Kalvitsassa oli myydä postimerkkejä ja väli ttää kirjeitä ja paketteja. Postin hoitajina Kalvitsan asemalla toimivat asemapäälliköt Gustaf Albert Pettersson Micha Johannes Broms Werner Alfons Wickström Oskar Gallus Cajander Johan Fridolf Bengström August Werner Ruskman Carl Axel Emil Svanström August Ruohtula Aksel !Grjalainen Iivari Eemeli Autere Tauno Israel Seppänen Gustaf Adolf Näreneva Otto Aleksanteri Kurkinen

1890189213.08.1895 19.10.189611.03.189929.02.190412.10.1904 17.10. 1912 04.11.191907.06.192627.10.193001.04.193914.12.1943 -

Haukivuoren postitoimiston alaisena postiasema I Kalvitsan posti toimi l.l. 1930 lukien aina vuoteen 1947, jolloin se muutettiin postitoimistoksi 1. päivänä maaliskuuta. Tuolloin toimipaikkaan perustettiin 2 palkkaluokan toimistoapulaisen toimi ja sitä määrättiin hoitamaan toimistoapulainen Eila Kyyhkynen. Toimistan vastaavana hoitajana toimi kuitenkin edelleen asemapäällikkö ja asemapäällikön hoidossa toimipaikka olikin aina 1.4.1959 saakka. jolloin siitä tuli posti- ja lennätintoimisto. Eila KyyhJ...')'sen siirryttyä muualle virantoimitukseen määrättiin 1. 8. 1948 lukien toimistoapulaisen tehtäviä hoitamaan tilapäinen apulainen Liisa Kurkinen, nyk. Niskanen, joka jatkaa edelleenkin konttorinhoitajana Kalvitsan postikonttorissa. Taina Suvikallio tuli toimiston satunnaiseksi apuJäiseksi 1.9.1947 ja hänen siirryttyään eläkkeelle v. 1979 on toimipaikassa ollut ainoastaan yksi virkailija. Posti Kalvitsaan tuli 194Q- ja vielä 1950-luvullakin pääasiassa iltapostijunassa, jonka saapumisaika oli noin kello 19.00. Postivaunun henkilökunnan kanssa kulloinkin vuorossa oleva aseman henkilökunta vaihtoi postisä.kit ja jakoi aseman luuJ...-ulta saapuneen postin "huutopostina• lähistön asukkaille. Tätä tapaa noudatettiin aina 1950-luvun loppupuolelle postivirkailijoiden toimesta. Iltapostijunan "passaaminen" ja postin noutaminen samalla oli eräs päivän tärkeimmistä tapahtumista kylällä. 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella oli posti sunnuntaisinkin avoinna tunnin verran ennen kirkonmenojen alkua ja tällöin hoidettiin myös raha-asioita. Arkipäivisin toimisto oli avoinna jopa kello 19.00 saakka, ollen päivällä muutaman tunnin suljettuna. Ennen sähkön tuloa Kalvitsan asemalle 1950-luvun alussa valaistiin toimisto öljylampuilla. Lamppujen lasit pyrkivät silloin tällöin särkymään, jota postifröökynät harmittelivat. Silloin eräs isäntä. kuultuaan asiasta neuvoi: "Pistäkee tytöt tukkapinni lampunlassiin roeklmmaa. niin herkiivät pok111

sahtelemasta•. Tytöt tekivät, niin kuin oli neuvottu ja lasit pysyivät ehjinä. Samoihin aikoihin toimistossa suoritettiin laskutoimitukset vielä kynää ja paperia käyttäen. Silloinen asemapäällikkö toimistonhoitaja Otto Kurkinen piti kuitenkin helmitaulua erittäin hyvänä laskukoneena ja opetti postin tytöt oikein kädestä pitäen "ynnäämään ja vähentämään" sillä.

Postia on kuljetettu Kalvitsasta aina Juvan kunnassa sijaitseville Vuorenmaan ja Narilan postiasemille saakka. Matkan varrella postinkuljettaja jätti osan postia Viran postipysäkille, josta kaksi maalaiskitjeenkantajaa vei postin edelleen Savonrantaan ja Kaivomäen suuntaan. Vielä 1940-luvulla postia kuljetettiin Narilaan kolme kertaa viikossa hevosella. 1. 7. 1948 alkaen postinkuljetus muuttui kuusi kertaa viikossa tapahtuvaksi autokuljetukseksi. Postinkuljetustehtävissä Narilaan suuntautuneella linjalla ovat t01mmeet mm. Reino Putkinen ja autoilijat Heikki Hänninen ja Unto Hyyryläinen. Nykyisin postia viedään Kalvitsasta Vehmaskyläntien varrelle Loukeelle, Kaivomäen suuntaan, Savonrantaan ja Viialle - tällä linjalla postinjakajana toimii Kari Lahtinen. Kalvitsan aseman ympäristön ja Haukivuoren kunnassa sijaitsevien Moilalan, Hiirenmaan ja Juonistan kylien postinjakelun suorittaa Tenho Nikulainen. Lauantai- ja sunnuntaisanomalehtien jakelun Kalvitsan postin alueella hoitaa taksiautoilija Virve Mähönen. Postinjakajien kulkuneuvona on tänä päivänä auto, mutta vuosikymmenien mittaan on postia kuljetettu myös jalkaisin ja polkupyörää tai mopedia kulkuneuvona käyttäen.

112

Jo ennen postin perustamista Kalvitsaan, kuljetti postitalonpoika Olli Myyryläinen Mikkelistä Rämälään tuotuja kihlakunnan ja joskus yksityishenkilöidenkin kirjeitä Kalvitsan kautta Pieksämäen kirkolle. Vaikka Kalvitsassa olikin kievari, varsinaista postitaloa ei kuitenkaan ollut. Postitalonpojille kirjeiden kanto ei ollut pelkkä rasitus, vaan he saivat työstään verohelpotuksia ja luonnontuotteina tai rahana maksettavaa palkkaa. Pitkäaikaisina maalaiskirjeenkantajina Kalvitsan postin alueella ovat vuosien mittaan toimineet mm: - Viralta Kaivomäkeen Einari Markkanen - Viralta Savonrantaan Gabriel Laurikainen Esko Laurikainen - Kalvitsasta Moilalaan Otto Moilanen Hugo Kääriäinen Amanda .Matiskainen Martti Hytönen Kalvitsan postin siivoojana toimi vuoden 1962 alusta vuoden 1988 loppuun Aune Hyyryläinen. Hänen edeltäjänsä oli Hilja Jämsä ja nykyisin tehtävää hoitaa Kyllikki Nikulainen. Kalvitsan posti sijaitsi Kaiviisan asemalla vuoden 1961 loppuun ja 1.1.1962 lukien se toimi vuokrahuoneistossa autoilija Unto Hyyryläisen talossa radan itäpuolella. Vuoden 1984 alusta posti muutti takaisin radan länsipuolelle nyt uudenaikaisiin tiloihin Mikkelin maalaiskunnan omistamaan "Kalvitsan virastotaloon". Mikkelin postialuekonttorin alaisena toimipaikkana 1.5.1977 lukien toimineen Kalvitsan postikonttorin alueella on nykyisin n. 180 taloutta. Kaikki taloudet lukuunottamatta muutamaa yksittäistaloutta ovat tyydyttävän postinjakelun piirissä. Posti tarjoaa paikkakuntalaisille posti- ja pankkipalveluiden lisäksi nyt myös apteekkipalveluita - Kalvitsan lääkekaappi avattiin 1.6.1986 Kalvitsan postissa.

Kalvitsan osuuskassa

Ahti Hämäläinen

1920-luvun alkupuolella virisi Kalvitsan kylän isäntien ja eräitten valtion ja kunnan virkamiesten kesken ajatus oman kylän pankkitoiminnan aloittamisesta. Niinpä kartoitettiin Kalvitsan seudun taloudet joita kerääntyi tilastoon 156 taloutta, joista 119 taloa ja 19 torppaa. Nyt kun Kaivicsan seudun talouspiiri oli tiedossa, kokoontui KaJviisan kansakoululle 19. päivänä elokuuta 1925 joukko tarmokkaita kalvitsalaisia miehiä. Kalvitsan osuuskassan perustavaan kokoukseen 30. päivänä elokuuta 1925 määrättiin luottorajat ja vahvistettiin hallitukselle 113

ohjesääntö. Näin alkoi kalvitsalaisten oma Kalvitsan osuuskassa -niminen pankkitoiminta. Kalvitsan osuuskassan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin edistyksellinen, luotettava maanviljelijä Antti Häkkinen, varapuheenjohtajaksi valittiin varakkaan tilan poika Paavo Nieminen. Hallituksen jäseniksi tulivat maanviljelijä Adam Kantanen, ratavartija Juho Hallikainen, poliisikonstaapeli Tobias Häkkinen, sekä varajäsenet maanviljelijät Yrjö Vauhkonen, Väinö Varjus ja kansakoulunopettaja Taavi Himanen. Heidät tunnettiin varakkaina, luotettavina ja uudistusmielisinä miehinä. Ensimmäisenä kassanhoitajana ja kirjanpitäjänä toimi todellinen momtotmtmtes kansakoulunopettaja Taavi Himanen. Hän hoiti näiden virkojen lisäksi puutarhanhoitoa, puhelinkeskusta rouvansa apulaisena, sekä oli vakuutusasiamies. Kassa pidettiin avoinna keskiviikko-iltaisin kello 17 - 19 (5 - 7 i.p.). Taavi Himanen sanoutui irti toimestaan 4. päivänä huhtikuuta 1929. Maanviljelijä Antti Häkkinen valittiin jatkamaan Taavi Himasen virkaa. Niinpä uudeksi puheenjohtajaksi tuli Hjalmar Hänninen, varapuheenjohtajanajatkoi Paavo Nieminen. Muut hallituksen jäsenet oli seuraavan vuosikymmenen ajan Adam Kantanen, Toivo Väisänen, Henry Vaaja ja Kusti Ni.kulainen. Osuuskassan toimipaik.kakin siinyi l. päivänä kesäkuuta 1929 kassanhoitajan kotiin Lammin-Häkkiseen, josta se 1940 vuoden alussa tuotiin jälleen Kaiviisan asemalle suutari Abel Tarkiaiselta vuokrattuun huoneeseen, koska kassanhoitaja Antti Häkkisen tila katsottiin olevan sivussa Kalvitsan kyläkeskuk:sesta. Suutari Abel Tarkiaiselta vuokraluissa tiloissa kassa toimi aina vuoteen 1943. Silloisen ajanhengen mukaan pidettiin Kalvitsan osuuskassaakin isäntien rahalaitoksena. Ja kun 1930-luvulla oli pulavuodet sekä työttömyys, niin joskus saattoi työläinenkin katsoa karsaasti Kalvitsan osuuskassan toimintaa, J...-un hänellä ei ollut mahdollisuutta säästöihin eikä muutoinkaan vaikuttaa kyseessä olevaan pankkitoimintaan. Suomessa vallinneen talvisodan aikana vuosina 1939 - 1940 jouduttiin Kalvitsan osuuskassaanklo 13. päivänä tammikuuta 1940 valitsemaan uudet toimihenkilöt, osan johtokunnan jäsenistä jouduttua Suomen armeijan palvelukseen. Tällöin valittiin osuuskassan puheenjohtajaksi maanviljelijä Adam Kiukas ja varapuheenjohtajaksi tuli maanviljelijä Paavo Hyvärinen. Johtok-untakin oli hajanainen toisten oltua sotatoimissa. Ja vanhemmat miehet johtokunnassa, jotka ei enää ikänsä puolesta joutuneet armeijan palvelukseen, pitivät kuitenkin pankkitoiminnan osuuskassan sääntöjen mukaisessa toiminnassa. Johtokunnan kokouskutsut olivat alkuvuosil')'mmeninä hankalaa. Puhelimia ei ollut kuin harvoissa taloissa ja sanomalehtiäkään ei tullut joka talouteen . Varsinkin silloin kun osuuskassa sijaitsi Antti Häkkisen tilalla, joka sijaitsi 3 km päässä Kalvitsan kyläkeskuksesta, joutuivat Antti Häkkisen pojat monasti viemään jalkapatikassa kokouskutsua muille johtokunnan jäsenille. Sota-ajan jatkuessa joutui Kalvitsan osuuskassa jälleen 1943 vuoden alussa muuttamaan uusiin tiloihin. Nyt saatiin vuokratuksi Herman Hirnaseita huone osuuskassan käyttöön, jossa Kalvitsan osuuskassa toimikin sillä nimellä loppuun asti. Kun pitkäaikainen kassanhoitaja ja pankkitoiminnan alkuunsaattaja maanviljelijä 114

Antti Häkkinen 1945 kuoli, ei Kalvitsasta saatu kassanhoitajaa. Niinpä jouduttiin valitsemaan väliaikaiseksi kassanhoitajaksi 14. päivänä maaliskuuta 1945 August Raulo. Samassa yhteydessä kassa siirrettiin Mikkelin seudun osuuskassan toimistoon. Näin alkoi Kalvitsan osuuskassan jo pitkään mielissä kytenyt ajatus sulautumisesta Mikkelin seudun osuuskassaan. Samana keväänä 6. päivänä huhtikuuta ja 24. päivänä huhtikuuta 1945 pidetyissä kokouksissa päätettiin yksimielisesti yhdistää Kalvitsan osuuskassa Mikkelin seudun osuuskassaan. Ja Kalvitsaan jätjestettiin oma asioimisto, jossa toimi oma konttorinhoitaja ja nelihenkinen konttoritoimikunta. Näin kun Kalvitsan kassa yhdistettiin laajemman alueen käsittävään Mikkelin seudun osuuskassaan, valittiin Kalvitsan konttorinhoitajaksi radanvartija Viljo Martikaisen rouva Vieno Martikainen. Osuuskassan konttorihuone vuokrattiin Martikaisen asunnosta Viljo Martikaisen muutettua pois Kalvitsasta, ja myytyään kiinteistönsä joutui Mikkelin seudun osuuskassa etsimään Kalvitsan koottorille uutta toimipaikkaa. Se saatiinkin kun alakansakoulun kiinteistö jäi tyhjäksi ja koulut yhdistettiin yläkansakoulun alueelle. Mikkelin seudun osuuskassa ostikin Mikkelin maalaiskunnalta koulun kiinteistön. Mainittakoon vielä, että tämä rakennus oli alkujaan tehty työväenyhdistyksen seurataloksi, mutta kun työväenyhdistyksen varat loppui kesken rakentamisen, osti Mikkelin maalaiskunta kiinteistön koulun käyttöön.

Mikkelin seudun osuus.kassa saneerasi tähän entiseen koulurakennukseen konttorihuoneen pankin käyttöön ja asuinhuoneiston konttorinhoitajalla. Alkujaan asui vielä Lauri Roponen vuokralaisena pankin kiinteistössä. Tähän kiinteistöön saatiinkin oman kylän nuoria. Konttorinhoitajaksi tuli autoilija Taisto Paavilaisen rouva Raili Paavilainen, joka toimii edelleenkin Kalvitsan konttorinhoitajana. Tässäkin kiinteistössä tuli konttorin hoidossa vaikeuksia, kun Paavilaiset muuttivat omaan taloonsa lä-helle Mikkeliä asumaan. Pankin kiinteistöön otettiin vuokra-

115

lainen, joten konttorin yhteydessä ei ollut sosiaalisia tiloja. Muutoinkin konttorihuone oli talvella kylmä, eikä konttorinhoitaja Raili Paavilaisen työpaikka ollut kehuttava. Sitten 1980-luvun alkupuolella Mikkelin maalaiskunta osti tontin maanviljelijä Aimo Kiukkaalta, johon rakennettiin pitkän poliittisen riidan jälkeen kaksi rivitaloa ja pankkihuoneistot Etelä-Savon Osuuspankille sekä Postipankille. Osuuspankin Kalvitsan konttoritoimikunnan puheenjohtajana toimii Kalvitsan osuuskassan alk.'Uunsaattajan edesmenneen Antti Häkkisen poika, maanviljelijä Aimo Häkkinen sekä maanviljelijä Pentti Kärkkäinen, konttorinhoitaja Raili Paavilainen ja autonkuljettaja Ari Hämäläinen. Nyk.-yisin ei voida sanoa kuin joskus ennen Kalvitsan osuuskassan alkuaikoina pankkia isäntien pankiksi. Koska Etelä-Savon Osuuspankin Kalvitsan konttorikin toimii kaikkien ammattialojen rahalaitoksena.

116

KANSANPARANTAJAT Parantajat El채intenparantajat Kuoharit Kuppari Hieroja Hampaanvet채j채

117

Parantajat

Helvi Hyvärinen

Ihmisten sairauksissa ja tapatunnissa etsittiin apua itseoppineilta kyläläisiltä. Emäntä Anna Kiukas laittoi sijoiltaan menneitä jäseniä paikoilleen. Myöhemmin hänen poikansa Aatami' Kiukas myös laitteli jäseniä paikoilleen. Ihottumien parantajana oli tunnettu paikkakunnalla Asarias (Asko) Laurikainen, joka paranteli myös muita vaivoja ennen ja jälkeen sotia. Virankylällä toimivat myös: Pentti Laitinen 1900-luvun alkupuolella Kusti Laitinen

Eläinten parantajat Kun ennen ei eläinlääkäreitä ollut, tai olivat hyvin kaukana, etsnum eläinten .sairauksiin apua kokemuksen kautta oppineilta parantajilta. Sellaisia parantajia oli kylässämme: Wrich Kannelsalmi auttoi vaikeissa poikimistapauksissa ja antoi parannusneuvoja eläinten sairauksiin. Emäntä Ester Nykäseltä sai hyvää lääkettä lehmien punatautiin. Pentti Laitinen toimi Virankylällä eläintenlääkitsijänä 1900-luvun alkupuolella.

Kuoharit Kuoharia eli salvuria on ollut Kalvitsassakin useita. Nykyisin eläinlääkäri pyydetään isompien eläinten salvuun. Vuonat ja kissat saivoi kotikylien .salvajat. Pikkuporsaat salvaa nyJ...')'isin sikalan isäntäväki ja karjakot. Salvajia oli kylällämme Toivo Väisänen, Niikko Nykänen, Albin Väisänen, Antti Häkkinen, Kalle Tiusanen.

Kuppari Kuppaaminen oli ennen yleinen terveydenhoitokeino. Siinä otettiin pintasuonista "paha veri" pois, niin J...'"llin vanhat sanoi. Kuppaamalia saatiin helpotusta kipeisiin jäseniin ja verenpaineeseen. Kun kuppari oli pyydetty taloon, niin sauna lämmitettiin ja siellä J...')'lvetettiin kupattava ja kuppari pesi ja liotteli .sarvet ja muut hoitokalut. Kupparilla oli lehmän .sarvista tehdyt pienet, molemmista päistä avonaiset kuppaussarvet, haavojen tekoveitsi tai pieni kirveenmuotoinen iskulaite. Kupattava asetettiin 118

tavallisesti penkille mahalleen. Niskaan, selkään, jalkoihin ym. kuppari taidollaan kiinnitti pikkusarvet, joiden yläpäähän oli kiinnitetty sian rakkoa. Kun sarville oli imetty paikka, niin iskettiin veitsellä tai muulla kojeelia pikkuhaavoja sarvien paikkoihin, kiinnitettiin taas sarvet ja alettiin imeä verta sarviin. Välillä puhdistettiin sarvien alta veret pois ja imettiin niihin uutta verta jos tarve vaati. Nykyisinkin käytetään kuppausta hoitokeinona, mutta sarvet ovat jääneet pois. Nyt käyttävät imulaseja. Kuppausta suorittivat kylällämme Albertiina Paavilainen, Anna Pylkkänen, Selma Kääriäinen ja Tilda Tarvonen. Nyt ei Kalvitsassa ole enää kuppareita.

Hieroja Hieroota on nykyisinkin käytetty ja hyvä hoitokeino kipeille jäsenille, nivelille ja lihaksille ja edistää verenkiertoa. Kylällärnme on ollut monta hierojaa, jotka ovat käyneet kotona hieromassa tai potilas on mennyt heidän luokseen hierotettavaksi. Useammat kylämme hierojista ovat olleet itseoppineita, j onkun hierootaoppia saanut. Hierojia on kylällämme ollut Maija Meriluoto, Anna-Leena Tarkiainen, Anna Pylkkänen, Hilja Jämsä, Hulda Juutinen, Eedla Kääriäinen ja Martta Pylkkänen (Rantakylästä). Nyt ei tiettävästi ole kylällämme hierojia.

Hampaanvetäjä Kaapriel (Kaape) Pokelaisella oli hammaspihdit ja hän veti pois kyläläisten särkeviä hampaita. Asemamies Otto Liukkonen omisti hammaspihdit. Hammaslääkäri Matjatta Heiskanen toimi 1940-luvun lopulla kylällä. Vastaanotto oli hänen kotonaan.

119

KULTTUURI Kalvitsan koulu Muuan koululainen Kirjasto Kalvitsassa Kalvitsan Urheilijat ry Tarina "Kiepistä" vuodelta 1933 Kalvitsan Erä ry Viran Metsästäjät ry Kun olin maatalouskerholainen

120

IZI

G~~~~ ~?-"'/

~7J'?7;r:f !Jif!

~r -~r

-<'

7 l.-/'

-~~? -/~ ~y:_;t:

~-~ -c/;/--/d/'->-<7~-'?- ""~..P;~

:-.,p';?:·)..,..')? -v/-} ·~ ~

- -

.>~///;:;A /

~~ ~'7·-~ _..,..-,)/.77 , ~-~:; ~· "'?/.

- ,. .>-·:;t:;;?/

.-.-;.z:

/o •'"J;;o-· ';t

>-•Z.

,;?- p

y · ?/?-

;,(~ v -~

;:}

~ ,..,.~7-'-""-?-·7-~ p.~~~

~-!?-· y,?y· ._;??•''

.. ...,._./4/ zp•·7,? V ~

~.-:i' .r?/ n:-~~7

•-7-;d..?"L''-

·y z "'"'-..?7 - 27 ..... .-;?:->'7 .v:J.>-;;;-i)/ _.}# cY . .....,_ <::l-_7!'?~·y-pa

#-;;:::

.v7. ·

'1.7-;h:f-:J·p~ /?7 '(;-?:?:tf

- '"l-: zP-·:;J.;M·.f;)/2 ''

/._.?--./

~ ')Y

:J-7

·- l -

- - --/

-.,::?. ·· ) /

;?__,:? _;/

: ------:_;../_

--.... ·v / {..._.4'

~--·

/ •l_/ /

? ·.J!..z:l-'?;U

?:.?

"'?'/?·--v;y-

---::?

.1-;Z.-;:?

