Jaana Lehtiö: Älä aivan vielä / Lukunäyte by Myllylahti Oy

MYLLYLAHTI

JAANA LEHTIÖ

ÄLÄ AIVAN VIELÄ Jännitysromaani Jaana Lehtiö on porvoolainen dekkarikirjailija, jonka teosten koukuttava juoni avautuu lukijalle vaiheittain. Kirjoissa kuljetaan niitä suomalaisen ja pohjoismaalaisen jännityskirjallisuuden polkuja,149 joissa väkivalta ei korostu, mutta juoni sekä käsitellyt teemat jäävät kutkuttamaan lukijan mieltä.

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Kynäpirkoille – siivititte kirjoittamistani Taina Joutsen, Magi Koskinen, Seija Kärkkäinen, Kirsi Laihia, Lahja Sarkio, Pauliina Susi ja Kristiina Vuori

1 Kohde tiesi miksi kuoli. He tiesivät aina. Sen näki sekunnin sadasosassa tapahtuvassa kehonkielen muutoksessa, vaikka sanaakaan ei vaihdettu. Tarvittiin vain yksi laukaus. Toinen oli varmistelua. Kahvimuki putosi hervonneesta kädestä. Räsähti kivilattiaan, hajosi. Palaset sinkoilivat. Pikkulusikka kilahteli terävästi pompahdellessaan muutaman kerran marmorisella lattialaatalla. Suuri mukinsirpale pyöri ympyrää kuin hyrrä. Kuten hänen elämänsä jo vuosien ajan. Sitä hyrrää oli joku muu pitänyt liikkeessä. Pius laski asekätensä. Huoneisto oli suuri, kiirehtisikö joku keittiöön äänten säikäyttämänä? Pankinjohtaja kyhjötti aamiaispöytänsä ääressä ja olisi näyttänyt nukahtaneelta, elleivät silmät olisi jääneet auki. Pää oli hieman vinossa kuin väsyneellä, jota sanomalehden sisältö ei enää kiinnostanut. Vainajan kasvojen ilme kertoi hämmästyksestä. Otsaan ilmestyneestä reiästä valui verinoro, joka ei muistuttanut kyyneltä. Paidan punertuva tahra avautui kuin vaatimaton palsamin kukka. Pius istahti vastapäätä vainajaa. Hän asetti leveälierisen hattunsa pöydälle. Väsymys oli viime aikoina vienyt voimat. Tiedot olivat pitäneet paikkansa. Pankin lainaosaston johtaja oli jäänyt Milanoon. Perheensä mies oli lä7

hettänyt lomailemaan Lago Maggioren järviseudulle vuorokautta aiemmin. Kotiapulaiselle oli annettu vapaata, ja hän oli häipynyt sisarensa luo pidennetylle viikonlopulle. Ikkunasta näkyi vaahteran lehviä. Taipuisat oksat seurasivat aaltoilevan tuulen kulkua. Keittiön verhot olisivat liikkuneet samassa rytmissä, mutta ikkunat olivat kiinni. Kuulo tavoitti ilmastointilaitteen matalan hurinan. Viileys pitäisi vainajasta huolta parin vuorokauden verran ennen kuin naapurit huolestuisivat hajusta. Niin pankinjohtajan tarina päättyi, keittiöön astui mies ase kourassa. Esittäytymättä ja selittämättä paikalla oloaan hän ampui. Pius oli nähnyt monta kertaa, miten ihminen reagoi, kun tiesi kuolevansa hetken kuluttua. Tietoisuus väistämättömästä näkyi äkillisessä kehonkielen muutoksessa, vaikka sanaakaan ei vaihdettu. Aivot lähettivät lihaksistolle viestin ennen kuin sen sisältö tavoitti tajunnan. Vaikka keho kavalsi kantajansa, niin suu väitti useimmiten muuta. Se sanoi, ettei sen omistaja ollut tehnyt mitään, miksi pitäisi kuolla ennenaikaisesti, tai vakuutti, että paikalle tullut oli kokonaan erehtynyt henkilöstä. Rahaakin tarjottiin, yleensä tuplamäärä mitä hän sai keikasta. Selittäjät eivät tajunneet, ettei häntä kiinnostanut. Hän ei tarvinnut lisää rahaa. Hän ei ollut se, joka kuunteli valituksia. Hänet oli palkattu hoitamaan vain viimeinen toimenpide. Lempinimi kertoi, ettei hän erehtynyt. Pius kurtisti otsaansa kevyesti. Tehtävään oli kulunut enemmän aikaa kuin hän oli alun perin kaavaillut. Lentoa oli ollut pakko siirtää. Ärtymys nousi kuin Vesuvius-tulivuoren paine. Hän oli jo ehtinyt nauttia ajatuksesta, että olisi pian kaukana, poissa. Kaikki olisi 8

