Minervan Pöllö 3/21: Millaista on...? by Minervan Pöllö

SISÄLLYS Pääkirjoitus

Filosofiassa tapahtuu

Katumus, tunnustus ja lihan subjektiviteetti – otteita Seksuaalisuuden historian lopusta Amanda Häkkinen

Filosofinen mäkikausi avattiin vaiheikkaissa merkeissä Pyry Vaismaa

Arvostelu: Edmund Husserl Kartesiolaisia mietiskelyjä. Johdatus fenomenologiaan Elsa Kivimäki & Otso Latva-Somppi

Sokko Eino Taina

Näitä juttuja Veikko Tuomainen

Sienet tietävät sen, mistä me vasta uneksimme Sonja Blom

Keskipisteettä Tuomas Vuontisjärvi

Ystäväni Anna Lehtonen

Johdatus illusionismiin Santtu Kauppila

Haastattelu: Dilemmerch Kira Lalu

Minervan Pöllö 3/2021 42. vuosikerta Dilemma ry www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Otso Latva-Somppi, Kimmo Keskiivari, Elsa Kivimäki ja Santtu Kauppila Taitto: Santtu Kauppila Kannet: Sonja Blom ISSN: 1239-2545 Painos: Libris Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakausilehti, joka saa HYY:n järjestötukea.

Kuva: Sonja Blom

PÄÄKIRJOITUS

Minervan Pöllö julkaisee poikkeuksellisesti pääkirjoituksen ohessa HYYn järjestölehtien yhteisen kannanoton lehtitukien lakkauttamista vastaan. Filosofian opiskelijoiden ainejärjestölehtenä jo 42 vuotta ilmestynyt Pöllö on Suomen vanhin filosofinen aikakausjulkaisu ja on koko historiansa ajan ollut elintärkeä, matalan kynnyksen alusta opiskelijoille harjoitella filosofista kirjoittamista ja julkaisemista. Sen painoarvo osana opiskelijakulttuuria on mittaamaton. Ylpeys lehdestä filosofian opiskelijoiden keskuudessa on suuri osa yhteisöllisyyden ja yhteisön identiteetin rakentumisesta. Järjestölehtituki muodostaa HYYn budjetista kokonaisuudessaan noin puolen prosentin suuruisen osan, mutta se on elinehto lukuisille printtilehdelle. Myös Pöllön tekeminen kustannetaan suurelta osin järjestölehtituella. Olemme kiitollisia tahoille, jotka ovat suoneet mainostensa kautta lisätuloja lehdellemme ja mahdollistaneet paksujen, värikkäiden ja laadukkaiden printtilehtien toteuttamisen. Tosiasia kuitenkin on, että emme pysty pitämään yllä neljän vuosittaisen numeron julkaisutahtia ilman järjestölehtitukea. Koska aikakauslehden yhtenä määritelmänä pidetään vähintään neljän vuosittaisen numeron julkaisutahtia, vaarantaisi tukien lakkautus myös Pöllön aseman Suomen vanhimpana filosofisena aikakauslehtenä.

VETOOMUS JÄRJESTÖLEHTITUKIEN LAKKAUTTAMISTA VASTAAN

mahdollisuuden syventyä omaan tieteenalaansa ja siihen liittyviin teemoihin tavoilla, joita yliopiston kurssit tai muu ylioppilaskunnan toiminta ei tarjoa.

Me allekirjoittaneet vastustamme Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan talousjohtokunnan esitystä lakkauttaa järjestölehdille myönnetyt tuet ylioppilaskunnan vuoden 2022 budjetissa.

Vapaa-ajan kirjoitustyö on erittäin tärkeää oman kirjallisen ilmaisun kannalta, erityisesti jos suorittaa opintojaan englanniksi. Järjestölehdillä on myös suora vaikutus työllistymiseen ja oman alan työelämään tutustumiseen. Ei ole parempaa tapaa oppia ja kerätä kokemusta viestinnästä kuin järjestölehdessä toimiminen. Esimerkiksi lehdissä kerätty kirjoitustaito ja taitossa käytettävä InDesign ovat tärkeitä työkaluja ammateissa, joihin liittyy viestintää. Järjestölehdissä toimijat oppivat viestinnän lisäksi myös työelämälle keskeisiä organisoinnin ja yhteistyöskentelyn taitoja.

Helsingin yliopiston järjestölehdet ovat olleet tärkeä osa yliopistokulttuuria ja -demokratiaa jo yli 150 vuotta. Kaikille avoimena alustana lehdet tarjoavat jäsenistölleen mahdollisuuden kritisoida ylioppilaskuntaa ja yliopistoa. Tällaisen alustan katoaminen supistaisi yhteisömme moniäänisyyttä merkittävästi. Vanhimmat lehdet ovat olleet toiminnassa yli 150 vuotta, joten niiden toiminta on ehtinyt nivoutua korvaamattomaksi osaksi yliopistokulttuuria. Lisäksi yliopistolain 46. pykälä erityisesti ilmoittaa ylioppilaskuntien tehtäväksi valmistaa opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Järjestölehdet ja niiden mahdollistama opiskelijajournalismi ovat äärimmäisen tärkeässä osassa tämän työn tekemisessä.

Yksi talousjohtokunnan perusteista tukien lakkauttamiseksi on lehtien ympäristövaikutus. Pidämme ympäristövaikutuksiin vetoamista lähtökohdiltaan ongelmallisena, sillä painetun lehden ympäristövaikutus ei ole yksiselitteisesti positiivinen tai negatiivinen. Ympäristövaikutuksia ei ole myöskään tutkittu tarpeeksi, että niihin voisi vedota ylioppilaskunnan päätöksenteossa. Järjestölehdet antavat nykyisellään lukijoilleen mahdollisuuden valita digi- ja paperilehden välillä.

Järjestölehdet luovat HYY:n järjestöissä identiteettiä ja yhteisöllisyyttä, sekä tukevat yliopiston ja ylioppilaskunnan tavoitteita jäsenistönsä ja opiskelijoidensa sivistämisessä. Ne antavat opiskelijoille vaihtoehtoisen keinon osallistua oman järjestönsä ja ylioppilaskunnan toimintaan. Järjestölehdet ovat monelle järjestölle tärkeä väylä kohdata jäsenistöään ja kommunikoida sen kanssa niin opintoasioista, vapaa-ajan toiminnasta kuin myös omasta tieteenalasta. Ne tarjoavatkin opiskelijoille

Oleellinen osa järjestölehtien sisältöä on myös kuvitus ja kaunokirjalliset tekstit, kuten runot, novellit ja satiirit. Visuaalinen ilme ja taitto ovat merkittävä osa

Allekirjoittajat:

taideteoksia, jotka vaativat painetun lehden julkaisun – kaikki taidemuodot eivät taivu verkkoon lainkaan. Printtimedian katoaminen vaikuttaisi siis merkittävästi toimitukselliseen sisältöön. Ei myöskään tule unohtaa printtijulkaisun merkitystä sille, että kuvittajien ja valokuvaajien taide tulee nähdyksi. Järjestölehdet ovat ponnahduslauta ja matalan kynnyksen alusta tuleville taiteilijoille julkaista teoksiaan, minkä vuoksi päätöksellä olisi vaikutusta myös Suomen taidekentän tulevaisuuteen. Lehden painaminen on usein ehto sille, että myös yliopiston henkilökunta lukee lehtiä.

Forstihuuto, Groteski, Kapitaali, Kompleksi, Kronikka, Ksoidin, Kyyhkynen, Minervan Pöllö, Pieni Puukello, Poleemi, Policy, Siulaset, Tutkain, Väki, Ostro, Käkriäinen, Diskurssi, Teema, Maatiainen

Järjestölehtitukia maksetaan tällä hetkellä 20 000 euroa HYY:n 3,8 miljoonan euron budjetista, eli vain noin 0,5 % koko ylioppilaskunnan toimintakuluista. Monet järjestölehdet ovat kuitenkin toiminnassaan riippuvaisia näistä tuista. Vaikka useiden lehtien kuluja kustannetaan myös osittain mainostuloilla, on korona rokottanut monien yritysten kukkaroa, eikä sponsoreita ole ollut helppo löytää. Jokainen mainostulo on ollut juhlan paikka jo ennen koronaa, eikä niiden varaan voi laskea koko lehden toimintaa. Osa lehdistä elää puhtaasti lehtituen varassa, ja sen loppuminen olisi suoraan printtilehden kuolinisku. Toimintakulttuurin radikaali ja asteeton muutos on iso isku lehtien toiminnan jatkuvuudelle. Mielestämme kaikki muutokset nykyiseen järjestelmään pitää tehdä asteittain ja järjestöjä pitää tukea toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi. Myös vaikeassa taloustilanteessa tehdyt päätökset täytyy tehdä pitkäjänteisin ottein ja päätösten vaikutukset huomioiden.

FILOSOFIASSA TAPAHTUU

Metsätalon remontti on viimein saatu jokseenkin päätökseensä. Filosofian laitokselle, joka on nyt siirretty kokonaisuudessaan viidenteen kerrokseen, on valmistunut uudet hienot kahvittelu- ja hengailutilat. Uusien tilojen on tarkoitus edesauttaa toivottua vuorovaikutusta opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä. Harmi vain, että remontin yhteydessä ollaan keksitty estää täysin opiskelijoiden pääsy tiloihin: oleskeluhuoneeseen, kuten myös vastaanotoille(!), pääsee nykyään vain henkilökunnan jäsenille tarkoitetuilla sähköisellä avaimella...

HYYn talousjohtokunta on äänestänyt lehtitukien lakkauttamisen puolesta, ja tätä lehteä kirjoittaessa esitys on etenemässä HYYn hallituksen kautta edustajiston käsiteltäväksi 14.12. Siihen mennessä on aikaa vaikuttaa, ks. pääkirjoitus ja tässä lehdessä julkaistava järjestölehtien yhteinen kannanotto. Dilemman vuosikokous järjestetään 5.12. klo 18 Uudella ylioppilastalolla sekä Zoomissa. Kokouksessa valitaan tulevan vuoden hallitus sekä Pöllön päätoimittaja(t). Suomen filosofisessa ilmapiirissä ollaan vihdoin otettu askel kohti tarkempaa itsereflektiota liittyen yhteisössämme tapahtuvaan sopimattomaan, syrjivään ja välinpitämättömään käytökseen. Instagramissa toimiva @philosopherstoo -tili on tuonut ansiokkaasti esiin anonyymejä omakohtaisia kertomuksia erityisesti naisia, muunsuokupuolisia, rodullistettuja sekä vammaisia vahingoittavista tapauksista. Kampanja näyttääkin onnistuneen nostamaan pöydälle keskustelun sekä opiskelijoiden että henkilökunnan roolista kaikille turvallisemman ilmapiirin luomisessa. Jos havaitset Dilemman tapahtumissa häirintää, voit ottaa yhteyttä tapahtuman turvahenkilöihin tai täyttää anonyymin härintälomakkeen (https:// elomake.helsinki.fi/lomakkeet/98405/lomake.html). Jos häirintää tapahtuu yliopistolla, voi yhteyttä ottaa puoluettomiin häirintäyhdyshenkilöihin (timo. valtonen@helsinki.fi tai terhi.somerkallio@helsinki.fi)

Filosofian saralla on taas menetetty loistavia ajattelijoita niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Erityisesti fenomenologian saralla uraauurtavia teoksia kirjoittanut Jean-Luc Nancy kuoli 81-vuoden iässä. Heideggeriläisestä traditiosta ammentava Nancy tunnetaan erityisesti yhteisön, ruumiillisuuden ja politiikan teoreetikkona. Nancyn keskeisimpänä teoksena pidetty Singulaarinen pluraalinen oleminen julkaistiin suomeksi vastikään Tutkijaliiton kustantamana. Helsingin päässä olemme menettäneet teoreettisen filosofian tohtori ja dosentti S. Albert Kivisen. Oivaltavan metafysiikkaan keskittyvän työnsä ohella Kivinen muistetaan myös musikaalisista julkaisuistaan. Erityisesti ulkomailla nimekkäimpien suomalaisfilosofien joukkoon lukeutuva Lilli Alanen on myös menehtynyt hiljattain. Uppsalassa professorina toiminut Alanen muistetaan filosofian historian asiantuntijana, ja hänen kirjansa Descartes’s Concept of Mind (2003) lasketaan uudemmassa Descartes-tutkimuksessa tärkeimpien joukkoon.

Filosofian Opiskelijain Kansallinen Seminaari (tuttavallisemmin FOKSit) järjestetään Tampereella 26.–28.11. Ei heikkohermoisille.

Amanda Häkkinen

Katumus, tunnustus ja lihan subjektiviteetti – otteita Seksuaalisuuden historian lopusta

Michel Foucault’n kulttisarjan Seksuaalisuuden historian neljäs ja viimeinen osa julkaistiin vuonna 2018, 34 vuotta filosofin kuoleman jälkeen. Lihan tunnustuksissa Foucault’n filosofinen kiinnostuksenkohde siirtyy antiikista varhaisen keskiajan Eurooppaan, jossa seksuaalista subjektiviteettia karakterisoivat lukuisat kristilliset tekniikat, kuten tunnustus, kaste ja katumus. Tässä esseessä pureudutaan Lihan tunnustusten ensimmäiseen puoliskoon, jossa Foucault luo teoreettisen viitekehyksen lihan subjektiviteetille varhaisen kristinuskon kirkkoisien kirjoitusten pohjalta.

Foucault ja postuumit julkaisut

“

Foucault kuoli kesäkuussa 1984 AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän ei jättänyt jälkeensä virallista testamenttia, mutta 18 kuukautta ennen kuolemaansa Foucault kirjoitti viestin, jossa hän toivoi, ettei hänen tekstejään julkaistaisi postuumisti. Foucault’n perhe ja kumppani Daniel Defert kunnioittivat tätä toivetta vuosikymmenen ajan, kunnes vuonna 1994 filosofin läheiset heltyivät sallimaan neliosaisen Dits et écrits -essee- ja haastattelukokoelman julkaisun Ranskassa (kokoelmasta julkaistiin pari vuotta myöhemmin lyhennetty kolmiosainen englanninkielinen painos nimellä Essential Works of Michel Foucault). Kymmenen vuotta myöhemmin Foucault’n perheen ja Defertin ote filosofin pöytälaatikoista oli löyhennyt entisestään: miltei puolet Foucault’n Collège de Francessa esittämistä luennoista oli julkaistu ja käännetty, ja loput julkistettaisiin lähivuosina. (Elden 2018; McLemee 2015).

Älkää tehkö minulle max brodeja” sanotaan filosofi Michel Foucault’n (1926–1984) tokaisseen ystävilleen ennen kuolemaansa. Tällä lausahduksellaan Foucault viittaa kirjailija Franz Kafkan (1883–1924) kuolinpesänsä pesänjakajalle Max Brodille esittämään toiveeseen siitä, että kaikki hänen tekstinsä, kirjeensä ja käsikirjoituksensa tulisi polttaa välittömästi hänen kuolemansa jälkeen, eikä niitä missään nimessä saisi lukea. Ei ole täysin selvää, odottiko Kafka todella Brodin tottelevan tätä käskyä, sillä juristin ammatistaan huolimatta kirjailija ei koskaan kirjoittanut toiveistaan kirjoitustensa suhteen laillisesti sitovaan testamenttiin. Brod, joka oli Kafkan paras ystävä ja piti tätä suoranaisena nerona, ei arvatenkaan suostunut pitämään näppejään erossa ystävänsä tuotannosta, ja ensimmäinen kokoelma Kafkan pöytälaatikoista löytyneitä tekstejä julkaistiinkin vain vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen.

