Kun kehoihin alettiin kajota

OSCILLATION

A quelque niveau de réalité où se situe notre existence, il n’en est guère qui ne soit en proie aux sophismes de nos désirs et de nos peurs, de notre insubstantialité ; c’est comme si en nous résidait une force inconsciente qui, possédant le secret de notre incompatibilité avec le tout, s’appliquait à en disséquer les formes impénétrables pour lui substituer une architecture de fantasmes… Tout le drame humain puise et s’épuise dans cette irrémédiable séparation entre le monde et la conscience, et dans l’effort insensé — et vain — que nous déployons pour nous approprier quelques rares fragments de réalité, tandis que celle-ci ne peut être vécue qu’en tant qu’elle se dérobe — insaisissable. Mais l’esprit, hermétique à l’insoluble duquel lui-même relève, ne peut se résoudre à l’hébétude devant une telle déroute ; aussi s’ingénie-t-il, talonné de manière inextricable par ces autres facultés qui lui répugnent tant, à nous établir dans les plis d’un univers de son invention, fonctionnaire de notre infrmité.

Oscillation perpétuelle entre néant et apparences, l’homme se vit à travers une dualité irréductible qui lui échappe, parce qu’elle constitue une limitation au-delà de laquelle il ne peut ni se penser, ni penser le monde, et au sein de laquelle il est toujours en situation par rapport à son absolue contingence et à la contingence des formes de la vie. A partir de là, on ne voit pas comment il aurait pu prétendre à la suprématie sans la faculté de se tromper sur tout ce qui l’entoure, comme sur lui-même ; l’illusion, qu’il manie en véritable virtuose, est son unique recours en tant qu’être perpétuellement confronté à l’absence qu’il sécrète. Le scientifque s’y adonne, de même que n’importe qui convaincu de l’objectivité de son jugement ; — l’homme, ou le prestidigitateur de l’être.

Cette faculté apparaît comme nécessaire, comme une modalité propre à son instinct de conservation, dont il ne peut se départir sans perdre jusqu’à sa qualité d’homme. Elle a pour fonction de rétablir un équilibre, de compenser là où la fragilité de l’homme prédomine. Car la conscience, expression d’une défcience originaire, d’un défcit en réalité, est une puissance négative, un néant en action : elle défnit l’homme comme celui qui est dépourvu d’existence, dont le vivre se résume à une somme d’attitudes, de simulacres, d’aveuglements. Il ne persévère pas dans son être, mais dans une caricature d’être. Toutes ses aspirations participent de l’inessentiel, et du vide qui l’étouffe dès qu’il se met à réféchir sur ce qu’il est, à plus forte raison sur ce qu’il devient. S’il ne prospère qu’à la faveur de ses vertiges, c’est qu’il s’éprouve comme manque et comme néant ; d’où son insatisfaction devant chacune de ses réalisations, d’où son besoin de les dépasser, d’où son impossibilité à se créer soimême, jusqu’à s’accomplir dans une forme fgée et défnitive. Etre conscient, c’est échouer à l’endroit même de nos succès, c’est désirer parce que nous sommes pour nous-mêmes ce qui n’est pas, c’est assumer un mode d’inauthenticité, duquel procède notre monde — mais a-t-on jamais vu un homme à la hauteur de son univers ? L’homme n’existe pas, il est volonté d’exister.

KUN KEHOIHIN ALETTIIN KAJOTA

Lääketieteen historiaa värittää ja jopa määrittää invasiivinen kosketus, joka nykypäivänäkin johtaa useimmiten – varsinkin muiden kuin ihmislajin edustajien kohdalla – kärsimykseen ja kuolemaan. Miksi ja miten meistä on tullut tällaisia arkisia kiduttajia, ja onko se todella ainoa vaihtoehto, jonka varaan parantamisen, hoidon ja terveyden vaalimisen taito voi rakentua?

