Katumus, tunnustus ja lihan subjektiviteetti

Amanda Häkkinen

Katumus, tunnustus ja lihan subjektiviteetti – otteita Seksuaalisuuden historian lopusta

Michel Foucault’n kulttisarjan Seksuaalisuuden historian neljäs ja viimeinen osa julkaistiin vuonna 2018, 34 vuotta filosofin kuoleman jälkeen. Lihan tunnustuksissa Foucault’n filosofinen kiinnostuksenkohde siirtyy antiikista varhaisen keskiajan Eurooppaan, jossa seksuaalista subjektiviteettia karakterisoivat lukuisat kristilliset tekniikat, kuten tunnustus, kaste ja katumus. Tässä esseessä pureudutaan Lihan tunnustusten ensimmäiseen puoliskoon, jossa Foucault luo teoreettisen viitekehyksen lihan subjektiviteetille varhaisen kristinuskon kirkkoisien kirjoitusten pohjalta.

Foucault ja postuumit julkaisut

“Älkää tehkö minulle max brodeja” sanotaan filosofi Michel Foucault’n (1926–1984) tokaisseen ystävilleen ennen kuolemaansa. Tällä lausahduksellaan Foucault viittaa kirjailija Franz Kafkan (1883–1924) kuolinpesänsä pesänjakajalle Max Brodille esittämään toiveeseen siitä, että kaikki hänen tekstinsä, kirjeensä ja käsikirjoituksensa tulisi polttaa välittömästi hänen kuolemansa jälkeen, eikä niitä missään nimessä saisi lukea. Ei ole täysin selvää, odottiko Kafka todella Brodin tottelevan tätä käskyä, sillä juristin ammatistaan huolimatta kirjailija ei koskaan kirjoittanut toiveistaan kirjoitustensa suhteen laillisesti sitovaan testamenttiin. Brod, joka oli Kafkan paras ystävä ja piti tätä suoranaisena nerona, ei arvatenkaan suostunut pitämään näppejään erossa ystävänsä tuotannosta, ja ensimmäinen kokoelma Kafkan pöytälaatikoista löytyneitä tekstejä julkaistiinkin vain vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Foucault kuoli kesäkuussa 1984 AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän ei jättänyt jälkeensä virallista testamenttia, mutta 18 kuukautta ennen kuolemaansa Foucault kirjoitti viestin, jossa hän toivoi, ettei hänen tekstejään julkaistaisi postuumisti. Foucault’n perhe ja kumppani Daniel Defert kunnioittivat tätä toivetta vuosikymmenen ajan, kunnes vuonna 1994 filosofin läheiset heltyivät sallimaan neliosaisen Dits et écrits -essee- ja haastattelukokoelman julkaisun Ranskassa (kokoelmasta julkaistiin pari vuotta myöhemmin lyhennetty kolmiosainen englanninkielinen painos nimellä Essential Works of Michel Foucault). Kymmenen vuotta myöhemmin Foucault’n perheen ja Defertin ote filosofin pöytälaatikoista oli löyhennyt entisestään: miltei puolet Foucault’n Collège de Francessa esittämistä luennoista oli julkaistu ja käännetty, ja loput julkistettaisiin lähivuosina. (Elden 2018; McLemee 2015).

