Hylattyjen lasten kaupunki / Lukunäyte by Myllylahti Oy

Briitta Hepo-oja

HylĂ¤ttyjen lasten kaupunki

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Ă&#x201E;idilleni ja siskoilleni

1. Minä olen Mikko ja tämä on tarina siitä, miten minusta tuli yksi hylättyjen kaupungin lapsista. Et ehkä usko, että hylättyjen kaupunkia on olemassakaan. ”Hylättyjen kaupunki?” saatat sanoa. ”Hölynpölyä!” Mutta tämä tarina on totta. Hylättyjen kaupunkia ei löydy kartoista. Suurin osa aikuisista ei tiedä siitä, koska he eivät halua tietää. Hylättyjen kaupungilla ei ole ylevää historiaa, siellä ei ole hienoja kuninkaanlinnoja eikä pilvenpiirtäjiä. Harva tietää, missä se on, mutta silti se on kaikkia muita kaupunkeja vanhempi. Hylättyjen kaupunki on ollut olemassa niin kauan kuin aikakin. Sen ympärillä ei ole muureja, mutta silti se on niin tiukasti muusta maailmasta erillään, että se on näkymätön. En tiedä, oliko meidän kaupunkimme suurin, mutta sen tiedän, ettei se ollut ainoa. Minun lisäkseni hylättyjen kaupungissa oli paljon muitakin lapsia. Aikuisia siellä ei ollut ollenkaan. Minä olin kaksitoista, kun äitini päätti, että hänellä on parempaakin tekemistä kuin elättää minua. Hän aikoi mennä naimisiin erään pahkasikaa muistuttavan 7

miehen kanssa. Ainakin hänellä oli sormus ja suuria haaveita. Mies inhosi lapsia kuin torakoita. Siihen aikaan, minun entisessä elämässäni, olin muuten ihan tavallinen poika. Minulla oli vähän kaikkea, muttei kovin paljon mitään. Vähän äitiä, ei ollenkaan isää, vähän kavereita ja kaukainen isoäiti. Olin ainoa lapsi. Nyt minun nimeni on Mikko Dag Von Aro ja minulla on veli. Hänen nimensä on Ola. Haluaisit varmaan tietää, mistä näin omituinen sukunimi on peräisin. Sen saat tietää, jos luet pidemmälle. Ei ainakaan isäpuoleltani. Hänen nimensä oli Mättönen. Tai saattoi se olla Möhkönenkin. Ainakin hän tykkäsi mättöä tavaroita ja aika möhkälekin hän oli. Ehkä hänen nimensä oli Mättönen-Möhkönen. Ei sillä ole mitään väliä. Olen alkanut unohtaa entisen elämäni. Mutta tätä tarinaa en unohda. Tarinaa hylättyjen kaupungin lapsista, vähän minustakin. Ja Olasta.

2. Kaikki alkoi eräänä elokuun päivänä, joka olisi voinut olla tavallinen päivä. Tai ehkei kaikki alkanut silloin, koska kaikki on alkanut jo kauan sitten. On ihmisiä, jotka uskovat kaiken alkaneen avaruudessa miljardeja vuosia sitten, kun kuului PAM, ja niitä joiden mielestä kaikki on aina ollut olemassa ja minkäs sille enää voi. Jotta asiasta ei tulisi liian monimutkaista, sanotaan että kaikki merkittävä alkoi silloin. Mantelikujalla oli hiljaista. Yöllä oli satanut ja ilmassa leijui kostea aamuyön tuoksu. Se viipyi vielä hetken kadulla, kierteli taloja ja haihtui sitten olemattomiin. Puut nuokkuivat kujan reunoilla, niiden oksat venyivät kohti maata kuin väsyneet kädet. Aina kun tuuli, yksi erityisen vanha puu1 paiskoi oksiaan mielenosoituksellisesti ränsistyneen puu1 Metelöinti johtui siitä, että puu oli joutunut varsin epämieluisaan tilanteeseen. Se oli saanut kasvaa yli viisikymmentä vuotta rauhassa keskellä metsää. Vuosien saatossa siihen oli yrittänyt pesiä muutama tikka, sen vartta oli koristanut kääpä ja yksi karhu oli teroittanut siihen kynsiään. Jos ympäristössä tapahtuu jotain, puut huomaavat sen myöhään. Jossain vaiheessa puu kuitenkin ymmärsi, että metsä oli kadonnut, ja näytti siltä kuin se itse olisi vaihtanut paikkaa. Oikeasti oli käynyt niin, että muut puut oli kaadettu, ja vanha puu oli jätetty paikoilleen. Sen viereen oli rakennettu tie ja taloja. Tien laidalle oli istutettu uusia puita, mutta ne eivät vetäneet vertoja entisille. Ihminen oli saapunut Mantelikujalle.

