Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut / Lukunäyte by Myllylahti Oy

JAANA LEHTIÖ

MITÄÄN EI TAPAHTUNUT Jännitysromaani

189

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Jaakolle, Saralle ja Maxille

1 Maaliskuun pimeän turvin yksinäinen kävelijä lähestyi kirkonmäkeä. Tummassa urheiluasussa hän näytti keneltä tahansa lenkkeilijältä. Ainoastaan kokoonpantavat tikapuut pistäisivät silmään, jos Vanhan Porvoon kaduilla liikkuisi joku muu puoli neljän aikaan aamuyöllä. Kävelijä asetti tikkaat yksikerroksisen pikkukirkon seinää vasten. Seuraavaksi hän viritti kameran jalustaan, kohdisti sen kellotapuliin ja asteli takaisin seinustalle. Hän kohensi selkätaakkaansa ja painoi kaukolaukaisinta, asettui seinän viereen ja heilautti kättään kameralle, lähti sitten kapuamaan tikkaita ylös. Pikkukirkon katolle pääsi helposti. Hilattuaan tikkaat ylös hän arvioi välimatkaa ja asetti ne kapeikkoon pikkukirkon ja kellotapulin välille. Mitta oli juuri sopiva, tikkaat asettuivat jämäkästi paikoilleen. Hän kokeili kädellään selässään olevaa taakkaa ja lähti siirtymään rakennuksesta toiseen. Kokemattomalle kiipeilijälle tilanne olisi ollut vaarallinen, vaikkei juuri tuullut. Muutaman vuoden vauhdikasta parkouria harrastaneena hän luotti kykyihinsä. Vanhan kellotapulin seinä oli ihanteellinen kiipeämiseen. Rakentajat olivat lisänneet vuosisatojen aikana kerroksia perustaltaan neliömalliseen rakennukseen. Seinistä löytyi ulokkeita, sisennyksiä ja mustaksi maalattuja tukirautoja. Niihin saattoi asettaa jalkansa tai tarrata kädellään kiinni, kunhan ymmärsi varoa helposti irtoavaa kalkkimaalattua rappausta. Hän hivuttautui eteläseinustalta joen suuntaan avau-

tuvalle pihanpuoleiselle seinälle ja eteni laudalla suljetun ikkuna-aukon alla olevan takorautakoristeen luo. Siihen hän kiinnitti ensimmäisen lenkin. Kun hän sitten siirtyi eteenpäin kohti toista takorautaista seinärautaa, selässä tuntui kevyt vastus, kun kangasvyyhti alkoi purkautua. Kiipeilijä saavutti pian seuraavan seinäraudan. Napsautti siihen kiinni metallilenkin ja pujotti nuoran tämän läpi. Hän veti nuoraa kireämmälle. Kangas kiristyi ja kiipeilijä solmi nuoran tiukasti kiinni. Keveä kangas laskeutui alaspäin suorana juuri niin kuin hän oli suunnitellut. Hän vilkutti kameralle voitonriemuisena, vaikka alaosa oli vielä kiinnittämättä. Alakulmista hapsuttaviin naruihin hän yltäisi maasta. Nyt oli suurin työ tehty. Kangas oli kevyttäkin kevyempää laskuvarjokangasta. Se lepatti, vaikka ei tuullut juuri yhtään. – Hei! alhaalta huudettiin. Kiipeilijä pysähtyi ja katsoi äänen suuntaan. Kiinnitystä vailla olevat nuoranpäät heilahtelivat kankaan kulmissa. Samassa hän näki, että varjoista esiin astunut ihminen kaivoi jotain laukustaan. Pian poliisi hälytettäisiin paikalle. Pitäisikö jäädä torniin? Kiipeilijä hylkäsi ajatuksen saman tien. Hänellä ei ollut varusteita, että voisi kiinnittäytyä tuntikausiksi seinustalle julistamaan asiaansa. Vielä oli aikaa paeta. Kiipeilijä lähti etenemään sivusuuntaan, samalla hän laskeutui alemmas tiiliseinustan kohdalle ja pääsi etenemään nopeammin. Kohta hän kiertäisi neliönmallisen tornin toiselle puolelle, hyppäisi pikkukirkon katolle, josta tiputtautuisi alas kiviaidan päälle ja katoaisi Vanhan Porvoon kaduille. Alhaalta kuului askelia ja kirousta. Kiipijä siirtyi rytmikkäästi eteenpäin. Jalat saivat tiilistä enemmän tukea. Hän hymyili, tätä alhaalla oleva tyyppi ei osannut odottaa. Yhtäkkiä kipu lävisti kiipeili-

