Sienet tietävät sen, mistä me vasta uneksimme

Sonja Blom

Elämän verkossa ei ole hierarkiaa. Tämän ovat oivaltaneet ainakin sienet ja Gilles Deleuze.

Kuva: Santtu Kauppila

Mitä oikeastaan ovat sienet? Oletko ikinä miettinyt asiaa? Home on sieni. Home, jota kasvaa pöydälle unohtuneen luumun päälle on samaa hometta, jota käytetään valkohomejuuston valmistukseen. Penisiliini, ensimmäinen eristetty ja lääketieteessä tietoisesti käytetty antibiootti, on homesienestä eristetty komponentti. Eräänlaisten homeiden itiöt voivat asettua keuhkoihisi ja vahingoittaa niitä pysyvästi. Toisaalta myös ihollamme elää lukemattomia harmittomia sienilajeja tälläkin hetkellä. Luonnossa kasvaa sieniä. Voi sitä valinnanvaikeutta, kun aletaan puhua näistä. Jotkin näistä ovat syötäviä, herkullisiakin, eräät tuhansien eurojen arvoisia. Kuitenkin syödessäsi väärän sienen, saattaa se hetkessä ylikuormittaa maksasi kuolettavasti. Jotkut sienet, kerrotaan, saattavat jopa tuoda sinut lähemmäs Jumalaa tai muuta salattua todellisuutta. Sienen itiöemä on pääosin kitiiniä. Kuten useat hyönteiset, ja esimerkiksi kyntemme. Sieni siis muistuttaa solurakenteeltaan huomattavasti enemmän hyönteistä tai ihmistä, kuin esimerkiksi kasvia. Kuitenkin 1960-luvulle saakka sieniä pidettiin pienenä outona kasviluokkana. Luonto mielissämme on kuitenkin edelleen terminologisesti flora ja fauna.

Nykyään erilaisia sienilajeja ajatellaan olevan kenties miljoonia. Hyviä sienipaikkoja ei paljasta kukaan. Metsässä sienet ilmestyvät usein samoihin paikkoihin. Tämä johtuu siitä, että sienen näkyvä osa, itiöemä, on erittäin pieni osa todellista sientä. Sieni levittää verkostonsa maan alle, näkymättömiin. Tätä verkostoa kutsutaan rihmastoksi. Rihmasto on ilman keskustaa tai ydintä leviävä verkosto. Juureton juuristo. Gilles Deleuze oli hyvin tietoinen rihmastoista. Varsinkin kun ottaa huomioon sen, että Deleuze ja Guattari kirjoittivat rihmastoista 1980-luvulla1, ja sienet tunnustettiin omaksi eliöluokakseen vasta 1960-luvulla, voi rihmastomaisen elämänmuodon ymmärtämistä ja käsitteellistämistä pitää edelläkävijän ajatteluna. Viimeistään internet on näyttänyt meille, että rihmastot eivät ole ainoastaan todellinen, vaan myös nykyajassa lisääntynyt ja lisääntyvä olemassaolon tapa. Onko mikään ajattelu ennen luotuja kategorioita ollut kuin puu? Me olemme kyllästyneitä puihin, sanoivat Deleuze ja Guattari.2 Puun malli on Deleuzen ja Guattarin ajattelussa binäärinen ja hierarkkinen. Esimerkiksi evoluutiopuu, jossa eri haarat kuvaavat erilaisia lajien kehityslinjoja, voi havainnollistaa puumaista ajattelua. Rihmasto ei taivu puun malliin: se on horisontaalinen ja joka suuntaan leviävä, kun taas puun kasvu etenee vertikaalisesti. Jossain vaiheessa harhauduimme ajattelemaan, että asiat voisi jäsennellä ja järjestää totuudenmukaisesti kategorioihin, jotka olisivat vakaassa ja muuttumattomassa järjestyksessä. Lisääntyvä ymmärryksemme maailmasta näyttää jatkuvasti sen, että mitä enemmän meillä on välineitä tutkia asioita, sitä vaikeampaa niitä on kategorisoida yksinkertaisesti. Mikään ei ole totuudenmukaisempaa kuin se, että asiat ovat sotkuisia, epäselviä sekä toistensa kanssa limittäytyviä. Rihmastoisia. Nekin asiat, joita nimitämme yksiköiksi, ovat jo sommitelmia ja kokoelmia jotka ovat alati muutoksessa. Keskenään ne muodostavat lisää sommitelmia ja kokoelmia, ja niiden sisällä muodostuu, elää ja hengittää tuhansia ja tuhansia sommitelmia ja kokoelmia. Emme eläisi ilman kasveja. Kasveja ei olisi ilman sieniä. Ilman sieniä, meillä ei olisi mitään muutakaan luontoa. Sienet elävät symbioosissa muiden lajien kanssa. Myös rihmastoisuuteen pyrkivä ajattelu tarvitsee aina muita. Rihmasto ei ikinä ole olemassa