Pöydällä makaa elävä sammakko selällään. Tarkoitus on avata sen vatsa, jotta näkisi mitä se sisältää. Lapsi katsoo olentoa skalpelli kädessään ja käy sisäistä taistoa. Hän katsoo ympärilleen: jokainen muu tässä huoneessa on samassa tilanteessa, mutta suhtautuu siihen omalla tavallaan – jotkut inhoten, jotkut peläten, jotkut eivät tiedä mitä tuntea vaan nauravat. Jotkut eivät ehkä tunne mitään. Luokan edessä opettaja rauhoittelee meluavaa luokkaa ja selostaa toimenpidettä. Pieni käsi puristaa skalpellia ja upottaa sen pehmeään lihaan. Tämä kohtaus on monelle tuttu vähintäänkin amerikkalaisista elokuvista, osalle omasta kokemuksesta. Mielikuva voi olla jopa ensimmäinen asia, joka jollekin tulee mieleen ajatellessaan mitä biologia on, toisille se taas tuntuu kaukaiselta sinemaattiselta harhakuvalta, joka ei tule lähellekään todellisuutta. Silti tuhansissa, ellei miljoonissa, pienissä labrahuoneissa eri puolella maailmaa joka päivä skalpelli tai muu väline uppoaa kehoihin, joille ei koskaan annettu muuta tarkoitusta kuin olla tällaisen toimenpiteen uhri. Yksilöihin, joilta ei koskaan kysytty suostumusta. Ihmisellä on ollut läpi historian pakkomielle ymmärtää miten asiat, esimerkiksi biologiset entiteetit, toimivat. Tämä pakkomielle on jatkuvasti ylittänyt ja ylittää jokaisen oikeuden kehon itsemääräämisoikeuteen – niin oman lajimme kuin muidenkin lajien kohdalla. Onko oikein, että tieteen edistymisen ja oman lajimme hyvinvoinnin tavoittelun perusteella sorramme jokaista haluamaamme muunlajista yksilöä? Mikä on johtanut siihen, että tämän oikeuttamista voidaan edes pitää normaalina?

