J. S. Meresmaa: Mifongin lunastama / lukunäyte by Myllylahti Oy

J.S. MERESMAA

Myllylahti Oy Espoo 3

J.S. Meresmaa Mifongin perintö (2012) Mifongin aika (2013) Mifongin mahti (2014) Mifongin kätkemä (2015) Mifongin kadottama (2016) Mifongin lunastama (2017)

Kirjailija kiittää Taiteen edistämiskeskusta työn mahdollistamisesta.

Päähenkilöt Merontesissa Ardis Isvergal Duverney, Merontesin kuningatar sekä Fewrynnin, Ciaranin ja Pyonin äiti Connail Branaghinpoika Isvergal, kuningattaren hallitsijapuoliso, Pyonin isä Pyon Connailintytär Isvergal, Merontesin prinsessa Elingmar Bereski, faroni, Ardisin entinen hoviopettaja Hurd, kuningattaren lakeija Nereidina Skadi Armund, Skoemirin äiti, Amargon rakastajatar Piedra, Pyonin hovineito Geert, Connailin oppipoika Mildrunn, hoviopettaja Kirina, henkivartija Joslein, henkivartija Belonessa Ciaran Isvergal Duverney, kaksosista nuorempi, vapaaherra Siv, sulkalainen, kaksisieluinen Kie, Sivin sielulintu

Joentuoma, Sivin heimoveli, entinen Merontesin kaartinpäällikkö Eyria Odalmira Ren-el-Ren, Egestanin kolmas prinsessa, Skadi Armundin leski Oslaf, kaartinvartiomies, Ciaranin henkivartija Vermeire, kansainvälinen lähetti Ferin, Eyrian palvelija Vadaire, Merontesin edustaja rajalinnakkeella Sudhaerissa Dante Rondestani, sudhaerilainen kulkija, Roanin ja Linnin veli Reu, musta puuma, Danten sebuia Linn Rondestani, henkien näkijä, Danten ja Roanin isosisko Roan Rondestani, Danten ja Linnin pikkuveli Elefi Oranor, pantterikansan päällikkö Maatrat, pantterikansan kahdeksas näkijä Genista, Maatratin mahdinoppilas Toismaailmassa Fewrynn Duverney, kaksosista vanhempi, tulilinnun tytär

Prologi Kipua. Kipua ja vihaa. Tässä valkoisen pimeyden maassa Fewrynn oli kokenut paljon tuskaa. Mohari oli poissa. Memhri oli poissa. Ei ollut ketään pelastettavaa, ei ketään, joka olisi tehnyt Fewrynnin olemassa olevaksi. Kipua ja hämmennystä. Kaikki toismaailmassa oli jollakin tavalla väärin. Juuret kasvoivat taivaasta, meri vyöryi maalta ulappaa kohden, salamat välähtelivät mustina. Myös mahti kiehui ja kipinöi eri tavalla kuin elävien maailmassa. Tuli poltti ihoa kuin jää. Hän paleli kaiken aikaa. Yksi ankkuri hänellä oli. Yksi köysi jota pitkin hän voisi palata sinne, missä kaikki oli oikein – ainakin enemmän oikein kuin täällä, missä piinaavat tunteet kaappasivat otteeseensa eivätkä päästäneet irti. Linn oli hänet kavaltanut. Nainen oli paljastanut hänen olinpaikkansa Memhrille, joka ahneuttaan oli tullut toismaailmaan noutamaan Fewrynniltä mahtia, jonka mies oli luullut kuuluvan itselleen. Mutta Fewrynnin mahti oli yksin Fewrynnin. Sitä hän ei toiselle antaisi, ei antaisi eikä sen vuoksi alistuisi. Toismaailma oli alkanut sumentaa elävien maailman muistoja – sen kuka Fewrynn oli ollut ja keitä hän oli rakastanut. Linnin hän kuitenkin näki yhtä selvästi kuin nainen seisoisi hänen edessään. Fewrynn tarttui petoksen herättämään tunteeseen kaksin käsin, hän kieputti siihen olemuksensa hajanaiset rihmat. Hän kutoi itsensä vihan ympärille, sillä ei ollut muuta mihin takertua. 8

Fewrynn oli tulilinnun tytär ja juuri nyt, toismaailman mielettömyydessä, vähemmän ihminen kuin milloinkaan ennen. Linn oli hänen ihmismielen kiintopisteensä, mutta iti hänessä muutakin. Hänen emonsa ääni, hänen suojelijansa tahto. Kipua oli niin vaikea kestää. Mifongin veri hänessä ei luovuttaisi koskaan.

