Lukunäyte / Nieminen & Istvan: Lotta torvinen ja kuninkaallinen risteily by Myllylahti Oy

e t y Ã¤ n u k u l

e t y ä n u k u l

www.myllylahti.fi

Elisa Nieminen kuvitus: Harri István Mäki

LOTTA TORVINEN ja kuninkaallinen risteily

Myllylahti Oy Espoo 3

Naapurirakkautta Minä olen Lotta Torvinen, kymmenen vuotta. Jos minun tarvitsisi kertoa vain yksi asia itsestäni, kertoisin, että pappani on miljonääri. Tai ainakin hän on tuhatnääri, sillä hän voitti kesällä Käpälämäen leirintäalueen makkaramestarikilpailun ja sai siitä palkinnoksi satatuhatta euroa. Se on aika paljon rahaa. Sillä voisi helposti ostaa esimerkiksi parituhatta kiloa irtokarkkia, läjän uusia leffoja ja vinon pinon kirjoja. Tai jos isältä kysytään, niin monta pakettia makkaraa. – Ei makkaraa. Osta sillä ihan mitä muuta tahansa kuin makkaraa, äiti sanoi papalle. – Minä olen korviani myöten täynnä makkaraa. En ihan ymmärtänyt, miten makkara oli voinut päätyä äidin korviin, mutta meidän perheessä kaikki menee usein hiukan toisin kuin tavallisessa perheessä.

Joka tapauksessa pappa ei tuhlannut rahaansa makkaraan, vaan osti summalla itselleen kivan punaiseksi maalatun pienen omakotitalon meidän naapuristamme. – Eikö missään muualla ollut sopivaa taloa sinulle? isä kysyi närkästyneen kuuloisena saatuaan tietää papan ostoaikeista. – Olen kuullut, että tuo naapuritalo on ihan läpimätä. Homeessa lattiasta kattoon. Tulee tauteja ja semmoisia. Kummallista, mutta minä en ollut kuullut mitään sellaisesta. – Ei näillä kymmenillä pienet homeet tunnu enää missään, pappa myhäili ja pukkasi isää käsivarteen. – Sitä paitsi olen mestari selättämään erilaisia tauteja. Isä katsoi äitiä ja äiti katsoi isää, ja sitten he huokaisivat yhteen ääneen oikein syvään ja raskaasti. Kahden päivän kuluttua tästä suuri valkoinen pakettiauto kaarsi naapuritontillemme. Keltaisiin työhaalareihin pukeutuneet miehet kantoivat sisälle taloon television, viisikymmentä vuotta vanhan perinnesohvan (jonka äiti oli lahjoittanut papalle takaisin saatuaan sen ensin häneltä lahjaksi kymmenen vuotta sitten jouluna), jalkalampun ja kasan kirjoja. Lopuksi he kantoivat taloon itse papan, joka näytti maireasta hymystä päätellen hyvin tyytyväiseltä palkkaamaansa muuttoryhmään. – Katsokaa nyt. Tuollaista se raha saa ihmisessä aikaan, äiti puhisi seuratessaan tilannetta ikkunasta. – Enää ei voi omin jaloin kävelläkään, vaan siihenkin palkataan työvoimaa tekemään se omasta puolesta. 6

