Minervan Pöllö 1/22: Diagnoosi by Minervan Pöllö

SISÄLLYS 3

Pääkirjoitus Eino Taina Haastattelussa Dilemman puheenjohtaja Niilo Grönqvist Arttu Laitinen & Niilo Grönqvist

Kymmenen näkökulmaa selittämiseen eli selittämisen selittämistä Tuomas Tulikorpi

Pahan diagnoosi - Ajatuksia Dexteristä Arttu Laitinen

Mä en ehkä voi Leo Minkkinen

Teoreettisen käytännön ylistys Liisa Ryynänen & Otso Latva-Somppi

Uusi valtiolääketieteellinen menetelmä avuksi diktaattorien diagnosoinnissa Pyry Vaismaa

Neitsyys, avioliitto ja libido – Lisää otteita Seksuaalisuuden historian lopusta Amanda Häkkinen

Catarinan sanakirja Sonja Blom

The Matrix Rebooted tai Miksi Lasarus on kuollut ja me olemme tappaneet hänet Carlos Lievonen

Minervan Pöllö 1/2022 43. vuosikerta Dilemma Ry www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Amanda Häkkinen, Arttu Laitinen ja Eino Taina Taitto: Amanda Häkkinen, Arttu Laitinen ja Eino Taina Kannet: Paavo Kärki ISSN: 1239-2545 Painos: Libris Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakausilehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea

Eino Taina

PÄÄKIRJOITUS Sanan diagnoosi alkuperä on kreikan kielen kielen sanassa diagnosis (“dia” läpi, (γνώσις) “gnosis” tieto), joka tarkoittaa jotakuinkin erottamista, päätöstä tai ratkaisua. Tässä valossa diagnosoinnin voi ymmärtää prosessina, johon sisältyy pyrkimys johtopäätökseen ja tiedon lisäämiseen. Kyseisen määritelmän nojalla näyttäisi siltä, että diagnosointi soveltuu mainiosti myös filosofian harjoittamiseen, sikäli kun filosofoinnin keskeinen päämäärä on tiedon lisääminen.

hyödyntäen päätymään johtopäätökseen potilaan terveydentilasta. Diagnoosi on kuitenkin käsite, jonka voi nähdä ulottuvan muuallekin kuin psykologiaan ja lääketieteeseen. Filosofian näkökulmasta diagnoosin voi ymmärtää esimerkiksi asiaintilana. Ympäröivästä maailmasta tehty yksittäinen havainto on kuin oire. Kun nämä havaintopohjaiset oireet yhdistetään, syntyy vallitseva asiaintila eli diagnoosi. Maailmasta tehty diagnoosi on olosuhde, samoin kuin potilaan terveydentilaa kuvaava diagnoosi. Jos onnistunut diagnoosi mielletään tiedon lisääntymisenä, voi filosofi jopa nostaa diagnosoinnin filosofiseksi arvoksi. Relativisti voi mennä vielä askeleen pidemmälle ja ajatella, että tieto ja totuus on yhtä kuin diagnoosi; totuus ilmaisee näkökulman ja näkökulma diagnoosin.

Kun filosofi hyödyntää ajattelussa diagnosoinnin menetelmää, hänen tulee pitää mielessä se, että liika ratkaisukeskeisyys voi olla haitaksi. Ratkaisukeskeisyys palvelee tiettyjä tarkoitusperiä, esimerkiksi silloin kun lääkäri pyrkii selvittämään potilaan akuutin vaivan. Kuitenkin filosofiassa vaivat, joita analysoidaan harvemmin ovat luonteeltaan akuutteja. Filosofisten menetelmien ei ole tarkoitus näyttäytyä siis lääketiedettä mukailevina. Vaikka tiettyjä analogioita näiden alojen välille voidaan tehdä, on muistettava, että kliininen tutkimus ei ole filosofian päämäärä. Lääkäri diagnosoi ratkaistakseen, filosofi diagnosoi tarkastellakseen.

Jos filosofian keskeinen päämäärä on tiedon metsästäminen, onko filosofi kaikessa yksinkertaisuudessaan subjekti, joka tekee diagnooseja ympäröivästä maailmasta? Näin tuntui ajattelevan ainakin Gilles Deleuze, mikäli hänen kryptistä kirjoitustaan ymmärtää oikein: “More a physician than a patient the writer makes diagnoses, but what he diagnoses is the world: he follows the illness step by step, but it is the generic illness of man; he assesses the chances of health, but it is the possible birth of a new man”. Artikkelissa Deleuze and Diagnosis: A Remark on the “Postscript” (1997/2020: 53) (josta kyseinen sitaatti on poimittu) kirjoittaja Julius Greve toteaa, että Deleuzen teksteissä on yleensä “diagnostisia piirteitä”.

Ennen kuin filosofi alkaa diagnosoimaan ympäröivää maailmaa, on hänen hyvä perehtyä diagnoosin käsitteeseen ja pohtia, mikä on diagnoosien ja nykypäivän suhde. Mitä syväluotaavammin filosofi perehtyy edellämainittuun, sitä tehokkaammaksi ajattelun apuvälineeksi diagnosointi muodostuu. Diagnoosin käsitteeseen törmätessä ensimmäiseksi mieleen tulee lähinnä lääketieteen ja psykologian piirissä käytettävä metodi, jossa asiantuntija kartoittaa potilaan oireita ja pyrkii poissulkumenetelmää

Kun filosofi on pohtinut diagnoosin käsitettä, hän voi siirtyä tarkastelemaan, mikä on diagnoosien ja

nykypäivän suhde. Toisin sanoen filosofi voi tehdä diagnooseja diagnosoinnista. Yksi keskeinen tämän ajan ilmiö on erilaiset itsediagnoosit. Itsediagnosointi on informaatiotulvan tuottama ilmiö, joka tarkoittaa käytännössä oireiden googlailua. Koska monet oireet ovat laajoja, löytää oireita googlettanut yleensä vaivoihinsa jonkin syyn. Internetistä löytynyt syy on monesti virheellinen ja sellainen, joka on oireiden todellisesta syystä kaukana.

väkisin löytää itselleen jonkin diagnoosin.

Vaikka itsediagnoosi saattaisi joskus osua nappiin, johtaa fyysisten oireiden googlailu harmillisen usein huolestuneisuuteen ja tarpeettomaan ahdistukseen, joka laukeaa vasta lääkärin vastaanotolla. Psyykkisten oireiden kohdalla tilanne saattaa olla toinen. Kun yksilö on löytänyt internetistä vastauksen psyykkiseen oireistoonsa, saattaa hän päätyä julistuksenomaisesti kertomaan lähipiirille ja sosiaaliseen mediaan omasta mielenterveydellisestä vinoumasta. Tyyliin, että “olen aistiyliherkkä”. Ongelmana tässä on se, että ihminen saattaa pahentaa tilannetta lisäten tiedostamattomasti sellaista käyttäytymistä, joka ruokkii diagnoosiin kuuluvia tunnusmerkkejä. Tässä kohtaa yksilön olisi hyvä muistaa, että nettiselailun pohjalta tehty diagnoosi on aina epävirallinen.

Kun tekee tekstin, joka nojaa pitkälti yhden käsitteen tarkasteluun, alkaa koko todellisuus näyttäytyä sen varassa. Vaikka Greven artikkeli synnyttikin mielikuvan siitä, että filosofi on tuomittu tekemään diagnooseja, ei asian tarvitse olla näin yksioikoinen. Jos mieltää itsensä ja kaiken ympäröivän oireiden summana, ei neuroottisuudelta voi välttyä. Vaikka filosofiassa diagnoosin käsitteen voi mieltää puhtaaksi, liittyy siihen tietty negatiivinen konnotaatio. Siitä huolimatta, että teoriassa ihminen voidaan diagnosoida terveeksi, ainakin käsittääkseni, kertoo lääketieteessä ja psykiatriassa diagnoosi yleensä sen, mikä on vialla. Jos filosofi tarkastelee vain sitä, mikä on vialla, saattaa ajattelu saastua.

Mikä sitten ajaa ihmisiä tekemään itsediagnooseja? Kontrollin säilyttämisen tarve on yksi tekijä. Kun saa syyn oireille, epämääräinen muuttuu hallituksi. Koska internet mielletään monesti auktoriteetiksi, saattaa yksilö katsoa, ettei diagnoosin antajan tarvitse olla terveysalan ammattilainen, jotta siihen voisi luottaa. Vastaus sammuttaa tiedonjanon ja hämärät spekulaatiot. Osa ilmiöstä liittyy myös tunnustuksen saamiseen. Kun yksilö ei saa muilta ihmisiltä tunnustusta automaattisesti, esimerkiksi yhteiskuntaluokan tai säädyn kautta, on se hankittava itse. Yksi tie tunnustukseen on lokeroitua erilaisten diagnoosien alle ja eheyttää omaa identiteettiä niiden kautta. Kiinnostavaa on se, miten aikaisemmin häpeällisiksi mielletyt diagnoosit saatetaan kokea nykyään meriitteinä. Yhden mielestä tämä on tervettä avoimuutta, toisen mielestä narsismin jatketta. Olkoon ilmiö kumpaa tahansa, on oireita googlettavan on hyvä pohtia, näyttäytyykö “hakemalla haettu” itsediagnoosi mahdollisesti loukkaavana sellaiselle yksilölle, joka on kamppaillut identiteettiä ratkaisevasti muokkaavan diagnoosin kanssa. Esimerkiksi halvaantunut tai psykoosisairas saattaa kokea absurdina sen, miksi joku haluaisi

Joku saattaa kokea itsensä diagnosoinnin myös emansipatoivaksi. Foucault’n ajatteluun perehtynyt muistaa, että diagnoosit ovat mielivaltaisia ja, että diagnoosin antaja ei ole ammattilainen vaan vallankäyttäjä ja yksilö, jolle diagnoosi langetetaan vallankäytön kohde. Siksi on parempi luottaa omaan arvostelukykyyn ja etsiä tietoa oireista itse.

Ajattelijan on hyvä pitää mielessä filosofian laaja-alaisuus. Vaikka filosofian harjoittaminen näyttäytyisi jollekulle diagnoosien tekemisenä, ei kukaan kiellä sitä, etteikö filosofiaa voisi yhtälailla hahmottaa esimerkiksi vuorikiipeilynä. Ja kun löydät itsesi tilanteesta, jossa olet diagnosoinut itsellesi viisi erilaista henkeä uhkaavaa sairautta, on pidettävä mielessä se, että internetistä löydetyt vastaukset ovat monesti vain informaatiota, eivät absoluuttista tietoa. Tämän lisäksi kannattaa pitää mielessä rauhoittavalta maistuva sana, maltillisuus. Kirjallisuus Greve, Julius (2020): Deleuze and Diagnosis: A Remark on the “Postscript”. Saksa, University of Oldenburg.

Arttu Laitinen & Niilo Grönqvist

Haastattelussa Dilemman puheenjohtaja Niilo Grönqvist

Mikä tekee sinusta hyvän puheenjohtajan? Hyvä on ominaisuus, jota on vaikea antaa itselleen. Hyvä on enemmänkin määrittely, jonka muut antavat ihmisille.

Mikä mielipide, että Thirsty ei ole auki? Ihan fine. Ei tule yleensä käytyä sunnuntaisin. Mikä meininki? Huomenna töitä. Muuten jees, sillä lähiopinnot alkavat. Harmittaa, kun ei ole aikaisemmin päässyt lähiopetukseen.

Mitä uutta tuot Dilemmaan pj:nä? En osaa nimetä mitään suoraan konkreettista uutta. Järjestö ei ole puheenjohtajasta kiinni niin paljon. Teemme yhdessä pääosin asioita. Toki jokainen yksilö tuo aina uutta.

Esittele itseäsi lyhyesti? Olen Niilo Kalle Viljami Grönqvist. Syntynyt 2001 Helsingissä. Toisen vuoden käytännöllisen filosofian opiskelija. Jos ollaan poliittisia niin anarkokommunisti.

Mikä on ajatuksesi Dilemman suhteesta alkoholiin? Monimuotoinen. Meillä on tosi paljon alkoholikeskeistä kulttuuria. Tasapainona on onneksi ollut paljon alkoholitonta toimintaa. Tästä esimerkkinä Dilemmerch. Myös tuleva elokuvakerho ja laitoskahvit ovat olleet hyviä. Dilemma on verrattuna muihin järjestöihin hyvällä mallilla. En koe tai ole huomannut, että olisi missään tarvetta juoda pakollisesti. Tai, että silloin olisi ongelmaa, jos joku ei juo.

Miksi filosofian opiskelu? Ei tuntunut olevan muuta vaihtoehtoja. Pohtiessani näin filosofian ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi, johon jaksan käyttää vuosia. Miksi? En osaa vastata. Kirjoitin filosofian lukiossa aluksi, koska siitä ei ollut haittaakaan ja olin tehnyt kaikki kurssit (huonosti). Lukiessani ylioppilaskokeisiin kiinnostuin sitten filosofiasta.

Mikä on parasta filosofian kandi- ja maisteriohjelmassa? Itselläni etäaikana kontakti filosofian laitokseen ollut vähäinen. Oma kontakti maisteriohjelmaan on kaksi kurssia, joista molemmista olen lähtenyt yhden luennon jälkeen. Etänä filosofian opiskelu ollut itselle vaikeaa. Parasta filosofian ohjelmassa on silti filosofia. Myös etuna erilaisten alojen laajuus filosofian sisällä.

Miksi dilemman puheenjohtajuus? Jo orientaatioviikolla oli niin hyvä meininki, että halusin Dilemmaan mukaan. Tätä meininkiä halusin hallituksen kautta vielä enemmän. Puheenjohtajuus mahdollistaa Dilemmassa toimimisen laajasti, mutta ei vaadi syventymistä tiettyyn yksittäiseen asiaan.

Mikä huonointa? Tuntuu, että joskus on liian vähän tiettyjä filosofian kursseja. Esimerkiksi yhteiskuntafilosofiassa, jota itse luen eniten, on vain kaksi kurssia. Opintojen laajuus on opintojen isoin vahvuus ja heikkous siinä mielessä, että on vaikea syventyä tiettyyn alaan mutta saa paljon opiskelua monista eri filosofian osa-alueista.

Mielipide unicafen chilikastikkeesta? En tiedä, miltä se maistuu. Olen syönyt unicafessa maksimissaan 20 kertaa. Mehu tarvitaan takaisin unicafeen. #mehuunicafeen2022

Miten koet Dilemman suoriutuneen koronaajasta? Dilemmassa on tapahtunut se, että useat, jotka ovat ennen koronaa Dilemman toiminnassa mukana ovat valmistuneet ja poistuneet opinnoista ja täten perinteet usein vähän mukana. Myös pitkähkön tauon myötä monet tapahtumakulttuurit ovat kadonneet. Kun ei ole voinut järjestää mitään, niin ihmiset eivät ole tavanneet keskenään. Tällöin kaverisuhteiden muotoutuminen tai yleisen opiskelijaryhmän muotoutuminen on vaikeutunut. En tiedä, miten olisi toisaalta voinut suoriutua hyvin koronasta. Korona ei ole tuonut juuri mitään hyvää kenellekään.

Lempieläin? Musta kissa. Jos hankkisin lemmikin, hankkisin kissan. Ne ovat tarpeeksi rentoja eläimiä. Musta kissa on taas perinteinen anarkosyndikalistien symboli. Ja musta kissa on baari kalliossa.

Mikä on Kaisatalon paras kerros? En ole osannut ikinä opiskella kirjastoissa. Minulle Kaisatalo on pääosin läpikulkureitti. En siis tiedä.

Lempiolut? Haikeat muistot 15-vuotiaana juodusta sitrusmaissioluesta, jota en ole löytänyt sen jälkeen. Mutta ehkä ne muistot siitä missä sitä joi, eikä se olut itsessään. Nykyään Kronenbourg Blanc 1664.

Pitääkö dilemman olla poliittinen? Dilemman toiminta on aina poliittista. Dilemman täytyy olla joidenkin asioiden, kuten ekologisuuden, tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja sen täytyy toteuttaa niitä olemalla esimerkiksi antirasistinen, antifasistinen, ekologinen ja pyrkiä maksimoimaan turvallista tilaa. Dilemman ei pidä kuitenkaan julistaa tiettyä ideologiaa tai puoluepoliittista kantaa, sitä voi tehdä muuallakin. Mitä Dilemma kaipaisi lisää? Osat näistä asioista on varmaan ollut ennen koronaa. Esimerkiksi urheilutapahtumia tarvitsisi lisää. Myös kulttuuri- ja harrastustoimintaa. Esimerkiksi shakkikerhosta on puhuttu. Enemmän yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa. Valtsikan ja humanististen järjestöjen kanssa, mutta myös voisi kauempaa ihan kenen kanssa vaan, miksei vaikka esimerkiksi fysiikan opiskelijoiden kanssa. Nojaako filosofinen opetus liikaa jonkin alan suuntaan? Nykyään tieteenfilosofia taitaa olla laitoksella suurta tutkimuksessa. Tämä ei kuitenkaan näy opetuksessa liiallisesti. Edelleen koen, että analyyttinen perinne vaikuttaa kuitenkin täällä ihan vaan historiallisesti. Esimerkiksi yhteiskuntafilosofiaa ja etiikkaa voisi laajentaa.

Kuva: Niilo Grönqvistin kotialbumi

Milloin oikeisiin töihin? 14-vuotiaana. Kiinteistönhuollossa. Nykyään toimistotöissä, joka on vähemmän oikeita töitä. Oikeat työt on aika huono sanonta.

niin kuin jossain Big Brotherissa. Niin, että kysymykset kysytään tiistaina yöllä baarissa, tai seuraavana aamuna krapulassa. Silloin saisi rehellisiä vastauksia, mutta kuitenkin epärehellisiä, sillä kaikki on lopulta epärehellistä.

Lempifilosofi? Arvostan enemmän teoriaperinteitä, kun yksittäisiä filosofeja. En ole lukenut yhdeltäkään filosofilta niin paljon tuotantoa, että kehtaisin ketään sanoa lempifilosofiksi. Mitkä teoriaperinteet ovat lähimpänä sinua? Sosialismi Fuck, Marry, Kill. Kant, Hegel, Heidegger? Kill Heidegger natsiudestaan. Fuck Hegel, en halua sitoutua siihen mutta hetken hupi kyllä maistuu. Marry Kant hänen säännöllisten rutiiniensa takia, se olisi omalla tavallaan hyvä asuinkumppani. Viimeisin uusi filosofinen kiinnostuksenaihe/ kysymys? Sukupuoleen liittyvät teoriat, kuten Judith Butler. Mitä arvoa on filosofian opiskelulla? Kaikella opiskelulla on arvoa. Filosofialla erityisesti on arvoa siinä, että oppii ajattelemaan eri näkökulmista, oppii suhtautumaan kriittisesti muiden ja myös omiin näkemyksiin Mitä arvoa on Minervan pöllöllä? Opiskelijalehdet antavat mahdollisuuden kirjoittaa omista kiinnostuksenkohteista niin, että jotkut jopa lukee niitä. Itselleni lehdet eivät niinkään ole ollut oma juttu, sillä se menee juuri uutisten ja kirjojen välimaastoon eikä ole ikinä ollut sellainen asia minkä otan käteeni. Lehtikulttuuri on myös siitä tärkeää, että näkee nykyisten opiskelijoiden kiinnostuksen kohteita. Mikä on vastaus niille, jotka pyrkivät leikkaamaan rahoja tieteestä ja koulutuksesta? Täyttä paskaa. Maailmassa käytetään rahaa niin turhiin asioihin, niin käytetään niitä rahoja edes johonkin hyödylliseen. Tiede on yksi hyödyllisimmistä asioista ja näin sitä pitäisi arvostaa. Sama pätee opintotukeen, jota tulisi korottaa vähintään 1000 euroon kuukaudessa. Heitä lopuksi vapaa sana? Tämä haastattelu olisi pitänyt toteuttaa realitymeiningillä, että kuvaajat seuraavat minua viikon ajan 24/7 ja saa myös ostaa sen liveseurannan

Filosofian opiskelija! Tule tekemään Nuorten filosofiatapahtumaa

HELSINGIN NUORET AJATTELIJAT HENNA RY NUORTEN FILOSOFIATAPAHTUMA NUFIT

Nuorten filosofiatapahtuma Nufit järjestetään 27.–28.5.2022 Helsingin Paasitornissa otsikolla:

Hankala matka A:sta B:hen Tiedossa mielenkiintoisia puheenvuoroja teemaan liittyvistä aiheista. Nufitissa järjestetään myös legendaarinen lukiolaisten

Sokrates-väittelykilpailu Tule mukaan järjestämään Nuorten filosofiatapahtumaa talkoovoimin. Kaipaamme: • • • •

Haastajia keskustelemaan alustajien kanssa Väittelykilpailun tuomareita ja puheenjohtajia Puhujia filosofisiin teehetkiin Tekijöitä Nufit 2023 työryhmään Ilmoittautuminen: nufit@nufit.fi

Lisätietoja: nufit.fi ja www.facebook.com/nufitfi

Tuomas Tulikorpi

Kymmenen näkökulmaa selittämiseen eli selittämisen selittämisiä Selitämme jatkuvasti toisillemme erilaisia asioita. Selityksiä vaativat niin arkielämän tapahtumat, poliittiset konfliktit kuin kvanttifysiikan ilmiötkin. Toiset selitykset tuntuvat myös olevan parempia kuin toiset. Minkälainen on selityksien perimmäinen rakenne ja mikä tekee selityksestä hyvän? Selittäminen liittyy myös läheisesti ymmärtämiseen, joten seuraava kysymys onkin, mitä on ymmärtäminen?

1. Perspektiivien rikkaus syventää ymmärrystämme. Toisaalta, lopullista ymmärrystä ei koskaan saavuteta, koska aina voidaan ottaa uusia näkökulmia. Tilanteeseen ja kysymykseen nähden voimme kuitenkin saada riittävän ymmärryksen. 2. Selittämisen aktissa vastaamme kysymykseen ”miksi?” eli toisin sanoen, miksi jokin asia on niin kuin se on. Selitettäessä jotain asiaa, me emme vastaa kysymykseen ”mitä?”. Kuitenkin jos emme ensin tiedä mitä jokin on, emme voi tietää miksi se on. Määrittelymme siitä mitä jokin on, vaikuttaa selitykseemme siitä miksi se on mitä se on.

Filosofit ovat yrittäneet löytää selityksiä näillekin ongelmille. Erilaisia selittämistä koskevia teorioita on esitetty, mutta yhteisymmärrystä asiasta ei ole saavutettu. En aio yrittää tässä yhteydessä selittää tarkemmin näitä teorioita, koska muut ovat jo tehneet sen itseäni paljon paremmin. Jos asia kiinnostaa, suosittelen kääntymään aluksi vaikkapa Stanford Encyclopedia of Philosophy -sivuston puoleen . Sen sijaan lähestyn tätä asiaa fragmentaarisesti - lyhyin tekstikatkelmin, jotka kuitenkin niin sanotusti pyörivät saman aiheen ympärillä. Jos suomen kielen ”ymmärtää” sanan etymologia on ympärillä olemisessa, ymmärtämisen voidaan ajatella olevan asian valaistumista erilaisista ja itsessään rajallisista perspektiiveistä käsin. Seuraavat 10 katkelmaa sisältävät siis erilaisia tiivistettyjä näkökulmia selittämisen ja ymmärtämisen problematiikkaan. Numerointi ei ilmennä minkäänlaista hierarkiaa. Kaikuja edellä mainituista filosofisista teorioista on näistä katkelmista löydettävissä.

3. William James: Henkilö kiertää ympäri puun, jonka toisella puolella on orava. Henkilön liikkuessa puuta ympäri, myös orava liikkuu puun pinnalla pitäen jatkuvasti puun itsensä ja miehen välissä. Henkilön tehtyä täyden ympyrän voidaan kysyä: kiersikö hän oravan ympäri? Vastaus riippuu siitä, mitä käytännössä tarkoitamme oravan kiertämisellä1 4. Selityksellä on suunta. Menneet tapahtumat vaikuttavat tulevaan ja ovat kausaalisessa suhteessa toisiinsa. Biljardipallon liike biljardipöydällä selittyy siihen tietyssä kulmassa osuneen toisen pallon massalla ja nopeudella. 5. Usein kuitenkin selitämme biljardipallon liikettä pikemmin biljardipelaajan ominaisuuksilla kuin pallojen massoilla ja nopeuksilla. Ellemme sitten ole

1 Esimerkki oravasta on Jamesin teoksesta Pragmatismi – uusi nimi eräille vanhoille ajattelutavoille. (Pragmatism. A New Name for Some Old Ways of Thinking, 1907. Suom. Antti Immonen. Tampere, Eurooppalaisen filosofian seura, 2008. s. 44-45. Olen muotoillut sen lyhyempää muotoon.

kiinnostuneita nimenomaan massoista ja nopeuksista. Selityksillä on eri tasoja.

tunnistamaan havaintoaineistosta selityksen kannalta relevantit seikat.

6. Selitykset kertovat meille yhteyksistä eri asioiden välillä. Nämä asiat ovat ennen selitystä näyttäytyneet irrallisina ilmiöinä. Kenties meillä on ollut intuitio, että jotain tekemistä niillä on toistensa kanssa, mutta emme vain ole keksineet mitä. Kunnes yhteinen nimittäjä löytyy. Tämähän selittää kaiken!

9. Mutta miksi hän on niin hyvä löytämään relevantteja seikkoja? Onko hänellä jokin tietty ja parhaimmaksi osoittautunut metodologia, jota hän aina käyttää? Ei. Ratkaisuja etsiessään hänellä on käytössään kokemuksensa, intuitionsa, looginen päättelykykynsä ja tohtori Watson. Hän on hyvä selittämään, koska hänen työkalupakkinsa on monipuolinen.

7. Selitykset pyrkivät kertomaan miksi asiat ovat juuri tällä tavalla, eivätkä jollakin toisella tavalla. Hyvät selitykset pystyvät siis selittämään myös vaihtoehtoisia skenaarioita. Eikö tämäkin ole asian ympärillä olemista? 8. Miksi Sherlock Holmes on niin hyvä selittämään asioita? Tapauksia tutkiessaan hänen täytyy ensin kohdata valtava määrä havaintoaineistoa. Holmes on hyvä antamaan selityksiä, koska hän kykenee 2 Wilfrid Sellars: “Philosophy and the Scientific Image of Man,” in Frontiers of Science and Philosophy, Robert Colodny (ed.) (Pittsburgh, PA: University of Pittsburgh Press, 1962): 35–78

Kuva: Paavo Kärki

10. Wilfrid Sellars selittää filosofian päämäärän näin: The aim of philosophy, abstractly formulated, is to understand how things in the broadest possible sense of the term hang together in the broadest possible sense of the term.2 Filosofia näyttäytyy tässä superlatiivin metsästyksenä. Mutta eikö tuo metsästys ole kuin oman varjon metsästystä? Se karkaa.

Arttu Laitinen

PAHAN DIAGNOOSI Ajatuksia Dexteristä

Kuva: Milla Palmu

Tv-sarjat Dexter (2006–2013) & Dexter: New Blood (2021–2022) kertovat ulkopuolelta katsottuna hyvinkin tavallista elämää elävästä Dexteristä. Hän on töissä Miamin poliisilaitoksella veriroiskeiden analysoijana, töiden jälkeen hän menee usein työkavereiden kanssa baariin, tapaa uutta tyttöystäväänsä Ritaa, tai on veneellään ajelemassa merellä. Tämä kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan hänelle vain kulissia. Todellisuudessa suurimman osan vapaa-ajastaan hän käyttää oikeusjärjestelmän käsistä karanneiden murhaajien tutkimiseen, heidän syyllisyytensä todistamiseen ja lopulta heidän murhaamiseensa. Tässä esseessä esitän sarjaa ja sarjasta heränneitä ajatuksiani. Syntynyt pahaksi Dexter on ollut lapsesta asti väkivaltaisten halujen valtaama. Jo noin 10-vuotiaana hän alkoi tappamaan, aluksi metsästämään eläimiä Isänsä Harryn avustuksella. Ikääntyessään Dexterin halu tappaa kasvaa yhä suuremmaksi, ja lopulta hänellä syntyy pakonomainen tarve alkaa tappaa myös ihmisiä. Hän määrittää täysin ihmissuhteensa, asuinpaikkansa ja työnsä niin, että hänen on mahdollisimman helppoa murhata jäämättä kiinni. Dexterille halu tappaa on ollut hänen mukanaan aina. Hänellä ei ole kuitenkaan lainkaan tietoa halunsa syistä. Vasta aikuisiällä Dexterin tavatessa hänen kanssaan samankaltaisen isoveljensä Brianin, Dexter viimein ymmärtää mistä hänen addiktionsa on peräisin. Dexterin ja Brianin äiti murhattiin heidän silmiensä edessä heidän ollessaan vielä lapsia. Dexter oli tällöin vielä niin nuori, ettei hänellä ollut vielä suoraa ymmärrystä tapahtuman merkityksestä. Tämä trauma kuitenkin on Dexterin ja Brianin käytöksen pohjana. Se aiheuttaa molemmille myöhemmin vahvoja väkivaltaisia haluja. Tämän myötä heistä molemmista tulee myös myöhemmin sarjamurhaajia. Dexter tai Brian eivät ole missään määrin vastuussa heidän traumastaan. Trauma itsessään loi heille addiktion väkivaltaan. Varsinkin Brianilla trauma myös muutti hänen kykyään edes ymmärtää oikeaa ja väärää toisistaan. Dexterin ja Brianin menneisyys määrittää kokonaisuudessaan heidän tulevaisuuden tekonsa. Täten sarjan näkökulmasta tuntuukin hyvin vaikealta ajatella, että Dexter tai Brian olisivat moraalisesti vastuussa teoistaan. Heillä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta valita toisin. Varsinkin populaarikulttuurissa traumat ovat usein

välineitä selittämään pahoja tekoja. Useimmiten tällöin uhrien teot johtuvat myös yhteiskunnan kyvyttömyydestä auttaa trauman uhreja. Täten he päätyvät pahoilla teoillaan tekemään jonkinlaisen koston yhteiskuntaa kohtaan. Brian on vahvasti tämänkaltainen hahmo. Äitinsä murhan jälkeen Brian joutuu psykiatriseen laitoskierteeseen, jossa hänellä ei juuri koskaan ollut minkäänlaista stabiilia läheistä, johon tukeutua väkivaltaisten halujensa kanssa. Hän ei myöskään lopulta saa minkäänlaista hoitoa ongelmiinsa. Brianilla ei ole tämän myötä elämässään mitään muuta, kuin hänen kohtaama traumansa ja satunnaisista murhista saatu lyhytaikainen ilo. Hänelle ainoa mahdollisuus luoda jonkinlainen merkityksellinen ihmissuhde on etsiä Dexter, ja murhata hänen kanssaan yhdessä. Dexter taas otettiin heti hänen äitinsä murhan jälkeen huostaan. Hän saa itselleen rakastavat vanhemmat ja siskon, ja lopulta turvallisen ympäristön kasvaa. Hän pystyi tukeutumaan väkivaltaisissa ajatuksissaan isäänsä, vaikka tämä tuki myöhemmin vääristyi Dexterin käytöksen kannustamiseen. Myöhemmin aikuisiässään Brian ja Dexter tapaavat uudestaan. Heitä yhdistää sama trauma, ja myös nyt aikuisuudella sarjamurhaaminen. Brian kuvittelee viimein löytäneensä jonkin ihmisen, joka ymmärtää ja tukee häntä. Näin Brian kidnappaa Dexterin siskon, ja pakottaa Dexterin valitsemaan heidän välillään. Brianin kuvitelmat osoittautuvat kuitenkin lopulta vääräksi. Dexter pelastaa siskonsa ja tappaa Brianin. Dexterin kohtaama trauma ei määritellyt häntä lopullisesti. Dexter on saanut tuen avulla itselleen mielekkään elämän, jonka hän valitsee yli Brianin tarjoaman täysin vapaan yhdessä tappamisen. Toisaalta murhaaminen itsessään on tuhoamassa Dexterin elämää jatkuvasti. Dexterin on näin yhä vaikeampaa oikeuttaa itselleen, miksi hän voi vielä jatkaa murhaamista. Toisaalta Dexter on aina elänyt näin. Hän ei näe itselleen muuta vaihtoehtoa. Pahan oikeutus Dexter kutsuu haluaan murhaamiseen ”pimeäksi matkustajaksi”. Pimeä matkustaja on Dexterin mielessä jotakin erillistä hänestä ja jotain, joka ei ole osa hänen todellista itseään. Pimeä matkustaja tulee aina pakottamaan Dexterin murhaamaan. Pimeä matkustaja on kuitenkin myös Dexterille tapa oikeuttaa hänen käytöksensä. Pimeä matkustaja on jotain hänestä erillistä, mutta samalla jotain, jota Dexterin todellisen minän on mahdollista

kontrolloida oikeisiin kohteisiin. Dexterin on mahdotonta olla murhaamatta, mutta moraalisen koodinsa avulla hän voi omasta näkökulmastaan murhata oikeutetusti niin, että hänen todellinen minänsä ei ole pohjimmiltaan paha. Oikeuttaessaan näin käytöstään Dexter ei mielestään pysty muuttua, ja tällöin hänen ei tarvitse edes sitä yrittää.

oikeutettu. Dexterin koodia on näin hyvin vaikeaa pitää kovinkaan oikeutettuna, sillä se johtaa hyvinkin usein viattomien kuolemiin. Temaattisesti toinen Dexterin tekojen suuri ongelma on niiden vaikutus hänen lähipiiriinsä. Dexter joutuu esimerkiksi lavastamaan oman työkaverinsa hänen tekemistään murhista, joka lopulta johtaa tämän kuolemaan. Dexterin sisko saa myös loppujen lopuksi Dexterin kiinni teoistaan, joka tuhoaa hänet psyykkisesti ja lopulta johtaa myös hänen kuolemaansa. Sarjan näkökulmasta Dexterin noudattama moraalinen koodi ei ole välttämättä niinkään väärin. Väärässä on enemmänkin Dexterin elämäntapa, ja miten se itse murhien oikeudellisuudesta riippumatta tuhoaa kaiken ympärillään.

Dexterin isä Harry opetti Dexterille ns. ”koodin” jo hyvin varhain. Harry huomasi, että Dexterissä oleva pimeä matkustaja on liian voimakas, ja hän tulee lopulta tappamaan. Täten Harry halusi kontrolloida Dexterin haluja ns. ”hyvään tarkoitukseen”. Pohjana on ajatus siitä, että hyvin monet kauheat rikolliset päätyvät erinäisten oikeusjärjestelmän ongelmien kautta vapaaksi ja pääsevät tappamaan lisää ihmisiä. Hyvin usein pahojen rikollisten katoaminen ei juurikaan yllätä rikostutkijoita tai poliiseja, jonka myötä myös heidän tappamisestaan ei jää niin helposti kiinni. Täten teoriassa Harryn opettama ”koodi” auttaa Dexteriä selviytymään pimeän matkustajansa kanssa, ja samalla pelastaa hyvin monia ihmisiä murhaajien teoilta.

Dexterille ”koodi” oikeuttaa hänen tekonsa. Koodi itsessään ei kuitenkaan ole lainkaan hänen tekojensa motiivi. Tämä nähdään siinä, että useissa tapauksissa Dexterillä on työnsä puolesta täysi mahdollisuus hankkia vedenpitävä todistusaineisto murhaajia kohtaan, ja näin saada heille kuolemantuomio oikeusjärjestelmän kautta. Dexter ei kuitenkaan juuri koskaan tee tätä. Todellisuudessa Dexterin tekojen ainoa todellinen motiivi on halu murhata. Tämä halu itsessään ei ole Dexterin omalla vastuullaan. Dexterin ainoa vaihtoehto lopettamiseen näyttää olevan itsensä ilmoittaminen poliisille, joka kuitenkin johtaisi kuolemantuomioon. On hyvin vaikea pitää tällaista itsensä uhraamista kuitenkaan moraalisesti välttämättömänä. Toisaalta ongelmana on itse ”pimeän matkustajan” todellinen välttämättömyys. Varsinkin sarjan alussa tuntuu, että Dexterin tarve murhaamiseen trauman myötä on täysin pois hänen kontrollistaan. Dexter ei kuitenkaan välttämättä itsekään hyväksy näin yksinkertaista selitystä. Dexter tappaa useita samankaltaisia haluja omaavia sarjamurhaajia, mutta hän ei koskaan hyväksy tätä selitykseksi heidän teoilleen. Dexterin mielestä myös he lopulta tekevät itse lopulta valintansa murhata, ja ovat tästä vastuussa. Dexter tuntuu pohjimmiltaan myös ajattelevan itsestään näin. Selviytyäkseen hän kuitenkin tukahduttaa tämän ajatuksen, ja jatkaa elämäänsä niin kuin aina ennenkin.

Dexter on monella tapaa arkkityyppinen hahmo, joka pyrkii jakamaan ns. oikeutta oikeusjärjestelmän ulkopuolella. Kuitenkin Dexterin tapa tehdä tämä murhaamalla rikollisia tuntuu intuitiivisesti mahdottomalta hyväksyä. Tämä intuitiivinen näkökulma ei ole kuitenkaan lainkaan niin selvä. Dexter murhaa ainoastaan hyvinkin pahoja sarjamurhaajia, jotka tulisivat vielä jatkossa murhaamaan lisää täysin viattomia ihmisiä. Täten määrällisesti katsottuna Dexter luultavasti pelastaa enemmän ihmishenkiä, kuin hän tappaa. Myöskin sarjan sisällä yksilöiden reaktiot Dexterin tekoihin ovat samalla tavoin ristiriitaisia. Monet pitävät häntä sankarina, joka tekee pahoille rikollisille sen mitä he ansaitsevat. Tällainen ajattelutapa perustuu pelkkien pelastettujen elämien sijasta myös ajatukseen, että rikoksista kuuluisi saada rikosta vastaava rangaistus. Sarjamurhaajille tämä rangaistus on tietenkin kuolema. Sarjan sisäisesti itse ”koodin” määrittämiä murhia huomattavasti ongelmallisempina pidetään sivuvaikutuksena tapahtuvia sivullisten syyttömien kuolemia. Dexter tekee välillä virheitä ja joutuu tappamaan viattomia. Tämä itsessään on historiallisesti ollut yksi suuri argumentti kuolemantuomiota vastaan, jossa yhden viattoman lopullinen kuolema on liian paha asia, vaikka kuolemantuomio syyllisiä vastaan olisikin

Määritelty pahaksi Harry ei opettanut ”koodia” Dexterille itsenäisesti. Huomatessaan Dexterin väkivaltaiset halut hän pyysi apua tunnetulta psykiatrilta ja psykopatian ekspertiltä, Dr. Vogelilta. Vogel näki Dexterissä täydellisen psykopaatin, jonka väkivaltaista käyttäytymistä ei ole mitenkään enää mahdollista

poistaa kokonaan. Vogel tekee julkisuutensa ulkopuolella hyvinkin eettisesti epäilyttäviä kokeellisia hoitoja potilailleen, jota hän kokeilee myös Dexteriin. Täten Vogel päättää Harryn avustuksella opettaa Dexterille koodin, jotta Dexter pystyisi kontrolloimaan tekojaan Vogelin mielestä oikeisiin asioihin. Vogel haluaa tehdä Dexteristä täydellisen murhaajan, joka pystyy murhaamaan rikollisia systemaattisesti tuntematta mitään, ja näin pystyy olemaan jäämättä kiinni kauan.

kuitenkin pääsee sattumalta vapaaksi, ja päätyy lopulta tappamaan Dexterin siskon. Heti kun Dexter tekee ns. ”oikein”, häntä rangaistaan siitä pahimmalla mahdollisella tavalla. Täten tuntuu, että Dexterin muutoksella ei ole oikeastaan edes minkäänlaista merkitystä. Näin hän ajattelee itsekin, ja päättää katkaista suhteen kokonaan jopa omaan poikaansa. Dexter ajattelee, että hänen menneisyytensä tekee hänestä täysin mahdottoman enää pelastaa. Jo hänen olemassaolonsa tuhoaa kaiken hänen ympärillään.

Dexterin käytös on jo näin määritelty valmiiksi. Vogel on diagnosoinut hänet parantumattomaksi psykopaatiksi, jonka ainoa mahdollisuus elämiseen on murhaaminen. Saadessaan näin selkeän diagnoosin Dexterin on vaikea nähdä elämälleen muuta vaihtoehtoa. Hänellä ei ole enää minkäänlaista mahdollisuutta hakea tukea keneltäkään, sillä se johtaisi hänen omien tekojensa myöntämiseen ja näin kuolemantuomioon. Vogel on koodin avulla manipuloinut Dexteristä murhaajan, joka tappaa muita sarjamurhaajia. Tämä itsessään ruokkii Dexterissä ajatusta siitä, että kenenkään murhaajan ei ole mahdollista lopettaa tai muuttua, ja heidän ainoa lopullinen kohtalo voi olla vain kuolema. Hänen on mahdotonta muuttua, ja hänen ainoa tavoitteensa voi vain olla selviytyä mahdollisimman pitkään.

Pahan periytyvyys

Ajan kuluessa Dexter alkaa kuitenkin huomaamaan, että hänellä on ihmisenä muutakin arvoa kuin murhaaminen. Dexter saa tyttöystävän ja lapsen, joista hän välittää ja joita hän haluaa suojella. Dexterillä on todellisia tunteita, ja hänen halunsa murhata alkaa korvautua rakkaudella hänen perhettään kohtaan. Dexter ei ole Vogelin määrittämä täydellinen psykopaatti, vaan kompleksi ihminen, jonka on mahdollista muuttua, ja jolla on myös mahdollisuus valita toisin. Dexterin ei tarvitse lopulta antautua Vogelin antamalle diagnoosille. Pitkän prosessin ja perheen tuen avulla Dexter pystyy vähentämään väkivaltaisia halujaan. Dexter lopulta pystyy lopettamaan murhaamisen ja näin hän voi pyrkiä aloittamaan uuden elämän. Uuden elämän aloittaminen ei voi kuitenkaan koskaan olla niin yksinkertaista. Aivan alkuperäisen sarjan lopussa Dexter on viimein saanut lukittua viimeisen uhrinsa, jonka omassa mielessään Dexterin täytyy murhata perheensä suojelemiseksi. Viimeisellä hetkellä Dexter kuitenkin päättää olla tappamatta hänet, ja vain ilmoittaa hänet poliisille. Dexter on pohjimmiltaan muuttunut. Murhaaja

Kymmenen vuotta siskonsa kuoleman jälkeen Dexter on aloittanut täysin uuden elämän kaukana kaikista vanhoista ihmissuhteistaan. Hän on pystynyt olemaan murhaamatta koko tämän ajan noudattamalla todella tarkkoja rutiineja, joiden avulla hän ei voi vahingossakaan joutua tilanteeseen, jossa hänen olisi mahdollista toteuttaa halujaan murhata. Tämä kaikki alkaa kuitenkin hajota, kun Dexterin jo teiniksi kasvanut poika, nimeltään Harrison löytää hänet ja haluaa alkaa asumaan Dexterin kanssa. Rutiinin hajoaminen johtaa lopulta Dexterin taas murhaamaan ja näin hän alkaa vajota takaisin vanhaan elämäänsä. qwSamalla Dexter huomaa, että myös Harrisonilla on samanlaisia haluja väkivaltaan, kuin hänelläkin. Myös hänen poikansa joutui näkemään äitinsä kuoleman silmiensä edessä. Dexter viimeinkin tuntee jonkin ihmisen, joka todella voi ymmärtää häntä kokonaisuudessaan. Ongelmallisesti Dexter kuitenkin haluaa täten myös luoda pojastaan hänen kaltaisensa. Dexter alkaa opettamaan poikaansa murhaamaan koodinsa mukaisesti. Dexter opettaa Harrisonille tapoja sulautua mahdollisimman helposti joukkoon ja luoda mahdollisimman hyvä valhe-elämä. Harrison ei kuitenkaan ole Dexter, vaan kompleksi oma yksilönsä. Dexter kohtelee Harrisonia lopulta täysin samalla tavalla kuin häntä on itse kohdeltu. Dexter olettaa, että heidän traumaattiset kokemuksensa ovat täysin samanlaiset, ja näin heidän täytyy myös aikuisuudessa olla täysin samanlaisia. Täten Dexter määrittää myös Harrisonin täysin parantumattomaksi murhaajaksi, jolle täytyy opettaa koodi, jotta hän voi kohdistaa väkivaltaisia halujaan oikein. Dexter kuitenkin tietää, että koodin opettaminen ei voi olla hyväksi Harrisonille. Dexter nimittäin jo aiemmin tuhosi omansa ja kaikkien läheistensä elämän käytöksellään. Dexter myös tietää, että murhaaminen tuskin on välttämätöntä Harrisonille, sillä Dexter

todellinen rakkauden tunne on ylpeys siitä, että hänen poikansa päättää viimein ampua hänet. Jollakin tasolla Dexterin kuolema on vastaan sarjan tematiikkaa, jossa Dexterin muutosta pidetään mahdollisena. Sekä ajatusta siitä, että suurena syynä Dexterin käytökseen on lopulta hänestä riippumaton trauma ja sen jälkeen murhaamiseen kannustanut järjestelmä. Jollain tavalla Dexterin kuolema lopulta kuvastaakin sitä ristiriitaa, jossa pidämme häntä pahana ihmisenä, mutta samalla hyvin traagisena hahmona, joka ei lopulta ansainnut kohtaloaan.

pystyi itsekin lopettamaan murhaamisen. Dexterillä on kuitenkin tarve tuntea viimein läheisyyttä jonkun samanlaisen ihmisen kanssa. Täten hän pyrkii luomaan pojastaan murhaajan, vaikka hän tietää, ettei se todellisuudessa ole hyväksi hänelle. Lopulta Dexter tulee otetuksi murhasta, ja joutuu taas tappamaan viattoman ihmisen päästäkseen karkuun Harrison luokse. Harrison kuitenkin huomaa tämän ja päättää vetää esiin aseen uhatakseen Dexteriä. Harrison kokee vaihtoehtonsa olevan enää oman isänsä tappaminen tai kaiken ympärillään tuhoavan sarjamurhaajan jättäminen vapaaksi. Todellisuudessa olisi täysin mahdollista jättää Dexter poliisille. Tämä ei lopulta kuitenkaan sovi siihen, mitä Harrison tai Dexter haluaa. Absurdisti Harrisonin täytyy tappaa Dexter, jotta hänen on edes mahdollista pyrkiä pois omien halujensa kahleista, ja jotta hänestä ei itse tule samanlaista. Dexter taas haluaa kuolla mahdollistaakseen Harrisonille normaalin elämän ja myös päästäkseen viimein pois omista haluistaan. Dexter ei lopulta pystynyt muuttumaan ja hänen menneisyytensä on liian paha siihen, että sitä voisi enää mitenkään hyvittää. Kaikki tuhoutuu hänen ympärillään, jopa melkein hänen oma poikansa. Lopulta ainoa hänen elämänsä

K T Y

Y m

►

FILOSOFINEN AIKAKAUSLEHTI KESTOTIL AUS 48 € SISÄLTÄÄ NELJÄ NUMEROA VUODESSA! www.netn.fi | tilaukset@netn.fi | 040 721 4891

► ►

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään. Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä ► Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja ► Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa ►

Lue lisää: yka.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

Leo Minkkinen

Mä en ehkä voi

Mä en ehkä voi mennä töihin tänään. Tai sitten voin, paha sanoo. Millon saa todeta olevansa työkyvytön? Varmaan jos soittaisin töihin, että saan paniikkikohtauksen jos lähen sinne, niin ne ohjais lääkärille, jolta sais jonkun vahvistuksen siitä, että vähän huonosti menee.

ja läksyjä ja mun kynsinawuhat haluaa kiivetä ylös ja ylemmäs ja ne haluaa repiä siivuja mun ihosta ne nauhat haluaa päästä mun sormista kasvoihin saakka ja päästä tapaamaan mun hilseilevää päänahkaa ja mun pitää joko tehä tänään ruokaa ite tai hävetä valmisruoan valitsemista. Huomenna oli kans kai ööööö, mä mietin että jos lähtis vaan laskemaan loputonta kohti, niin mitä se sitte tarkottais. Varmaan jos multa kysyttäis niin mullakin ois keskittymishäiriö, mutta jos sanon siitä jollekin, niin ne käskee asiantuntijan hoiviin, jolta sais vahvistuksen, että vähän huonosti menee ton keskittymisen suhteen. Ja piriä.

Mä en ehkä voi mennä kouluun tänään. Tuntuu että oppisin enemmän kotona. Joku selkeä ja voimakas painaa, olisin innokas puntaroimaan. Varmaan jos jäisin tähän ja jättäisin kaiken sikseen, niin saisin selville, että on perusteltavissa, että rauha on enemmän ihmisluontoon sidonnaista, kuin sota. Että valta tuo ihmisen takaisin heiluvakätisen ja terävähampaisen apinan tasolle. Ei sillä, etteivät taistelevat apinat olisi upeita, mutta en antaisi niille massatuhoaseita. Niin varmaan jos tähän jäisin, niin saisin jotain selville ihmisestä.

Mä en voi jatkaa tätä keskustelua enää mainitsematta sitä, kuinka mun mielestä ihmisen ikioma kyky etsiä totuutta on hirveän väärinymmärretty ja laiminlyöty. Toki empiirisen tieteen keinoin hamuttu tieto on helvetin kätevää ja tärkeetä ja näin, mutta kun puhutaan asioista, joita ei empiirisesti voida tutkia, niin musta meillä on ihan hirveesti puhuttavaa. Varmastihan kaikki tuntee ittensä paremmin ku joku tilasto, jossa lukee että masennus ja keskittymishäiriö on nousussa, tai joku teorioistaan ihan liian itsevarma psykologi, joka keksi, että tietoisuuksia on neljä erilaista: oikea, väärä, hassu ja muu. Mä haluisin vaan kohdata toisen silleen, että me molemmat nähtäis omat ja toistemme näkökulmat lähtökohtaisesti tasavertaisina. Sitten lähdettäis jatkamaan vaikka siitä, miten meillä on tapana ruokkia vahingollisiks todettuja toimintamalleja, ja koitettais yhdessä saada jotain selville.

Mä en ehkä voi lähteä kotiin vielä. Mulla oli meneillään hyvä keskustelu ton jonkun jäbän kanssa, se meni nyt johonkin tonne. Se sano, ettei masennusdiagnoosin saaminen tuntunut muuttaneen yhtään mitään. Varmaan jos se jatkaa hoitopolulla eteenpäin, niin löytyis vaikka mitä mömmöä ja mössöä ja möykkyjä ja vaikka mitä, mutta nyt se ei tiedä vielä muuta kun ton hassun pöhinäsanan. Saman sanan ku kaikki mun ja sen yhteiset tutut. Saman sanan ku mä, mun isä, äiti ja molemmat siskot. Kukaan ei tiiä mikä niitä vaivaa, eikä tunnista harmillisia ajatusmallejaan, mutta jotkut tietää sen tylpän ja tiivistävän sanan. Mä en ehkä voi vastata tohon kysymykseen nytten. Mä mietin lähes kaikkee muuta. Mulla onnnn laskuja

Jotain vaan.

Kuva: Milla Palmu

Liisa Ryynänen & Otso Latva-Somppi (kuvat: Liisa Ryynänen)

TEOREETTISEN KÄYTÄNNÖN YLISTYS Kirja-arvio: Eetu Viren: Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta (Tutkijaliitto 2021)

Voiko kirja toimia kuin huume? Voi, jos kirjan vaikutukset ovat tarpeeksi vahvoja muuttamaan lukijan tapoja kokea maailma. Eetu Virenin uusi teos Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta (Tutkijaliitto 2021) esittää analyysin tällaisiin vaikutuksiin tähtäävistä taiteellisista ilmaisutavoista, mutta toimii samalla itse eräänlaisena psykedeelisenä yhteiskuntateoriana. Teoksen lähtökohtana toimii nimensä mukaisesti saksalaisen näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin (1898–1956) ja filosofi Walter Benjaminin (1892–1940) taiteellinen ja teoreettinen työ, jonka pohjalta tutkitaan taiteen kumouksellisia mahdollisuuksia. Kuten tekijä itse muotoilee, kirjan tavoite on “kehittää käsitteitä, jotka voisivat käynnistää aistimellisuuden ja ruumiillisen kokemuksen alueella vallankumoukselliseksi tulemisen prosesseja” (5).

käännöstensä Viren keskittyy kuitenkin ennen kaikkea filosofiaan, vaikka itse teoreettinen näkökulma vältteleekin paikoilleen kiinnittymistä. Jos siis Viren on filosofi, hän on sellainen, jolle ajattelu on fragmentaarista “lumppujen keräämistä” kuten Benjaminille. Virenin teosten teoreettisia viitepisteitä ovat etenkin ranskan ja italian kielialueilta tuleva niin kutsuttu mannermainen ajattelu, mutta kenties systemaattisin juonne siinä on tietty marxilaisen yhteiskuntakritiikin perinne, jota usein kutsutaan autonomismiksi tai italialaisittain “operaismoksi”. Vaikka Virenin aiemmat yhteiskuntateoreettiset kirjat ovat temaattisesti laaja-alaisia ja tangentoivat taloustieteestä arkkitehtuuriin ja ja neurotieteistä runouteen, Vallankumouksen asennot on teoksena ensimmäinen, joka keskittyy eksplisiittisemmin estetiikkaan ja taideteoreettisiin kysymyksiin.

Kuten kirjoittaja kertoo Tutkijaliiton podcastissa, teoksen synnyn taustalla on Virenin Teatterikorkeakoulussa vuosien saatossa pidetyt Brecht-luentosarjat. Kirjan taustalla vaikuttavat myös teokset Raha ja työvoima (2018) sekä yhdessä Jussi Vähämäen kanssa kirjoitetut Perinnöttömien perinne, Marx ilman marxismia (2011) ja Seutu joka ei ole paikka (2015). Osa kirjan tekstistä on myös julkaistu aikaisemmin Virenin toimittamassa Kumuverkkolehdessä.

Teoreettinen tausta Teoksen lähtökohta on näkökulma yhteiskuntaan jokapäiväisestä työn ja tuotannon perspektiivistä. Virenin aiemmista teoksista tuttu maksiimi on, että koska kapitalismi ei ole yhtä kuin markkinatalous vaan tuotannon rahatalous, ei sitä tule tarkastella vaihdon ja resurssien jakamisen alueella, vaan työn ja tuotannon lattiatasolta. Tällä tasolla sijaitsee kaiken arvon tuotannon lähde, työvoima.

Viren on sekä tyyliltään että teoreettiselta otteeltaan kirjoittaja, joka tuntuu pakenevan määrittelyjä. Kirjoittajan aiemmat julkaisut sisältävät usein empiiristä aineistoa yhteiskuntatieteistä neurologiaan hämmästyttävissä määrin. Läpi julkaisujensa ja

“Google-tuotantomalli” aikamme paradigmana perustuu Virenin mukaan ennen kaikkea korvauksettoman työn teettämiseen. Kun tuotanto on astunut ulos tehtaista yhteiskunnan avoimeen

tilaan, arvoa tuottavaksi toiminnaksi on valjastettu potentiaalisesti kaikki sosiaaliset suhteet, eli itse ihmisen tuottaminen ihmisen avulla. Arvoa tuottava toiminta tapahtuu siten enenevissä määrin muodollisen työajan ulkopuolella, yhteistyön eri muodoissa: “Tuotantomallin perustana on: tehkää te yhdessä jotain hauskaa ja coolia, me keräämme voitot. Tosiasiassa lisäarvo kasautuu kuitenkin arvonlisäysketjussa nykyään ainoastaan erittäin korkealle, finanssivetoiselle globaalille pääomalle. Välissä on erilainen joukko suuryritysten alihankkijoita, yrittäjiä, joista monet puolustavat omia riistäjiään hampaat irvessä ja omaksuvat heidän arvonsa, jotta voivat teeskennellä ansainneensa “omalla työllään” muutamat ylimääräiset euronsa” (10–11). Koska luovasta toiminnastamme suurin mahdollinen osa pyritään valjastamaan lisäarvon tuottamiseksi, koskevat keskeisimmät yhteiskunnalliset konfliktit tilaa ja aikaa niiden käytön näkökulmasta. Mitkä hetket ja mitä tiloja voimme käyttää omaehtoiseen ja vapaaseen toimintaan, ilman että sitä alistetaan toisen alaisuudessa tehtävään työhön? “Ajanjaksoilla, joilla voisimme tehdä jotain omaa, ei tee mitään, koska olemme niin väsyneitä. Tiloilla, joita jostain vielä löytyy, ei tee mitään, koska emme osaa käyttää niitä muuhun kuin työkykymme kehittämiseen. Siksi ajan ja tilan laatu ovat aikamme keskeisten yhteiskunnallisten konfliktien ytimessä” (248). Viren esittää, että työmarkkinoilla pärjääminen vaatii nykytyöläiseltä taipumusta “rakenteelliseen narsismiin” (12). Toisin kuin vuosituhannen vaihteessa, jolloin tietotyöläisen paradigmaattinen hahmo oli eräänlainen opportunisti, nykyisessä osallistavassa Google-tuotantomallissa edes itsensä täydellinen likoon laittaminen ei auta saavuttamaan taloudellisesti vakaata asemaa. Lupaus vakaasta tulosta ja työeduista on muuttunut lupaukseksi persoonallisista meriiteistä ja näkyvyydestä, “näkyvyys-valuutasta”, ja siksi työmarkkinoilla pärjätäkseen on oltava jossain määrin narsisti (toisin kuin opportunisti, narsistin toimintaa ei ohjaa saavutetut konkreettiset edut). On kyettävä kääntämään kaikki toiminta cv-merkinnöiksi. Tämä kehitys voidaan havaita raadollisimpana juuri luovilla aloilla.1

Tätä kautta päästään Vallankumouksen asentojen keskeiseen ja kenties kiinnostavimpaan huomioon. Viren esittää, että juuri taidetyö ennakoi tuotannon kehitystä ja nykyisen työn organisaatio keskeisiä muotoja. 1900-luvun avantgarden pyrkimys lakkauttaa ero taiteen ja elämän välillä ennakoi nykyistä työn ja elämän rajan hämärtymistä. Toisin kuin tuolloin monet kriittiset teoreetikot ennustivat, kulttuuriteollisuuden tuotantomallit eivät kehittyneet kaiken tasapäistäväksi massakulttuuriksi, vaan Virenin mukaan juuri kulttuuriteollisuus ennakoi ensimmäisenä nykyistä osallistavaa ja joustavaa tuotantomallia, jossa jokainen elämän osa-alue pyritään kääntämään tuottavaksi toiminnaksi. Näin ollen keinoja nykytilanteen hahmottamiseen onkin hedelmällistä etsiä esimerkiksi läpi teoksessa parjatun kestopessimisti Theodor W. Adornon sijaan Bertolt Brechtin kaltaisesta ajattelijasta, joka ei vain kauhistellut uusien taidemuotojen ja tekniikoiden roolia kapitalististen tuotantosuhteiden uusintamisessa, vaan tutki kokeellisen ja kollektiivisen taiteen keinoin mahdollisuuksia uudenlaisen luokkatietoisuuden muodostumiselle. Virenille Brecht ei kuitenkaan palaudu leninistisen luokkatietoisuuden tuputtajan tai ideologisen sosialistisen kirjailijan rooliin, eikä kirja käsittele Brechtiä historian merkkihenkilönä tai yksilöpsykologisena subjektina.2 Sen sijaan Viren kaivaa Brechtistä esiin – Benjaminin tekstien kautta – ruumiillisuuden ajattelijan, jonka taideteoreettinen työ ja käsitteelliset jäsennykset tarjoavat yhä käyttökelpoisia työkaluja nykykapitalismia lujittavien aistimisen ja havaitsemisen käytänteiden muuttamiseksi. Teoksessa Viren noudattaa Michel Foucault’n maksiimia: on aloitettava kaikkein lähimpien kamppailujen tutkimisesta. Näin voidaan alkaa myös analysoida uusia pistemäisiä, osin yhä näkymättömissä olevia vastarinnan käytänteitä, jotka toistaiseksi rajautuvat hampaattomaksi jääneiden perinteisten poliittisen liikkeiden ja muiden organisoitumisen muotojen ulkopuolelle.

1 Havainnollistavana esimerkkinä voimme pitää tammikuussa 2022 Sokos-hotelli Tornin pitämää kilpailua, jossa 2 X 11 -metrin kokoist tilataideteosta vastaan voittavalle taitelijalle luvattiin (materiaalikustannukset mukaan lukien) 5 000 euroa ja hotelliyö, tietenkin sillä ajatuksella että pääasiallinen palkinto olisi näkyvyys. 2 Kiinnostuneet voivat hakea tulkintoja tästä puolesta parhaillaan Yle Areenassa nähtävillä olevasta saksalaisdokumentista, jonka draamallinen rakenne saisi Brechtin arvatenkin kääntymään haudassaan. . https://areena.yle.fi/1-4667021

Estetiikan politisoiminen

Teoreettinen käytäntö

Mitä tarkalleen ottaen on estetiikan politisoiminen? Poliittinen taide saattaa tuoda mieleen esimerkiksi Riko Sakkisen ja Jani Leinosen kaltaiset kohutaiteilijat, jotka kommentoivat yhteiskunnan epäkohtia irvokkaiden vastamainosten ja “subversiivisen” pop-taiteen keinoin. Brechtiläisestä näkökulmasta on kuitenkin kyseenalaista, pystyykö tämäntyylinen kriittinen yhteiskuntakommentaari taiteessa muuttamaan tapaamme hahmottaa maailmaa millään hyödyllisellä tavalla.

Alkuhuomautusten ja johdannon lisäksi Vallankumouksen asennot jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäinen luku käsittelee Brechtin “eeppisen teatterin” muodostavaa teoriaa ja käytäntöä – ja niiden yhteensulautumista “teoreettisessa käytännössä”. Kuten tiedetään, brechtiläinen (tai oikeammin Brechtin työtoverina toimineen näyttelijä Helene Weigelin kontribuutio huomioiden brechtiläis-weigelilainen) teatteri uudisti näyttämötaidetta radikaalilla tavalla. Pyrkimys oli purkaa muodon ja sisällön omalakisuudet ja avaamaan ne yhteiskunnallisten voimien vaikutusten hahmottamiselle. Kumoukselliset tekniikat tarkoittivat myös erontekoa länsimaisen taiteen kaanoniin, eikä kokeellinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava taide voinut tarkoittaa ideologioiden liimaamista vanhojen esteettisten muotojen päälle.

Mainitunkaltainen poliittinen taide pitää usein premissinään sitä ajatusta, että yhteiskunnan epäkohtia voi representaation kautta välittää suoraan katsojille ja tätä kautta aiheuttaa poliittista aktivoitumista. Perinteisiä konventioita noudattava taide rajoittuukin usein vain nimeämään ja kommentoimaan tiettyjä yksittäisiä epäkohtia, esimerkiksi suuryritysten “epäeettisyyttä”. Hampurilaisravintolassa pihvejä pikkupalkalla kääntelevälle työläiselle taitaa kuitenkin olla yhdentekevää, jos joku pystyttää Kiasmaan Ronald McDonaldilla pilailevia teoksia.

Tästä on kyse myös kuuluisassa realismikiistassa. Brechtin ja Benjaminin aikalaisfilosofi Georg Lukácsin mukaan sosialistisen realismin ei tullut luopua etenkään klassisen porvarillisen romaanin muodosta: porvarillis-realistinen kirjallisuus, kuten Honoré de Balzac ja Thomas Mann, kuvasi universaalilla tavalla yksilösubjektin vapautumista ja tarjosi näin aineksen myös yleisinhimillisen vapautusliikkeen loppuun saattamiseen pyrkivälle sosialismille. Brechtille ja Benjaminille itsensä autonomiseksi ja vapaaksi kuvitteleva yksilö taas ei ollut missään nimessä universaali, vaan historiallisesti rakentunut ja kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävä subjektiivisuuden muoto, jota tuottavista taiteen tekniikoista oli päästävä eroon.

Brecht ja Benjamin esittävät, että taiteen kumouksellinen funktio ei liity niinkään informaation välitykseen kuin sen käytäntöihin ja tekniikoihin – tuttavallisemmin taiteen “muotoihin”. Brechtin eeppinen teatteri, samoin kuin Benjaminin näkemys esimerkiksi elokuvasta ja arkkitehtuurista, kiinnittää huomioita itse kokemisen, havaitsemisen ja aistimisen muotoihin ja tekniikoihin. Täten myös kirjan esittämä kysymys estetiikan politisoimisesta avautuu taiteen teorian ja perinteisen estetiikan pohdiskelun ulkopuolelle. Viren käyttääkin käsitettä “estetiikka” sen monitahoisessa, löysän kantilaisessa mielessä, jossa estetiikka kattaa sekä kauneutta koskevat arvostelmat (kolmas Kritiikki) että itse havaitsemisen a priori muodot eli tilan ja ajan (ensimmäinen Kritiikki). Tarkoitus on hahmottaa, kuinka havaitsemisen tavat ja “käytännöt” ovat historiallisesti ehdollisia, ja siten myös muutettavissa. Projekti mukaileekin varsin suoraviivaisesti Gilles Deleuzen “transsendentaalista empirismiä”, joka mahdollisen kokemuksen universaalisten ehtojen (Kant) sijaan tutkii todellisen kokemuksen reaalisia ehtoja.

Brechtille perinteinen teatteri oli ”eräänlaista huumekauppaa”, jossa myytäviä aineita olivat suggestio, eläytyminen ja illuusio. Kun porvari oppi Virenin sanoin ”teatteriesityksiä katsoessa näkemään itsensä autonomisena, vapaita ja vastuullisia päätöksiä tekevänä, itseään kehittävänä yksilönä”, Brecht pyrki kyseenalaistamaan tällaisen yksilölähtöisen käsityksen subjektiivisuudesta ja raivaamaan tilaa toisenlaisten aistimisen tapojen rakentumiselle, yhteiselämän uusien muotojen tutkimiselle ja kokeilemiselle (56). Louis Althusserin mukaan brechtiläisen teatterin kumouksellisuus vastasikin ei enempää eikä vähempää kuin Marxin kumousta filosofian käytännössä: selittämisen sijaan on pyrittävä

But now myself I lose The measure and can no longer stop

muuttamaan maailmaa, mutta sitä ennen on tuotava esiin yhteiskunnan ja itsemme, yhteiskunnassa elävän subjektin, muuttuva ja muutettavissa oleva luonne.

kokonaisuutta tai juonta. V-efektin tavoin gestuksen tarkoitus oli keskeyttää draaman yksilöpsykologinen kehityskaari ja tuoda esiin esittäjien keskinäiset suhteet ja toiminnan yhteiskunnallinen konteksti. ”Eleellistäminen” nosti esiin, ettei esimerkiksi henkilöhahmo ole vain psykologinen yksilö, vaan myös yhteiskunnallinen tyyppi, joka viittaa esityksen ulkopuolelle yhteiskunnalliseen ympäristöön.

Vieraannuttamisefekti (Verfremdungseffekt), “V-efekti” oli tämän projektin keskeinen työkalu. Brecht omaksui vieraannuttamisefektin venäläisiltä formalistiteoreetikoilta, joille efekti oli keino outouttaa arkinen tapamme tarkastella meille tuttua maailmaa, jotta voimme nähdä sen uudella tavalla. Esitysteknisesti tämä tarkoitti sitä, että teoksessa käytettiin elementtejä, jotka näyttivät katsojalle hänen seuraavan esitystä. Brechtiläisittäin vieraannuttamiselle, tai Esa Kirkkopellon ehdotuksen mukaisesti “outouttamiselle”, ominaista taas oli oman mediuminsa esiintuomisen lisäksi myös sen tapa nostaa esiin esityksen yhteiskunnalliset tuotantosuhteet: mistä teatterin rahoitus tulee, millaisia ovat esityksen materiaalisten elementtien taustalla olevat tuotantoprosessit, millainen on esittäjien ja yleisön keskinäinen suhde ja niin edelleen.

Kun perinteisessä teatterissa näyttämön ja yleisön välille asetettava katkos teki mahdolliseksi ”yleisön lumoamisen”, Brechtin tekniikat asettivat katkoksen näyttämön sisälle. V-efekteillä ja eleellistämällä saatettiin tuoda näkyväksi toiminnan historiallisuus: tapahtumaketjut eivät etene väistämättömästi ja vyöry henkilöiden yli, vaan asiat voisivat tapahtua toisinkin. Brechtin tunnetuin esimerkki tästä lienee nk. katukohtaus, jossa liikenneonnettomuuden nähnyt henkilö kuvailee myöhemmin paikalle saapuville, mitä onnettomuudessa tapahtui: ”Katsojat eivät ole nähneet tapahtumaa tai eivät ole siitä kertojan kanssa samaa mieltä, ’näkevät’ sen siis ’toisin’ – pääasia on, että kertoja esittää autonkuljettajaa ja yliajon uhria niin, että katsojien on mahdollista tehdä oma arvionsa siitä, mitä onnettomuudessa tapahtui.” (Brecht 1991, 117.)

Esimerkkeinä brechtiläistä vieraannuttamisefektiä käyttäneistä taiteilijoista Viren nostaa esiin elokuvantekijöistä muun muassa Jean-Luc Godardin ja Rainer Werner Fassbinderin, suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden puolelta E.L Karhun. Yhden kiinnostavan esimerkin antaa myös Jean-Marie Straubin ja Daniele Huillet’n Brechtin Antigone-sovituksen pohjalta tehty samanniminen elokuva, jossa V-efekti syntyy kuvan ja runomitassa lausutun tekstin jännitteistä. Viime vuosina ilmestyneen suomenkielisen proosan puolelta taas mieleen tulee esimerkiksi Eino Santasen Rakas kapitalismi pilkku (2020) ja sen erään novellin metafiktiivinen päätös, jossa eheän kertojan lause katkeaa ilmoitukseen:

Tämän vuosituhannen elokuvan puolelta yhdenlaisen esimerkin tästä antaa eeppisestä teatterista vaikuttuneen Lars Von Trierin Dogville (2003), jossa pikkukylä esitetään muutamilla mustaan tyhjään näyttämöön asetetuilla minimalistisilla lavasteilla. ”Kalkkiviiva-lavastuksen” tekstit ja teipit kertovat katsojalle, mitä missäkin voisi olla, jos olisi. Brechtiläis-weigiläisessä teatterissa V-efektin ja gestuksen aikaansaaman vieraantumisen ei siis ole määrä irrottaa kokijaansa paikallisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, vaikka kyseessä onkin tietynlainen strateginen irtiotto yhteiskunnallisten suhteiden tavanomaisesta tai pintapuolisesta tarkastelusta. Vieraannutettu subjekti ei kuitenkaan tarkkaile maailmaa ikään kuin sen ulkopuolelta, ja juuri tämän takia vieraannuttaminen ei ole etäännyttävää ja siten passivoivaa. Päinvastoin: V-efektin on tehtävä katsojasta aktiivinen. Vieraantuminen on siten aktiivista, etäisyyden ottamista.

”Hyvä asiakkaamme. Novellista maksettua suoritusta vastaava kaunokirjallinen mitta – 43426 merkkiä (välilyönteineen) – täyttyy tämän päättymisilmoituksen myötä, ja novelli päättyy. Kirjailija Eino Santanen ja Kustannusosakeyhtiö Teos kiittävät teitä asioinnista […].” (Santanen 2020, 79–80.) Brechtiläisen teatterin toinen keskeinen tekniikka on gestus, yhteiskunnallisella merkityksellä ladattu ”ele”. Gestus sai Brechtin teksteissä erilaisia merkityksiä ja se saattoi viitata eleeseen tai hahmoon, mutta koskea myös esityksen

The spring of tears for now Antigone must receive the gifts

Mitä tekemistä V-efektillä, yagella ja lasten leikeillä sitten on maailman muuttamisen kanssa? Kun uusliberalistinen hegemonia pyrkii muuttamaan havaitsemisemme tapaa siten, että näkisimme itsemme mahdollisimman erillään toisistamme, näyttää siltä, että kumouksellisen toiminnan on otettava sisäisen ja ulkoisen rajojen häilyvyys ja niiden muokkaaminen tosissaan. On löydettävä tapoja jäsentää se tosiasia, että vapaa yksilöllisyys on mahdollista ainoastaan yhteisten ja ei-yksilöllisten suhteiden perustalta.

Yage ja leikki Teoksen omaperäisintä antia on Virenin pyrkimys rakentaa sellaista subjektiivisuuden teoriaa, jonka kautta voisimme palauttaa uskon tähän maailmaan ja hahmottaa sen uudella tavalla, muutettavissa olevana. Kun nykyisyydessä pesivät ajattelutavat pyrkivät sementoimaan itsen ja toisen, sisäisen ja ulkoisen sekä läheisen ja etäisen tiukasti toisistaan erilleen – kuten rakenteellinen narsismi ilmentää – toisenlaisen subjektiivisuuden tuottaminen vaatii näiden suhteiden näkemistä muuttuvina ja muutettavissa olevina.

V-efekti on vastalääkkeenä “havainnon vaikeuttamista ja hidastamista”, ja se “antaa ottaa askeleen taaksepäin ja katsoa, miten maailma rakentuu ja miten sitä voidaan muuttaa” (82). Nojatessamme rentoutuen taakse, ottaessamme oman aikamme – kuten Brechtin “rauhallisesti tupakoiva” esityksen katselija – saatamme esimerkiksi alkaa huomata, kuinka juuri kaikki sisimpänä ja omimpana pidetty alkaa näyttää oudolta, täysin vieraalta. Kyse on niiden abstraktien yhteiskunnallisten suhteiden hahmottamisesta, jotka kätkeytyvät individualistisen tunnustuksen halun, jatkuvan toisten kanssa kilpailemisen sekä henkilökohtaisina pidettyjen saavutusten ja epäonnistumisten taakse: “Onnistuneet vieraannuttamisefektit saavat meidät oivaltamaan, että juuri silloin kun kuvittelemme toteuttavamme itseämme, saavuttamamme jotakin ainutkertaista, kun menestymme kilpailussa toisia vastaan, lujitamme kaikkein eniten pääoman ylivaltaa, jonka leviäminen kaikkialle on tuhoamassa maapallon ja tekemässä elämästämme myös henkisesti sietämätöntä.” (269). Tätä merkitsee olla tietoinen pääomasuhteen olemassaolosta 2020-luvun kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Viren törmäyttääkin Brechtin ja Benjaminin joukkoon filosofeja, taiteilijoita ja psykoanalyytikkoja, joiden työ tarjoaa mahdollisuuden hahmotella toisenlaisen subjektiivisuuden rakentumisen logiikkaa. Beatnikkirjailija William S. Burroughs tarkasteli Brechtin tavoin sitä, miten erityisesti tekstit vaikuttavat ihmisen kokemuksen ja subjektiivisuuden muotoutumiseen. Brechtin V-efekti – siis tapa saada katsoja kiinnittämään huomiota esitykseen itseensä ja tuottaa näin erilaisia vaikutuksia subjektiivisuuksissa – muistuttaa Burroughs’n pyrkimystä tuottaa kirjoittamisen avulla vaikutuksia, jotka muuttaisivat tietoisuuden muotoja samalla tavoin kuin yage, kannabis ja meskaliini. Burroughs ei kuitenkaan ollut vain omista tripeistä kiinnostunut huumehörhö vaan kirjoittaja, joka ymmärsi kapitalismin luonteen koneellisena järjestelmänä, ”pehmeänä koneena”, jonka kaikkialle ulottuvien kontrollimekanismien havaitseminen vaati itse havaitsemisen tavan muuttamista. Psykoanalyytikko Donald Winnicottin analyysi leikistä taas osoittaa, ettei sisäisen ja ulkopuolen suhde ole aina sama ilman hallusinogeenejäkään. Winnicott kuvaa leikin olevan kaiken inhimillisen luovuuden varhainen muoto, jossa lapsi kykenee ylittämään subjektiivisen ja objektiivisen rajan. Leikissä syntyy eräänlainen sisäisen ja ulkoisen ylittävä välitila, jonka lapsi yhtäältä luo subjektiivisesta todellisuudesta käsin (esimerkiksi: pehmonalle on vihainen), mutta joka ei ole vain hallusinoitu, vaan myös konkreettisesti havaittavissa (pehmonalle on todella tässä). Leikki ja luomisen mahdollisuus edellyttää aina toisen, vanhemman läsnäoloa, ja näin sitä voi luonnehtia ”transindividuaaliseksi välitilaksi”, jossa yksilö ja yhteinen ovat toistensa edellytykset, eivätkä toisistaan erillään.

Toivoa vastaan Mikä tekee Brechtin ja Benjaminin vuosisadan takaisista teatteriteoreettisista kirjoituksista käyttökelpoisia meille? Voimme toki kokea fasismin nousua todistaneiden Brechtin ja Benjaminin tavoin elävämme synkkiä aikoja sotien ja ekologisen katastrofin keriytyessä auki silmiemme edessä. Ajankohtaisia ajattelijoita heistä ei kuitenkaan tee historiallisten tapahtumien näennäinen analogisuus. Brecht ja Benjamin ovat sitä vastoin ajankohtaisia juuri siksi, että he vaativat meitä kiinnittämään huomiota omaan aikaamme heidän aikansa sijasta. Eräässä runokokoelma Svedborger Gedichten säkeessä Brecht esittää, että juuri nykyisyyden kurjuus suorastaan pakottaa meidät unohtamaan

Of the dead, the millet and wine. Reproduktio Danièle Huillet’n ja Jean-Marie Straubin elokuvasta Antigone (1991).

edistyksen ja kehityksen narratiivit:

(aina oikeiston visionääreistä vasemmiston taivaanrannanmaalareihin) elättelevät toivoa. Toivo on kenties kaihoisuutta ongelmallisempi affekti, sillä se on niin kritiikittömästi jaettu. Virenin ajattelun keskeisimpiä perusperiaatteita on kuitenkin toivon kritiikki negatiivisena affektina. Spinozaa seuraten Viren muistuttaa, että toivo liitetään aina tuonpuoleiseen, joka on sekä itsen että nykyisyyden ulottumattomissa. Siksi toivo heikentää omaa kykyämme toimia. Toivo paremmasta huomisesta on aina toivoa, että joku muu toimii eikä minun itse siksi tarvitse – tulipa apuun sitten Sanna, Musk tai Jumala.

Synkkinä aikoina lauletaanko silloin vielä? Silloin lauletaan vielä. Synkistä ajoista. (172.) Synkkiin aikoihimme keskittymisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kurjuuden voivottelua ja surkeudessa piehtaroimista – tai edes “menetetyn tulevaisuuden” suremista Mark Fisherin tavoin. Toisaalta on oleellista, ettemme suuntaa turhautumistamme sen kuviteltuun ulkoiseen syyhyn ja ala etsimään sen konkreettista “vihollista” oikeistopopulistien tavoin. Teatterin, mutta yhtälailla muiden teoreettis-käytännöllisten apuvälineiden avulla on sen sijaan tutkittava, miksi emme itse kykene luomaan maailmasta parempaa tässä hetkessä. Brechtin ja Benjaminin ajankohtaisuus onkin juuri heidän vaatimuksessaan epäajanmukaisuuteen: on pyrittävä tutkimaan, kuinka voisimme tässä hetkessä olla toisin.

Toivon menettäminen on siksi ennakkoehto poliittiselle toiminnalle. Se ei ole lähtökohtaisesti apatiaan ajautumista, kuten perinteisesti on ollut taipumus ajatella (ja päinvastoin, mikä onkaan masentuneen vallitseva mielentila, jos ei optimismin tuottama pettymys?). Toivon menettäminen on aktivoitumista, toimintakyvyn kasvamista, ja toivonsa menettäneet mukailevat seuraavia Brechtin Pariisin kommunardeille omistamia säkeitä: “olemme päättäneet, omalla johdollamme / nyt alkaa itsellemme rakentaa hyvää elämää” (185).

Yhteiskuntakritiikkiä ja ”julkista keskustelua” hallitsee usein ajatus konkreettisten vaihtoehtojen välttämättömyydestä, joita ammennetaan joko menneisyydestä tai projisoidaan tulevaisuuteen. Yhtäältä monet aina konservatiiveista vasemmistolaisiin toivovat paluuta hyvinvointivaltioon, terveeseen luontosuhteeseen tai puolueorganisaatioon. Edelleen taiteessa monet kaipaavat modernin, kertomuksellisesti eheän romaanin tai aristoteelisia draaman lainalaisuuksia noudattavan teatterin paluuta. Toiset taas kritisoivat nykyisyyttä vertaamalla sitä utopioihin, visioihin paremmasta maailmasta. Toivoa on, he sanovat, ja tuo oikeudenmukainen ja sopusuhtainen maailma vain täytyy tuoda taivaista maan päälle.

Yhteiskunnallinen vessahätä Vallankumouksen asennot on väkevä teos, ja jos se ei yagen tai meskaliinin lailla muuta kokemuksen muotoja niin ainakin se tekee lukijansa olon keveäksi, hilpeäksikin. Jos jotain yhteiskuntakriitikot voisivat oppia Vireniltä niin nimittäin sen, ettei kritiikin ei tarvitse velloa synkkämielisyydessä käsitellessään synkkiä teemoja. Kriittistä keskustelua vaivaa tummanpuhuvan toivottomuuden edessä älyllinen lamaannus, jonka seurauksena “kritiikki” toimiikin lähinnä eräänlaisena sokeana refleksinä, jonka modus operandi on epäileminen, syyllistäminen ja kyynisyys.

Virenin tinkimätön vastaus on: ei. Yhtäältä vastauksena menneisyyteen haikailijoille on seurattava Brechtin metodologista imperatiivia: ”on lähdettävä liikkeelle huonoista nykyisistä, ei vanhoista hyvistä ajoista” (14). Brecht näki, ettei tuhoisan ensimmäisen maailmansodan seurauksena ja fasismin pimeyden noustessa elämää voi jatkaa kuten ennen. Tämä Brechtin ohjenuora on nyt ajankohtaisempi koskaan – ei pelkästään sodan ja uuden äärioikeiston, vaan myös ekologisen katastrofin varjossa.

Tätä vasten uutta luodakseen kriitikon onkin kenties alettava tanssimaan, kuten nietzscheläisen filosofin. Ja hyvä kritiikki – samoin kuin brechtiläinen teatteri – toimii kuten pastilles Gérandel, ummetuslääke, kaikkea synkkää ja syyllistävää vastaan (ja jota Nietzschen oli otettava Wagnerin musiikkia kestääkseen). Viren kuvaa syyllisyyden ja huonon omantunnon toimivan hyvin ruumiillisella tasolla: jännityksenä, ummetuksena, vessahätänä. Hyvä taide ja hyvä kritiikki taas keventävät oloa, päästävät huonon omantunnon ruumiista ulos kuin pierun ja auttavat vetreyttämään ruumista sekä ottamaan

Sikäli kuin menneiden hyvien aikojen vaalijoita pitävät vallassaan kaihoisuuden affektit, utopistit

hyvän asennon. Nämä eivät nähdäksemme ole vertauskuvia vaan suoraa seurausta Virenin teoreettisista lähtökohdista. Koko kritiikin perusta on ruumiillisessa jokapäiväisessä elämässä, johon työ ja tuotanto jatkuvasti laajenevat rikkoen omaehtoisen toiminnan ja toisen alaisuudessa tehtävän työn rajapintoja. Käymme jatkuvaa konfliktia sen välillä, kuinka paljon käytämme ruumistamme kilpailuun, työsuoritukseen ja cv:mme trimmaamiseen, ja kuinka paljon taas vapaaseen luomiseen sekä itsestämme ja toisista huolehtimiseen. Näkökulma yhteiskuntaan avautuu tältä mikrotasolta (ja joku voisi sanoa, ettei Viren makrotasosta juuri piittaakaan). Sama pätee teoksen “filosofisempien” (sanan perinteisessä merkityksessä) väitteiden kohdalla, jotka kaikki näyttävät palautuvan ruumiiseen ja sen välittömiin vaikuttimiin. Vaikka teos ei ole niinkään kiinnostunut tekemiensä väitteiden oikeutuksesta kuin uusien proposition levottomasta esittämisestä, sisältää se myös rutkasti kritiikkiä perinteisiä filosofisia kantoja kohtaan. Virenille tuttuun tapaan kirjassa toistuvat jokseenkin humoristisella otteella esitetyt syytökset filosofisten vastustajien suuntaan, usein pelkän käsitteellisen assosiaation pohjalta ja ilman sen kummempia perusteluja (poislukien ansiokas Lukácsin kritiikki). Näin on kyse esimerkiksi Hegelin kohdalla, joka Hengen fenomenologiassa esittämässään vastavuoroisen tunnustuksen kuvauksessa ilmeisesti oikeutti myös nykyisen cv-kilpailuyhteiskunnan, jossa tunnustus palautuu henkilökohtaiseksi työelämän näkyvyys-valuutaksi ja siten “itseen kohdistuva tunnustuksen halu ja riisto kietoutuvat [...] välittömästi yhteen” (12). Kuten esimerkki korostaa, teokselle on tyypillistä käsitteiden filosofisten sisältöjen ja arkikonnotaatioiden sekoittuminen, jonka seurauksena kriittiset heitot vaikuttavat toimivan lähinnä retorisena keinona. Toisaalta Vallankumouksen asennot, kuten sanottu, ei ole suositeltavaa luettavaa tosikolle… Kirjan teesi eristyneen yksilön keinotekoisuudesta on terävä, mutta eksklusiivinen keskittyminen ruumiiseen ja sen kykyihin herättää kysymyksiä. Teoksen oleellisimmat johtopäätökset pysyvät juuri ruumiillisuuden tasolla, ja Viren luonnehtii poliittisen organisoitumisen edellyttävän jonkinlaisten epämääräisten kytkösten ja uusien 3 Poliittisen toiminnan “horisontalismin” kritiikistä ks. Srnicek & Williams 2016.

kompositioiden muodostamista. Esimerkiksi onnistuneen Brechtiläisen taiteen kuvaillaan toimivan prosessina, jossa “ruumis voi laajentua yli fysikaalisen lihakimpaleen rajojen, ja siten se kyvyt laajenevat” (219). Hyvin samankaltaisesti Viren kuvaa poliittista organisoitumista, lainaten ajatuksen Donna Harawaylta: “Tällainen organisaatio ei ole erillinen siihen kuuluvista singulaarisista ruumiista, se on olemassa ainoastaan niiden kyvyn kasvamisena erilaisten yhdessä toimimisen myötä” (253). Ruumiillisuuden keskeisyys näyttääkin asettavan rajoitteita kirjassa esitetylle ajattelulle – ja kirja peräänkuuluttaakin ajattelun ja ymmärtämisen tapojen muutosten sijaan juuri aistimisen ja kokemisen alueella vaadittua muutosta. Ruumiillinen taso kontrastoituu Virenillä hierarkkiseen näkemykseen poliittisesta toiminnasta, joka rakentuu puolueen ja massan välille (sama rinnastus löytyy perinteisestä teatterista, jossa lava on yleisön passiivisesta massasta erillinen). Vaikka jälkimmäisen kaltainen näkemys on hyvä kuvaus Brechtin ja Benjaminin kritisoimasta 20- ja 30-lukujen sosialistisesta politiikasta, on kyseenalaista, resonoiko se enää meidän ajassamme. Jaottelu hierarkkisen ja horisontaalisen politiikan ajattelun välillä tuntuu yksinkertaistavalta ja pakotetulta. Se toimii oikeutuksena Virenin argumentille, jonka mukaan poliittisen toiminnan strateginen monismi – siis kaiken poliittisen toiminnan ja vastarinnan harjoittamisen arvottaminen samalla horisontaalisella tasolla – on oikeutettua a priori, ja pyrkimykset arvottaa tiettyjä käytänteitä ja organisoitumisen tapoja toisten yli vaikuttavat aina lähtökohtaisesti epäilyttäviltä.3 Ruumiillisuuden lisäksi Virenin ajattelulle ominaista on myös kaiken välittömyyden ensisijaisuus. Yhtäältä kritiikissä täytyy tarttua kaikkein lähimpään, siis välittömiin konflikteihin, jotka tapahtuvat ruumiissa ja omissa aivoissa. Toisaalta myös kaiken poliittisen toiminnan on tapahduttava “tässä ja nyt”. Virenin ajattelu implikoikin välittyneisyyden hylkäämistä niin strategisella kuin käsitteellisellä tasolla. Yhtäältä strategisella tasolla irtisanoudutaan edustuksellisen demokratian ohella oikeastaan kaikista formaaleista instituutioista, joiden toiminta edellyttää hierarkkista päätöksentekoa ja vertikaalista organisoitumista. Toisaalta välittyneisyyden kritiikki on läsnä jo käsitteellisellä tasolla, jossa kaiken universaalin nähdään aina viimekädessä sulkevan jotakin

ulkopuolelleen (kuten porvarillisen subjektikäsitys osoittaa).

romaanin

Tämän teoreettisen sitoumuksen seurauksena poliittisen toiminnan on vaikeaa nähdä tapahtuvan millään muulla tasolla kuin paikallisesti ja horisontaalisesti. Kritiikkinä tätä välittömyyden ensisijaisuutta kohtaan voisimme mukailla Laboria Cuboniksin -kollektiivin Xenofeminististä manifestia (2020): “Meistä politiikka, joka arvostaa yksinomaan paikallista, sen varjolla että horjutetaan globaalin abstraktion virtauksia, on riittämätön. [...] Jos kieltäydymme ajattelemasta mikroyhteiskunnan yli, edistämästä ja tutkimasta sirpaloituneiden kapinoiden välisiä yhteyksiä sekä sitä, miten vapauttavia taktiikoita voidaan monistaa universaalisti toteutettaviksi, tyydymme väliaikaisiin ja puolusteleviin eleisiin”. Vallankumouksen asennot on raikkautensa ja innostavuutensa lisäksi siten myös ristiriitainen teos. Yhtäältä se käyttää Brechtiä ja Benjaminia oivaltavasti hyväkseen purkaessaan eristyneen subjektin harhaa niin taiteessa kuin teoriassa. Edelleen, se esittää terävän kritiikin yksilökeskeisyyden niistä piirteistä, joita voisimme kutsua uusliberalismin vallitseviksi affekteiksi: huonosta omatunnosta, vastuullisuudesta ja narsisimista. Toisaalta edellä mainitut tendenssit ruumiillisuuden ja välittömyyden ensisijaisuuteen vaikeuttavat sellaisen poliittiseen hegemoniaan tähtäävän projektin ajattelua, joka voisi kurottaa paikallisen ja spontaanin toiminnan yli ja siten oikeasti muuttaa niitä yhteiskunnallisia suhteita, joita kirja niin vimmaisesti kritisoi.

Näistä piirteistä huolimatta Vallankumouksen asennot on huumaava kirja, jonka ehdottamasta teoreettisesta käytännöstä on meille ilon lisäksi hyötyä. Huono omatunto, syyllisyys ja jatkuva kilpailun vaade aiheuttavat päänsärkyä ja selkäkipuja, monille varmasti ummetustakin. Tämän voi varmasti allekirjoittaa jokainen meistä, joiden on jatkuvasti ajateltava tapoja muuttaa kaikki elämämme kauniit ja ainutkertaiset tapahtumat cv-merkinnöiksi, kilpailtava jatkuvasti toisia vastaan koulussa ja työelämässä ja osallistumalla kaikenlaiseen pakotettuun innovoimiseen. Siksi kollektiivinen selän suoristaminen ja lihasten rentouttaminen, “hyvän asennon ottaminen” on kipeästi tarvitsemaamme vastalääkettä. Kirjallisuus Brecht, B. (2019). Kirjoituksia teatterista. (suom. Anja Kolehmainen, Rauni Paalanen & Outi Valle). Helsinki: VAPK-Kustannus. Laboria Cuboniks (2020). “Xenofeministinen manifesti.” (suom. M. Haglund, I. S. Hirvonen, H. Poutiainen, P. Purokuru, T. Roiha). Zelda. https:// www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/ Saarinen, J. & Taipale, J. (2019). “Donald Winnicott luovuudesta.” niin & näin. 4/2019. Santanen, E. (2020). Rakas kapitalismi pilkku. Helsinki: Teos. Srnicek, N. & Williams, A. (2016). Inventing the Future. Postcapitalism and a World Without Work. London: Verso.

Eetu Viren: Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta. Tutkijaliitto 2021ISBN 978-952-7093-34-4 Taide ei ole koskaan puhtaasti esteettistä tai neutraalia, vaan myös aina poliittista. Taiteen poliittisuuden ei silti tarvitse tarkoittaa huolestumista, saarnaamista tai julistamista: taiteessa on kyse kokemuksen muotojen muuttamisesta. Kumouksellinen taide on pyrkimystä muuttaa aistikykyjämme. Vallankumouksen asennot on Bertolt Brechtin ja Walter Benjaminin teoreettiselle ja taiteelliselle työlle rakentava tutkielma kokeellisten taiteellisten tekniikoiden ja kumouksellisen toiminnan välisistä suhteista. Millaista on vallankumouksellinen taide? Mitä estetiikan kumouksellistaminen voisi tänä päivänä tarkoittaa? Entä millaiset taiteelliset tekniikat voisivat auttaa meitä ottamaan asennon, josta käsin ikuisena myyty maailmanjärjestys alkaisi näyttäytyä muuttuvana ja muutettavissa olevana? Minervan Pöllön lukijat voivat nyt ostaa Vallankumouksen asennot edullisesti 20 euron hintaan Tutkijaliiton verkkokaupasta (tutkijaliitto.fi) käyttämällä alennuskoodia ”pöllö”. Kampanja on voimassa 31.5. asti. ”Todellinen tuleva elämämme ei vielä ole mahdollinen, vaan se rakennetaan tässä ja nyt, yhdessä ja nykyistä maailmaa vastaan suoritettavien kollektiivisten luomistekojen myötä.”

Pyry Vaismaa

Uusi valtiolääketieteellinen menetelmä avuksi diktaattorien diagnosoinnissa

FREDRIK SUURI

Maailmaan ja sen historiaan mahtuu monenmoista yksinvaltiasta ja yksinvaltiaan asemaa hamuilevaa hiipparia. Kuinka erottaa toisistaan humaanilla otteella maatansa palvelevat valistajaruhtinaat hullun kiilto silmissä rikoksia ihmisyyttä vastaan tehtailevista tyranneista? Tätä erottelua varten on Ruotsissa kehitetty uusi menetelmä, jolla voidaan diagnosoida potentiaaliset diktaattorit sekä määrittää heidän valta-asemansa vaikutusten odotusarvo.

Diktaattori: Kyllä. Moraali: Kyllä. Taito: Kyllä. Kokonaisarvio: Muistetaan loistohemmona ja eri reiluna johtajana. Viisas, valistunut ja hyväntahtoinen. Toki, aloitti lukuisia sotia ja hyökkäili sinne sun tänne, mutta tämä voitaneen unohtaa kun kuitenkin kirjoitti kivoja runoja ja oli Voltairen kaveri.

Käytännössä tämä tapahtuu yksinkertaisesti, täytettävän lomakkeen avulla. Diktaattori tai potentiaalinen yksinvaltias estimoidaan kolmen erikseen tarkasteltavan kysymyksen kautta: Oletko diktaattori? Oletko moraalinen? Oletko taitava?

KUSTAA IV AADOLF Diktaattori: Kyllä. Moraali: Kyllä. Taito: Ei.

Näiden kolmen kohdan perusteella suoritetaan pisteytys ja kokonaisarvio koehenkilön edellytyksistä vallan kahvassa roikkumisen suhteen. Menetelmä auttaa paitsi kehittämän historiallista itseymmärrystä myös hahmottamaan tulevaisuuden riskitekijöitä. Alla muutamia esimerkkejä kokeissa saaduista tuloksista.

Kokonaisarvio: Totinen ja maanläheinen ihmisperuna, joka kuitenkin hajoilee strategisesti. Ei keskity olennaiseen ja ottaa paniikinomaisesti koko Euroopalta turpaan. Vaikeiden aikojen jälkeen kasaa lopulta itsensä ja päätyy Sveitsiin kasvattamaan viiksiä sekä kirjoittamaan nasevia mielipiteitä alppikylän paikallislehteen. Käy sienestämässä ja torstaisin kirkkokuorossa.

ALEKSANTERI SUURI Diktaattori: Kyllä. Moraali: Välttävä. Taito: Erinomainen.

URHO KEKKONEN

Kokonaisarvio: Jää historiaan kokoaan suurempana huipputaktikkona ja sotilaallisena lapsinerona. Tuskin ymmärtää paljonkaan tosirakkaudesta ja taivaan pilvistä, mutta on ylivoimainen Risk-lautapelin larppaaja. Juopuu usein vallasta, mutta vielä useammin viinistä. Vetelee tuon tuostakin kaatokännejä ja kuolee historian kovimmassa krapulassa.

Diktaattori: Semi. Moraali: Semi. Taito: Kyllä. Kokonaisarvio: Luovii tämänkin testin läpi jäämättä kiinni mistään. Alfauros ja ikinuori lenkkeilijä, jonka valta pysyy vaikka tukka ja lähimuisti eivät.

DONALD TRUMP

VLADIMIR PUTIN

Diktaattori: Ei nyt sentään. Moraali: Puuttuu. Taito: Ei ole.

Diktaattori: Kyllä. Moraali: Ei. Taito: Ei.

Kokonaisarvio: Varokaa joka tapauksessa

Kokonaisarvio: Hauskuus loppuu tähän.

Kuva: Paavo Kärki

Teksti: Amanda Häkkinen Kuvitus: Mona Tärk

Neitsyys, avioliitto ja libido – Lisää otteita Seksuaalisuuden historian lopusta

Tämä teksti on osa Minervan Pöllön 3/2021 –numerossa julkaistua arvostelua. Lihan tunnustusten jälkipuoliskolla Foucault keskittyy tarkastelemaan neitsyyden ja avioliiton instituutioita esimerkkeinä varhaisen kristinuskon tehdä yksilöiden seksuaalisista suhteista moraalisen arvioinnin ja kirkon kontrollin kohteita. Foucault’n käsitearsenaali kasvaa lihan subjektiviteetin lisäksi halun ja lain subjektiviteeteilla.

Neitsyys Varhaisen kristinuskon ajoilta on peräisin runsaasti neitsyyttä käsittelevää kirjallisuutta. Tämä ei kuitenkaan Foucault’n mukaan tarkoita, että seksistä pidättäytymisestä olisi tullut kaikkia koskeva ihanne (2021, 113), vaan osoittaa ennen kaikkea neitsyyden käytännön tai tekhnēn synnyn (ibid., 116). Toisin sanoen vaikka seksuaalinen moraalikoodisto pysyi pitkälti samana, kehittyi varhaisen kristinuskon piirissä näennäisen erillinen neitsyyden praktiikka tai teknologia, jota harjoitettiin pääasiassa luostareissa ja muissa uskonnollisissa yhteisöissä. Foucault’n moraalifilosofiassa keskeistä roolia näyttelevät ns. itsen tekniikat (eng. technologies of the self), joilla Foucault viittaa niihin käytäntöihin ja tapoihin, joilla yksilöt rakentavat ja konstituoivat omaa itseään. Näihin käytäntöihin lukeutuvat myös askeettiset käytännöt (eng. ascetic practice) eli itsehillinnän ja -kurin kautta tapahtuva yksilön luominen ja kultivaatio. Uskonnollinen toiminta on, ainakin perinteisesti ennen tapakristillisyyden aikakautta, pitänyt sisällään lukuisia halujen tukahduttamiseen ja uskovaisen itsekontrolliin tähtääviä askeettisia käytänteitä, mihin myös Foucault tekstissään keskittyy. Vetäytymällä luostariin, noudattamalla tiukkoja käyttäytymissääntöjä ja eristämällä itsensä muusta yhteiskunnasta munkki tai nunna sitoutuvat ehdottomaan kuuliaisuuteen ja pyhittävät elämänsä subjektiviteettinsa kehittämiseen uskonnon sääntelemillä tavoilla. Neitsyyden käytäntö on yksi näistä tavoista: se merkitsee yksilön suhdetta sekä itseensä että Jumalaan niin kehon kuin sielun tasolla (2021, 134). Neitsyyden teknologialla ei näin ollen viitata niinkään seksuaalisen toiminnan kieltämiseen ja rajoittamiseen, vaan sillä tuntuu olevan Foucault’n valtakäsitykselle tyypillisesti produktiivinen elementti. Toinen niin Foucault’n laajemman tuotannon kuin neitsyyden analyysin kannalta keskeinen termi on subjektiivistuminen (eng. subjectification). Foucault huomauttaa, että vaikka neitsyyden käytännöllä on luostareissa erityisen keskeinen rooli, on sillä merkityksensä myös tavallisen ihmisen jokapäiväisessä elämässä, joskin vähemmän radikaalilla tavalla (2021, 188). Neitsyys ja siihen liittyvä vaatimus oman seksuaalisen toiminnan ja kehollisten viettien kontrolloimisesta ovat keskeinen osa Foucault’n identifioimaa lihan subjektiviteettia. Hän kirjoittaa: “Siveyden

asketismissa voidaan tunnistaa subjektiivistumisen prosessi, joka marginalisoi tekoihin keskittyvän seksuaaliekonomian” (ibid., 189). Näin todetessaan Foucault tuntuu korostavan siirtymää kreikkalaisroomalaisesta antiikista kohti varhaisen kristinuskon seksuaalietiikkaa jälkimmäisen painottaessa tunnustuksen kaltaisia käytäntöjä ja edellisen keskittyessä nautinnollisiin seksuaalisiin tekoihin. Tällä subjektiivistumisella on kaksi keskeistä seurausta. Ensinnäkin, se velvoittaa yksilön analysoimaan itseään, tarkastelemaan subjektiviteettiaan ja kertomaan totuuden itsestään kaikissa tilanteissa (ibid.). Toiseksi, se luo suhteen yksilön ja muiden, toisten, välille. Neitsyyden teknologian kannalta on keskeistä, että kristitty onnistuu välttämään Toisen houkutuksen ja sulkemaan silmänsä kiusaukselta (ibid.). Foucault’n analyysissä täydellinen seksistä pidättäytyminen ei näin ollen ole tavan kristittyjä koskeva velvoite, vaan osa laajempaa lihan ja halun subjektiviteettia. Keskittymällä neitsyyteen Foucault ei pyri osoittamaan, että varhaisen kristinuskon seksuaalietiikka olisi ollut erityisen tiukka ja vaativa, vaan että neitsyyden kaltaiset askeettiset käytänteet olivat keskeinen osa kristityn suhdetta itseensä ja tapaa rakentaa omaa tottelevaista subjektiviteettiaan suhteessa uskontoon. Avioliitto Siinä missä neitsyyttä käsitteleviä tekstejä on säilynyt aikakaudelta pilvin pimein, eivät varhaiset kristityt Foucault’n mukaan kirjoittaneet yhtä innokkaasti avioliitosta ja (ainoastaan) sen piiriin kuuluvasta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Vähistä säilyneistä teksteistä on vaikea löytää ohjeita siitä, kuinka aviopuolisoiden tulisi yhteiselämänsä järjestää (avioelämän tekhnē), ja suurin osa kirjoituksista käsitteleekin aviopuolisoiden välisen sukupuoliyhteyden “legitiimisyyttä ja hyväksyttävyyttä” (2021, 193). Monet Foucault’n tutkimista varhaisista kirkkoisistä pitivät seksistä pidättäytymistä avioliittoa parempana vaihtoehtona samalla kuitenkin myöntäen, ettei avioliitto ollut huono vaihtoehto tai neitsyenä pysyminen kristillinen velvollisuus (2021, 221).Yksi avioliiton hyödyistä oli se, että miehen ja vaimon suhde muodosti metaforan Kristuksen ja kirkon väliselle suhteelle (tunkkaisine sukupuolihierarkioineen, totta kai). Augustinuksen neitsyyttä ja avioliittoa koskeva analyysi on

huomattavasti edeltäjiään liberaalimpaa (jos niin voi sanoa), eikä hän luo vastaavanlaista arvoasetelmaa avioliiton ja neitsyyden välille. Avioliiton hyödyiksi Augustinus listaa paitsi lisääntymisen ja siveyden myös sakramentin (2021, 239-240), mieltäen näin avioliiton instituution yhteiskuntaa koossa pitäväksi voimaksi. Varhaiset kirkkoisät, mukaan lukien Paavali, pitivät avioliiton tapaa hallita niiden ihmisten seksuaalisia viettejä, jotka eivät syystä tai toisesta voineet sitoutua ikuiseen neitsyyteen, vielä lisääntymisen mahdollistamista tärkeämpänä tehtävänä.

ja huonoihin” (2021, 285). Tuomalla yhteen halun ja lain subjektiviteetit Augustinus saattoi syntisen oikeuden eteen. Augustinus identifioi työssään kaksi toisistaan jokseenkin erillistä halun (eng. desire) käsitettä. Libidolla Augustinus Foucault’n mukaan viittaa jokseenkin huvittavasti “häpeällisten kehonosien innokkuuteen”, joka ei tyydyty ainoastaan “ottamalla kehon haltuunsa vaan liikuttaa yksilöä intohimolla, jossa henkiset tunteet yhdistyvät keolliseen haluun” (2021, 256). Augustinuksen mukaan ideaalit seksuaaliset suhteet tapahtuvat libidon vaikutusvallan ulkopuolella, ja hän kysyykin “Kuka viisauden ja pyhien ilojen ystävä ei toivoisi, ettei voisi avioliitossa saada lapsia ilman tätä halua (libido)?” (ibid., 257). Libidon käsitteellä Augustinus viittaa kaikkia seksuaalisia tekoja yhdistävään ja ne häpeällisiksi ja näkyviksi tekevään haluun – haluun, joka saa alkunsa “henkisestä kuolemasta” ja johtaa lopulta “ruumiilliseen kuolemaan” (ibid., 266). Libidon läsnäolo erottaa langenneen yksilön seksuaaliset teot kristityn vastaavista.

Avioliittoa käsittelevän lukunsa loppupuolella Foucault palaa jo neitsyyttä käsittelevässä osiossa mainitsemiinsa “itsen tekniikoihin”. Foucault toteaa, että vaikka avioliitto onkin kahden ihmisen muodostama liitto, koskettavat sen hyödyt ennen kaikkea yksilön suhdetta itseensä. Hän kirjoittaa: “Avioliitossa tapahtuvan seksuaalisen kanssakäymisen sisäinen laki [la droit interne du sexe conjugal] on ennen kaikkea järjestetty hallitsemaan yksilön fundamentaalista suhdetta itseensä toisen kautta” (2021, 220). Solmimalla avioliiton yksilö pyrkii hallitsemaan seksuaalisia halujaan ja toteuttamaan niitä kristinuskon näkökulmasta hyväksyttävissä raameissa. Käyttämällä oikeuttaan aviopuolisonsa kehoon yksilö välttää aviorikoksen ja muun siveettömän toiminnan mahdollisuuden ja rakentaa näin suhdettaan sekä itseensä että Jumalaan.

Siinä missä libidolla viitataan ennen kaikkea lihallisiin vietteihin ja halun seksuaaliseen manifestaatioon, on conscupiscentia jotain huomattavasti fundamentaalisempaa. Foucault kuvailee conscupiscentiaa “perisynnin aktiiviseksi läsnäoloksi jokaisessa yksilössä”, joka oikeuttaa kastamatta jääneiden tuomitsemisen kadotukseen (2021, 274). Halussa Augustinusta kiinnostaa ennen kaikkea sen tahaton ja ei-intentionaalinen luonne, “sukupuolielinten liike ilman selkeää tarkoitusta ja määränpäätä” (ibid., 268), mikä tuntuu intuitiivisesti luovan jonkinasteisen eettisen ongelman: mikäli halut hallitsevat kehoa ihmisen tahdonvastaisesti, kuinka yksilöä voidaan pitää moraalisesti vastuussa niiden mukaan toimimisesta?

Augustinus, lain subjekti, ja seksuaalisuuden libidisaatio Foucault tiivistää projektinsa neljännen osan motivaation varsin onnistuneesti kirjan kahdessa viimeisessä lauseessa, joissa hän kirjoittaa vapaasti suomennettuna näin: “Muutos näin ollen tapahtui, ei kohtauksittaisten nautintojen ekonomian, vaan halun subjektin analytiikan aikana. Tällöin seksuaalisuuden, totuuden ja lain välille muodostui siteitä joita kulttuurimme kiristi ennemmin kuin hellitti” (2021, 285, painotus minun). Kirjan viimeisessä osiossa Foucault pyrkiikin, Augustinuksen analyysiin nojaten, vetämään teoksen langat yhteen ja sijoittamaan sen osaksi yleisempää filosofista projektiaan osoittamalla, kuinka halun subjektista kehittyy lain subjekti. Foucault erittelee kyseisiä subjektiviteetin muotoja toteamalla, että “Seksuaalisen käytöksen problematisoinnista tulee subjektin ongelma. Halun subjektin, jonka totuuden voi löytää ainoastaan subjekti itse itsestään. Lain subjektin, jonka teot määritellään ja jaetaan hyviin

Tähän kysymykseen vastaa Augustinuksen suostumuksen (consensus) käsite, jolla ironista kyllä (Augustinuksen varsin konservatiivisen avioliittonäkemyksen valossa) on niin ikään keskeinen rooli Augustinuksen seksuaalikäsityksessä. Suostumuksella Augustinus viittaa kuitenkin johonkin aivan muuhun kuin miten sanan nykykeskustelussa miellämme, nimittäin kasteen saaneen ihmisen tahdonalaiseen syntisten tekojen toteuttamiseen. Foucault huomauttaa, että kaste ei poista halua (conscupistencia) yksilöstä täysin, vaan tekee siitä eräänlaisen yleisen disposition. jonka sopiva ärsyke saattaa aktivoida.

Kastetun subjektin halu ei kuitenkaan “hallitse sielua” ja etene toiminnan tasolle ellei yksilö tahdo (eng. will) niin tapahtuvan, perisynnin ja conscupiscentian läsnäolosta huolimatta. Kasteen jälkeen syntiin lankeaminen on täten aina vapaaehtoista, tahdonalaista ja suostumuksellista toimintaa siitäkin huolimatta, että halu on itsessään yksilön tahdon ulotumattomissa. Augustinuksen käsitteellisen palapelin täydentää käytön (usus) käsite, jota Augustinus Foucault’n mukaan hyödyntää analyysissään “läpeensä pahojen” seksuaalisten tekojen roolista osana avioliittoa. “Avioliiton käytöllä” viitattiin Foucault’n mukaan avioliiton instituution oikeuteen säädellä puolisoiden välisiä suhteita “legitimoimalla

Augustinus esittää kyseisen ongelman ratkaisuehdotukseksi “halujen (conscupiscentia) käytön (usus)”, joka erottaa toisistaan libidon pahuuden ja yksilön potentiaalin käyttää sitä hyviin tai huonoihin tarkoitusperiin (2021, 283). Näin tekemällä Augustinus mahdollistaa aviopuolisoiden seksuaalisen toiminnan kodifioinnin: mikäli puolisot käyttävät haluaan lisääntymiseen tai vielä syntisemmän toiminnan, kuten aviorikoksen, estämiseen, voidaan toimintaa pitää sallittuna sen pahasta luonteesta huolimatta. Augustinuksen kirjoituksista sai alkunsa uusi seksuaalidiskurssin aikakausi, joka “epäilemättä oli ensimmäinen sellainen sivilisaation muoto, joka kehitti yksityiskohtaisia ja perusteellisia määräyksiä

toiminnan [seksuaalisen kanssakäymisen] joka olisi sen [avioliiton] ulkopuolella tuomittavaa” ja koska “tässä toiminnassa aviopuolisot käyttävät oikeuttaan toistensa kehoihin” (2021, 280). Augustinuksen käsitys aviopuolisoiden oikeudesta toistensa kehoihin on ajankuvaan sopivan tunkkainen ja nykypäivän näkökulmasta eittämättä ongelmallinen, mutta tämän sijaan Augustinus keskittyy tarkastelemaan kristillisessä avioliittoihanteessa piilevää dilemmaa, jonka mukaan kristinuskon auktoriteettien tulee joko myöntää, ettei avioliitto ole kristillisenä sakramenttina läpeensä hyvä sen legitimisoidessa pahan saturoiman seksuaalisen kanssakäymisen, tai sitten kirkon demonisoimat seksuaaliset teot eivät itse asiassa olekaan aina merkki syntiin lankeamisesta (ibid., 281).

aviopuolisoiden välisille suhteille” (reffi), tehden seksuaalisesta kanssakäymisestä avioliitossa “lainsäädännön kohteen” (reffi). Lihan tunnustuksia osana Foucault’n laajempaa projektia Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Foucault keskittyy 1600-1900-lukujen seksuaalidiskurssin tarkasteluun. Erityistä huomiota saa osakseen repressiivinen hypoteesi, jonka mukaan länsimaissa kyseisiä vuosisatoja karakterisoi seksuaalisuuden tukahduttaminen ja siitä vaimeneminen. Teoksessa Foucault kritisoi kyseistä hypoteesia ja väittää, että kyseisellä ajanjaksolla tapahtui sen sijaan eräänlaisen seksuaalisuuden

diskursiivinen räjähdys, jonka myötä seksuaalisesta halusta tuli paitsi moraalisen ja normatiivisen, myös tieteellisen ja patologisen tarkastelun kohde.

tekstit havainnollistavat, kuinka kreikkalaisroomalaisen antiikin nautintoihin ja tekoihin pohjautuvasta seksuaalietiikasta siirryttiin kohti lihan subjektiviteettia, jonka tekniikoihin kuuluivat omien halujen moraalinen tarkastelu, toden kertominen itsestä tunnustuksen kautta ja askeettisia itsekurin käytäntöjä. Teos kuitenkin jättää avoimeksi sen, kuinka kristillisestä lihan subjektiviteetista siirryttiin edelleen kohti modernien länsimaiden normalisoivaa seksuaalidiskurssia, jonka keskiössä oli tiedollinen kysymys patologisoidusta halusta. Mikäli Foucault’n ennen julkaisemattomia tekstejä kustannetaan tulevaisuudessa yhä löyhemmällä kädellä, saattaa tämäkin puuttuva palapelin palanen löytyä.

Sarjan toisessa osassa Foucault ottaa useamman askeleen taaksepäin ja keskittyy kreikkalaisroomalaisen antiikin seksuaalietiikan tarkasteluun. Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa käsitellyn seksuaalitieteen (scientia sexualis) sijaan Foucault sijoittaa antiikin seksuaalikäsityksen eroottisen taiteen (ars erotica) piiriin. Modernin “halun” ja kristinuskon “lihan” subjektiviteetin sijaan antiikissa keskityttiin nautintojen (aphrodisia) kohtuulliseen harjoittamiseen ja tarkoituksenmukaiseen hallitsemiseen. Juuri ennen Foucault’n kuolemaa julkaistussa Seksuaalisuuden historian kolmannessa osassa Foucault jatkaa antiikin seksuaalietiikkaa käsittelevää projektiaan.

Kirjallisuus Foucault, Michel (1978): The History of Sexuality, Volume 1: The Will to Knowledge. Pantheon Books, New York.

Seksuaalisuuden historian neljännen osan suurin ansio on nähdäkseni siinä, että se luo ajallisen linkin Foucault’n antiikin ja keskiajan seksuaalidiskursseja koskevan analyysin välille. Teoksen viimeisillä sivuilla Foucault toteaa, että antiikinaikaiset seksuaaliset teot muodostavat “kohtauksittaisen alueen tai yksikön”, teon, joka ei tarvinnut analyysiä tai tarkastelua vaan jonka Foucault sijoittaa “nautintojen ja voimien” yleiseen sfääriin (2021, 258). Kristinuskon leviäminen loi kuitenkin särön tähän seksuaalidiskurssiin, joka sai väistyä “oman ja muiden toiminnan säätelyn, eksaminaation tekniikoiden ja tunnustuksellisten prosessien” tieltä (ibid.). Kehojen ja nautintojen muodostamasta kokonaisuudesta siirryttiin halun ja subjektin muodostamaan ykseyteen.

Foucault, Michel (1985): The History of Sexuality, Volume 2: The Use of Pleasure. Vintage Books, New York. Foucault, Michel (2021): The History of Sexuality, Volume 4: Confessions of the Flesh. Penguin Books, Great Britain. Catarinan sanakirja

Teoksen postuumin luoteen valossa on epäreilua edes yrittää verrata Seksuaalisuuden historian viimeisintä osaa Foucault’n Tarkkailla ja rangaista, Sanat ja asiat ja Seksuaalisuuden historia, Osa 1 –kaltaisiin kulttiteoksiin. Ennen kuolemaansa Foucault ilmaisi hyvin selvästi toiveensa siitä, että viimeistelemättömät tekstit jätetään pöytälaatikkoon eikä keskeneräisiä projekteja julkaista suuren yleisön ruodittavaksi. Teoksen keskeneräisen luonteen vuoksi (tai kenties varhaisten kirkkoisien tekstien yleisestä kuivuudesta johtuen) Lihan tunnustusten läpikahlaaminen on ajoittain tahmainen lukukokemus, ja se on ehkä tästä syystä vaikea mieltää koherentiksi osaksi Seksuaalisuuden historian aiemmin julkaistua kaanonia. Foucault’n

varhaista

kristinuskoa

käsittelevät

Sonja Blom

Catarinan sanakirja

João Biehl: Vita (2005). University of California Press.

Kuvat: Catarinan sanakirjan sivu, ja Biehlin englanninkielinen käännös siitä. Molemmat julkaistu teoksessa Vita (2005).

Brasilialaisen antropologin João Biehlin teos Vita (2005) on jo jonkin asteiseksi lääketieteen antropologian klassikoksi muodostunut teos. Vitan keskiössä on Catarina. Catarina on on Vita-nimisessä paikassa asuva nainen. Vita on paikka, jonne valtion toivottomiksi toteamat mielenterveyspotilaat viedään. Vita sanana tarkoittaa latinaksi elämää, mutta Biehlin mukaan potilaat tuodaan sinne kuolemaan. Biehl kuvailee Vitaa paikkana sosiaalisen hylkäämisen vyöhykkeeksi. Vitaan tuodut ihmiset eivät enää kelpaa brasilian terveydenhuoltojärjestelmän piiriin. He ovat kodittomia, mielenterveysongelmaisia, sairaita, taloudellisesti kykenemättömiä saamaan hoitoa. Fyysisesti Vita sijaitsee mäellä. Tila on aidattu. Aidan sisällä on muutamia ränsistyneitä rakennuksia ja useita telttoja. Paikka ei ole osa valtion terveydenhuoltojärjestelmää, vaan rakennettu niille, jotka eivät voi siihen osallistua. Paikasta ovat täysin vastuussa vapaaehtoiset, ja potilaita hoidetaan lahjoitetuilla, usein vanhentuneilla lääkkeillä. Vapaaehtoiset, usein vailla minkäänlaista relevanttia koulutustaustaa, tarjoilevat potilaille lääkkeitä kuten näkevät parhaaksi. Vitan potilaat eivät usein ole ainoastaan yhteiskunnan vaan myös perheidensä hylkäämiä. Suurimman osan potilaista ovat tuoneet heidän perheensä. Vita keskittyy yhteen tämänkaltaiseen tapaukseen, Catarinaan. Catarinaa kuuntelemalla Biehl pyrkii kertomaan hänen tarinansa. Kirjaa voi kritisoida siitä, että se on ylempiluokkaisen, akateemisen miehen kuvaus alempiluokkaisesta, kouluttamattomasta naisesta. Samantyyppisen ongelman kohtaa moni antropologi, oli metodi mikä tahansa. Hienoa Biehlin tutkimuksessa ja kirjassa on se, että Biehl pyrkii antamaan Catarinalle äänen. Näin ääni kuuluu kauemmas kuin se muuten kuuluisi. Itse en ilman kirjaa tietenkään tietäisi Catarinasta mitään, kuten eivät monet muutkaan lukijat. Catarinan ja hänen hoitajiensa kertoman perusteella muodostuu kuva siitä, kuinka yksi tapa käyttää psykiatrista diagnoosia on arvottaa diagnoosin saaja

kategoriaan. Kategorian perusteella muut voivat päättää potilaan arvosta, ja perustella esimerkiksi yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemisen. Catarinalle ei anneta yksioikoista diagoosia, mutta selvää on se, että hän on sairas, ja sairautensa takia kykenemätön osallistumaan yhteiskuntaan. Catarina sanoo ettei ole farmaseutti, eikä tiedä mikä lääke parantaisi hänen sairautensa. Hän sanoo tietävänsä ainoastaan sairautensa nimen, ja se on aika. Sekä ajan henki että Catarinan oma ajallinen olemassaolo sulkevat hänet sairautensa sisään. Catarina kirjoittaa omaa sanakirjaa. Hän kerää muistivihkoon sanoja ja lyhyitä lauseita. Biehlin mukaan Catarina kirjoittaa pysyäkseen elossa. Catarinan sanakirjasta tulee keskeinen teema kirjassa, ja Biehlin mukaan se on tapa jolla Catarina sekä ymmärtää ja uudellenmäärittää kontrollia hänen omasta subjektistaan ja potilaana olostaan. Sanakirjassaan CATARINA kirjoittaa nimensä muotoon CATAKINA, selittäen että jos hän jättäisi kirjaimen “avaamatta”, hänen päänsä räjähtäisi. Catarina korvaa muutoinkin tekstissään kirjaimen R kirjaimella K, joka ei normaalisti ole osa portugalin aakkosia. Sanat eivät välttämättä merkitse ulkopuoliselle mitään, tai niiden välillä ei ole merkittäviä suhteita. Kirjoittajalle itselleen ne kuitenkin kutovat merkitysverkkoa, joka auttaa hahmottamaan todellisuutta, tai ehkä ennemminkin luomaan sitä. Catarinan sanoilla on plastista muutosvoimaa, sanoilla hän tekee historiastaan omaansa. Kirjoituksessa yhteenkietoutuu mennyt ja tuleva, tapahtuneet ja tapahtumattomat asiat. Catarina kirjoittaa itselleen siitä, kuka hän on, millainen ja miksi. Tarina potilaana olosta on aina tarina yhteiskunnasta ja sen valtarakenteista. Hoiva ja huolenpito on riippuvaista muista ihmisistä. Catarina ei ole ainoastaan potilas vaan myös subjekti, jonka halu on itseksi-tulemisessa ja itsenä-olemisessa. Catarina on yhteiskunnan hylkäämänäkin kokonainen ihminen, jolla on tarina, historia ja tulevaisuus. Catarina on myös oman tarinansa kirjoittaja ja rakentaja. Catarina näyttää sen, että vaikka yhteiskunta ja sen valtarakenteet usein pyrkivät määrittelemään sen, millaisia olemme, jossain kytee aina silti mahdollisuus meille itsellemme määritellä keitä todella olemme. Usein väline tähän määrittelemiseen on kieli.

Carlos Lievonen

The Matrix Rebooted tai Miksi Lasarus on kuollut ja me olemme tappaneet hänet Ai/rvoituksia elokuvasta The Matrix: Resurrections (2022)

00110001 00001010: Virtuaalinen

todellisuudessa elävinä paristoina.

Joulun alla ilmestynyt The Matrix: Resurrections on vuosina 1999–2003 ilmestyneen The Matrix -trilogian tarpeeton mutta vääjäämätön jatkoosa. Nostalgia myy ja Matrix, jossa elämme tietää sen. Siksi elokuva alkaa kutkuttavalla metakommentaarilla turhista jatko-osista, tarkemmin ottaen “The Matrix” -pelitrilogian neljännen osan tekemisen älyttömyydestä sekä siitä, kuinka Warner Bros. Entertainment Inc. ei tästä älyttömyydestä huolimatta osaa olla koskematta 20-vuotta vanhaan cyberpunk-klassikkoon kirotuilla Midaksen sormillaan. Päähenkilömme, valittu, The One, Neo on taas kerran vain Thomas Anderson. Kuuluisan “The Matrix” -pelisarjan luoja elää yksin New Yorkin luksusasunnossaan, käy päivittäin töissä, katsoo televisiota, juoksee juoksumatolla ja syö aamuin illoin arkkitehdista psykiatriksi ylentyneen lääkärin määräämiä sinisiä pillereitä. Elokuva antaa ymmärtää, että koko Matrix-trilogia on aina ollut vain sarja pelejä. The Matrix on virtuaalitodellisuus, jossa ihmiset voivat omasta tahdostaan kuvitella olevansa virtuaalisessa todellisuudessa ja sitten panna vastaan ja vapautua siitä. Mutta kuten arvata saattaa, Matrix on edelleen Matrix, eikä videopelinkään virtuaalitodellisuus ole kuin sähköinen syöte aivoissa, jotka kehoineen makaavat astiassa robottien valtaamassa

Alkuasetelman lisäämä metataso — simulaatio simulaation sisällä — on kiinnostava, etenkin kun toisen tason simulaatiota käytetään vain todellisuuden verhoamiseen ensimmäisen tason simulaatiossa. Se saa yleisön jälleen pohtimaan todellisuuden luonnetta myös omassa maailmassaan, vaikka edelliset Matrixit nähneelle katsojalle Resurrections ei tämän suhteen paljoa uutta tarjoakaan. Neo puntaroi edelleen punaisen ja sinisen pillerin ottamista, vapaata tahtoa, vapautta ja kenties kahden sekunnin ajan sitäkin mahdollisuutta, että simulaatio saattaisi olla todellisuutta mieluisampi vaihtoehto. Suurin ero Resurrectionsin ja sitä edeltäneiden osien välillä lienee se, että neljäs osa reflektoi teemoissaan oman menneensä perintöä. Se pohtii elokuvan vastaanottoa ja ottaa kantaa esimerkiksi tapaan, jolla “red pill” -käsitettä on jo pitkään käytetty internetissä. Koko elokuvan voisi katsoa ottavan kantaa tähän vastaanottoon sekä rakastamansa kapitalismin neuroverkossa rimpuilevan äärioikeiston omaan alati yltyvään Matrix-kokemukseen. Tästä lisää myöhemmin. Myös käsityksemme virtuaalisuudesta on kahdessakymmenessä vuodessa kehittynyt. Meillä

on jo virtuaalitodellisuuksia: on VR-pelejä, Zuckerbergin Metaverse-fantasiat, älypuhelintemme ruudut… The Matrixin kanta tähän kaikkeen on kuitenkin perimmäisen kyllästyttävä. Vuonna 1999 todellisuuden kyseenalaistaminen tuntui kumoukselliselta; vuonna 2021 se alkaa kuulostaa lähinnä boomerin valitukselta siitä, kuinka nuoret vain tuijottavat puhelimensa ruutua. Ongelma on siinä, että Matrix-sarja ei omasta alkuasetelmastaan johtuen voi tehdä muuta kuin vieroksua virtuaalista ja ylistää “todellisuutta”. Tämä paljastaakin erään (muidenkin kuin The Matrixin) jatko-osien perimmäisistä ongelmista. Jatko-osiensa myötä elokuva joutuu venyttämään ja analysoimaan omaa eetostaan niin perusteellisesti, että se joko dekonstruoi itsensä kokonaan tai vain paljastaa sen huonot puolet ja joutuu ylistämään niitä aiheetta (kuten Matrix virtuaalinen-todellinen -binäärin tapauksessa). Toinen vaihtoehto on ottaa omaan eetokseensa ironista etäisyyttä ja nauramaan sille (eli itselleen) kuten esimerkiksi uudet Disneyelokuvat usein tekevät (Prinsessa onkin badass girlboss -karateka ja prinssi voi mennä vetämään käteen). Virtuaalisen ja todellisen suhde on kuitenkin paljon kiinnostavampi kuin uudesta Matrix -elokuvasta voisi päätellä. Ei ole selvää miksi esimerkiksi videopelissä saavutetut asiat eivät olisi yhtä arvokkaita kuin “oikean elämän” saavutukset tai miksi Matrixissa uinuminen ei olisi hyväksyttävä vaihtoehto kärsimykselle kapinallisten seurassa. Jälkimmäistä kysymystä jopa käsitellään alkuperäisissä Matrix-elokuvissa ja trilogian lopussa annetaan ymmärtää, että ihmiset saavat tehdä oman valintansa. Resurrectionsissa todellisuuden ja simulaation suhde on kuitenkin jälleen selvä hyvän ja huonon binääri. The Matrixin toiseksi tärkeimmän hahmon ja Neon rakkausintressin Trinityn elokuvan loppupuolella tekemä ratkaiseva päätös poistua Matrixista tuntuu yllä esitetyn valossa erikoiselta. Hänellä on simulaatiossa mies ja lapsia, jotka kaikki rakastavat häntä. Olisi filosofisesti kiinnostavaa kysyä, miksi heidän ilmeinen rakkautensa olisi yhtään vähempiarvoista kuin Neon oikea rakkaus, mutta Trinitylle päätös on itsestään selvä. On todellisuus ja on illuusio. Vaimo jättää hetkessä miehensä ja kolme lasta taakseen, kun tajuaa Neon olevan ainoa oikea ihminen hänen ympärillään. Virtuaalisen ja todellisen arvottamisen ongelma tulee Resurrectionsin omassakin logiikassa tässä kohtaa

eteen erityisesti siksi, että elokuva itse myöntää koneiden ja tietokoneohjelmien olevan älykkäitä, tuntevia ja yhteistyökykyisiä olentoja. Yhtä lailla olisi myös filosofisesti kiinnostavaa ja enemmän cyberpunkin hengessä, jos Neon olisi elokuvan alussa helppoa tehdä valinta siirtyä helvetillisestä kapitalismin nykymaailmasta (jossa muun muassa pomo pakottaa tekemään tarpeettomia jatko-osia The Matrixiin) vain lievästi vähemmän helvetilliseen todellisuuteen, jossa ihmiskunta uinuu pattereina robottiylivaltiaidensa alaisina. Toisaalta uudessa elokuvassa jatketaan myös alkuperäisen trilogian jatko-osissa aloitettua simulaation ja todellisuuden rajojen rikkomista. Jo vuoden 1999 The Matrixin alkuminuuteilla Neo kaivaa hyllystään Jean Baudrillardin Simulacra and Simulation -teoksen, jonka sanotaan olleen jopa elokuvan näyttelijöille vaadittua taustalukemista. Kuuluisassa kirjassaan Baudrillard pohtii postmodernin yhteiskunnan luonnetta ja toteaa sen määrittävimpiä piirteitä olevan simulaatioiden ja todellisuuksien liukeneminen toisiinsa niin, että “todellisuudesta” ei ole enää mielekästä edes puhua. Kun Baudrillardilta kysyttiin haastattelussa mitä mieltä hän on The Matrixista, hän vastasi sen olevan “juuri sellainen elokuva Matrixista, jollaisen Matrix tuottaisi itsestään.” Baudrillardin suurin moite hänen filosofiansa inspiroimia elokuvia kohtaan oli se, kuinka suoraviivaisesti niissä erotetaan todellisuus ja simulaatio. Baudrillard nimittäin painottaa kirjoituksissaan juuri sitä, ettei hän puhu Platonin luolavertauksesta, jossa luolasta poistuessaan voi katsoa aurinkoon ja valaistua. Baudrillardin simulaatioista ei ole ulospääsyä. Todellisuutemme on simulaatio. Se on perinpohjaisesti kopioiden ja kopioiden kopioiden kyllästämä alkuperäistä vailla oleva “simulakrumi”. Watchowskit ovat mielestäni vastanneet Baudrillardin kritiikkiin jotenkuten jo The Matrix -saagan toisessa ja kolmannessa osassa, mistä Resurrections kuitenkin vielä jatkaa kummallisen puhdittomasti. Kun Neo on vapautettu Matrixista ja viety tuhoutuneen Siionin korvanneeseen Ion kaupunkiin, hänelle esitellään teknologian ja ihmiskunnan yhteistyön hedelmiä. Neo maistaa elokuvassa mansikkaa, joka on viljelty Matrixista saadun geneettisen tiedon pohjalta. Mansikka maistuu aivan samalta kuin Matrixissa ja kohtauksesta tulee vahvasti mieleen ensimmäisen elokuvan Cipher maistelemassa Matrixin lihaa samalla kun hän tekee

päätöksen pettää vapautuneet ihmiset päästäkseen takaisin Matrixin sikeään uneen. Hento kontrasti tahtoo korostaa sitä, kuinka elokuvien suhde Baudrillardiin on kehittynyt. Siinä missä pahis Cipher tekee elokuvan eetoksen mukaan väärän valinnan suosiessaan simuloitua mielihyvää, Neo joutuu yllättymään siitä, kuinka aidolta simulaatiosta todelliseen maailmaan tuotu marja maistuu. Ilme Neon kasvoilla paljastaa, ettei hänelle enää ole selvää mikä on todellista. Resurrectionsin mansikka on simulakrumi Baudrillardin merkityksessä, se on kopion kopio vailla alkuperäistä. Matrixin koodi perustuu oletettavasti aitoihin mansikoihin, joita ihmiskunta viljeli ennen koneiden vallankumousta, mutta kenelläkään elokuvan hahmoista ei ole yhteyttä tähän todellisuuteen. Heille kopio on ainoa yhteys siihen maailmaan, johon he yrittävät palata “todellisuudessa” Matrixin ulkopuolella. Vastaavia yksityiskohtia on Resurrectionsissa runsaasti ja ne ovat kiinnostavia, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta ja ovat sellaisinaan hieman latteita. Tarinan tasolla uusi Matrix on edelleen vapautumisfantasia, mutta tuleeko Resurrectionsia ymmärtää juonen tasolla vai pitäisikö koko elokuvaa analysoida sen alkupuolella asennetusta metaperspektiivistä?

toimintaelokuvien ole pakko olla hypermaskuliinisia hien ja testosteronin hajuisia Rambokarnevaaleja, vaan niissä voi olla toiminnan lomassa myös filosofisia ajatuksia ja jopa identiteettipolitiikkaa. Resurrectionsin alku on lupaava. Se on erilainen ja sen omituisuutta seuratessa vaikuttaa siltä, että alkuperäisen elokuvan ohjaajaduosta palannut Lana Watchowski todella yritti tehdä jotakin uutta. Asioiden edetessä kuitenkin selviää, että kyseessä on aika perinteinen toimintaelokuva. Filosofiaa Resurrectionsissa on jonkin verran, mutta se jää alkuperäistäkin pintapuolisemmaksi, sillä mehukkaimmat ideat on jo esitelty Y2K:n trilogiassa. Erikoisen alun jälkeen elokuvasta tuleekin suoraviivainen toiminta-/rakkaustarina, joka tuntuu sortuvan siihen nostalgisuuteen ja kaupallisuuteen, jota sen alkupuoli kritisoi. Asia, josta Resurrectionsia on kenties kaikkein eniten moitittu on juurikin sen liiallinen turvautuminen nostalgiaan. Läpi elokuvan nähdään takaumia alkuperäisistä elokuvista, minkä lisäksi kaikenlaisia matrixismeja ja viittauksia elokuvan omaan historiaan riittää. Tämä ei tietenkään ole vain Matrixia vaivaava ongelma, sillä koko Hollywood tuntuu nykyään pyörivän vain vanhan materiaalin kierrättämisen ja nostalgian varassa. Päinvastoin, Resurrections pyrkii joissain määrin kommentoimaan nostalgiaa. Erityisen tärkeää on huomata, että elokuva on tehty Trumpin Make America Great Again -sloganin varjossa, ja kun otetaan huomioon red pill -diskurssin merkitys Trumpia kannattaneelle äärioikeistolle, on vaikea olla huomioimatta myös tarinaan ripoteltuja viittauksia nostalgian merkitykselle politiikassa.

00110010 00001010 00001010: Poliittinen Kiinnostavinta uudessa Matrixissa on ylivoimaisesti sen paluu alkuperäisen elokuvan transsukupuolisuusallegoriaan, joka ei vielä vuonna 1999 näkynyt lopputuloksessa kovinkaan selvästi. Watchowski-siskokset, jotka vielä ensimmäisen The Matrix -elokuvan lopputeksteissä nimetään Watchowski-veljeksiksi, ovat tehneet selväksi, että The Matrixissa tehtävä valinta todellisuuden ja valheen välillä ei kerro ainoastaan simulaatioista vaan myös sukupuoli-identiteettinsä löytämisestä. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen teemaan on voitu palata avoimemmin, ja nyt agendana ei ole enää valinta kahden vaihtoehdon välillä vaan binäärin rikkominen ja itsensä rakentaminen sukupuolen laajan spektrin parhaista paloista. On ilahduttavaa nähdä kuinka paljon avoimemmin tällaisia teemoja voi nykyään käsitellä suurissa Hollywood-tuotannoissa, jotka eivät pintapuolin edes liity millään tavoin sukupuoleen.

Nostalgia edustaa osaltaan Baudrillardin kritisoimaa imaginaarista muutosta. Aivan kuten “Make America great again” oikeistolle, koko cyberpunkgenre saattaa näyttäytyä vasemmistolle eräänlaisena pelastuksena. Haikailemalla cyberpunkin perään haluamme takaisin aikaan, jolloin sen kuvaama tulevaisuus tuntui kuvitteellisemmalta kuin nykyään. Vaikka genren juuret ovatkin pessimistisessä suhtautumisessa todennäköiseen tulevaisuuteen, oli se syntyessään scifiä selvemmin kuin nykyään. Resurrectionsissa alkuperäisen Siionin kaupungin korvannut Ion kaupunki toi kuitenkin mieleeni myös “solarpunkin” ajatuksen, jolla on viime vuosina alettu vastaamaan positiivisesti cyberpunkin erityislaatuiseen hauntologiaan. Solarpunkin

Yksi Matrix-elokuvien kiinnostavimmista puolista on aina ollut niiden rooli uudenlaisten queertarinoiden suunnannäyttäjänä. Aina ei tarvitse seurata samoja kaavoja. The Matrix osoitti, ettei

keskiössä on ajatus luonnon ja teknologian harmonisesta yhteensovittamisesta uudenlaisessa yhteiskunnassa. Erityisesti ilmastonmuutosta ajatellen saattaa tuntua jopa hyvältä ratkaisulta joko tuhota kaikki teknologia tai laittaa ihmiskunta simulaatioon uinumaan. Ion kaupungissa kuitenkin pyritään ihmisten ja teknologian luontoystävälliseen yhteiseloon kasvattamalla mansikoita ja sen sellaista. Mikään utopia Io ei ole toisin kuin monet solarpunkestetiikan maalaamat maisemat, mutta ehkä se kuvaa eräänlaista realistista tai ainakin tavallista pessimistisempää postapokalyptista solarpunkia. Nostalgian haittavaikutuksista voisi kirjoittaa paljonkin erityisesti Mark Fisherin ja Jacques Derridan hauntologisiin kirjoituksiin nojaten, mutta tärkeintä on mielestäni huomioida Resurrectionsin olevan hyvinkin tietoinen omasta nostalgian käytöstään. Se, riittääkö ironisen etäisyyden ottaminen sekä kysymys siitä tekeekö elokuva kenties jotakin radikaalimpaa, on vähemmän selvää. Tuntuisi naiivilta väittää, että Resurrections on jollakin tapaa vallankumouksellinen elokuva, joka saa katsojat heräämään – etenkin kun antikapitalistinen ajattelu on jo kokemassa renessanssiaan ja sen vastustajat ovat hylänneet Resurrectionsin ainoastaan sen woke-agendan perusteella. Tilanne kuvaa yhtä nykymaailman tärkeistä Matrix-asetelmista, ja elokuva onnistuu ainakin sen ilmentämisessä, mutta muuttaako se mitään? Lana Watchowski iskee Resurrectionsin alussa silmää katsojalle ja näyttää keskisormea tuotantoyhtiölle, mutta onko kapinallisilla eleillä mitään käytännön vaikutusta edes elokuvan sisällön tasolla? On aiheellista kysyä riittääkö itsetietoisuus tekemään elokuvasta edes kiinnostavan. Suopein tulkinta lienee se, että elokuva yrittää kasvattaa yleisön tietoisuutta ja tehdä siitä kriittisen myös muuta kapitalistista kulttuurituotantoa kohtaan. Tällainen oli pakko tehdä, Lana selittää, joten täältä pesee! Turhaa sentimentaalista nostalgiapaskaa kaikille! Huomioikaa vain, hyvä yleisö, että tämä todella on paskaa. Toisaalta, jos huomioimme elokuvan binäärin ulkopuolelle pyrkivän filosofian, voimme myös ajatella itsetietoisuuden pointin olevan pikemminkin se, että voimme nauttia sellaisesta, joka on tuotettu kapitalismin logiikalla hyväksymättä kuitenkaan sen taustalla toimivia periaatteita ja rakenteita. Voimme nauttia Matrixin mansikasta ottamatta samalla sinistä pilleriä; voimme aktiivisesti vastustaa kapitalismia, vaikka

nauttisimmekin salaa iPhoneistamme. Tällaisen käyttäytymisen kuuluisin kriitikko lienee Slavoj Žižek, joka on jo pitkään painottanut ideologian toimivan nykypäivänä juurikin tällä tavoin: tiedostamme jonkin asian olevan pahasta, mutta osallistumme sen ylläpitämiseen silti, koska ajattelemme itsetietoisuuden ja ironian tekevän meistä viattomia. Käytännössä Resurrections tekee siis juuri sen, mitä sen kaltaiselta elokuvalta voi odottaa, mutta se kertoo yleisölle tietävänsä mitä tekee. Se osallistuu ironisesti, mutta Resurrectionsin kohdalla on myös tärkeää huomioida, että se on tehty pakon edessä. Matrix-jatko-osa ei siis pönkitä systeemiä aktiivisesti. Se antaa ymmärtää, että ironinen etäisyys oli parasta mitä se saattoi tehdä. Ongelma on siinä, että silmäniskut elokuvan itsestään ottaman etäisyyden päästä vihjaavat sen onnistuneen voittamaan älyssä tai vetämään nenästä niitä voimia, joiden hallinnassa se kuitenkin lopulta pysyy. Resurrections tarjoaa siis jälleen kerran vain voimaantumisfantasian, tosin tällä kertaa se tuntuu haluavan vakuuttaa yleisön tehokkuudestaan tarinaan punottuja valtafantasioita voimakkaammin koko muodollaan. Uusi Matrix-elokuva voi tapauksessa vain näyttää, paikallamme silloinkin, vastustavamme systeemiä.

siis parhaassakin kuinka poljemme kun uskomme

Aina on kuitenkin olemassa vaihtoehto binäärien ulkopuolella. Alkuperäinen The Matrix ei saanut ihmiskuntaa heräämään, mutta muutosta on kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunut. Selkein esimerkki lienee transsukupuolisuuskeskustelu, joka käy vilkkaammaksi vuosi vuodelta. Sukupuolensa korjanneiden ihmisten ei tietenkään voi vielä sanoa olevan ihanteellisessa asemassa, mutta heidän olemassaolonsa tiedostetaan yhä laajemmin ja heidän oikeuksiensa puolesta taistellaan. Muutos ei ole vain The Matrixin ansiota, mutta elokuva on tehnyt osansa aivan kuten kaikki muutkin pienet osatekijät. Toisaalta red pill -retoriikka on samalla tavoin osallistunut oikeistoradikalismin herättämiseen. Trump lupasi presidenttikaudeltaan suuria muutoksia, mutta jatkoi samassa sävelessä kuin edeltäjänsä, tosin kovempaa ja ilman filtteriä. Poliittinen Matrix käy edelleen bugeitta, mutta äänestäjät eivät vieläkään ole tyytyväisiä.

Matrixistaan. On vitsailtu, että Lana Watchowski pyrki tietoisesti tekemään huonon elokuvan välttyäkseen tekemästä niitä lisää, mutta en usko sen olleen projektin pohjimmainen tarkoitus. Watchowski halusi tehdä uudenlaisen Matrixelokuvan, joka ei suhtaudu omaan menneeseensä simulaation tavoin, vaan analyytikon tarkkuudella ja etäisyydellä. Trans-allegorian ja red pill -binäärin valossa tuntuu vääjäämättömältä, että uusi, itseään metatasolta kuulusteleva elokuva jakaa yleisönsä kahtia. Näin neljäs Matrix-elokuva toteutti oman kohtalonsa. Osaan kuvitella Resurrectionsin olevan erityisen huono elokuva niille, jotka eivät halua käsitellä ja punnita sen sisältämiä ja herättämiä ajatuksia. Elokuva on parhaimmillaan ollessaan analysoitavana. Ehkä se asettuu jonnekin hyvän ja huonon binäärin tuolle puolen.

Baudrillardin voi mielestäni nähdä eräänlaisena “evil Fukuyamana”, joka ajattelee historian päättyneen ja muutoksen olevan mahdotonta – tosin ei siksi, että liberaali representatiivinen demokratia kapitalismin alla on maailmalle paras mahdollinen poliittinen moodi vaan siksi, että se on vakiintunut simulakrumiensa ansiosta. Francis Fukuyama on jo myöntänyt olleensa väärässä historian lopusta. Vielä on nähtävänä mitä sanottavaa asiasta on tulevaisuudessa vääjäämättömällä kuolleen filosofin aivojen pohjalta rakennetulla neuroverkolla varustetulla Baudrillard-hologrammilla. Kaiken kaikkiaan Resurrectionsia ei voi sanoa erityisen hyväksi elokuvaksi. Sen yksityiskohdissa on ajattelun varaa, eikä se ole yhtä huono kuin usein annetaan ymmärtää. Viidettä Matrix-elokuvaa ei käsittääkseni enää olla tekemässä, mikä eräällä tapaa vapauttaa Watchowskit henkilökohtaisesta

Kuva (oik.): Eino Taina