OSA I

VARJO

Luku 1. Käärmeitä ja sydämen salpoja Heti herättyään Roan Rondestani tunsi, että päivästä oli tulossa merkityksellinen. Lämpö oli ehtinyt haihtua Elefi Oranorin ison sängyn toisen puolen lakanoista, kun Roan ojensi kätensä venytelläkseen. Huoneen miellyttävän viileä ilma painui alastonta ihoa vasten. Palvelijoiden sulkemat ikkunaluukut pitivät loitolla paahdetta, joka tähän aikaan päivästä hehkutti palatsin ulkoseiniä täydellä voimallaan. Talvisen Merontesin jälkeen pantterikansan laakso tuntui paluulta maailmaan, joka Roanille oli tutuin ja rakkain. Valo, lämpö ja tuoksut täyttivät levollisuudella, jonka puuttumista hänestä oli vaikea huomata, sillä Roan oli taitava pitämään todelliset tunteensa piilossa. Elefin kanssa jaettu intohimon yö viipyili hänen vartalossaan mielihyvän särkynä ja raukeutena. Roanilla ei ollut kiire nousta. Läpi elämänsä Roanin oli ollut miltei naurettavan helppo saada vuodekumppaneita, ja hän oli rakastanut heistä jokaista sen hetken, jonka he olivat jakaneet. Useimmin hetket olivat olleet yhden yön pituisia, mutta toisinaan yhteisiä öitä oli kertynyt useitakin. Sydämiä oli matkalla menetetty useaan otteeseen, mutta alkuhetkien ihastuksen ja hurmioitumisen mentyä ohi Roan oli huomannut kerta toisensa jälkeen omansa säilyneen koskemattomana.Pantterikansan päällikkö oli ainoa, joka oli saanut Roanin epäilemään. Elefi oli erilainen kuin muut. Kenties naisen mahdin ansiosta hänen vastustuskykynsä Roanin luontaiseen hurmuriuteen oli erityisen 13

vahva. Roan ei nähnyt Elefin suojauksien läpi, vaikka alussa hän oli luullut toisin. Elefillä oli muurin sijaan suojanaan sokkelo, eikä nainen epäröinyt eksyttää Roania sen uumeniin. Elefi oli arvoitus, jonka ratkaisuun Roan oli käyttänyt vuosia ja lopulta oivaltanut haluavansa säilyttää arvoituksen. Niin kuin häntä itseään, Elefiä ei voinut omistaa. Heidän sydämensä kuuluivat heille itselleen – niitä ei ollut luotu valloitettaviksi. Sirkkojen laiska siritys kantautui vaimeana ulkoa. Roan nousi ja puki päälleen. Hän kuulosteli oloaan ja tunnetta, johon oli herännyt. Jokin oli muuttunut tai muuttumassa. Oranorin palatsissa, mahdin taitajien keskuudessa, sen kaltaista tunnetta tuskin kannatti säikähtää. Roan tiesi, miksi he täällä olivat. Miksi he olivat tulleet. Pitkän merimatkan aikana Gemerasta Camaliin Dantella ja Linnillä oli ollut aikaa selvittää syyt, jotka velvoittivat vaativaan, jopa hengenvaaralliseen tehtävään toismaailmassa. Merontesiin auennut toismaailman portti oli suljettu, mutta sulkemisen yhteydessä sekä Mohari että Fewrynn olivat kadonneet sen sisään. He olivat uskoneet Moharin ja Fewrynnin kuolleen. Sitten Linn oli alkanut nähdä unia. Painajaisia, jotka olivat vahvistuessaan ja selkeytyessään alkaneet muistuttaa näkyjä. Lopulta Elois Isvergalin aave oli tehnyt goaradhin, valtaanoton, Linnille ja vahvistanut epäilyt siitä, että Fewrynn todella yritti viestiä unien kautta ahdingostaan. Kun Dante oli kuvaillut Roanille hetkeä, jolloin Linn oli viimein uskaltautunut kertomaan kokemuksesta aaveen kanssa, veljen kasvoja oli kiristänyt päättäväisyyden uhma. Heidän olisi etsittävä vastauksia. Varmimmin niitä löytyi pantterikansan laaksosta. Ei siis olisi lainkaan tavatonta, jos Elefi ja laakson vanhin tietäjä Maatrat, olisivat jo alkaneet tutkia ja 14

tunnustella, miten matka olisi toteutettavissa. Kenties se selitti tunteen, jonka vallassa Roan oli herännyt. Roan ei oikein tiennyt, miten suhtautua veljensä uhkarohkeaan hankkeeseen. Hänellä ei ollut niin syvää tietämystä toismaailmasta kuin Linnillä, saati niin voimakasta velvollisuudentuntoa kuin Dantella. Kumpusiko veljen osoittama velvollisuudentunto rakkaudesta Ardisiin vai syyllisyydestä Fewrynnin kohtaloon? Toismaailman portti oli auennut, kun Linn oli vuosien yrittämisen jälkeen pelastettu mustalta mahdilta. Mikä hyvänsä päättäväisyyden takana lymyilikin, sisarusparven nuorimpana Roanilla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän tekisi kaikkeaan auttaakseen vanhempaa veljeään ja siskoaan. Hänen roolinsa peränpitäjänä oli hioutunut vuosien saatossa. Elefi Oranor löytyi sieltä, mistä Roan oli uumoillutkin: Maatratin luota. Naisen näkemisen mielihyvä synnytti hänessä lämpimän ailahduksen, ja jälleen kerran Roan tuumi, oliko naisella samanlaatuista lumovoimaa kuten hänellä itsellään. ”Kas, unimyllikäskin heräsi.” Elefi hymyili. ”Nukuitko hyvin?” ”Kuin unelma.” Roan etsi merkkejä mahdin käytöstä, mutta näki vain Maatratin vaihtavan muutaman sanan palvelijan kanssa, joka oli päästänyt Roanin huoneeseen. ”Jokin on eri lailla tänään”, hän totesi Elefille. Pantterikansan päällikön rannerenkaat kilkahtivat, kun nainen siirsi yhden pitkistä pikkuleteistään korvansa taakse. ”Hyvin ymmärrettävää. Yöt kanssani voivat olla mullistavia.” Tummissa silmissä pilkahtava virne ei jäänyt Roanilta huomaamatta. Hänen kätensä hakeutui naisen lantiol15