Seksuaalisuuden historian toinen ja kolmas osa, Nautintojen käyttö ja Huoli itsestä, julkaistiin juuri ennen Foucault’n kuolemaa kesällä 1984. Ennen kuolemaansa hän ehti aloittaa sarjan neljännen osan, Lihan tunnustusten (Les Aveux de la chair, engl. Confessions of the Flesh) käsikirjoituksen, muttei ymmärrettävistä syistä koskaan saanut tekstiä julkaisukuntoon asti. Foucault-tutkijoiden keskuudessa Lihan tunnustusten nähdään edustavan niin kutsuttua “viimeistä Foucault’a”; ajanjaksoa filosofin ajattelussa, joka alkoi vuonna 1976, pian Seksuaalisuuden historian: Tiedontahdon julkaisemisen jälkeen. Kyseisenä aikana Foucault muutti radikaalisti filosofisen projektinsa teemaa, tavoitetta ja kronologista sijoittumista, ja hänen teoreettinen kiinnostuksenkohteensa siirtyikin modernien länsimaisten yhteiskuntien seksuaalisuuskäsitteen tutkimisesta eri aikakausina, pääasiassa antiikissa ja keskiajalla, vallinneiden seksuaalisten subjektiviteettien tutkimiseen. Lihan tunnustukset on viimeinen osa tätä filosofista projektia, ja se ilmestyi ranskaksi vuonna 2018. Teoksen englanninkienkielisen käännös julkaistiin vuonna 2021 (kyseinen painos toimii myös tämän esseen pohjana kirjoittajan valitettavan heikoista ranskan taidoista johtuen). (Tanke 2018)

Aphrodisiasta lihaan

Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Foucault keskittyy modernien länsimaisten yhteiskuntien seksuaalisen subjektiviteetin tarkasteluun. Hän kuvailee, kuinka olemme oppineet toimimaan “halun hermeneutiikkaan” pohjautuvassa systeemissä, jossa seksuaalietiikka ei niinkään keskity seksuaalisen toiminnan tarkasteluun vaan halujen tulkintaan, kategorisointiin ja arviointiin (1985, 5). 1800-luvulla alkanut tieteellinen vallankumous teki seksuaalisuudesta tieteellisen tarkastelun kohteen biologian, lääketieteen ja psykopatologian piirissä: patologisen tarkastelun objektin, jonka saattoi selvittää yksilön “todelliset halut” löytämällä (Davidson 2001, 212). Tunnistaessamme itsemme “halun subjekteiksi” ulottuu seksuaalisen dispositiivin aikaansaama halujen kategorisointi normaaleihin ja epänormaaleihin, terveisiin ja sairaisiin, sopiviin ja epäsopiviin myös meihin itseemme – suuntautumisiimme, identiteetteihimme ja viime kädessä subjektiviteetteihimme. Järjestelmässä, jossa perverssit halut tekevät yksilöstä perverssin, vallitsee vahva intersubjektiivinen motivaatio kontrolloida omaa käytöstä tavalla, joka suuntautuu kohti modernin länsimaisen seksuaalietiikan ultimaattista telosta, normaaliutta. Sarjan toisen ja kolmannen osan myötä käy kuitenkin ilmi, ettei “seksuaalisuus” käsitteenä tunnu pätevän aiempien aikakausien seksuaalidiskursseihin. Kreikkalais-roomalaisissa yhteiskunnissa vallalla ollut seksuaalietiikan substanssi keskittyi Foucault’n mukaan aphrodisiaan, jolla viitataan seksuaalisten nautintojen lisäksi moninaisiin sensuelleihin, lihallisiin ja esteettisiin nautinnonlähteisiin (1985, 35). Kehoja ja nautintoja ei halusta poiketen voi Foucault’n mukaan jakaa normaaleihin ja epänormaaleihin, tosiin ja epätosiin, moraalisiin ja immoraalisiin (1978, 57). Siinä missä halu nähdään seksuaalitieteen tutkimuksen kohteena, ovat keholliset nautinnot pikemminkin taidetta – jotain, jonka kanssa voi leikitellä ja joiden kehittämisen suhteen vain mielikuvitus on rajana (Foucault 1984). Lihan tunnustusten ensimmäisessä osiossa Foucault tarkastelee, kuinka eurooppalaisten yhteiskuntien eettinen substanssi muuttui antiikista keskiaikaan siirryttäessä aphrodisiasta kohti kristillistä lihan käsitettä. Teoksen toisessa ja kolmannessa osiossa Foucault keskittyy lihan subjektiviteetin käytännön ulottuvuuksiin tarkastelemalla neitsyyden ja avioliiton merkityksiä kristinuskon varhaisina vuosisatoina. Tässä tekstissä pyrin valottamaan ennen kaikkea Lihan tunnustusten ensimmäistä osiota, ja kahteen jälkimmäiseen osioon paneudun lehden seuraavassa numerossa julkaistavassa esseeni toisessa osassa. Kirjassaan Foucault ikään kuin jakaa seksuaalietiikan kehityksen kolmeen vaiheeseen, aphrodisiaan, lihaan ja seksuaalisuuteen. On kuitenkin hyvä huomata, että ero esimerkiksi kahden jälkimmäisen välillä on jokseenkin häilyvä, ja Foucault itse on maininnut, että modernin seksuaalidiskurssin eettinen substanssi, halu, oli keskeisessä osassa jo kristillisen seksuaalietiikan aikana (1985, 5). Kuten Tiedontahdossa kuvaillessaan viktoriaanisen porvariston ylläpitämää ihannetta soveliaisuudesta ja siveydestä (Foucault 1987, 5), Foucault painottaa, ettei kristinuskon varhaisina vuosikymmeninä seksuaalisuutta suinkaan tukahdutettu – kyseessä oli spesifi subjektiivisen kokemuksen muoto, joka määritteli yksilön suhteen itseensä ja loi yhteyden toden ja moraalisen hyvän välille (Foucault 2021, 35–36). Liha tulee näin ollen ymmärtää kokemuksen, tiedon (connaissance) ja yksilöstä lähtevän itsensä muuttamisen muotona. Tämä kokemuksen muoto muodosti

