Pääkirjoitus

Siinä missä toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten hallitsevana yhteiskunnallisena affektina länsimaissa saattoi olla tylsyys – jota vastaan erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet ja alakulttuurit kamppailivat – voimme nyt nähdä ahdistuksen ottaneen vastaavan paikan. Affektina ahdistus ei ole vain jaettu tunne, vaan havainnointia, ajattelua ja toimintakykyä määrittävä piirre. Emme kykene enää kokemaan tylsyyttä, sillä tylsyyden likvidoimiseksi kehitetyt tekniikat määrittelevät jo kokemustamme. Ärsykevirran kyllästämä mieli ei osaa olla jouten, vaikka virran muodostama content itsessään on joutavaa. Ahdistus on henkistä seinää päin juoksemista, seinän ollen maailma, jonka muuttumattomuuden ja välttämättömyyden oikeuttavat irvokkaat narratiivit olemme oppineet sisäistämään. Kun emme kykene hahmottamaan maailmaa muutettavana kokonaisuutena, myös kykymme toimia aktiivisesti katoaa. Maailma kääntyy meissä sisäänpäin. Alamme reaktiivisesti toimia maailman mukaisesti ja siirrämme kontrollimme niihin asioihin, joihin voimme välittömästi vaikuttaa: ruumiiseen, psyykkeeseen ja imagoon. Selviäminen ja menestyminen ajassamme vaatii enemmän ihmisten välistä yhteistyötä, kommunikointia ja innovointia kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta paradoksaalisesti juuri kokemus jaetusta toimijuudesta ja luottamus yhteiseen kukoistuksen mahdollisuuteen on minimaalista. Eetu Viren ja Jussi Vähämäki esittävät tämän ristiriidan juontuvan siitä tosiasiasta, että maanisesta yhteistyön kulttuurista huolimatta ajassamme vallitsee edelleen vastuullisen ja eheän yksilön oletus. Kyseessä on vaatimus tehokkaasta yksilöstä, joka ei pidä pelkästään talouttaan, vaan myös mielenterveytensä kunnossa. Viren ja Vähämäki kirjoittavat: "Mielenterveyden hoitamisesta on tullut jo miltei samanlainen biopoliittinen velvollisuus kuin lenkkeilystä: uupumisen uhka ei enää koske vain roskaväkeä vaan myös luovan luokan huippuosaajan on pidettävä huolta henkisestä terveydestääm, hallinnoitava omaa subjektiksi tulemistaan" (Viren & Vähämäki 2015, 229). Yksilöön kohdistuu siis yhä suurempi paine parantaa itse itsensä. Nykyajan kansalaisvelvollisuus on mennä terapiaan korjauttamaan traumansa ja tunnekuohunsa, sillä se on yksinkertaisesti järkevää (järki hoi!). Paniikki on hillittävä toimintakyvyn jatkumiseksi – terapiaa varten saa yhteiskunnalta

taloudellista tukea vain, jos oma mielenterveys vaarantaa työkyvyn. Tilanteessa, jossa mielenterveyden hoidosta on tullut yleinen velvollisuus, mutta mielenterveysongelmat eivät näytä vähentyvän, joku voisi sanoa, että hoidamme ongelman sijaan oiretta. Ahdistuksen ja sirpaleiselta tuntuvan maailman seuraksia ovat erilaisten esteettisten mallien seuraaminen ja kopioiminen. Samalla tavalla kuin lapsi rakentaa nukkekotia ja luo maailman, joka herää eloon hänen mielessään, me rakennamme omia nukkekotejamme. Nukkekotina voi toimia teeseremonian tai aamupalan kaltainen Hetki tai esimerkiksi jonkin tyylin tai identiteetin luominen ja sitä kohti eläminen. Esteettinen malli toimii näissä tilanteissa motivaationa tietylle toiminnalle. Se eroaa lapsen nukkekotileikistä, jossa toiminnan syy on leikki itse, ei rakennettu maailma. Lapsen maailma nimittäin rakentuu leikin edetessä. Nukkekoti tempaa lapsen mukaan leikkiin samalla kun hän luo maailmaa, jossa ja jonka kanssa leikkii. Me ainoastaan reagoimme stabiiliin esteettiseen ideaaliin ja elämme sitä kohti, emme sen kanssa. Turbomodernia yksilöä määrittää myös moraalisen puhdaskuorisuuden tavoittelu. Puhdasmoraalinen ulkokuori on nykypäivän pääomaa, mutta edistää myös yksilön käsitystä itsestään eheänä subjektina. Moraalisen puhtauden yksilöllinen vaatimus on imeytynyt meihin niin, että tarkkailemme toisiamme silmät sirrillä. Kuvaavaa on, että yhteiskunnallisesti motivoitunut keskustelu keskittyy usein puimaan ainoastaan sitä, minkälaiset yksilölliset identiteetit, ajattelumallit ja toimintatavat ovat toksisia. Yhteiskunnallinen toiminta typistyy moraaliseksi performaatioksi ja atomistiseksi itsehoidoksi, jossa jokainen voi itse – kuten sanonta kuuluu – olla “se muutos, jonka haluaa maailmassa nähdä”. Lamaannuttavan ahdistuksen kääntöpuoli on paniikki, joka puhkeaa silloin, kun vallitsevasta tilanteesta on mahdotonta päästä pois. Tällöin maailman ulkopuoli on kadonnut eikä rajan yli voi enää paeta. Tulee halu kadota. Paniikki paljastaa eheiden mutta hauraiden identiteettien alta tiheästi hengittävät, hikiset ruumiit, jotka aiheuttavat yksinkertaisella kouristusliikkeellä isomman särön vallitsevuuksiin kuin eräskin säkenöivä työura. Kaikessa kauheudessaankin paniikki saattaa olla sekä biologisesti että yhteiskunnallisesti tärkeä selviytymisreaktio, viime hetkien suunnannäyttäjä. Sen asettamana haasteena on kurssin muutos, ja vaihtoehtoina tuhoon tai lamaannukseen ajautuminen. Ahdistuksen ja paniikin ylittävä sankari ei ole yleisestä narratiivista poiketen hyvän olon ja oman onnensa seppä vaan lapsi. Ei siksi, etteikö lapsi havaitsisi maailman kaaosta, tai siksi, että lapsi on vastuusta vapaa (näin saattaa olla, mutta sallikaa meille metaforamme). Lapsi osaa muuttaa maailmaansa, koska lapselle havainnointi ja toimiminen ovat maailman kanssa leikkimistä. Lapsi luo itseään jatkuvassa leikissä ympäristönsä ja ympäröivän yhteisön kanssa, mutta ei suojaudu maailmalta identiteetillä eikä uskottele itselleen oleva itseriittoinen yksilö. Leikki tuhoaa kyynisyyden. Se ei ole laskelmoitua tai edistysvetoista kehityskulkua vaan spontaania uutuutta, uskon palauttamista maailmaan.

Lähteet:

Institute for Precarious Consciousness (2014): We are all very Anxious. https://www.weareplanc.org/blog/we-are-all-veryanxious/

Viren, Eetu & Jussi Vähämäki (2015): Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli. Helsinki: Tutkijaliitto