pyyhitty, nollattu. Da mihi castitatem et continentiam, anna minulle puhdas ja siveä sydän. Sellaista hän ei voisi pyytää tekojensa jälkeen. Hän pyysikin aikaa, vähän aikaa. Toivoi, ettei se ollut kohtuuton pyyntö. Hänen valkosormisuutensa oli alkanut kiinnittää liikaa huomiota. Angelo ja Carlo olivat vääntäneet vitsejä. Pius oli valmistellut jo häipymistään, ja olisi herättänyt epäilyksiä, jos hän ei olisi ottanut tapausta hoitaakseen. Hän katsoi vastapäätä istuvaa vainajaa. Kohtaamisen lopputulos oli hänen laadukasta osaamistaan. Hän oli ottanut tehtävän vastaan samalla tavoin kuin aiemmat. Niistä jokainen oli polttanut merkin hänen sisimpäänsä. Oli paras hoitaa homma totutun sapluunan mukaan, niin ei herättänyt epäilyksiä. Nyt keittiössä istuessaan hän saattoi myöntää, että keikka oli vienyt tavallista enemmän aikaa. Ei kannattaisi kuitenkaan mainostaa laajemmalti, ettei hän ollut enää entisessä iskussa. Kohteen lomakiinteistö sijaitsi Pohjois-Italian Aronassa, vääntyneen ciabattan mallisen Lago Maggioren rantamilla. Rinteeseen uhkarohkeasti rakennettu pröystäilevä villa kenotti roomalaiskatolisen kirkon kardinaalina toimineen Carlo Borromeon jättiläismäisen pronssipatsaan suojeluksessa. Aluksi Pius oli tarkkaillut kohdetta loma-asunnon tuntumassa, mutta pankkiirin seurassa oli ollut jatkuvasti väkeä. Pius oli vihdoin kolme päivää tilaisuutta odottaneena päättänyt kavuta muiden turistien tavoin seudun kuuluisimpaan muistomerkkiin. Hän käveli hellehattu päässään rinnettä pyhiinvaeltajien tapaan. Maksoi ylös päästyään pääsylipun. Kipusi nurisematta patsaan sisä9

puolen kapeat kierreportaat, nousi viimeiset askelmat patsaan kaularangan sijaan aseteltuja pystysuoria tikkaita pitkin päästäkseen lopulta onttoon metallipäähän ihailemaan järviseudun maisemia. Metallipatsaan sisätiloissa kuumuus oli sietämätöntä. Pius huomasi, ettei kukaan pään sisään kerrallaan päästetystä seitsemän hengen seurueesta keskittynyt vaelluksensa päätteeksi rukoukseen, vaan ryysti juomapullostaan vettä tai vaihtoehtoisesti yritti haukkoa happea seiniin avattujen pienten tuuletusluukkujen ääressä. Tukahduttavat, uuninkaltaiset olosuhteet toivat mieleen inkvisition käyttämän kidutuksen. Pujopartainen, lattian korokkeella istuva mies pyyhki liinalla niskaansa ja kirosi tuskin kuuluvasti. Metallipäästä oli lähdetty alas yhtenä ryhmänä. Portaita yhtä matkaa kiirehtinyt, myöhemmin kirjanpitäjäksi rinteen kahvilassa esittäytynyt pujopartainen mies, oli kysynyt häneltä, oliko kaikki hyvin, kun hän oli joutunut hetkeksi pysähtymään ja hengittämään. Hetken hän uumoili, olivatko toiset laittaneet miehen häntä vahtimaan. Rintalastan takana raapi terävä särmä. Tulehdus oli ehkä uusiutumassa. Kirjanpitäjän ilmeestä ei löytynyt petollisuutta. Kysymys oli sisältänyt vilpittömän välähdyksen tavallisten ihmisten maailmasta. Sellaisia aidosti ystävällisiä ihmisiä tapasi aina silloin tällöin. He olivat kuin arpajaisvoittoja. Pius uskoi, ettei ollut tappanut koskaan senkaltaista henkilöä. He eivät liikkuneet maailmassa, jossa asiat piti ratkaista äkillisen lopullisesti. Pius oli hymyillyt miehelle ja vastannut, ettei tarvinnut apua. Pieni hengähdys kuumuuden keskellä riit10