Eläimiä on käytetty kokeellisessa mielessä kärjistäen ainakin niin kauan, kuin länsimaista lääketiedettä on ollut olemassa. Länsimaisen lääketieteen isänäkin pidettyä antiikin Kreikassa elänyttä Klaudios Galenosta (n. 130–201 jaa.) voidaan pitää tämän asian erinomaisena edesauttajana: Galenos käänsi lääketieteellisen katseen yksinomaisesti kehoihin, joiden sisälle katsomalla saatettaisiin saada selville, mitä niissä tapahtuu. Tähän hän käytti ainoastaan eläimiä, sillä ihmisten ruumiinavaus oli laissa kiellettyä. Galenoksen ajattelu ja toiminta perustui siis paljolti siihen, että hän tutki eläinten anatomiaa ja teki tästä päätelmiä koskien ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa. Koska tällöin anestesia ei ollut vielä kovin kehittynyttä, voidaan kuvitella, että ruumiita avattiin joko hereillä olevilta, eläviltä eläimiltä, tai kuolleilta yksilöiltä. Vivisektiolla viitataan elävän eläimen tieteellisesti motivoituneeseen leikkelyyn. Galenoksen mukaan vivisektio oli ainoa tapa, jolla pystymme selvittämään biologisten rakenteiden toimintaa. Tässä tiedossa keskeistä on myös se, että Galenos ei siis tiedettävästi elämänsä aikana kertaakaan dissektoinut ihmisruumista: sen sijaan hänen oppimateriaaleihinsa kuuluivat esimerkiksi koirat, kissat, apinat ja vuohet. Merkittävä eläinkokeiden määrää entisestään lisäävä seikka oli se, että katolinen kirkko kielsi ihmisillä tehtävät ruumiinavaukset 1500-luvulla. 1600-luvulla René Descartes kannatti ajatusta, että eläimet ovat mekaanisia laitteita, koska heillä ei ole sielua. Descartes ajatteli, että eläimet kykenevät aistimukseen, mutta toisin kuin ihmisillä, siinä ei ole minkäänlaista tietoista kokemusta läsnä, ja tämän takia eläimet eivät hänen mukaansa voineet kokea kipua. Descartesin ajatukset, mukaan lukien hänen eläinkäsityksensä, ovat olleet ja ovat edelleenkin hyvin vaikutusvaltaisia länsimaisessa ajattelussa. Descartesin haamu tuntuu vainonneen meitä pitkälle vielä tällekin vuosituhannelle monessa asiassa. Myös galenoslainen perinne ja käytänteet jatkuivat keskiajalta uuteen aikaan. Sen lisäksi että ruumiinavauksia ei ihmisillä tehty, muutenkaan lääkäriopiskelijat eivät opintojensa aikana nähneet potilaita, vaan perehtyivät lähinnä teoriaan ja eläinten ruumiisiin. Kehityskaaren kannalta relevanttia on mainita myös se, että samoihin aikoihin toisia käytännöllisempiä lääketieteen ja parantamisen oppeja harjoittavaa ryhmää, eli noitia, vainottiin ja murhattiin systemaattisesti – vaikka esimerkiksi Paracelcus, yksi lääketiedettä eniten 1500-luvulla edistänyt uomo universale, myönsi oppineensa kaiken tietämänsä nimenomaan noidilta (Ehrenreich & English 1973, 17). Koko nykyisen lääketieteellisen järjestelmän historiaa voidaan tarkastella patriarkaalisen, länsimaisen ja tieteellistetyn lääkärin auktoriteettiin perustuvan systeemin sekä perinnetietoon, empiriaan ja kommunikaatioon perustuvan parantajakeskeisen systeemin kilpailuna –ja sen, että edellä mainitulla on ollut niin kyseenalaistamaton voittokulku jo pitkän aikaa, voidaan ajatella refektoivan koko yhteiskunnallista tilaamme ja laajempaa institutionaalista seksismiä (ibid, 41). Naisten rooli lääketieteessä on redusoitu ja tukahdutettu pitkään auttajaksi tai avustajaksi, jolta puuttuu lääkärin auktoriteettiin oikeuttava ammattimaisuus – jonka takaa ainoastaan yliopistokoulutus. On historiallisesti sanomattakin selvää, että naisten pääsy lääketieteen pariin yliopistollisessa koulutuksessa oli pitkään estettyä ja kiellettyä, ja joudumme edelleen kärsimään tämän käytänteen seurauksista. Mistä lienee johtuvan sekin, että edelleen nykyaikana jotkin lääketieteen alat – kuten kirurgia, yksi invasiivisimmistä lääketieteen aloista –on edelleen selkeästi miesvoittoinen? (Mills 2003). Kuluvien vuosisatojen edetessä eläinkokeet lisääntyivät entisestään, ja yksi taitekohta oli 1800-luvun puolessa välissä kehittynyt anestesian käyttö, joka lisäsi tajuttomilla eläimillä tehtäviä eläinkokeita. 1800-luvun lopulta lähtien tieteen kehittyessä eläinkokeet kasvoivat räjähdysmäisesti: esimerkiksi Britanniassa tehtiin vuonna 1881 250 eläinkoetta, mutta jo 1910 eläinkokeiden määrä vuodessa oli 95 000 (Nuffeld Council of Bioethics 2005). Eläinkokeita tehdään nykyaikana maailmassa vuosittain 115 miljoonalla eläimellä. Tässä luvussa ei ole edes mukana niitä eläimiä, jotka syntyvät käyttötavaraksi eläinkoeteollisuutta varten – esimerkiksi geneettisesti muunnellut, kuten transgeeniset, hiiri- ja rottakannat – ja joita ei koskaan käytetä eläinkokeisiin, vaan tapetaan tarpeettomana. Tämä määrä on vielä suurempi

kuin kokeisiin käytetyt eläimet: Euroopassa esimerkiksi vuonna 2017 eläinkokeita tehtiin 10,9 miljoonalla eläimellä, ja tämä määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Tämän lisäksi samana vuonna syntyi ja tapettiin 12,6 miljoonaa eläinkoeeläintä tarpeettomana, ilman että ne osallistuivat mihinkään kokeisiin (EU Statistical Report 2019). Moderni länsimainen fysiologinen ajattelu pohjautuu paljolti luonnontieteelliselle ajatukselle siitä, että kehot, kuten muutkin kappaleet, ovat erilaisten luonnonlakien sekä muiden kausaalisten prosessien alaisia. Samoin se pohjautuu saumattomasti, kasvavasti ja kyseenalaistamattomasti muiden eläinten kehoihin, niiden käyttämiseen, leikkelyyn, muunteluun ja analysointiin.