funktionaalisen pohjan pahuuden vastaiselle taistelulle ja totuuden ilmentymiselle; pohjan, joka painotti tunnustuksen ja itsetutkiskelun roolia katumuksen harjoittamisessa ja omantunnon puhdistamisessa (ibid.). Teoksen ensimmäiset sivut käsittelevät ensisijaisesti kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen (n. 150–215) näkemyksiä kristillisestä seksuaalietiikasta. Foucault’n mukaan Klemens oli yksi ensimmäisiä ajattelijoita, jotka yhdistivät avioliittoa ja seksiä koskevat moraaliset säännökset yhtenäiseksi ohjenuoraksi, tuoden avioparien seksielämän näin uskonnollisen analyysin ja intervention kohteeksi (2021, 13). Tämä uuden filosofisen ja teologisen tutkimuksen kiinnostuksenkohteen syntyminen on Foucault’n mukaan keskeinen käännekohta länsimaisten yhteiskuntien historiassa ja tulee karakterisoimaan niiden kehitystä useiden vuosisatojen ajan aviopuolisoiden suhteen intiimien aspektien siirtyessä yksityisestä julkiseen sfääriin akateemikkojen tutkittavaksi ja ruodittavaksi (ibid., 14). Paedagogus-teoksessaan Klemens erottaa toisistaan seksuaalisten suhteiden päämäärän (skopos) ja lopputuloksen (telos). Kyseinen erottelu ei ole uusi, mutta sillä on kauaskantoisia seurauksia: luomalla kahtiajaon päämäärän ja lopputuloksen välille Klemens saattoi säilyttää kristillisen yhteyden lisääntymisen ja seksin välillä tekemättä jälkikasvun tuottamisesta sen lopullista päämäärää – lasten saamisesta tuli eräänlainen avioliiton luonnollinen jatkumo, telos. Lisääntymisen sijaan seksin tavoitteeksi nousi se, että akti suoritetaan oikeasta syystä – Jumalan luoman järjestyksen ja asettamien käskyjen velvoittamana. Tämä jumalallinen järki tai järjestys, “Logos”, manifestoituu Klemensin mukaan materiaalisessa todellisuudessa ja luonnossa siten, että esimerkiksi eläimiä tarkastelemalla voimme selvittää, millaiset seksuaaliset suhteet ovat sopivia ja mitkä eivät. Etenkin hyeenat ovat Klemensille luomakunnan mustia lampaita johtuen antiikissa vallinneesta uskomuksesta, jonka mukaan hyenaat saattoivat vaihtaa sukupuoltaan vuosittain. Hyeenojen edistyksellinen (joskin virheellisesti tulkittu) sukupuolielämä ei luonnollisestikaan sopinut yhteen Jumalan asettaman ja luonnon vahvistaman binäärisen sukupuolikäsityksen kanssa. (Foucault 2021, 15–20.) Metanoia, kaste ja askeettiset käytänteet