täisi. Samalla ohuella hymyllä hän oli rauhoittanut kohteitaan ennen liipaisimen painallusta. He uskoivat hymyyn, vaikka järkeä käyttäen tiesivät, etteivät selviäisi. Miten ihminen tarttuikaan toivoon silloin, kun oli toivotonta. Tarrasi kiinni kuin lapsi iloisimman väriseen helistimeen. Kirjanpitäjä vastasi kumartamalla lyhyesti, sipaisi leukapartaansa ja jatkoi sitten askeltamista pajattaen samalla Neitsyt Marialle osoitettua rukousta: Ave Maria gratiae plena… Pius ravisti päätään. Ajatukset olivat karanneet hetkeksi. Viileän ilman ansiosta hän tajusi istuvansa edelleen pankinjohtajan milanolaisessa, uutuuttaan kiiltelevässä keittiössä. Päätä särki. Häntä kuvotti. Tuntemus oli tuttu viime viikoilta. Se tuli ohimenevänä häivähdyksenä poistuakseen saman tien, mutta jonakin päivänä se jäisi pysyväksi kumppaniksi. Kunhan ei aivan vielä. Hän ei mielestään pyytänyt paljon. Vähän lisää aikaa. Yhden ihmisen tapaamiseen. Yökötys oli yllättänyt hänet ensimmäisen kerran Aronassa, patsaan sisässä. Kuumuuden ja turhautumisen syytä, hän uumoili. Samalla muistutus siitä, ettei hän voinut sanella lisäajalleen ehtoja. Ehkei olisi pitänyt ottaa tätä tehtävää vastaan? Rauhallinen hengittäminen helpotti. Pius sysäsi muistonsa ja kuvotuksensa syrjään ja keskittyi keittiön vainajaan. Hän teki tottumuksen voimasta ristinmerkin. Sormet toimivat taas normaalisti. Hetki sitten kuollut oli tavannut rakastajattarensa ja palannut sitten yöllä yksin kotiin. Säntillisenä hän söi aamiaisensa aina puoli kahdeksalta. Hyvä, että pankkiiri oli pitänyt tavoistaan kiinni viimeiseen asti. 11

2 Porvoon poliisitalon ilmanvaihto kaipasi jälleen kerran säätämistä. Palaverihuoneen happi vaikutti jo kertaalleen hengitetyltä. Kierrättikö konehuone samaa seosta läpi harmaan rakennuksen? Toukokuussa olisi hyvä avata ikkunat ammolleen, siis jos ne saisi auki. Rikoskomisario Juha Muhonen silitteli vatsanseutua. Hän oli kuvaillut itseään vahvaksi ja komean vantteraksi kun Ellen – reilun viiden vuoden yhdessäolon jälkeen edelleen avovaimo – oli edellisenä iltana kysäissyt, miten luonnehtisi miestään ystävättärilleen, joiden kanssa oli lähdössä viikonlopun jälkeen lomamatkalle. Puoliso oli hössöttänyt koko kevään naisporukan yhteisestä 213-vuotisjuhlamatkasta: yksi neljästä ystävättärestä täytti 56, toinen 54, Ellen olisi pian 51, ja neljäs ehti jo maaliskuussa täyttää 52. Ellen oli keskittänyt kaikki alkuvuoden lomansa ja kertyneet vapaansa tähän vuoden 2013 megalomaan. Varhain tiistaina kone lähtisi kohti Ateenaa, siellä he kiertelisivät neljä päivää ja loppuajan kahden viikon matkallaan he viettäisivät eri paikoissa Kreikan rannikolla ja saarilla. Reissu oli sovittu jo kolmisen vuotta aiemmin. Yhtä hyvin he kaksi olisivat voineet viettää vaikkapa yhteistä 104-vuotisjuhlaa, mutta eipä ollut tullut edes mieleen. Kieltämättä Juha Muhonen olisi halunnut olla 12