Kärsimyksen rakenteellinen vaihtoehdottomuus

Kaksi kysymystä on olennaisia eläinkokeita ja niiden historiaa tarkastellessa. Ovatko eläinkokeet kuitenkaan todella tuottaneet merkittävää tietoa koskien ihmisten kehoja, terveyttä ja muita biologisia määreitä – ja vaikka olisivatkin, onko tämä peruste tai oikeutus millekään? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat olleet läsnä vuosikausia, mutta toisaalta niitä on kysytty syväluotaavasti yllättävän harvoin eläinkokeiden kohdalla. Useimmiten ihmisten ylivertaisuus nähdään kyseenalaistamattomana tai vähintäänkin perusteltuna. Kuten moraalidilemmoja yleensäkin, kysymystä eläinten uhrauksesta käsitellään usein samaistuttavan ajatusharjoituksen kautta: antaisitko sairaan perheenjäsenesi tai viattoman vauvan kuolla vai uhraisitko mieluummin muutaman seeprakalan? Kuten aiemmista tilastollisista tiedoista näkee, vaihtosuhde on todellisuudessa kaukana tästä – suuri osa tapetuista koe-eläimistä ei edes osallistu eläinkokeisiin, ja emme vieläkään ole selvittäneet lääkettä syöpään tai vanhuuteen. Tämän lisäksi tällainen kysymyksenasettelu paljastaa myös jotain hyvin keskeistä sekä lääketieteestä että ihmismielen toiminnasta. Jokainen eläinkoe-eläin on ruumiillinen esimerkki ihmisen vääntyneestä ja vääristyneestä luontosuhteesta. Se, että voimme oikeuttaa itsellemme toisen elävän olennon satuttamisen millä tahansa syyllä kertoo siitä, miten vieraantuneita olemme elämän itseisarvosta ja muiden olentojen kyvystä tuntea ja kokea. Tämä vääristymä mahdollistaa sen, että voimme perustella itsellemme minkä tahansa olennon elämänarvon väheksymisen tai sen täydellisen huomiotta jättämisen, missä tahansa ja milloin tahansa. Tätä prosessia voidaan kutsua dehumanisaatioksi. Esimerkiksi Carmen Dell’Aversano (2013) on puhunut siitä, kuinka keskeistä eläinten alistamisessa ja käyttämisessä on dehumanisaatio. Hän argumentoi, että kyky dehumanisaatioon mahdollistaa väkivallan nykyisenkaltaisena. Voimme dehumanisoida kenet tahansa, milloin tahansa. Tämän mahdollistaa se, että yhteiskuntamme on rakentunut muunlajisten toistuvalle, todelliselle ja näkyvälle dehumanisaatiolle. Jo eläimen kategorian olemassaolo puoltaa tätä ajatusta. Miten voimme edelleen – kaiken tietomme koskien eri lajien etologiaa, fysiologiaa ja neurologiaa – huoletta puhua heistä vain yhtenä kategoriana? Eläin asettuu kategoriana aina toiseen ääripäähän ihmisestä, ikuisesti toiseutettuna, samoin kuin nainen asettuu toiseen ääripäähän miehestä. Eläimeksi määritelty on aina sorretussa asemassa ihmiseen nähden ja se, millaisena näemme eläimen olemuksen, perustuu historialliseen sorron ja väkivallan jatkumoon. Laji-identiteetti, kuten muutkin identiteetit, on täysin sosiaalisesti tuotettu ja ympäristöstä riippuva (Dell’Aversano 2013, 85). Toislajisten dehumanisaation todellisuudesta kertoo esimerkiksi se, että meillä ei edes ole vastaavaan ilmiöön viittaavaa sanaa, joka ei sisältäisi viitettä ihmisyydestä.