Tertullianus (n. 155–230), Klemensin tavoin yksi varhaisista kirkkoisistä, tunnetaan parhaiten “lihallisen olemassaolon” käsitteen populärisoimisesta varhaisen kristinuskon piirissä ja perisynnin idean kehittämisestä (Elden, 2018). Foucault’n tekstissä Tertullianuksen keskeinen rooli korostuu etenkin metanoia-termiä purettaessa, jolla viitataan prosessinomaiseen elämänmuutokseen katumuksen seurauksena (2021, 40). Metanoia ei jaa sielua tietävään ja tiedettävään osaan eikä se pyri tuomaan sen syvimpiä salaisuuksia subjektin tai muiden tietoisuuteen. Tämän

Kuva: Paavo Kärki

sijaan se kuvastaa kokonaisvaltaisesti siirtymää syntisestä menneisyydestä kohti pelastusta; sielun matkaa kohti totuutta sen omasta syntisyydestä. Metanoia on osa “itsen suhdetta itseensä”, sen tekniikoita ja itsetietoisuuden prosessia (ibid., 56). Yksi Tertullianuksen ja muiden kirkkoisien mukaan tehokkaimmista tavoista katumuksen saavuttamiseen on kaste. Foucault kuvailee kirjassaan kastetta eräänlaiseksi uudelleensyntymäksi ja toiseksi mahdollisuudeksi, mikä liittää sen tematiikaltaan vahvasti kuolemaan (2021, 53). Kasteen kontekstissa kuolema, joka mielletään usein jonkinlaiseksi subliimiksi rangaistukseksi, merkitseekin pelastusta, onhan Jumala sallinut poikansa nousta kuolleista ja koska ihmisen kuolema merkitsee myös hänen syntiensä kuolemaa (2021, 55). Kaste luo näin eräänlaisen paradoksin, jossa kuoleman merkitys käännetään päälaelleen: vastaanottaessaan kasteen kristitty hautaa aiemman, ei-kristillisen ja syntisen elämänsä, ja välttyy näin kuolemalta Jumalan myöntäessä hänelle ikuisen elämän (ibid.). Toisin kuin nykyään, liittyi kristinuskon varhaisina vuosisatoina kasteeseen pitkä valmistautumisaika. Tänä aikana kastettavan tuli harjoittaa erinäisiä “kristinuskon koeaikaan” kuuluvia tekniikoita, joihin lukeutuivat kuulusteluiden kautta tapahtuva tutkimus, eksorkismi eli henkien poistamiseen tähtäävät manaukset, sekä jo kirjan nimessä mainittu tunnustus. Uskonoppineiden toteuttamat kuulustelut tähtäsivät sen selvittämiseen, oliko kastekokelas elänyt hyveellistä elämää varsinaista kastetta edeltävänä koeaikana, jolloin kokelaat keskittyivät uskonasioiden opiskeluun. Eksorkismi, joka tuskin viitataan teoksen kontekstissa pyhän veden ja ristinmerkkien painamiseen vasten vauhkosti rimpuilevan riivatun ihoa, on niin ikään eräänlainen metodi sielun todellisen luonteen selvittämiseen. Poistamalla pahuuden yksilön sielusta, eksorkismi ikään kuin identifioi kastekokelaan persoonan ja henkilöhistorian mädät omenat ja jättää jäljelle sen puhtaat ja viattomat osat. Foucault’n projektin kannalta kenties kaikista keskeisin kasteeseen tähtäävä käytäntö koskee tunnustusta, jonka myötä kastekokelaita kannustettiin tunnustamaan kaikki aiemmat syntinsä. Kuulusteluista poiketen uskonoppineet eivät valvo tai ohjaa tunnustuksen kulkua, vaan tämän vaativan tehtävän suorittaminen on täysin kastekokelaan itsensä vastuulla. (Foucault 2021, 49–52). Foucault erottaa Lihan tunnustusten ensimmäisessä osiossa toisistaan kreikankieliset termit exomologēsis ja exagoreusis. Exomologēsis-käsitteellä viitataan yksittäisiin katumuskäytäntöihin eli niihin tapoihin, joilla syntinen tunnistaa ja tunnustaa oman syntisyytensä (Foucault 2021, 52). Exagoreusis taas on käsitteenä laajempi ja viittaa yleisesti askeettisiin ja hengellisiin käytäntöihin, joita usein noudatetaan pääasiassa luostareissa (Foucault 2021, 109). Exagoreusis eroaa merkittävästi tunnustuksesta siinä mielessä, ettei kyseessä ole yksittäisten syntien identifioimiseen, tunnustamisen ja jatkotoimenpiteiden määrittämiseen tähtäävä prosessi. Exagoreusiksen tavoite on mystisempi ja hengellisempi, ja se pyrkii paljastamaan sielun