/(/5

P'Z

P'f ....-

7"k-J'/??·iY- ~~:;o-7'~?"~ l.-$-?~y,-7/ ~?/7 "' 7;7 ? y r ·7- .7/.??P' 2· -':"'_? / ;:Y""p--z p7-?-?/

.7 7 7 ~;fj;t;

=----- .... - . - ---· -··· --

:.7/ff.?%/

"7"':;:_:?.-vv'N.- P-»7 ~ P?:---;~7>-~-

-.. -~v'J -.,t?>-v-~

,· v~/!Y'·/'< --....,_...,.......?·":j;.--??- .n~-·-.:?"7.7--/?/ - --,....,_ .-u?r"J!i-"7 ·~-- . -'

.. -/

...--~9"2p--~·. P~jY"?;Y-4?- ---

~·-~'1/"'v:::~~F?"'' • ;,7 ;--:J--.?;y

~-;pt· u;.--p?- "~&7-?f.P~~??-v?;~,

. .. ""-:v·'R" _ /_

~· :1--;;:;t--z;::?'

..11??%-''2--:?-P-:'V r7

-·. ?·7Y";;t.·Y?.--c.f'7 /?.,?--'// . --~- P.?Q ' ~-;;y --. </ ' .y p7

7 /

v-JY'P ?" ·:.v-?·?/'? ..

~44-;/-~// - P~ / . / / p7 , " v

·-

... .

~/?' ~ ·;p~-7-77~"'-,pv~y· "'7-:;:f'P?;?:/~~?f'·a:· Z-Z--_7~;:/

.- /'i?? >-"?/

__..._ f .

- ·

<?;y-..;J·;_/ '

--...-z.-.-'2?·-;?~z/<9'' .7'• <..

~~--

... ,·

·:,/

•

~z...-r-2?'---;z../ ..:;!? -

•

~#--

~-·~:;.~ -/.7--~

?-'7-·?r;t;-y::l/ -

,p--·"2..-;!'.-:/'v_#CJ

VY-.~

.?/--V-i:}/_/ _ "7V~;i!V~/'72./· ~/

- .

?P~?:"' /' ..-?r-p ~--~-7. /-(----/:?~ ~ -~y /-r ?Jl -••

4-• ·

••

•

~-,.1--,;v_ ·;r!f/

Kalvitsan koulu

Albin Suvikallio Eero Niskanen

Mikkelin pitäjän Kalvitsan koulu aloitti toimintansa Kalvitsassa syksyllä 1904 nykyisessä vanhassa koulurakennuksessa. Tätä ennen paikkakunnan lapset olivat käyneet pitäjän keskustassa Linnanmäen koulua ja vuodesta 1892 jo runsaslukuisemmin Loukeella vuokrahuoneistoon perustettua koulua, jota kutsuttiin Vehmaskylän kouluksi. Kun Alamaalle perustettiin koulu, menetti Loukeen koulu keskeisen asemansa ja alettiin suunnitella koulun perustamista Kalvitsaan. Silloinen kuntakokous kuitenkin vastusti hanketta perustellen kantaa Kalvitsan seudun pienellä lapsimäärällä. 50-vuotishistoriikissa mainitsee sen kiijoittaja Albin Suvikallio kuitenkin todelliseksi syyksi sen, että kunnan isät olivat kovasti säästäväisiä.

Kalvirsan yläkansakoulu 1950 Mutta vastustaminen ei auttanut ja lopuksi kunta ehdotti tänne koulua kokeeksi vuokrahuoneistoon, jonka taxjosi silloinen Hietajärven isäntä Gabriel Pajunen, mutta kansakoulun tarkastaja ei tätä hyväksynyt, vaan oli uuden koulun rakentamisen kannalla. Vihdoin päätti kuntakokous, että Kalvitsaan rakennetaan uusi koulu. Koulu n piirustukset laati Valkolan isäntä J. F . Roling. Rakentaminen annettiin huutokaupalla urakoitsija Pulkkiselle Mikkelin Pitkäjärvellä ja koulu valmistui kesällä 1904. Kouluun siirrettiin irtaimisto Loukeen koululta, joka oli jo kaksi vuotta toiminut Kalvitsan koulun nimellä. Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi August Schadevitz ja muiksi jäseniksi Vihtori Vaijus, Gabriel Pajunen, Anna Schadevitz, Anna Vaijus ja Kalle Remonen. Opettajan vaalissa 25 päivänä heinäkuuta valittiin koulun ensimmäiseksi opettajaksi 122

Taavi Himanen Kangaslammilta ja käsityönopettajaksi rouva Nanna Himanen.

Koulun vihkimisen suoritti kirkkoherran apulainen pastori Huugo Nyberg. Näin alkoi koulun työ ja toiminta Kalvitsassa, joka on jatkunut lukuunottamatta sota-aikojen pieniä häiriöitä keskeytymättä 86 vuotta. Tietysti koulutyössä on tapahtunut monenlaisia muutoksia tänä aikana, mm. opettajakunnassa. 1911 valittiin rouva Himasen tilalle tyttöjen käsityönopettajaksi Olga Vanhanen. Syksyllä 1917 perustettiin apuopettajan virka, johon valittiin Aune Impi Laurila. Hän oli opettajana vuoteen 1919, jolloin hänen tilalleen valittiin opettaja Elli Taimi Korhonen. Edellä mainitun sairastuttua tuli opettajaksi Vilhelmiina Pakarinen. 1920 muutettiin apuopettajan virka vakinaiseksi ja tällöin valittiin opettajaksi Maija Porvanen. Hän oli opettajana vuoteen 1929, jolloin toinen yläkoulun opettajan virka lakkautettiin. Alakoulunopettajan virka perustettiin 1926. Ensimmäiseksi alakoulunopettajaksi valittiin Iida Maria Pylkkänen, joka hoiti tointaan kuolemaansa saakka kevääseen 1948. Lopun lukuvuotta oli alakoulunopettajana opettaja Hilma Kova- nen. Vuosina 1926 - 1927 toimi alakoulu vuokrahuoneissa maanviljelijä Einari Kovasen talossa. Erilliseen koulutaloon, radan itäpuolelle (nykyinen omistaja Jorma Hasanen) alakoulu sijoitettiin v. 1927 ja toimi se siellä vuoteen 1958. Keväällä 1933 kuoli koulun pitkäaikainen opettaja Taavi Himanen.

123

Koska koululla oli puutteellinen miesopettajan asunto, (miehillä piti olla 3 kamariaja keittiö, naisille riitti 2 kamariaja keittiö), anoi johtokunta jo vuonna 1932, että opettaja Himasen jälkeen koulun miesopettajan virka muutettaisiin naisopettajan viraksi. Näin tapahtuikin ja kesällä 1933 valittiin opettajaksi Aini Liisa Närhi, joka oli koulun opettajana aina vuoteen 1968. Opettaja Pylkkäsen jälkeen muutettiin alakoulunopettajan virka yläkoulunopettajan viraksi, toiseksi yläkoulunopettajaksi valittiin Urho Ojala. Kun oppilasmäärä 1950 väheni, muutettiin koulu supistetuksi toimien tällaisena kaksi vuotta, jonkajälkeen koulu on ollut yhteinen Haukivuoren kunnan kanssa. Lukuvuonna 1952 - 1953 oli opettajana Airi Tuulikki Heiskanen ja vuosina 1953 - 1955 Inkeri Naumanen sekä 1955 - 1956 Valma Nykänen, 1956 - 1957 Jalmari Korkeakivi. Opettaja Aini Liisa Närhin jäätyä eläkkeelle 1968 tuli opettajaksi Sirpa Tyrväinen 1968- 1969, 1974 - 1975 oli kolmantena opettajana Tuula Laakso, 1975 - 1984 Arto Savonen. Lisäksi lyhyempiaikaisia sijaisuuksia ovat hoitaneet monet opettajat. Koulun nykyiset opettajat ovat Kaisa Majuri vuodesta 1969, Ritva Tapanineo vuodesta 1988 ja Eero Niskanen vuodesta 1957. Veistonohjaajana ovat koulussa toimineet Asarias Salomaa, Vihtori Kääriäinen, Onni Nykänen, Leo Suvikallio, Otto Hytönen ja Kalle Neuvonen.

-Koulun johtokuntaan on kuulunut lukuisa joukko nais- ja miesjäseniä. Puheenjohtajina ovat toimineet paitsi aikaisemmin mainittu August Schadewitz myös maanviljelijä Antti Häkkinen, asemapäällikkö A. Kirjalainen, asemapäällikkö Manne Hannuksela, maanviljelijä Albin Suvikallio (1930 - 1954, 24 vuotta), autoilija Eero Väisänen, maanviljelijä Pekka Sallinen, autoilija Eino Rasanen, maanviljelijä Aimo Kiukas. Pitkäaikaisista johtokunnan jäsenistä mainittakoon 124

emäntä Olga Pajunen 25 vuotta, maanviljelijä Kusti Nikulainen 28 vuotta. Pysyvä koulukeittolanhoitajan toimi on koululle perustettu vuonna 1943 ja on sitä mainitusta vuodesta vuoteen 1974 hoitanut Elma Valkonen, joka samalla toimi koulun vahtimestarina. Vahtimestarin toimi perustettiin 1939. Keittäjä-vahtimestareina ovat toimineet Valkosen jälkeen Raili Hyvönen ja Eeva-Liisa Lahtinen. Alakoulun vahtimestareina ovat oiJeet Hilja Jämsä ja Tentu Jämsä. Koulun toiminta kahdessa paikassa radan molemmin puolin oli hankalaa ja koulurakennusten käytyä huonok'Untoisiksi johtivat johtokunnan sitkeät esitykset viimein tulokseen ja vuonna 1957 syksyllä päästiin aloittamaan uuden koulurakennuksen pohjan kaivu vanhan koulun viereiselle pellolle. Keväällä 1958 valmistui rakennuspäällikkö Kauko Aureliuksen piirtämä uusi koulurakennus. Saman vuoden kesällä koijattiin vanha koulu. Syksyllä aloittivat molemmat luokat työskentelyn samassa koulurakennuksessa luoklåen 1 - 3 siirryttyä radan toiselta puolelta uuteen kouluun. Oli saatu ajanmukaiset koulutiJat. Uudessa koulurakennuksessa on kaksi luokkaa, koulukeittola, opetusvälinevarasto, opettajan asunto sekä entisessä vahtimestarin asunnossa on nyt opettajainhuone. Peruskorjatussa vanhassa rakennuksessa on voimistelusali sekä kirjasto, lisäksi siellä on vahtimestarin asunto. Haukivuoren kunta osallistui kolmasosalla rakennuskustannuksiin ja niin koulu on kuntien yhteinen. Vuonna 1987 valmistui uudemman koulun pohjoispäähän jatko-osa, jossa sija.itsee yksi luokka, pienryhmätila ja teknisen työn tila. Vuonna 1959 valmistui koulun tontin pohjoislaitaan kunnan urhei lukenttä, jolloin liikunnan opetuksen. yleisurheilun ja palloilun mahdollisuudet paranivat huomattavasti. Kansakoulua kehiteltiin vähitellen, mutta huomattavin ja viimeinen muutos tapahtui, kun siirryttiin peruskouluun. Niinpä KaJviisan kansakoulukin vuonna 1974 muuttui Kalvitsan peruskoulun ala-asteeksi. Pitkäahon koulun lakkauttamisen yhteydessä samana vuonna Mikkelin maalaiskunta ja Haukivuoren kunta tekivät sopimuksen, jonka mukaan suurin osa Pitkäahon koulupiiriä liitettiin Kalvitsan ala-asteen koulupiiriin ja entinen Kalvitsan koulupiirin alue liitettiin Haukivuoren yläasteen koulupiiriin eli kalvitsalaisel alkoivat käydä yläasteen koulua Haukivuorella eivätkä Rantakylässä. MoiJalan puolelta siirrettiin k."l..itenkin entisiä Kalvitsan koulupiirin alueita Haukivuoren aseman ala-asteen koulupiiriin. Näillä toimenpiteillä saaöin Kalvitsan peruskoulu 3-i)pettajaiseksi ja paremmin peruskoulumaiseksi, sekä Haukivuoren yläasteen jatkuvuus säilytetyksi. Jo vuonna 1959 koulumme vihkiäistilaisuudessa sanoi Haukivuoren kunnanvaltuuston silloinen puheenjohtaja Elmeri Kantanen, että Haukivuoren kunnalla on ollut vain myönteisiä kokemuksia tällaisesta kunlain keskeisestä yhteistyöstä. (Tähän käsitykseen voidaan yhtyä Haukivuoren suhteen myös Mikkelin maalaiskunnassa). Kalvitsan koulun säilyvyyden kannalta olisi toivottavaa. että tätä yhteistyötä voitaisiin jatkaa tulevaisuudessakin mahdollisista kuntaliitoksista huolimatta. Kuusikymmenluvulla alkoivat koulukyyditykset. Suurin osa eli 17 oppilasta tuleekin aamuisin taksikyydityksellä kouluun. Pisimmät koulumatkat tulevat 125

Savonrannasta n. 15 km. Kun kansakoulu muuttui peruskouluksi, lakkasi myös kansakoulun johtokunta, joka vuosikymmenien aikana oli varsin ansiokkaasti toiminut koulun hyväksi. Viimeiseen johtokuntaan kuuluivat puheenjohtaja Aimo IGukas ja muina jäseninä Elvi Lipsanen , Aune Hyyryläinen, Esko Kakriainen, Unto Pylkkänen ja Esko Tarkiainen. Johtokunnan seuraajaksi tuli peruskoulun kouluneuvosto, joka sai osan johtokunnan tehtävistä hoitaakseen ja ennenkaikkea kodin ja koulun yhteistyön järjestämisen. Suurin osa johtokunnan tehtävistä siirtyi koululautakunnalle. Ensimmäiseen kouluneuvostoon kuuluivat: Aimo IGukas (puheenjohtaja), Aune Hyyryläinen, Jyrki Hämäläinen, Reino Hämäläinen ja Unto Pylkkänen sekä opettajajäseninä Kaisa Majuri ja Tuula Laakso. Kun koulun tasolle annettiin jälleen lisää valtaa, valit<!in taas johtok.'Unta kouluneuvoston tilalle vuonna 1985. Nykyiseen johtokuntaan kuuluvat: Ritva Kähkönen, puheenjohtaja (Hannu Laurikainen varajäsen), Timo Nykänen, varapuheenjohtaja (Raimo Mähönen varajäsen), Melja Hasanen, jäsen (Markku Hyyryläinen varajäsen), Haukivuorella Aira Jakonen jäsen (Pentti Neuvonen varajäsen) sekä Eila Leikas jäsen (Toivo Nykänen varajäsen), Kaisa Majuri, opettajien edustaja (Ritva Tapanineo varajäsen), Eeva-Liisa Lahtinen, henkilökunnan edustaja. Koulun ja kodin merkityksestä sanoi tämän koulun vihkiäistilaisuudessa rovasti Kotilainen verratessaan ihmisen elämää luontoon ja kasveihin: "Samoin kuin kasvi tarVitsee tilaa ja suotuisaa maaperää juurtuakseen, tarvitsee ihminenkin, olkoonpa hän yksilönä minkälainen tahansa, mahdollisuuden juurtua, kiinnittyä ympäristöönsä vahvoin sitein. Sen ympäriltä olisi voitava kitkeä rikkaruoho, jotta se juurruttuaan voisi kasvaa ja kehittyä yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi. Mutta ei riitä, että yksinomaan rikkaruoho pyritään kitkemään pois. Ihminen tarVitsee myös tukijan, kuten heinä suojaviljan, jotta hänen toimintansa olisi tuloksellista". 1960-luvulla paljastettiin talvi- ja jatkosotien sankarivainajien muistotaulu, joka kertoo eri oppilaspolville siitä raskaasta uhrista, jonka koulupiirimme entiset oppilaat ovat antaneet isämaansa puolesta.

"Muuan koululainen" 1934 - 1940 Ahti Hämäläinen 1934 on aurinkoinen elokuun loppupuolen alkusyksyn tuntuinen ilma, kun "muuan koululainen" aloittaa opintiensä, ei muuta opiskelupohjaa ole kuin pyhäkoulu ja äidin neuvot. Hän ujona saapuu rautatien itäpuolella sijaitsevan alakansakoulun pihalle yksinään paljain jaloin, mutta puhtaaksi pestyt polvihousut, joista aikoja sitten oli uutuuden prässit kaikoneet. Polvihousut on äidin ompelemilla "henskeleillä" tukevasti jalassa, onpa äidin ompelema palttinapaitakin pesun jälkeen puhtaisen valkea.

126

Hän yksin portin vieressä alta kulmain katsoo toisia kouluun tulijoita, joilla on äiti tai isä saattamassa ensimmäisenä päivänä opintielle. Ehkäpä pieni kapinan tai kateuden henki tulee tälle ujolle yksinäiselle oppilaalle mieleen. Näin alkaa opintie tälle "muuan koululaiselle" aikana, jolloin pulavuodet alkavat olla ohi historian mukaan, mutta jonkinlaiset pulavuodet jatkuvat vähävaraisten väestön lapsilla niin elintasossa kuin kouJutusmahdollisuuksissakin. "Muuan koululaisen" ensimmäinen opettaja oli Ida Pylkkänen, joka oli niin sanottu vanhapiika, kuten myös "muuan koululaisen" toinenkin opettaja ja monien muidenkin opettaja, vuosikymmenien ajan opettajana ollut Aini-Liisa Närhi. Oliko ajanhenki ennen sotia sellainen, että opettajan piti olla yksinäinen ihminen. Ainakin Kalvitsan lähiseudulta löytyy monia sen ajan opettajia, jotka eivät olleet avioliitossa. Opettaja Pylkkäsen pitämässä alakansakoulussa opetus alkoi aapisen ja kirjaimen opiskelulla, käsityötunnit on jäänyt erityisesti "muuan koululaisen• mieleen. Opettaja Pylkkänen oli erittäin hyvä opettamaan virkkausta ja neulomista ja moni alakoululainen virkkasi itselleen siihen aikaan tuiki tarpeelliset kintaat itselleen. Eräs erikoisuus opettaja Pylkkäsellä oli, jota hän esitti monesti. mutta ei kai kellekään opettanut, hän laittoi langan neulansilmään kädet selän takana langan ja neulan ollessa käsissä. "Muuan koululaisen• ikävämpiä muistoja alakansakoulun ajoilta jäi mieleen politiikka, jota opettaja Pylkkänen erittäin voimakkaasti esitti sen ikäisille lapsille. Samoin myös lievemmässä muodossa esitettiin politiikkaa yläkansakoulussa. Yksi lause, joka syöpyi "muuan koululaisen" mieleen ja on askarruttanut aatoksia elämänvarrella oli opettaja Pylkkäsen lausuma "Tyhmyyttään köyhät on köyhiä". Näin käytiin alakansakoulua iloineen ja suruineen kaksi vuotta ja oltiin onnellisia, kun saatiin eväskakkujen kanssajuoda palan painikkeeksi lasi kylmää täysrasvaista lehmän maitoa, l.."Unnes jossakin koulun johtokunnan kokouksessa johtokunnan jäsenen Abel Häkkisen lausunnon "Juokoot vettä raanasta" mukaan !opeteltiin maidon jakaminen oppilaille. (Abel Häkk.isellä ei ollut omia lapsia koulussa.) 1936 koulumatkajatl.."Ui "muuan koululaisella" noin kolmellasadalla metrillä, kun hän joutui tai pääsi yläkansakouluun , joka sijaitsi tai sijaitsee vieläkin rautatien länsipuolella. Täällä yläkansakoululla hallitsi ja valisti opettaja Aini-Liisa Närhi oppilaslmntaansa, joka oli niihin aikoihin noin 30 - 40 oppilasta. (Opettaja Närhi oli saapunut pari vuotta aiemmin KaJvitsaan opettajaksi.) "Muuan koululainen " oppi tuntemaan niin kuin muukin sen ajan vähävaraisten ja heikompien oppilaiden henkisen ja ruumiillisen sorron ja terrorin, jota kyllä oppilaiden todistusten arvosanoissa esiintyi myös opettajienkin taholta. Ruumiillista kuritusta tuli yleensä voimakkaimmilta ja ylemmiltä luokilta olevilta muutamilta yksilöillä. Olihan joukossa toki sellaisiakin vahvoja oppilaita, jotka tukivat heikoimpia oppilaita. Samoin opettajilla oli karttakeppi usein oppilaan kurituskeino, eikä sitä koskaan käytetty asiattomasti. Kyllä oppilaissa yleensä oli syy rangaistukseen. 127

Kovin ruumiillinen rangaistus opettajan taholta sattui "muuan koululaisen" aikaan kun yläkansakoululta käytiin alakansakoululla voimistelemassa niin sanotuilla puolapuilla, jotka puuttuivat yläkansakoulu! ta. Tie oli kevättalven aikana sulanut niin, että hevostiellä oli sulanutta hevosen lantaa ja kun jonossa peräkkäin käveltiin niin "Tomi" potki edellä kulkeneen "Känkän" päälle tätä sulanutta hevoslantaropakkoa. Tultuamme alakansakoulun pihaan silloisen opettajamme huomattua tämän, hän löi "Tomin" maahan ja potki maassa olevaa oppilastaan, joten kuri oli kovaa, joskaan ei aina oikeudenmukaista varsinkaan joskus pojille, niin kuin seuraava tapaus osoittaa. Adam Kantasen tytär Eeva viivytteli ja kasteli lumessa itsensä ja meni kotiinsa iltapäivällä pari tuntia myöhemmin k-uin normaalisti. Kotona tuli kysely, että missäs olit näin myöhään ja kasteUut itsesi, n.iin Eeva keksi hätävalheen, että pojat kiusasivat ja estivät kotiin tulon. Niin Adam Kantanen kertoi Eevan puheen koulu n johtokunnan puheenjohtaja Albin Suvikailiolle ja sieltä kautta opettaja Aini-Liisi Närhi IIe, jolloin meille neljälle poikaoppil.aalle määrättiin viikoksi yksi tunti jälki-istuntoa joka ilta. "Muuan koululainen" yritti esittää syyttömyyttään omasta ja muidenkin rangaistujen puolesta turhaan. kunnes neljä iltaa kärsittyämme Eeva puhui totuuden, jolloin pääsimme rangaistuksesta eroon , mutta eihän kukaan esittänyt pojille edes anteeksi pyyntöäkään.