Minusta oli huippujuttu, että pappa muuttaisi meidän naapuriimme eikä asuisi enää siellä typerässä palvelutalossa niin kuin ennen. Nyt me saisimme kaksoisveljeni Leevin kanssa käydä katsomassa häntä vaikka joka ikinen päivä koulun jälkeen. Kaikki meidän luokassamme ja koulussa tiesivät papan. Oikeastaan hänet tunnettiin nykyään koko kaupungissa ja itse asiassa koko Suomessa. Se johtui tietenkin siitä, että hänestä oli kirjoitettu paljon lehtijuttuja ja tehty videohaastatteluja makkaramestarikilpailun voiton jälkeen. – Kuvailisitteko hiukan tuntojanne? eräs toimittaja kysyi heti kilpailun ratkettua. – Miltä kisan voitto maistuu? – Makkaralta, pappa vastasi ja väläytti toimittajalle hampaattoman hymynsä. Äiti piti papalle haastattelun jälkeen tiukkasanaisen puhuttelun, jossa käski vastaamaan siitä lähtien jokaiselle toimittajalle ja jokaiseen kysymykseen lauseen: ”En kommentoi.” Ei pitänyt kuulemma paljastaa itsestään liikoja. – Mitä aiotte ostaa rahoilla? yksi naistoimittaja uteli muutaman päivän kuluttua voitosta kirjoittaessaan juttua paikallislehteen. – Auton? Talon? Lomamatkan? Jokaisen ehdotuksen kuultuaan pappa nyökkäsi innostuneena päätään, mutta huomattuaan äidin tiukan katseen hän lisäsi pienellä äänellä: ”En kommentoi.” – ”Uusi makkaramestari aikoo käyttää voittorahan7

sa uuteen autoon, taloon ja lomamatkaan”, isä luki seuraavan päivän lehdestä. Sen jälkeen äiti kehotti pappaa olemaan antamatta haastatteluja lainkaan vähään aikaan. – Mitä te siellä ikkunassa oikein kökötätte? Leevi kysyi astellessaan alakertaan. – Joko pappa on muuttanut meidän naapuriimme? – Kyllä on! Hänet kannettiin juuri sisään, minä tirskuin. – Laiskuuden huipentuma, äiti jupisi. – Raha ja julkisuus. Siinä ihmiskunnan pahin vitsaus. – Minä luulin, että äiti tykkää julkkiksista, minä huomautin. – Tai sitten ei, Leevi lisäsi huomattuaan äidin kiukkuisen ilmeen. Veljeni liittyi meidän seuraamme keittiön ikkunan ääreen, mistä oli suora näköyhteys papan uuden talon edustalle. Näimme, kuinka muuttomiehet kävelivät ulos talosta ja karauttivat tiehensä renkaat vinkuen. Heti heidän mentyään huomasimme uutta liikettä talon nurkalla. Mieshenkilö, pukeutunut mustaan pitkään takkiin ja hattuun. Hän oli varustautunut suurella järjestelmäkameralla, joka oli sävy sävyyn hänen vaatteidensa kanssa. – Katsokaa! äiti huudahti. – Papalla on jo nyt paparazzit kannoillaan, vaikka hän on vasta asettunut taloksi! 8

Mies seisoi paikallaan talon nurkalla, ja olin näkevinäni, että hän painoi kamerastaan jotain nappia ottaakseen kuvia. Äkkiä papan ulko-ovi avautui. Pappa astui ulos talosta ja kävi istumaan suureen, hienoon puutarhakeinuunsa. Samaan aikaan talon nurkalla kyyhötellyt paparazzi otti jalat alleen ja livahti tiehensä. – Ihme tyyppi, isä mutisi. – Juuri kun oli saamassa kuvan itse tähdestä, päätti painella matkoihinsa! – Jos se olikin rosvo, Leevi tuumi ja iski minulle silmää. – Jos Kyljysten veljekset ovatkin jo päässeet vapaalle jalalle. – Eivät ole, äiti korjasi. – He istuvat vankilassa hamaan tappiin saakka. Minä luulen, että paparazzi vain pelästyi papan ryppyistä naamaa. Samassa Leevi tempaisi ikkunan auki ja huusi niin