syvimmät, tajunnan ulkopuolelle jääneet salaisuudet sekä yksilölle itselleen että muille. Sen myötä yksilö paitsi sitoutuu alati jatkuvaan itsetutkiskeluun myös “asettamaan itsensä diskurssiin” paljastamalla sielunsa syvimmät sopukat kaikille häntä ympäröiville ihmisille.

Katumus julkisena “totuuden tekemisenä”

De paenitentia -teoksessaan Tertullianus kirjoittaa katumuksen vaativan publicatio suin suorittamista eli itsensä julkiseksi tekemistä. Tähän liittyvät “totuusprosessit” voidaan Foucault’n mukaan jakaa kahteen kategoriaan: verbaalisiin ja yksityisiin sekä yleisiin ja julkisiin. Näistä luokituksista ensimmäinen viittaa tehtyjen syntien vakavuuden määrittämiseen ja sopivan sovittamistavan päättämiseen ja jälkimmäinen yksilön oman syntisyytensä julkiseen myöntämiseen (Foucault 2021, 72). Yksi keskeisimmistä Foucault’n tekemistä huomioista on se, että yleisyyteen ja julkisuuteen tähtäävät totuusprosessit näyttelivät verbaalista ja yksityistä keskeisempää roolia varhaisen kristinuskon katumusdoktriineissa. Foucault’n mukaan syntisen ei niinkään oletettu kertovan totuutta (“dire le vrai”) vaan tekevän totuuden (“faire vrai”) – toisin sanoen ei riittänyt, että katuja kertoo, mitä syntistä hän teki, vaan hänen odotettiin kokonaisvaltaisesti ilmentävän omaa syntisyyttään (ibid., 73). Kyseinen huomio on hämmästyttävän lähellä Foucault’n Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa luomaa kuvaa modernien länsimaiden seksuaalisesta subjektiviteetista. Yksilöiden perverssejä haluja lääketieteellisesti tutkittaessa ei puhuttu enää ainoastaan perversseistä teoista tai käytännöistä vaan perversseistä ihmisistä. Psykiatrin vastaanotolla ei pyritty ainoastaan patologisesti luokittelemaan potilaan seksuaalisia haluja vaan löytämään potilaalle sopiva diagnoosi näiden halujen normaaliudesta riippuen. Publicatio sui on eräänlainen performanssi, jossa katujan odotetaan osoittavan syntisen subjektiviteettinsa (eikä ainoastaan tehtyjä syntejä ihmisestä itsestään irrotettavissa olevina tekoina) mahdollisimman dramaattisesti suurelle yleisölle. Siitä huolimatta, että katumus alkaa tyypillisesti syntien tunnustamisesta ja tarvittavien toimenpiteiden oikeudenmukaisesta määrittelemisestä, ei syntien julkinen manifestoiminen ole erityisen laskelmoivaa tai järjestelmällistä (Foucault 2021, 72). Päinvastoin, publicatio suin tulee olla luonteeltaan teatraalista, lähestyen ylitsepursuavaa parodiaa katujan syntisyydestä. Tertullianuksen näkemys julkisesta katumuksesta ja oman vajavaisuuden julistamisesta tuntuukin olevan nykypäivän sosiaalisen median kulttuurissa ajankohtaisempaa kuin aikoihin. Sosiaalisen median vaikuttajien odotetaan virheen tehtyään tai kaappiin piilotettujen menneisyyden luurankojen paljastuttua julkisesti toistavan, kuinka pahoillaan he