1 Deleuze, G., & Guattari, F. (2013). A Thousand Plateaus. Bloomsbury Academic. 2 Ibid. tyhjiössä. Kuten ei kukaan meistäkään.

Moni voi väittää että Deleuzen ja Guattarin operaatio rihmastoida ajatteluamme epäonnistui. Rihmaston käsitteeseen tartuttiin monesta kulmasta, humaltuen sen mahdollisuuksista. Kuitenkaan vielä 2020-luvullakaan emme ole omaksuneet rihmastoista ajattelua yleisesti: kategorioiden ylivalta tavassamme käsitteellistää maailmaa tekohengittää kapitalismin kautta. Asiat ovat helpommin kapitalisoitavissa silloin kun ne ymmärretään yksikköinä ja yksilöinä. Sen takia kääntykäämme sienten puoleen. He jos jotkut tuntevat rihmastonsa. Luultavasti paremmin kuin kukaan teoreetikko. Ei ole tarvetta pelolle tai toivolle, sanoi Deleuze3, vaan ainoastaan tarve etsiä uusia aseita. Mikä voisikaan räjäyttää joustamattomat rakenteet paremmin kuin joka puolelle tunkeutuva ja levittäytyvä rihmasto, joka kykenee käyttämään ravinnokseen niitä asioita, esineitä ja rakenteita joita olemme pitäneet tuhoutumattomina?4

Sienet mahdollistavat yhteisöt. Ne kutovat elämän eri muodot yhteiseen, vuorovaikuttavaan verkostoon. Ilman sieniä, ne asiat joita kutsumme ekosysteemeiksi olisivat vain kokoelmia erinäisiä yksilöitä. Sienet luovat eri elämänmuotojen välille vuorovaikutusta, joka ei olisi mahdollista ilman niitä. Sienet tuhoavat sen, mitä ei enää tarvita, luoden siitä jotain uutta. Sienien osallistuminen toimintaan mahdollistaa sen, että esimerkiksi metsä on yksi organismi. Ilman sienten kykyä osallistua sekä kommunikaatioon että kuolleen materiaalin uudelleenorganisointiin metsää ei voisi olla: metsä on metsä, koska se muuttuu koko ajan, ja ilman jatkuvaa vuorovaikutusta sen eri osien välillä se ei voisi muuttua. Joka kerta kun sienestän, joka kerta kun unohdan hedelmän pöydälle homehtumaan, ajattelen Deleuzen kanssa. Deleuze puhui filosofiasta käsitteiden luomisena. Käsitteet sekä ovat todellisuutta, että muokkaavat sitä. Nähdessäni kantarelliryteikön kohoavan tuttuun paikkaan vuosittain, mietin metsänpeiton alla sykkivää rihmastoa. Kuten aivoissani, siellä virtaa sähköä. Joka hetki se ulottuu pidemmälle, solmien uusia symbioottisia yhteyksiä eri haaroihinsa, mahdollistaen elämän.

3 Deleuze, G. (1992). Postscript on the Societies of Control. October, 59, 3–7. http://www.jstor.org/stable/778828 4 Jotkin sienet kykenevät hajottamaan esimerkiksi muovia.