kovaa kuin ikinä pystyi: – Pappa! Me olemme täällä! – Oliko ihan pakko? isä tuhahti ja löi käden otsalleen. – Kyllä hän olisi meidät ennen pitkää huomannut muutenkin. Äiti ei sanonut mitään, mutta huokaisi jälleen hyvin kovaäänisesti. Pappa vilkutti meille iloisena puutarhastaan kesän jäljiltä lakastuneiden ruusu- ja marjapusikoiden viereltä. Hän näytti onnelliselta. Vastoin äidin puheita, minun mielestäni raha ja julkisuus eivät olleet vielä päässeet pilaamaan häntä. – Mitä te siellä teette? pappa huuteli meille ikkunaan. – Siellä näyttää olevan vähän ahdastakin. – Me ihailemme kukkiasi, äiti kiirehti sanomaan. – Puutarhassasi kasvaa oikein kauniita kukkia. – Mutta nehän ovat kaikki lakastuneet aikoja sitten, pappa nauroi. – Minuakos te sieltä tarkkailitte? – Ei… Ei sinnepäinkään, äiti takelteli. – Me vain… – …katsoimme, että olet tainnut asettua taloksi, isä jatkoi. – Ajattelitko viipyä pitkäänkin? – Loppuelämäni! Pappa hymyili kaikki kaksi hammasta loistaen. – Toivottavasti se on vielä pitkä ja antoisa. Me katsoimme Leevin kanssa toisiamme. Oli tosiaan mahtavaa saada pappa asumaan naapuriimme.

– Aiotko ostaa voittorahoilla vielä jotain muuta kuin talon? äiti huuteli. – En kommentoi, kuului vastaukseksi. Leevi ja minä tirskuimme hiljaa. Meille kaikille taisi olla luvassa pitkä ja antoisa loppuelämä.

Loman tarpeessa Pari päivää papan muuton jälkeen meillä alkoi syysloma koulusta. Ensimmäisen lomapäivän aamuna istuimme koko perhe aamiaisella keittiössä. Minä ja Leevi hörpimme kaakaota ja söimme paahtoleipiä. Ne olivat ihanan rapeita ja rouskuivat suussa kun pureskelin. Isä luki sanomalehteään samalla kun ryysti kahviaan. Äiti tuijotti tuttuun tapaansa ikkunasta ulos papan tontille päin kuunnellen samalla aamun uutisia radiosta. – Ruotsin parin kuukauden takaista museoryöstöä tutkitaan nyt myös Suomessa. Suomen poliisiviranomaiset ovat saaneet tietoonsa, että ryöstöön liittyy isompi rikollisjärjestö… Tässä kohtaa äiti kiersi radion pois päältä. – Voisimmeko me lähteä vaikka pikku lomalle jonnekin? Näin syysloman kunniaksi? äiti kysyi. – Minä olen niin lomaihmisiä. En haluaisi haaskata vapaapäiviä vain katselemalla yhden äkkirikastuneen papan taloa omasta keittiöstäni. – Onko sinun sitten pakko katsella sitä? minä kysyin ja hörppäsin kaakaomukini tyhjäksi. – Minkäs minä sille voin, että tästä ikkunasta on 12

suora näkymä papan talolle, äiti puhisi. – Laita silmät kiinni, Leevi ehdotti. – Huono idea, äiti mutisi. – Lomamatka on ainoa mahdollisuus. – Isä Torvinen hoitaa homman kotiin, isä sanoi ja nousi ylös tuolistaan. Äidin ilme kohosi ensin hymyyn, mutta valahti nopeasti kohti lattiaa. Isä otti pari askelta ikkunaan päin ja vetäisi oranssiraidallisen rullaverhon kiinni peittäen äidin edessä olevan näkymän. – Verhot auki! äiti huusi. – Minulta saattaa mennä jotain tärkeää sivu suun! Silloin oveltamme kuului koputus. Me ampaisimme kumpikin Leevin kanssa ylös ja juoksimme kilpaa ovelle. Minä ehdin tällä kertaa ensimmäisenä avaamaan. – Pappa! me huusimme yhdestä suusta. – Kiva kun tulit moikkaamaan meitä! Keittiöstä kuului epämääräistä mutinaa. – Onkos täällä kilttejä lapsia, pappa höpötteli ja kumartui halaamaan minua ja Leeviä. – Papan murut. Hän kuulosti mielestäni vähän joulupukilta, joka meillä käy aina jouluaattona. Kerran joulupukilla oli ihan samanlaiset kengätkin kuin papalla. Se oli mielestäni vähän outoa, vaikken varsinaisesti enää uskokaan joulupukkiin. Pappa väitti meille, että hän tuntee paljon ihmisiä. Joulupukkikin on kuulemma ollut hänen luokallaan kansakoulussa. On kyllä hienoa omistaa pappa, 13

