Lukunäyte / Eero Eerola: Pyykorva ja muita eräkertomuksia by Myllylahti Oy

e lukunĂ¤y t

Eero Eerola

Pyykorva ja muita erĂ¤kertomuksia

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

1. Tanssi Viime viikon torstaina piti olla taas yksi tavallinen freelancerin työpäivä. Olin varannut kirjallisia töitä koko päiväksi ja jotain piti saada myös aikaan. Ja saisinhan minä. Olen nimittäin oppinut oikeat temput. Ihan ensimmäinen konsti on se, että työ pitää aloittaa aamulla. Siitä ei saa luistaa yhtään. Duuniin vaan reippaasti, vaikka mielessä vilisisi kaikenlaista muuta. Mieli kyllä seuraa mukana ja kiinnostuu pian työstä. Sitten pitää muistaa vielä toinen pistämätön konsti: Töitä ei saa lopettaa kesken kaiken. Ei passaa lähteä kalalle, vaikka se tuntuisi huippujutulta. Eikä saa lähteä pyssykauppaan ostamaan muutamaa panosrasiaa, vaikka paukkuja on aina liian vähän, ja varsinkin hiukan hankalamman probleeman edessä saattaa tuntua, että justiinsa nyt on hyvä hetki hakea muutama paukkurasia. Jospa probleema sen reissun aikana ratkeaisi? Ja voi se ratketakin, se riippuu erilaisista jutuista, mutta tavallisesti se jää kyllä ratkeamatta. Paukkureissu kun on ihan oma hommansa ja se vaatii oman keskittymisensä. Joten tarkkana vain näiden juttujen kanssa, ja vapaan miehen työ tuottaa kyllä jälkeä. Vapautta ei vain passaa käyttää tyhjänpäiväiseen rönsyilyyn, vaan sitä pitää käyttää viisaasti. On keskityttävä johonkin hommaan, joka on tehtävä valmiiksi. Yksi juttu pitää kuitenkin mainita. Käyn mielelläni aamulla ulkona ennen kuin alan rapistella papereitani. Olen tottunut siihen ja monesti herään vasta ulkona kunnolla, vas-

ta siellä ajatus rupeaa rientämään sillä tahdilla kuin sen pitää rientää. Kesällä homma käy sujuvasti, koska käyn aamuisin muikkuverkoilla. Se on erinomainen tapa aloittaa päivä. Ihan oikeasti, parempaa ei olekaan. Mieli kirkastuu ja samalla tulee haettua päivän ruoka! Mutta nyt oli syyskuun alku, eikä minulla ollut enää muikkuverkkoja pyynnissä, joten piti keksiä jotain muuta. Mietin asiaa keskiviikkoiltana ja päätin, että kiipeän aamulla eräälle mäelle, missä olen ruokkinut sepelkyyhkyjä. Aloitin homman jo huhtikuussa ja linnut viihtyivät mäellä hyvin, mutta viikko sitten vein sinne viimeiset herneet ja lopetin puuhan tältä vuodelta. Sepelisiipiä vaivaa jatkuva nälkä, joten nyt ruokintapaikka on tietenkin putsattu. Ajattelin, että aamulla olisi passelia käydä katselemassa sitä. Olisi hyvä, jos paikka olisi siisti; ei turhia herneenkuoria taikka suolakasoja, puhumattakaan että kannonkoloista pilkottaisi irvokkaasti revenneitä muovipusseja, hylsyjä, kuivuneen veren värjäämiä höyhennippuja tai muita hirveyksiä. Niitä ei missään tapauksessa saa jättää maastoon, koska ihmiset ovat uteliaita ja tekevät omia päätelmiään. Hylsyistä ja höyhenkasoista ei ollut pelkoa, koska tänä vuonna en metsästänyt mäellä kertaakaan. Minulle jäi vain hernerepun kantamisen ilo. Mutta mäellä voi silti olla jotain ylimääräistä, ja se on tutkittava. Mäelle on sopiva kilometrin kävely, joten luvassa on parin kilometrin reippailu viileässä aamuilmassa. Paitsi jos kurkistan eräälle suolammelle, joka on kyyhkymäen lähellä ja silloin tulee pieni lisälenkki. Ehkäpä kilometri lisää. Lammessa oli kesällä sorsanpoikue, mutta se hävisi, kun linnut saivat siivet. Sorsat eivät ole kuitenkaan unohtaneet kotilampeaan ja joskus ne lentävät sinne yöksi. Olen tänä syksynä yhden ampunutkin. Ottaisinkos sitten pyssyn? Haulikon tietysti. Jos kerran 6