ovat ja kuinka he lupaavat parantaa tapojaan tulevaisuudessa. Anteeksipyynnöt ovat usein luonteeltaan eittämättä performatiivisia – pahoitteluja odotetaan ja niiden autenttisuutta arvioidaan. Tässä kulttuurissa strategisesti rakennetut anteeksipyyntövideot saavat usein kritiikkiä osakseen katsojien odottaessa sopivan emotionaalisia ja epämuodollisia vastauksia syytteisiin. Lihan tunnustuksissa Foucault toteaa, ettei siirtymä syntisyydestä armon karakterisoimaan kristityn elämään voi onnistua ilman “totuusaktia” (engl.”truth act”) eli sitä, että kastekokelas paradoksaalisesti ilmaisee motivaationsa lopettaa syntien tekemisen julistamalla totuuden sielunsa väistämättömästä syntisyydestä (2021, 53). Hän jatkaa tarkentamalla, että “totuuden kertominen itsestä” (engl. “telling-the-truth-aboutoneself”) on oleellinen osa uskonnollista puhdistumista ja pelastusta (ibid.). Lihan subjektiviteetissa tärkeää roolia näytteleekin totuus, sen identifioiminen ja verbaalinen ilmaisu sekä ennen kaikkea sisällyttäminen osaksi kaikkea toimintaa. Totuuden sekä oikein ja väärin tekemisen välille muodostuu yhteys, joka kantaa länsimaisissa yhteiskunnissa pitkälle tulevaisuuteen, alkaen kristinuskon varhaisten vuosisatojen aikaisesta moraalisesta velvollisuudesta selvittää, kertoa ja esittää totuus yksilön tekemistä synneistä ja jatkuen aina modernin psykopatologian piirissä vallinneeseen tieteelliseen kiinnostukseen yksilön todellisten halujen ja oikean seksuaalisen suuntautumisen löytämisestä ja moraalisesta arvioinnista.

Davidson, Arnold I. (2001): The Emergence of Sexuality: Historical Epistemology and the Formation of Concepts. Harvard University Press, Cambridge, MA, and London.

Elden, Stuart (2018) Review: Michel Foucault, ‘Confessions of the Flesh’. Theory, Culture & Society. Retrieved from https://www.theoryculturesociety.org/ blog/review-michel-foucault-confessions-of-the-flesh on 10.10.2021.

Foucault, Michel (1978): The History of Sexuality, Volume 1: The Will to Knowledge. Pantheon Books.

Foucault, Michel (1984): Sex, Power, and the Politics of Identity in Rabinow, Paul (ed.) (1998) The Essential Works of Michel Foucault 1954–1984: Ethics, Subjectivity and Truth. The New York Press, 163–174.

Foucault, Michel (1985): The History of Sexuality, Volume 2: The Use of Pleasure. Vintage Books.

Foucault, Michel (2021): The History of Sexuality, Volume 4: Confessions of the Flesh. Penguin Books. McLemee, Scott (2015): The Afterlife of the Mind. Insidehighered.com. Retrieved from https://www. insidehighered.com/views/2015/08/12/essay-michelfoucaults-posthumous-publications on 10.10.2021.

Tanke, Joseph (2018): The Final “Final Foucault”? Los Angeles Review of Books. Retrieved from https:// lareviewofbooks.org/article/the-final-final-foucault/ on 10.10.2021.