jän. Tuntui kuin jalkoja olisi poltettu tuhansilla raudoilla. Hän jähmettyi ja tärisi, ote seinästä irtosi. Hän putosi. Luut rusahtivat niiden kohdatessa mukulakivet. Hän näki pilven, joka lipui taivaanrannan yli. Tai hän luuli näkevänsä sulkiessaan silmänsä. Varjo hänen yllään ei ollut pilvi vaan ihminen joka katsoi, kuinka hänen oli käynyt. Sitten askeleet kaikkosivat. Maahan makaamaan jäänyt nainen ei kuullut, kuinka nurkan takana revittiin alas hänen suurella vaivalla ylös laittamansa banderolli.

2 Rikoskomisario Juha Muhonen katseli kirkon pihassa makaavaa. Lääkärikopterin henkilökunta teki kaikkensa nuorta naista auttaakseen. Kello oli vasta puoli kuusi aamulla ja oltiin perjantain ensimmäisellä keikalla. Muhonen seurasi katseellaan, kun loukkaantunutta kuljetettiin kirkkotorille laskeutuneeseen kopteriin. Komisario huoahti ja kääntyi tutkijoidensa puoleen. – Riku, mene Töölön sairaalaan, jos vaikka loukkaantunut pystyy puhumaan. Vanhempi rikoskonstaapeli Riku Kutvonen nyökkäsi ja lähti matkaan. Muhonen kääntyi muiden puoleen. – Miltä näyttää? hän sanoi ja osoitti sanansa rikosylikonstaapeli Ansa Lehtoselle. – Kiipeilijän varusteet, kengät ja hansikkaat, Lehtonen luetteli ja nosti katseensa. – Olisikohan pudonnut tuolta? hän jatkoi ja osoitti kellotapulin lakea. – Hei, tulkaa katsomaan, nurkan takaa astellut vanhempi rikoskonstaapeli Ville Näätämö kehotti ja katosi takaisin kulman taakse. Muhonen ja Lehtonen kävelivät Näätämön perään. Tämä osoitteli tikapuita, jotka oli kiilattu pikkukirkon katon ja kellotapulin väliin. – Noiden avulla pikkukirkon katolle, siitä sitten kellotapulin seinälle kohtaan, missä on karheita kiviä ja painanteita käsille sekä sopivia lovia ja tiilireunuksia jaloille, Näätämö arvioi katseen mittaillessa kellotapulin seinää.