kurkistan lammelle, kun nyt sinne päin menen. Olisihan vähän muutakin ohjelmaa, eikä homma olisi pelkkää herneenkuorien potkimista. Eikä pyssy paljon paina, vaikka toisaalta minun amerikkalainen puolarini onkin ehdottomasti raskainta, mitä markkinoilta löytyy. Pidän raskaista haulikoista. Mutta pyssy on työviikolla aina riski. Nämä kaksi kun eivät oikein sovi yhteen. Jos nimittäin menen metsään ilman pyssyä ja päätän tulla sieltä jollakin kellonlyömällä pois, niin melko varmasti myös tulen. Ei mitään ongelmaa, jollen eksy. Katselen vain kelloa ja arvioin, milloin on lähdettävä. Yksinkertaista. Entäs pyssyn kanssa? Alkaa tapahtua kaikenlaista ja aikaa saattaa tuhraantua. Joskus sitä menee tolkuttomasti ja jokainen määräaika ylittyy oikein huolella. Eikä se ole hyvä juttu, jos edessä on työpäivä ja mielessä raksuttaa luterilainen työmoraali. Minä yritän aloittaa työt viimeistään yhdeksältä ja mieluummin lähempänä kahdeksaa, koska silloin ehdin tehdä jotain. Iltapäivä nimittäin jyrää kohti kuin jarruton tukkirekka ja sen mukana tulee väsymys, joka väistämättä lopettaa työnteon. Väsymystä ei voi lahjoa, ei millään. Siis viimeistään yhdeksältä, mutta mieluummin lähempänä kahdeksaa, vaikka kävisinkin aamulla ulkona. Tällaisia tuumailin keskiviikkona illalla, kun menin nukkumaan. Ajattelin, että päätän asian aamulla. Katselen vähän säätä. Täytyy vilkaista kelloakin, koska homma riippuu siitäkin, kuinka aikaisin herään. Jos sää on hyvä ja herään ajoissa, niin saatanpa ottaa pyssyn. Heräsin torstaiaamuna jo ennen kuutta ja kurkistin ensimmäiseksi ulos. Oli pilvipouta ja tyyntä, eli hieno alkusyksyn aamu vaikka mihin puuhaan. Ei liian kuumaa, eikä liian märkää. Olin myös herännyt aikaisin, joten päätin saman tien, että otan pyssyn ja kurkistan syynireissullani lammelle. Söin nopean aamupalan ja ajoin autolla muutaman kilo7

metrin pohjoiseen ja kävelin sitten kyyhkymäelleni. Herne ja vilja olivat hävinneet, niin kuin olin arvellutkin. Ne oli nuoltu niin tarkkaan, etten nähnyt maassa yhden yhtä ohranjyvää. Yleissilmäys kertoi, että paikka oli aika siisti, vaikka se näyttikin kummallisen myllätyltä. Mutta toisaalta, kukaan ei aavistaisi, miksi kannonjuuria on tutkittu noin tarkasti. Hyvä näin. Yksi ongelma sattui kuitenkin silmiini. Parille kannolle oli jäänyt pikkuinen merisuolapyramidi. Sade oli kastellut suolan, joka oli kuivuessaan kovettunut, eikä kyyhkyn pehmeä nokka enää pystynyt siihen. Voi mennä viikkoja ennen kuin suola liukenee kokonaan sateeseen, joten pyramidit oli tuhottava. Potkin ne hajalle varvukkoon, mutta en saanut hävitettyä niiden jättämiä suolajälkiä. Kannoille jäi sementtimäisen vaalea väri, eikä se näyttänyt hyvältä. Joku Sherlock voisi jäädä hämmästelemään kannonpäitä ja puuhani alkaisivat paljastua. Hain siis sivummalta pari sammallevyä ja muotoilin niistä komeat, pyöreät myssyt, joilla peitin nuo problemaattiset kannonnokat. Jälki oli hienoa ja luonnollisen näköistä. Nyt ruokintapaikka oli niin luonnontilassa kuin se voi kesän myllerryksen jäljiltä olla. Okei. Sitten lammelle. Lammelle oli kyyhkymäeltäni vain muutaman sadan metrin matka ja tulin pian lammen pohjoiskulmaan. Lähestyin lampea varovasti ja jätin itseni ja vesirajan väliin kuusentarreja ja pajupehkoja ja koetin kurkkia niiden raoista lammen eteläpäähän, missä linnut tavallisesti viettivät aikaansa. Yleensä minulla oli maastotakin helmataskussa kevyet kiikarit, mutta olin hukannut ne muutama päivä sitten – ei aavistustakaan minne – ja nyt oli pärjättävä ilman optiikkaa. Lammen eteläpäähän oli monta sataa metriä, enkä erottaisi rantapenkan varjoista lintujen äärikuvia, mutta liikkeen kyllä huomaisin. Liikkuva tai kokoaan muuttava tumma piste oli se asia, jota kannatti etsiä. 8

