Arvostelu: Edmund Husserl Kartesiolaisia mietiskelyjä. Johdatus fenomenologiaan

epäiltiin myös mahdollista korruptiota kilpailun järjestelyissä – huhujen mukaan voittaja Heidegger nimittäin styylailee tuomariston puheenjohtajan kanssa. Tällaiset puheet Heidegger kuitenkin jätti silleensä ja ripusti kultamitalin kaulaansa. Voittoa hän kommentoi haastattelussamme palkintojenjaon jälkeen:

Martin Heidegger, onnittelut voitosta! Millaista on palata mäkeen pitkän kesätauon jälkeen?

Vitun jees.

Millaisia odotuksia nyt ”käsillä-olevaan” kauteen tämän jälkeen kohdistuu?

No, kyllähän se...

Tajusitko? ”Käsillä-olevaan” kauteen.

Täh?

Viittasin siis vitsikkäästi omaan eksistenssifilosofiaasi. ”Käsillä-olemiseen”.

Viriviri tööttööt.

Tuota... varmistan nyt, että olettehan te siis Martin Heidegger, saksalainen filosofi?

No en.

Mitäs helvettiä?

Mä olen Martti. Heideggerin Martti, Tuusniemeltä. Sirkka ja Pentti Heideggerin nuorin poika.

Mitä oikein teet filosofeille tarkoitetussa mäkikilpailussa?

No, siis mä oon aina tykänny hyppiä ja sit mä tykkään kans filosofiasta. Tai niinku ajattelusta tai silleen. En mä aina jaksa ajatella mut joskus kyl joo. Esim kun mä kuuntelen jotain hyviä biisilyriikoita niinku Kaija Koota niin sit mä rupeen aina ajatteleen kaikkee sellain niinku paljon.

Kiitos Martti.

Kiitsa.

Ensi viikolla filosofit ottavat toisistaan mittaa uintilajeissa. Mäkelänrinteen uintikeskuksessa kaikki virtaa ja luvassa on aivoja altaassa. Muistakaa katsoa.

Elsa Kivimäki & Otso Latva-Somppi

Arvostelu: Edmund Husserl Kartesiolaisia mietiskelyjä. Johdatus fenomenologiaan

Alkuteos: Cartesianische Meditationen: Eine Einleitung in die Phänomenologie (1950) Suomentanut Markku Lehtinen Gaudeamus 2021, 228 s.

1920-luvun viimeiset vuodet olivat Edmund Husserlille (1859–1938) kiireistä aikaa. Vuonna 1928 Husserl julkaisi vaikutusvaltaiset luentonsa aikatietoisuudesta, jonka jälkeen hän siirtyi kehittelemään aihetta eteenpäin kesken jääneen ”käsikirjoitus C:n” parissa.1 Vuonna 1929 julkaistiin puolestaan Formale und Transzendentale Logik, logiikan ja tieteen välistä suhdetta systemaattisesti jäsentelevä fenomenologinen tutkimus. Saman vuoden keväällä Husserl luennoi kahdesti Sorbonnen yliopistossa Pariisissa, paikallisen germanistiikan laitoksen ja Ranskan filosofisen yhdistyksen pyynnöstä. Näiden kahden kuuluisassa Descartes-salissa pidetyn luennon pohjalta syntyi myöhemmin Kartesiolaisia mietiskelyjä, jota Husserl itse piti onnistuneena esityksenä filosofisen positionsa ydinkohdista, ja jota hän alkoi suositella johdannoksi fenomenologiasta kiinnostuneille. Luennot julkaistiin kirjan muodossa alun perin ranskaksi vuonna 1931, alkukielellä saksaksi vuonna 1950, ja nyt suomeksi Markku Lehtisen kääntämänä, kattavien jälkisanojen kera.

Husserlin fenomenologiaa ohjasi varhaisesta vuoden 1911 ohjelmanjulistuksesta ideaali filosofiasta ”ankarana tieteenä”2. Pyrkimyksenä oli eräänlainen pohjan valaminen, jonka varassa filosofia voisi perustella itsensä universaalina tieteellisenä projektina. Husserlin mukaan irtonaiset tieteet eivät palvele totuutta tai tietoa, jos niiltä puuttuu yhtenäinen perusta. Myös filosofia on lähtenyt harhateille ja jakaantunut lukuisiin koulukuntiin, joilta puuttuu todellisen tiedon pohja. Husserl löytää Descartesista sielunveljensä, jonka kanssa jakaa vallitsevan, valitettavan nykytilan:

Eikö tämä sieluton nykyisyys asetakin meidät samankaltaiseen tilanteeseen, missä Descartes oli nuoruudessaan? [...] Eikö filosofisen tilanteemme lohduttomuus olekin palautettavissa siihen, että 1 Sekaannuksen uhalla suomennos “käsikirjoitus C” viittaa kahteen Husserlin työstämään merkittävään tekstiin. Yhtäältä “Manuskript C” viittaa mainittuun Ursprung der Zeit -työnimellä valmisteltuun mutta keskeneräiseksi jääneeseen käsikirjoitukseen, kun taas “Typoskript C” on vakiintunut nimitys Husserlin työstämälle Kartesiolaisten mietiskelyjen kirjoituskonevedokselle, jota myös Lehtinen käyttää suomennoksensa tukena. Mietiskelyistä säteilevät liikevoimat ovat menettäneet alkuperäisen elävyytensä, ja nimenomaan koska olemme kadottaneet filosofisen itsevastuullisuuden radikaalin hengen? (s. 14)

Filosofian on oltava radikaalia, jotta se voisi pohjautua todelliselle evidenssille. Tien radikaaliuteen tarjoaa Descatesin epäilyn metodi, jossa tietoisen minän olemassaolo paljastuu apodiktiseksi eli ehdottoman varmaksi. Kokemus itse on epäilemätöntä, vaikka se olisi pahan demonin tuottamaa. Koska kaikki kokemus edellyttää jonkinlaista subjektia ja kokevan subjektin ei-oleminen on mahdoton ajatus, sen olemassaolo on apodiktista. Fenomenologian harjoittajan on kuitenkin oltava varovainen seuratessaan Descartesia, joka löytää egon epäilyn kautta, mutta päätyy johtamaan kokemusintuitiosta myös egon olemassaolon substantiaalisena olentona, ja tästä vielä materiaalisen todellisuuden olemassaolon. Husserlin mukaan tämä hyppy puhtaasta egosta substantiaaliseen, inhimilliseen minään tekee Descartesista “järjenvastaisen transsendentaalisen realismin isän” (s. 32). Sen lisäksi, että Descartesin epäily johtaa epäilyttäviin lopputuloksiin, se ymmärtää väärin todellisuuden luonteen ja siten myös metodisen epäilyn mielen. Descartes kyseenalaistaa epäilyissään ulkomaailman olemassaolon. Ulkomaailma on Husserlille kuitenkin käsitteenä absurdi, aivan kuten mielensisäinen maailma. Maailmaan ei voi kurkistaa kuin astiaan, vaan todellisuus transsendoi kokemusta; todellisuus konstituoituu transsendentaaliselle egolle intentionaalisessa eli tarkoittavassa kokemuksessa. Husserlin fenomenologia ei perustu universaalille epäilylle vaan sille, mikä on epäilemätöntä – kokemusevidenssille. Epäilyn ei täydy kyseenalaistaa todellisuuden olemassaoloa vaan sulkeistaa sen pätevyys metodisen epokhēn yhteydessä. Husserlin mielestä Descartes lähti kuitenkin metodisessa epäilyssään oikeaan suuntaan, kun hän päätyi epäilemään todellisuuden olemassaoloa niin pitkälle että jäljelle jäi ainoastaan epäilevä minä. Mutta Descartes pysähtyi siihen. Husserlille tämä on vasta se piste, josta transsendentaalinen fenomenologia voi alkaa:

Kartesiolainen evidenssi, joka sisältyy lauseeseen

2 Husserl, Edmund (2016): Filosofia ankarana tieteenä. Kääntänyt A. Salminen & J.L. Pii. Tampere: Niin & näin” 20

‘ego cogito, ego sum’, jää hedelmättömäksi, koska se ei vain laiminlyö transsendentaalisen epokhēn puhtaasti metodisen mielen selventämistä, vaan jättää myös huomioimatta sen, että transsendentaalisessa kokemuksessa ego voi tulkita itseään äärettömästi ja systemaattisesti ja tarjoutuu sen vuoksi mahdolliseksi työsaraksi (s. 39)

Yksi mietiskelyjen keskeinen tavoite onkin puhtaan egon esiintuominen. Ego, das Ich, on lähtökohtaisesti maailmasta kiinnostunut ja siellä aina jo puuhasteleva eläin, joka toimii tavallisesti niin kutsutussa luonnollisessa asenteessa. Tämä ego olettaa maailman olemassaolevaksi, ja sillä on “maailmaa koskevia intressejä”. Jotta tästä maailmallisesta subjektista saataisiin paljastettua puhdas ego, suoritetaan transsendentaalinen reduktio, jolloin naiivin ja maailmasta kiinnostuneesta egosta voidaan erottaa intressitön katselija, ”[…] jolle jää yksi intressi, nimittäin adekvaatti näkeminen ja kuvaileminen” (s. 43).