– Eli kiipeilijä ei siis välttämättä pudonnut katolta, Muhonen sanoi. – Hän ei varusteista päätellen ole mikään aloittelija, Lehtonen totesi. – Mutta miksi hän putosi? Muhonen ihmetteli. – Se voi olla yksinkertaisesti onnettomuus. Jokin tiilenpala irtosi, tai laasti mureni, Lehtonen sanoi ja pudisteli päätään. Porvoolaiset eivät pidä siitä, että kiipeilijä mäjähtää kellotornista kivetykselle, se on liian rujoa, Muhonen arveli itsekseen. Hän muisteli nuorempana kuulemaansa tarinaa, missä joku kaupunkilainen oli päättänyt mennä suorinta tietä kotiinsa. Sattui sitten tuomiokirkko matkan varrelle. Ei auttanut kuin kiivetä tikapuita pitkin yli. Katonharjalla sankari oli tajunnut olevansa todella korkealla, mutta ei voinut muuta kuin painaa toiselta puolelta alas. Onneksi mitään vahinkoa ei tapahtunut. Luterilaisen kirkon seurakuntayhtymä oli vastuussa kirkonmäellä tapahtuvista asioista ja oli estänyt tikapuille pääsyn uusilta innokkailta yrittäjiltä ennen kuin joku putoaisi. Nyt sitten tuntematon, lähes ammattimaisesti kiipeilevä, oli kavunnut kellotorniin ja pudonnut. Toivottavasti hän oli viimeinen kellotapulista tippuva. Uusia yrittäjiä ei kaivattu. – Ville, ota kuvia, Muhonen komensi. – Tikkaat mukaan sormenjälkien varalta, vaikka pudonneella oli hansikkaat. Komisario katsoi alaistaan. – Äläkä putoa, kun käyt katolla. Näätämö nyökytteli. Hän pyysi huolestuneen näköistä naispuolista suntiota hakemaan tikkaat, jotta pääsisi pikkukirkon katolle. Suntio jupisi, ettei vanhaa kattoa ole tehty alati rampattavaksi. Muhonen kääntyi Lehtosen puoleen mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään Lehtonen totesi: – Kiipeilijällä ei ollut papereita. Kutvonen ottaa sormenjäljet sairaa-

lassa heti, kun se on mahdollista. Lehtonen jututti uudelleen uhrin löytäjää, komisario tyytyi kuuntelemaan vieressä. Löytäjä oli kahdeksankymppinen harmaatukka, jonka uutuuttaan kiiltelevä urheilukello näytti ajan, omistajansa painon sekä iän lisäksi taatusti askeleiden määrän, sykkeen, matkan pituuden ja kalorinkulutuksen. Nainen liikkui koko ajan, ja kello raksutti näyttöön askeleita. – Olihan se ihan hirveää, nainen puuskahti, – tuossa se ihminen makasi. Hän kertasi tapahtunutta uudelleen yrittäen ymmärtää. – Toimitte oikein ottaessanne yhteyttä hätäkeskukseen, Lehtonen sanoi. – Minulla on puhelimessa se sovellus, 112, sen painoin päälle. Tiesivät heti, missä paikassa olen. Ihan kuin olisivat satelliitista katselleet, hän sanoi ja tähysteli taivaalle. – Nykyään ei riitä, että naapurit kyttäävät. – Miksi olitte niin varhain aamulla kirkon pihassa? Lehtonen kysyi. – Enhän minä ollutkaan. Runoratsuni ei laukannut enkä saanut nukuttua. Lähdin ulos. Kävelin kadulla, tuosta itäportin editse. Nainen osoitti porttia. – Ja vilkaisin pihaan. Näin jonkun makaamassa. Ajattelin, ettei kukaan tahallaan loju kivien päällä ja astelin lähemmäs katsomaan. – Niin ja sitten… Lehtonen auttoi todistajaa eteenpäin. – Niin nuori, kamalaa, nainen sanoi ja nosti kätensä suunsa eteen. – Huhuilin ja kosketin olkapäähän, mutta ei hän reagoinut. – Näittekö, poistuiko joku paikalta? Muhonen kysyi. Hän ei voinut olla puuttumatta keskusteluun. Lehtonen liikahti. Se kertoi ärtymyksestä. – Olettekos te joku toimittaja, paparazzi? Olette tv:stä tuttu! Tukka ainakin sojottaa kuin toimittajilla. Sel-