le, veti heidät lähemmäs toisiaan. Elefi tuoksui shakkaran kallisarvoisilta saippuoilta ja vallalta. ”Voisin sanoa samaa. Tässä on kyse jostain muusta. Joko te aloititte etsinnät?” ”Vasta keskustelemme, mikä on paras tapa edetä.” Elefi vetäytyi hienotunteisesti kauemmas, kun Maatrat liittyi heidän seuraansa. Vanhuuden kumaraan painaman ryhtinsä vuoksi näkijä ulottui Roanin vyötärön tasalle, mutta katseesta välittyvä voima sai vanhuksen vaikuttamaan pidemmältä. Rypyt silmäkulmissa syvenivät Maatratin tiiratessa Roania. ”Hurmuria ei olekaan näissä huoneissa hetkeen näkynyt. Sanoitko äsken, että aistit jotakin erilaista?” Nyt kun Roan oli huomion keskipisteenä ja hänen odotettiin sanoittavan tuntemuksensa päivänvalossa, ne yhtäkkiä tuntuivat liian epämääräisiltä ja haurailta kuin karkaavat unet. Ei hän ollut erityinen niin kuin veljensä sebuioineen tai siskonsa henkiennäkemiskykyineen. ”Tuskinpa se mitään kovin tärkeää oli.” Elefin katse terävöityi. ”Oletko varma?” Roan väläytti valloittavimman hymynsä hermostuneisuutensa peittääkseen. ”Kyllähän te tietäisitte, jos olisi, eikö?” ”Kenties.” Maatrat kallisti päätään. ”Kyse on rajauksesta ja keskittymisestä. Jos tahdot, voin katsoa.” Kun Roan epäröi, Elefi sanoi: ”Jätän teidät kahden.” Nainen sipaisi Roanin käsivartta. ”Nämä asiat ovat henkilökohtaisia.” Roan nyökkäsi yhä epävarmana siitä, halusiko Maatratin keskittävän huomion itseensä. Kun Elefi oli mennyt, Maatrat viittoi Roanin istumaan parvekkeen suljettujen ovien eteen levitetyille tyynyille. ”Haluaisitko syötävää tai juotavaa? Minulla on tässä sanai-juomaa ja keksejä.” 16

Ennen kuin Roan ehti sanoa juuta tai jaata, näkijä oli köpötellyt hakemaan tarjottimen sivupöydältä ja kaatoi sanaita kannusta lasiin. ”Kiitos”, Roan sanoi. Hän otti vanhuksen ojentaman lasin vastaan, ja totesi hieman yllättyneenä mielessään, ettei ollut tuntenut nälkää kuten tavallisesti herättyään. ”Emme ole jutelleet ennen tällä tavoin”, Maatrat sanoi ja asettui ikäisekseen notkeasti istuintyynylle Roania vastapäätä. ”Ihan kahdestaan. Kenties olen arkaillut sinun lumovoimaasi. Vaikka olen voimakas ja kokenut, vaatii kovaa työtä kasvattaa vastustuskykyä sille.” Roan miltei nielaisi juoman väärään kurkkuun ja naurahti särkyneesti. Maatratin täytyi vitsailla: eihän pantterikansan laakson kunnianarvoisa näkijä voinut lukea itseään heihin, jotka olivat alttiita hänen viehätysvoimalleen! Ajatuksen täytyi paistaa Roanin kasvoilta, tai kukaties näkijä oli tavanomaista tarkkanäköisempi, sillä nainen sanoi: ”Älä näytä niin pöyristyneeltä. Tiedät itsekin, ettet valloita sydämiä silkan komeutesi ja kohteliaisuuksiesi tähden.” ”Ja minä kun luulin, että ne ovat olleet suuressa osassa.” ”Toki, mutta eivät ratkaisevassa.” Maatratin uurteisilla kasvoilla häivähti arvoituksellinen ilme. ”Nyt sitä voi olla vaikea uskoa, mutta nuorempana olin hyvin samanlainen kuin sinä. Ihastuin helposti ja minuun ihastuttiin helposti. Ne ruokkivat toisiaan, tiedätkös. Ihastumiset. Mutta opettelin hillitsemään vetovoimaani, kun se kävi liian vaaralliseksi.” ”Olen aina pitänyt taipumusta ihastuksiin harmittomana.” ”Ah, poika-hyvä, kaikkea muuta! Oletko kuullut tarinan käärmeenlumoojasta?” Roan arveli kuulleensa