Kurkistelin ja tarkkailin, mutta en nähnyt vihjeitä linnuista. Nousin samalla yhä ylemmäs näreentarrien takaa, ja näkyviini avautui aina vain isompi sektori lammenpintaa. Ja sitten – voi helkkari – tuossahan ne ovat! Sorsat olivat lentäneet kotilammelleen, mutta eivät sen eteläpäähän, vaan nyt ne olivat lähellä lammen pohjoispäätä. Linnut uivat minua kohti, eikä matkaa ollut edes sataa metriä. Sorsia oli ainakin viisi. Ne soljuivat väljässä jonossa rantapenkan vieressä ja välillä joku linnuista nappasi veden pinnalta hyönteisen. Lammen päälle sojottavat pajunoksat antoivat niille näkösuojaa. Vajosin nopeasti takaisin näreiden taakse. Yksi linnuista taisi huomata liikkeen, koska se jäykistyi ja irtosi jonosta, mutta niin jäykistyin minäkin. Pian hermostunut sorsa palasi takaisin jonoon. Se taisi luulla, että näreiden takana pyrähti närhi tai rastas tai joku muu harmiton otus, ei muuta. Ei mitään vaarallista. Onneksi näin. Erämaasorsat eivät nimittäin ole mitään pullaränkkiä. Näiden kavereiden pakoetäisyys oli tavallisesti vähintään sataviisikymmentä metriä, eikä pako ole varovaista väistämistä, vaan linnut menevät kerralla ja kauas. Ensimmäiseksi oli ladattava pyssy. Oli tyyntä ja hiljaista ja homma hirvitti. Painuin kontilleni suohon ja työnsin pyssyn kahden sammalmättään väliin ja koetin ladata sen siellä. Vedin lukon hyvin varovasti auki ja jarruttelin sitä hellästi, kun laskin sen taas kiinni, mutta raksahteleehan se puoliautomaatti ladatessa. Siihen ei auta hellyys taikka muu noitakonsti. Ja jokaisen patruunan painaminen makasiiniin naksahti myös. En uskaltanut katsoa, olivatko sorsat kuulleet raksahtelun. Mutta ainakaan en kuullut siivenlotinaa, joten linnut olivat vielä lammessa. Okei, panokset olivat paikoillaan ja olin melkein valmis. Otin vielä maastotakin helmataskusta camovärjätyn kasvosuojan ja vedin sen naamalleni. Rantaviiva kulki etuoikealle ja linnut olivat rantapiissä noin 80 metrin päässä. Turpeisella rantapenkereellä kasvoi 9

viiden-kuuden metrin välein pajupensaita, joten minun ja lintujen väliin riitti monta pehkoa. Piti vain hiipiä pajujen suojassa lähemmäs. Tästä kulmasta näkyi vain yhtenäinen pajupöheikkö, mutta liikkuessani puskien väliin avautui rakoja, joista voisi ampua. Luultavasti pääsisin ampumaan aika läheltä. Sitä paitsi oli tyyntä, joten näkisin lammen pinnalla pienetkin väreilyt, jotka paljastaisivat lintujen olinpaikan ennen kuin näen itse linnut. Hyvältä näytti, joten hiipimään! Muutaman metrin jälkeen tajusin, että tyyni keli toi probleemoja. Liikuin suopehkojen lomassa, välillä kyyryssä ja välillä kontillani, ja yritin olla oikein varovainen, mutta suo ei antanut armoa: se rahisi ja turahteli. Sammal oli päältä kuivaa ja alta vetistä, joten päältä se rahisi ja syvemmältä se lotisi. Äänet repivät korviani, mutta minkäs teet? En millään voinut jäädä kököttämään paikalleni. Lintujen liikkeistähän ei ollut takeita, ne saattaisivat uida lammen eteläpäähän ja silloin minä istuskelisin typerästi suossa väärässä päässä lampea. Ei näin. Tilanne piti saada ratkeamaan, koska piti ehtiä vielä töihinkin. Martti Lutherin mahtava haamu nimittäin heilutteli uhkaavasti ryhmysauvaansa. Sauva koputteli olkapäätäni ja Martin syvä ääni kysyi: ”Mitäs sinä poika oikein olet tekemässä?” Ääni jatkoi sitten vaativasti: ”Pidähän kuule huoli myös oikeista töistäsi.” Tämänkään takia pyssy ja työpäivä eivät sovi yhteen. Oli pakko tyytyä puolivillaisiin ratkaisuihin. Jatkoin siis hiipimistä ja yritin olla välittämättä rutinoista ja turahteluista. Lintujen pakoääniä ei kuulunut, joten ajattelin, etteivät linnut sittenkään kuulleet minua. Pääsisin ihan niiden silmille. Enpäs kuitenkaan päässyt. Eräs kurkistus pajupensaiden raosta kertoi, että rantapenkan vieressä näkyi pieniä aaltoja. Matkaa aaltoihin oli vain kaksikymmentäviisi metriä, ja jäin tuijottamaan tuota kohtaa. Se oli ison pajupuskan alla, juuri siellä missä sorsat mielellään uivat. Olin varma, että siihen ilmestyy pian rauhal10

