Ystäväni

Anna Lehtonen

Ystäväni

olet täällä jälleen, mielessäni siis toivon, että sinun on hyvä olla siellä vähintäänkin toivon, että saan osan sinusta siellä pitää

Kun olemme tanssineet toisemme tomuksi, yhdeksi katukivetyksen kanssa, nousemme aina uudelleen. Kun vieressämme purkautuu tulivuori, käymme kesken jääneet dialogit rytinällä loppuun. Sinussa on ilmeeni enkä osaa enää kertoa, mistä ajatukseni alkaa omanani.

Silti,

ehkä se on juurikin sitä, ehkä se on useinkin sitä, että kanssasi, vaikutuspiirissäsi, rytmi on vain jokin voimaa ojentava kehys, humina. Elämä on niin kovin repivää ja rönsyilevää, tietysti sellaista, jossa on paljon muhkeita ja happamia lehtiä, sillä sellaiseen ympäristöön minä sinut näen, tiedäthän värit, niitä on paljon. Mutta tämä humina: se ei jätä huomiotta, päinvastoin, antaa kaiken ajan salliman rauhan sulavalle jääkiteelle, katseen viipymiselle, itsepäiselle mutta elinehtoiselle lämmölle, niille kaikille, jotka tekevät levotonta jatkumoaan.

Tähän hengähdystauko

Sinua ajatellessani koen suurta siirtymää, liplattavaa liikettä, niin sellaista, jonka ansiosta versonta räiskyy, mikä on kokonaisuudessaan rytmiä ratkaisevampaa. Ja ne värit: minussa taitat punaiseen. Kiitos siitä. Olen kiitollinen sinusta. Voisihan tämän, sinut, tanssiksikin nimetä, tanssi nimittäin on sellaista, jonka etäisyys on lähintä, lähellä niin luontaista, riipivän ihanaa.

Minun on kuitenkin vuolaasti itkettävä, kun syön aamuisin maailmankarttaa. Koska mistä voisin ikinä tietää, miltä sinusta tuntuu, ystäväni. Millaista on olla jokin muu siksi kaikki, liike.