montakin, mutta hän pudisti päätään, koska halusi kuulla sen Maatratin suusta. ”Hyvä”, Maatrat jatkoi. ”Sitten minun on kerrottava se sinulle.” Hetken, jonka näkijä käytti ajatuksiensa järjestelemiseen, Roan hyödynsi nappaamalla tarjottimelta keksin. ”Elipä kerran kauan kauan sitten mies, joka syntyi käärmekuun aikaan käärmeen muotoisen joen varteen. Kun mies oli vasta pieni poika, alkoi käärmeitä näkyä kaikkialla missä hän kulki. Niitä nukkui hänen rintansa päällä, niitä kiertyi hänen jalkojensa juureen kun hän istui leikkimässä, ja niitä seurasi hänen perässään, kun hän kulki viidakkopolkuja. Vaikka poikaa eivät käärmeet pelottaneet, muut kyläläiset kavahtivat moista ja ajoivat pojan perheineen kylästä. Lopulta perhekin hylkäsi pojan, ja tämä päätyi kasvamaan käärmeiden parissa. ”Mieheksi kasvettuaan hän oli kehittänyt sisälleen hiertävän möykyn, joka varoitti häntä luottamasta ihmisiin. Käärmeitä hän ymmärsi. Suojellakseen niitä ihmisten vihalta mies vaelsi kylästä toiseen ja houkutteli käärmeet viljelyksiltä ja rakennusten liepeiltä viidakoiden siimekseen. Hänestä alettiin puhua käärmeenlumoojana, joka osasi karkottaa kaikkein ärhäkimmät ja myrkyllisimmätkin käärmeet niin, ettei niistä koitunut vaaraa kenellekään. Miestä, joka pienenä oli ajettu kotikylästään pelottavana kummajaisena, pidettiin nyt jumalten lahjana ihmiskunnalle. ”Mutta ajan myötä teko, joka vaikutti hyvältä käärmeiden pelossa kärvisteleville ihmisille, näytti varjopuolensa kun rotat, hiiret ja myyrät alkoivat tuhota viljelyksiä. Ne pilasivat satoja, valtasivat varastoja ja levittivät tauteja. Vastahakoisesti ihmiset joutuivat hyväksymään käärmeet keskuuteensa ja opettelemaan elämään niiden kanssa. Käärmeenlumoojan palveluksia ei enää kaivattu. 18

Mies katosi viidakkoon, eikä hänestä enää koskaan kuultu.” Näkijän kertomuksen aikana Roan oli juonut lasinsa tyhjäksi ja syönyt kolme keksiä. Hän yritti löytää tarinasta opetusta, mutta joutui pian luovuttamaan. ”Surumielinen tarina”, hän sanoi. ”Mutta en ymmärrä, miten se liittyy ihastumiseen ja sen vaarallisuuteen.” ”Ken sydäntään suojelee vankimmin, tulee kohdanneeksi yksinäisyyden varmimmin”, Maatrat totesi. ”Säe on Runojen Äidistä, esivanhempiemme vaalimasta viisauden kokoelmasta. Ei kannata rakentaa suosiotaan vain yhden taidon varaan, sillä kun se otetaan pois, jäljelle ei jää mitään. Käärmeenlumooja pettyi ihmisiin, kaltaisiinsa, ja sulki sydämensä vihan salvalla. Näennäisesti hän auttoi ihmisiä käärmeitä lumoamalla, mutta todellisuudessa toiminta aiheutti epäonnea ja murhetta. Hyvä teko ei takaa lopputuloksen hyvyyttä, sillä asiat ovat monimutkaisia ja ihmisluonto oikukas. Yksinäisyys voi kasvattaa julmuutta.” ”Yritätkö siis sanoa, että ympärilläni tapahtuvat ihastukset – niin omani kuin toisten – voivat aiheuttaa ikäviä seuraamuksia, vaikka tämä ei tarkoitus olisikaan?” ”Myös sinun sydämessäsi on salpa, joka pitää sen koskemattomana. Niin ei välttämättä ole heidän laitansa, jotka sinusta vaikuttuvat. Aiheuttamasi vahinko on todennäköisesti jäänyt piiloon, ainakin toistaiseksi, mutta menneillä teoilla on taipumus kostautua tulevaisuudessa.” Maatrat ojentautui eteenpäin ja otti Roanin kädet omiinsa. Samalla varmuudella näkijän katse otti Roanin katseen haltuunsa. ”Minkälainen oli muutos, jonka tunsit kun heräsit?” Maatratin sormista virtasi Roaniin jotain, mikä nouti paenneet tuntemukset. Roan löysi sanat. ”Jokin lähestyy. 19

Tunnen samankaltaisen paineen kuin ennen ukkosmyrskyä. Se hakee muotoaan, muuttuu niin kuin tuulten muovaamat pilvet. Mutta en osaa sanoa, onko se jokin minussa itsessäni vai ulkopuolella.” Maatrat sulki silmänsä. Naisen katseen puristuksen hellittäminen sai Roanin rentoutumaan. Monta sydämenlyöntiä myöhemmin Maatrat avasi suunsa. ”Voima kieppuu villinä ympärilläsi, mutta muutos joka on tulossa, kumpuaa sisältäsi.” Yhtäkkiä naisen ääni sai uudenlaisen, murisevan sävyn, joka hyyti Roania ytimiä myöten. ”Älä nuku silmät auki. Älä seuraa varasta. Älä avaa salpaa ennen kuin kuu täyttyy vahasta.” ”’Ennen kuin kuu täyttyy vahasta’?” Dante ihmetteli joitakin toveja myöhemmin. ”Siis ennen täysikuuta? Mitähän salpa mahtaa tarkoittaa?” ”Ota siitä selvää”, Roan sanoi. Maatratin tarjoamat keksit olivat herättäneet hänessä suuremman nälän, ja matkalla ruokasaliin hän oli yhyttänyt veljensä eräästä käytävän ikkunasyvennyksestä. ”Elefi palasi, ja he alkoivat käydä läpi suunnitelmaa, jolla toismaailmaan olisi mahdollista matkata turvallisesti. Minulla oli nälkä, joten...” ”Muistan tuon käärmetarinan. Äiti kertoi sen minulle silloin, kun olin saanut pureman jalkaani. Taisin olla kahdeksanvuotias.” Roan kastoi kardemummalla maustettua tulista leipää voisulaan. Tähän aikaan päivästä sali kaikui tyhjyyttään, mutta Oranorin palatsissa ruokaa sai aina kun sitä kaipasi. ”Tuota minä en muistakaan.” ”Ei ihme. Et osannut puhua, etkä oikein kävelläkään vielä. Olit sillä tavalla siedettävä.” Dante virnisti. ”Verrattuna siihen, mitä olin sen jälkeen kun opin 20