Transsendentaalisen reduktion mahdollistama egon “halkaiseminen” ei varsinaisesti synnytä mitään uutta, mutta avaa transsendentaaliselle reflektoinnille mahdollisuuden tavoittaa oma elämysvirtansa kokonaisuudessaan. Kun ego kääntyy tarkastelemaan maailmaa konstituoivaa rakennettaan – itseänsä, sanan perimmäisessä mielessä – ei esille tule mitään olemuksellisesti inhimillistä (s. 184). Fenomenologisen tarkkailun reflektoiva suuntautuminen ei löydä itsestään kartesiolaista epäilettömän varmaa ajattelevaa substanssia, mutta toisaalta ei myöskään pelkästään humelaista aistimusten kimppua. Kiistattoman varmana esiintyy vain puhdas ilmiö, mutta ei passiivisesti mieleen painautuvana, vaan sen konstituoimana. Husserl jatkaa osaltaan Kantin ja saksalaisten idealistien perintöä: jotta maailma voi ilmetä, transsendentaalisella subjektilla on oltava vaadittavat ominaisuudet, jotka mahdollistavat maailman konstituoitumisen. Korostaessaan maailman ilmenemisen vaativan tietoisuuden suorittamaa konstituutiota Husserl päätyy mietiskelyissä vahvaan (transsendentaalis-) idealistiseen kantaan. Kuten Lehtinen huomauttaa jälkisanoissaan, Husserl ohittaa tässä suhteessa Kantin, joka jättää auki kognition tavoittamattomien “olioiden sinänsä” mahdollisuuden. Husserlille vain tiedostettu voi olla totta. Teesi ei kuitenkaan johda suoraan ongelmalliseen subjektiiviseen idealismiin, jossa maailma luonnollisessa asenteessa käsitettynä olisi subjektin luomus. Fenomenologisen reduktion paljastama keskeinen tulos on juuri se, että intressittömän tarkastelijan näkökulmasta maailma ei ole mielestä riippumaton vaan rakenne, jonka konstituoimista edellyttää tietoisuuden itsensä virtaava oleminen.

Kirja huipentuu kuuluisaan viidenteen mietiskelyyn, joka keskittyy intersubjektiivisuuden, “vieraskokemuksen” ja elämismaailman ilmiöiden ongelmallisuuksiin. Kirjan muita lukuja huomattavasti pidemmässä viidennessä mietiskelyssä kysytään objektiivisen maailman ilmentymisen ehtoja. Husserlin mukaan objektiivinen maailma on intersubjektiivisen kokemuksen ideaali korrelaatti. Vain jaettu maailma voi näyttäytyä objektiivisena minulle ja meille, subjektien yhteisölle. Fenomenologisissa tutkimuksissa käy ilmi, että ego ei konstituoidu yksin omaksi eristetyksi saarekkeekseen, joka loisi maailman representaatioksi mieleensä. Sen sijaan koettu maailma konstituoituu egolle ajallisissa synteeseissä, joissa passiivisesti tiedostettu aistidata aktualisoituu reflektion kohteeksi. Ajallisissa synteeseissä ego on samaan aikaan esitietoinen tulevasta ja tietoinen menneestä, ja virtaava nykyhetki on menneen ja tulevan ansiota. Ajallisuuden ansiosta myös tilalliset kohteet konstituoituvat egolle, joka on kaiken tilallisen kokemuksen nollapiste. Egon edessä oleva tilallinen, transsendentti kappale konstituoituu egon immanenttiin tietoisuuteen aina vain tietyltä puolelta par definission. Mutta koska aikatietoisuus mahdollistaa jatkuvan ja potentiaalisen kokemuksen horisontin, kappaleen voidaan käsittää jatkuvan myös toiselta puolelta. Näin ollen vaikka aineellinen kappale varjostuu, “elämys ei varjostu”. Maailma siis konstituoituu egolle jatkuvana kokemuksen virtana, jolla ei olisi sisältöä ilman että ego olisi jo valmiiksi maailmassa ruumiillisena kokijana tietyssä paikassa, josta käsin se kokee ympärilleen konstituoituneen maailman. Maailmaa ei voi kuitenkaan kokea ilman toista. Husserlin mukaan “toinen minä on [...] itsessään ensimmäinen vieras (ensimmäinen ei-minä), ja se tekee mahdolliseksi uuden ja äärettömän vieraan alueen konstituoitumisen; objektiivisen luonnon ja objektiivisen maailman, johon kuuluvat kaikki