Sorretut kehot

Historiallisesti kehoihin kajoaminen, niin ihmisten kuin eläinten, kietoutuu yhteen. 1800-luvun eläinkokeiden lisääntyminen liittyy kyseenalaistamattomasti lääketieteen kehitykseen tuona aikana. Lääketieteen kehitys muutti suhtautumista ihmiseen, myös naiseen – ehkä jopa antaen uusia välineitä kontrolliin ja alistamiseen. Tästä kertoo esimerkiksi gynekologian kehitys 1800-luvulla: modernin gynekologian isänä pidetään 1800-luvulla elänyttä J. Marion Simsiä, joka kehitti praktiikkaansa omalle takapihalleen rakentamassaan ”sairaalassa”, jossa hän leikkeli naispuolisia orjia muiden lääkärimiesten katsellessa ja oppiessa. Nykyaikanakin gynekologiassa käytetty laite

tähystin, jonka moni gynekologilla vieraillut muistaa muttei välttämättä lämmöllä, on Simsin kehitelmä. Lääketiede, kuten tiedämme, on fysiologian yleisin sovellus. Esimerkiksi Roberta Kalechofsky (1988) on argumentoinut, että vivisektion yleistymiseen ajava voima ei ollut yhteinen toive paremmasta ja vähemmän sairaasta maailmasta, vaan keskeinen tavoite oli nimenomaan saada lääketiede samaan linjaan mekanistisen tiedekäsityksen kanssa, joka nojasi – ja nojaa edelleen – kvantitatiivisuuteen ja kokeellisuuteen (Kalechofsky 1988, 181). Tätä ei ole vaikea perustella ”tieteellisestikään”: perustellessa eläinkokeiden tärkeyttä niiden pelastamilla ihmishengillä ja sillä miten ne ovat auttaneet meitä hahmottamaan esimerkiksi fysiologian toimintaa nousee kysymys siitä, ovatko eläinkokeet todella koskaan edes kertoneet meille mitään ihmisistä? Historiallisesti eläinkokeita on käytetty esimerkiksi siihen, että on havainnollistettu sellaisia asioita, jotka jo tiedettiin todeksi – tästä esimerkkinä esimerkiksi 1600-luvulla lääkäri Robert Boylen yleinen huvittelumielessä esitetty hengityksen toimintaa havainnollistava toimenpide jossa hän asetti jonkin eläimen lasikuvun alle ja pumppasi ilman pois kuvusta niin, että eläin tukehtui (esim. Thomas 1996). Tämä toimenpide myös muistuttaa yllättävän paljon erästä nykyistä yleistä tapaa suorittaa koe-eläimen ”eutanasia”, jossa eläin laitetaan lasikupuun, jonne pumpataan hiilidioksidia kunnes eläin tukehtuu. Nykyaikana suurin osa eläinkoe-eläimistä käytetään ”perustutkimukseen”. Perustutkimusta on tutkimus, joka ei tähtää sovellettavissa olevaan tietoon, vaan ainoastaan tiedon lisäämiseen. Perustutkimuksen perimmäinen tarkoitus on lisätä ymmärrystä maailmasta, mutta todellinen eteenpäin ajava periaate siinä on tutkijan uteliaisuus ja tiedonjano –vaikka nämäkin hyveelliset motiivit voidaan helposti kapitalismin hallitsemassa maailmassa, jossa todellisuudessa tieteen edistystä ja suuntaa ohjaileva voima on useimmiten raha, kyseenalaistaa. Ei ole mitenkään radikaalia väittää, että lukemattomia eläimiä on kuollut ja kuolee ainoastaan inhimillisen uteliaisuuden takia. Jos palataan alun sammakkoon, monet meistä voivat saada kiinni tästä heräävästä tunteesta: millaista olisikaan nähdä, mitä tuon kehon sisällä on? Millaista olisikaan ymmärtää, miten se toimii? Jonkinlainen elämän ihmeellisyydestä humaltuminen ja halu ymmärtää sitä paremmin lienee sisäänrakennettua ihmiseen, mutta se, miten tämän halun ja uteliaisuuden suuntaa, on aina valinta. Ajatus siitä, että voimme uteliaisuuteemme tai haluumme nojaten kajota kehoihin, jotka eivät kuulu meille, tuntuu läpileikkaavan monia osa-alueita nykyisessä elämässämme. Sillä, että lääketiede on sallinut itsensä rakentua tämän ajatuksen varaan, on varmasti suuri rooli tässä. Se, miten luokittelemme eläimiä, on riippuvaista siitä, millaisia suhteita meillä niihin on. Mitä labraeläin meille edustaa? Luultavasti jotain täysin muuta kuin itseään. Transgeenisten labraeläinten kohdalla voidaan tietenkin kysyä myös sitä, että onko kyse enää eläimestä itsestään, vai onko sosiaalisesti konstruoitu ”malliorganismi” korvannut sen, mitä esimerkiksi rotta on joskus ollut. Tätä ajatusta puoltaa esimerkiksi se, että vaikka joitain labraeläimiä voi adoptoida kokeiden jälkeen, transgeeniset eläimet nähdään niin epäsopivina elämään, että niistä ei voi koskaan tulla lemmikkiä: näin niiden voidaan ajatella vähintäänkin ajattelun tasolla muodostavan kokonaan oman luokkansa, mikä kenties helpottaa niiden esineellistämistä ja dehumanisointia (esim. Clark 2014). On ihmeellistä ajatella, kuinka lukuisat tutkijat ovat kuluttaneet tuntikausia tutkimuseläinten kanssa, katsellen ja tutkien niitä, jopa siihen pisteeseen, että suurin osa tutkijoista allergisoituu esimerkiksi jyrsijöille sen takia, että ovat yksinkertaisesti niin paljon niiden kanssa tekemisissä – mutta silti olemme onnistuneet kiinnittämään näihin eläimiin yksilöinä niin vähän huomiota. Looginen syy tälle on tietenkin se, että jos kiinnittäisimme enemmän huomiota näiden eläinten yksilöllisyyteen se johtaisi siihen, että joutuisimme kohtaamaan sen, niin kutsutun ”inhimillisyyden” paremman sanan puutteessa, joutuisimme ymmärtämään sen, että ne ovat kaikkea muuta kuin tieteen välineellistämiseksi tarkoitettuja objekteja. Tämä on mekanismi, jolla dehumanisaatio mahdollistuu. Sen sijaan että ajattelisimme alun sammakkoa makaamassa pöydällä leikattavana, ajatelkaamme häntä metsälammessa tai kuusenoksan alla sateensuojassa. Tästäkin usealla meistä on varmasti joko omakohtainen tai kulttuurista kumpuava muisto: yöllisellä retkellä kohdattu rupikonna, tai verkkokalvoille piirtynyt kuva siitä, kuinka sammakonkutu kimaltelee keväisessä