puhumaan ja juoksemaan?” Vaikka heidän sävynsä pysyi leikillisenä, Roan huomasi välttelevänsä suoraa katseyhteyttä. ”Etenkin siihen, millainen olit sen jälkeen kun aloit kiinnostua tytöistä.” Pojat olivat tosiaan tulleet hieman myöhemmin, Roan mietti. Alkujaan kaikki hänen ihastuksensa olivat olleet tyttöjä. Leivän mausteisuus poltteli kitalakea, ja hän nappasi jyväsalaatista palan vuohenjuustoa suunsa helpotukseksi. ”Leuhka ja yliampuva tulevat sanoina mieleen”, Dante jatkoi. Hän aterioi Roanin rinnalla, mutta karttoi leipää. Roan tiesi sen johtuvan siitä, ettei puuma pitänyt tulisista mausteista. ”Et tahtonut millään ymmärtää, että sinulle kaikki sellainen tuntui olevan paljon helpompaa kuin muille.” ”Mitä tarkoitat ’kaikella sellaisella’?” Dante kohautti hartioitaan. ”Seurustelu. Ihastuminen. Kanssakäyminen ylipäätään.” ”Pois lukien sinut, Linnin ja Arranin?” Dante näytti kysyvältä, joten Roan lisäsi: ”Jos kerran ärsytin teitä.” ”Niin. Meitä et pystynyt samalla tavalla hurmaamaan. Ehkä perheen kesken lumovoimasi oli heikompi.” Roan naurahti vaivaantuneena. ”Uskotko tosissasi, että tässä olisi kyse jonkinlaisesta mahdista? Sellaisesta kuin sinun eläinmagiasi tai Linnin näkijän kyvyt?” Dante räpäytti silmiään. ”Tietenkin on. Sama voima tätä maailmaa pyörittää.” ”Myönnän, että ihastun helposti ja että minussa todennäköisesti on epätyypillisen paljon viehätysvoimaa, mutta pohjimmiltani olen ihan tavallinen. Ei tässä ole kyse magiasta.” ”Eikö Maatrat muka viitannut juuri siihen? Hän sa21

noi olleensa samanlainen nuorempana.” ”Se on eri asia. Maatratista on ollut määrä tulla tietäjä, minä olen lähinnä lorvija-maalari.” ”Sinun taulujesi kartat johdattivat meidät Hemirn Vihreän luo silloin vuosia sitten”, Dante muistutti. ”Selvästikin sinussa jotain kykyjä on. Minua hämmästyttää, ettet ole käsittänyt tätä aiemmin.” Roan ei sanonut siihen mitään. Hän haarukoi kasaamaansa annosta tuntien veljensä katseen painon. ”Maatratin sanat kuulostivat pahaenteisiltä”, Dante sanoi hiljaa. ”Ymmärrän, jos ne pelottavat.” ”En minä ole peloissani!” Toispuolinen hymy käänsi Dante suupieltä alaspäin. ”Minä olen. Meillä on edessämme koitos, jonka pelkkä ajatteleminen saa minut toivomaan, etten olisi luvannut Ardisille mitään. Tämän lupauksen lunastaminen tulee olemaan vaikeinta, mitä olen tehnyt.” ”Hyvät teot eivät takaa hyvää lopputulosta.” Roan toisti Maatratin lausumat sanat puoliajatuksissaan. ”Kiitosta vaan, veli. Kylläpäs helpotti.” ”En minä piruile.” ”Etpä.” Dante sysäsi lautasensa sivuun ja nousi. ”En piruile sitten minäkään, kun kehotan sinua näkemään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat sen sijaan, että näet ne sellaisina kuin toivoisit niiden olevan. Meissä Rondestaneissa on enemmän kuin päällepäin näyttää, se lienee jo tullut todistettua. Sinä olet Rondestani siinä missä me muutkin. Mieti siis Maatratin sanoja tarkkaan, sillä jos me jotain olemme viime aikoina oppineet, näkijöiden välittämiin viesteihin pitää suhtautua asianmukaisella vakavuudella. Usein ne ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä.”