matkalla mukana, vai halusiko? Ehkä neljän naisen seura olisi ollut liikaa, mutta Ellenin kanssa hän olisi ollut valmis lähtemään vaikka kuuhun. Sielläkin oli meriä. Rauhallisuuden meri kuulosti kuivanakin kutsuvalta. Siellä olisi voinut juhlistaa viivästyneenä viiden vuoden yhteiseloa. Joka tapauksessa taivalta tultaisiin kilistelemään kuohuvan kanssa kesän mittaan Sondbyn mökillä Porvoon rannikolla. Pariskunta oli sopinut viettävänsä kesän viikonlopuista useimmat Ellenin suvun mökillä, nyt kun mökki oli siirtynyt lähes kokonaan heidän käyttöönsä. Juha Muhonen oli ihmetellyt sattuman osuutta heidän kohtaamisessaan. Jos hän olisi karppaaja, ei hän olisi törmännyt uudelleen nuoruudenrakkauteensa. Mies tarvitsi tietyn määrän hiilihydraatteja, siitä ei päästy mihinkään, vaikka kuinka asiaa kiertelisi. Hän keinui tuolillaan. Yhtenä kiireisenä työpäivänä hän oli päättänyt hakea pullaa leipomon myymälästä. Siellä päivyt oli kirkastunut nuoruudenrakkauden muodossa. Ellenin näkeminen samassa jonossa oli ollut kuin virvoittava kesäsade paahteen keskellä. He alkoivat tapailla, ja pian suhde vakiintui. Ehkäpä olisi aika tehdä seuraava siirto. Kolmen päivän päästä Ellen lentäisi etelään. Muhonen rypisti otsaansa, oli yllättävän vaikea päästää irti. Rikoskomisarion työssään Muhonen oli nähnyt miehiä, jotka olivat niin mustasukkaisia, että lukitsivat naisensa sisätilaan tai mieluummin ampuivat kuin antoivat eron. Hän ei halunnut rajoittaa puolisonsa vapautta. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille, että tuntui kuin hänet olisi jätetty kuin nalli kalliolle, yksin kotiin, hylättynä ja pullattomana. Oli jopa hieman huijattu olo. 13

Jotkut viettivät tipatonta tammikuuta, paastosivat ennen pääsiäistä tai karsivat hiilihydraatteja ympäri vuoden. Pullaton toukokuu, miten hän oli mennyt sellaiseenkin suostumaan? Hän painoi vatsaansa. Pari kiloa oli karissut joulun jälkeen, joten mitään akuuttia tarvetta ylenpalttiseen panttaamiseen ei ollut. Hän katsahti vaivihkaa työkännykän kalenteria, perjantai, viides päivä. Kuuria oli 26 päivää jäljellä. Ja sitten vielä tuo, Muhonen ajatteli ja suusta pääsi tahaton puhahdus. – Ymmärrän kyllä turhautumisesi, Juha, Sirkku Lindman sanoi. – On kuitenkin muistettava, että vuodesta toiseen hautausmaalla tapahtuvat rikokset eivät ole mikään pikkujuttu. – Onhan se tunteita kuohuttava alue, Muhonen totesi ja työnsi peukalot vyön alle. – Lehtien palstoilla ja somessa puhutaan, vanhempi konstaapeli Ville Näätämö kommentoi. – Porvoolaiset-ryhmän Facebook-sivustolla on sen verran järkevät säännöt, ettei siellä hyväksytä kestojankutuksia. Joidenkin kaupunkien palstat ovat täynnä ininää. Negatiivisuuden viemäreitä. Haju leviää kauas, vanhempi konstaapeli Riku Kutvonen sanoi. – Uutispulan aikana kaivetaan vakioaiheet esille: keväällä koirankakat ja jokaiseen vuodenaikaan sopii uutisointi, että poliisin toimet ovat tehottomia, Lindman jatkoi ja alkoi luetella hautausmaan viime aikojen tapahtumia. Puolen vuoden sisällä oli kaadettu hautakiviä, kukkia ja lyhtyjä. Koristeita oli varastettu tai kiikutettu toisille haudoille. Lisäksi oli kirjattu järjestyshäiriöitä, juopottelua, melua ja roskaamista. Ne olivat lisääntyneet 14

sitä myöten, kun kaupunki kasvoi tiiviimmäksi hautausmaan ympärillä. Toista oli ollut silloin, kun hautajaissaatot vaelsivat ainokaisen sillan yli tuomiokirkonmäeltä Näsinmäen kalmistoon. Hautausmaalle ei turhanpäiten menty kävelemään, vaan vainajille annettiin leporauha ja surijoiden käyskentelyä kunnioitettiin. Nyt oli toisin. Vanhuksia pelästyteltiin ja hiekkapaikoitusalueella cruisailtiin, syvät renkaiden urat oli jätetty sankarihautojen tuntumaan. Lisäksi koiria pidettiin vapaina, eikä niiden ulosteita poistettu. Rikoskomisario Juha Muhosen korvat sulkeutuivat ja hän lipui takaisin mietteisiinsä. Esimieheksi oli Eric Sääksmäen vuorotteluvapaan ajaksi saapunut hallintotieteitä lukenut ja sitä tietä päällikkökastiin noussut Sirkku Lindman. Nainen oli Muhosen vanha koulukaveri. Hän muisti Sirkun poikaporukan laitamilla viihtyvänä mimminä, joka otti hanakasti kunnian muiden tekemisistä. Muhonen rapsutteli korvantaustaansa. Hänellä ja Sirkulla ei ollut ollut mitään peliä keskenään, mutta Sirkku taisi seurustella vakavammin ensihoitajaksi sittemmin opiskelleen kovis-Jarnon kanssa. Liikkuivatkohan he edelleen kimpassa? Sirkulla oli käytössään yhä oma sukunimensä. Tosin tuskinpa hän halusi Jarnon sukunimen, Karjula, käyttöönsä. Ja tokkopa palaveri olisi oikea paikka asian tiedusteluun. Omia etujaan simpsakalta ladylta näyttävä koulukaveri oli aina osannut ajaa. Ja ilmeisesti harjoittelusta poikaporukassa oli ollut apua. Eteenpäin jyräävä nainen oli tehnyt uraa poliisissa, saanut nimityksen vs. päälliköksi ja havitteli ilmeisesti pysyvää ylennystä päällystöön. Sanottiin, että naisen piti olla kaksi kertaa pätevämpi kuin 15