Seksuaalisuuden historian toinen ja kolmas osa, Nautintojen käyttö ja Huoli itsestä, julkaistiin juuri ennen Foucault’n kuolemaa kesällä 1984. Ennen kuolemaansa hän ehti aloittaa sarjan neljännen osan, Lihan tunnustusten (Les Aveux de la chair, engl. Confessions of the Flesh) käsikirjoituksen, muttei ymmärrettävistä syistä koskaan saanut tekstiä julkaisukuntoon asti. Foucault-tutkijoiden keskuudessa Lihan tunnustusten nähdään edustavan niin kutsuttua “viimeistä Foucault’a”; ajanjaksoa filosofin ajattelussa, joka alkoi vuonna 1976, pian Seksuaalisuuden historian: Tiedontahdon julkaisemisen jälkeen. Kyseisenä aikana Foucault muutti radikaalisti filosofisen projektinsa teemaa, tavoitetta ja kronologista sijoittumista, ja hänen teoreettinen kiinnostuksenkohteensa siirtyikin modernien länsimaisten yhteiskuntien seksuaalisuuskäsitteen tutkimisesta eri aikakausina, pääasiassa antiikissa ja keskiajalla, vallinneiden seksuaalisten subjektiviteettien tutkimiseen. Lihan tunnustukset on viimeinen osa tätä filosofista projektia, ja se ilmestyi ranskaksi vuonna 2018. Teoksen englanninkienkielisen käännös julkaistiin vuonna 2021 (kyseinen painos toimii myös tämän esseen pohjana kirjoittajan valitettavan heikoista ranskan taidoista johtuen). (Tanke 2018)

motivaatio kontrolloida omaa käytöstä tavalla, joka suuntautuu kohti modernin länsimaisen seksuaalietiikan ultimaattista telosta, normaaliutta. Sarjan toisen ja kolmannen osan myötä käy kuitenkin ilmi, ettei “seksuaalisuus” käsitteenä tunnu pätevän aiempien aikakausien seksuaalidiskursseihin. Kreikkalais-roomalaisissa yhteiskunnissa vallalla ollut seksuaalietiikan substanssi keskittyi Foucault’n mukaan aphrodisiaan, jolla viitataan seksuaalisten nautintojen lisäksi moninaisiin sensuelleihin, lihallisiin ja esteettisiin nautinnonlähteisiin (1985, 35). Kehoja ja nautintoja ei halusta poiketen voi Foucault’n mukaan jakaa normaaleihin ja epänormaaleihin, tosiin ja epätosiin, moraalisiin ja immoraalisiin (1978, 57). Siinä missä halu nähdään seksuaalitieteen tutkimuksen kohteena, ovat keholliset nautinnot pikemminkin taidetta – jotain, jonka kanssa voi leikitellä ja joiden kehittämisen suhteen vain mielikuvitus on rajana (Foucault 1984). Lihan tunnustusten ensimmäisessä osiossa Foucault tarkastelee, kuinka eurooppalaisten yhteiskuntien eettinen substanssi muuttui antiikista keskiaikaan siirryttäessä aphrodisiasta kohti kristillistä lihan käsitettä. Teoksen toisessa ja kolmannessa osiossa Foucault keskittyy lihan subjektiviteetin käytännön ulottuvuuksiin tarkastelemalla neitsyyden ja avioliiton merkityksiä kristinuskon varhaisina vuosisatoina. Tässä tekstissä pyrin valottamaan ennen kaikkea Lihan tunnustusten ensimmäistä osiota, ja kahteen jälkimmäiseen osioon paneudun lehden seuraavassa numerossa julkaistavassa esseeni toisessa osassa. Kirjassaan Foucault ikään kuin jakaa seksuaalietiikan kehityksen kolmeen vaiheeseen, aphrodisiaan, lihaan ja seksuaalisuuteen. On kuitenkin hyvä huomata, että ero esimerkiksi kahden jälkimmäisen välillä on jokseenkin häilyvä, ja Foucault itse on maininnut, että modernin seksuaalidiskurssin eettinen substanssi, halu, oli keskeisessä osassa jo kristillisen seksuaalietiikan aikana (1985, 5). Kuten Tiedontahdossa kuvaillessaan viktoriaanisen porvariston ylläpitämää ihannetta soveliaisuudesta ja siveydestä (Foucault 1987, 5), Foucault painottaa, ettei kristinuskon varhaisina vuosikymmeninä seksuaalisuutta suinkaan tukahdutettu – kyseessä oli spesifi subjektiivisen kokemuksen muoto, joka määritteli yksilön suhteen itseensä ja loi yhteyden toden ja moraalisen hyvän välille (Foucault 2021, 35– 36). Liha tulee näin ollen ymmärtää kokemuksen, tiedon (connaissance) ja yksilöstä lähtevän itsensä muuttamisen muotona. Tämä kokemuksen muoto muodosti

Aphrodisiasta lihaan

eksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Foucault keskittyy modernien länsimaisten yhteiskuntien seksuaalisen subjektiviteetin tarkasteluun. Hän kuvailee, kuinka olemme oppineet toimimaan “halun hermeneutiikkaan” pohjautuvassa systeemissä, jossa seksuaalietiikka ei niinkään keskity seksuaalisen toiminnan tarkasteluun vaan halujen tulkintaan, kategorisointiin ja arviointiin (1985, 5). 1800-luvulla alkanut tieteellinen vallankumous teki seksuaalisuudesta tieteellisen tarkastelun kohteen biologian, lääketieteen ja psykopatologian piirissä: patologisen tarkastelun objektin, jonka saattoi selvittää yksilön “todelliset halut” löytämällä (Davidson 2001, 212). Tunnistaessamme itsemme “halun subjekteiksi” ulottuu seksuaalisen dispositiivin aikaansaama halujen kategorisointi normaaleihin ja epänormaaleihin, terveisiin ja sairaisiin, sopiviin ja epäsopiviin myös meihin itseemme – suuntautumisiimme, identiteetteihimme ja viime kädessä subjektiviteetteihimme. Järjestelmässä, jossa perverssit halut tekevät yksilöstä perverssin, vallitsee vahva intersubjektiivinen

funktionaalisen pohjan pahuuden vastaiselle taistelulle ja totuuden ilmentymiselle; pohjan, joka painotti tunnustuksen ja itsetutkiskelun roolia katumuksen harjoittamisessa ja omantunnon puhdistamisessa (ibid.). Teoksen ensimmäiset sivut käsittelevät ensisijaisesti kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen (n. 150–215) näkemyksiä kristillisestä seksuaalietiikasta. Foucault’n mukaan Klemens oli yksi ensimmäisiä ajattelijoita, jotka yhdistivät avioliittoa ja seksiä koskevat moraaliset säännökset yhtenäiseksi ohjenuoraksi, tuoden avioparien seksielämän näin uskonnollisen analyysin ja intervention kohteeksi (2021, 13). Tämä uuden filosofisen ja teologisen tutkimuksen kiinnostuksenkohteen syntyminen on Foucault’n mukaan keskeinen käännekohta länsimaisten yhteiskuntien historiassa ja tulee karakterisoimaan niiden kehitystä useiden vuosisatojen ajan aviopuolisoiden suhteen intiimien aspektien siirtyessä yksityisestä julkiseen sfääriin akateemikkojen tutkittavaksi ja ruodittavaksi (ibid., 14). Paedagogus-teoksessaan Klemens erottaa toisistaan seksuaalisten suhteiden päämäärän (skopos) ja lopputuloksen (telos). Kyseinen erottelu ei ole uusi, mutta sillä on kauaskantoisia seurauksia: luomalla kahtiajaon päämäärän ja lopputuloksen välille Klemens saattoi säilyttää kristillisen yhteyden lisääntymisen ja seksin välillä tekemättä jälkikasvun tuottamisesta sen lopullista päämäärää – lasten saamisesta tuli eräänlainen avioliiton luonnollinen jatkumo, telos. Lisääntymisen sijaan seksin tavoitteeksi nousi se, että akti suoritetaan oikeasta syystä – Jumalan luoman järjestyksen ja asettamien käskyjen velvoittamana. Tämä jumalallinen järki tai järjestys, “Logos”, manifestoituu Klemensin mukaan materiaalisessa todellisuudessa ja luonnossa siten, että esimerkiksi eläimiä tarkastelemalla voimme selvittää, millaiset seksuaaliset suhteet ovat sopivia ja mitkä eivät. Etenkin hyeenat ovat Klemensille luomakunnan mustia lampaita johtuen antiikissa vallinneesta uskomuksesta, jonka mukaan hyenaat saattoivat vaihtaa sukupuoltaan vuosittain. Hyeenojen edistyksellinen (joskin virheellisesti tulkittu) sukupuolielämä ei luonnollisestikaan sopinut yhteen Jumalan asettaman ja luonnon vahvistaman binäärisen sukupuolikäsityksen kanssa. (Foucault 2021, 15–20.)

Metanoia, kaste ja askeettiset käytänteet

ertullianus (n. 155–230), Klemensin tavoin yksi varhaisista kirkkoisistä, tunnetaan parhaiten “lihallisen olemassaolon” käsitteen populärisoimisesta varhaisen kristinuskon piirissä ja perisynnin idean kehittämisestä (Elden, 2018). Foucault’n tekstissä Tertullianuksen keskeinen rooli korostuu etenkin metanoia-termiä purettaessa, jolla viitataan prosessinomaiseen elämänmuutokseen katumuksen seurauksena (2021, 40). Metanoia ei jaa sielua tietävään ja tiedettävään osaan eikä se pyri tuomaan sen syvimpiä salaisuuksia subjektin tai muiden tietoisuuteen. Tämän

onhan Jumala sallinut poikansa nousta kuolleista ja koska ihmisen kuolema merkitsee myös hänen syntiensä kuolemaa (2021, 55). Kaste luo näin eräänlaisen paradoksin, jossa kuoleman merkitys käännetään päälaelleen: vastaanottaessaan kasteen kristitty hautaa aiemman, ei-kristillisen ja syntisen elämänsä, ja välttyy näin kuolemalta Jumalan myöntäessä hänelle ikuisen elämän (ibid.). Toisin kuin nykyään, liittyi kristinuskon varhaisina vuosisatoina kasteeseen pitkä valmistautumisaika. Tänä aikana kastettavan tuli harjoittaa erinäisiä “kristinuskon koeaikaan” kuuluvia tekniikoita, joihin lukeutuivat kuulusteluiden kautta tapahtuva tutkimus, eksorkismi eli henkien poistamiseen tähtäävät manaukset, sekä jo kirjan nimessä mainittu tunnustus. Uskonoppineiden toteuttamat kuulustelut tähtäsivät sen selvittämiseen, oliko kastekokelas elänyt hyveellistä elämää varsinaista kastetta edeltävänä koeaikana, jolloin kokelaat keskittyivät uskonasioiden opiskeluun. Eksorkismi, joka tuskin viitataan teoksen kontekstissa pyhän veden ja ristinmerkkien painamiseen vasten vauhkosti rimpuilevan riivatun ihoa, on niin ikään eräänlainen metodi sielun todellisen luonteen selvittämiseen. Poistamalla pahuuden yksilön sielusta, eksorkismi ikään kuin identifioi kastekokelaan persoonan ja henkilöhistorian mädät omenat ja jättää jäljelle sen puhtaat ja viattomat osat. Foucault’n projektin kannalta kenties kaikista keskeisin kasteeseen tähtäävä käytäntö koskee tunnustusta, jonka myötä kastekokelaita kannustettiin tunnustamaan kaikki aiemmat syntinsä. Kuulusteluista poiketen uskonoppineet eivät valvo tai ohjaa tunnustuksen kulkua, vaan tämän vaativan tehtävän suorittaminen on täysin kastekokelaan itsensä vastuulla. (Foucault 2021, 49–52). Foucault erottaa Lihan tunnustusten ensimmäisessä osiossa toisistaan kreikankieliset termit exomologēsis ja exagoreusis. Exomologēsis-käsitteellä viitataan yksittäisiin katumuskäytäntöihin eli niihin tapoihin, joilla syntinen tunnistaa ja tunnustaa oman syntisyytensä (Foucault 2021, 52). Exagoreusis taas on käsitteenä laajempi ja viittaa yleisesti askeettisiin ja hengellisiin käytäntöihin, joita usein noudatetaan pääasiassa luostareissa (Foucault 2021, 109). Exagoreusis eroaa merkittävästi tunnustuksesta siinä mielessä, ettei kyseessä ole yksittäisten syntien identifioimiseen, tunnustamisen ja jatkotoimenpiteiden määrittämiseen tähtäävä prosessi. Exagoreusiksen tavoite on mystisempi ja hengellisempi, ja se pyrkii paljastamaan sielun

Kuva: Paavo Kärki

sijaan se kuvastaa kokonaisvaltaisesti siirtymää syntisestä menneisyydestä kohti pelastusta; sielun matkaa kohti totuutta sen omasta syntisyydestä. Metanoia on osa “itsen suhdetta itseensä”, sen tekniikoita ja itsetietoisuuden prosessia (ibid., 56). Yksi Tertullianuksen ja muiden kirkkoisien mukaan tehokkaimmista tavoista katumuksen saavuttamiseen on kaste. Foucault kuvailee kirjassaan kastetta eräänlaiseksi uudelleensyntymäksi ja toiseksi mahdollisuudeksi, mikä liittää sen tematiikaltaan vahvasti kuolemaan (2021, 53). Kasteen kontekstissa kuolema, joka mielletään usein jonkinlaiseksi subliimiksi rangaistukseksi, merkitseekin pelastusta,

publicatio suin tulee olla luonteeltaan teatraalista, lähestyen ylitsepursuavaa parodiaa katujan syntisyydestä. Tertullianuksen näkemys julkisesta katumuksesta ja oman vajavaisuuden julistamisesta tuntuukin olevan nykypäivän sosiaalisen median kulttuurissa ajankohtaisempaa kuin aikoihin. Sosiaalisen median vaikuttajien odotetaan virheen tehtyään tai kaappiin piilotettujen menneisyyden luurankojen paljastuttua julkisesti toistavan, kuinka pahoillaan he ovat ja kuinka he lupaavat parantaa tapojaan tulevaisuudessa. Anteeksipyynnöt ovat usein luonteeltaan eittämättä performatiivisia – pahoitteluja odotetaan ja niiden autenttisuutta arvioidaan. Tässä kulttuurissa strategisesti rakennetut anteeksipyyntövideot saavat usein kritiikkiä osakseen katsojien odottaessa sopivan emotionaalisia ja epämuodollisia vastauksia syytteisiin. Lihan tunnustuksissa Foucault toteaa, ettei siirtymä syntisyydestä armon karakterisoimaan kristityn elämään voi onnistua ilman “totuusaktia” (engl.”truth act”) eli sitä, että kastekokelas paradoksaalisesti ilmaisee motivaationsa lopettaa syntien tekemisen julistamalla totuuden sielunsa väistämättömästä syntisyydestä (2021, 53). Hän jatkaa tarkentamalla, että “totuuden kertominen itsestä” (engl. “telling-the-truth-aboutoneself”) on oleellinen osa uskonnollista puhdistumista ja pelastusta (ibid.). Lihan subjektiviteetissa tärkeää roolia näytteleekin totuus, sen identifioiminen ja verbaalinen ilmaisu sekä ennen kaikkea sisällyttäminen osaksi kaikkea toimintaa. Totuuden sekä oikein ja väärin tekemisen välille muodostuu yhteys, joka kantaa länsimaisissa yhteiskunnissa pitkälle tulevaisuuteen, alkaen kristinuskon varhaisten vuosisatojen aikaisesta moraalisesta velvollisuudesta selvittää, kertoa ja esittää totuus yksilön tekemistä synneistä ja jatkuen aina modernin psykopatologian piirissä vallinneeseen tieteelliseen kiinnostukseen yksilön todellisten halujen ja oikean seksuaalisen suuntautumisen löytämisestä ja moraalisesta arvioinnista.

syvimmät, tajunnan ulkopuolelle jääneet salaisuudet sekä yksilölle itselleen että muille. Sen myötä yksilö paitsi sitoutuu alati jatkuvaan itsetutkiskeluun myös “asettamaan itsensä diskurssiin” paljastamalla sielunsa syvimmät sopukat kaikille häntä ympäröiville ihmisille.