Luku 2. Varjotarha Pikkuveljelleen pitämänsä puheen jälkeen Dante suuntasi askeleensa itäsiipeen Maatratia ja Elefiä tapaamaan. Hän, Reu, Linn ja Roan olivat saapuneet pantterikansan laaksoon edellispäivän aamuna, ja ehtineet palatsiin juuri sopivasti ennen keskipäivän kuuminta hetkeä. Iltapäivä oli kulunut ruokaillessa ja levätessä, ja vasta illalla he olivat kokoontuneet kertomaan viime aikaisista tapahtumista ja syistä, jotka olivat johdattaneet heidät hakemaan neuvoa laakson tietäjiltä. Danten veljelleen mainitsema pelko tuntui kivenä rintalastan alla. Hänen lupauksensa Ardisille oli annettaessa tuntunut itsestäänselvyydeltä, ainoalta reitiltä eteenpäin. Jos oli olemassa vähäinenkin mahdollisuus siihen, että Fewrynn oli elossa, heidän oli tehtävä kaikkensa asiantilan selvittämiseksi. Vuosikausien sitkeys ja päättäväisyys olivat mahdollistaneet Linnin vapauttamisen mustan mahdin vankilasta. Dante oli saanut siskonsa takaisin, mutta hän oli myös kokenut karvaasti sen, millaisen hinnan he joutuivat maksamaan. Linn ei ollut palannut eheänä. Merontesia oli kohdannut kirous, Mohari oli kuollut ja useita muita henkiä menetetty. Kaiken kukkuraksi he olivat tietämättään avanneet portin, jonka kautta pahantahtoiset henget olivat päässeet elävien keskuuteen toismaailmasta. Jos Maatrat oli oikeassa – jos matka toismaailmaan oli ainoa keino todentaa Fewrynnin kohtalo ja noutaa hänet takaisin, minkälaisia seuraamuksia sillä oli23

si? Mikä olisi hinta, joka heille lankeaisi maksettavaksi? Dante tiesi, ettei hän joutuisi tekemään matkaa yksin. Reu ja Linn tulisivat hänen kanssaan. Tieto sekä huojensi että huoletti häntä. Yhdessä he olisivat vahvempia, mutta samalla Dante ottaisi riskin menettää jäljellä olevat sisaruksensa. Murehdit liikaa, lähistöllä lymyilevä Reu viestitti. Ihmisen pää on liian pieni tuollaisiin jossitteluihin. Puumilla on ilmeisesti vielä pienempi pää? Dante aisti Reun tuhahduksen. Viisaus ei asu aivoissa, vaan sydämessä. Ja sielu puolestaan asutti sydäntä. Heidän sielunsa olivat jaetut. Danten päästessä itäsiipeen palvelija kertoi, että Maatrat ja Elefi olivat poistuneet Linnin kera ja suunnanneet varjotarhaan palatsin pohjoispuolelle. Vanhastaan Dante tiesi varjotarhan olevan käytössä ainoastaan Maatratin luvalla ja vain mahdintaitajille, mutta jos kerran Linnille oli myönnetty sinne pääsy, Dante uskoi olevansa tervetullut. Varjotarhasta oli kulkenut palatsin käytävillä huhuja, ja palvelijat olivat kuiskineet siitä sanoja shakkaran höyryissä. Niiden perusteella oli kuitenkin mahdoton rakentaa järjellistä kokonaiskuvaa. Danten kuuleman mukaan varjotarha tarjosi nimensä mukaisesti varjoa päivän kuumimpana hetkenä, mutta varjot eivät olleet levähtämistä varten. Yhden jutun mukaan varjotarhassa kasvoi mustan mahdin ituja, mutta Danten oli vaikea nähdä miksi Maatrat oppilapsineen kaitsisi sellaisia voimia kotinurkillaan. Eräs toinen tarina kuvasi, kuinka palatsin pohjoisen puolen parvekkeilta nähtävissä oleva varjoalue ei sopinut yhteen sen kanssa, mitä varjotarhassa kulkija kohtasi. Kohtapahan sen näkisi, Dante tuumasi ja kääntyi 24

ulosjohtavaan käytävähalliin. Avoimesta päädystä huokuva nihkeän lämmin ilma muistutti sadekaudesta, joka vasta oli hellittänyt otteensa. Pätsiajat väijyivät edessä päin. Reu tulla jolkotti vastakkaiselta suunnalta. Puuman musta turkki kiilsi kielien, että tämä oli todennäköisesti saanut toisilta palatsissa majailevilta kaltaisiltaan pesuapua – tai sitten Itämantereen kuuma ilmanala vain sopi eläimelle Keskimannerta paremmin. Ainakin Reu hymyili tavalla, jolla isot kissaeläimet hymyilevät. Näytät liian iloiselta tehtävään nähden, Dante viestitti. Hän ei ollut juurikaan yllättynyt siitä, että Reu oli tiennyt hänen määränpäänsä ja päättänyt liittyä seuraan. Ei siellä ainakaan kylmempi voi olla kuin paksukalloisten maassa, Reu murahti. Siellä. Toismaailmassa. Dante tunsi kiven kasvavan painoa rinnassaan. Muutaman käännöksen jälkeen varjotarhan musta portti kohosi heidän edessään. Dante ei ehtinyt kauan pohdiskella ainetta, josta portti oli tehty – ei puuta, ei rautaa, mutta jotakin läpäisemätöntä ja sysimustaa – kun tuttu helkähdys kantautui hänen korviinsa portin toiselta puolelta. Elefi Oranor katsoi häntä kohtelias hymy hajamielisenä silmissä. ”Hyvä ajoitus. Maatrat on juuri aloittamassa.” Dante tunsi pantterikansan päällikön kyllin hyvin ollakseen utelematta enempää. Nainen sulki portin äänettömästi, ja he astuivat laatoitettuun hallimaiseen tilaan, joka jakautui kahdeksi käytäväksi. Tummasta puusta veistetty säleikköseinä kaartui katoksi heidän yläpuolelleen. Leveälehtisiä pensaita ja jykevärunkoisia palmuja kasvoi siellä täällä käytävien reunoilla. Ilma oli täysin liikkumaton mutta raikas kuin sateen jälkeen ja tulvillaan maan muhevia tuoksuja. Nopealla silmäyksellä paikka olisi voinut 25