joka on käynyt koulua joulupukin kanssa. Me johdatimme papan keittiöön, jossa isä luki edelleenkin pöydälle levitettyä päivän lehteä, ja äiti tuijotti rullaverhoa, joka oli vedetty ikkunan peitoksi. – Hyvää huomenta, pappa tervehti. – Vieläkös täällä ihaillaan puutarhani kukkia? hän hekotteli. – Etkö näe, että verhot ovat kiinni, äiti jupisi hiljaa. – Sitä paitsi kaikki kukkasi olivat jo ihan kuihtuneita. – No niinhän minä sanoin teille jo aiemmin, pappa nauroi. – Ai niin, saanko esitellä itseni: herra Torvinen! Pappa ojensi oikean kätensä eteenpäin ja odotti, että joku tarttuisi siihen. Kukaan ei hetkeen sanonut mitään. Kaikki vain tuijottivat häntä suu auki. – Minä olen herra Torvinen, isä yskäisi ja nosti katseensa sanomalehdestä. – Mutta miten se tähän liittyy? – Sinäkin. Pappa nyökytteli näyttäen salaperäiseltä. – Minäkin olen nykyään herra Torvinen. – Miten niin sinä olet herra Torvinen? isä tiva-

si. – Oletko sinä mennyt muuttamaan nimesi vai mitä tämä tarkoittaa? – Aivan niin, pappa hihkaisi. – Kyllä me herra Torviset sitten olemmekin fiksua porukkaa! Tilanne vaikutti minusta hauskalta. – Toistaisitko vielä kerran? äiti puuttui puheeseen. – Kerroitko sinä juuri, että olet mennyt muuttamaan sukunimesi samaksi kuin meidän perheellämme? – Kyllä, aivan niin, pappa sanoi. – Ajattelin, että koska olen nykyään niin tunnettu ihminen, niin minut ehkä jätetään jatkossa paremmin rauhaan, jos minulla on salanimi. Siksi minäkin olen tästä eteenpäin herra Torvinen. Te voitte silti edelleen kutsua minua pelkäksi papaksi. Minusta oli hurjan kivaa, että meillä kaikilla olisi nyt sama sukunimi. Äiti ja isä taisivat ilmeistä päätellen olla asiasta toista mieltä. – No mutta mitäs te ajattelitte näin loman kunniaksi tehdä? pappa vaihtoi aihetta ja istui alas tuolille

hölmistyneen äidin viereen. – Onkos teillä jotain suunnitelmia? – Me lähdemme hyvin kauas, äiti henkäisi leuka ylväänä. – Tropiikkiin. – Lähdemmekö? isä kysyi. – En tiennytkään mitään siitä. Olemmeko me voittaneet lotossa? Äiti mulkaisi isää vihaisesti. Tämän jälkeen isä rykäisi kurkkuaan hassun kuuloisena ja painoi katseensa takaisin sanomalehteen. – Harmi juttu, että lähdette pois. Olisin kutsunut teidät kylään luokseni. Voisitte jäädä vaikka yöksi, pappa sanoi. – En oikein osaa nukkua yksin uudessa talossani. Viime yönäkin siellä tuntui kuuluvan vaikka mitä ääniä. – Ääniä? Mitä ääniä? Leevi kysyi. Vaikutti siltä, että hänen salapoliisinvaistonsa olivat taas heränneet. – Kuulosti siltä, että pihalla olisi hiippaillut joku. Kuului rapinaa, pappa selitti. – Hiiret? isä ehdotti. – Tai äiti? Äiti mulkaisi isää jälleen pahasti. Sen jälkeen isä ei puuttunut enää keskusteluun. – Jos ne olivat taas niitä paparazzeja? minä ehdotin. – Yhtenä päivänä kun vakoilimme taloasi meidän ikkunasta, näimme kuinka 16