lisesti uiva sorsa, joka ei tiedä minusta mitään. Nostin jo pyssyäkin ylemmäs ja jatkoin tuijottamista. Sorsaa ei kuitenkaan ilmestynyt ja aallotkin katosivat. Mihinkäs ne nyt menivät? Miksi ei tule lisää aaltoja? Tuijotin pari minuuttia, mutta sen jälkeen oli pakko jatkaa hiipimistä. Pääsin vielä viitisen metriä ja sitten etuvasemmalta kuului siivenpauketta. Siellä oli avovettä, joten linnunpakanat olivat sittenkin kuulleet rutinat ja kurahtelut ja uineet pajupensaiden suojassa syvemmälle, ja nyt ne lähtivät. Enkä ollut nähnyt niiden liikettä pajunoksien läpi, kun tuijotin niitä somia pikku aaltoja, jotka olin huomannut penkan vieressä. Näin pajupensaiden välistä pari viimeistä lintua, jotka pieksivät siivillään korkeutta. Kaukana, rekisteröin heti, mutta silti jyvä napsahti seuraamaan jälkimmäisimmän sorsan nokkaa, ja saman tien lähti laukaus. Lintu putosi ja sukelsi. Juoksin rantaa pitkin lähemmäs. Minulla oli onnea, sillä lintu nousi pintaan samassa kohdassa, missä se oli sukeltanut. Aina ei käy niin. Ammuin uudestaan ja sorsan liike lakkasi. Hienoa, tuumailin tyytyväisenä. Hienoa, että sain sen noinkin nätisti, vaikka ammuin vähän kauas. Minä nimittäin inhoan haavakoita. Niiden kanssa reistaaminen repii sielua. Nyt pitäisi vielä saada sorsa lammesta. Oli aivan tyyntä, kuten kerroin, joten itsestään lintu ei tulisi rannalle, ei ainakaan kovin nopeasti. Se oli temppuiltava kuiville. Suolammen vesi oli ruskeaa sotkua ja sen pohja oli höttöturvetta, eikä lammessa ollut kunnon kaloja (muutamaa mustaa pikkuahventa ei lasketa), joten lampi ei kiinnostanut ketään. Kukaan ei siis ollut viitsinyt raahata sinne ruuhta tai venettä, tai veistellä rannalla kätevää haapiota. Joten veneen lainaaminen tai haapiovarkaus olivat pois laskuista. Joillakin suolampien linnustajilla on repussa virveli, jolla linnut voi heitellä rannalle. Minäkin kokeilin sitä joskus, mutta huomasin, että virveli vie liikaa tilaa ja on muutenkin hölmö kapistus. Kalastussiimojen vetolujuus tahtoo olla sitä 11

sun tätä ja usein lintu on vedettävä rannalle helkkarin hankalasta paikasta. Tarjolla voi olla harmaita kelonoksia – hauiksenpaksuisia – ja tiheitä ulpukkamattoja tai pirullisen sitkeitä kaisloja ja osmankäämejä, ja pintakalvon puhkaisevia risuja, jotka vihjaavat, että syvemmällä vedessä on jotain kammottavaa. Heitäpä uistin tuollaiseen hässäkkään ja se on uistimen menoa. Jos siima sattuisikin kestämään, ainakin viehelukko tai nokkarengas pettää. Nykyään käytän yksinkertaisempaa ja nerokkaampaa systeemiä. Olen varannut maastotakin helmataskuun kerän vahvaa nailonnarua. Pitää vain etsiä rannalta sopiva noin 60-senttinen heittokapula ja narun toinen pää on sidottava kapulan keskikohtaan. Sitten kapula viskataan linnun taakse. Naru on kiinni keskellä kapulaa, joten se ui vedettäessä viistoa kylkimyyryä takaisin rannalle ja samalla kapulan toinen kärki ja naru muodostavat kiilan, johon lintu tarttuu ja se on helppo vetää lähemmäs. Näin siis teoriassa. Joskus linnun saa jo toisella heitolla, mutta joskus heittoja tarvitaan kolmekymmentä. Tällä kertaa minulla oli mukana paranneltu muunnelma heittonarusta. Takin toisessa helmataskussa oli kahdentoista metrin narukerä ja toisessa viidentoista metrin kerä, jotka voidaan liittää yhdeksi liki kolmenkymmenen metrin naruksi, jos mittaa tarvitaan enemmän. Narusysteemiä voi siis tilanteen mukaan säätää, eikä aina tarvitse iskeä koko volyymilla. Tämä on hyvä juttu, koska lyhyt naru on helpompi käsitellä. Katkaisin rannalta heittokapulan ja vuolin sen keskikohtaan matalan uran, mihin naru oli helppo sitoa. Asetuin sitten ulommaiselle rantamättäälle ja katselin. Lintu ei näyttänyt olevan kovin kaukana, joten kokeilin ensin viidentoista metrin narulla. Sidoin narunpään kapulaan ja sen toisen pään reiteni ympärille, ettei naru vain karkaisi lammelle. Muu naru oli väljässä kasassa jalkojeni juuressa. Viskasin kapulan tarkasti lintua kohti. Heitto olikin kohtalaisen hyvä, mutta 12