talomme ikkunaan. Ikkuna menee varmasti rikki, ajattelin synkkänä. Ajattelin samaa joka aamu. Mutta sinä aamuna kuului jokin toinenkin ääni. Astioiden kilinää? Ei voinut olla, meillä kukaan ei ollut aamuisin keittiössä tiskaamassa tai laittamassa ruokaa. Nousin istumaan ja menin vaatekaapille. Sen ovi oli irti saranoiltaan. Siirsin sen varovasti syrjään. Laitoin päälleni haalistuneen t-paidan ja farkut. ”Mikko!” äiti huusi keittiöstä. ”Tule aamiaiselle!” Etsin hätäisesti piilopaikkaa. Jokin oli varmasti hullusti, jos äiti laittoi ruokaa. Minun olisi paras hävitä. ”Mikko!” äiti huhuili. ”Kuulin että heräsit.” Ei auttanut. Hiivin varovasti keittiön ovelle. Kurkistin keittiöön ja etsin merkkejä lymyävästä katastrofista. Suurimmalle osalle lapsista siinä ei ole mitään kummallista, jos äiti tiskaa tai laittaa aamiaista, mutta minulle se merkitsi sitä, että äiti oli innostunut jostakin. Ja jos äiti innostui jostakin, siitä ei seurannut hyvää. ”Istuhan alas”, äiti sanoi ja istutti minut pöydän ääreen. En uskaltanut sanoa mitään, mutta tarkkailin äitiä kulmieni alta. Hän oli kihartanut ruskeat hiuksensa ja sonnustautunut kymmeniin koruihin. Koruja oli kaulassa, ranteissa ja korvissa ja ne kilahtelivat. Äiti oli pukeutunut kimonoon – ei se tietenkään ollut aito japanilainen vaan halpa jäljitelmä – joka oli kirkkaan punainen ja siinä oli värikkäitä kukkia. Ainoa käytännöllinen asia äidin pukeutumisessa oli kumisaappaat, koska ulkona oli märkää, mutta en tiennyt miksi äiti piti saappaita sisälläkin. Tämä oli puku, jota äiti käytti innostuessaan. 10

”Otatko paahtoleipää?” äiti kysyi hymyillen. En uskaltanut vieläkään puhua, koska pelkäsin ja toisaalta toivoin näkeväni unta. Sen sijaan nyökkäsin varovaisesti. Pian eteeni ilmestyi paahtoleipä ja marmeladipurkki. ”Juhlitaanko me jotain?” kysyin lopulta. Keittiö oli kuurattu lattiasta kattoon ja seinässä oleva mandariinin kokoinen reikä oli tukittu keltaisella muovailuvahalla. ”Tänään”, äiti henkäisi ja sulki silmänsä. ”Tänään me lähdemme retkelle!” ”Eihän me käydä retkillä”, väitin vastaan. Äiti mutristi suutaan. ”Etkö sinä halua retkelle?” ”Joo”, mutisin äkkiä ja aloin hotkia paahtoleipää. Pelkäsin, että se katoaisi ennen kuin ehtisin syödä sen. Marmeladi oli hyvää. Oli lauantai. Melkein toivoin, että ei olisi ollut, sillä koulussa olisin ollut turvassa äidin päähänpistoilta. Yleensä äiti vähät välitti minusta, unohti käydä kaupassa, liihotti ties missä ja päästi kodin sekasortoon, mutta silloin tällöin, pari kertaa vuodessa, hän keksi jotain minun pääni menoksi. Olen varma, että äiti tarkoitti pohjimmiltaan hyvää viedessään minut eläintarhaan, huvipuistoon tai risteilylle, mutta yleensä reissut eivät päättyneet hyvin. Äiti ei ollut kovin hyvä sellaisissa jutuissa. Söimme hiljaisuuden vallitessa. Äiti hymyili koko ajan, mutta hymyssä oli jotain kummallista. Ihan kuin äiti olisi ollut narunukke, ja joku olisi vetänyt hänen suupieliään ylöspäin väkisin. ”Joko lähdetään?” äiti kysyi. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi. En pyytänyt lisää 11