mies edetäkseen urakehitystä hidastavan lasikaton läpi. Lyhyeksi leikattu ja punaiseksi kerrosvärjätty tukka teki Sirkusta tikan oloisen tehopakkauksen. Ilman syklaaminpunaisia – Muhonen oli tarkistanut värin nimen Elleniltä – huulia ja suupielen juonteita hän olisi voinut olla sympaattisen, kaupunkiluontoon sopeutuneen livertäjän oloinen. Nyt luontovertauksen saattoi unohtaa, Lindman oli koulittu pääkaupunkiseudun tehtävissä, joissa eteneminen tehtiin kyynärpäillä eikä taakse katsottu. – En halua vähätellä ongelmia, mutta eikös meillä olisi tärkeämpiä tehtäviä kuin kadonneet kukkapuskat? Muhonen kysyi. Sirkku oli ottanut pestin tehdäkseen nopeasti tulosta ja patisti nyt tutkijaryhmiä toisarvoisten rikosten pariin. Koko kenttä jouduttaisiin rämpimään niillä voimavaroilla, joita oli käytettävissä, ja osa tutkinnasta tehtäisiin väkisin hutaisemalla, jotta käsky saataisiin täytettyä. Paperilla toiminta näyttäisi laaja-alaiselta ja tehokkaalta. Komisario näki ympärillään samanmielisiä ilmeitä, kun hänen johtamansa vajaamiehityksinen ryhmä ilmaisi mielipiteensä: vanhemmat konstaapelit, Riku Kutvonen ja Ville Näätämö, nyökyttelivät vakavina. – Mikäs sen ekstaasiringin tilanne Porvoon osalta mahtaa olla? Muhonen kysyi vaihtaen puheenaihetta. Hän janosi päästä kiinni raskaamman sarjan ongelmaan, samalla hän saisi Ellenin mentävän aukon vapaaajassaan täytettyä. – Huumejuttu ei kuulu meille, keskusrikospoliisi hoitaa sitä ja me tietysti tuemme, jos pyydetään, Lindman sanoi ja katsoi arvioivasti Muhosta. 16

Komisario pullisti vatsanseutua. Typerää uhmanpoikasta, korvien välin hälytyskello kalkatti. Pitäisi lopettaa. Hän näki sijaistavan esimiehensä vasemman kulmakarvan kohoavan parin millin verran ja suun juonteiden kiristyvän. – No eihän ne pyydä, Kutvonen tuhahti. Huoneessa kaikui samanmielistä mutinaa, mutta vain kolmesta suusta. Muhonen oli antanut lomaa kahdelle ryhmänsä jäsenelle, ja tilalle ei oltu saatu ketään. Pöydän ympärillä ei istunut kuin kolme rikospuolen tutkijaa ja pari järjestyspuolen miestä, jotka Lindman oli kutsunut mukaan palaveriin. Toiset ryhmät tutkivat heille jaettuja tehtäviä. Muhonen räpläsi puhelintaan odottaen viestiä Elleniltä. Hän huomasi Lindmanin vilkaisevan suuntaansa, mutta tämä ei sanonut mitään. – Muistutan työnjaosta; keskusrikospoliisi hoitaa vakavien rikosten tutkintaa ja me avustamme. Meille kuuluvat kaikki lainrikkomukset polkupyörävarkaudesta murhaan, Lindman jatkoi. – Mikään ilmoitus ei ole liian vähäpätöinen. Tutkimme, onko kyseessä rikos ja toimenpiteet hoidetaan sen mukaan. Pyysin mukaan autopartion miehet. Univormupukuiset sänkipäät tervehtivät nyökäten saman talon rikospuolen tuttuja, yhteisellä missiolla oltiin.