vaikuttaa epätavallisen suurelta talvipuutarhalta, mutta Reun myötävaikutuksella Dante vaistosi heti sisään astuttuaan magian tiheän ilmapiirin sekä uhkan vienon löyhähdyksen. Hänen aistinsa terävöityivät ja lihaksiin kuohahti voimaa. ”Seuraa minua, äläkä pysähdy jos näet jotain”, Elefi ohjeisti ja lähti kulkemaan vasemmanpuoleista käytävää. ”Ne innostuvat huomiosta liikaa.” ”Ketkä ne?” ”Varjot.” En pidä tästä. Kerro jotain uutta. Reu painautui kulkemaan aivan Dantessa kiinni. Hän siirsi sormensa hipomaan eläimen niskaa ja sai turvaa puuman läheisyydestä. Kasvupenkit käytävän kummankin puolen oli rajattu hiekkakivestä muotoilluin reunuksin, joihin aikojen saatossa lohkeilleissa koloissa levät ja pienet lakkisienet kasvoivat elinvoimaisen näköisinä ryppäinä. Sivusilmällä Dante näki rehevän aluskasvillisuuden keskellä liikettä, nopeita vilahduksia ja valon muutoksia, mutta piti Elefin sanat mielessään ja jatkoi naisen seuraamista keskeytyksettä. Hänen niskaansa pisteli. Varjo, joka heittyi hänestä ja Reusta, lainehti oudolla tavalla. Aivan kuin se olisi halunnut irrottautua. Elefin notkeat askeleet seisahtuivat tarhan toisella puolella, Danten hahmotuksen mukaan kutakuinkin vastapäätä sisäänkäyntiä. Keskipenkkiä kansoittavien kasvien ansiosta suoraa näköyhteyttä ei kuitenkaan ollut. Levennettyä laatoitusta halkoi paksu varjo, jolle Dante ei löytänyt langettajaa. Syy selvisi, kun Elefi kutsui vaimeasti Maatratia. Varjo värisi ja hälveni osin. Maatrat ja Linn seisoivat sen keskellä toisiaan olkapäistä pitäen. Sanaakaan ei 26

vaihdettu, mutta Maatrat nyökkäsi, ja Elefi viittoi Dantea ja Reuta astumaan hänen kanssaan sisälle varjon piiriin. Kun he olivat ringissä Dante siskonsa vieressä Reu toisella puolellaan, Elefi Reun ja Maatratin välissä ja Maatrat oikea käsi Linnin olkapäällä, vasen Elefiä koskettaen, varjo tiheni uudelleen ja sulki heidät sisäänsä. ”Tämä on varjopiiri”, Maatrat sanoi. ”Sen avulla voimme saada kosketuksen siihen, mikä on valon ja elämän toisella puolella.” ”Toismaailmaan?” Dante kysyi. Pistely niskassa yltyi kylmiksi väreiksi, jotka valuivat selkärankaan. Reun turkkia hipovat sormet upposivat syvemmälle kuin itsestään. ”Ei suoraan.” Maatratin ääni oli pehmeä, hänen silmänsä suljetut. ”Ainoastaan välillisesti. Varjot ovat lähettiläitä, sanantuojia.” ”Me teemme alkutiedustelua”, Linn sanoi. ”Kuulemma mifonkien kutsuminen ei tule tässä tilanteessa ensimmäisenä.” ”Ne hallitsevat elävien maailmaa, eivät vastaa kuolleista”, Maatrat sanoi. ”Mutta olkaahan nyt vaiti hetki, jotta saan yhteyden. Teidän voimanne värisevät eri tahdein, enkä minä voi lukea mitään pinnasta, joka ei pysy sileänä. Hengittäkää syvään. Näääin.” Tämä on pöhköä, Reu viestitti. Hengitä nyt vain. Muutamien syvien hengitysten jälkeen heidän rytminsä tasaantuivat. Dantekin tunsi muutoksen kuin ihoa hivelevän, juuri ja juuri aistittavan tuulen, joka äkisti lakkasi. Voima virtasi heidän lävitseen ja voimistui kierroksin heidän kosketuksensa ansiosta. ”Hyyyvä.” Maatrat henkäisi päästäen ilmaa keuhkoistaan. Hän piti silmänsä yhä kiinni. ”Sieltä ne tulevat.” 27