"Muuan koululainen ", kuten moni muukin, oli vähävaraisten perheiden lapsia, joten omat syötävät eväätkin olivat sen mukaisia. Kerrottakoon muutama esimerkki sen ajan koulueväistä. Kauko Närhi, j oka oli vaikeasti nivelreumaa poteva oppilas (ei voinut osallistua voimistelutunneille). Kerrankin hän osti kaupasta sillin, joka oli siihen aikaan vähävaraisten "särvintä" ja jotka oli kaupasta ostettaessa päioeen ja sisälmyksineen suolattuja, siivosi sillin linkkuveitsellään pulpetissa paljaitten leipäkakkujensa höysteeksi ja saihan sitten vesisäiliön raanasta puhdasta vettä palanpainikkeeksi. Paljon käytettiin myös eväitten välissä hienoa sokeria. Silloin syötiin eväska.kut yhteen puristettuna niin, ettei kukaan huomaisi mitä eväitten välissä on. Myös paistinrasva, joka jäi läskipaistista, kun liha laitettiin eväslihaksi monen koululaisen isälle, jotka kävivät kauempana metsätöissä, niin tämä paistinrasva jäi perheen käyttöön ja sitä laitettiin koululaisen eväitten väliin. Myös niin sanottu Amerikan läski oli niihin aikoil1in vähävaraisten särvintä. Eräs sen ajan koululaisista on jäänyt mieleen Miina Tarkiaisen pojan poika Erkki Tarkiainen, jonka lisänimi oli "Musju ~. Miina oli kerrankin sanonut, kun jauhot oli lopussa Erkille "Jos et tuo jauhoja, et syö leipää.kään". Erkki alias "Musju" oli muuten ensimmäisiä talven jälkeen paljasjaloin kouluun saapuneita oppilaita, koska sen ajan koululainen oli sankari, joka keväisin saapui ensimmäisenä kouluun paljain jaloin. Erkillä oli etu puolellaan k-un hän kulki koulumatkan rautatietä pitkin, josta lumi suli aiemmin k-uin maantieltä. Pojista suurin osa kävikin sulan maan aikana koulua paljain jaloin, oli myös joitakin tyttöjä, jotka tulivat silloin tällöin kouluun ilman kenkiä. Vähävaraisten lapsille annettiin kunnan avustuksena joinakin vuosina saappaat ja sarkahousut Saappaat tilattiin tehtaalta. Jalkojen mitat otti Otto Liukkonen, jonka perusteella tilaus tehtiin. Sarkahousut taas valmisti oppilaille räätäli Asko Tarvonen mittojen mukaan. Kyllähän näistäkin avustuksista usein sai kuulla sanan "kunnan elätti". 128

Koulujen ja kuntien terveyspalvelut oli olemattomia kuten "muuan koululaisten" kouluaikana sattunut hammastauti osoittaa. Hänellä oli hammassärky, joka oli sellainen, että ulkoilmassa ei hammasta särkenyt, vaan särky alkoi heti sisälle tultaessa. Varaa ei ollut lähteä Mikkeliin hammaslääkäriin. vaan täytyi jäädä koulusta pois mutta olihan "muuan koululaisen" kodin lähellä propsinkuorintatyömaa, jonne tämä li-vuotias koululainen vanhempien veljiensä kanssa meni propsinkuorintaan ja kuori propseja neljän päivän aikana niin paljon, että saatuaan tilin osti tilirahoilla itselleen pöytäveitsen. Koululaisen yöt oli pitkiä, kun täytyi käydä vähän väliä ulkona rappusilla istumassa hammassäryn vuoksi. Hammassärkykin saatiin pois oman kylän neuvoin siten, että neuvottiin tekemään tupakasta kessusätkä ja polttamaan sitä ja pitämään savua kipeän hampaan puoleisessa poskessa hetken aikaa. Tämä lääke auttoikin "muuan koululaista" niin paljon, että seuraava hammassärky oli vasta yhdeksän vuoden kuluttua. Talvisin kouluun tultiin hiihtokelien aikaan varsinkin pojista suurin osa suksilla. Toisilla oli lapikaskengät, joissa suksen "näystin" pysyi hyvin kiinni. Ne, joilla oli saappaat, sitoivat "näystimet" niissä olevilla kantacernmeillä sukset jalkaansa. Eräät talvijalkineet, jotka ei soveltuneet hiihtojalkineiksi, olivat kotona valmistetut "rättitöppöset". Nämä tehtiin siten, että viliasuklO en päälle ommeltiin useita sarkakangaskerroksia, jotka leikattiin vanhojen sarkahousujen lahkeista ja käytetyistä sarkatakeista, pohjat saatiin vanhoista saapasvarsista. Näitäjalkineita käyttivät vähävaraisten lapset. Sukset, jotka tehtiin koivupuusta, oli monella Kaipolan Häkkisen Topin tekemiä, tekihän suksia moni muukin "timpermanni" pienemmässä määrin ja oppilaat itsekin, kuten "muuan koululainenkin" teki metrin pituisista haloista sukset itselleen. Sauvat tehtiin metsästä haetuista ohuista kuusipuista ja "liepit" (sompa)

129

taivutettiin katajista ja remmeiksi käytettiin "liepeissä" vanhoista saapasvarsista leikattuja nahkasuikaleita. Saapasvarsinahkaa käytettiin myös "näystiminä". 1930-luvun loppupuolella oli jo varakkaimpien oppilailla "rottinkisauvat" ja Bergendahl-siteet. Oppilaiden välisiä hiihtokilpailuja pidettiin useita talvisin ja laskiaisen aikaan oli hiihto- ja mäenlaskuretki Suvikallion maastossa. Kolmen koulun väliset hiihtokilpailut pidettiin joka talvi ja voittaja koulu oli poikkeuksetta Alamaan koulu. Kalvitsan koulu oli useimmiten toinen ja Rämälän koulun kolmas. Kaivonmäen koulukin osallistui pari kertaa kilpailuihin menestyen kohtalaisesti. Syys- ja kevätkesällä pelattiin väli- ja voimistelutunnit pallopelejä joko neljäämaalia tai pesäpalloa, tytöt puolestaan välitunneilla hyppelivät ruutua. PallonlyöntimaiJat tehtiin puusta itse, niin myös palloja tehtiin itse. Paavo Niemisen pihasta löytyikin paksua umpikumia, josta vuolemaila valmistimme hyvin lentäviä palloja. Tämä kumi oli peräisin kivilouhimolla käytettyjen kärryjen pyöristä, joiden päällys oli umpikumia. Voimistelutuntien pallopeliin valittiin joukkueet siten, että otettiin kaksi oppilasta ja arvottiin heille ensimmäinen huutovuoro ja kumpi heistä pääsi ensimmäisenä huutamaan, hän huusi mielestään parhaan pelaajan ja näin huudettiin vuoron perään, kunnes joukkueet oli jaettu. Joukkueisiin otettiin kaikki poikaoppilaat lukumäärästä riippumatta tytöt eivät juurikaan osallistuneet pesäpallopeliin. Tässä joukkueiden huutojaossa käytettiin, kuin myös muulloinkin haukkuma- vai olisiko ne lempinimiä muun muassa tällaisia nimiä oli: Musjujippo, Voro, Räk.ä, Topi, Viistapää, Tomi, Tiusku, Känk.kä, Hemmo, Perska, Röllö, Hiottu, Puakki, Rilla, Isuk.ka. Kesäretki tehtiin yhdessä ala- ja yläkoululaisten kesken opettajien johdolla Huikenmäen maalla sijaitsevalle kivilouhimolle, jossa vietimme koko päivän tutkien paikkoja ja joskus oli vesik.in lämmintä, että voitiin uidak.in. Käsityönopettajana "muuan koululaisen" aikaan kävi Vuorenmaalla asunut Asko Salomaa, joka opetti puutöitä Vuorenmaan koululla Kaivonmäen koululla ja Kalvitsan koululla. Vuorenmaalta Kalvitsaan oli matkaa samoin kuin Kaivonmäen koululiekin noin 17 km, jonka matkan hän kulki kesäaikaan pyörällä ja talvella potk'Urilla, käsitöitä tehtiin puolipäivää viikossa. Käsitöinä tehtiin pienehköjä puutöitä kotikäyttöön, mutta tekipä moni poika salaa tupakkapiipunkin itselleen, johon pihisti isänsä "kessuja" kotoa. Taisipa joku pihistää käsityöopettajankin "kessupussista" tupakkaa omaan piippuunsa. Asko Salomaa oli kova tupakkamies, hän kävi ulkovessassa aina sauhuttelemassa. Tämä oppilaitten polttaminen oli harvinaista uhmamielellä tehtyä, josta useimmiten saatiin "arestia" Gälki-istuntoa), koska se poikkeuksetta tuli opettajan tietoon. Näin "muuan koululaisen" kuusivuotinen opintie päättyi samana vuotena kuin oli 130

Suomen ja Neuvostoliiton välinen la.lvisota, jolloin koulujen ovet suljettiin joulukuun alussa 1939 ja kevätlukukausi alkoi huhtikuussa 1940 kestäen 15. päivään kesäkuuta. Lumion rahasto jakoi siihen aikaan vuosittain kahdelle oppilaalle raha-avustuksen, joka oli 300 mk. Tästä rahasta sai oppilas 100 mk käteen ja 200 mk säästökirjan. "Muuan koululainen" oli toinen tämän avustuksen saaja ja Esteri Kääriäinen oli toinen oppilas, jota näin avustettiin. Kouluohjelmassa oli vielä kaksivuotinen niin sanottu jatkokoutu, jota pidettiin yhtenä iltapäivänä viikossa. mutta tämä koulu jäi muutamaan kertaan, kun kouluun ei tullut kuin viisi oppilasta, niin opettaja lopetti tämän koulun. Tämä koulutus lienee ollut vapaaehtoinen ja kun silloiset ajatkin olivat sekavat, sai tämä koulutusmuoto jäädä unholaan. Ja niin "muuan kouluiaisellekin" alkoi se kuulu maailman kiertokoulu halonlastauksella rautatievaunuun Kalvitsan asemalla isänsä apulaisena.

Kirjasto Kalvitsassa

Mauri Sikanen

Suomalaisethan ovat tunnetusti olleet lukutaitoisia jo useamman sukupolven ajan. Kirkko kinkereillään sekä jo viime vuosisadan puolella aloitettu kansakoululaitoksemme nostivat suomalaisten lukutaidon maailman huippuluok.kaan. Luonnollisesti lukutaidon yleistyessä kasvoi kansan tiedon nälkä, jota sitten kirjastot osaltaan tyydyttivät. Kalvitsassakin kirjastotoiminta alkoi jo vuosisadan alussa. Kun kunnallista kirjastolaitosta ei vielä pienemmillä pail<k.a!.-unnilla toiminut, kuten ei meilläkään, kirjastoja perustivat erilaiset yhdistykset lähinnä omien jäsentensä taJ1)eeseen. Kalvitsassa ovat omaa kirjastoa ylläpitäneet ainakin Kalvitsan Nuorisoseura ja Kalvitsan Työväenyhdistys. Varsinainen kunnallinen kirjasto aloitti toimintansa Kalvitsassa vasta sotien jälkeen.

Kalvitsan Työväenyhdistyksen kirjasto Vuonna 1906 perustettu Kalvitsan Työväenyhdistys ry. vuosikokouksessaan 31. 1.1909 päätti perustaa lainakirjaston, jonka pääomaksi varattiin 25 mk. Saman kokouksen seuraavassa pykälässä "keskusteltiin lujentakurssisra ja päätettiin pyytää piiritoimikunnalta kurssi Kalvitsaan, jos mahdollista jo maaliskuulla tai huhtikuun aikana. Lujentapaikaksi päätettiin W. Koskisen asunto"_ En ole varma mitä edellä oleva "!ujentakurssi" tarkoittaa, mutta se varmaan olisi voinut olla esim. ki rjojen lukemista opastava kurssi, tuskin sentään lukutaitoa opettaja kurssi. Kirjasto sijoitettiin torppari Kusti Nikulaisen torppaan (nykyisin Hannu Nikutaisen tila, Kusti N. oli Hannun isoisä). Kusti Nikulainen toimi myös kirjastonhoitajana sekä oli myös yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Ki~aluettelon

mukaan ensimmäisenä vuonna kirjoja oli liki 30. Kokouksen hyväksymä 25 mk lienee käytetty kokonaan ja lisäksi on saatu lahjoitukscna melko paljon kirjoja asioitsija M. Siiskoselta, joka oli yhdistyksen jäsen ja lienee asunut paikkakunnalla toimien samalla ensimmäisenä Mikkelin sos.dem.piirin

131

piirisihteerinä. Luonnollisesti kirjat olivat pääosiltaan aatteellista kirjallisuutta, esimerkiksi numero 1: V. Voionmaa; Sosialidemokratian Vuosisata (1905) ja numero 2: Karl Kautsky; Sosialismin historia, osa 1., mutta muunkinlaista kirjallisuutta oli tarjolla. Oli luonnontieteitä, antimilitaristista kirjallisuutta sekä luonnollisesti myös kaunokirjallisuutta. Yhdistys sidotutti useita niteitä kovakanti· siksi lårjoiksi, samoissa kansissa saattoi olla useita eri teoksia. Myöskin joitain lehti.ä oli sidottu koviin kansiin. Kirjojen lainaus ei ollut kovinkaan vilkasta, lainausluettelon mukaan lainauksia oli vuosittain 15 - 50 kertaa. Tosin kirjasto oli tarkoitettu ainoastaan yhdistyksen jäsenille, joita keskimäärin oli noin 20. Lainatuimpia kirjoja olivat luonnontieteitä ja terveyttä käsittelevät kirjat sekä kaunokirjallisuus. IGijasto on toiminut ainalån sotiin saakka. Runsaimmillaan kirjojen määrä oli noin 130 kiljaa. Kirj asto lienee ollut sijoitettuna kokou ajan Nill'lJiaiselle ja Kusti toimi lårjastonhoitajana 1930luvun alkuun, jonka jälkeen kirjastonhoitajana toimi hänen poikansa Eino Nikulainen. Kirjaston kirjavalikoimaan kuului monia mielenkiintoisia teoksia; esimerkiksi Mooseksen 6. ja 7. kirja (ns. Musta Raamattu), nykyisinkin ajankohtainen, ns. Kuhne-kylpyjä käsittelevä tohtori A. Tannerin kirja sekä saman tekijän Luonnonparannusoppi. A. Tanner oli myös kiijoittanut nähtävästi paljon luetuo ki rjan Sukupuolikysymyksiä, jossa ko. asioita käsitellään hyvin modernisti . Työväenyhdistyksen kirjasto on melkein kokonaan säilynyt tallella ja odottelee siirtoa arvoiseensa paikkaan muistoksi alkuaikojen luk'1Jharrastuksesta.

Kalvitsan Nuorisoseuran kirjasto Myöskin nuorisoseuran yhteydessä on toiminut kirjasto. Valitettavasri ainakaan allekiijoittaneen tiedossa ei ole kovin paljon muistitietoa nuorisoseu ran toiminnas· ta eikä myöskään arkistosta. Nuorisoseuran toiminta lienee alkanut joskus 1915 paikkeilla opettaja Taavi Himasen johdolla ja kiljastokin lienee perustettu melko pian. Tiettävästi kirjasto toimi koululla, Taavi Himaneo hoitajana. Kirjasto lienee ollut muidenkin nuorisoseuralaisten käytössä. Kirjamäärä on varmaan ollut huomattava, koska paljon myöhemmin perustetun kunnallisen kirjaston pohjaksi tuli osin myös nuorisoseuran kirj oja.

Kunnallinen kirjasto Ensimmäinen kunnallinen kirjasto Kalvitsassa on ollut koulun yhteydessä toiminut oppilaskirjasto. Sen toiminta lienee alkanut jo kohta koulun perustamisen jälkeen. Oppilaskirjastoa pidettiin aina 1960-luvulle saakka, jolloin se liitettiin yleisen kirjaston yhteyteen. Ainakin 1950-luvulla oppilaskitjasto pääosaltaan oli satu· ja nuorisokirjallisuutta, joita oppilaat sitten koulupäivän päätyttyä lainasivat. Varsinaisena kunnallisena kirjastona on toiminut Kalvitsan "laina-asema" , joka sijaitsi silloisella alakoululla. laina-aseman hoitajana toimi opettaj a Ida Pylkkänen. Mitään varmaa tietoa milloin ko. kirjasto aloitti toimintansa ei ole saatavissa, mutta luultavasti joskus 1930-luvun alussa se lienee alkanut. Ensimmäinen 132

lainaustilasto on vuodelta 1938. Kirjasto toimi sodankin aikana, lukuunottamatta talvisotaa. Lainausmäärät olivat keskimäärin 30- 60 kirjaa kuukausittain. Kirjasto oli kerran viikossa auki. Kirjoja tälle "lainausasemalle" hankittiin lähinnä lahjoituksilla, mutta kuntakin lienee hieman avustanut kirjojen hankinnassa. Kiljaston hoito lienee ollut harrastusta. Välittömästi sotien jälkeen tuli ajankohtaiseksi myös piirikirjaston perustaminen Kalvitsaan. Opettaja Ida Pylkkänen ja agronomi Sylvi Halinen saivat tehdä kovaa työtä saadakseen Mikkelin maalaiskunnan valtuuston vakuuttuneeksi kirjaston tarpeellisuudesta Kalvitsaan. Vuonna 1945 valtuusto perusti Kalvitsan piirikirjaston ja valitsi j ohtokuntaan seuraavat henkilöt: Sylvi Halinen, Vieno Martikainen, Aini Nähri, Albin Suvikallio ja Toivo Häkkinen. Ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa 14.10. 1945 johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Sylvi Halinen, joka toimikun puheenjohtajana aina piirikirjastokauden päättymiseen saakka vuoteen 1963, sihteeriksi valittiin Vieno Martikainen ja kirjastonhoirajaksi Ida Pylkkänen. Kirjastossa oli ISO kirjaa, joista osa saatiin edellä mcumtusta nuorisoseuran kiljastosta sekä lainausasemalta. Kunnan avustuksella hankittiin 32 kirjaa ja kalvitsalaiset lahjoittivat 43 kirjaa. K.iljasto avattiin keskiviikkona 17.10.1945 ja oli avoinna keskiviikkoisin klo 14 - 16 ja valoisana aikana klo 18 - 20. Kirjat kirjastoon hankittiin vuosittain kunnan myöntämällä määrärahalla johtokunnan toimesta, mutta myöskin lahjoituksia saatiin jatkossakin yksityisiltä j a eri järjestöiltä. Vuosittain kirjojen määrä lisääntyi liki sadalla, ja kun piirikirjasto muutti Kalvitsan sivukirjastoksi kirjastolain uudistuksen vuoksi vuonna 1964, oli kirjoja 1406 kpl. Luonnollisesti osa kirjoista oli jo poistettu käytöstä. Kirjasto toimi aluksi muutaman vuoden alakou!ulla, josta sitten 1949 siirrettiin yläkoulu!le. Luonnollisesti mitään eri kirjastohuonetta ei tuolloin ollut, joten kirjasto sijaitsi opetusluokassa. Vasta uuden koulun valmistuttua 1958 saatiin omat kirjastotilat vanhaan kouluun. Kirjaston käyttäjämäärä oli 1940 - 1950-luvuilla noin 60 - 70 henkilöä ja lainattujen kirjojen määrä noin 500. Vuonna 1984 oli lainaajienmäärä 90, mutta lainattujen kirjojen määrä oli 4024. Kirjaston toiminta oli monta vuotta pelkästään kiljojen lainausta, aivan 1960-luvun lopulla tilattiin ensimmäiset lehdet (sarjakuvia) kirjastoon. Nyttemmin mukaan ovat tuleet musiikkikasetit ja aivan viimeiseksi videokasetit. Kalvitsalaiset ovat vuosik.-ymmenien kuluessa tottuneet käyttämään oman kirjaston palveluksia, ja mistähän muusta kirjastosta voi niin pian saada uusimpia kirjauutuuksia lainaksi kuin meiltä? Varmin tae kirjaston säilyttämiseksi Kalvitsassa on runsas kirjaston käyttö. Kalvitsan kirjastonhoilajina ovat toimineet seuraavat henkilöt: Ida Pylkkänen 1945 - 1948 Eeva Tarkiainen Arvi Sikanen 1948 Eeva-Liisa Hyyryläinen Urho Ojala 1948 Sylvi Kuosmanen 1949 - 1971 Elma Valkoneo Lähteet:

1972 - 1983 1984 - 1985 1985 -

Kalvitsan Työväenyhdistyksen arkisto v. 1907 - 1936 Kalvitsan kirjaston arkisto 1945 - 1984 Sylvi Halisen haastattelu, Arvi Sikasen haastattelu 133

134

Kalvitsan Urheilijat ry

Ahti Hämäläinen

Urheilu on ollut kautta aikojen eräänlainen iloisen mielen ja kunnon mittari sekä naapurikylien kanssakäymistä. Kalvitsassakin on ollut urheilutoimintaa tiettävästi jo 1900-luvun alkupuolella. Silloinen urheiluseura on toiminut ns. Kalvitsan Urheilijat rekisteröimättömänä seurana aina vuoteen 1926 asti, joskin jäsenistöä oli jo ennen rekisteröintiäkin parhaimpina vuosina lähes sata jäsentä. Seuran toiminta on ollut vuosikymmeniä lähes samanlaista. On pidetty hiihtokilpailuja talvella ja yleisurheilukilpailuja kesällä. Mitä moninaisimmissa paikoissa on kilpailtu; ahoilla, kankailla ja maanteillä ennen kuin urheilukenttiä alettiin rakentaa. Huvitoimintakin oli aina 1960-luvulle asti enempi ohjelmavoittoisia. Koska ohjelmallisten iltamien pääsylipuista ei mennyt leimaveroa, joka oli 40 % yleisistä tanssi-iltamien pääsylipuista. Menopuolia olikin iltamissa aina 1950-luvulla asti tupien ja talojen vuokrat, koska iltamat pidettiin talvella talojen tuvissa ja kesällä ladoissa. Muuta menoa oli mm. lehti-ilmoitus, kahvin ja sikurin osto sekä sokerista, sakariinista, limonadista ja pullatarpeista. Pullat yleensä leivottiin itse; arpajaiset oli yksi tulolähde seuralle, joten arpajaiset kuuluivat tavallaan iltamien ohjelmaan. 30. päivänä toukokuuta 1926 perustettiin virallisesti SVUL Kalvitsan Urheilijat ry -niminen urheiluseura. Perustavassa kokouksessa on ollut puheenjohtajana Ilmari Parkkinen, sihteerinä Hjalmar Hänninen, johtokunnan jäseninä ovat olleet Tauno Va.rjus, Toivo Häkkinen, Eino Häkkinen ja Yrjö Vauhkonen.

Uimalaiturin vihkiäiset 1920-luvulla

135

Kalvitsan Urheilijat ry hyväksyttiin yhdistysrekisteriin 11. päivänä joulukuuta 1926. Mainittakoon, että ensimmäisessä Kalvitsan Urheilijoitten säännöissä ei hyväksytty jäseniksi kuin 15 vuotta täyttäneet, alle 15-vuotiaat hyväksyttiin kuitenkin harjoittelijajäseniksi. Seuran toiminta vilkastui ja urheilutoiminta monipuolistui rekisteröinnin jälkeen mm. harrastettiin painiakin, jossa lajissa Väinö Varjus saavutti piirin mestaruuden. Seuran jäsenistö koostui laajalta alueelta, niinpä perustettiinkin Moilalaan Kalvitsan urheiluseuran alaosasto. MoiJalassa olikin eräs urheilukilpailujen pitopaikka niin sanotulla Tiihosen kankaalla. Kangas oli tasainen ja kuiva maasto, jossa ei sen kummempia kentäntekotöitä tarvinnut tehdä. Seuran toiminta ulottui myös naapuriseurojen kesken suoritettuihin kisoihin. Alamaan Myryä vastaan kilpailtiin kesäurheilulajeissa. Aina 1920-luvun lopulta lähtien kisat pidettiin Alamaan Myryn kentällä, koska heillä oli jo silloin tasattu urheilukenttä. Matkat kuljettiin junalla Hiirolaan ja siitä 5 km tietä pitkin Alamaan Myryn kentälle kuka milläkin kulkuvälineellä.