Katumus julkisena “totuuden tekemisenä”

e paenitentia -teoksessaan Tertullianus kirjoittaa katumuksen vaativan publicatio suin suorittamista eli itsensä julkiseksi tekemistä. Tähän liittyvät “totuusprosessit” voidaan Foucault’n mukaan jakaa kahteen kategoriaan: verbaalisiin ja yksityisiin sekä yleisiin ja julkisiin. Näistä luokituksista ensimmäinen viittaa tehtyjen syntien vakavuuden määrittämiseen ja sopivan sovittamistavan päättämiseen ja jälkimmäinen yksilön oman syntisyytensä julkiseen myöntämiseen (Foucault 2021, 72). Yksi keskeisimmistä Foucault’n tekemistä huomioista on se, että yleisyyteen ja julkisuuteen tähtäävät totuusprosessit näyttelivät verbaalista ja yksityistä keskeisempää roolia varhaisen kristinuskon katumusdoktriineissa. Foucault’n mukaan syntisen ei niinkään oletettu kertovan totuutta (“dire le vrai”) vaan tekevän totuuden (“faire vrai”) – toisin sanoen ei riittänyt, että katuja kertoo, mitä syntistä hän teki, vaan hänen odotettiin kokonaisvaltaisesti ilmentävän omaa syntisyyttään (ibid., 73). Kyseinen huomio on hämmästyttävän lähellä Foucault’n Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa luomaa kuvaa modernien länsimaiden seksuaalisesta subjektiviteetista. Yksilöiden perverssejä haluja lääketieteellisesti tutkittaessa ei puhuttu enää ainoastaan perversseistä teoista tai käytännöistä vaan perversseistä ihmisistä. Psykiatrin vastaanotolla ei pyritty ainoastaan patologisesti luokittelemaan potilaan seksuaalisia haluja vaan löytämään potilaalle sopiva diagnoosi näiden halujen normaaliudesta riippuen. Publicatio sui on eräänlainen performanssi, jossa katujan odotetaan osoittavan syntisen subjektiviteettinsa (eikä ainoastaan tehtyjä syntejä ihmisestä itsestään irrotettavissa olevina tekoina) mahdollisimman dramaattisesti suurelle yleisölle. Siitä huolimatta, että katumus alkaa tyypillisesti syntien tunnustamisesta ja tarvittavien toimenpiteiden oikeudenmukaisesta määrittelemisestä, ei syntien julkinen manifestoiminen ole erityisen laskelmoivaa tai järjestelmällistä (Foucault 2021, 72). Päinvastoin,

of Identity in Rabinow, Paul (ed.) (1998) The Essential Works of Michel Foucault 1954–1984: Ethics, Subjectivity and Truth. The New York Press, 163–174.

Lähteet: Davidson, Arnold I. (2001): The Emergence of Sexuality: Historical Epistemology and the Formation of Concepts. Harvard University Press, Cambridge, MA, and London.

Foucault, Michel (1985): The History of Sexuality, Volume 2: The Use of Pleasure. Vintage Books. Foucault, Michel (2021): The History of Sexuality, Volume 4: Confessions of the Flesh. Penguin Books. McLemee, Scott (2015): The Afterlife of the Mind. Insidehighered.com. Retrieved from https://www. insidehighered.com/views/2015/08/12/essay-michelfoucaults-posthumous-publications on 10.10.2021.

Elden, Stuart (2018) Review: Michel Foucault, ‘Confessions of the Flesh’. Theory, Culture & Society. Retrieved from https://www.theoryculturesociety.org/ blog/review-michel-foucault-confessions-of-the-flesh on 10.10.2021.

Tanke, Joseph (2018): The Final “Final Foucault”? Los Angeles Review of Books. Retrieved from https:// lareviewofbooks.org/article/the-final-final-foucault/ on 10.10.2021.

Foucault, Michel (1978): The History of Sexuality, Volume 1: The Will to Knowledge. Pantheon Books. Foucault, Michel (1984): Sex, Power, and the Politics

FILOSOFINEN AIKAKAUSLEHTI KESTOTIL AUS 48 € SISÄLTÄÄ NELJÄ NUMEROA VUODESSA! www.netn.fi | tilaukset@netn.fi | 040 721 4891

Pyry Vaismaa

Kuva: Pyry Vaismaa

monttuun, mikä on ilmiselvä sääntörike. Yllättäen ennakkosuosikit olivat näin kisasta ulkona, mikä avasi muille loistavan mahdollisuuden nousta valokeilaan. Ranskaa ei yleisesti ottaen pidetä vahvana mäkimaana, mutta sen konkarivahvistukseen, René Descartesiin kohdistui paljon odotuksia. Minkäänlaista hyppyä ei kuitenkaan nähty, sillä äijärukka paleltui puomille. Kun jäätynyt Descartes oli kannettu sulattamoon, hyppyvuoron sai nuorempi ranskalainen, Jean-Paul Sartre, joka tunnetaan rohkeasta, kohti pudotusta syöksyvästä tyylistään. Tällä kertaa eksistentialistin ponnistus tuli kuitenkin pahasti tyhjän päälle ja lento päättyi absurdin räpiköinnin jälkeen pikaiseen putoamiseen. Tanskan huippulupaus Søren Kierkegaard oli kilpailun valopilkku esittäessään varsin kelvollisen uskon hypyn. Kokonaisuudessaan Tanskan mäkitiimillä on kuitenkin paljon kehitettävää tekniikassa ja valmennuksessa: pelkän uskon varaan ei hyppäämistä voi perustaa. Iso-Britannian G. E. Moore esitti Kierkegaardin tavoin komean suorituksen, vaikka ylikorostunut käsien käyttö ilmalennon aikana verottikin tuomaripisteitä. Kreikan Herakleitos pärjäsi niin ikään hyvin ensimmäisellä hyppykierroksella, mutta kieltäytyi kokonaan toisesta kierroksesta. Omien sanojensa mukaan ”samaan mäkeen ei voi hypätä kahta kertaa”. Saksan rivimiehistöön kuulunut Arthur Schopenhauer päätyi samaan ratkaisuun. Hänen kohdallaan syynä oli yleinen vitutus. Herakleitoksen ja Schopenhauerin ratkaisut olivat yllättäviä, sillä filosofien keskuudessa ei pidetä kovinkaan hyväksyttävänä kieltäytyä toisesta kierroksesta. Suomella ei odotusten vastaisesti ollut kisassa edustajaa ollenkaan. Hiihtoliiton kilpailuun lähettämä kansallisfilosofi Seppo Räty jätettiin GP:n ulkopuolelle, sillä tuomaristo katsoi hänen olevan ensisijaisesti aforistikko, eikä filosofi. Räty kommentoi poisjääntiä ytimekkäästi: ”Perkele.” Jännittävän näytelmän jälkeen kilpailun voitto meni kuin menikin lopulta Saksaan, joukkueen vastoinkäymisistä huolimatta. Yllätysvoiton nappasi ryhmän nuorisokaartiin kuuluva Martin Heidegger, jonka tyylikäs loppulento kantoi reilusti yli kriittisen pisteen. Toiseksi sijoittui Tanskan Kierkegaard ja kolmanneksi Iso-Britannian Moore. Tuloksista kuitenkin nostettiin vielä protesti, sillä idealistit Schelling ja Berkeley kokivat itse voittaneensa, vaikka viettivät koko kilpailun neulamuikkuja syöden. Mäkikansan keskuudessa

alviurheilukausi ja Rukan maailmancup lähestyvät vähitellen. Esimakua hiihtolajien huumasta penkkiurheilijat saivat jo viime viikonloppuna, kun Kuusamossa kilpailtiin perinteinen mäkihypyn filosofi-GP. Ystävällismielinen kilpailu kerää mäkihyppyä harrastavat filosofit ympäri maailmaa ja aikakausia ottamaan toisistaan mittaa. Mainittakoon, että Suomen oma Matti Nykänen on ainoa urheilija kautta historian, joka on saanut luvan kilpailla sekä filosofi- että ammattilaissarjassa. Filosofi-GP:n tuotot jaetaan aina vuosittain vaihtuvalle hyväntekeväisyyskohteelle. Tänä vuonna, niin kuin kaikkina muinakin vuosina, varat lahjoitettiin Helsingin yliopiston määrärahakassaan. Katsojia ei kuitenkaan saapunut paikalle tänä vuonna, niin kuin ei muinakaan vuosina, yhden yhtä ja urheilijoiden jatkot olivat kalliit ja kosteat, joten taloudellista tuottoa sen enempää kilpailulle kuin yliopistollekaan ei kertynyt pennin latia. Kilpailun tulokset on kuitenkin syytä saattaa kriittisen yleisön ja tiedeyhteisön arvioitavaksi. Ilta eteni näin: Tunnetusti kovalla mäkihyppymaalla, Saksalla, oli jälleen timanttinen ryhmä kasassa. Tällä kertaa joukkue kuitenkin kärsi lukuisista hylkäyksistä; kokeneet kehäketut Immanuel Kant ja Friedrich Nietzsche joutuivat kumpikin diskatuksi. Kantin kohdalla syy oli sääntöjenvastainen hyppypuku, Nietzschen tapauksessa hylkäyksen aiheuttivat liian suuret viikset sekä ego. Ennakkosuosikki Georg Wilhelm Friedrich Hegel kärsi puolestaan sääolosuhteista – hänen hyppynsä aikana mäen ylle nousi merkillinen sumu, jonka sekaan Hegel hävisi. Ilmeisesti saksalainen ei palannut maanpinnalle koskaan, mikä on eittämättä sääntöjen vastaista. Hidastuskuvat myös osoittivat, että Hegel käytti hypyssään apuna jonkinlaista koulutettua pöllöä. Näiden asianhaarojen vallitessa tuomariston puheenjohtaja, Hannah Arendt, teki perustellun hylkäyspäätöksen. Sen sijaan nuori lupaus Karl Marx sai kirjoihin hyväksytyn suorituksen. Ponnistuksen ajoitus oli täydellinen, mutta pahaksi onneksi Marx pyllähti alastulossa, mikä söi tyylipisteistä leijonanosan. Mäkihypyn kuningasmaata, Itävaltaa, edustava Ludwig Wittgenstein lukeutui Hegelin tavoin kilpailun ennakkosuosikkeihin. Wittgensteinin laskuasento ja keulatyöskentely hipoivatkin täydellisyyttä, mutta pahaksi onneksi itävaltalaisen lento vaihtoi ilmassa suuntaa. Hän lensi viereisen mäen

Tuota... varmistan nyt, että olettehan te siis Martin Heidegger, saksalainen filosofi?

epäiltiin myös mahdollista korruptiota kilpailun järjestelyissä – huhujen mukaan voittaja Heidegger nimittäin styylailee tuomariston puheenjohtajan kanssa. Tällaiset puheet Heidegger kuitenkin jätti silleensä ja ripusti kultamitalin kaulaansa. Voittoa hän kommentoi haastattelussamme palkintojenjaon jälkeen:

No en. Mitäs helvettiä? Mä olen Martti. Heideggerin Martti, Tuusniemeltä. Sirkka ja Pentti Heideggerin nuorin poika.

Martin Heidegger, onnittelut voitosta! Millaista on palata mäkeen pitkän kesätauon jälkeen? Vitun jees.

Mitä oikein teet filosofeille tarkoitetussa mäkikilpailussa?

Millaisia odotuksia nyt ”käsillä-olevaan” kauteen tämän jälkeen kohdistuu? No, kyllähän se...

No, siis mä oon aina tykänny hyppiä ja sit mä tykkään kans filosofiasta. Tai niinku ajattelusta tai silleen. En mä aina jaksa ajatella mut joskus kyl joo. Esim kun mä kuuntelen jotain hyviä biisilyriikoita niinku Kaija Koota niin sit mä rupeen aina ajatteleen kaikkee sellain niinku paljon.

Tajusitko? ”Käsillä-olevaan” kauteen. Täh? Viittasin siis vitsikkäästi omaan eksistenssifilosofiaasi. ”Käsillä-olemiseen”.

Kiitos Martti.

Viriviri tööttööt.

Kiitsa.

Ensi viikolla filosofit ottavat toisistaan mittaa uintilajeissa. Mäkelänrinteen uintikeskuksessa kaikki virtaa ja luvassa on aivoja altaassa. Muistakaa katsoa.

KOHTI TYÖELÄMÄÄ VAI JO TYÖELÄMÄSSÄ? YKAsta saat kumppanin ja sparraajan urapolullesi. → Liity osaksi yhteiskuntaosaajien yhteisöä www.yhteiskunta-ala.fi

Kanssasi yhteiskuntaa rakentamassa

Elsa Kivimäki & Otso Latva-Somppi

Arvostelu: Edmund Husserl Kartesiolaisia mietiskelyjä. Johdatus fenomenologiaan Alkuteos: Cartesianische Meditationen: Eine Einleitung in die Phänomenologie (1950) Suomentanut Markku Lehtinen Gaudeamus 2021, 228 s.