Kun Dante sulki silmänsä, hän näki ne. Pieniä, lepattavia varjoja kuin mustia liekkejä, jotka syntyvät tulen varjossa eivätkä polta. Ne olivat äänettömiä ja nopealiikkeisiä, ja keskittymällä niihin joukkona niistä sai selkoa paremmin kuin yksittäin. Mustan mahdin ituja, koiranmarjat, Reu tuhahti. Ai sinäkin olet kuullut ne jutut? Kaikenlaista se ihmismieli keksii. Kyllä puumana on helpompaa kun ei tarvitse kuvitella moisia. ”Olen valmis.” Maatratin ääni keskeytti ajatustenvaihdon. ”Näiltä ei irtoa enempää.” Varjon haperruttua heidän ympäriltään Maatrat ohjasi koko joukon päätyovesta, joka johti osaan, jossa Dante ei ollut vielä käynyt. Houkuttelevan näköinen istuinryhmä levittyi matalan ja pyöreän vesialtaan ympärillä. Elefin esimerkkiä seuraten he kävivät istumaan muhkeille tyynyille. Maatrat tuli viimeisenä. Nainen oli jäänyt ovelle ja jupissut jotain sen raosta, heilauttanut kättään kuin pitääkseen ulkopuolella jonkin, mitä he eivät nähneet. ”Varjot”, Elefi sanoi ja kaivautui istumaan risti-istuntaan mukavammin. Liehuvaatteen valkoiset kankaat laskostuivat henkäyksenkeveinä hänen ympärilleen. ”Ne ovat seurallisia tässä paikassa, eikä se ole hyvä asia.” ”Mitä olisi tapahtunut, jos olisin pysähtynyt?” Dante kysyi käsi kiertyneenä Reun hartioille. ”Ne olisivat tulleet luoksesi ja leikanneet oman varjosi irti. Se olisi jatkanut itsenäistä elämää varjotarhassa.” ”Olisin siis menettänyt varjoni?” Elefin silmät siristyivät. ”Niin siinä olisi käynyt. Sinulle olisi kasvanut uusi, mutta se olisi ollut erilainen. Heikko ja hauras. Tähän tilaan Maatrat on kuitenkin 28

evännyt itsenäisiltä varjoilta pääsyn, joten ei tarvitse olla huolissaan.” ”Hullunmaista”, Linn mutisi. Nainen oli rapistellut taskujaan aikansa, ja kaivoi nyt druchum-sätkät esiin. ”Maistuisiko teille pienet höntsyt?” ”Tarjoa minullekin”, sanoi joukkoon liittyvä Maatrat. Hetken kävi vilske, kun sätkät löysivät ojentuneisiin käsiin ja niitä sytyteltiin. Miltei yhtenäinen huokaus purkautui ilmoille ensimmäisten savujen putkahtaessa esiin. Ihmiset ja teidän oksettavat tapanne. Luulisi sinun tietävän, mitä nautinto tarkoittaa. Menen kauemmas tästä nautinnosta. Reu loikkasi alas ja tassutteli etäämmälle, jonne jäi istumaan häntä laattoja napsutellen. ”Mitä näit, Maatrat?” Linn kysyi. ”Uutiset eivät voi olla hyviä, jos omien näkyjeni antamiin vihjauksiin on luottaminen.” ”Riippuu täysin siitä, mitä pidät hyvänä ja mitä huonona uutisena.” ”Fewrynn on siellä, eikö olekin?” Linn kumartui eteenpäin, ja Dante jännittyi. ”Hän on elossa.” Maatrat nyökkäsi. ”Jotakin siellä on erilaista, ja se jokin on mifongeille sukua. Varjot ovat peloissaan. Ne kavahtivat kehotusta tiedustella ja suoranaisesti kieltäytyivät tutkimasta asiaa pidemmälle. Mutta ilmiselvää on, että tämä jokin on elävä. Sillä on yhä itse langetettu varjo, jonka itsenäiset janossaan tunnistavat. Silloin kun yritimme löytää kaoriongelmaan ratkaisua, varjoista ei ollut apua sillä kaorien varjot olivat kadonneet aikaa sitten. Itsenäisille ne olivat näkymättömiä.” Fewrynn oli elossa. Danten korvissa humisi, kun hän yritti samaan aikaan kuunnella Maatratia ja saada selkoa ajatuksistaan, jotka tunnemyrsky oli repäissyt pyörtee29

seen. Druchum rentoutti, muttei tarpeeksi. Heidän oli löydettävä tyttö ja tuotava hänet takaisin. Ardisin vuoksi. Tytön itsensä vuoksi. ”Näyttää siis siltä, että meidän on kutsuttava mifonkeja”, Elefi sanoi. ”Luulin, että sanoit niiden määräävän vain elävien maailman asioista”, Dante huomautti Maatratille. ”Näin se onkin.” Näkijä puhalsi savusuirot nenästään. ”Mifongit eivät voi seurata toismaailman puolelle, mutta ne tietävät miten ja mistä sinne pääsee. Tähän ei henkimatka riitä, on mentävä ruumiinsa kanssa. Kokonaan.” Lankeava hiljaisuus oli niin synkeän mietteliäs, että Dante arvasi kaikkien ajattelevan samansuuntaisia asioita. Vaarallista. Tyhmänrohkeaa. Kohtalokasta. Rohkeaa. Se oli Reu. Dante vilkaisi hätkähtäen sebuiaansa. Tämän kita oli raollaan, silmät kirkasta kultaa. Haastavaa puumanhymyä. Se, mitä aiomme tehdä, on rohkeaa. Linn karisti tuhkaa sätkästään ja virkkoi kuivasti: ”Seuraava pysähdyspaikka: Toismaailma.”