Talvella kilpailtiin usein hiihdossa myös Karkeamaan yritystä vastaan, ajanotot ei aina ollut kovin tarkkoja. Seurat tahtoivat pitää tuloksissa aina omiensa puolia. Suurin yllätys lienee ollut Kalvitsan Urheilijoille, kun Karkeamaalla suoritetuissa hiihtokilpailuissa poikien sarjassa hiihtänyt Matti Varjuksen sijoitus. Sarjassa oli kaksi Karkeamaan yrityksen poikaa. Matti lähti ladulle kolmantena ja tuli maaliin ensimmäisenä, kuitenkin ajat näyttivät hänen jääneen kolmanneksi. Sota-ajat hiljensivät urheiluseuran toiminnan kokonaan, mutta jo 1945 toiminta virkistyi monin eri tavoin silloisen seuran puheenjohtaja Viljo Martikaisen johdolla. 136

Urheilutoimintaa jatkettiin samoin kuin ennen sotiakio talvisin hiihtokilpailuilla ja kesällä yleisurheilulla. Sodan jälkeen ensimmäiset hiihtokilpailut, jotka olivat jäsenten väliset, pidettiin 1945 kansakoulun maastossa. Vuonna 1946 pidettiinkin jo ensimmäiset piirikunnalliset hiihtokilpailut Piirikunnalliset hiihdot on pidetty eräitä vuosia lul..-uunottamatta joka talvi. Parhaina vuosina osanottajamäärä on lähennellyt sataa hiihtäjää. Vuonna 1946 Kalvitsan Urheilijat ry liittyi alaosastoksi keskusseura Savilahden Urheilijat ry:een. Yleisurheilukilpailut pidettiin kesällä maanteillä ja koulun huonokuntoisella kentällä. Tavallisimmat lajit oli 3-ottelu, jossa oli 100 metrin juoksu, joka suoritettiin niin sanotulla "l.."Uusikkotiellä", kuula ja pituus kilpailtiin koulun kentällä, myös 1500 metrin juoksu, joka juostiin maantiellä, lmului yleisurheilulajeihin. Lentopallo tuli myös urheilulajiksi Kalvitsan Urheilijoille. 1940-luvun loppupuolella sitäkään ei voitu harrastaa kuin kesällä, koska ei ollut sisäsaleja käytössä. Lentopallossa Kalvitsan Urheilijat saavuttivat 1950-luvulla Mikkelin maalaiskunnan mestaruuden. Yleisurheilussa alettiin pitää piirikunnallisia kesäkisoja 1953. Ensin ne olivat vaatimattomia, koska suorituspaikat olivat heikot, kunnes vihdoinkin Mikkelin maalaiskunta rakennutti kansakoulun alueelle 1959 uuden urheilukentän, jossa suorituspaikat ovat kohtalaiset. Niinpä 1960-luvulla piirikunnalliset urheilukilpailut vetivät urheilijoita naapuripitäjistä, joskus kauempaakin ja onhan Kalvitsan urheilukentällä tehty 1960-luvun alussa Suomen ennätyskin, Kangasniemen Kauko Reinikaisen pukatrua nuorten sarjassa kuulaa silloiseen nuorten ennätykseen. Osanottajamäärä väheni 1970-luvulle tultaessa niin paljon, että 1974 luovuttiin piirikunnallisista yleisurheilukilpailusta. Vanhan koulurakennuksen luokkasalin jäätyä koulun käytöstä pois saatiin siitä sali mm. voimisteluun, punttienoostajille sekä pingispelin harjoittajille. Jalkapallopeli pyörii myös kesäisin mukavasti urheilukentällä. Jääkiekkokaukalo ja pururata on urheiluseuran tulevia toiveita. Seuran huvitoiminta ja varojen hankinta Kuten alussa on mainittu, huvitoiminta on ollut pääasiallinen varojen hankinta seuralle. Jo ennen sota-aikaa on pidetty iltamia talojen tuvissa ja ladoissa. 1930-luvun aikoihin pyydettiin järjestyksen pitoon silloin Kalvitsassa asunut konstaapeli Tobias Häkkinen. Vaikka oli kieltolain aika, niin kotipolitoinen pontikka ja salaa tuotu pirtu kohotti miesten mieliä niin, että pieniä yhteenottoja sattui niin kuin myöhemmässäkin vaiheessa Kalvitsan Urheilijain omalla (lavalla) talolla. Sotien jälkeen 1945 vuoden alussa urheiluseuran johtok."Untajäsenistön tuella alkoi etsiä omaa tonttia urheilukentäksi ja jo maaliskuussa onnistuttiin tekemään tonttikauppa Papinmäellä sijaitsevasta Adam Kantasen omistamasta maasta. Nyt alkoi varsinainen varojen keräys. Jäijestettiin puunkeräystalkoita ja muita mitä erilaisempia keräyksiä, koska seuralla ei ollut riittävästi omia varoja tanssilavan rakentamiseen. Keväällä 1945 voitiinkin ruveta rakentamaan tanssilavaa, joka valmistui niin, että avajaisiltamat voitiin pitää kesäkuun 17. päivänä 1945. Lava 137

oli aidattu avolava, ainoastaan soittajalle oli noin l m2 :n katos päänsä päällä sateen suojana.

Tanssipaikan hyvän vastaanoton, ja iltamien suuren suosion saaneena seura pystyi jo 1946 rakentamaan lavalle katon ja 140 cm korkeat seinät sekä pienen laajennuksen. Tie oli niin heikkokun toinen, että sinne ei päässyt kuin jalkaisin ja polkupyörällä. Lavan rakentaminen tanssitaloksi tuli ajankohtaiseksi syksyllä 1949 ja jo joulukuussa samana vuotena voitiin pitää seuran pikkujoulujuhlat omassa talossa. Tien kunnostusta tehtiin talkoilla ja myös palkatullatyövoimalla siten, että 1950 luvulla pääsi talolle kuivan kelin aikaan autolla. Polkupyörä- ja moottoripyöräkauden mentyä ohi alkoivat henkilöautot lisääntyä ja tansseihin tultiin yhä suuremmalla henkilöautomäärällä, joten urheiluseuralle tuli eteen parkkipaikkojen rakentaminen. Viisikymmenluvulle kävi Kalvitsan urheilijaintalo!Ja esiintymässä monia lauluja soittajakuuluisuuksia mm. Henry Theel, Erkki Junkkarinen, Jorma Ikävalko ja jopa itse hanurinsoiton mestari Viljo Vesterinen. Osuusliikkeetkin pitivät vuotuisia osuusjuhliaan urheilijaintalolla. 1950-luvulla vieläpä 1960-luvun alkupuolella pidettiin iltamia myös talvella, joskin lämmityslaitteet paloturvallisuuden vuoksi olivat hyvin kyseenalaiset. Lämmityslaitteina olivat toisessa päässä salia oleva vanha ns. "pönttöuuni" ja soittokorokkeella lämmittimenä peltikamina. 1960-luvun puolivälissä lopetettiin talvella iltamien pito ja siirryttiin vain kesäaikana pidettäviin huvitilaisuuksiin.

138

Urheiluseuran talo. Viereisella sivulla tanssit 1950-/uvul/a. Kalvitsan urheilijain lava, myöhemmin talo, on ollut urheiluseuralle huvitilaisuuksineen merkittävä varojen tuoja, lähentelihän lipunmyynrikin parhaina iltoina viittäsataa Lippua.

Seuran puheenjohtajat 1926 lähtien 1926-30 1931-32 1933 1934-35 1936 1937 1938 1939-40 1941 1942-44 1945-46

Ilmari Parkkinen Tauno Warjus Sulo Tarkiainen Solmu Reponen Juho Tarkiainen Vilho Tarkiainen Viljo Manikainen B. Reponen Taisto Kivistö ei toimintaa sotatilan takia Viljo Martikainen

1947-51 1952 1953 1954 1955 1956 1956-59 1960-80 1981-84 1985 1986-89 1990-

139

Veikko Häkkinen Aare Ruuskanen Väinö Kokko Veikko Häkkinen Heikki Hänninen Veikko Häkkinen Tuure Kajama Sven Henriksan Ritva Kähkönen Heikki Kuosmanen Jyrki Hämäläinen Reijo Hasanen

l!~d;Md .. ~~" lt;:~~~ 140

1')

Tarina "Kiepistä" v. 1933 Silmäys viimekesäisestä seuraottelustamme: Oli kaunis, helteinen heinäkuun sunnuntai, joukko kalvitsalaisia oli kokoontunut lamminrannalle. Toiset uivat ja toiset ottivat aurinkoa. Joukossa oli useita urheilua harrastavia nuorukaisia, jotka hieroskelivat kinttulihaksiaan, samalla jutellen päivemmällä tapahtuvasta seuraottelusta Karkeamaan yritystä vastaan. Ottelun piti alkaa kerrankin täsmälleen klo 14. Jo yhden tienoissa alkoi kansaa kerääntyä kaikilta suunnilta asemalle. Pian saapuivat otteluvieraat Juvalta. Heitä oli innostunut lähtemään Kalvitsaan oikein iso pyöräilysakki. Kohta ilmestyi muutamia sinipukuisia urheilijoita verryttelemään. Täsmälleen klo 14.00 kuuluu mekafoonimiehen ääni "Sadan metrin juoksijat lähtöpaikoilleen heti". Yleisöäkin oli kerääntynyt suuret joukot ihanan, aurinkoisen sään vallitessa seuraamaan kilpailuja. Sadan metrin juoksu alkaa. Ensimmäisen erän juoksijat kyykistyvät lähtökuoppiin - pamaus - seuramme nopein sprintteri Varjus juoksi komeasti, saapui maaliin 6 metriä ennen Karkeamaan jättiläiskokoista Hännistä, aika 12,5. Toisessa erässä juoksivat Heiskanen ja Karkeamaan Pulkkinen. Ensimmäinen lähtö epäonnistUi. Toisella pääsivät matkaan. Harvoin on Kalvitsassa nähty niin tasaväkistä juoksua, rakoa ei saanut syntymään kumpikaan, aivan loppumetreillä sai Heiskanen rintansa puolimetriä ennen Pulkkista maaliin, aika samoin 12,5. Kolmannessa erässä juoksi Tarkiainen ja Karkeamaan pitkäkoipinen Laitinen. Meidän Viliemme sai hyvän lähdön ja vetäisi heti parin metrin raon. Useaan kertaan koetti Laitinen ottaa karkulaista kiinni. siinä kuitenkaan onnistumatta, aika oli tasan 13. Nyt olivat palkintotuomarit maaranneet myös Hänniselle saman ajan 13. Kun kumpikaan ei tunnustanut toistansa paremmaksi. määräsivät palkintotuomarit nämä molemmat Villet juoksemaan uudelleen. Ensimmäinen lähtö epäonnistui. Toisella pääsivät he lähte- mään. Aluksi ei saanut kumpikaan rakoa, vasta puolimatkassa meidän Ville rupesi vetämään. Punainen tukka aaltoili ilmassa, lnm hän repi, Hänninen alkoi jäädä ja lopussa oli kaksi metriä rakoa. Sadan metrin juoksussa sai seuramme näin ollen kaksoisvoiton ja neljännen tilan. Pisteet olivat 14-7 seuramme hyväksi. Alkoi kuulantyöntö. Ensimmäisillä työnnöillä ei juuri kukaan koettanut parastaan, he tutkivat kai toistensa kuntoa. Himanen johti ensipuoliajan Hännisen ja Heiskasen ollessa seuraavina. Neljännellä työnnöllään Hänninen näytti karhun voimansa, kuula teki komean kaaren ja putosi 15. huonommalle puolelle. Tämän jälkeen varmistivat myös meikäläiset asemansa, saavuttamatta kuitenkaan Hännistä. Hänninen voitti komeasti saaden tuloksen 13,0. Pisteet oli nyt 24 - 18 seuramme hyväksi. 141

Pituushypystä kehittyi jännittävä kilpailu. Hyppypaikka oli kohtalaisen hyvässä kunnossa ja tulokset ovat myös sen mukaiset. Järjestys vaihteli alinomaan, hypyt tasaisia. Varsinkin Pulkkinen, Vaxjus ja Heiskanen saivat hyvän hyppysaxjan. Pulkkinen voitti kilpailun. Meikäläiset taas seuraavina. Pisteet olivat 36 - 27 hyväksemme. Kiekonheiton alkaessa oli taivas mennyt pilveen ja pian alkaisi sataa. On.ko kohtalon kirous kiekkokilpaiiussa. Viime kesänä ollessamme Karkeamaalla täytyi kilpailu keskeyttää sateen takia. Samoin kävi nytkin. Yleisö oli siirtynyt huoneisiin, toisia istua kyykötti tavaravaunujen alla, odotellen sateen taukoamista. Virkistävä sade loppui ja kilpailu alkoi uudelleen. Kiekko lipsahteli usealta mieheltä minne sattui. Kiekonheitto oli taas Hännisen lempilaji, heitot melkein maata hipovia, mutta kiekon nopeus huimaava. -Hän voitti aivan ylivoimaisesti, suureksi iloksi karkeamaalaisille, mutta suuren yllätyksen tuotti kalvitsalaisille myös kokeneen kiekkomestarimme Vauhkosen sijoitus toiseksi. Himaneo kolmas. Huonosta heittopaikasta huolimatta tulokset olivat tasaisia, viisi miestä kahden metrin sisällä. Kiekonheiton jälkeen oli järjestys 46 - 38 hyväksemme. Jäljellä oli enää 1500 metrin juoksu. Molemmista seuroista oli valittu parhaat mailerit tuleen. Lähtölaukauksen kuultua, lähti 6-miehinen joukkue matkalle. Meikäläisistä lähti Eero Jämsä vetämään kovaa vauhtia jonoa. Häntä seurasivat Tams ja Ka...-jalainen. Eero pitää edelleen yhtä kovaa vauhtia yllä ja jälkijoukon on annettava perää. Puolimatkassa on Eero jo jättänyt joukkoa vain 60 metriä, mutta vauhti ei hiljene häneltä yhtään. Jälkijoukossakin tulee jo rakoja, sitä johtaa Karkeamaan Martti Jämsä, Tams seuraa häntä .Jevollisena. Liian kova alkuvauhti tappoi muut kilpailijat. On kulunut neljä minuuttia lähdöstä. Yleisö odottaa jännittyneenä juoksijoita. Pian ilmestyykin jo ensimmäinen juoksija näk-yviin. - Mitä kummaa? Juokseeko Eero uuden seuran ennätyksen? Kuuluisan Michelsonin juoksutyyliä muistuttaen saapuu Eero-poika komein askelin maaliin voittajana. - Yleisö on haltioissaan juoksusta ja odottaa muita j uoksijoita, jotka olivat jääneet Eerosta melkein 1.00 metriä. Pian saapuu maaliin parivaljakko Tams ja Karkeamaan Jämsä, hyvällä ajalla hekin. Tams voitti niukasti vain 10 metrillä toverinsa. - Meikäläisille taas kaksoisvoitto. Sitten tulivat lopen väsyksissä muutkin juoksijat perille. Eeron juoksu oli suurenmoinen, hän rikkoi entisen seuramme 1500 metrin ennätyksen lO se'b."Unnilla saaden ajakseen 4,32,4. Myös Tamsin aika oli hyvä 4,50. Pian ilmoitettiin yleisölle ottelun lopullinen tulos. Ottelun voitti tällä kertaa meikäläiset 58 pisteeUä Karkeamaan Yrityksen saadessa 47. Kilpailujen jälkeen kokoontuivat kaikki kilpailijat yhteisesti kahville, jolloin taas keskusteltiin ottelusta. Vieraamme olivat hyvin tyytyväisiä otteluun ja tunnustivat avoimesti meikäläiset paremmiksi. Heidän palkintotuomariosa sanoen mm. "Te kalvitsalaiset voititte reilusti tällä kertaa tasaisella joukkueellanne, mutta meillä on myöskin suuri ilo, kun voimme 142

taijota teille näinkin kovan vastuksen. Meidän urheilumme ja urheiluinnostuksemme nousee huomattavasti tämän ottelun johdosta" . . Mitä eri urheilijoista sanotaan? Vieraistamme oli yllätysmies Pulkkinen JOO metrillä ja pituushypyssä. Kilpailujen ylivoimaisin voittajaja paras pistemies koko ottelussa oli Karkeamaan Hänninen. Meikäläisistä urheilijoista oli paras pistemies ja tasaisin voittaja Heiskanen. 100 metrillä ja pituudessa oli odotettu voittaja Varjus. Kilpailujen hermostumaton mies Himaneo kuulassa ja kiekossa. Iloisin yllätyksemme Vauhkonen kiekossa. - Jäijestyspaikkansa varmistaja Tarkiainen (juoksi kaksi kertaa 100 m). - Kilpailujen komein ja kaunein saavutus Eero-pojan 1500 metriä. - Kilpailujen suurin pettymys. - Ei ilmaantunut ollenkaan! "Simeon"

Kalvitsan Erä ry.

Aimo Kiukas

Kun sota loppui, oli kaikesta puutetta. fl1miset olivat mahdottoman innokkaita ja yritteliäisyys kovassa vauhdissa. Niin myös kaikenlainen seuratoiminta sai ihmiset kokoontumaan. Niinpä virisi keskustelu miesten kesken aiheesta, että perustettaisiin metsästysseura. Niin tapahtui, että kymmenen miestä kokoontui Aimo Häkkisen taloon lokakuussa 1958. Sinne oli 1-..'Utsuttu silloinen riistapäällikkö Tauno Rajanto ja Riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Olavi Pylkkänen, joka lausui alkusanat ja avasi kokouksen. Puheenjohtajana toimi riistapäällikkö Rajanto. Seuran nimeksi tuli KaJviisan Erä ry. Jo samana vuonna keskusteltiin hirvenkaatoluvan saamisesta seura!- Ie. Kun hirvikanta alkoi lisääntyä Suomessa uudelleen sodan jälkeen, niin Kalvitsan Erä sai myös hirvenkaatoluvan. Tämän jälkeen on sitten hirviä ammuttu joka vuosi. Yksi vuosi oli välillä, jolloin kaatolupia ei valtiovalta myöntänyt. Metsästysseura Kalvitsan Erällä on myös muuta toimintaa. Seuralla on niin sanottu riistajaosto, joka tukee riistanhoitotyötä, ampumajaosto. joka tarkoittaa ampumaurheilua ja sen edistämistä. Meillä onkin hyviä ampujia: Meriluodon veljekset ja Risto Hämäläinen, joka oli haulikossa Suomen nuorten mestari. On myös monta muuta hyvää ampujaa. Seuralle hankittiin varoja iltamilla. Joskus piikkiongintakilpailut kokosivat paljon ihmisiä. Kalvitsan Erän johtokuntaan kuuluivat alussa Aimo Häkkinen, Eero Roponen, Eero Hämäläinen, Aimo Kiukas, Kauko Meriluoto ja Lauri Pajunen. Maita vuokrattiin sekä hirvenmetsästystä, että pienriistan metsästystä varten. Sitä maa-aluetta kertyi yli 800 ha, niln että jaloittelutarhaa riitti. Hirvenmetsästysryhmään kertyi miehiä 40 - 50, joten rupesin ajattelemaan josi..'Us tämän porukan jakamista kahtia ollessani metsästyksen- johtaja, niink'Uin se ru143

mitys lakisääteisesti komialta kalskahtaa. Muutaman vuoden kuluttua nämä Viran miehet alkoivatkin jutella, että jos he perustaisivat oman seuran. Niin sitten tapahtuikin. Viralle annoimme tai luovutimme aluetta pois muutaman tuhat hehtaaria ja näin heille tuli Viran Metsästäjät -niminen seura.

Toimintaa riittää heille sekä meille. Olemme paljon yhteistyössä niin heidän, kuin muidenkin naapuriseurojen kanssa. Hirviluvat anotaan yhdentoista seuran kesken ja se on hyvää työtä seurojen välillä. Etenkin hirvenmetsästyksen aikana on yhteistyötä ollut. Erämiehet pitävät hyviä suhteita maanomistajien kanssa. Jos kenen niin metsämiehen on oltava ystävällinen, keskustelukykyinen ja säilytettävä myös kontaktit maanvuokraajiin sekä seuran kaikkiin jäseniin. Meillä on jatkossakin toimintamahdollisuudet, jos emme ole omahyväisiä ja itsekkäitä. Näin jatkavat Kalvitsan Erän miehet toimintaansa ja jäseniä on tällä hetkellä yli 40. Nämä metsästäjät ovat myös luonnonsuojelijoita, eivätkä ainoastaan tappajia, meillä ammutaan rajoitetusti riistaa. Jos mitä lajia on liikaa, sitä verotetaan silloin enempi, mutta jotain toista säästetään. Esim. oravia on säästetty vuosia, sitä ei kukaan ammu, vaan näätä metsästää niitä. Näitä uusiutuvia luonnonvaroja seurojen metsästäjät käyttävät hyväkseen aina harkiten ja säännöstellen. Tämä ei ole enää elinkeino vaan harrastus, jossa saa reipasta ulkoiluaja luonnonläheisyyttä. Koiraharrastus on Kalvitsan Erän miehillä monella verissä. On ajokoiria, hirvikoiria ja jopa luolakoiria. Lisäksi on huippuluokan yksilöitä ajokoirissa, muotova-

144

lioita, kaksoisvalioita ja joskus myös ajokuningas. Ajanmittaan on myös tullut kaikenlaisia vitsejä hirvimiehistä ja muistakin metsästäjistä: Eräs isäntä lähti sunnuntaina metsälle ja palasi viikonlopulla lauantaina. Pudotti pyyn lattialle ja sanoi emännälle: "Saishan sitä riistaa, kun joutais käymään metsällä" . Kerran Pohjois-Karjalassa sattui seuraava tapaus. Miehet tulivat hirvimetsäitä kotiin. Emäntä riemastui ja sanoi; "Olette kuulemma saaneet hirven, oliko iso?" Johon mies vastasi: "Kun olis olt etes hirvi, mut kun oli hevonen, peeveli". Ihankos totta? - No kyllä ne kaverit sanoivat sen olevan. Maksoivat naapurin isännälle. Myöhemmin asiaa tarkasteltiin uudelleen ja sehän olikin loppujen lopuksi hirvi.