vedessä, josta myöhemmin voimme löytää pieniä sinkoilevia nuijapäitä, joita katsellessa ei voi muuta kuin hämmästellä elämän ihmettä. Myöhemmin nekin katoavat lammesta ja jatkavat sammakonelämäänsä villissä luonnossa, ihmissilmän ulottumattomissa. Sammakot saattavat elää luonnossa jopa 15-vuotiaaksi. Ymmärrämme sammakoista ja heidän kokemus- ja tunnemaailmastaan loppujen lopuksi melko vähän. Kuten myös esimerkiksi hiiristä ja rotista, joita suurin osa eläinkoeeläimistä on: ehkä vielä vähemmän seeprakaloista tai banaanikärpäsistä, joiden kivuntuntemiskykyä on kyseenalaistettu ihan viime vuosiin saakka – ja kyseenalaistetaan edelleen, vaikka vastakkaisia todisteita onkin löydetty jopa tieteen keinoin (Balcombe 2017; University of Sydney 2019). Vaikka esimerkiksi gynekologian ajatellaan usein ottaneen suurimmat harppauksensa nimenomaan 1800-luvulla, silti klitoriksen koko anatomia ”selvisi” vasta vuonna 1998 – ja kuten monet meistä tietävät, naisia koskeva lääketiede on monissa asioissa kehityksellisesti edelleen melko jäljessä. Olisiko tilanne tällainen, jos ala ei olisi kehittynyt patriarkaalisen kulttuurin kehdossa? Sama kysymys voidaan esittää eläinkokeiden kohdalla. Olisiko lääketiede praktiikkana kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on, jos esimerkiksi noitavainot eivät olisi pyyhkineet vuosituhansien perimätietoa maan päältä? Lääketieteen kehityskulun historia on kehon sortamisen historiaa, ja todeksielämme tätä historiaa edelleen jokapäiväisessä elämässämme. Asian ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Suunnan voi kyseenalaistaa ja muuttaa ainoastaan ne, joita lääketiede nykypäivänä koskee. Ja ketäpä se ei koskisi?

Lähteet:

Balcombe, Jonathan (2017): Do Fish Feel Pain? https:// www.pbs.org/wnet/nature/blog/fsh-feel-pain/.