kävi selväksi, että naru oli sittenkin vähän lyhyt. Reiteen kiinnitetty stoppari pysäytti heiton juuri ennen lintua. Kaivoin toisesta taskusta 12-metrisen kerän ja purin sen ja sidoin uuden narun ensimmäisen narun jatkoksi. Tarvittiin vain pari metriä lisää, joten oikeastaan homman piti olla helppo. Tähtäsin uudestaan ja heitin taas kapulan, joka oli nyt varustettu jatketulla narulla. Heitto lähti komeasti ja kapula pyöri vinhasti ilman halki ja lätsähti linnun taakse, juuri sinne minne sen pitikin mennä. Kapulan vielä lentäessä tajusin kolme asiaa: 1. En ollut sitonut jatketun narun päätä enää reiteni ympärille, koska tarvittiin vain pari metriä lisää. Ihan järkevää? Nuo pari lisämetriä purkautuisivat nätisti penkalla olevasta kasasta. 2. Naru olikin jostain syystä sotkeutunut ja veteen lensi heittokapula, muutama metri selvää narua ja iso mytty sotkeutunutta narua ja ne kaikki lensivät kauas. 3. Martti Luther ryhmysauvoineen saisi mennä koputtelemaan jotakuta muuta, sillä minulta loppui nyt kiire. Ei ollut enää mitään konstia, jolla linnun saisi lammesta. Oli odotettava. Vilkaisin vaistomaisesti kelloa. Se oli 7.24 aamulla. Minulla oli mukana kevyt reppujakkara. Etsin lammenpenkalta kuivimman kohdan, viritin jakkarani siihen ja istuin. Katselin hämmentyneenä lammen tyynelle pinnalle, minne oli äskeisen hölmöilyn seurauksena syntynyt kelluva tilataideteos. Sommitelmaan kuului lintu, koivukapula ja suoraa narua ja sotkuista narua. ”On, on se komea”, hymähtelin kitkerän huvittuneena. ”Mutta tästä kulmasta sommittelu näyttää aika arkiselta. Ihan kuin joku olisi vain viskannut kapistukset lampeen.” Mikä taisi olla osittain tottakin. Huomasin, että ylettyisin ensimmäiseksi rassilla sotkussa olevaan narunpäähän, koska se oli muutaman metrin lähempänä kuin lintu. Ylettyisin siis sitten joskus, kun tulisi sen aika, ja jos taideteos lintuineen alkaisi liikkua länteen tai poh13