Kauko Meriluoto ja saalis Tuo alkoholi on jonkun mielestä metsästäjien juoma, mutta nykyisin ensin metsästetään ja sitten ovat kaatajaiset, jos on. Alkon tuotteet eivät sovi janojuomaksi hirvi metsälle. Tulkoon tässä sanottua, että ei nykyisin ole sitä kuusen kyyneltäkään saatavissa. Toisin sanoen pontikkaa. Siitäkin oli mies joutunut käräjille. Tuomari kysyi todista- jalta: "Saitteko häneltä pontikkaa"? Todistaja vastasi: "En". Tuomari toisti: "Saitteko hänen vaimoltaan"? - En. Vielä tuomari kysyi: "Saitteko hänen tyttäreltään"? Todistaja mietti ja teki vastakysymyksen: "Tarkoittiko nimismies edelleen pontikkaa"?

145

Myös hirvenpaistista on vitsailtu, miten hirvenliha vaikuttaa ihmisten aviollisiin suhteisiin. Jos hirvipaistissa on sianlihaa seassa, palaa mies paremmin illalla kotia. Niinpä kaksi rouvaa keskusteli, miten aviomiehet saataisiin säilyttämään viriiliytensä. Toinen kehui hirvenlihaa, toinen ostereita. Sanoi , että mieheni söi eilen kymmenen osteria, mutta kolme niistä vaik-utti. Toinen sanoi tehneensä hirvipaistin, jossa oli sikaa seassa. Se vaikutti koko yön.

Viran Metsästäjät ry

Ahti Hämäläinen

Vuonna 1975 katsoivat Viran, Kaivonmäen, Aarikan ja Savonrannan kylien metsästäjät aiheelliseksi perustaa oma metsästysseura. Metsästysmaat kuuluivat Kalvitsan Erä ry:lle, mutta koska edellä mainitut me tsästysmaat (n. 3.000 ha) olivat vähän niin kuin erillisenä pohjukkana, sovittiin Kalvitsan Erä ry:n kanssa selkeä rajalinja, joka oli Vehmaskylän tie jatkuen Pitkäjärven itäpuolella olevaa metsäautotietä pitkin sen matkan, mikä Kalvitsan Erän metsästysalueeseen kuuluu. Niinpä 16. päivänä syyskuuta 1975 kokoontui Markku Tissarin taloon 13 henkilöä perustettavaan metsästyseuran kokoukseen. Kokouksessa valittiin puheenjohtajaksi Eino Kettunen, joka on toiminut puheenjohtajana koko seuran olemassaoloajan. Tässä kokouksessa laadittiin seuran toimintasäännöt ja rekisteröitäväksi vietävä nimiehdotus, Viran Metsästäjät ry, joka myös on myöhemmässä vaiheessa hyväksytty seuran viralliseksi nimeksi. Viran Metsästysseuraa voitaneenkin pitää sellaisena pienehkönä seurana. Jäsenmäärä on vaihdellut 30 - 45 jäseneeseen. Viran Metsästysseuraa voi myös pitää "avoliittolaisena" samoihin aikoihin uudelleen henkiin herätetyn Viran nuorisoseuran kanssa siten, että Viran ns saatua vuokralle Juvan kunnalta autiona olleen Kaivonmäen koulun, sovittiin suullisesti, että metsästysseura saa pitää hirvipeijaiset ja kokoukset pientä korvausta ja taikootyötä vastaan ja tämä menetelmä on onnistunutkin hyvin, sillä mittavat on ne talkootyötunnit, mitkä metsästysseura on Viran Ns:n hyväksi tehnyt ja onhan monet henkilöt kuuluneetkin samaan aikaan mole mpiin seuroihin. Viran Metsästysseura on alueellaan suorittanut riistanhoito- ja ruokintatyötä. Pienriistan metsästys on ollut hyvin valikoivaa. Metsälintukanta, joka on alueella heikko, on myös pyydystäminen ollut olematonta. Jäniskantaa verotettu vuosittaisen jänisten paljouden mukaan. Jokasyksyinen hirven metsästys lieneekin suurin metsästysvietin tyydyttäjä seuran jäsenille, koska siihen osallistuu vuosittain 17- 27 jäsentä ja onhan tämä metsästys sellaista, että siinä ei kaikki tarvitse asettakaan ja suurin osa onkin aseettornia niin sanottuja ajomiehiä. Hirvenkaatoluvat on vaihdelleet suuresti Viran Metsästäjillä. Esimerkiksi seuran ensimmäisenä vuotena 1976 saatiin ainoastaan emän ja vasan kaatolupa, joskin nämälån hirvet teettivät silloin paljon töitä. 21 eri ajoa täytyi ajaa ennen kuin 146

Toivo Maaranen ampui ne samoilta jalansijoiltaan. Vuodet 1980 ja 1981 olivat niitä suuria h.irvivuosia, jolloin h.irvikantaa vähennettiin Mikkelin läänissäkin. Näinä vuosina sai Viran metsästäjätkin 14 kaatolupaa. Tosin v. 1981 jäi kaksi vasaa kaatamatta, joka on ollut ainoa vuosi, jolloin ei kaadot ole onnistuneet 100 %:sti. Parhain jahtikauden alku on ollut silloin, kun ensimmäisenä jahtipäivän aamuna kello 8.15 Toivo Maaranen ampui samalta paikalta 3 hirveä.

Viran Mersllsrlljien piikkikilpailujen kalojen punnirus. Hirvijahdit on seuralle onnistuneet hyvin vuosittain. Ainoastaan yksi onnettomuus sattui v. 1983, kun risusta suunnan muuttanut luoti surmasi Seppo Räihän koiran. Tämä tapaus ravistelikin seuran taloutta kovin, kun seura joutui korvaamaan korkeaksi arvioidun koiran hengen hinnan. Hirvien metsästys seurueen viihteellisin ja värikkäin mies lienee v. 1985 mukana ollut Taavi Tissari. Taavi, joka iältään lähenteli seitsemääkymmentä vuotta, kertoi muun muassa, että hän voi ajoketiussa ajamassa ollessaan tasaisilla kankailla vaikka välillä nukahtaakin ja Taavetin eväätkin oli metsästyspäivinä takin taskussa oleva Edamjuuston kappale. Hirvipeijaiset, jotka on pidetty edellä mainitulla Kaivonmäen koululla, on emäntinä toimineet vuoroin Viran kylän emännät ja vuoroin Aarikan- Savonrannan kylien emännät. Peijaiset, joissa on oman seuran jäsenten lisäksi naapuriseurojen jäseniä ollut ruvan täydeltä. Ohjelmaakio on ollut monipuolisista jopa Viran nuorisoseuran näytelmä "Naarash.irviö". "Hupimestarina" on toiminut Aarne "aputti" Nykänen. 147

---

--.lt

Viran Metstistlljien palkintojen jakoa. Seuran muu toiminta on talvisin pidetyt oman seuran hirvenhiihtokilpailut ja Kalvitsan Erän väliset hirvenhiihtolålpailut, jonka kiertopalkinnon Viran Metsästäjät saivat omakseen v. 1988 kahdeksan kilpailuvuoden jälkeen. Palkintoon tarvittiin viisi vuotuista voittoa. Myös v. 1986 aloitettu perinteinen "Pirtinkalusto" pilkkikilpailu, jotka on pidetty Kangasjärvellä, on saanut pilkkijöiden suosion. osanottajia on kilpailuun ollut vuosittain 90 - 100 pilkkijää. Seura on myös järjestänyt muutamia tanssiaisia rahavarojen hankkimiseen seuran talouteen. Seuran talous lieneekin vakaana pohjalla. Seuran taloutta ja raha-asioita on hoitanut rahastonhoitaja Eino Reinikainen. Seura on olemassaolonsa aikana pysynyt hyvin koossa. Ainoastaan yksi maanomistaja on sanonut maansa irti metsästysseuralta ja varsinkin kolmen viimeisen vuoden aikana, jolloin metsästäjät ja metsästysmaat on selkiytyneet, on Viran Metsästäjät ry. ollut kuin yhtä suurta perhettä.

Kun olin maatalouskerholainen Jenny Nisula Olin Kalvitsan yläkansakoulussa. Alakoulua ei silloin vielä ollut. Koulun tai Maamiesseuran taholta tuli esitys liittyä maatalouskerholaiseksi. Silloin oli vuosi 1925 tai 1926. Kotini Uutela rakennettiin v. 1920, joka on n. 4 km kansakoululta 148

itään Juvan maantien varrella, tien eteläpuolella. Kerhopalstani oli asuinrakennuksen ja kellarin välinen tila. Palsta oli n. puolentoista aarin mittainen pinta-alaltaan ja siinä kasvoi porkkanaa, lanttua, punajuurta, kaalia ja naurista. Rinkelummapenkki (kehäkukka) oli palstan eteläisellä laidalla. Asuinrakennuksen puolella kasvoi muutama penkki perunaa, kellarinpuolella pari omenapuuta, punaisia viinimarjapensaita ja Tikkerperimarjapensas (karviaismarja). Oli vielä musta viinimarjapensas, jonka marjoista ei kukaan liioin välittänyt. Ei niitä osattu silloin arvostaa. Tuvan ikkunan alla, mielestäni liian lähellä seinää kasvoi kaunis vaaleanpunainen ruusupensas. Akleijat ja yloppilaat, kuten silloin sanottiin, kaunistivat palstan pohjoista, siis maantien puolta. Kerhomaalle oli omasta navetasta karjalantaa, jota karu maa kovasti kaipasi.

Pellon kiviaicaa. Kerhopalstaani kävin. kolmen viikon väliajoin tarkastamassa Mikkelistä agronomi lehtori Armas Ikonen. Tarkastusmatkan hän teki aina lauantaisin. Kotonani lauantaisin leivottiin, siivottiin ja huollettiin suurelle perheelle puhtaat vaatteet (paikattiin). Se oli kiireinen päivä. Joskus ehti lämpimät pullat tarkastajalle kahvin kanssa. Sisareni Himmin tehtävä oli passata kahvit kamariin, ku n minä olin tarkastajan kanssa palstallani kuulemassa hänen tilannetiedoitustaan. Agronomi Ikonen oli hyvin tarkka tehtävässään, kuten tuli ollakin. Erikoisesti hän neuvoi porkkanan kitkemisessä ja harventamisessa, joka minusta tuntui silloin maailman vaikeimmalta. Ja selkäänkin se kehtasi koskea melkein kyllästymiseen saakka. Mutta siitä se kuitenkin sujui. Jokaisella kerholaisella oli oma kerhovihko. Siihen tein itse merkinnät töistäni ja siihen teki tarkastaja omansa. Hänen merkinnät olivat kasvukehityksestä: oliko rikkaruohot kitketty, oliko harvennettu ja kasteltu tarvittaessa tarpeeksi. Muistan olleeni tarkastushetkellä aina jännit149

tynyt, melkein kuin tuomiolla. Tarkastajan lähdön jälkeen kiireellä tiirasin vihkosta, että mitä hän oli siihen merkinnyt. Kerhopalstan tulokset syksyllä antoivat uurastajalle hyvän mielen. Muistan kerran äidin kanssa tuoneeni maalaiskunnantuvalle kerhonäyttelyyn ison kaalinkuvun. Se oli näyttelyn isoin ja sain siitä kunniamaininnan. Ja äiti raahasi kupua tullen mennen. Itse en olisi jaksanutkaan . Vieraatkin vietiin sunnuntaisin kerhopalstaani katselemaan. Se innosti ja antoi mielihyvää. Näiltä ajoilta lienee jäänyt innostus kasvimaan pitämiseen omakotitalon tontilla Mikkelin maalaiskunnan Rantakylässä.

150

HENGELLINEN ELÄMÄ Hengellinen elämä Kylän vanhimmat Maalikkosaarnaajat Pyhäkoulu Lähetysompeluseura Kirkkokuoro Raamattupiiri

151

Hengellinen elämä

Meeri Suvikallio

Tämä kylämme sijaitsee Mikkelin maalaisb:unnan pohjoisosassa. Kaivitsa kuuluu Vehmaskylään, joten matkaa omalle kirkollemme on noin 30 km. Niinpä hengellinen elämä ei ole niin vilkasta toiminnaltaan kuin lähempänä kirkkoa ja seurakuntataloja olevissa kylissä. Mutta niinhän sanotaankin, "että ei kaikki voi asua kirkon naapurissa". Mutta onhan täällä sentään jotain toimintaa ollut vuosien aikana. Papit kävivät ennen ahkerammin täällä pitämässä maakirkkoja ja seuroja taloissa tai koululla. Nykyisin se tapahtuu melko harvoin. Nykyisin on ehkä siihen syy

löydettävissä radioiden ja televisioiden kautta tulevissa uskonnollisissa ohjelmissa.

Omassa kirkossa käynti oli ennen vanhaan hankalaa. Lähtivät hevoskyydillä jo lauantaina. Mikkelissä olivat yötä. Sunnuntaina olivat kirkossa ja jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät paluumatkalle. Kun hauk.ivuorelaiset saivat itselleen kirkon niin siellä kävi myös k.alvitsalaisiakin. Useat kulkivat jalkaisin oikoteitä (polkuja) myöten. Matka oli lyhyempi kuin omalle kirkolle. Esim. Pajusesta kuljettiin Tiihosen kankaalle, sieltä Lietlahteen, siitä kirkolle. Matkaa kenyi noin 15 km tai 20 km, riippui mistä lähdettiin. Kirkolle ovat jalkaisin kulkeneet ainakin Hanna Tiusanen, Sylvi ja Saimi Kovaneo, Väinö Laatikaineo ynnä muitakin, joiden nimeä ei muisteta. Haukivuoren kirkkoa on ryhdytty rakentamaan Hulkonniemeen vuonna 1794. Käyttöönsä se vihittiin 1798.

Kylän vanhimmat

Meeri Suvikallio

Kalvitsassa ovat kylän vanhimpana toimineet aika pitkän ajan August Schadevitz. Albin Suvikallio. Viimeksi tuli Arvi Sikanen 1966. Tehtäviä ei kylän vanhirnmalJa paljon ollut. Se on enemmänkin vanha perinnetitteli. Kylän vanhin otti edeltäpäin, ennen kinkeriä, selvää mihin kinkerit seuraavana vuonna laitetaan. Häneltä myös papit kyselivät kylänväen siveyselämää ja muita huonoja tapoja, muun muassa viinankeittoa. Ei siinä kukaan liioin naapuriaan pahentanut. Jos mitä tiesi, niin piti omana tietonaan .

152

Maallikkosaarnaajat

Meeri Suvikallio

Hanna Tiusanen oli emäntä Honkamäen Rinteelästä. Hän piti hyviä saarnoja hengellisissä tilaisuuksissa. Unissasaamaajia eli horrospuhujia olivat Adam Härkönen ja Hilma Viljakainen puhuivat pitkällään. Eräs mieshenkilö, jonka nimi on unohtunut, puhui seisaaltaan. Ennen sotia oli täällä opettajana Porvanen . Hän oli kartanolainen. Hänen kansaan oli ollut saamailemassa eräs nainen, nimi tuntematon. Näiden kanssa oli 12- 13-vuotias tyttö, joka myös oli saamaillut kartanalaisesta uskonnosta. Asemapäällikkö Kiljalainen oli myös samaa uskoa. Samauskoisia puhujia olivat myös Aino ja Viljo Penttinen.

Pyhäkoulu

Meeri Suvikallio

Suomessa pyhäkoulu täyttää tänä vuonna 200 vuotta. Ei ole tietoa kuinka kauan se on täällä ollut toiminnassa. Mutta kauan se on ollut, koska viime vuosisadalla syntyneet mummot ja papat kertoivat lapsena käyneensä pyhäkoulussa.

Kirkkokyyti ltihdössti 1930-luvulla. Opettajina ovat täällä toimineet ainakin seuraavat henkilöt: Olga Pajunen, joka toimi ainakin vielä 1930-1uvun alkupuolella. AJbin SuvikaJlio, hänen kaverinaan sitten ovat olleet Linda Heiskanen, Saara Laatikainen, Martta VaJjus, Helmi Asikainen, Anna-Reetta Kärkkäinen, Lyydia Kaipiainen sekä nykyisenä pyhäkoulunopettajana Arvi Sikanen. 153

Ennen oli lapsia runsaammin kuin nykyisin, niin heitä oli myös pyhäkoulussa paljon. Maaseudun asukkaiden vähennyttyä ovat pyhäkoululapsetkin melko vähissä. Pyhäkoulussa laulettiin virsiä ja hengellisiä lauluja. Luettiin testamentista sille sunnuntaille omistettu evankeliumi josta sitten kesk-usteltiin. Muistolause annettiin evääksi. Alussa ja lopussa opettaja piti rukoukset ja veisattiin virsi.

Lähetysompeluseura

Meeri Suvikallio

Lähetysompeluseura on toiminut paikkakunnallamme jo yli 60 vuotta. Syksyllä vuonna 1921 oli pastori Armas Roschier pitämässä hartaustilaisuuna Vihtori Varjuksen talossa. Silloin siellä perustivat Kalvi tsan Lähetysompeluseuran. Perustajajäseniä olivat seuraavat: A1bertiina Liukkonen (vetäjä), Linda Heiskanen. Albertiina Halinen, Hilda Kaipiainen, Hilda Häkkinen, Eeva Sikanen, Anna Varjus. Seuranvetäjinä ovat toimineet seuraavat: Olga Liukkonen, Aini-Liisa Närhi , Ida Tarkiainen. Seura on toiminut niin rauhan kuin sodankin aikana. Siellä ensimmäisinä vuosina täytyi kehrätä villat langoiksi. Koska silloin ei vielä ollut kehräämöjä lähiseuduilla, toiset karstasi toiset kehräsi. Toiset valmisti kutoen sukkia ja lapasia, sodan aikana myös rintamalle lähetettäviä päänsuojuksia. Rintamalle laitettiin myös Japasia ja sukkia. Kyllä niitä sai ostaa suoraan vetäjäJtä tarVitseville. Loput myytiin keväällä Lähetysmyyjäisissä. Kyllähän eräs isäntä oli sanonut "Sitäks työ niille pakanoile villasukkia neulotte. Ehä niije varpaita palella" . Hyvin ne vaan aina kauppansa tekivät. Ei tarvinnut sukkia perille lähettää, aina ne vaihtui rahaksi. Väkeä kävi ompeluilloissa aika mukavasti. Oli naisia, miehiä ja lapsiakio mukana. Seura toimi talvisin kerran viikossa. Kokoontumispaikkoina oli kodit, sen sai pitää kuka milloinkin halusi ottaa. Ohjelmana laulettiin virsiä tai hengellisiä lauluja. Oli puheita tai joku luki jotain uskonnollista kirjaa. Joskus oli pienet arpajaiset ja kahvinjuonti oli yksi rahantulolähde seuralle. Olga Pajunen oli eräs ahkerammista kävijöistä. Hän piti usein loppurukoukset.

Kirkkokuoro

Meeri Suvikallio

Opettaja Aini-Liisa Närhi perusti Kalvitsaan v. 1936 sekal..-uoron, joka tavallaan kuului Mikkelin maaseurakunnan kirkkokuoroon. Hän alustavasti opetti laulut 154

kuorolaisille. Kanttori Rytkönen ja myöhemmin kanttori Vasarainen kävivät aina joskus seuraamassa kuoron toimintaa. Kuoro kävi maaseurakunnan kuoron kanssa laulamassa muun muassa kirkossa, Suosaarella, Moisiossa ja Lääninvankilassa ja joskus myös hautajaisissa. Kuoro muisti myös merkkipäiviä täyttäviä. Sellaisiin reissuihin liittyy monta mukavaa muistoa, nurkan takana odottamisesta, valojen sammumisesta merkkihenkilön kodissa. Kuoro kävi myös Kirkkolaulujuhlilla. Kuoro esiintyi myös koululla olleissa juhlissa. Kaikki loppuu aikanaan, niin myös kuoro. Kuoro riutui riutumistaan. Ensin loppui tenorit. Lopulta ei ollut miehiä kuin kaksi bassoa. Siihen loppui koko kuoron olemassaolo. Muistot on vain jäljellä, varsinkin ne hauskat kuoron pikk-ujoulut.

Raamattupiiri

Meeri Suvikall io

Noin 1960-luvun alkupuolella aloitti Kalvitsassa Raamattupiiri toimintansa. Sen perustajina olivat Helvi ja Sulo Konttinen, jotka toimivat Raamattupiirin vetäjinä . Piirissä kävi keskimäärin noin lO osanottajaa kerralla. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Piiri kokoontui vuoroin kunkin piiriJäisen kotona, muistaakseni joka toinen sunnuntai. Alussa oli ensin virrenveisuu ja alkurukous. Sen jälkeen Raamatusta lukivat jonkun luvun, josta sitten keskustelivat. Välillä oli virrenve isuuta. Lopussa taas virsi ja rukous. Piiri toimi noin kymmenisen vuotta ja loppui. Harvemmin siellä nuorisoa oli, enimmäkseen oli keski-ikäisiä kävijöi tä.

155

••

ELAMAA ENNEN Sauna Marjastus Kylätapahtumia Kalvitsa-Moilala Juttua Kalvitsan tilasta Kummitusjuttuja Kalvitsan tilalta Kummittelua Raamin korvessa Kulkijoita ja kommelluksia Pantikankeitto

156

Sauna

Meeri Suvikallio

Saunalla oli monta hyvää käyttöä. Itse saunakin on muotoaan muuttanut nykyaikaan verrattuna. Myös saunankäyttötarpeet ovat muuttuneet. Sauna rakennettiin edemmäksi muista rakennuksista koska savusaunat olivat erittäin arkoja tulipalolle. Se tehtiin hirsistä, mutta sen yhteyteen kuului myös lautarakenteinen kota. Rakennus oli katettu päreillä. Savusauna oli kookas, koska perheet olivat suuria, joten saunassa eli kylvyssä oli monta henkeä kerralla. Uuni oli suuri, kivistä tehty ovenpielinurkkaan. Se oli melkein neliskanttinen. Uunin sisus oli iso noin 70-80 cm, puut mahtui sinne kokonaan sisäpuolelle. Puina käytettiin niin sanottuja kalikkapuita, joita saatiin kun eläimille hakattiin alusia risu- tai havupuista. Uunin kiuas oli tehty löylykivistä, suunnilleen nyrkin kokoisista kivistä. Kiukaalla oli pata ja siinä lämpeni pesuvesi eli saunavesi. Padassa oli lämmityksen aikana kansi ettei noki päässyt lentämään veteen. Kun otti vettä, piti laittaa tilalle uutta lämpiämään.

Lauteet olivat isot, noin 2 x 2 metriä. Penkit olivat kolmella sivulla. Sinne sopi monta ihmistä kerralla. Lauteiden lattialla oli iso puuastia jossa oli pesuvettä. Siitä sitä jokainen koukki käsillään päällensä.