Clark, Jonathan L. (2014): Living with Transgenic Animals. Humanimalia Volume 6, Number 1, Fall 2014.

Dell’Aversano, Carmen (2010): The Love Whose Name Cannot be Spoken: Queering the Human-Animal Bond. Journal for Critical Animal Studies, Volume VIII, Issue 1/2, 73–125. Ehrenreich, Barbara & English, Deirdre (1973): Witches, Midwives & Nurses: A History of Women Healers. The Feminist Press.

Kalechofsky, Roberta (1998): Metaphors of Nature: Vivisection and Pornography. Between the Species: Vol. 4: Iss. 3, Article 8.

Mills, Dixie (2003): ”Women in Surgery – Past, Present, and Future” (esitelmä; https://www.womensurgeons. org/404.aspx?404;http://www.womensurgeons.org:80/ about/items/womeninsurgery2003c.ppt).

Nuffeld Council of Bioethics (2005): The ethics of research involving animals. Full Report 2005. https://www. nuffeldbioethics.org/assets/pdfs/The-ethics-of-researchinvolving-animals-full-report.pdf.

REPORT FROM THE COMMISSION TO THE EUROPEAN PARLIAMENT AND THE COUNCIL (2019): Report on the statistics on the use of animals for scientifc purposes in the Member States of the European Union in 2015–2017 https://eur-lex.europa.eu/legal-content/EN/ TXT/?qid=1581689520921&uri=CELEX:52020DC0016.

Thomas, Keith (1996): Man and the Natural World, Changing attitudes in England 1500–1800 (Oxford: Oxford University Press).

University of Sydney (2019, July 12). Insects feel persistent pain after injury, evidence suggests. ScienceDaily. Retrieved May 25, 2021 from www. sciencedaily.com/releases/2019/07/190712120244.htm.

Piste ja muu eli piste ja ei-piste luo jaon: lokaali-globaali. Piste ei rajaa, leikkaa tai ympyröi. Se täplittää tai yksinkertaisesti osuu. Se ei määritä tai ole jäädäkseen, mutta sillä on sijainti. Ennen kaikkea sillä on sijainti.

Pisteellä ei ole pinta-alaa eikä syvyyttä. Se tosin kykenee osoittamaan sellaista. Se osuu jalkaan, sanoo: Katso, jalka. Ja niin jalkaa katsotaan niin että se nähdään.

Kiintopiste tuo perspektiivin. Ei voi sanoa: katso, jos näkee kaiken. Piste osoittaa katsottavan ja muodostaa jonon kaltaistensa kanssa.

Mitä sitten on ei-piste? Ei-piste on sijoittumatonta ja hämäräistä. Sitä tulisi arvostaa. Se ei osoittele tuohon ja tuohon. Se: on; voi olla ilmankin pistettä ei-piste. Ei-piste tulee riisua pisteen taakasta. Pisteestä tulikin taakka! Ei-pistettä kutsutaan määrittämättömyydeksi, horisontiksi. Horisontti käsittää siinä missä piste osoittaa.

Ei-piste ympäröi pisteen alhaalta, ylhäältä, sivusuunnilta. Piste on sijoittuneena jalkaan. Katso: jalka, se sanoo, ja niin jalkaa katsotaan niin että se nähdään. Samaan aikaan jostain leijailee ihmisen tuoksu, joka huumaa haistelijansa. Kokonaisen ihmisen kokonainen tuoksu. Se taitaa tulla jalasta. Tuoksu levittäytyy kaikkialle, ei-pisteen vesillä se ajelehtii. Missä jalka kuuluu? Täällä, tuolla, tässä. Näiden korvien kieli nuolaisee ääntä. Nahkan haju hamuaa nenää. Onko niin, että piste on silmä, joka näkee paikallaan seisovan ja vain tämän puolen. Ei-piste on hengityksen väljyinen: Ei voi haistaa vain tätä puolta, kuulla vain toista.

Maku ei pyri määritelmään.

.alkupiste ja loppupiste. Sama piste. Kysymys on ajasta. Piste mahdollistaa ajallisuuden. Piste aloittaa, sillä se lopettaa. Piste ei rajaa aikaa. Se huokaisee jossain.

Kuvat: Trashy