joiseen. En millään jaksaisi kannatella sellaista rassia, mikä hommaan nyt tarvittaisiin. Enkä sitä paitsi viitsinyt katkaista pitkää, nuorta puuta, koska en ollut omalla maallani. Mieluummin kuiva kelonpätkä. Mielestäni aamu oli aivan tyyni, mutta tajusin, ettei se pitänytkään paikkaansa. Lammen yllä puhalsi ihmeellinen mikrotuuli. Huomasin sen, kun tarkkailin sorsan kaulan kohtaa ja vertasin sitä vastarannalla seisovan koivunrungon kuvajaiseen. Lintu tosiaankin liikkui, vaikka liike olikin tolkuttoman hidasta. Koko homma olisi jäänyt huomaamatta, jollei olisi ollut koivua kiintopisteenä, mutta kiintopisteen kanssa juttu oli selvä. Lintu liikkui. Mikrotuuli työnteli sitä. Asia alkoi tietysti kiinnostaa minua kovasti ja rupesin seuraamaan tarkemmin lammen pinnan tapahtumia. Mystinen pikkutuulihan saattaisi ratkaista koko homman. Se ei tuntunut edes poskessa, eikä taatusti näkynyt virinä lammen pinnalla, mutta sepä vain työnteli sorsaa kohti rantaa. Minä pääsisin kotiin ja aloittaisin työt, ja vanhan saksalaisen kirkonmiehen haamu nyökyttelisi tyytyväisenä. Hetken ajan näytti valoisammalta. Se ei kuitenkaan ollut niin selvää. Huomasin nimittäin, ettei sorsa oikeastaan liiku mihinkään suuntaan, sillä mikrotuulen suunta vaihteli. Ja tietysti tuuli pyöri, koska lampi sijaitsee harjujen välisessä notkossa, ja maastoprofiili synnyttää monenlaisia akanvirtoja. Seurasin lintua tarkasti ja näin, miten se liikkui ensin metrin tai kaksi tuonne, sitten saman verran toiseen suuntaan, kunnes se lopulta tuli samaan koivunkuvajaisen kohtaan, mistä liikesarja oli kymmenen minuuttia aiemmin alkanut. Ja aina liikkeen ääripäissä lintu pyörähti, koska se halusi mennä uuden tuulen kannalta oikeaan kulmaan. Ymmärsin pian, että lintu voi tehdä kolmioliikettään vaikka loppupäivän ja olla vielä illallakin keskellä lampea. Olkoon sitten niin. Liian helpostihan se olisi käynytkin, 14

mietin jakkarallani. Asioistahan löytää monenlaisia puolia, jos vain jaksaa etsiä, jatkoin tuumailua kyynisesti. Niin kuin tästä sorsajutustakin. Mikrotuuli ei taida tuoda lintua rannalle, mutta se kyllä liikuttaa lintua viehkeästi. Eikös linnun hidas keinahtelu ja pyörähtely olekin aika kaunista? Ajattelin, että olisipa joku konsti, jolla liikkeen pyörähtelyineen saisi kiihdytettyä sata kertaa nopeammaksi. Silloin se muistuttaisi hidastempoista tanssia. Minä itse en tanssi, enkä taida tuntea yhdenkään klassisen tanssin kuvioita, mutta linnun liike toi silti mieleeni ehkä valssin tai jonkun muun sellaisen tanssin, missä kavaljeeri vie daamiaan muutaman askeleen johonkin suuntaan, jonka jälkeen seuraa näyttävä pyörähdys ja mekonhelman viettelevä hulmahdus. Sen jälkeen pari lähtee uuteen suuntaan ja etenee taas muutaman askeleen, kunnes tulee uuden pyörähdyksen aika. Jotain tällaista lintukin taisi yrittää, vaikka sorsanraato laahasi kuvioitaan tuskallisen hitaasti. Lammessa kellui myös parin neliömetrin turvesaari, jolla kasvoi hassusti yksi vajaan metrin korkuinen koivuntaimi. Seurasin hetken tuota saarta, niin kuin ajankuluksi, koska olin kyllästynyt tuijottamaan lintua. Otin turvesaarellekin vastarannan kuvajaisista merkin ja vertasin saarta merkkiin. Kävi ilmi hämmästyttävä juttu. Turvesaarikin teki samaa kolmioliikettä, vaikka olisin voinut vannoa, ettei painava, vettynyt turvekasa liiku tyynellä lammen pinnalla mihinkään. Aina sitä oppii. Jaksoin istua jakkarallani suurin piirtein kolme varttia, mutta sitten oli pakko lähteä liikkeelle. Jalat alkoivat puutua ja jakkara oli vajonnut syvälle turpeeseen, vaikka olinkin koettanut löytää sille kuivimman mättään. Jätin siis sorsan tanssimaan kuvioitaan ja lähdin kävelemään lammen eteläpäähän. Minulla oli siihen oikea syykin. Oli mahdollista, että hukkaamani kiikarit putosivat sinne, kun kävin lammella pari päivää sitten. Luultavasti kuitenkin laitoin kiikarit jollekin 15