157

Saippuana käytettiin "kotikeittoista" saippuaa, sillä pestiin keho sekä hiukset. Pesusuteja ei ollut, käsillä vaan hankasivat pintaansa. Tai vastalla hangaten itseään. Myöhemmin tuli saunasaippuaksi ruskea kankisaippua ja Nestorsaippua. Löylyä tietysti ottivat kovasti ja hakkasivat vastalla pintaa. V edelle ei saanut olla hupa. Pyyhkeitä ei ollut. Ikkunaseinän vierellä oli seinänpituinen penkki. Siihen riisuttiin vaatteet ja puettiin pakkasen aikana. Kesällä vaatteet jätettiin kodanpuo· lelle. Saunanikkuna oli pieni, moniruutuinen, yksinkertainen ildt·una. Ikkuna oli ulkosei· nän tasolla. Sen takia jäi ikkunakarmille öljylampun paikka. Lamppu oli pieni. Siksi sanonta kuului "Pien ja musta ku saunalamppu". Saunassa oli orret, joiden päällä kuivattiin puita ja sytykkeitä, sekä oli puulattia. Lauteiden alla oli karsina ja siinä ei ollut lattiaa. Siellä löytyi onkimiehille onkimatoja. Laipiossa oli savutorvi josta lämmityksen aikana savu pääsi ulos. Alussa pidettiin oveakin raollaan, että uunissa puut palaisi paremmin ja paksu savu pääsisi ulos. Kun savun tulo loppui ja uunia ruvettiin riityttämään pienennettiin savureikää, työnnettiin rättiä tai oljilla täytetty pussi savutorveen. Vielä pöyhöteltiin uunia, että kekäleet paloivat loppuun ja hiilistä häipyi sininen häkäliekki. Sitten laitettiin lakkeisentuke tiukasti kiinni, että se pysyi siellä, eikä pudonnut alas. Saunan ovi laitettiin kiinni ja vähän aikaa, kun sauna riittyi , häkä häipyi. Sitten pääsi väki saunaan kylpemään ja pesemään. Mustuneesta lakkeisentukkeesta on sanonta "Pien ja pahan näköne, ku la.kkeisetuke". Vaikka sauna oli ainoa pesupaikka, niin oli sillä monta muutakin käyttöä. Siellä usein tapahtui lastensyntymätkin. Ei ollut synnytyslaitoksia ennenvanhaan . Kun arveltiin että synnytysaika on lähellä, lämmitettiin uuni, varattiin lämpimät vedet ja odottava äiti vietiin saunaan. Siellä lapsi ensi kerran äänensä antoi kuulua. Toisille lapsille kerrottiin lapsen löytyneen saunan karsinasta. Myös kupparille oli sauna paras työhuone. Kaljamaltaat tehtiin saunalla ja kuivattiin siellä. Pyykinpesu suoritettiin saunalla pakkasen aikana. Saunakodassa keitettiin muuripadassa pesuvesi ja samoin se koivutuhkasta valmistettu lipeävesi, jossa valkopyykki keitettiin. Kylmällä vedellä huuhdottiin pyykit kodassa tai jos järvi oli lähellä niin järvessä. Pyykkivesi, kuten saunavesikin nostettiin kaivosta vinttikaivolla tai ämpärillä. Pumppuja ei ollut silloin. Pellavat ja liinat puhdistettiin saunassa. Sauna lämmitettiin hyvin ja loukutetut pellavat ja liinat (hamput) ladottiin orsille lämpenemään littaamista (lipsumista) varten. Littaus oli pölyistä hommaa. Siihen pyydettiin usein naapurin naisapua. Kävi työ välemmin ja tuli kylän asiatkin samalla selvitettyä. Sianlihat jotka oli syksyllä suoJattu lihatiinuun suolaveteen aitassa, savustettiin eli palvauiin keväällä saunassa. Lihat laitettiin koivuvitsapannalla roikkumaan laipioon tai asetettiin riukujen päälle ylös. Savu laskettiin lämmittäessä sisään. Pa-

158

rina päivänä lämmitettiin vähemmän, sitten alettiin lisätä lämpöä. Neljä tai viisi päivää meni lämmityksessä, sitten lihat oli kypsiä. Sitten avattiin ovi selälleen, että lihat jäähtyivät. Kylmänä ne vietiin aittaan. Oli valmista ruokaa pitkäksi aikaa. Havupuut eivät olleet sopivia savustuspuiksi, niistä tuli liikaa nokea ja karstaa ja väriä liikaa. Leppäpuut ja katajanoksat olivat parhaita siihen hommaan. Mutta se saunanpesu oli kurja työ sen jälkeen, vaikka kuinka pesi kuumalla vedellä ja saippualla. niin sitten kun seuraavan kerran saunan lämmitti, pyrki rasva nousemaan penkkien pinnalle. Myös eräillä oli tapana idättää saunassa perunat. Saunassa asuttiin väliaikaisesti silloin kun asuinhuoneista torakoita hävitettiin. Jos oli vaatetäitä, niin vaatteet vietiin saunan löylyyn. Täin valitus on "Vie pyykkii, vie pakkasee, mutt' elä vie saunan löytyy". Myös sipulit kuivattiin saunassa. Saippuat keitettiin kodan padassa. Kesällä lehmien makuvedet keitettiin kodassa. Myös itse kehrätyt pellava- ja liinarihmavyyhdet keitettiin siellä "koivulipeävedessä" . Sianruhon puhdistus tapahtui saunan luona ulkona miedolla ilmalla. Mutta jos sattui pakkaspäivä ettei voinut ulkona olla, niin ruho vietiin saunaan tai kotaan ja siellä puhdistettiin. Saunan ulkonurkan päissä taivutettiin suksenkärkiä kiverämmiksi. Suksia paahdettiin tervuu n jälkeen saunan uunin paahteessa (ei uunissa, vaan edessä). Kodan padassa lämmitettiin tuvan pesuvedet Loisia asui usein saunassa, tai jos oli siinä saunakamari, niin oli asukkaat. Jos sattui olemaan sauna lämmin ja kulkuri pyrki yöksi, niin saunaan sai mennä yöksi.

Marjastus

Ahti Hämäläinen

Metsämarjat ovat olleet ammolSlsta aJOISta lähtien ihmisten lisäravinrona ja tulonläl1leenä. Kalvitsan seutukin, jossa on suuria suoalueita. on ollut sodan jälkeisiin aikoihin asti kuul uisa marjamaistaan. Suot. jotka kasvoivat muura.inta (lakkaa) ja karpaloita, antoivat paikkakunnan väestölle huomattavia lisä.ansioita. Marjan poimijoita kävi kauempaakin varsinkin Mikkelistä muuramen poiminnan aikaan. Pail<k.akunnalla tunnetaan suomarja nimeltään muurain, silloin kun se on vielä puolikypsä eli kova. Marjan muuttuessa pehmeäksi sitä sanotaan lakaksi. Sama marja on Pohjois-Suomessa nimeltään hilla. Paikkakunnan huomattavampia suomarjakasvualueita ovat olleet rautatien länsipuolella Lökönsuo. Rautatien itäpuoli, jossa sijaitsivat suurimmat suoalueet olivat nimetty eri nimillä, vaikka monella suolla oli yhteys toiseen suohon. Soita on muun muassa Lintusuo, Taikinasuo, Valosuo, Neuvosen suo, Kur-jenlammin suo, Valkeisen suo, Viran suo, Päykän suo ja kauempana olevat Markkasen suo ja Huppion suot. Metsäojitukset ovat kuivattaneet monet pienehköt suot ettei niissä enää karpalo menesty. Muura.in (lakka) kasvaa vielä vähän kuivemmallakin suolla. Suuremmat suot kuten Lintusuo, Viransuo, Markkasen suo, ja pieni Huppion suo on varattu turvetuotantoon. Luonnontilassa olevia soita, jotka on luonnonsuojelualueita, on enää kaksi, toinen Kurjenlamminsuo noin 80 haja toinen isompi noin 159

600 ha Huppionsuo. Tällä suolla pesii muun muassa kalasääski Karpalo, joka ei ollut säätiloista niin riippuvainen kuin muurain (lakka), onnistui kasvamaan ennen ojituksia melko lailla. Joka kesä karpaloita poimittiin monasti syksyllä aina lumentuloon sa.akKa ja learpalo säilyi lumen alla talven ylilån ja sitä poimittiin joskus keväälläkin lumien sulettua. Puolukka oli myös paikkakunnalle ollut lisäansioitten tuoja ja on vieläkin joskin pienemmässä määrin. Karpaloa ei juurikaan tule myyntiin, koska karpalon kasvualueet ovat pienentyneet suolampien ympärille. Marjan poiminta ja myynti olikin 1950 - 1960-luvulle asti mökkien ja "loisasukkaiden" eukkojen mekkakankaiden ja talousrahojen hankintaedellytys. Myös lapset joutuivat osallistumaan marjojen poimintaan ja myyntitulo meni vähävaraisimmissa perheissä yhteiseen kassaan. Marjanpoiminta varsinkin muurainten (lakkojen) osalta oli salassa pidettävää, koska tämä marja kasvoi sääilmojen johdosta mitä erilaisemmissa paikoissa, niin poimijat yrittivät pitää marjapaikat toisilta poimijoilta salassa. Saattoipa joku marjanpoimija lähteä suolle jo aamuyöstä, ettei kukaan näkisi. Ahkerimmista marjanpoimijoista muutamia mainitakseni voisi sanoa Manta Häklånen, Väinö Tarkiainen, Tikkasen perhe Reielin kankaalta, Manta Hämaläinen , "Myyrin Maija", Pajunen, Häkkisen sisarukset ja monia muitakin ahke ria poimijoi ta, jotka saattoivat poimia karpaloita päivässä niin paljon, että eivät jaksaneet kantaa niitä kerralla pois suolta. Marjanpoiminnassakin käytettiin salailua, mutta pientä pilaak.in kuten Manta Hämäläinen kertoi. Oli eräät sisarukset, jotka eivät päästäneet toisia poimijoita lähelleen, vaan siirtyivät kauemmaksi, jos joku marjastaja oli tulossa heidän luokseen. Karpaloiden kasvaessa sinä syksynä paikka paikoin ja Mantan kierrellessä suota hän näki sisarukset poimimassa marjaisella kohdalla, niin hänelle tuli kuje mieleen. Hän lähti kulkemaan sisaruksia kohti, jolloin nämä läksivät marjapaikastaan poispäin ja niinhän kävi, että Manta poimi tästä paikasta astiansa täyteen ja oli tyytyväinen saaliiseen. Ehkäpä sisarukset mielessään manailivat tunkeilijaa. Myös metsämansikka, jota kasvoi entisillä kaskimailla niin sanotuilla ahoilla, oli varsinkin nuorille taskurahojen tuoja. Sitä kaupattiin maanteiden varrella, mutta tuotiin myös Mikkelin torillekin myytäväksi, koska puutarhamansikka oli vielä seutukunnalla tuntematon tuote ja olihan metsämansikka paljon makeampikin kuin puutarhassa kasvatettu mansikka. Kaskimaiden ja ahojen metsiintyessä on metsämansikkalån hävinnyt luonnosta. Marjojen ostajina toimivat paikalliset sekatavarakauppiaat, mutta oli myös joitakin yksityisiäkin ostajia, kuten eräs heistä Juhan (Jussi) Tarkiainen . Hän olikin kova kauppamies. Marjojen oston lisäksi hän osti ja valitti sekä teurasti teuraseläimiä. Jussi, joka asui aivan maantien varressa, olikin syksyisin paljon ulkona pihamaalla ja kun hän näki marjojen myyjien tulevan maantietä pitlån Juvalta päin, niin hän meni tielle seisauttamaan heitä j a alkoi tehdä marjakauppaa, monesti siinä onnistuenkin, jolloin Kalvitsassa sijaitsevat kolme sekatavarakauppaa jäivät näitä marjanmyyjiä vaille. 1950-luvun alkupuolella Jussi levitti ostoalueitaan myös Haukivuoreen. Marjat käytiin ostamassa taloista ja punnittiin mukana kuljetettavalla Tarkiaisen vaa'alla. Kuljetus suoritettiin Ahti Hämäläisen autolla. Suurin samasta talosta ostettu 160

kaipaloerä oli 650 kg. Ostetut maJjat Jussi Tarkiainen välitti Mikkeliin Montasen tukkuliikkeeseen. Elintason nousun myötä ja myös suomaJjakasvualueitten vähetessä on Kalvitsan seudulla myyntiin tulevien metsämarjojen osuus melkeinpä olematonta.

Kylätapahtumia Kaivitsa - Moilala Aimo Kiukas Muistelless.ani menneitä ajatukseni kelaa taaksepäin vuoteen 1936. Olin iältäni 12-vuotias. jolloin ei jalka paljon paina. Maaseutu oli asuttua ja lapsia ja nuorisoa oli maaseudulla paljon. Kylien nuoriso, aikuiset sekä lapset keksivät omia harrastuksiaan ja huveja. Tämä Kalvits.an kylä ja Haukivuoren puolella oleva MoiJalan kylä ovat hyvin paljon yhteen kuuluvia. Niinpä MoiJalan kyläläiset ovat käyneet Kalvits.an kaupoissa, postissa ja pankissa. Myös maitopystöt tuotiin ennen Kalvitsan asemalle junaan ja Mikkelin meijerille vietäviksi. Muistan kun Lietmäki-nimisen talon luona kasvoi oikein isoja kuusia ja Oskari Paavilainen, sen ajan Lietmäen talon isäntä otti meidän poikien toiveet huomioon ja teki ison J...'llusen juurelle kyläkiilmn. Siihen tuli hevoskärryn akselista napa, jonka toinen pää upoteuiin kuusen sisään ja maahan upotettiin pylväs, jonka varassa oli sitten akselin toinen pää. Sitten laitettiin seipäät akselista alaspäin, joitten varaan tuli istuinlaudat. Kyllä meille pojille riemu alkoi, kun se oli valmis. Sitä rupesimme heti kokeilemaan. Siihen sopi neljä aikuista kerralla ja meitä poikia kuusi. Seuraavaksi tuli sellainen asia mieleen , että sitähän voisi kiikkua akselin ympäri. Niinpä tuo Tauno Paavilainen sitoi jalkansa remmillä istuimeen kiinni ja oli seisaallaan sen istuinlaudassa. Näin hän antoi potkuja kiikulla ja meni ympäri vain että hujahti. Sitä näytöstä kävi moni katsomassa. Kiikku oli sellainen kokoontumispaikka sitten isompanakin. Sinne kiikun luo kokoontuivat k')'län nuoret. Kun kerran oli elokuun kuutamo ja tytöt ja pojat olivat taas kiikkumassa, niin Toivo Paavilainen sanoi eräälle ujolle pojalle, että toi tyttö pussas sinua. kerron äidilles. Silloin tämä poika lähti juoksemaan kotia ja itlå mennessään. Joskus sattui ikäviäkin tapauksia: joku putosi kiikusta tai pojat nahistelivat keskenään kiikkumisuvoroista. Niinpä Tauno Paavilainen sanoi , että hänpä pitää kynän kanssa låijanpitoa siitä, kenen vuoro milloinkin on. Tauno Paavilainen oli muutenkin vähän huimapää. Hän ratsasti hevosella seisoen hevosen selässä ja ajoi veräjistä yli. Hänestä tuli kova hevosmies ja todellinen ravimies. Hänellä on vieläkin hevosia. Tämä kiikku ja ne muut muistelmat kutsuivat meitä jäljelle jääneitä, kun sota vei meitä poilåa Kalvitsasta ja Mailalasta kymmenkunta 1920 - 1926 syntyneitä. Myöskin tämä edellä mainittu Toivo Paavilainen kaatui sodassa. 161

Hevosurheilua 1950-luvulta Kalvicsassa, kuvassa Aimo Kiukas.

Juttua Kalvitsan tilasta

Aimo Kiukas

Aimo Kiukas tuli kotivävyksi Kalvitsan tilalle vuonna 1950. Tila siirtyi Heli ja Aimo Kiukkaan omistukseen oston kautta. Talossa oli peltoa laidunmaitten kanssa 25 ha, kauttaaltaan pahasti kivisiä. Kivenraivaus aloitettiin omalla traktorilla sekä myöhemmin vierailla koneilla. 10 vuoden kuluttua pellot olivat pintasileitä, kivettömiksi ne eivät tule kaikki koskaan, koska pohjasta nousee aina uusia kiviä. Tilan navetta uusittiin v. 1957. Asuinrakennus oli peruskorjattu v. 1946. V. 1973 kunnostettiin asuinrakennuksen yläkerran huoneet, WC ja suihkut. Rehutomi tehtiin 1970 ja entinen purettiin. Sikala ja hevostalli yhdistettiin mullinavetaksi. Viljankuivaus muutettiin koneelliseksi 1959. Tilalle ostettiin Näppärä-merkkinen viljankuivaaja. Puimurilla puitiin viljaa ensi kerran 1958. "Työtä tein ja kaikki , koko talon väli olivat hyviä työn tekijöitä. Kerran eräs naapuri kysyi, että nukutko sinä ollenkaan, kun illalla 23.00 silppurin ääni kuului pellolta ja aamulla klo 4.30 taaS kuului silppurin ääni. Samoin, että siihen väliin jää monta tuntia. Näin kehuin itseäni. Vaan tulihan todettua." Sodan jälkeen kaikki ihmiset olivat kovia maatyömiehiä, koska ruoka oli hankittava jokaisen itsensä. Lehmiä oli joka torpassa, 1 - 2 lehmää melkein kaikilla. 162

Myös lampaita ja sianporsaita oli. Kauppiailla ja rautatievirkailijoillakin oli eläimiä. He keräsivät rehuja radanvarrelta käsin ja viikatteella niittämällä. Lehtikerppuja kerättiin lampaille. Näin elämä sujui hyvin ja nälkä katosi.

Kummitusjuttuja Kalvitsan tilalta Aimo Kiukas Kalvitsan tilallakin on joskus kummitellut. Einari Kovanen jutteli minulle: "Olin eräänä syysiltana puhdistamassa öljymoottoria riihelJä ja kuulin jonkun tulevan moottorihuoneeseen. Olin selin ja luulin emännän tulleen ovelle. Sanoin sinne katsomatta, että tulitkos pyytämään minua syömään ja hetken kuluttua toistin kysymyksen, edelJeen selin oveen. Vastausta ei kuulunut, joiJoin käännyin katsomaan, mutta ketään ei näkynyt. Hyppäsin siitä katsomaan - ei näkynyt ketään. Jatkoin työtäni, mutta tämä toistui vielä kaksi kertaa. Silloin jätin työni, otin !yhdyn käteeni ja menin sisälle tupaan. Kaikki talon ihmiset olivat sisällä eikä kukaan ollut käynyt riihellä. Kuivatessani viljoja vanhassa riihessä kuulin samoja ilmiöitä monesti, mutta kun en ole vaJjoja pelännyt, en noihin enempää huomiota kiinnittänyt. "

Heli kertoi kerran, että hän meni pimeänä iltana huoneeseen, jossa nukkui tyttäreni kaksivuotias poika. Oltuaan hänen vieressään jonkun aikaa hän nosti peittoa pojan päälle, silloin joku tarttui häntä käteen. Heli laittoi heti valot, mutta ketään ei näkynyt. Sammutettuaan valot jonkun ajan perästä hän ojensi taas kättään pojan yli ja taaS käteen tartuttiin. Muistan, kun Heli tuli ja herätti minut

163

(nukuin toisessa huoneessa) ja kysyi mikä voi olla sellainen ilmiö, jota ei voi sanoin selittää. Leena-tyttäreni kertoi kuulleensa rappukäytävästä huutoa: "Tule pois!" Kuuntelin, sama toistui uudelleen. Menin katsomaan ja kaikki oli hiljaista. Kaikki nukkuivat. Olin kerran ottamassa navetan vintistä rehuja lehmille, kun puimalasta kuului hevosen jalkojen kopinaa. Ajattelin, että kukahan otti hevosen taJlista ja menin katsomaan. Ketään ei näkynyt puimalassa eikä ulkona. Menin uteliaisuuttani talliin, jossa oli silloin vielä kaksi hevosta. Molemmat seisoivat tallissa. Ajattelin, että vanhat talon hengettäret kummittelevat.

Kummittelua Raamin korvessa Aimo Kiukas Raamin korvessa oli Otto Väisäsen talo, joka tuhoutui tulipalossa jokus 1960luvulla. Siellä on todella kummitellut, kertoi Einari Kovaneo ja Hilja Jämsä. Silloin h.'11n Iisakki Jämsä omisti (tai oli vuokralaisena) tapahtui kummia. Aamulla kummitus laittoi tuvan hellaan tulen ja kaikki näkivät veden kiehuvan ja tulen palavan heilassa. Talon väki meni navettaan, niin siellä kummitus pudotteli vintistä lehmille rehuja. Kerran syyspimeällä se oli keittänyt pelolla kiviraunion päällä vettä. Isäntä oli tullut kutsumaan toisetkin katsomaan , niin toisetkin vielä näkivät kuinka tuli välkkyi ja vesi höyrysi. Talo oli jo silloin Otto Väisäsen omistuksessa ja hän kenoi sen minulle. Otto Kantanen kertoi minulle olleensa kylässä samassa talossa. Kun he tulivat isännän kanssa ovesta ulos, niin he näkivät heinäladolla kaksi naista laittamassa heiniä isoon va.ld<aan. Hän epäili, että Sallisen Manta olisi tullut talon emännän kanssa laittamaan heiniä vakkaan lehmille tuotavaksi, johon isäntä oli sanonut, että niinpä on tainnut tulla kylään. Hetken perästä nämä katsomamme naiset menivät sinne heinälatoon sisälle. Samassa talon emäntä tuli sisäitä siihen rapuilJe, missä olimme. Hivenen säpsähdimme ja isäntä kertoi sen, mitä olimme juuri nähneet. Emäntä sanoi, että sehän on tavallista. että kummitus meillä auttelee töissä. Yhtenä päivänäkin, kun olin jättänyt j uomaämpärit vasikoille ja h.'11n menin uudelleen navetalle, niin ämpäri! oli nostettu keskellä navettaa olevalle sankojenpitolavalle. Ketään muita ihmisiä ei ollut silloin kotona, kuin emäntä. Samainen Otto ja Hiski Kantanen juttelivat minulle kerran tukkikasalla. Sanoivat olleensa kotona peltotöissä ja näkivät lammen takana polulla kolme ihmistä. Jonkun ajan kuluttua heidän luokseen tuli yllä mainittu Väisäsen emäntä yksin. Tiedusteluun , keitä olivat ne, jotka tulivat hänen kanssaan samaa polkua, hän sanoi, ettei mukana ollut ketään. Miten tämä on ymmärrettävissä, kun kaksi miestä näkee varmasti ja sitten ei mitään olekaan. Muuta ei voi sanoa, kuin että henkimaailma on olemassa.