yksi paparazzi hääri pihalla ja otti kuvia. – Vakoilitte taloani? pappa toisti ja loi uteliaan silmäyksen äitiin. Äiti käänsi päänsä pois ja näytti mielestäni aika vaivaantuneelta. – Ei tartuta pikkuseikkoihin, hän sanoi. – Nyt oli puhe paparazzeista. – En oikein ymmärrä, miten ne mokomat ovat saaneet jo selville missä minä asun, pappa ihmetteli. – Mutta tällaista se sitten kai on, jos on kuuluisa ihminen. Se vain täytyy kestää. – Me voimme tulla Lotan kanssa sinun luoksesi yökylään, Leevi ehdotti. – Vaikka jo heti tänään! – Mutta eikös meidän pitänyt lähteä sinne tropiikkiin? minä ihmettelin. – Sain juuri tiedon, että lento on siirtynyt. Helsingissä on liian kovat myrskytuulet, äiti selitti huitoen käsiään ilmassa. – Kaikki lennot on peruttu! – Mutta nythän on koko syksyn leppoisin ilma, pappa nauroi. – Mutta mukavaa, että lapset pääsevät yökylään. Näyttäkäähän nyt, miltä se uusi taloni oikein vaikuttaa täältä katsottuna. Pappa nousi ylös tuolistaan ja kumartui ikkunaan avatakseen rullaverhon. 17

– Ei voi olla totta, hän tuhahti verhon ponnahdettua ylös. – Taas joku utelias toimittaja pyörii pihallani! Me kaikki riensimme papan vierelle ikkunaan. Ja tosiaan. Tummiin vaatteisiin pukeutunut mies hääri jälleen papan pihamaalla. Näimme kuinka hahmo hiippaili aivan papan ikkunan alle ja yritti tiirailla siitä sisään. – Ei noiden toimittajien röyhkeydellä ole mitään rajoja, pappa murahti. – Kamalan uteliaita ihmisiä! – Vähän niin kuin äiti, minä totesin. – Äidistä tulisi varmaan hyvä paparazzi. – Minä menen sanomaan sille suorat sanat, pappa sanoi ja lähti marssimaan kohti ulko-ovea meidän muiden seuratessa perässä.

Nähtyään hurjistuneen Torvisten komppanian papan ikkunan alla häärinyt paparazzi hätkähti yllättyneenä ja pinkaisi juoksuun. – Sinä senkin utelias toimittajankuvatus! Minun pihallani ei ole mitään, mikä kuuluisi sinulle! Ole hyvä ja jätä minut rauhaan! Minä olen antanut jo kaikki haastatteluni ja enempää ei ole tulossa! pappa huusi niin että raikui. – Niin, siinäs kuulitte! minä ja Leevi komppasimme yhdestä suusta. – Meidän perheellemme ei kannata alkaa ryppyilemään, ettäs tiedät! – Sinne meni. Pappa hieroi käsiään voiton merkiksi, kun paparazzi oli hävinnyt näköpiiristä. – Toivottavasti ymmärtää pysyä poissa. Sitten hän kääntyi jälleen meidän puoleemme. – Mennään nyt minun luokseni. Mukavaa saada lapset yökylään. Haluaisitteko tekin tulla? hän lisäsi ja väläytti äidille hymyn. – Voin laittaa teille patjan olohuoneen lattialle. – Tuota… joku toinen kerta sitten, äiti sanoi ja tuijotti varpaitaan hölmö ilme naamallaan. – Meidän pitää… pitää pakata. – Miksi? isä kysyi. – Minä luulin, että ne lennot sinne tropiikkiin oli peruttu. – Joku toinen kerta sitten, pappa totesi. – No lapset, eiköhän mennä. Viimeinen portailla on mätämuna! – Minäkin olisin voinut osallistua kisaan, kuulin 19

isän sanovan hänen katsellessaan meidän menoamme. – Minä pidän kisailusta. – Minä haluan lomalle, äiti huokaisi. – Alan todellakin olla sen tarpeessa, hän jupisi kadotessaan sisälle taloomme.