marmeladia. Nousin ylös. Äiti käski minun pakata reppuni. ”Minne me mennään?” ”Sitten näet”, äiti sanoi ja liihotti pihalle. ”Mutta mitä minun pitäisi pakata?” huusin. ”Vähän kaikkea!” äiti huusi pihalta, tarttui haravaan ja alkoi haravoida lehtiä raivokkaalla innolla. Näytti vähän siltä, ettei äiti tiennyt, miten haravaa käytetään. Vähän kaikkea, ei paljon mitään, ajattelin. Tyhjensin repun koulukirjoista. Katselin kasaa ja tulin toisiin aatoksiin. Ensi viikolla olisi maantiedon koe, ehtisin varmaan lukea autossa. Laitoin maantiedon vihreän kirjan takaisin reppuun. Olisimmeko me retkellä yön yli? Parasta ottaa hammasharja mukaan. Pakkasin mukaan vaatteita ja hetken mielijohteesta kolmekymmentäkaksi Amerikan dollaria, jotka olin löytänyt maasta ja joilla tuskin koskaan tekisin mitään. Katseeni osui kirjastosta lainattuun järkälemäiseen kirjaan, jonka olin hankkinut maantiedon esitelmää varten. Se oli jo myöhässä. Nappasin senkin laukkuuni. Ehkä äiti suostuisi ajamaan kirjaston kautta. Äiti inhosi myöhästymismaksuja ja muitakin laskuja. Yleensä hän silppusi ne. Äiti haravoi pihalla entistä raivokkaammin. Se tarkoitti, ettei hän jaksaisi odottaa enää kauaa. Juoksin ulos. ”Kipin kapin autoon!” äiti huusi heti, kun astuin ovesta ulos. Hän heitti haravan maahan ja hyppäsi autoon. En ehtinyt laittaa edes turvavyötä kiinni, kun äiti jo kaasutti pihasta niin lujaa, että pari pikkulintua tipah12

ti puusta. Ajoimme kohti valtatietä, ja tajusin kirjastoreissun jäävän vuorenvarmasti väliin. ”Miksi sinä murjotat?” äiti kysyi kireästi. ”Etkö sinä halua retkelle?” ”Totta kai haluan”, mutisin leuka vasten rintaa. ”Hyvä”, äiti sanoi. Hän oli pelottavan touhukas. Käänsin katseeni ohi vilahtaviin maisemiin. Äiti alkoi höpöttää kaikkea turhanpäiväistä kuten aina, kun hän oli hermostunut. Minä ihmettelin, minne kummaan olimme menossa. Olimme ohittaneet jo kaikki tavanomaiset retkeilypaikat, jotka kaupungista löytyivät. ”Mennäänkö me jonnekin toiseen kaupunkiin?” kysyin. ”Mennään, kultaseni”, äiti sanoi ja puristi rattia rystyset valkoisina. Toivoin, että minne tahansa me menisimme, siellä ei olisi kovin paljon ihmisiä, koska minua hävetti, että äiti oli pukeutunut kimonoon ja kumisaappaisiin. Maisemat vilisivät ohi. Jonkin ajan kuluttua äiti keksi laittaa radion päälle. Sieltä kuului jokin iskelmä, jossa oli kamalan imelät sanat. Äiti hoilasi täysillä mukana ja tiputteli tupakanmurusia ikkunan raosta ulos.