164

Kulkijoita ja kommelluksia Ahti Hämäläinen Kulkumiehiä ja myös naisiakin on ollut Kalvitsan seudullakin aina 1940-luvun lopulle asti. Varsinkin 1930-luvun pulavuosina oli kulkumiehiä, jotka tekivät ruokansa korvaukseksi pieniä palveluksia taloissa ja jatkoivat vaellustaan, mutta oli myös kulkijoita, joilla oli oma reviirinsä Kalvitsassa ja lähiympäristössä. Heillä ei ollut vakituista asuntoa, vaan he tekivät erilaisia askareita ruokansa ja asuntonsa korvaukseksi. Jotkut saattoivat asua samassa talossa useita viikkojakin riippuen talon työtarpeesta. Sitten oli myös paikkakunnan asukkaissakin ihmisiä, joilla oli omalaatuisia kujeita, kommelluksia, jopa taikuuttakin. Kerrottakoon tässä näistä muutamista kulkijoista ja kommelluksista. Oli eräs kulkumies 1940-luvun aikoihin, joka ei vaikuttanut kovinkaan pitkää aikaa Kalvitsan seudulla ja jolla ei muuta nimeä tiedetty kuin "Joutojussi" tai "Juonio Jussi". Hän oli tumma, pitkähkö, laiha mies ja hän oli tosi laiska, hän ei viitsinyt taloissa tehdä ruokansa korvaukseksi edes mitään työtäkään.

Kerran Jussi tuli kahta veljestä vastaan silloisen Varjuksen talon kohdalla ja Jussi oitis veljeksille tarinoimaan. Hänellä oli tapana vastata omaan puheeseensa, joten puhe kävi näin: "On siinä iso talo, on se. Voep siinä olla ruokookii. On siinä. Antaakohan nuo Jussilie syyvä. Antaa ne". Näin sanottuaan Jussi läksi maantieltä pihan poikki tupaan veljeksien ennättämättä vastata Jussin puheisiin mitään. Kerran Jussi oli Kalvitsan asemalla Työväen osuuskaupassa ja kaupassa oli kauppiaan lisäksi pari asiakasta. Jussi katseli siinä tiskin takana hyllyl1ä olevia sen

165

ajan suuvesiä, joita oli "Eudegologne" ja lllodin. Kauppiaan jouduttua hakemaan maka.siinista ( = ulkovarasto), jotain tavaraa asiakkaalle, niin Jussi kiiruhti tiskin taakse, ja otti Illodin puilon , avasi sen ja joi noin puolet pullon sisällyksestä, pani sitten korkin kiinni ja laittoi pullon paikalleen hyllyyn eikä ilme värähtänyt hänen kasvoillaan kauppiaan saavuttua sisälle, eikä kumpikaan asiakkaista maininnut kauppiaalle tästä Jussin tempusta. Jussi hävisi Kalvitsan maisemista noin 1941 1942-vuosina, ei ole tietoa minne. Myös tilapäisasukas taloissa oli tinurina toiminut "Retukan Herkko" kirkonkirjoissa Herman Kuuva. Hänen pääammattinsa oli astioitten tinaus, jota olikin 1950-luvuile asti melkoisesti, esimerkiksi kahvipannu oli kuparia ja ne täytyi pitää sisältä hyvin tinattuna, että vältyttiin k'Uparimyrk')'tykseltä. Myös separaattori. jolla separoitiin kerma maidosta erilleen, kaipasi astioilleen aika ajoin tinausta astioit· ten ruostumisen välttämiseksi. Herman suoritti tinaustyöt saunoissa. Hänellä oli spriikuumennin, jolla hän kuumensi tinan ja tinattavat astiat, spriitä (tenuua) jota "Herkko" tarvitsi tinauksessa oli annettava talosta, missä hän oli tinaamassa. "Tenttua·· kuluikin runsaasti. koska "Herkko" käynnisti myös itseään "tentun" voimalla. Yksi Kaiviisan seudulla pitkään vaikuttanut omalaatuinen oli monella nimellä tunnettu naisihminen, jota nimitettiin "Iso Manta, Pitkä Manta. Pässi Manta". Hänellä ei myöskään ollut vakituista asuinpaikkaa, vaan hän asui taloissa missä aina oli mitä erilaisimmissa taloustöissä. "Pässi Mantan" nimen hän oli saanut 1930-luvulla, kun hänellä oli oma pässi, jota hän talutti mukanaan. kun vaihtoi työpaikkaa taloissa. "Iso Mantan" nimen hän oli saanut suuren kokonsa vuoksi. Manta Nykänen, joka hänen oikea nimensä oli , oli vanhapiika, kuten ennen yksinäisiä vanhempia naisihmisiä nimitettiin, ei istunut vahingossakaan sellaiselle penkille taloissa missä miehet istuivat. Paljonhan Manta tienpäällä oli eläessäänkin ja niin 1950-luvun vaihteessa Mantankin taivallus päättyi Hulkonmäellä maantielle. Sen ajan köyhän ja yksinäisen ihmisen kohtaloa kuvaa sekin, että hänen ruumisarkkunsakin tuotiin Mikkelistä Kaiviisaan linja-auton katolla. Viran kylällä vaikutti aikanaan varsinainen Amerikan kävijä "Humu" Kusti Hämäläinen. Hän oli tehnyt kaksikin Amerikan reissua viipyen siellä useita vuosia. Kustiinkin oli näillä reissuilla tamunut joitakin amerikkalaismaliisia sanoja, jota hän usein puheissaan toisteli. Kerrankin Tissarin talossa oli hartaustilaisuus, jossa pappi saarnasi. Papin lopetettua saamansa, Kusti meni papin eteen ja alkoi kiitellä pappia sanoen: "Taijat olla oikee hengenmies, kun noin tosissaan runnoot (runnoominen tarkoirti työntekoa). Kusti ajoi joskus polkupyörällä kauppareissulla Kalvitsassa ja hänellä oli miesten polkupyörä. Hän ei muuten päässyt pyörän päälle eikä osannut lähteä liikkeelle kuin, että jos ei ollut muuta koroketta, niin hän etsi 20 - 30 cm korkean kiven, jonka päältä hän pääsi liikkeelle. ja kivihän jäi sitten tielle. "Noki Herkko" Paavilainen oli myös yksi Kalvitsan seudulla vaikuttanut omalaatuinen persoona. Hänellä oli oma asunto Hietajärven rannan läheisyydessä. Hän

166

teki "nokisutarin" työtä Kalvitsan ja lähiympäristön talouksissa. Hän oli pienikokoinen ja liekö tummuus johtunut hänen työn laadustaan vai oliko se perinnöllistä, mutta hän oli myös ennustaja ja taikojen tekijä. Oliko Hermannin taikuudella tehoa vai oliko sattuma tässä seuraavassa tapauksessa.

"Noki Herkko" oli Jussi Tarkiaisessa nuohoustyössä, kun "Räsyn KaJJe", Kalle Vaxjus, joka oli kylän niin sanottu koiranleuka kiusasi Hermannia, ja tästä Hermanni suuttui ja alkoi taikoa hypäten pystyyn käsilleen ja kävellen tuvan lattialla käsillään ja koko ajan Joitsuja lukien, ja on kerrottu, että hänen tukkansakin oli pystyssä kuin siilin selkäpiit. Taiottuaan aikansa hän viimein sanoi: "Tulee aika vielä, että Varis vetää siipeään", tarkoittaen Kallea, ja niin kävi, että muutaman vuoden päästä Kalle Vaxjus alkoi ontua ja veti "siipeään" hautaan asti. Eräs nähtävästi avoparina ollut pari oli "Sakarin Maikko" ja "Juoso Rosikainen". Onko nimet aitoja vai lisänimiä, ei ole tietoa. Tämä pari kiersi talosta taloon. Nähtävästi he eivät olleet ihan siisteimpiä asusteistaan eikä elintavoiltaan, koska he itsekin halusivat yöpyä mieluummin talojen saunoissa. MoiJalassa Rossin talossa asui vanhapoika Taneli Häkkinen, hänestä tuli kylän kuuluisuus sota-aikana, kun hän teki mustapörssin kauppaa. Hän oli isokokoinen, tanakka mies ja hänellä oli sarkakankaasta tehty takki useimmiten päällä. Täällä takin sisällä oli voita, lihaa ja milloin mitäkin elintarvikkeita, joita hän sitten salaa myi ostajille. Kerran kesällä sattui vakuutusasiamies tulemaan Rossiin ruokaperräisten aikaan, jolloin miehet loikoivat pihanurmella. Tanelin istuskellessa rappukivellä va.kuu167

tusasiamies, joka ei tuntenut talonväkeä, meni Tanelin luo kysyen häneltä: "Tekös se olette isäntä?" Johon Taneli murahti vastauksen: "Minäkö isäntä. tuollahan se kurttu on nurmella". Isäntä oli laihahko mies. Toinen MoiJalassa Taulumäellä asunut vanhapoika oli Ville Nykänen, jota myös "Pumppu Villeksi" sanottiin kai ammattinsa vuoksi, sillä hän teki puusta kaivoihin käsikäyttöisiä vesipumppuja. Vesipumpun teko olikin tarkkaa työtä, koska reikä, joka oli noin 3 - 4 tuumaa, kaivettiin käsikäyttöisellä kairaHa tukkiin, joka saattoi olla useita metriä pitkä riippuen kaivon syvyydestä. Kairaus täytyi osata tehdä aivan suoraan, ettei pumppupuu mennyt pilalle, vaan reikä tuli tukin toiseen päähän. Sen jälkeen tehtiin pumppuun puusta mäntä ja mäntään rautainen varsi, joka yhdistettiin pumpun vipuvaneen ja näin pumppaamaila saatiin vettä kaivosta. Oli Villellä muutakin sivuammattia, kuten kellojen kmjaus, kerrotaankin niin, että Ville kun kellon korjasi, jäi kellon osia korjauksen jälkeen kourallinen tähteeksi, mutta kuitenkin kello kävi. Kerran Ville osti moottoripyörän ja hän ei ollur tietoinen, miten pyörä pysäytetään. Niinpä hän läksi pyörää kokeilemaan. mutta hän ei muutoin osannut pyörää seisauttaa, niin hän ajoi päin seinää. Onneksi vauhti oli niin hiljainen , ettei Villelle eikä pyörälle tullut suurempia vaurioita ja seisahtuihan pyörä.kin tällä tavalla. Myös Heikki Halonen oli mies, jolla oli monia omia vitsejä ja sutkauksia. joita hän teki muiden, mutta myös omaksi ilokseen. Sodan jälkeen, jolloin viinapulloissa käytettiin kierteillä varusLettuja puukorkkeja, kun muusta korkkiaineesta oli pulaa, oli Heikkikin varustanut tällaisen puilon mukaansa kauppareissulleen Kalvitsan asemalle, hänellä kun ei ollut sinä päivänä kiirettä KaJviisasta pois. Niinpä hän aina tutun nähdessään otti pullon repustaan ja valitti. että kun nämä puukork.it vuotaa ja niinhän siinä iltapäivällä kävi. että pullo oli vuotanut tyhjäksi, mutta niin oli Heikin jalatklo mennyt veltoiksi hänen pääsemättä tienpenkalta minnekään. No, naapuri vei Heikin hevoskyydillä kotiinsa. Toinen tapaus oli, J..:un Manta Hämäläinen tuli suolta lakanpoimintamatkalta pois, niin Heikki tuli metsäpolulla Mantaa vastaan suolle päin käsissään tuohinen, joka oli puolillaan lakkoja, niin Manta kysyi Heikiltä: "Mitäs sinä suolle päin lakkoja viet" , jolloin Heikki vastasi: "No. kun tämä jäi eilen vajaaksi, niin minä käyn sen tänään täyttämässä". Heikki tapasi liukkaiden kelien aikaan sanoa: "Rupesin tuossa kaatumaan niin minä heittiin pitkälleni niin ei siinä käynyt kuinkaan". Kalle Varjus, alias "Räsyn Kalle", oli mies, jolta ei pienet kujeet eikä tarinat ehtyneet koskaan, muun muassa hänellä oli seuraavanlaisia kepposia, kun naapurin tyttölöille tuli sunnuntaisin poikakavereita, niin he veivät pojat kamariin, että saisivat olla kavereiden kanssa rauhassa, niin Kalle, joka tiesi missä nuoret oli, meni aina kiusallaan kamariin häiritsemään nuorten J..."Uhertelua. Kalle suoritti myös kylällä parturin työtä. Kerrankin Selim Tarkiainen meni tukkaansa 1eikkauttamaan Kallelle, Kalle kysyik.in Selimiltä, että leikataanko puolipäätä vai J..."Uliksi, johon poika vastasi, että puolipäätä tarkoittaen, kuten sanonta silloin oli, että tukka lyhennetään laidoilta. Kalle leikkasi toisen puolen päätä kuliksi hiuksista ja laittoi pojan kotiinsa. Pitihän Selimin sitten tulla takaisin 168

ja Jeikkuuttaa toinenkin puoli päästä hiuksista puhtaaksi ja taisihan siitä tempusta Kallekin saada moitteita. 1944 kesällä joutui Kallekin Haukivuoren sahan autolla, jota hän silloin ajoi, evakoimaan KaijaJaa sodan jaloista. Niinpä hän kerran heinäkuun alkupuolella ajoi tällä kuonna-autolla veljensä Niilo Vcujuksen talon pihaan kuormanaan musta kani ohjaamon istuimen takana ja näin Kalle lausumaan: "Näin tämänkin raukan Viipurin kadulla, niin otin kiinni ja toin rauhallisimmille ruokamaille." Ja niin hän siitä lähti hakemaan uutta evakkokuormaa. Mausteet oli melko tuntemattomia maaseudun ruokapöydissä aina 1940-luvun sotavuosiin asti. Joissakin talouksissa käytettiin jo liharuokien kanssa voimakkaan makuista sinappia ja siitä tuli sinapin mausta tuntemanomille kommelluksia niin kuin kävi kivinavetan tekijä Albin Väisäselle, hän oli Juhan (Jussi) Tarkiaiselle kivinavetan teossa 1930-luvulla. Tarkiaisen naisväellä oli jo silloin sinappia ruokapöydässä. ruokailussa Albinille tuli sinapin suhteen erehdys, jonka hän kenoi näin: "Toiset ne nipsi ja nipsi siitä purk.ista, niin minä tuumasin, että otanpahan vähän rompakammin ja panin lusikallisen suuhun, niin suutal)an se poltti, minä kakasin sinapin kouraan ja paiskasin pöydän alle, niin eikös siellä ollut kissa, joka hyökkäsi sinappiin kiinni. mutta poltti se kissankin suuta. kun kissa parkasi, että: "Oe voe" , ja hyppäsi hellan pankolle käpälillään suutaan pyyhkimään ... Toinen tapaus sinapin suhteen oli, kun monet maalta kaupunkiin matkalla käyneet toivat omat eväät mukanaan ja kävivät kahvila-baareissa ottamassa hernekeiton eväittensä lisäksi, näin tuli myös Reino Reponenkin. Hän meni OsuJan alakerran (nyk. Cumulus) baariin, tilasi hernekeiton ja tarjoilija toi hernekeiton ja voimakkaan mak-uisen täyden sinappilasin pöytään. Reino söi hernekeiton ja samoin tyhjensi sinappilasin. Kyllä hän sitten kotonaan valitti, että kyllä siinä lasissa oli väkevää ainetta, mutta söin minä pöydän tyhjäksi. {Lapsena oli opetettu. että pöytruin tuodut oli kaikki syötävä.)

Pontikankeitto

Ahti Hämäläinen

Pontikankeittoa, niin sanottua salapolttoa, lienee hcujoitettu Kalvitsan seudullakin niin kauan kun on ollut asutustakin. Kerrotaan kuitenkin, että 1900-Juvun alkupuolella tuli Kangasniemeltä mies nimellään Jere, Iuultavasri Jeremias Puikkonen , joka oli varsinainen ammattimies viinankeitossa. Ehkäpä hän toi paikkakunnalle paremmat tiedot ja taidot tähän salapolttoon. sillä hänen valmistamaansa ainetta sanottiin aikanaan "Jerenkullaksi". Viinankeitto. joka silloin valmistettiin viljasta tapaluui pääpiirtein seuraavasti. Viljan hapatus kesti noin l - 2 viikkoon riippuen paikan lämpötilasta, sen jälkeen laitettiin hapatus keittopannuun. jonka keskikoko oli noin 50 - 60 litraa. Oli isompia ja myös pienempiä keittopannuja riippuen tehtaan koosta. Tämän keittopannun hatusta lähti yksi tai kaksi putkea, joista ensimmäisellä keittokerralla ruli ainetta, jota nimitettiin "si.lmnaksi". Hätäisimmät juomaveikot joivat jo tätä 169

vähemmän miellyttävän makuista ainetta. Tämä sikuna keitettiin sitten uudestaan, jolloin alkoi tulla oikeata ainetta. Varsinkin ne ensimmäiset tipat olivat prosemeiltaan lähes spriin luokkaa, tulen sääteleminen pannun alla oli varsin huolellista hommaa. Tuli ei saanut olla liian voimakasta eikä sammua, muutoin keitos meni pilalle. Sota-aikana, jolloin viljasta oli pulaa kerrottiin, että eräät myyntiin keittäneet tehtailija! olisivat keittäneet ainetta jopa ihmisten ulosteistakin. 1950-luvulla, kun sokeria alettiin saada kaupoista, alkoivat tehtailija! valmistaa pontikkaa sokerista, joka oli valmistustavaltaan pienitöisempää kuin viljasta valmistettu viina vaan 1-.:yllä viljasta tehty pontikka oli parempaa kuin sokerista keitetty. Viljaviinan aitouden ja hyvän laadun tiesi, kun ravisti pulloa, niin aine välähteli harakansulan väreissä kuten ennen sanottiin. Mainittakoon vielä. että viljasta valmistetun viinan jäännös niin sanottu "mäski" käytettiin usein eläinten rehuksi. Viinan keittopaikat oli ennen metsissä, jossa oli jonkinlainen vesipaikka lähellä. Usein se oli joku suo-oja, eikä se vesi aina ollut kovinkaan puhdasta, jos ei ollut keittovälineetkään. Tehdas laitettiin mahdollisimman salaiseen paikkaan, usein soiden keskellä oleville kangaskumpareille, jossa ei marjastajat eikä metsästäjät liikkuneet. Keittohommat tehtiin yleensä yöaikaan, jolloin ei tulen ja savun vuoksi ollut niin suurta ilmitulonvaaraa. Kyllä tehtailijoillakin oli moniakin keinoja ilmitulon estämiseksi niin kuin erääHäkin ammatinharjoittajalla, joka ympäröi tehdasalueensa ompelulangallaja jos hän havaitsi ompelulangan katkenneeksi , hän tiesi jonkun alueella käyneen ja osasi olla varuillaan. Ahkerin viinankeittäjä seutukunnallamme lienee ollut 1960-luvulle asti vaik-uttanut Toivo Häkkinen, jota myös "pontikka Topiksi" sanottiin. Hän kävi useamman kerran va.nkilassakin sovittamassa keittotaitojaan. Kerrankin poliisit epäilivät Toivoa viinankeitosta ja tulivat kuulustelemaan, jolloin hän puolusteli itseään kuulustelijoille näin: "Enhän minä enää. kun tuo savukin käy niin silmiin". Mutta niin vain kävi, että virkavalta löysi ainetta ja taas tuli Topilie linnanreissu. Viinankeitto, kuten edellä mainittiin, oli tarkkaa ja huolellista työtä ja jos kävi niin, että keitos epäonnistui, niin jotkut, kuten Kalevi Paavilainenkin, paransivat pontikan makua myrkyllisellä lipeäkivellä. Onneksi hänen myymänsä aine sattui asiantuntijoille, joten pahempaa vahinkoa ei sattunut. Pontikkaa keittelivät monet etupäässä omaan käyttöönsä. Näitä olivat esimerkiksi Heikki Jääskeläinen, Veli Hämäläinen kavereineen ja joitakin muitakin paikkakunnan miehiä, jotka silloin tällöin keittelivät omaan käyttöönsä. Myyntiä varten valmistivat viinaa monetkin miehet ennen sotia. Sodan jälkeisinä aikoina keittivät myyntiin muun muassa edellä mainittu Toivo Häkkisen lisäksi

170

Hietajärven rannan läheisyydessä asunut Otto Väisänen. Savorannalla valmisteli viinaa Hannes Lauliainen kumppaniensa kera, myös Viralla tehtaili "Vävy Lassi~ oikeata kunnon ainetta. Nevain takana oli Pulkkisen veljeksillä oma laitoksensa. Kyllähän virkavalta tiesi, että pantikkaa tiputettiin korpien kätköistä ja teki ratsioita ja etsiskeli tehtaita silloin tällöin onnistuenkin saamaan keittäjiä kiinni, mutta oli keittäjilläkin ja heidän perheillään omat salaamiskeinonsa, kuten seuraava tapaus osoittaa. Viran kylällä oli eräs mies yön aikaan metsässä keittänyt viinaa ja koska oli väsynyt yön ajan puuhailuistaan, jätti viina-astian, joka oli maitopystö, pihalle ja meni nukkumaan ja poliisit, olisivatko saaneet jostain vihiä miehen hommista, tulivat aamulla seitsemän aikaan taloon etsimään pontikkaa. Emäntä, joka oli aamulypsyllä huomasi poliisien tulon, niin hän kaatoi lypsysankon sisällyksen maitoa tähän pontikka-astiaan poliisien nähden. No eihän poliisit arvanneet tätä astiaa tutkia, eikä pantikkaa muualtakaan löytynyt eikä viinaakaan hukkaan mennyt, koska tuoremaito oli mitä parhainta pantikan "lantrausainetta". Haukivuorella oli myös poliisi "Jallu", jonka nimismies laittoi aina silloin tällöin Tuliniemen sydänmaille pantikkatehtaita etsimään. Niin "Jallu" läksi aina aamuisin polkupyörällä etsinkoreissulle, siihen aikaan ei poliisilla muuta kulkuvälinettä ollut ja ei Tuliniemeen ollut kunnon tietäkään. No, iltapäivällä joskus myöhään illallakin "Jallu" tuli takaisin ja monesti niin väsyneenä, että polkupyörä piti taluttaa, kun ei ajamaan pystynyt, mutta viinatehtaita vain ei löytynyt. Tekniikan ja laitteiden modemisoituessa on pontikan keinokin viety metsistä asutustaajamiin. Luultavasti ei Kalvitsan seudun metsissä viinaa ole tiputettu 1970-luvun alun jälkeen vaan sitä on tuotu tänne jopa Helsingistä asti.