Kuva: Jolanda Tsunemori

920-luvun viimeiset vuodet olivat Edmund Husserlille (1859–1938) kiireistä aikaa. Vuonna 1928 Husserl julkaisi vaikutusvaltaiset luentonsa aikatietoisuudesta, jonka jälkeen hän siirtyi kehittelemään aihetta eteenpäin kesken jääneen ”käsikirjoitus C:n” parissa.1 Vuonna 1929 julkaistiin puolestaan Formale und Transzendentale Logik, logiikan ja tieteen välistä suhdetta systemaattisesti jäsentelevä fenomenologinen tutkimus. Saman vuoden keväällä Husserl luennoi kahdesti Sorbonnen yliopistossa Pariisissa, paikallisen germanistiikan laitoksen ja Ranskan filosofisen yhdistyksen pyynnöstä. Näiden kahden kuuluisassa Descartes-salissa pidetyn luennon pohjalta syntyi myöhemmin Kartesiolaisia mietiskelyjä, jota Husserl itse piti onnistuneena esityksenä filosofisen positionsa ydinkohdista, ja jota hän alkoi suositella johdannoksi fenomenologiasta kiinnostuneille. Luennot julkaistiin kirjan muodossa alun perin ranskaksi vuonna 1931, alkukielellä saksaksi vuonna 1950, ja nyt suomeksi Markku Lehtisen kääntämänä, kattavien jälkisanojen kera.

Mietiskelyistä säteilevät liikevoimat ovat menettäneet alkuperäisen elävyytensä, ja nimenomaan koska olemme kadottaneet filosofisen itsevastuullisuuden radikaalin hengen? (s. 14)

Filosofian on oltava radikaalia, jotta se voisi pohjautua todelliselle evidenssille. Tien radikaaliuteen tarjoaa Descatesin epäilyn metodi, jossa tietoisen minän olemassaolo paljastuu apodiktiseksi eli ehdottoman varmaksi. Kokemus itse on epäilemätöntä, vaikka se olisi pahan demonin tuottamaa. Koska kaikki kokemus edellyttää jonkinlaista subjektia ja kokevan subjektin ei-oleminen on mahdoton ajatus, sen olemassaolo on apodiktista. Fenomenologian harjoittajan on kuitenkin oltava varovainen seuratessaan Descartesia, joka löytää egon epäilyn kautta, mutta päätyy johtamaan kokemusintuitiosta myös egon olemassaolon substantiaalisena olentona, ja tästä vielä materiaalisen todellisuuden olemassaolon. Husserlin mukaan tämä hyppy puhtaasta egosta substantiaaliseen, inhimilliseen minään tekee Descartesista “järjenvastaisen transsendentaalisen realismin isän” (s. 32). Sen lisäksi, että Descartesin epäily johtaa epäilyttäviin lopputuloksiin, se ymmärtää väärin todellisuuden luonteen ja siten myös metodisen epäilyn mielen. Descartes kyseenalaistaa epäilyissään ulkomaailman olemassaolon. Ulkomaailma on Husserlille kuitenkin käsitteenä absurdi, aivan kuten mielensisäinen maailma. Maailmaan ei voi kurkistaa kuin astiaan, vaan todellisuus transsendoi kokemusta; todellisuus konstituoituu transsendentaaliselle egolle intentionaalisessa eli tarkoittavassa kokemuksessa. Husserlin fenomenologia ei perustu universaalille epäilylle vaan sille, mikä on epäilemätöntä – kokemusevidenssille. Epäilyn ei täydy kyseenalaistaa todellisuuden olemassaoloa vaan sulkeistaa sen pätevyys metodisen epokhēn yhteydessä. Husserlin mielestä Descartes lähti kuitenkin metodisessa epäilyssään oikeaan suuntaan, kun hän päätyi epäilemään todellisuuden olemassaoloa niin pitkälle että jäljelle jäi ainoastaan epäilevä minä. Mutta Descartes pysähtyi siihen. Husserlille tämä on vasta se piste, josta transsendentaalinen fenomenologia voi alkaa:

*** usserlin fenomenologiaa ohjasi varhaisesta vuoden 1911 ohjelmanjulistuksesta ideaali filosofiasta ”ankarana tieteenä”2. Pyrkimyksenä oli eräänlainen pohjan valaminen, jonka varassa filosofia voisi perustella itsensä universaalina tieteellisenä projektina. Husserlin mukaan irtonaiset tieteet eivät palvele totuutta tai tietoa, jos niiltä puuttuu yhtenäinen perusta. Myös filosofia on lähtenyt harhateille ja jakaantunut lukuisiin koulukuntiin, joilta puuttuu todellisen tiedon pohja. Husserl löytää Descartesista sielunveljensä, jonka kanssa jakaa vallitsevan, valitettavan nykytilan:

Eikö tämä sieluton nykyisyys asetakin meidät samankaltaiseen tilanteeseen, missä Descartes oli nuoruudessaan? [...] Eikö filosofisen tilanteemme lohduttomuus olekin palautettavissa siihen, että 1 Sekaannuksen uhalla suomennos “käsikirjoitus C” viittaa kahteen Husserlin työstämään merkittävään tekstiin. Yhtäältä “Manuskript C” viittaa mainittuun Ursprung der Zeit -työnimellä valmisteltuun mutta keskeneräiseksi jääneeseen käsikirjoitukseen, kun taas “Typoskript C” on vakiintunut nimitys Husserlin työstämälle Kartesiolaisten mietiskelyjen kirjoituskonevedokselle, jota myös Lehtinen käyttää suomennoksensa tukena. 2 Husserl, Edmund (2016): Filosofia ankarana tieteenä. Kääntänyt A. Salminen & J.L. Pii. Tampere: Niin & näin”

Kartesiolainen evidenssi, joka sisältyy lauseeseen

jossa maailma luonnollisessa asenteessa käsitettynä olisi subjektin luomus. Fenomenologisen reduktion paljastama keskeinen tulos on juuri se, että intressittömän tarkastelijan näkökulmasta maailma ei ole mielestä riippumaton vaan rakenne, jonka konstituoimista edellyttää tietoisuuden itsensä virtaava oleminen.

‘ego cogito, ego sum’, jää hedelmättömäksi, koska se ei vain laiminlyö transsendentaalisen epokhēn puhtaasti metodisen mielen selventämistä, vaan jättää myös huomioimatta sen, että transsendentaalisessa kokemuksessa ego voi tulkita itseään äärettömästi ja systemaattisesti ja tarjoutuu sen vuoksi mahdolliseksi työsaraksi (s. 39)

*** Yksi mietiskelyjen keskeinen tavoite onkin puhtaan egon esiintuominen. Ego, das Ich, on lähtökohtaisesti maailmasta kiinnostunut ja siellä aina jo puuhasteleva eläin, joka toimii tavallisesti niin kutsutussa luonnollisessa asenteessa. Tämä ego olettaa maailman olemassaolevaksi, ja sillä on “maailmaa koskevia intressejä”. Jotta tästä maailmallisesta subjektista saataisiin paljastettua puhdas ego, suoritetaan transsendentaalinen reduktio, jolloin naiivin ja maailmasta kiinnostuneesta egosta voidaan erottaa intressitön katselija, ”[…] jolle jää yksi intressi, nimittäin adekvaatti näkeminen ja kuvaileminen” (s. 43). Transsendentaalisen reduktion mahdollistama egon “halkaiseminen” ei varsinaisesti synnytä mitään uutta, mutta avaa transsendentaaliselle reflektoinnille mahdollisuuden tavoittaa oma elämysvirtansa kokonaisuudessaan. Kun ego kääntyy tarkastelemaan maailmaa konstituoivaa rakennettaan – itseänsä, sanan perimmäisessä mielessä – ei esille tule mitään olemuksellisesti inhimillistä (s. 184). Fenomenologisen tarkkailun reflektoiva suuntautuminen ei löydä itsestään kartesiolaista epäilettömän varmaa ajattelevaa substanssia, mutta toisaalta ei myöskään pelkästään humelaista aistimusten kimppua. Kiistattoman varmana esiintyy vain puhdas ilmiö, mutta ei passiivisesti mieleen painautuvana, vaan sen konstituoimana. Husserl jatkaa osaltaan Kantin ja saksalaisten idealistien perintöä: jotta maailma voi ilmetä, transsendentaalisella subjektilla on oltava vaadittavat ominaisuudet, jotka mahdollistavat maailman konstituoitumisen. ilmenemisen Korostaessaan maailman vaativan tietoisuuden suorittamaa konstituutiota Husserl päätyy mietiskelyissä vahvaan (transsendentaalis-) idealistiseen kantaan. Kuten Lehtinen huomauttaa jälkisanoissaan, Husserl ohittaa tässä suhteessa Kantin, joka jättää auki kognition tavoittamattomien “olioiden sinänsä” mahdollisuuden. Husserlille vain tiedostettu voi olla totta. Teesi ei kuitenkaan johda suoraan ongelmalliseen subjektiiviseen idealismiin,

irja huipentuu kuuluisaan viidenteen mietiskelyyn, joka keskittyy intersubjektiivisuuden, “vieraskokemuksen” ja elämismaailman ilmiöiden ongelmallisuuksiin. Kirjan muita lukuja huomattavasti pidemmässä viidennessä mietiskelyssä kysytään objektiivisen maailman ilmentymisen ehtoja. Husserlin mukaan objektiivinen maailma on intersubjektiivisen kokemuksen ideaali korrelaatti. Vain jaettu maailma voi näyttäytyä objektiivisena minulle ja meille, subjektien yhteisölle. Fenomenologisissa tutkimuksissa käy ilmi, että ego ei konstituoidu yksin omaksi eristetyksi saarekkeekseen, joka loisi maailman representaatioksi mieleensä. Sen sijaan koettu maailma konstituoituu egolle ajallisissa synteeseissä, joissa passiivisesti tiedostettu aistidata aktualisoituu reflektion kohteeksi. Ajallisissa synteeseissä ego on samaan aikaan esitietoinen tulevasta ja tietoinen menneestä, ja virtaava nykyhetki on menneen ja tulevan ansiota. Ajallisuuden ansiosta myös tilalliset kohteet konstituoituvat egolle, joka on kaiken tilallisen kokemuksen nollapiste. Egon edessä oleva tilallinen, transsendentti kappale konstituoituu egon immanenttiin tietoisuuteen aina vain tietyltä puolelta par definission. Mutta koska aikatietoisuus mahdollistaa jatkuvan ja potentiaalisen kokemuksen horisontin, kappaleen voidaan käsittää jatkuvan myös toiselta puolelta. Näin ollen vaikka aineellinen kappale varjostuu, “elämys ei varjostu”. Maailma siis konstituoituu egolle jatkuvana kokemuksen virtana, jolla ei olisi sisältöä ilman että ego olisi jo valmiiksi maailmassa ruumiillisena kokijana tietyssä paikassa, josta käsin se kokee ympärilleen konstituoituneen maailman. Maailmaa ei voi kuitenkaan kokea ilman toista. Husserlin mukaan “toinen minä on [...] itsessään ensimmäinen vieras (ensimmäinen ei-minä), ja se tekee mahdolliseksi uuden ja äärettömän vieraan alueen konstituoitumisen; objektiivisen luonnon ja objektiivisen maailman, johon kuuluvat kaikki

toiset ja myös minä itse.” (s. 120). Kaiken vieraan ja maailmallisen pätevyys oli aluksi sulkeistettava omuuden piiristä, jotta maailman konstituutio voitiin todentaa kokemusevidenssiin nojaten. Omuuden piiri määritellään siksi josta “kaikki vieras on häivytetty pois”. Kuitenkin “kaikki tietoisuus vieraasta, kaikki tavat, joilla se ilmentyy, kuuluvat omuuden piiriin” (s. 113). Omuuden piirissä kaikki vieras on abstrahoitu pois, mutta ego silti havaitsee olevansa sekä ruumiillinen olento että yksi muista luonnon materiaalisista kappaleista. Toinen ego ymmärretään toiseksi, kun ego tunnistaa itseään ruumiillisesti ja käyttäytymiseltään muistuttavan hahmon ja kuvittelee itsensä sen paikalle. Ego siis tulkitsee toisen omaksi analogiakseen ja appresentoi eli tuo läsnäolevaksi itselleen toisen oman kuvittelukykynsä ansiosta. Tämän kuvittelukyvyn myötä egot saavuttavat “harmonian”, jossa monadit, eli ei sulkeistetut, konkreettiset egot konstituoivat toinen toisensa. Näin egot voivat käsittää maailman yhteisenä ja muodostaa samanlaisia käsityksiä maailman asioista. Perimmäiset konstitutiiviset mietiskelyt johtavat lopulta tutkimaan sitä, kuinka ihminen on osa sosiaalista ja kulttuurillista yhteisöä. Intersubjektiivinen konstituutio ei siis johda pelkän fyysisen maailman ilmentymiseen, vaan “[i]hmisyhteisön ja ihmisen, jolla jo yksinään on mieli yhteisön jäsenenä (mitä voidaan soveltaa myös eläinyhteisöihin), mieleen pikemminkin sisältyy keskinäinen-toisiaan-varten-oleminen, joka tuo mukanaan minun ja kaikkien toisten olemassaolon objektivoivan yhtenäistämisen: siis minä ja kuka tahansa ihmisenä ihmisten joukossa.” (s. 144.). ***

artesiolaisten mietiskelyjen alaotsikko on ”Johdatus fenomenologiaan”. Toimiiko teos sellaisena? Valtavasta itsekriittisyydestään huolimatta Husserl itse piti mietiskelyjä menestyksenä ja suositteli sitä luettavaksi fenomenologiasta kiinnostuneille keltanokille. Husserlin korpuksen kontekstissa mietiskelyjä onkin syytä pitää yhtenä keskeisimmistä teoksista, sillä se kokoaa yhteen tiiviiseen mutta kattavaan pakettiin transsendentaalisen fenomenologian metodin ja ongelmakentän esittelyn. Tosiasiassa mietiskelyjä saattaa kuitenkin olla aloittelijalle miltei läpäisemätön teos ilman oheiskirjallisuutta. Husserl, kuten esimerkiksi Hegel sata vuotta aikaisemmin, koki aikansa filosofisen kielen olevan osittain kykenemätön uuden filosofian palvelukseen. Tämän seurauksena fenomenologiaa varten kehitetty uusi sanasto on haastava sekoitus Husserlin omia käsitteitä sekä matematiikasta ja brentanolaisesta psykologiasta lainattuja teknisiä termejä. Lehtisen jälkisanat sekä lopun lyhyt fenomenologian sanasto ovatkin erinomainen apu tässä suhteessa. Niiden lisäksi voimme suositella tukeutumista muuhun fenomenologiseen kirjallisuuteen, jota on Suomessa tuotettu viime vuosina ansiokkaasti: hyvinä ensiaskelina toimivat kokoelmat Fenomenologian ydinkysymyksiä (Gaudeamus 2019) ja Husserlin myöhäiskauteen keskittyvä Uudistuminen ja ihmisyys (Tutkijaliitto 2006).

Kuva: Santtu Kauppila

Eino Taina

S O K K O P

Sohvalle hypännyt poika löysi ikkunalaudalta pitkän kynttilänjalan. Hän heitti sen hetken mielijohteesta porukan vanhimmalle. Kynttilänjalan napattuaan vanhin nosti kulmakarvojaan onnistumisen merkiksi. Hän alkoi härnätä sokkoa tökkien tätä kylmällä metallilla niskaan. Kerran hän jopa pamautti kynttilänjalan lujaa sokkoa takapuoleen. Tähän sokko vastasi säikähdyksellä ja voimakkaalla korkeataajuisella inahduksella. Sokon hengitys kiihtyi ja hän alkoi muuttua silminnähden toivottomaksi. Karkea huivi kutitti kasvoja. Olohuone oli valtava. Seinät kohosivat huomattavasti korkeammalle kuin normaalissa kerrostalossa. Asunto oli kirjahyllyjen välissä norkoilevan pojan koti, joten hän tunsi huo-neen parhaiten. Porukan vanhin nyökkäsi vaivihkaa kahdelle muulle. Hän käänsi katseensa oven suuntaan, joka vei keittiöön. Kaksi muuta tajusivat heti; he aikoivat jättää sokon yksin huoneeseen hamuilemaan. Vanhin väänsi ovenkahvaa naama irveessä. Kaksi muuta vilkuilivat sokon suuntaan hengitystä pidätellen ja huuliaan imeskellen. Oven päästämä vähäinen vinkuna jäi sokolta kuulematta, sillä huivi peitti silmien lisäksi suurimman osan korvista. Pojat pääsivät onnistuneesti keittiöön johtavalle käytävälle. He sulkivat oven uudelleen ja telkesivät sen lopuksi suurella sateenvarjolla. Olohuoneesta kuului luja pamaus, mutta siitä ei välitetty. He vain hurrasivat hiljaa onnistuneelle jäynälle.

eli, jota aiottiin pelata, oli muodostunut heidän kaikkien suosikiksi. Pojat viittasivat siihen nimellä “sokko”. Leikki itsessään oli yksinkertainen. Yhden silmät sidottiin, ja sen, jonka silmät olivat sidotut, oli tarkoitus napata joku kolmesta muusta pojasta, jotka puolestaan yrittivät välttää kontaktia tämän kanssa. Tällä kertaa sokoksi valittiin porukan nuorin. Muut sitoivat tarkoin paksun villakaulahuivin sokon silmille. He varmistelivat pitkään, ettei hän varmasti nähnyt huivin takaa. Tämä tehtiin selväksi näpäyttämällä nuorinta nenään napakalla luunapilla. “Jos toi näkis, se ois väistäny”, porukan vanhin sanoi ovelasti. Kaksi muuta hekottivat. Ennen kierroksen alkua olohuoneen valot sammutettiin, sälekaihtimet suljettiin ja sokkoa pyöritettiin riuhtoen viisi kertaa ympäri. Huoneen kaikki kolme ovea suljettiin. Pojat lähtivät luikkimaan eri suuntiin. Yksi hyppäsi tummanruskean nahkasohvan päälle, toinen hiippaili kahden huojuvan kirjahyllyn väliin huoneen nurkkaan, kolmas ja vanhin pysytteli uhkarohkeasti olohuoneen matolla, vaarallisen lähellä sokkoa. Jännitys kasvoi ja pojat, sokkoa lukuunottamatta, tirskuivat nahkeiden kämmentensä takana. Sokko hoiperteli pöllämystyneenä, loukaten itsensä milloin pöydänkulmaan, milloin lattialla lojuviin tavaroihin, kuten pölyiseen tummansiniseen neljän kilon käsipainoon tai epämääräisiin, lähinnä mapeista ja albumeista koostuviin röykkiöihin.

pääseminen edellyttäisi pitkää kävelyä kalseassa syysillassa. “Isä tulee töistä päästyään hakemaan”, hän ajatteli. Sokko pyyhki vetistä, valuvaa räkää hupparin ylipitkiin hihoihin. “En jaksa enää”, hän sai sanottua alahuuli väpättäen. Vastausta ei kuulunut. Sokko veti huivin peloissaan pois silmiltään. Väri hävisi kasvoilta, kun hän havaitsi huoneen olevan tyhjä. Sokko unohti osaavansa puhua. Suusta päästi vain merkillistä ulinaa. Olohuoneessa oli huomattavasti hämärämpää kuin ennen leikin alkua. Sokko kävi matolle makaamaan vain noustakseen takaisin ylös. Hän hypähteli ja pyöri ympyrää. Sormet kouristelivat niin voimakkaasti, että ne näyttivät venähtävän. Katto lepatti kuin pyykkinarulla roikkuva lakana. Itku muuttui rumaksi ja esteettömäksi, mutta se oli silti pientä. Poika huusi niin, että päähän sattui. Kolme muuta ryntäsivät keittiöstä. He potkaisivat sateenvarjon pois, mutta ovi ei auennut.

Sokko nieleskeli turhautumistaan, joka oli kääntymässä itkuksi. Pian valloilleen pääsevä suru tuntui pallona kurkussa. “Kuorineen nielaistu kananmuna”, hän ajatteli. Pimeys huivin alla alkoi olla muutakin kuin syvää mustaa. Näkökenttään ilmestyi rakeita ja viiruja. Ne tuntuivat sokosta selittämättömiltä, mutta hän yritti sivuuttaa ne ja keskittyä muiden löytämiseen. Sokko ei uskaltanut ehdottaa toista leikkiä. “Tykkään sokosta”, hän hoki mielessään. Villa alkoi imeä kosteutta silmistä, ennen kuin sokko edes tajusi itkevänsä. Hän ajatteli olevansa turvassa, niin kauan kun kyyneleet pysyivät piilossa. Hän kiristi huivia, jottei itku paljastuisi. Sokko raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta ulos tuli vain epämääräinen pihahdus. Takapuolessa pisteli edelleen kynttilänjalan jäljiltä. Ajatukset omasta kodista vilahti mielessä, mutta hän torjui sen nopeasti tajuttuaan, että sinne

Kuva: Elina Eskola

Veikko Tuomainen

Näitä juttuja

Portteja on kahdenlaisia on vaaleita ja tuulisia ja on tyyniä Taudit palvelevat tarkoitusta kuin moottorin osat, säilytystilaa. Eläimet nukkuvat kevättä me liputamme lasilipulla poikkeustilaa, kohdistamattomista katseista itsensä satuttaneet, kaunista valoa nukkuvat eläimet, tämä eristys on kivisää erehdyttävä haaleus merenkirkas ientulehdus Kuten sanottu, kielellä on vamma, se on narsisti eikä ole koskaan liikuttunut. Kielellä on kapi, tässä ja nyt se raapii itseltään kauniin turkkinsa jäänteet päältään. Tuntuu melodista kutinaa laiskuutta, hiertävän suloista kutinaa. Antaa ruumiin kakoa ulos jäseniään ja päätteitään, leijailee pureskeltuja puruluita, leivontamausteiden tuoksua neonsulaa. Myöhemmin samasta syystä Runeberginkadulla sataa terälehtiä viikon ajan yltä alamäessä Katuihin on pinttynyt kiinni fetissejä kuin purkkaa, Jugend-talojen kivijalat haisevat kynsilakalta nielaisseet keittiöitä ilman ruokaa Kielellä on itsestään riippuvia ystäviä kuin hapsuja

26 Kuvat: Santtu Kauppila

Tarvitsemisen kummittelua, rikki repeytyminen päästää sisä- ja ulkopuolen haistelemaan toisiaan. Tämä uteliaisuus, jos joku, on hyvyyttä. Lämmintä savea, ajatusta varastoineen maan saostuma. mieli kuin kamara, vasta sen päältä näkee kantaako, ja mitä ravinteita se on varastoinut. Askeleet mielen päällä. Abstraktion palauttaminen todellisuuteen ilman sen muodostaneita käsitteitä on sublimointia. Henkien päästämistä paikkaan, jossa niitä ei nähdä.

Sonja Blom

Elämän verkossa ei ole hierarkiaa. Tämän ovat oivaltaneet ainakin sienet ja Gilles Deleuze.

Kuva: Santtu Kauppila

näistä ovat syötäviä, herkullisiakin, eräät tuhansien eurojen arvoisia. Kuitenkin syödessäsi väärän sienen, saattaa se hetkessä ylikuormittaa maksasi kuolettavasti. Jotkut sienet, kerrotaan, saattavat jopa tuoda sinut lähemmäs Jumalaa tai muuta salattua todellisuutta. Sienen itiöemä on pääosin kitiiniä. Kuten useat hyönteiset, ja esimerkiksi kyntemme. Sieni siis muistuttaa solurakenteeltaan huomattavasti enemmän hyönteistä tai ihmistä, kuin esimerkiksi kasvia. Kuitenkin 1960-luvulle saakka sieniä pidettiin pienenä outona kasviluokkana. Luonto mielissämme on kuitenkin edelleen terminologisesti flora ja fauna.

Mitä oikeastaan ovat sienet? Oletko ikinä miettinyt asiaa? Home on sieni. Home, jota kasvaa pöydälle unohtuneen luumun päälle on samaa hometta, jota käytetään valkohomejuuston valmistukseen. Penisiliini, ensimmäinen eristetty ja lääketieteessä tietoisesti käytetty antibiootti, on homesienestä eristetty komponentti. Eräänlaisten homeiden itiöt voivat asettua keuhkoihisi ja vahingoittaa niitä pysyvästi. Toisaalta myös ihollamme elää lukemattomia harmittomia sienilajeja tälläkin hetkellä. Luonnossa kasvaa sieniä. Voi sitä valinnanvaikeutta, kun aletaan puhua näistä. Jotkin

Nykyään erilaisia sienilajeja ajatellaan olevan kenties miljoonia. Hyviä sienipaikkoja ei paljasta kukaan. Metsässä sienet ilmestyvät usein samoihin paikkoihin. Tämä johtuu siitä, että sienen näkyvä osa, itiöemä, on erittäin pieni osa todellista sientä. Sieni levittää verkostonsa maan alle, näkymättömiin. Tätä verkostoa kutsutaan rihmastoksi. Rihmasto on ilman keskustaa tai ydintä leviävä verkosto. Juureton juuristo. Gilles Deleuze oli hyvin tietoinen rihmastoista. Varsinkin kun ottaa huomioon sen, että Deleuze ja Guattari kirjoittivat rihmastoista 1980-luvulla1, ja sienet tunnustettiin omaksi eliöluokakseen vasta 1960-luvulla, voi rihmastomaisen elämänmuodon ymmärtämistä ja käsitteellistämistä pitää edelläkävijän ajatteluna. Viimeistään internet on näyttänyt meille, että rihmastot eivät ole ainoastaan todellinen, vaan myös nykyajassa lisääntynyt ja lisääntyvä olemassaolon tapa. Onko mikään ajattelu ennen luotuja kategorioita ollut kuin puu? Me olemme kyllästyneitä puihin, sanoivat Deleuze ja Guattari.2 Puun malli on Deleuzen ja Guattarin ajattelussa binäärinen ja hierarkkinen. Esimerkiksi evoluutiopuu, jossa eri haarat kuvaavat erilaisia lajien kehityslinjoja, voi havainnollistaa puumaista ajattelua. Rihmasto ei taivu puun malliin: se on horisontaalinen ja joka suuntaan leviävä, kun taas puun kasvu etenee vertikaalisesti. Jossain vaiheessa harhauduimme ajattelemaan, että asiat voisi jäsennellä ja järjestää totuudenmukaisesti kategorioihin, jotka olisivat vakaassa ja muuttumattomassa järjestyksessä. Lisääntyvä ymmärryksemme maailmasta näyttää jatkuvasti sen, että mitä enemmän meillä on välineitä tutkia asioita, sitä vaikeampaa niitä on kategorisoida yksinkertaisesti. Mikään ei ole totuudenmukaisempaa kuin se, että asiat ovat sotkuisia, epäselviä sekä toistensa kanssa limittäytyviä. Rihmastoisia. Nekin asiat, joita nimitämme yksiköiksi, ovat jo sommitelmia ja kokoelmia jotka ovat alati muutoksessa. Keskenään ne muodostavat lisää sommitelmia ja kokoelmia, ja niiden sisällä muodostuu, elää ja hengittää tuhansia ja tuhansia sommitelmia ja kokoelmia. Emme eläisi ilman kasveja. Kasveja ei olisi ilman sieniä. Ilman sieniä, meillä ei olisi mitään muutakaan luontoa. Sienet elävät symbioosissa muiden lajien kanssa. Myös rihmastoisuuteen pyrkivä ajattelu tarvitsee aina muita. Rihmasto ei ikinä ole olemassa

tyhjiössä. Kuten ei kukaan meistäkään. Moni voi väittää että Deleuzen ja Guattarin operaatio rihmastoida ajatteluamme epäonnistui. Rihmaston käsitteeseen tartuttiin monesta kulmasta, humaltuen sen mahdollisuuksista. Kuitenkaan vielä 2020-luvullakaan emme ole omaksuneet rihmastoista ajattelua yleisesti: kategorioiden ylivalta tavassamme käsitteellistää maailmaa tekohengittää kapitalismin kautta. Asiat ovat helpommin kapitalisoitavissa silloin kun ne ymmärretään yksikköinä ja yksilöinä. Sen takia kääntykäämme sienten puoleen. He jos jotkut tuntevat rihmastonsa. Luultavasti paremmin kuin kukaan teoreetikko. Ei ole tarvetta pelolle tai toivolle, sanoi Deleuze3, vaan ainoastaan tarve etsiä uusia aseita. Mikä voisikaan räjäyttää joustamattomat rakenteet paremmin kuin joka puolelle tunkeutuva ja levittäytyvä rihmasto, joka kykenee käyttämään ravinnokseen niitä asioita, esineitä ja rakenteita joita olemme pitäneet tuhoutumattomina?4 Sienet mahdollistavat yhteisöt. Ne kutovat elämän eri muodot yhteiseen, vuorovaikuttavaan verkostoon. Ilman sieniä, ne asiat joita kutsumme ekosysteemeiksi olisivat vain kokoelmia erinäisiä yksilöitä. Sienet luovat eri elämänmuotojen välille vuorovaikutusta, joka ei olisi mahdollista ilman niitä. Sienet tuhoavat sen, mitä ei enää tarvita, luoden siitä jotain uutta. Sienien osallistuminen toimintaan mahdollistaa sen, että esimerkiksi metsä on yksi organismi. Ilman sienten kykyä osallistua sekä kommunikaatioon että kuolleen materiaalin uudelleenorganisointiin metsää ei voisi olla: metsä on metsä, koska se muuttuu koko ajan, ja ilman jatkuvaa vuorovaikutusta sen eri osien välillä se ei voisi muuttua. Joka kerta kun sienestän, joka kerta kun unohdan hedelmän pöydälle homehtumaan, ajattelen Deleuzen kanssa. Deleuze puhui filosofiasta käsitteiden luomisena. Käsitteet sekä ovat todellisuutta, että muokkaavat sitä. Nähdessäni kantarelliryteikön kohoavan tuttuun paikkaan vuosittain, mietin metsänpeiton alla sykkivää rihmastoa. Kuten aivoissani, siellä virtaa sähköä. Joka hetki se ulottuu pidemmälle, solmien uusia symbioottisia yhteyksiä eri haaroihinsa, mahdollistaen elämän. 3 Deleuze, G. (1992). Postscript on the Societies of Control. October, 59, 3–7. http://www.jstor.org/stable/778828 4 Jotkin sienet kykenevät hajottamaan esimerkiksi muovia.

1 Deleuze, G., & Guattari, F. (2013). A Thousand Plateaus. Bloomsbury Academic. 2 Ibid.

Tuomas Vuontisjärvi

K E S K I P I S T E E T T Ä Millaista on löytää tietoisuus vailla subjektia

ei kuitenkaan koskettanut minua itseäni. Nämä olivat omituisia kokemuksia ja toivat minuun uskoa, että selviäisin reissusta oksentamatta. Toisin kävi. Puolivälissä matkaa jälleen yhden pahoinvoinnin aallon mentyä ohi uskoin pahimman olleen takana. Onnistuin löytämään yhden merkillisen tietoisen hetken, jossa kokemukseni tuntui kirkkaalta ja selkeältä. Hetken, jossa olin täysin läsnä. Aivan kuin alitajuinen mieleni olisi aavistanut tulevan tapahtuman ja virittänyt maksimaalisen tietoisuuden sitä varten. Tietoisuuden kasvava selkeys ja kirkkaus alkoivat muistuttaa pikemminkin sähkövirtaa kuin läsnäoloa. Kuin koko ruumiistani olisi tullut ladattava paristo, johon kohdistettiin valtava sähkövirta. Olin taas matkustaja tämän fenomenologisen omituisuuden aallon harjalla. Kun sähköisyys alkoi saavuttaa huippuaan, se muuttui koko kehon kouristukseksi, biologiseksi reaktioksi, joka oli suunniteltu poistamaan myrkyt vatsalaukusta. Seuraavana hetkenä tajusin oksentavani aamupalani pitelemääni muovipussiin. Kehoni kirkkaus ja sähkö muuttuivat oksennuksen mauksi, lihaskivuksi ja päänsäryksi yhdessä hetkessä. Oksentamisen helpotus sekoittui päätä puuduttavaan särkyyn ja pahoinvointiin. Onneksi appivanhempani ymmärsivät tilani, kun pääsimme lopulta Kemin Nälliin. Anoppi antoi minulle

stuin appivanhempieni Toyotassa talvisella tiellä Torniossa loppuvuodesta 2017. Harmaan, mustan ja valkoisen värimaiseman vilistessä ohi ajoneuvoa operoiva avovaimoni Viivi sääli olotilaani, kun pitelin muovipussia oksennuksen varalta. Tilani oli täysin oma aikaansaannokseni, sillä olimme viettäneet edellisen illan ja yön Viivin ystävän luona hänen järjestämissään juhlissa. Avovaimoni kemiläisten kavereiden kanssa juhlinta oli ensimmäinen kerta, kun tunsin päässeeni porukkaan mukaan. Syy-seuraussuhde alkoholin kulutuksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen kanssa oli hieman epäselvä. Joko alkoholi sai meidät riisumaan suojauksemme tai sitten riisutut suojaukset johtivat hulvattomaan alkoholin kulutukseen. Ehkäpä molemmat olivat totta. Joka tapauksessa illan iloista kertoi sitä vastaava pahoinvointi. Kesän aikana kehittyneet tietoisuustaitoni toivat pahoinvointiin uudenlaisen elementin. Auton liikkeestä heräävä aaltoileva pahoinvointi ei ollut miellyttävää, mutta muutaman kerran onnistuin ratsastamaan pahoinvoinnin aallolla niin, että pahoinvoinnin voimistumista ja laskua pystyi ikään kuin seuraamaan vierestä. Näinä kertoina en tuntenut itseäni pahoinvoivaksi, vaan aivan kuin tietoisuuden maisemaan olisi maalattu muuttuva kuva pahoinvoinnista, joka

Kuva: Fredrik Lagerstram

tutustunut tähän harjoituksen tyyppiin, mutta syystä tai toisesta kiinnostus oli jäänyt pintapuoliseksi ja tein harjoituksia vain harvoin. Päätin nyt kuitenkin tietoisesti pyrkiä tuntemaan myötätuntoa läheisiäni kohtaan. Aloitin harjoituksen kuvittelemalla, että lähetän myötätuntoista energiaa ensin vanhemmilleni, sitten sisaruksilleni, ystävilleni ja lopuksi itselleni, kuten monesti tällaisissa harjoituksissa on tapana. Jokin myötätunnon harjoittamisessa itseäni kohtaan herätti minussa erikoisen kysymyksen. Jos lähetän itselleni myötätuntoa, mistä myötätunto oikein syntyy ja mihin se kohdistuu? Tämä omituisen avaruudellinen kysymys myötätunnon lähteestä, suunnasta ja päätepisteestä synnytti saman kokemuksen kuin uneni ja Viivin katsominen. Tietoisuudessani ei yksinkertaisesti ollut sellaista sijaintia, jota olisi voinut kutsua minuksi. Skannasin tietoisuuttani uudelleen ja uudelleen, löytäen ainoastaan itseni puutteen, itseni sijaan. Olin saapunut minättömään, tyhjään, täysin avoimeen tietoisuuden todistamiseen ilman todistajaa. Seuraavat päivät syvennyin tämän kokemuksen tuottamiseen ja tutkimiseen. Itsemyötätuntoharjoitus avasi tavan tutkia tietoisuuttani niin, että kerta toisensa jälkeen onnistuin löytämään itseni sijaan tyhjyyden. Jatkoin tutkimusta kehittämällä metodiikan, joka ei nojannut myötätuntoharjoituksen pitkään prosessiin, vaan joka pystyi suoraan etsimään ja epäonnistumaan itseni löytämisessä. Minättömään, keskipisteettömään tietoisuuteen kytkeytyminen ei pian vaatinut muuta kuin nopean kokemuksen skannauksen. Tein parhaani ymmärtääkseni, miten itseni löytämisen epäonnistuminen vapautti kokemuksen kahleistaan, johtaen avoimeen, ääriviivattomaan minättömään helppouteen. Päivistäni tuli tekniikan myötä hyvin hämmentäviä, jopa absurdeja, mutta samalla tutkimisen ja tietoisuuden luonteesta oppimisen täyttämää iloa. Toistuva meditaation harjoittaminen oli johtanut oivallukseen, johon pystyin kytkeytymään aina halutessani. En edes yrittänyt puhua kokemuksestani, sillä tajusin, miten kaukaiselta ajatus tietoisuudesta ilman subjektia saattaisi vaikuttaa. Sen sijaan nautin elämän absurdiudesta. Tästä uudesta perspektiivistä arjen tavallisuus tuntui naurettavalta ja hämmentävältä. Varastolla asiakkaiden palvelu, työkavereiden kuuntelu taukohuoneessa, jäätyneen Oulujoen rantateillä lenkkeily ja Viivin kanssa eläminen alkoi näyttäytyä täysin uutena ja ihmeellisenä, kun vain koin tietoisuuteni ilman minuutta.

särkylääkettä ja komensi maakuulle. Otin ohjeet ja lääkkeet ilolla vastaan ja kömmin avovaimoni vanhaan huoneeseen nukkumaan. Ennen kuin ehdin nukahtaa, Viivi tuli lukemaan minulle juttua Suomen Kuvalehdestä. Siinä kerrottiin Jim Carreyn kokemuksesta, kun hän uppoutui metodinäyttelemään Andy Kaufmania. Carrey omistautui rooliinsa niin täydellisesti, että hän kertoi hukanneensa itsensä. Hän oli ajoittain tiedoton siitä, olivatko mieleen ilmestyvät ajatukset hänen vai Andyn. Viivi tiesi, että olin kiinnostunut Carreyn tarinan kaltaisista kokemuksista, jossa minuuden kokemuksellisuus muuttuu, ja lisäksi hän ei voinut vastustaa tilaisuutta kiusata minua krapulaisessa kärsimyksessäni. Kun lopulta nukahdin, Carreyn tarina seurasi minua uniini. Uneksin avaruudesta, jossa tähtien, planeettojen, asteroidien ja kuiden välissä leijaili kehoton kokija, persoonaton olento, satelliitti ilman metallista runkoaan. Hetkittäin unta valaisi tietoinen tietoisuus, jossa ymmärsin jollain tasolla kokemuksen erikoisuuden. Yleensä unissani on protagonisti, päähahmo, seikkailija, joka on mukana tapahtumissa. Tällä kertaa tarinasta puuttui tämä olennainen komponentti. Oli vain avaruus, taivaankappaleet ja perspektiivi, mutta ei perspektiivin takana olevaa kokijaa. Herätessäni tajusin Buranan toimineen ja kömmin alakertaan yrittämään syömistä. Anopin herkullinen lasagne pysyi sisällä ja oli aika lähteä takaisin kotiin Ouluun. Kävelimme bussipysäkille odottamaan linjaautoa, mutta krapula, Jim Carrey ja uneni avaruudesta pyörivät mielessäni. Pysäkillä menin Viivin luokse ja suutelin häntä. Irtautuessani suudelmasta, edelleen vain senttien päässä Viivistä, tietoisuuteni teki taas kuperkeikkaa. Viiviä katsoessa tajusin, että en nähnyt ketään muuta kuin hänet. Tämän tajutessani tietoisuudestani hävisi minuus ja kokemuksessani oli jäljellä vain kaunis avovaimoni ja pohjaton rakkaus häntä kohtaan. Olin kuin kirkas peili, joka näytti ainoastaan rakkaani, eikä ketään eikä mitään muuta. Kehoton uneni toistui täysin hereillä. Hetki kesti vain muutaman sekunnin, mutta se ei vähentänyt yhtään hämmennystäni. Bussi saapui ja yritin hiljaa sulatella kokemustani. En kertonut Viiville erikoisesta tajunnantilastani pysäkillä tai unessani, vaan suljin silmäni ja syvennyin meditaatioon. Ehkäpä alitajuntani oli induktiivisesti virittäytynyt oppimaan päivän kokemuksistani, sillä sain idean harjoittaa myötätuntomeditaatiota. Olin kesällä hieman

WWW.FETO.FI

Anna Lehtonen

Ystäväni

olet täällä jälleen, mielessäni siis toivon, että sinun on hyvä olla siellä vähintäänkin toivon, että saan osan sinusta siellä pitää Kun olemme tanssineet toisemme tomuksi, yhdeksi katukivetyksen kanssa, nousemme aina uudelleen. Kun vieressämme purkautuu tulivuori, käymme kesken jääneet dialogit rytinällä loppuun. Sinussa on ilmeeni enkä osaa enää kertoa, mistä ajatukseni alkaa omanani. Silti, ehkä se on juurikin sitä, ehkä se on useinkin sitä, että kanssasi, vaikutuspiirissäsi, rytmi on vain jokin voimaa ojentava kehys, humina. Elämä on niin kovin repivää ja rönsyilevää, tietysti sellaista, jossa on paljon muhkeita ja happamia lehtiä, sillä sellaiseen ympäristöön minä sinut näen, tiedäthän värit, niitä on paljon. Mutta tämä humina: se ei jätä huomiotta, päinvastoin, antaa kaiken ajan salliman rauhan sulavalle jääkiteelle, katseen viipymiselle, itsepäiselle mutta elinehtoiselle lämmölle, niille kaikille, jotka tekevät levotonta jatkumoaan. Tähän hengähdystauko Sinua ajatellessani koen suurta siirtymää, liplattavaa liikettä, niin sellaista, jonka ansiosta versonta räiskyy, mikä on kokonaisuudessaan rytmiä ratkaisevampaa. Ja ne värit: minussa taitat punaiseen. Kiitos siitä. Olen kiitollinen sinusta. Voisihan tämän, sinut, tanssiksikin nimetä, tanssi nimittäin on sellaista, jonka etäisyys on lähintä, lähellä niin luontaista, riipivän ihanaa. Minun on kuitenkin vuolaasti itkettävä, kun syön aamuisin maailmankarttaa. Koska mistä voisin ikinä tietää, miltä sinusta tuntuu, ystäväni. Millaista on olla jokin muu siksi kaikki, liike.

Kuva: Santtu Kauppila

Santtu Kauppila

JOHDATUS ILLUSIONISMIIN Eli miksi tietoisuutesi on silmänkääntötemppu – ja mikä on taikurin salaisuus?

Kuva: Ilmari Pylvänäinen

Fenomenaalisia mielentiloja karakterisoi se, että niissä oleminen (niiden omaaminen) on jonkinlaista. Saksofonin äänen kuuleminen on kokemuksellinen tila, jota karakterisoi se, miltä saksofonin ääni kuulijasta tuntuu. Fenomenaalisen kokemuksen luonne on niin subjektiivinen ja sanoin selittämätön, että punaisen värin näkemistä ei voi kuvailla paremmin kuin että se tuntuu juuri siltä, miltä se tuntuu. Useimmat nykyfilosofit hyväksyvät, että fenomenaalinen tietoisuus on ristiriidassa fyikalismin kanssa. Fysikalismi on kuitenkin muilta osin metafyysisesti viehättävä kanta, ja siksi fenomenaalisen tietoisuuden mahduttaminen fysikalistiseen maailmankuvaan on viime vuosikymmenien ajan ollut paljon yritetty projekti. Realismi fenomenaalisesta tietoisuudesta tarkoittaa, että subjektiivisella, fenomenaalisella kokemuksella on vahva ontologinen pohja. Siis: se on aidosti olemassa. Tietoisuuden kovaan ongelmaan ajaudutaan, kun hyväksytään sekä fysikalismi, että fenomenaalisen tietoisuuden realismi.

Tietoisuuden vaikea ongelma

ubjektiivisen kokemuksen, tietoisuuden, tajunnan tai sielun paikkaa maailmassa on etsitty äärettömän pitkään pääsemättä kysymyksessä eteenpäin. Jo antiikin kreikassa, ennen hellenististä aikakautta, Hippokrates (460–377 eaa.) paikansi mielen aivoihin. Hän ymmärsi, että mielen toiminta kärsi, kun aivoihin kohdistui vahinkoa ja päätteli, että kun aivot kuolevat, myös mieli kuolee. René Descartes (1596–1650) katsoi, että subjektiivinen kokemus on todiste sielun ja ruumiin metafyysisistä eroavaisuuksista ja esitteli mieli-ruumis ongelman. Vuonna 1714 Gottfried Leibniz (1646–1716) huomasi, että vaikka pääsisimme aivojen sisään tutkimaan sen mekanismeja, emme löytäisi sieltä kokemuksia ja ajatuksia, vaan mekaanisia osia, jotka työntäisivät toisiaan, samalla tavoin kuin jos menisimme myllyn sisään tutkimaan sen toimintaa. Aivojen koneistosta ei voisi löytää havaintoa tai kokemusta, vaikka kuinka etsisi. Leibnizin esittelemän myllyanalogian nostamat kysymykset ovat erittäin lähellä nykymielenfilosofian kenties käsitellyintä kysymystä, “tietoisuuden vaikeaa ongelmaa”. Nimen ongelmalle siunasi australialaisfilosofi David Chalmers vuonna 1995, samalla tehden eron sen ja “helppojen ongelmien” välille. (Chalmers 1995, s.2) Helppoja ongelmia ovat Chalmersin mukaan esimerkiksi kysymykset oppimisesta, tarkkaavaisuudesta, käytöksen hallinnasta ja mentaalisten tilojen raportoinnista. Käytännössä helppo ongelma on selittää miten aivot tallentavat ja käsittelevät informaatiota. Ongelman kutsuminen helpoksi on tietenkin kiertoilmaus. Chalmers tarkoitti ennemminkin, että ilmiön selittäminen on mahdollista – kovan tieteellisen työn jälkeen. Eikö vaikean ongelman ratkaiseminen sitten ole mahdollista? Chalmersin vastaus olisi luultavasti kuulunut: Emme tiedä. Neurotieteilijä Michael Graziano epäilee, että keskustelua vaikeasta ongelmasta on hallinnut halu pitää tietoisuus mysteerinä, vastahakoisuus luopua sen taiasta. (Graziano 2013, s.7) Tietoisuuden vaikea ongelma on kokemuksen ongelma. Miten maailmassa, jonka tuntemamme tiede käsittää vain materiaaliseksi, fyysisten partikkelien kokonaisuudeksi, voi esiintyä subjektiivinen kokemus, joka tuntuu ja vaikuttaa niin ei-fyysiseltä? Tätä hankaluuksia aiheuttavaa kokemuksellista tietoisuutta kutsutaan fenomenaaliseksi tietoisuudeksi.

Taikatemppu

un näet, että taikuri vetää hatustaan kanin, sahaa ihmisen kahtia tai saa tämän katoamaan, ajattelet sen olevan silmänkääntötemppu. Kani ei aidosti ilmestynyt tyhjästä, ihminen ei aidosti katkennut keskeltä tai kadonnut verhon takana ilmaan. Et kysy “Miten tuo on mahdollista?”, vaan “Miten tuo tehtiin?”. Ymmärrät, että taikurilla on käytössään jokin mekanismi, jolla hän saa tapahtuman vaikuttamaan sinulle todelta, mutta tiedät, että kulissien takaa tapahtumalle löytyy selitys, joka mahtuu tuntemiemme luonnonvoimien piiriin. Kyseessä ei ole aitoa taikuutta ja paranormaaleja voimia. Kyseessä on taikatemppu. Keith Frankish katsoo, että meidän pitäisi lähestyä fenomenaalisen tietoisuuden tuottamaa ongelmaa samalla tavalla. (Frankish 2017, s. 16-18) Hänen mukaansa on järkevintä etsiä vastauksia ensin paradigman sisällä, ennen kuin lähdemme kokonaan muuttamaan paradigmaa. Illusionistien mukaan kokemuksen fenomenaaliset piirteet ovat illuusionäärisiä. Fenomenaalinen tietoisuus on introspektion tuottama illuusio. On tärkeää tehdä erottelu sen, ja muun tietoisuuden käsitteeseen liittyvän aivotoiminnan välillä. Jo mainittuihin helppoihin ongelmiin liittyvä tietoisuus kantaa nimeä pääsytietoisuus.

myönnettyämme. Kun taas kuulemme väitteen, että kokemuksemme olemassaolo on illuusio, emme pysty ymmärtämään mitä se tarkoittaa. Ranskalaisfilosofi François Kammererin mukaan tämän selittäminen on yksi illusionistien suurimmista haasteista: Miksi illuusio on niin vahva? (Kammerer 2021, s.849). Hän katsoo, että jos illusionistit haluavat, että teoria kerää suurempaa kannatusta, kysymykseen pitää pystyä vastaamaan. Vielä taikatemppu on liian vakuuttava.

Illusionistit eivät kiellä pääsytietoisuutta, vaan sanoinkuvaamattoman, kvalitatiivisia ominaisuuksia omaavan fenomenaalisen tietoisuuden. Jotta organismi on fenomenaalisesti tietoinen, on jonkinlaista olla tuo organismi. Jotta organismi on pääsytietoinen riittää, että sen vastaanottama informaatio on yleisesti saatavilla organismin käyttöön ja ohjautumiseen. Miten sitten tietoisuuden vaikeaa ongelmaa voi lähteä ratkomaan? Illusionistien teesi on, ettei sellaista olekaan. Illusionistien mukaan meidän on selitettävä, miten fenomenaalisen tietoisuuden illuusio syntyy, ei fenomenaalista tietoisuutta itseään. Perusteesi on, että introspektiiviset mekanismimme virheellisesti kuvaavat kokemuksiamme, esittäen monimutkaiset fysikaaliset prosessit yksinkertaisina ja koherentteina fenomenaalisina ilmiöinä. Frankish esittää, että kokemuksestamme löytyy ikään-kuin-fenomenaalisia (eng. quasi-phenomenal) ominaisuuksia, jotka kyllä tuntuvat joltain, mutta jotka edellämainitun virheellisen introspektion kautta vaikuttavat meille aidoilta, ei-fyysisiltä ominaisuuksilta. (Frankish 2017, s.19) Tässä kohtaa taikatemppu tapahtuu: Aivoilla ei ole mitään funktionaalista tarvetta kiinnittää huomiota omiin neuraalisiin, fyysisiin ominaisuuksiinsa, kuten hermoimpulsseihin. Aivot rakentavat kuvauksen kaikkein hyödyllisimmistä huomion aspekteista, jättäen mekaaniset, sen synnyttävät ominaisuudet pois. Aivot “päättelevät”, että niillä on ei-fyysien, taianomainen olemus. (Webb & Graziano 2015, s. 2)

Lähteet:

Chalmers, David (1995). Facing up to the problem of consciousness. Journal of Consciousness Studies, Volume 2, (3):200-19. Graziano, Michael (2013). Consciousness and the Social Brain. Oxford University Press, USA Frankish, Keith (2017). Illusionism: as a theory of consciousness, Andrews UK Ltd. Webb, TW & Graziano, Michael (2015). The attention schema theory: a mechanistic account of subjective awareness. Frontiers in Psychology 6:500. Kammerer, François (2021). The illusion of conscious experience. Synthese 198, 845–866

Uskomattoman vakuuttava taikatemppu

uten lukija tähän mennessä on huomannut, vaikka illusionismi sanana tuo mieleen taikurit ja taikatemput, mitään taikaa ei ole luvassa. Teoria on eliminativistinen ja vahvan fysikalistinen. Kuitenkin, toisin kuin havaintoon liittyvien illuusioiden kanssa, illusionismia tietoisuudesta on vaikea hyväksyä. Jotta uskoisimme, että taikuri on aidosti vetänyt kanin tyhjästä, vaatisimme valtavat määrät evidenssiä joka sulkisi normaalit selitykset pois. Tietoisuuden kanssa tilanne on täysin käänteinen. Emme pysty edes elättelemään ajatusta siitä, että fenomenaalinen tietoisuutemme ei olisi aidosti olemassa. Kun katsomme esimerkiksi optisia illuusioita, pystymme nopeasti hyväksymään, että kyseessä on tosiasissa illuusio, vaikka illuusio ei häviä minnekään asian

Kuva: Ilmari Pylvänäinen

Haastattelu: Kira Lalu

trashing_it

A M M E DIL Alkusoinnut (Bar Teos 9.10.)

Team z e

bra inte

rview h

ardcore

Kira: Mikä helvetti on Dilemmerch? Ripe: Olemme vaateteollisuuden eettisemmäksi tekemisen diletantteja! Montte: Mistäs tää ajatus lähti? Koska mä en tiedä... Trashi: Ajatus lähti varmaan joskus öö…Hei mä en nyt tänään oo näillä samoilla silmillä ja sumealla mielellä yhtään kykeneväinen tähän! K: Se on hyvä, se on hyvä, että tulee sekava haastattelu. R: …Ja siis mieti mistä lähtien sä alat kertoo että mistä tää lähti että niin kun onko se sitä mitä sä oot K: ÄLÄ R: Mut kysymys sinänsä! *Naurua* Koska ajatus Dilemmerchistä saattoi syntyä paljon myöhemmin kun ajatus koko tästä itse skenestä, koska siinä Trashi, eli the founding mother of trashing_it, on ollut sisällä jo

tapas.

– tai siis ei SIKANA rahaa, mutta oli rahaa, eikä mitään mihin käyttää sitä, niin silloin mä päätin et ostan ne kamat ihan itselleni. Mut sit ne tarjoutui tähän käyttöön. K: Siis kuka tarjoutu mihin? T: Välineet tarjoutu. Sit mä vein niiden viestin hallituskokoukseen. Alkuperäinen ajatus silloin oli että tehdään tätä tälleen miten me nyt tehdään, että on oikeasti ihmisiä mukana. R: Hyvin yhteisöllisesti. T: Joo, mut sit se ei ollut koronan takia mahdollista ja se suurin toteutus vaan.. No, mä puuhastelin niitä. Mut sitten muodostui merchin ydinryhmä, eli me. R: Plus meistä löytyi semmonen porukka, jotka on aika intohimoisia koko teemasta. Trashillä on se tietotaito tähän itse taiteilijuuteen, ja hänellä on tietotaito siihen miten pystytään myös hoitamaan tämä kaikki käytännön action. Että pystytään niinku tekemään merchit ja saamaan niitä eteenpäin.

ties kuinka pitkään. T: Sisällä skenessä ollaan oltu jo vuoooooosiR: --satoja. T: Kyllä, vuosisatoja. K: Skenessä – missä? T: The sustainability scene. R: …in fashion.

Merch Genesis T: Ehkä kaksi vuotta sitten alettiin puhumaan siitä, että Dilemma tarvitsee uusia merch-vaatteita, koska edelliset oli loppu ja ihmiset halusi niitä. Olin joskus jossain kuullut et edellisistä oli tullut jälkeenpäin paha mieli, koska ne tilattiin halvalla jostain Kiinasta. K: Täähän on jännittävää, koska mä olin itse tekemässä niitä sillon ja mulle ei koskaan tullut siitä paha mieli enkä mä koskaan kuullut kenenkään sanovan että niille tuli siitä paha mieli… R: ...Haastattelusta tulee dramaattinen! T: En muista enää yhtään keneltä ja missä kuulin, mut se on joka tapauksessa ollut vasta vuosia jälkeenpäin! Mut oli miten oli, niin on hiton hyvä et nää kelat silloin tavoitti mut, koska sen kuultuani aloin miettimään et hei, olis ‘’ihan helppoa’’ tehdä juttuja itse kierrätysmateriaaleista, millä voitais sekä välttää äärettömän epäeettisen pikamuotiteollisuuden tukeminen että luoda uutta yhteisöllistä diy-kulttuuria Dilemmaan. Mutta se ei ollut silloin mahdollista, koska Dilemma ei ole rikas ja meillä ei ollut rahaa niihin välineisiin. Tuli pandemia ja mä olin sen kesän töissä. Mul ei ollut rahaa – eiku siis oli sikana rahaa

M: Mä en oikeesti muista enää miten päädyin tähän… T: Me vaan pyydettiin sut. M: Joo. Nimesin itseni head of marketingiks. T: Ripe on trooper in storming. R: Mä oon intohimoisesti mukana, mutta mä en osaa tehdä mitään. I love it. M: Meillä on aika paljon näitä titteleitä, mä keksin just itselleni uuden: agilitaattori. Ketteröittäjä. K: Hirveä start-up termi! M: Siis tämä on just tämä idea, että mä oon head of marketing, koska oon kattonut joskus jonkun dokumentin markkinoinnista. En voi paljastaa millaisia strategioita oon oppinut. K: Lukijat haluaa tietää jotain. M: No siis… Sellasta esim, että lähdetään pikkuhiljaa tiputtelemaan informaatiota, että kohta on tulossa jotain, pidetään jännitystä yllä. Ja sit me tehtiin

postimyyntikatalogikin. T: Meillä jäi muuten tekemättä ne hienot ostos-tv-videot…! K: Toimiko postimyyntikatalogi viime mallistossa hyvin? T: Toimi mun mielestä. R: Saatiin hirveästi kehuja. Musta tuntuu, että ihmiset oikeasti tykkäsi hirveesti siitä, että sitä pystyi selaamaan. Sen lisäksi, että siellä oli hinnat ja koot ja hauskat kuvat, niin me saatiin kerrottua miksi me tehdään tätä niin kun me tehdään, arvot ja muut. Se oli jotenkin seksikästä. K: Muistan sen, se oli värikäs. Mitä sen jälkeen tapahtui? Myitte ekan malliston heti, ne meni kuumille kiville, eikö? R: Ehdottomasti. Huomenna on työpaja, jossa painetaan paitoja. Me yritetään koota ihmisiä yhteen ja valitaan yksi tehtävä mihin keskitytään ja hoidetaan sitä yhdessä. Doggo’s Angels on niitä, jotka auttaa meitä tekemään tämän mahdolliseksi nyt. Ne on ihan vaan dilemmalaisia, ja jokainen joka on kiinnostunut, on edelleen tervetullut mukaan.

T: Sitten hommat meni tauolle hetkeksi. Mä olin loppuunpalanut sen kuuden kuukauden työurakan jälkeen. R: Se työ osoittautui ihan liian suureksi, silleen että Trashi teki paljon enemmän kun olis ollut järkevää. Siinä oli jotain ironiaa, että me puhutaan niissä meidän teksteissä halpatyövoimasta ja vastaavasta ja sit huomattiin, että herranjumala sen malliston takia Trashi teki ihan HELVETISTI enemmän kun olisi tarkoitus, käytännössä ei millään palkalla. Niin siinä oli kyllä syvää ironiaa. T: Se yllätti vähän. Mä en ollut laskenut mukaan sitä kuukauden ”ylimääräistä” työtä mikä tulee sen jälkeen kun se itse mallisto on valmis. Kaikki se markkinointi, viestintä, valokuvaukset, katalogit… Aivan jäätävä määrä duunia, enkä ollut miettinyt sitä oman jaksamiseni kannalta.

K: Nyt kuulostaa enemmän siltä että dilemmalaiset tekee itselleen. T: Joo, tämä on niin kun meiltä meille. M: Joo ja nyt meiltä tulee varmaan muotinäytös! K: Hei sillon kun tehtiin 2017 sitä epäeettistä mallistoa niin meilläkin oli muotinäytös! Se oli ihanaa. Siinäkin oli se luontoteema, ja trashion, mutta se näkyi siinä vaan silleen että oltiin tehty jostain risuista asusteita. *Naurua* Tähän verrattuna tosi päälleliimattua. Mut ne oli ihan parhaat bileet!

Beef & sauce

K: Onko tässä nyt muitakin kun te kolme tekemässä? T: Joo, meillä on merch-tiimi ja Doggo’s Angels. Doggo’s Angelit käsittää kaikki ne, jotka auttaa meitä tekemään merchiä. Mutta me kolme ollaan merchtiimi, eli ollaan vastuussa. K: Mitä enkelit tekee? T: Me ollaa järjestetty lähes viikottain työpajoja, missä tehdään aina yhtä asiaa kerrallaan, esim viimeksi meillä oli stencil–making iltama (eli leikattiin sapluunoita, joita voidaan sitten käyttää vaatteisiin).