3. Ajoimme koko päivän ja pysähdyimme vasta illalla. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä me olimme. Olin nukahtanut enkä pysynyt kärryillä tienviitoista. Olimme jossakin maaseudulla. Missään ei ollut taloja eikä ihmisiä, joten hengähdin helpotuksesta – kukaan ei näkisi äitiä. Sääskiä oli kaikkialla. Hiekkatie oli kuoppainen ja hoitamaton. Sen keskellä kasvoi ruohokaistale ja voikukkia. Äiti pysäköi suuren hiidenkiven viereen. Hän oli laittanut päähänsä valtavat aurinkolasit, jotka peittivät puolet hänen kasvoistaan. ”Onpas täällä kaunista!” Äiti veti liioitellen ilmaa sisäänsä ja levitti kätensä. Minä kuuntelin suhinaa korvissani ja läimäyttelin silloin tällöin verenimijöitä. Äiti haki eväslaukun takakontista. Katselin synkkänä kuinka hän asetti hiidenkiven viereen ruudullisen piknikliinan ja alkoi kaivella ruokaa laukusta. Tässä täytyi olla jotain mätää. ”Tule istumaan äläkä näytä noin synkältä”, äiti hyrisi. Narunuken kädet heiluivat sinne tänne vikkelästi. ”Minulla on hyviä uutisia.” Raahauduin kiven viereen ja istuin alas. Otin äidin 14

ojentaman ruisleivän ja mutustin sitä harvinaisen ruokahaluttomana. Yleensä iskin hampaani ruokaan heti, koska meillä kotona jääkaappi loisti usein tyhjyydellään, sillä äiti ei muistanut melkein koskaan käydä kaupassa eikä hänellä ollut rahaakaan ikinä. Mistään ei kantautunut edes autojen ääntä. Kuinkahan korvessa me olimme? Äiti nuoli sormenpäänsä puhtaaksi lettuhillosta. Kun viimeinenkin pisara oli kadonnut hänen sisuksiinsa, hän paukautti uutisensa: ”Minä olen menossa naimisiin!” Voi ei taas! ”Kenen kanssa?” parkaisin. ”Ramin kanssa tietenkin”, äiti hyräili tyytyväisenä. Mietin vimmatusti, kuka kumma Rami mahtoi olla. Lopulta sieluni silmien eteen ilmestyi vastenmielinen kuva röhnöttävästä ja epäsiististä miehestä, joka oli ainakin neljäkymmentävuotias, ja joka naukkaili koko ajan jotakin bensalta haisevaa. Vielä kun selasin mieleni pimeimpiä sokkeloita, aloin muistaa sellaisia lausahduksia kuin ”ala vetää siitä, pentu”, ”inhoan lapsia enemmän kuin torakoita, koska torakat on helpompi myrkyttää” ja ”tuo tänne yksi kalja, poika, ennen kuin väännän niskasi nurin”. Miestä ei ollut näkynyt vähään aikaan ja olin yrittänyt parhaani mukaan unohtaa hänet, koska hän oli äitini miesystävistä taatusti inhottavin. Silloin vasta huomasin äidin sormessa olevan sormuksen. Se poikkesi äidin muista koruista siinä, että se ei ollut muovia, vaan näytti aidolta timanttisormukselta. ”Eikö ole hieno?” äiti hykerteli esitellessään sormusta. 15

”On”, murahdin. ”Mistä se on pöllitty?” Äiti veti kätensä loukkaantuneena pois. ”Sinun pitäisi onnitella minua!” ”Minulla ei ole tapana onnitella ihmisiä, jotka ovat kävelemässä vapaaehtoisesti mestauslavalle.” Äidin hymy hyytyi. Hän alkoi kerätä evästarvikkeita pois ja lastata niitä autoon. ”Ramilla on oikein sievä pieni talo kaupungin kupeessa”, äiti kertoi. ”Siellä on remontoitu keittiö, uusittu kylpyhuone, parkettilattiat... olohuone on kuin jostain televisiosarjasta. Ja ne sohvat – ne ovat niin pehmeät! Ja takka! Makuuhuone… Rami pyysi minua muuttamaan luokseen heti.” Äiti oli menettänyt lopunkin järkensä! Oliko hän lyönyt päänsä? Oliko Rami syöttänyt hänelle jotain tajuntaa hämärtävää ainetta? Rami ei takuulla asunut missään hulppeassa linnassa; käsittääkseni hän asui jossain surkeassa kerrostaloasunnossa kaukana keskustasta. ”Milloin me muutetaan?” kysyin lannistuneena. Jos äiti päätti mennä naimisiin, hän yleensä teki niin. Lohduttauduin ajatuksella, että liitto tuskin kestäisi vuottakaan. Ehkä äiti ei ehtisi enää tavata kovin montaa kamalaa miestä, ennen kuin minä olisin tarpeeksi vanha muuttamaan kotoa pois. Ikävä kyllä siihen oli vielä monta vuotta. ”Hym, tuota noin”, äiti sanoi. Heikko puna levisi hänen kasvoilleen. ”Ramin talossa on vain yksi makuuhuone. Eikä hän pidä kovin paljon lapsista. Sinä et voi tulla mukaan.” En ollut osannut odottaa sellaista. Tunsin lamaan16