171

SOTA-AIKA Suojeluskunta Lotat Sotavangit

172

Suojeluskunta

Leo Suvikallio

Kalvitsassa on toiminut suojeluskunnan kyläosasto. Kyläosasto on tomunut Mikkelin pitäjän alaisena. Osaston on käynyt perustamassa paikallispäällikkö Ryynänen ehkä 1920 - 1925 välillä. Perustajajäseniä ovat olleet Taavi Himanen, Antti Häkkinen, Topias Pulkkinen, Otto Hämäläinen ja joitakin muita joiden nimet ei ole tiedossa. Vetäjinä ovat olleet Taavi Himanen, B. Reponen, Eino Avelin. Alkuaikoina on ollut toimintaa Kalvitsassakin. Ampumarata on sijainnut Rauhalan maalla, jossa on pidetty har-joituksia. Oppitunnit ja muu toiminta ovat olleet Kalvitsan koululla. Myöhempinä vuosina toiminta oli suurimmaksi osaksi Mikkelissä. Vahvuus vaihteli vuosien mukana 10 - 25 mieheen. Harrastuksina oli hiihto mieskohtaisena sekä joukkueena. Saavutukset ovat olleet kohtalaisen hyviä, palkintojak:in on tullut. Muuta toimintaa on ollut lottien kanssa yhdessä. Sota-aikana miehet olivat armeijassa ja suurin osa rintamalla. Kyläosasto loppui yleiseen suojeluskunnan lakkauttamiseen.

lotat Suojeluskuntajärjestön rinnalle kehittyi Suomessa 1920-luvulla Lotta-Svärd järjestö naisten vapaaehtoisen maanpuolustustyön organisaatioksi. Suojeluskunnista ja Lottajärjestöstä muodostui 1920-ja 1930-luvuilla tärkeä toimintamuoto myöskin maaseutupaikkakunnilla. Niinpä Kalvitsan kylälläkin Mikkelin maalaiskunnassa 173

aloitti Lotta-Svärd -yhdistys toimintansa 1930-luvun loppupuolella. Kalvitsan kyläosaston lottiin kuului n. 40 jäsentä. Heidän työ- ja harrastussarkansa oli varsin laaja. Ompeluseuratoiminta oli vilkasta. Sodan aikana 1940-luvun alkuvuosina !otat kokoontuivat vähintäänkin kerran kuukaudessa ompeluiltoihinsa mm. neolomaan rintamalla oleville lämpimiä sukkia ja käsineitä. Useat !otat olivt myös työtehtävissä kyläosaston oman kylän ulkopuolella. Heitä oli komennuksella läheisessä sotasairaalassa tai rnuonitustehtävissä. Kyläosaston lottien työpanos ilmavalvontakeskus toimi Kalvitsan ja Hiirolan välissä sijaitsevalla Mankolanmäellä ja siellä myös Kalvitsan !otat osallistuivat ilmavalvontatehtäviin. Paikkakunnan !otat yhdessä suojeluskuntalaisten kanssa järjestivät myös isänmaal· Iisia juhlia koululla. Juhlien tarjoilusta ja juhlapaikan korisielusta huolehtivat !otat. Lotat harrastivat säännöllisesti mm. hiihtoa ja kävelyä, jotta oma kunto säilyisi sitähän tarVittiin erilaisissa työtehtävissä. Hiihto- ja kävelysuoritukset merkittiin tarkoin ylös suoritusvihkoon jokaisen osalta. Sodan päätyttyä Lotta-Svärd -järjestö lakkautettiin. (Aktiivisesti Kalvitsan Lotta-Svärd -kyläosastossa toimivat mm. Sylvi Halinen. Linda Heiskanen, Helvi Hyvärinen, Toini Henriksson, Hilma Kovanen, AiniLiisa Närhi, Ida Pylkkänen. Aili Sikanen, Ta.ina Suvikallio, Elma Valkoneo ym.)

Sotavangit

Ahti Hämäläinen

Sodan aikana, kun työikäinen miestyövoima oli suurimmaksi osaksi Suomen armeijan palveluksessa siellä jossakin rintamalla, alettiin pitämään venäläisiä sotavankeja siviilitöissä. Niinpä Kalvitsan seudullekin tuotiin sotavankeja töihin syysviljojen korjuuseen ja perunannostoon. Jo syksyllä 1941 heidät laitettiin asumaan Viralle Kalle Reinikaisen riiheen. Heitä oli \...-ymmenkunta miestä. Heillä oli venäläiset sotilasvaatteet yllään, joillakin vangeilla oli komea vihreänpunainen koppalakki päässään. Näitä vankeja oli vartioimassa kiväärin kanssa 15 - 16-· vuotiaita nuorukaisia mm. Matti ja Paavo Varjus, Olavi Tuovinen, Jalmari Suhonen. Nämä vangit vietiin perunannoston jälkeen takaisin vanki leirille. Talven tullessa 1941 tuotiin sotavankeja jälleen halkojen lastaukseen Kalvitsan asemalla. Heidät majoitettiin asumaan Suomelan tilan omistamaan Hulkonmäen riiheen. Näille vangeille ei ollut vartiomiehiä, eikä heistä kukaan yrittänytkään paeta. Näitälån vankeja oli noin 10 miestä. Heillä oli oma mies vuorotellen lämmittämässä riihtä päivisin, kun toiset vangit olivat lastaustyössä Kalvitsan asemalla. Keittäjänä oli Hulkonmäellä asunut suutari Erkin vaimo Hilja Suhonen. Ruoka oli aina samanlaista hevosenlihasta keitettyä perunakeittoaja pala leipää, ruokajuomana kirkas Hulkonmäen kaivon vesi. Näillä vangeilla oli sunnuntait vapaat, koska rautatievaunuja ei tuotu sunnuntaisin lastattavaksi. Ollessani silloin 14-vuotias olin isäni Aapeli Hämäläisen kanssa halon lastauksessa Kalvitsaan asemalla. Menimme aamuisin kävellen noin klo 7 aikaan lastaustyöhön. Seuraamme liittyi Hulkonmäeltä, joka sijaitsi noin 2 km:n 174

päässä Kalvitsan asemalta, sotavankijoukko. Heitä oli tavallisia kalvitsalaisia hevosmiehiä johtamassa, koska he suorittivat lastauk.sen hevosten vedättämänä.

Sotavangit olivat kovia laulamaan oman maansa surumielisiä lauluja. Laulu alkoi heti, kun he Hulkonmäen riihestä astuivat ulos ja kun lähdettiin taivaltamaan kohti Kalvitsan asemaa. Se oli jotenkin juhlallista ja mieliinpainuvaa, kun noin kymmenkunta vankia taivalsi vangeille määrättyyn pakkotyöhön ja kuitenkin he pystyivät laulamaan kotimaansa lauluja. He olivat hyvin avuJiaita., kun isäni kanssa vedimme keikalla halkoja vaunuun, nlin silloin kun heillä oli vähänkin vapaata, he tulivat auttamaan meitä. Usein isäni antoik:in heille tästä auttamisesta leipäkannikan palkkioksi. Leipäkin piti antaa heille salaa, koska vangeille ei saanut lain mukaan antaa mitään ruokatavaraa ja silloinen Vapon työnjohtaja Hamonen olikin turhan tärkeä, että hän saattoi ottaa vangille annetun leipäkannikan pois jos vain tämän havaitsi.

Sotavankeja Viralla 1941. Vartijoina Paavo Varjus ja Olavi Tuovinen. Sota-aikaan ei Kalvitsankaan nuorilla ollut huvi- eikä kokoontumispaikkoja. Korttipeli oli usein ainoa ajanviete. Niinpä usein talvisaikaan sunnuntai-iltaisin kokoonnuimme Hulkonmäelle riihelle pelaamaan korttia. Olipa vangeissakin joku, joka tuli mukaamme korttipeliin. Nuoria poikia meitä oli usein mukana mm. Va.rjuksen Matti ja Paavo, Eero Jakonen, Eino Moilanen, Jalmari Suhonen, Snellmanin Matti ja Sulo sekä Suomelan tilan maatyömies Antti Romanov. Antti olikin innokas kortinpelaaja. Hän myös osasi Venäjän kieltä ja oli tulkkina meille vankien kanssa tarinoidessa. Vangit nukkuivat riihen lattialle levitetyillä oljilJa, jotka oli levitetty seinävieriin. Sotilasmantteli oli päänalusena, peittoja heillä ei ollut. Tätä vankien tekemää lastaustyötä suoritettiin vain vuosina 1941 - 1942, 175

jonka jälkeen vangit vtewn lakaisin vankileirille. Sotatilan jatk-uessa tuotiin vankeja 1943 jälleen maatiloille maataloustyöläisiksi. He olivat useimmat suomenkielen taitoisia. Vankeja oli töissä ainakin seuraavilla tiloilla: Kalle Kinnusella. Antti Häkkisellä, Einar Kova- sella. KaipoJassa Toivo Häkkisellä oli vanki, jolla oli suomalainen etunimi Heikki. Samoin Suomelan tilalla oli sujuvasti suomea puhuva vanki Reino Makara. Hän olikin tyttöjen mieleinen kaveri, kun oli luonteeltaan vilkas karjalainen. Varjuksen tilalla oli töissä inkeriläisperhe, anoppi nimeltään Madilta ja miniä Anna Virkk-unen, jolla oli kaksi poikaa noin 8 - 12 vuoden ikäisiä. Näillä vangeilla oli silloiseen aikaan nähden kohtalaiset olot, oli vapaampaa l.:uin vankileirillä. Työpalkkana ei kyllä ollut kuin ruoka ja asunto. Sotatilan loputtua syksyllä v. 1944 pääsivät nämäkin vangit palaamaan kotimaahansa, joka tuntui olevan tuntemilleni vangeille riemun ja ilon hetki.

176

Kopio Suomelan kortista

177

Ammatintaitajia kylältämme KIRVESMIEHET Aapeli Hämäläinen Taavetti Juutinen Vihtori Juutinen, edellisen poika Albin Valkonen, Honkamäki Jussi Leikas Taavetti Leikas Heikki Kovanen, Vira Reino Reponen Eemil Karvonen Aapeli Hämäläinen. Hulkonmälci Kauko Hämäläinen Kaarlo Hämäläinen Eino Neuvonen Toivo Neuvonen Pauli Neuvonen Jouko Neuvonen Raimo Neuvonen Väinö Nykänen

PUUSEPÄT Toivo Häkkinen, Kaipola (suksia. kaappeja) Gabriel (Kaape) Sikanen Nykäsen veljekset, Aarikka Markku Hyyryläinen Vihtori Kääriäinen Ville Kääriäinen, Aittero (mm. rekiä) Fabian Moilanen , riveäjä, hirsiseinien tilkitsijä

SUUTARIT Antti Tarkiainen Abel Tarkiainen. Kaivitsa Kusti Valkonen. Honkamäki Häyrinen. Pankamäki Riski Rasanen, Roitto Eemeli Rasanen, Roitto Kusti Suhonen. Hulkonmäki Aabel Marttinen, kiertävä suutari Erkki ja Hilja Suhonen Aleks Snellman. Linnin torppa Jalmari Saloranta 178

Otto Häkkinen Kalle Häkkinen Taneli Tyrväinen, kiertävä Kalle Laitinen, Vira

RÄÄTÄLIT Kiukas, kiertävä Asko Tarvonen, Kalvii.Sa Anna Suhonen Ville Haatainen. Vira

OMPELIJAT Aune Halonen, asui Kovasen vanhassa rakennuksessa Kentu Tarkiainen Anna Suhonen Himmi Tarkiainen Hulda Tarkiainen Ester Takkineo Aino Kääriäinen Anna Nykänen Helmi Hytönen

KUTOJAT Elma Paajanen Miina Tarkiainen, kutoi ja möi torilla Anna Nykänen Meeri Suvikallio

KONEKUTOJAT Lilja Möttö Ida Tarkiainen Helga Kannelsalmi

PELLAVANKÄSITTELIJÄT Manta Nykänen, Iso-Manta Iida Kaminen, Vira

PONTIKANKEJTT ÄJÄT Heikki Jääskeläinen, Pitkä-Heikki Toivo Häkkinen, Lutja-Topi 179

AIDANlATOJAT Herman Komppa

RISUNHAKKAAJAT Juuso Albrecht, Juoso Rosikainen, kulkumies Lienan Taavetti, 20-luvulla Viralta

OJANKAIVAJIA Matti Laitinen Taavetti Kiukas

PELIMANNIT Aabel Tarkiainen, viulu ja haitari Antti Tarkiainen, viulu (Käpy-Antti) Aatu Kiukas, haitari Ville Nykänen, haitari Kalle Väisänen, Vira Erkki Väisänen, haitari, Niiniselkä Eino, Einar ja Veera Hasanen, haitari Pauli ja Viljo Neuvonen, haitari Otto Hämäläinen, viulu Erkki Suhonen, huuliharppu Eino Kääriäinen, mandoliini

MYlLÄRIT Eino Häkkinen

PUUTAVARALIIKEMIEHET Pekka Heiskanen , Kalvitsa, halkokauppa Kalle Pajunen, Hietajärvi, halkokauppa Jalmari Hänninen, hallcokauppa Aarne Lipsanen, Kaivitsa Väinö Varjus, Kaipola, halkoja Paavo P Nieminen, Moilala, kaikkea puutavaraa Kauko Avelin, Kalvitsa, kaikenlaista puutavaraa Sven Henriksson, Kaivitsa Eino Avelin, Kalvitsa, kaikenlaista puutavaraaa Niilo Varjus, Kaipola. halkoja Kaiviisan Saha, Häkkiset, sahatavaraa Valle Maljanen, sahatavaraa 20-luvun lopulla 180

TEURASTAJAT Jussi Tarkiainen Kalle Rouhiainen Eino Tarkiainen Albin Väisänen

POLIISI Topi Häkkinen, kyläpoliisi. virkatalo Väinö Kaipaisen talossa Tarvainen, asui Linninmäellä, iso tumma mies

NAHKURI Hermen Paavilainen. Raami

TUOHITYÖNTEKIJÄT Vihtori Kääriäinen Juho Läui

REENTEKIJÄT, LÄNGENTEKIJÄT Aabel Häkkinen. Kaipola (rekiä) Oskar Hasanen Ville Kääriäinen, Aittero Väinö Nykänen , parirekiä

SUKSENTEKIJÄT Aabel Häkkinen Albin Nykänen

SOITTIMIA Reino Reponen, Aarikka

VENEENTEKIJÖITÄ Kauko Laatikaineo Esko Ruotsalainen Gabriel Luukkonen

181

KÄRRINPYÖRÄT Kusti Nikulainen Gabriel Sikanen Aaro Hämäläinen, Vira Albin Nykänen, Vira

RUUMJSKIRSTUNTEKIJÖITÄ Kusti Nikulainen Gabriel Sikanen

KIVIMIEHET Taavetti Juutinen, Kasinmaa, vuosisadan alusta Tahvo Ylönen Albin Väisänen Toivo Väisänen, Niiniselkä Einar Lantiainen

VERKON KUTOJIA Albin Laatikainen, Kaivitsa Otto Hänninen (Jalaton-Otto), Raami

METSÄTYÖT PARRUNVEIST ÄJIÄ Nestor Heikkinen, Vira Viljo Pokelainen Aapeli Hämäläinen Alex Hämäläinen, kansanedustaja 1932-1943 Kauko Hämäläinen Heikki Kovanen, Vira Valdemar Pöyhönen {Vallukka)

KIVIPORARIT Albin Väisänen Vihtori Tyrväinen Einar Lantiainen

RUKINTEKJJÄ Rukit tilattiin Taivalantilta 182

SEPÄT Heikki Sikanen, 1870-luvulta Gabriel Sikanen, Heikin poika 1890-luvulta Roope Sikanen, Gabrielin kanssa Onni Nykänen Malakias Hämäläinen, 1800-luvulla Aaro ja Taavetti Hämäläinen, edellisen poikia Jussi Paavilainen (Itätalon Jussi), Loukee

TINURIT Herkko Kuuva, Retukan Herkko, 1926-1 946 kienelevä tinuri. kierteli, ei asunut varsinaisesti missään joi kaikenlaista Herman Paavilainen, Sitrpon rannalla

MUURARIT Herman Valkeinen, kivimuurari, kivestä uuneja, asui Aarikassa. kuoli sotien jälkeen, teki uuneja ennen sotia Kalle Rautiainen ja poikansa Urho Rautiainen. asuivat Haukivuorella Lietlahden maalla Albin Valkonen, asui Honkamäellä. teki kivinavettoja Oskar Meriluoto, asui Kalvitsassa

AHOKSEN PUIJIA 1920-LUVULLA Herman Remonen, asuin Savonrannalla

SUONKUOKKIJOITA Taavetti Kiukas, ennen sotia, teki suosta peltoja

KEHRÄÄJIÄ Hilda Päykkö, katso vihkoa Eedla Kääriäinen, kiersi taloissa ennen sotia

SAUNAMUORI (lapsen päästäjä) Hilma Pokelainen

183

PITOJEN LAITT AJIA Martta Pylkkänen Hilma Tarkiainen, sotien jälkeen, jo ennen sotiakio Martta Pylkkänen, Hieroja-Manta, Rant.akylä

KAIVON KAIVAJIA Vihtori Tyrväinen, asui Varjuksen pohj. talolla Ville Nykänen, Pumppu-Ville, asui vanhan Kalle Myyryläisen talossa Kalvit.sassa Taavetti Kiukas, Vira, 1960-luvulle asti. varsinaisesti kaivon pumppuja Albin Väisänen

KAIVONPAIKAN KATSOJIA Sulo Hämäläinen Onni Pajunen

184

SISÄLL Y S Lukijalle . . . . . . . . Kalvitsan seutu . . . . . Suot . . . . . Vesistöt . . . Purot ja joet Mäet . . . . . Kylät . . . . . Tiestö . . . .

. . . . . . . .

. . . . . .

. . . . . .. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .. . . . . . . . .

. . .. . . . . . . . . . . .

1 3 3 4 4 4 4 5

RAUTATIET Kalvitsan asema 1890 • 1990 . . . . . . . . . . . . . 8 Kalvitsan asema-alueen rakennukset . . . 9 Matkustaja· ja tavaraliikenne . . . . . . . . 1 0 Kalvitsan aseman henkilökunta ja heidän työ ja toimet . . . . . . . . . . . . . . . . . . 1 3 Kalvitsan aseman ympäristö . . . . . . . . 1 6 Rautatieonnettomuudet Kalvitsan asemalla ja sen läheisyydessä . . . . . . . . . . . . . 17 Kalvitsan aseman toiminnan hiljeneminen 1 8 Topparoikassa Kalvitsassa 1930-luvulla . . . . . . . 19 Rajavartijoista . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 23 Ratatyömiehistä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 25 Topparoikassa sattunutta . . . . . . . . . . . . . . . . 25 Sota-aikana asemalla . . . . . . . . . . . . . . . . . . 26 ASUTUS Kalvitsantila ... .... .. . . . . . . . . . . . . . . . . Suomes, nykyisin Suomela .. . . . . . . . . . . . . . . ........... ............... Rauhala Niiniselkä .. . . . . . . . .. . . . . . . . . . . . . . . . Varjuksen tila . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Meijeritoiminta . . . . . . . . . . . . . . . . . Asuintalon palo ja uuden rakentaminen . Tilan erilaiset työt ja koneellistaminen .. Viljelysmaat ja kivenraivaus . . . . . . . . Piiat ja rengit sekä heidän työnsä .... Vuokralaiset . . . . . . . . . . . . . . . . . . Autot ja puutavaraliike .... . . . . . . . Tonttien myynti . . . . . . . . luottamustoimet ja urheilu .... . . . . . Sattumia Varjuksen tilalla . . . . . . . . . . Savutuvat Kalvitsan seudulla . . . . . . . . . . . . . . Hulkonmäki .... ..... .. ... ... . . . . . . .. Linnintorppa .... .. . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

32 33 34 35 35 37 37 38 40 42 43 44 46 46 47 49 49 51

ARKISTA AHERRUSTA Pientilallisen talvipäivä 1920-luvulla . . . . . . . ... Tuulimyllyt ... . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Pärehöylä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Kylämme karjanhoidosta . . . . . . . . . . . . . . . . .

53 57 58 58

TYÖ Rakentajat ja rakennustavat . . . . . . . . . . . . . . . 66 Parrunveisto ja veistäjät .. .. .. . . . . . . . . .. . 71 Hulkonmäen louhimo . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 72 YRITYSTOIMINTA Halonhakkuut, metsätyöt . . . . . . . . . . . . . . . . . 77 Puutavaran kuorinta . . . . . . . . . . . . .. ... . .. 79 Rahtitiellä . . . . . . .... . . . . . . . . . . . . . . .. 81 Puutavaralaanit j a lastaajat . . . . . . . . . . . . . ... 84 Kalvitsan seudun autoliikenne . . . . . . . . . . . .. . 87 Soiden haitat ja hyöty . .. . .. . . . . . . . . . . . . . 96 Hiilenpoltto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .. . .. 98 Kalvitsan Saha Oy .. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 99 Myllyt ja myllymatkat . . . . . . . . . . . . . . . . . . 101 . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 102 Pajat Kalvitsan seudun sähköistäminen . . . . . . . . . . 104 Kalvitsan kestikievarista . . . . . . . . . . . . . . . . 106 Kauppa Kalvitsassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 107 Kalvitsan posti . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11 0 Kalvitsan osuuskassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . 113 KANSANPARANTAJAT Parantajat . . . . . . . . Eläinten parantajat . . . Kuoharit . . . . . . . . Kuppari . . . . . . . . Hieroja . . . . . . . . Hampaanvetäjä . . . . .

. . . . . .

118 118 118 118 119 119

KULTTUURI Kalvitsan koulu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . "Muuan koululainen" 1934 - 1940 . . . . . . . . . Kirjasto Kalvitsassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Kalvitsan Työväenyhdistyksenkirjasto . Kalvitsan Nuorisoseurankirjasto . . . . . Kunnallinen kirjasto . . . . . . . . . . . . Kalvltsan Urheilijat ry . . . . . . . . . . . . . . . . . . Tarina " Kiepistä" v. 1933 . . . . . . . . . . . . . .. Kalvitsan Erä ry. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

1 22 126 131 131 132 132 135 141 143

. . . . . .

Viran Metsästäjät ry . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 146 Kun oli maatalouskerholainan . . . . . . . . . . . . . 148

HENGELLINEN ELÄMÄ Hengellinen elämä . . . . . . . . . . . . . . . . . . Kylän vanhimmat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Maallikkosaarnaajat . . . . . . . . . . . . . . . . . Pyhäkoulu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Lähetysompeluseura . . . . . . . . . . . . . . . . . Kirkkokuoro . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Raamattupiiri . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . .

152 152 153 153 154 154 155

... . . . . . . . . . .. . . . . . . . . . .

157 159 161 162 163 164 165 169

SOTA-AIKA Suojelukunta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Lotat . . . . . . . . . . . . . . . .. . . . . .... Sotavangit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Ammatintaitajia kylältämme . . . . . . . . . . . . ..

173 173 174 178

ELÄMÄÄ ENNEN Sauna .. . . . . . . . . . . . . Marjastus . . . . . . . . . . . . . . Kylätapahtumia Kaivitsa - Moilala Juttua Kalvitsan tilasta . . . . . . Kummitusjuttuja Kalvitsan tilalta Kummlttelua Raamin korvessa . Kulkijoita ja kommelluksia . . . . Pontikankeitto . . . . . . . . . . . .

.. . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . .