Sokko

Eino Taina

SOKKO

Peli, jota aiottiin pelata, oli muodostunut heidän kaikkien suosikiksi. Pojat viittasivat siihen nimellä “sokko”. Leikki itsessään oli yksinkertainen. Yhden silmät sidottiin, ja sen, jonka silmät olivat sidotut, oli tarkoitus napata joku kolmesta muusta pojasta, jotka puolestaan yrittivät välttää kontaktia tämän kanssa. Tällä kertaa sokoksi valittiin porukan nuorin. Muut sitoivat tarkoin paksun villakaulahuivin sokon silmille. He varmistelivat pitkään, ettei hän varmasti nähnyt huivin takaa. Tämä tehtiin selväksi näpäyttämällä nuorinta nenään napakalla luunapilla. “Jos toi näkis, se ois väistäny”, porukan vanhin sanoi ovelasti. Kaksi muuta hekottivat. Ennen kierroksen alkua olohuoneen valot sammutettiin, sälekaihtimet suljettiin ja sokkoa pyöritettiin riuhtoen viisi kertaa ympäri. Huoneen kaikki kolme ovea suljettiin. Pojat lähtivät luikkimaan eri suuntiin. Yksi hyppäsi tummanruskean nahkasohvan päälle, toinen hiippaili kahden huojuvan kirjahyllyn väliin huoneen nurkkaan, kolmas ja vanhin pysytteli uhkarohkeasti olohuoneen matolla, vaarallisen lähellä sokkoa. Jännitys kasvoi ja pojat, sokkoa lukuunottamatta, tirskuivat nahkeiden kämmentensä takana. Sokko hoiperteli pöllämystyneenä, loukaten itsensä milloin pöydänkulmaan, milloin lattialla lojuviin tavaroihin, kuten pölyiseen tummansiniseen neljän kilon käsipainoon tai epämääräisiin, lähinnä mapeista ja albumeista koostuviin röykkiöihin. Sohvalle hypännyt poika löysi ikkunalaudalta pitkän kynttilänjalan. Hän heitti sen hetken mielijohteesta porukan vanhimmalle. Kynttilänjalan napattuaan vanhin nosti kulmakarvojaan onnistumisen merkiksi. Hän alkoi härnätä sokkoa tökkien tätä kylmällä metallilla niskaan. Kerran hän jopa pamautti kynttilänjalan lujaa sokkoa takapuoleen. Tähän sokko vastasi säikähdyksellä ja voimakkaalla korkeataajuisella inahduksella. Sokon hengitys kiihtyi ja hän alkoi muuttua silminnähden toivottomaksi. Karkea huivi kutitti kasvoja. Olohuone oli valtava. Seinät kohosivat huomattavasti korkeammalle kuin normaalissa kerrostalossa. Asunto oli kirjahyllyjen välissä norkoilevan pojan koti, joten hän tunsi huo-neen parhaiten.

Porukan vanhin nyökkäsi vaivihkaa kahdelle muulle. Hän käänsi katseensa oven suuntaan, joka vei keittiöön. Kaksi muuta tajusivat heti; he aikoivat jättää sokon yksin huoneeseen hamuilemaan. Vanhin väänsi ovenkahvaa naama irveessä. Kaksi muuta vilkuilivat sokon suuntaan hengitystä pidätellen ja huuliaan imeskellen. Oven päästämä vähäinen vinkuna jäi sokolta kuulematta, sillä huivi peitti silmien lisäksi suurimman osan korvista. Pojat pääsivät onnistuneesti keittiöön johtavalle käytävälle. He sulkivat oven uudelleen ja telkesivät sen lopuksi suurella sateenvarjolla. Olohuoneesta kuului luja pamaus, mutta siitä ei välitetty. He vain hurrasivat hiljaa onnistuneelle jäynälle.

Sokko nieleskeli turhautumistaan, joka oli kääntymässä itkuksi. Pian valloilleen pääsevä suru tuntui pallona kurkussa. “Kuorineen nielaistu kananmuna”, hän ajatteli. Pimeys huivin alla alkoi olla muutakin kuin syvää mustaa. Näkökenttään ilmestyi rakeita ja viiruja. Ne tuntuivat sokosta selittämättömiltä, mutta hän yritti sivuuttaa ne ja keskittyä muiden löytämiseen. Sokko ei uskaltanut ehdottaa toista leikkiä. “Tykkään sokosta”, hän hoki mielessään. Villa alkoi imeä kosteutta silmistä, ennen kuin sokko edes tajusi itkevänsä. Hän ajatteli olevansa turvassa, niin kauan kun kyyneleet pysyivät piilossa. Hän kiristi huivia, jottei itku paljastuisi. Sokko raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta ulos tuli vain epämääräinen pihahdus.

Takapuolessa pisteli edelleen kynttilänjalan jäljiltä. Ajatukset omasta kodista vilahti mielessä, mutta hän torjui sen nopeasti tajuttuaan, että sinne pääseminen edellyttäisi pitkää kävelyä kalseassa syysillassa. “Isä tulee töistä päästyään hakemaan”, hän ajatteli. Sokko pyyhki vetistä, valuvaa räkää hupparin ylipitkiin hihoihin. “En jaksa enää”, hän sai sanottua alahuuli väpättäen. Vastausta ei kuulunut. Sokko veti huivin peloissaan pois silmiltään. Väri hävisi kasvoilta, kun hän havaitsi huoneen olevan tyhjä. Sokko unohti osaavansa puhua. Suusta päästi vain merkillistä ulinaa. Olohuoneessa oli huomattavasti hämärämpää kuin ennen leikin alkua. Sokko kävi matolle makaamaan vain noustakseen takaisin ylös. Hän hypähteli ja pyöri ympyrää. Sormet kouristelivat niin voimakkaasti, että ne näyttivät venähtävän. Katto lepatti kuin pyykkinarulla roikkuva lakana. Itku muuttui rumaksi ja esteettömäksi, mutta se oli silti pientä. Poika huusi niin, että päähän sattui. Kolme muuta ryntäsivät keittiöstä. He potkaisivat sateenvarjon pois, mutta ovi ei auennut.

Kuva: Elina Eskola