toiset ja myös minä itse.” (s. 120). Kaiken vieraan ja maailmallisen pätevyys oli aluksi sulkeistettava omuuden piiristä, jotta maailman konstituutio voitiin todentaa kokemusevidenssiin nojaten. Omuuden piiri määritellään siksi josta “kaikki vieras on häivytetty pois”. Kuitenkin “kaikki tietoisuus vieraasta, kaikki tavat, joilla se ilmentyy, kuuluvat omuuden piiriin” (s. 113).

Omuuden piirissä kaikki vieras on abstrahoitu pois, mutta ego silti havaitsee olevansa sekä ruumiillinen olento että yksi muista luonnon materiaalisista kappaleista. Toinen ego ymmärretään toiseksi, kun ego tunnistaa itseään ruumiillisesti ja käyttäytymiseltään muistuttavan hahmon ja kuvittelee itsensä sen paikalle. Ego siis tulkitsee toisen omaksi analogiakseen ja appresentoi eli tuo läsnäolevaksi itselleen toisen oman kuvittelukykynsä ansiosta. Tämän kuvittelukyvyn myötä egot saavuttavat “harmonian”, jossa monadit, eli ei sulkeistetut, konkreettiset egot konstituoivat toinen toisensa. Näin egot voivat käsittää maailman yhteisenä ja muodostaa samanlaisia käsityksiä maailman asioista. Perimmäiset konstitutiiviset mietiskelyt johtavat lopulta tutkimaan sitä, kuinka ihminen on osa sosiaalista ja kulttuurillista yhteisöä. Intersubjektiivinen konstituutio ei siis johda pelkän fyysisen maailman ilmentymiseen, vaan “[i]hmisyhteisön ja ihmisen, jolla jo yksinään on mieli yhteisön jäsenenä (mitä voidaan soveltaa myös eläinyhteisöihin), mieleen pikemminkin sisältyy keskinäinen-toisiaan-varten-oleminen, joka tuo mukanaan minun ja kaikkien toisten olemassaolon objektivoivan yhtenäistämisen: siis minä ja kuka tahansa ihmisenä ihmisten joukossa.” (s. 144.). Kartesiolaisten mietiskelyjen alaotsikko on ”Johdatus fenomenologiaan”. Toimiiko teos sellaisena? Valtavasta itsekriittisyydestään huolimatta Husserl itse piti mietiskelyjä menestyksenä ja suositteli sitä luettavaksi fenomenologiasta kiinnostuneille keltanokille. Husserlin korpuksen kontekstissa mietiskelyjä onkin syytä pitää yhtenä keskeisimmistä teoksista, sillä se kokoaa yhteen tiiviiseen mutta kattavaan pakettiin transsendentaalisen fenomenologian metodin ja ongelmakentän esittelyn. Tosiasiassa mietiskelyjä saattaa kuitenkin olla aloittelijalle miltei läpäisemätön teos ilman oheiskirjallisuutta. Husserl, kuten esimerkiksi Hegel sata vuotta aikaisemmin, koki aikansa filosofisen kielen olevan osittain kykenemätön uuden filosofian palvelukseen. Tämän seurauksena fenomenologiaa varten kehitetty uusi sanasto on haastava sekoitus Husserlin omia käsitteitä sekä matematiikasta ja brentanolaisesta psykologiasta lainattuja teknisiä termejä. Lehtisen jälkisanat sekä lopun lyhyt fenomenologian sanasto ovatkin erinomainen apu tässä suhteessa. Niiden lisäksi voimme suositella tukeutumista muuhun fenomenologiseen kirjallisuuteen, jota on Suomessa tuotettu viime vuosina ansiokkaasti: hyvinä ensiaskelina toimivat kokoelmat Fenomenologian ydinkysymyksiä (Gaudeamus 2019) ja Husserlin myöhäiskauteen keskittyvä Uudistuminen ja ihmisyys (Tutkijaliitto 2006).

Kuva: Santtu Kauppila