mättäälle ja unohdin ne siihen. Rannalla kulki vanha polunpohja ja seurasin sitä, kunnes tulin lammen eteläpäähän. Samaan aikaan paikalle liihotti korppiparvi. Mustia riuttalintuja oli parikymmentä ja ne alkoivat oman esityksensä. Korpit ovat nimittäin pirullisen fiksuja lintuja, jotka jo sukupolvia sitten tajusivat, mitä pitää tehdä, kun syksyisestä metsästä kuuluu ensin yksi laukaus ja parinkymmenen sekunnin päästä toinen äkäinen paukku. Ei kannata turhaan kiirehtiä, mutta pamahtelukohta on painettava tarkasti mieleen. Puolen tunnin päästä voi sitten lekutella paikalle ja tutkia maastoa. Vähintäänkin muutama hehtaari on silmäiltävä läpi, koska jostakin saattaa löytyä kasa lämpimiä, herkullisesti höyryäviä hirvensuolia, mikä onkin parasta, mitä korppi voi syysmetsästä löytää. Ainakin viikon eväät isollekin porukalle! Ja hemmetin vähällä vaivalla. Nyt ei löytynyt suolikasaa, mutta korpit huomasivat lammen pinnalla kelluvan sorsan. Riuttalinnut kävivät ihmettelemässä sitä. Kukin korppi vuorollaan lensi lammen päälle, kaartoi sorsan kohdalla vähintään puoliympyrän ja kallisti päätään. Samalla lammen pohjoispäästä kuului hauskoja kluksuttavia ja helähteleviä korpinääniä, kun linnut juttelivat hämmästyneinä keskenään. Tietenkään ne eivät koskeneet sorsaan, koska se oli vedessä, ja toiseksi koska sorsan ympärillä oli jotain, mikä muistutti vanhaa kunnon korpinristiä. Oli punaisia naruja sun muuta epäilyttävää tavaraa. Mutta ihmettelevästä kluksutuksesta ei meinannut tulla loppua. Muutama korppi lensi myös lammen eteläpäähän, missä olin hiljentynyt seuraamaan tapahtumia. Pari lintua tuli hyvin lähelle. Osoittelin niitä haulikollani, mutta eivät kovinkaan kummasti pelänneet minua. Pikkuisen vain väistivät. Pirunlinnut. Etsiskelin kiikareitani, mutta en löytänyt niitä, ja palasin sitten lammen pohjoispäähän. Katkaisin nyt pari rassia. 16

Molemmat olivat kuivuneita näreenräippiä, joita löytyy rantapiistä paljon. Karsin niitä sen verran, että sain rassien tyvipäistä kunnollisen otteen. Niin miksikö tein kaksi rassia? No, katkaisin ensin yhden, joka oli mielestäni aika pitkä, mutta lyheni kummasti, kun kokeilin sitä rannassa ja kurkotin sillä veden päälle. Piti saada pitempi. Katkaisin siis toisen rassin, tosi pitkän, sellaisen jota oli jo vaikea käsitellä. Senkään mitta ei riittänyt, mutta se oli paljon parempi. Pitemmän rassin kanssa hosatessani huomasin taas kerran, että ylettyisin ensimmäiseksi sotkeutuneeseen narumyttyyn. Siis sitten joskus, mutta vielä ei ollut sen aika. Oli vain odotettava. (Nuorena poikana pudotin kerran tavin samanlaiseen höttöturvelampeen ja hain sen uimalla. Oli hilkulla, etten kuollut lampeen, sillä vedessä voi uida, mutta höttöturvepuurossa ei. Tuollaista uimareissua en tee enää ikinä. Turvepuuroon tukehtuminen ei olisi miellyttävin tapa kuolla.) Asetin rassit nojalleen rantakoivuja vasten ja viritin taas jakkaran takapuolen alle. Etsin sitten pinnan kuvajaisista aiemman koivunrunkomerkkini ja huomasin, että taideteos oli kuin olikin liikkunut. Se oli hivuttautunut muutaman metrin pohjoiseen ja hiukan myös länteen. Liike oli tapahtunut sinä aikana, kun olin ollut lammen toisessa päässä. Jostakin syystä olin varma, ettei liikahdus ollut osa äskeistä valssia, vaan paikanmuutos oli pysyvämpi. Se ainakin oli varmaa, ettei lintu-keppi-naru-hässäkkä ollut vielä kertaakaan käynyt näin kaukana pohjoisessa. Tämähän alkaa sujua, minä tuumailin tyytyväisenä. Etsin vastarannan kuvajaisista uuden merkin, sellaisen jonka kohdalle arvelin rassini yltävän. Päätin myös, etten hosu rasseillani ennen kuin narumytty on liikkunut uuden merkin kohdalle. Jatkuva lammen harominen ei kannata, koska se synnyttää aaltoja, jotka saattavat kuljettaa taideteosta muutamia kymmeniä senttejä poispäin. 17