R: Yks mistä mä tykkään tässä on jotenkin se, että me pystytään hyvin konkreettisesti näyttämään, että on mahdollista tehdä asioita toisin. Se on musta tosi tervetullutta. Esim. sen teidän aiemman malliston kanssa oli tavallaan oletuksena, että tilataan kaikki Kiinasta. Nyt me pystytään näyttämään, että alright meillä on tapa tehdä tämä hyvin mielekkäästi, eettisesti, yhteisöllisesti, niin että se on helvetin hauskaa. Me pelleillään koko ajan, mutta samalla

tasolla. Pitkään mä ajattelin että Trashi on se taideihminen, hänellä on se tietotaito, et niinkubmitä mä voin tehdä? Mulla ei ole mitään, mitä antaa, mitään mitä mä valmiiksi osaisin tehdä. Mutta nyt on tullut hyvin selväksi se, että silloin kun me ollaan samassa tilassa niin se on ihan sama mikä mun taidollinen lähtökohta on! Mä voin silti tehdä asioita tosi mielekkäästi, esim keksiä huonoja sloganeita. Tämmönen saattaa estää ihmisiä tulemasta mukaan et äh en mä osaa mitään. K: Niin, vähän niin kun Pöllöön voi olla kynnys kirjoittaa. T: Me halutaan häivyttää ihmisten mielistä sellainen ajatus että tarvitsisi osata mitään valmiiksi. Voi olla ettei jengi ole näin ajatellukkaan mut halutaan painottaa että mukaan voi tulla, oli lähtötaidot mitkä hyvänsä. Riittää, että kiinnostaa, vaikka vaan hengata. Tämä on matalan kynnyksen yhteisöllistä kivaa Dilemma-tekemistä. K: Tämä edistää myös jotenkin ihan eri tavalla sitä että kun… siis niin monena vuonna eri hallituksissa on puhuttu siitä, että mites nää alkoholittomat tapahtumat, järjestetäänkö vaikka alkoholiton peli-ilta ja sitten niitä ei ikinä oikein järjestetä, koska ketään ei kiinnosta tulla tapahtumaan, joka on vaan se kiintiöholiton lame juttu. Mutta tässä on oma ydin ja se moottori pitää hommaa hengissä muutenkin, ei tarvitse olla silleen, että tämä on nyt se holiton tapahtuma. Se myös vähentää ryyppyrinkien valtaa, että ne ei ole enää niitä ainoita, jotka nähdään jotenkin kiinnostavina.

Kuvat: trashi, Sami Elovaara, Mona Tärk

ollaan hirveen, hirveen vakavissaan. Se tuntuu mielettömältä! M: Mä oon tosi ylpeä siitä, että tässä proggiksessa on ympäristö- ja ihmisoikeuskysymykset keskiössä, mutta että samaan aikaan tämä on luovaa pelleilyä. T: Kaikki meistä suhtautuu hirveän intohimoisesti ja vakavissaan niihin kysymyksiin siellä taustalla. Mutta ihmisten osallistaminen ja yhteisöllisyys on ihanaa. Ja kuinka KIVAA meillä on ollut ja miten se välittyy niihin vaatteisiin. Ja sitten ihmiset saa ne käyttöönsä ja rakastaa niitä pitkään.

Kahiseva & kilisevä K: Mites toi talous? Miten Dilemmerch tuotteiden hinnat määräytyy? T: Hinnat määräytyy aina kunkin tuotteen työmäärän ja materiaalikustannusten mukaan. Mitä enemmän duunia ja mitä enemmän on käytetty rahaa tuotteen tekemiseen, sitä enemmän se maksaa. Me haluttiin viime mallistossa pitää hinnat mahdollisimman matalana inklusiivisuuden vuoksi. Samalla markkinoitiin sitä eettisenä vaihtoehtona, mutta kun tajuttiin miten paljon enemmän siinä oli duunia kun olin ehkä kuvitellut, niin tää proggis osoittautui lopulta aika epäeettiseks tehdyn työn ja siitä maksetun korvauksen suhteen. Me ei nimittäin myöskään kannateta sitä ettei taiteellisesta työstä/käsityöstä

K: Tekee mieli sanoa, että dilemmalaisista iso osa ehkä jo valmiiksi pukeutuu second handiin, tämä ei sinänsä ole uusi asia suurimmalle osalle. Mutta se, että tämä on Dilemman oma yhteisöllinen juttu, joka rakentaa yhteisöä... Se on uutta. Etenkin kun on ollut tätä pandemiagappia tässä ja historiaa on yritetty heivata roskikseen, niin nyt ikään kuin kurotaan yhteen. Kuinka usein on edes ollut Dilemmassa tällaistä, että konkreettisesti tehdään, luodaan jotain yhdessä? Muuta kun tietty Pöllö. R: Niin, se saattaakin olla aika uusi juttu, toteutuksen

Tulipaloja rajapinnoilla

makseta tekijöille mitään. Se on toki ihan eri kysymys kun vaikka tehdastyön eettisyys, mutta kuitenkin laskee meidän eettisyyspisteitä vähän. R: Meille oli tärkeää voida yhdistää eettisyys ja inklusiivisuus, niin että ihmiset, joilla ei ole varaa maksaa 50 euroa jostain t-paidasta, voi saada sellaisen silti, kun laitettiin hinnaksi esim. 20 euroa. Mutta sitten tuli hyvin konkreettisesti ymmärretyksi miks niin sanottu slow fashion on kalliimpaa kuin pikamuoti.

K: No niin, ihmisiä on motivoitu. Mutta kertokaa, mitä kaikkea Dilemmerchissä voi tehdä? T: Näitä on ihan sikana. Luettelen: materiaalien hankintaa (kirppisten kiertäminen, vaatekeräysten järkkääminen yms.), välineiden hankintaa, brainstormingia, suunnittelua, designia, stencileiden tekemistä, vitsien vääntämistä, vaatteiden toteutusta… Siihen taas kuuluu esikäsittelyä, pesua, värjäystä, painoa, ompelua, korjausta, uusintaa, silityskiinnitystä, silitystä, pesulappujen tekemistä, ompelua ja silitystä… R: Ilmeisesti tää meidän väsääminen on aikalailla kaikennäköstä silittelyä. T: …Viestintää, valokuvausta, mainostusta, markkinointia. Sitten tietysti tarvitaan malleja kuvauksiin, Dilemma Fashion Night vol. 2:sen tekemistä… Sitten ihan vaan merchin myyntiä. K: Monenlaista on siis tarjolla tyypeille, joilla on erilaisia taitoja tai ei mitään taitoja. T: Jos on jotain taitoja mitä me ei olla lueteltu tässä, mutta mille kuvittelee, että voisi olla jotain käyttöä – sanotaan että jos tykkää vaikka kuvata videoita – niin voi ottaa yhteyttä. R: Jos kellään on mitään ideoita, mitkä voisi tuoda tähän jotain lisää, niin ollaan yritetty toivottaa hirveen tervetulleeksi. M: Me ollaan myös mietitty laajentamista jossain vaiheessa. Se vaatii tietysti sen, ettei jokainen vaate sisällä pelkkää Dilemma-propagandaa.

T: Tämähän ei sinänsä ole DILEMMAN projekti, vaan mun (trashing_it:in) yhteistyöprojekti Dilemman kanssa. Jokaisessa tuotteessa lukee jossain trashing_it X Dilemma. Mutta koska mäkin olen dilemmalainen ja meidän kaikki tekijät on dilemmalaisia niin tää on meiltä meille. Royalteilla, joita maksetaan logon käytöstä, kerätään rahaa Dilemman kassaan. Loput tuotteiden hinnasta kattaa materiaalikustannukset ja minimaalisen tuntipalkan siitä helvetinmoisesta duunista jota teen näiden mallistojen eteen. Ja se on niin pieni ja epäeettinen etten kehtaa sitä tässä edes mainita lol. M: Ja me ollaan tuotettu massia Dilemmalle myös sitä kautta, että saatiin palkintoja viime vuonna. HYY:n ympäristövaliokunnan vuoden ympäristöteko ja HYY:n järjestökilpailun ympäristöpalkinto. T: Dilemma dominates. M: Tänä vuonna me voitetaan se ympäristötekopalkinto taas. K: Confident! Mikä on Dilemmerchin halvin tuote? R: Yksittäiset merkit varmaan. Tee-se-itse patchit, ne paketit on 5 euroa.

M: Me tehdään kaikki materiaalien mukaan, niiden ehdoilla, että tavallaan se joku uniikki vaate antaa kehyksen, missä luovuus pääsee villiksi. K: Millaisia luovia purskahduksia teillä on syntyny tällasista rajoitteista? T: Oh my god… *Miettii* KAVERIPAIDAT! Mikä se juttu olikaan, voiksä muistaa? M: Se lähti siitä, että meillä oli kaksi Marimekon raitapaitaa ja ideana oli, että leikataan ne silleen, että kummastakin puolet irti ja kiinni toiseen. T: Meillä on hitosti raitapaitoja, eikä ne inspiroi sellaisenaan ketään. Raidat vaan on tosi aggressiivisia, jos se ei ole seepraa… M: Seepra on kyllä häijy luonne. T: Niin ne on vaan häijyjä, ne ei ole aggressiivisia, toisin kuin raidat. M: Mut siis sen takia seeproja ei voi kesyttää, tai siis

*** M: …Mä oon niin innoissani siitä muotinäytöksestä! Mun fantasioissa se on semmonen Britneyn Vegasspektaakkeli. Mut en tiiä mihin meillä on Dilemmassa resursseja… R: Se voisi olla, ei spektaakkeli, vaan dogstaakkeli. K: You can’t stop. T: Merchstaakkeeli. K: With a dogwalk.

muodostuisi vaatteisiinsa emotionaalinen side. Silloin se ei ole vain yksi paita muiden joukossa, vaan se on jotenkin merkityksellinen. Ja sillon paljon suuremmalla todennäköisyydellä siitä pitää huolta ja sitä rakastaa vielä vuosisatojenkin päästä. K: Toihan puuttui täysin siitä vuosien takaisesta mallistosta, koska ne oli kaikki identtisiä. Tässä tuntuu olevan monia aspekteja, jotka sysää siihen suuntaan, että jengi pitää vaatteistaan huolta, ja sustainability ajatteluun. T: Jokaisen vaatteen kanssa tulee myös takuu: jos se menee rikki niin minä tai me korjataan se. Ja! Me otetaan edelleen custom-tilauksia vastaan. R: Vaikka jengi ei olisikaan mukana proggiksessa, niin ne voi silti ehdottaa että mitä ne haluaisi johonkin omaan vaatteeseensa tehtävän. T: Ja se on kans tärkeä pointti, että olemalla mukana tässä ihmiset oppii taitoja, mitä niillä ei vältsisti aiemmin ollut ja ne pystyy hyödyntämään niitä myöhemmin muissa konteksteissa, vaikka korjatessaan ja uudelleenhyödyntäessään omia vaatteita. Mä olen käyttänyt elämässä luoja ties kuinka monta vuotta näiden juttujen oppimiseen, ja oon tehnyt niin paljon virheitä, että mä oon oppinu vähän välttämään niitä nyt. Niin alan olla siinä pisteessä, että haluaisin siirtää sitä tietotaitoa eteenpäin. Ei ole kyse vaan siitä, että mä haluan myydä vaatteita, vaan myös markkinoida näitä taitoja! Sitten ihmiset voi käyttää niitä ihan milloin itse haluaa, eikä ne ole riippuvaisia siitä, että joku tekee niille kestävästi vaatteita.

jos haluut niin sun on pakko rikkoa niiden psyyke. T: Joo. Joten me aiotaan soveltaa tätä psyykeen rikkomista näihin raitapaitoihin, koska se on suunnaton rajoite, ja me ei voida tehdä niillä itsessään mitään fiksua. Me switchataan niitä, tehdään niistä kaveripaitoja ja vaikka bestikset voi ostaa ne matchaavat paidat ja sitä kautta eheyttää oman psyykeensä. K: Aivan, vähän kun tekis lobotomian kahdelle kaverille, mut sit vaihtaisi ne aivopuoliskot päittäin. T: Kaikista yksinkertaisimmillaan meidän luovan toiminnan voisi kiteyttää silleen, että me joudutaan tekemään kaikki suunnittelutyö aina sen kyseessä olevan vaatteen ehdoilla, niin kuin Montte sanoi. Vaikka materiaalin mukaan pitää valita millaista printtiä siinä voi käyttää ja se rajaa sitä, tai et voiko sitä värjätä, voiko siitä poistaa väriä. Miten siitä saisi sellaisen, että se tulisi käyttöön ainakin vielä kymmeneksi vuodeksi. K: Tästä tuli mieleen että tulevaisuuden myyntitilaisuuksissa voisi olla joku personal stylisti, joka auttaa ihmisiä valitsemaan just sellasen Dilemmerch-vaatteen, että se ihminen oikeasti rakastaa sitä, että se vaate sopii sille ja sitä haluaa käyttää pitkään. T: Joo, tämä! Me pyritään siihen, että ihmisillä

M: Trashi on tän projektin sydän ja aivot. R: Mä oon suoli. Mä suollan kaikennäköstä. *Naurua* T: Yes to that! Mites Montte? M: Mä oon selkäranka. K: You’re integral.. skeletal.. white. Hard. ;) R: Ja Doggo’s Angels on solut tähän päälle.

GOT AN

T D ONC' O TO WHO THE F*CK IS TRASHING_IT? Kuka: Oikea kysymys ei ole ‘’kuka’’, vaa n pikemminkin mikä. trashing_it on trashin (enemmän tai vähemmän anonyymin a pysyttelevä taiteilija ja itsenäinen suu nni ttelija sekä dilemmalainen) käsistä lähtenyt taide/sustainability activism -projekti . Mitä: wearable art kierrätysmateriaa leista. Pääosin tekstiilijätteestä, eli ei ‘’ainoastaan’’ kierrätysmateriaaleista, tai esim . kirpputoreilta kerätyistä matskuista, vaan vaatteista ja tekstiileistä jotka on hei tetty tai ollaan heittämässä roskiin. trashing_it on näiden tekstiilien last resort, jonkin lainen sec0nd lyfe generator. Miksi: Koska on mahtavaa inspiroida muita, näyttää esimerkkiä. Näyttää ett ä on mahdollista kulkea joka päivä ihan hiton doupeissa kledjuissa ilman et tarvits ee tukea muotiteollisuuden fucked up ihmisoikeuks ia polkevia ja ympäristöä tuhoavia käy täntöjä. Koska on lohdullista levittää sanaa ja DIY-meiningin iloa. Koska on ihanaa ja merkityksellistä jakaa taidetta, opittuja tekniik oita ja käsityöläisyyttä. Koska kestäv ä kehitys, koska eettisyys, koska rakkaus ympär istöämme kohtaan, Äiti Maata ja sen kaikkia olentoja kohtaan.

TRASHIN

for more, follow @trashing_it & @dilem

merch on instagram.

S s

Si nc e 20 20

si nc e 20 21

M: INSTAGRA ERCH @DILEMM _IT @TRASHING

ANSWERS

???

TE S I TTAU S ! E H N ' TO N T A C OC

*we got

ANY

????

????? ? S N O I T S QUE

E-MAIL: G@GMAIL.COM LOTHIN C IT SHING

alogi 2021

Postimyyntikat

ja aivojen Sydämen a. selkäranka

tanssiessa

puu

suolet am

Minervan Pöllö 3/21: Millaista on...?

Articles inside

Ystäväni

Haastattelu: Dilemmerch

Pääkirjoitus

Sokko

Arvostelu: Edmund Husserl Kartesiolaisia mietiskelyjä. Johdatus fenomenologiaan

Sienet tietävät sen, mistä me vasta uneksimme

Katumus, tunnustus ja lihan subjektiviteetti

Näitä juttuja

Filosofinen mäkikausi avattiin vaiheikkaissa merkeissä

Filosofiassa tapahtuu