tuvani. Ei sillä että olisin halunnut samaan taloon sen limanuljaskan kanssa, mutta minne ihmeeseen minä menisin? Lastenkotiin? Meillä ei ollut oikein yhtään sukulaista, joka olisi halunnut olla meidän kanssamme tekemisissä ja jonka hoiviin äiti voisi minut sysätä. ”No, minä voin ihan hyvin olla yksin kotona”, totesin ja lähdin kohti autoa. Äiti pysäytti minut. ”Ramista on parasta myydä minun taloni. Sehän on ihan homeessa. Rami sanoo, että kyllä joku hölmö sen ostaa.” Äiti otti takapenkiltä reppuni ja sysäsi sen syliini niin voimakkaasti, että lennähdin maahan. Hiekka pölähti ilmaan ympärilläni. ”Mitä minä sitten teen?” huusin. ”Sinä olet iso poika, kyllä sinä pärjäät omillasi.” Äiti istuutui ohjaajan paikalle. ”Minä olen kaksitoista.” ”Kannattaa kävellä tuonne päin”, äiti huikkasi ja osoitti vastakkaiseen suuntaan. Hän läimäisi oven kiinni ja rullasi ikkunan auki. ”Hei hei!” äiti sanoi. Sitten hän käynnisti auton ja lähti ajamaan. Juoksin auton perään. Reppuni sisältö levisi ympäriinsä. ”Äiti!” huusin. ”Äiti! Tule takaisin!” Auton vauhti kiihtyi koko ajan. Lopulta kompastuin. Suuni täyttyi hiekasta ja lehdistä. Moottorin meteli heikkeni, kunnes sitä ei kuulunut enää ollenkaan. Nousin vaivalloisesti ylös. Polveni olivat verillä ja rannettakin särki. Kipu ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mikä myllersi sisälläni. Äiti oli oikeasti jättänyt mi17

nut keskelle ei mitään, ja olin ihan yksin. Äiti ei ollut koskaan ollut niin kuin muiden lasten äidit, mutta olin aina kuvitellut, että äiti välitti minusta. Ja nyt hän oli hylännyt minut, koska hänen ääliömäinen sulhasensa inhosi lapsia. Yhtäkkiä tajusin sen kammottavan seikan, että kaikki sopi yhteen. Äiti oli käyttäytynyt viime aikoina entistä omituisemmin, ollut harvinaisen ystävällinen minulle ja ostanut jopa pari uutta paitaa vaatekaappiini. Hän oli vihjaillut kaikenlaista ”tulevasta muutoksesta”, mutta en ollut ottanut sitä ollenkaan vakavasti, koska äiti puhui aina mitä sattuu. Hän uhkaili erinäisillä asioilla, mutta ei useinkaan toteuttanut niitä, ja toisaalta lupasi asioita, joita hänellä ei ollut aikomustakaan tehdä. Seuraava vaihe oli kieltäytyminen. Kieltäydyin uskomasta, että äiti olisi hylännyt minut. Tämä oli varmasti uusi jekku. Äiti testasi minua. Hän tulisi varmasti takaisin, kunhan olisi ajellut vähän aikaa. Jos ei tulisi, minun tarvitsisi vain kävellä takaisin kotiin. Kieltäydyin ajattelemasta sitä, etten tiennyt missä olin, ja että ajomatka oli kestänyt tuntikausia. Päätin kerätä tavarat kasaan ja istua odottamaan äidin paluuta.2

2 Samaan aikaan Mantelikujalla eräs metsuri oli saanut kaupungilta käskyn kaataa ”se ruma ja iso” puu tien viereltä. Puu oli niin suuri, että kesti päivän ennen kuin viimeisetkin risut siitä oli siivottu pois, mutta siinä vaiheessa, kun puu itse huomasi vaihtaneensa paikkaa, se oli ollut jo viisitoista vuotta kiinalaisen ravintolan tuolinjalkana – mutta se on kokonaan toinen juttu.