* Aikaa tappaakseni kaivoin takin rintataskusta sorsapillin ja harjoittelin taas kerran sen käyttöä. Tämä sorsapillijuttu on vähän nolo. Opettelin nimittäin jo nuorena poikana matkimaan sorsan tavallisimmat äänet kurkulla ja suulla. Osaan aika mukavasti tavallisen yhteysäänen, varoituksen ja ”tule tänne” -kutsun, samoin kuin erikseen naarassorsan karhean ränkätyksen ja uroksen hennomman kurnutuksen. Mutta taidoillani on rajansa; ruokailurutkutusta en osaa luontevasti matkia. Ehkä joku osaa, mutta minä en. Vuosi sitten ostin komean amerikkalaisen sorsapillin ja ajattelin, että nyt sorsanhoukutteluni kohoaa uudelle tasolle. Maalaismainen kotitarveränkätys – joka toimii jotenkuten – muuttuu tutkituksi ja hienonhienoilla apuvälineillä säädetyksi sorsanmatkinnaksi, jonka teho hipoo taivaita. Näinhän sen täytyy mennä, sillä muuten pillihommassa ei olisi järkeä. No mitenkäs kävi, nousiko houkutteluteho taivaisiin? Ja paskat. Komea camovärinen pillini päästelee karmeita töriseviä ääniä, jotka muistuttavat… enpäs muuten tiedäkään mitä ne muistuttavat. Ainakaan luonnossa ei kuule mitään vastaavaa. Olen lukenut, että harjoittelu on pillipuuhassa olennaista, joten olen harjoitellut ja harjoitellut, mutta siitä ei ole ollut apua. Törinä ei ole muuttunut juurikaan paremmaksi. Tietenkin olen kokeillut kaikenlaista. Olen huomannut, että parhaiten sorsan pehmeää narinaa vastaavan äänen saa, kun litistää pillin suulaketta sivuilta ja puhaltaa varovasti suulakkeen yläosaan siten, että pilli sojottaa noin 45 asteen kulmassa maata kohti. Näin siitä lähtee paras ääni, mutta älkää kuvitelko, että se olisi hyvä ääni. Kaikkea muuta. Pilliauktoriteettien mukaan minun pitäisi siis harjoitella enemmän, ja nythän minulla oli aikaa. Joten annoin pillin töristä. Kokeilin erilaisia asentoja ja puhallustekniikoita ja muotoilin pillin pehmeää suulaketta milloin mihinkin muo18

toon, koska sillä tavalla olin onnistunut muuntamaan eniten pillin ääntä. Ei auttanut, ääni kuulosti samalta kuin ennenkin. Karmealta. Onkohan koko sorsapillibisnes jonkinlainen globaali huijaus, jos osaan matkia sorsaa paremmin kurkku-suusysteemillä kuin kalliilla ja hienolla pillillä? En tiedä. Joku vaikutus töräyttelyllä sentään oli. Korpit olivat siirtyneet taakseni harjulle ja olivat klonksuttaneet siellä omia juttujaan, mutta ne vaikenivat heti, kun aloin töristellä hienolla pillilläni. Yhtään korpinääntä ei enää kuulunut. Lähtivätkö ne karkuun? Laitoin pillin nolona takaisin taskuun ja mietin, kuinka kauan minulla riittää uskoa harjoitteluhommaan. Teki mieli viskata lampeen koko pilli. Pilliepisodin jälkeen istuin hiljaa jakkarallani, seurasin kärsivällisesti uutta kuvajaismerkkiä ja sotkeutunutta narunpäätä ja näin, miten narunpää hiljalleen lähestyi merkkiä, vaikka se käyttikin jonkinlaista eestaas-menetelmää, mikä teki tarkkailusta piinallista. Mutta lopulta sotkeutunut narukasa oli reilusti uuden kuvajaismerkkini päällä. Nousin korostetun hitaasti ylös ja otin käteeni rantakoivuun nojanneen tosi pitkän rassin. Se ylsi narukasaan, niin kuin olin arvioinutkin, ja vedin heittokapulan naruineen rannalle. Ongelma oli ratkennut. Aloin taas viskellä kapulaa. Sidoin nyt narunpään visusti kiinni reiteen, ja sorsa oli kolmessa minuutissa rannalla. Hontelosta olemuksesta päättelin, että se oli nuori lintu. Nokka vihersi jo komeasti, joten se oli uros. Nuori uros. Katsoin kelloa. Se oli 9.55. Meni kaksi ja puoli tuntia. Eihän tämä ollut oikein mitään, ihan siedettävää, tuumailin helpottuneena, kun pyörittelin heittonarun puolikkaita taas siisteiksi keriksi. Olen nimittäin nähnyt näillä rakkaantuskallisilla suolammillani paljon pahempiakin tapauksia. Sellaisia ”meni melkein koko saatanan päivä” -tapauksia. Laitoin narukerät maastotakin helmataskuihin ja vilkaisin vielä uudestaan kelloa. Ehtisin vielä aika mukavasti töihinkin, vaikkakin työpäivä lyhenisi pikkuisen. 19