laisille en puhu mitään, nainen kivahti topakasti. Muhonen heilautti takin alle jääneen poliisitunnuksen esille. Hän haroi ruskeita hiuksiaan, jotka olivat jääneet aamuvarhaisessa lähdössä kampaamatta. Lehtonen virnisteli ja sanoi: – Saanko esitellä, esimieheni rikoskomisario Juha Muhonen. – Rikospoliisi, onko kysymyksessä siis rikos? nainen huudahti. – En huomannut hänellä mitään laukkua. Oliko hänet ryöstetty? Ja kirkon pihassa vielä, voi herranduudelis sentään. Poliisit vaihtoivat katseita, hekin olivat pistäneet merkille henkilöpapereiden ja laukun puuttumisen. – Liian varhaista kommentoida, Lehtonen vastasi. – Tutkimme tapausta tässä vaiheessa onnettomuutena. – En malta odottaa, että pääsen kertomaan ystävälleni, nainen sanoi kasvot loistaen. – Kerrankin minulle tapahtuu jotain jännittävää. Kyllä Alituvan Hilkka on ihmeissään. Lehtonen huomasi esimiehensä pyöräyttävän silmiään. Hilkka Alituvan nimi oli tullut tutuksi muutamien aiempien rikostapausten tiimoilta. – Olisi parasta, jos tässä vaiheessa ette levittelisi tietoa, Lehtonen toppuutteli naista. Hän huomasi pettymyksen käväisevän tämän kasvoilla, mutta se hävisi, kun Lehtonen alkoi kirjata muistiin todistajan yhteystietoja. Juha Muhonen lähti kiertämään luonnonkivestä ja tiilestä rakennettua kellotapulia. Hän viittasi sivummalla odottelevan suntion luokseen. – Voisitko kertoa rakennuksesta? hän pyysi. Suntio ryhdistäytyi, vihdoin hän saisi näyttää ammattitaitoaan. – Kellotapuli on sijainnut alun perin kiinni muurissa. – Piha on ollut siis joskus pienempi? Muhonen totesi kysyen.

Suntio kohensi silmälasejaan, nyökkäsi ja jatkoi: – Tapuli on nelikerroksinen ja kolme alinta kerrosta on 1400-luvulta, kuten tuomiokirkkorakennuskin. – Milloin pienempi kirkko rakennettiin tuohon viereen? Muhonen kysyi. – Se on 1700-luvulta, suntio vastasi. Muhonen kiersi rakennusta ja tähysti yläilmoihin. Ihmetteli tiiliosan erilaisia muuraustapoja ja kivisen alaosan kaaria, jotka oli kuitenkin muurattu umpeen. Suntio huomasi Muhosen ihmettelyn ja kommentoi: – Alun perin kaarien alta saattoi kulkea ja erityyppisistä tiilimuurauksista lahjoittajat tiesivät, mitkä olivat heidän maksamiaan tiiliä. Punatiiliä oli tosiaan ladottu mielikuvituksellisesti eri tavoin vinoon ja pystysuoraan. – Taitaisi olla sama tilanne, jos vuoden 2006 palon jälkeen korjausrakentamiseen rahaa lahjoittaneet olisivat saaneet mainostilaa tuomiokirkon paanukatosta, Muhonen tuumaili ääneen. Suntio hätkähti. Mahtava kattopinta-ala riemunkirjavana mainoksista ei kuulostanut hyvältä. Hän sanoi kiireesti: – Lahjoittajat saivat nimensä messinkikyltteihin kirkon sisätiloihin. Aurinko ponnisteli taivaalle. Sen säteet osuivat kellotorniin. Komisario huomasi, että ylhäällä kellotapulin seinäraudassa välähti jotain. Se oli metallia ja siitä liehui ohut nauhanpätkä.

3 Oraakkeli katsoi minua silmiin neljä kuukautta sitten ja sanoi: sinulla on tehtävä. Siitä alkaen kuusitoista kesää nähneet silmäni odottivat merkkiä ja olen hengittänyt vain sitä varten. Elän Tiibetissä, maailman katolla 3 700 metrin korkeudessa, Himalajan pyhässä vuoristossa. Saan asua ja tehdä työtä Lhasan kaupungissa, Potalan palatsissa. Aikani lähestyy, kiirehdin eteenpäin. Maalasimme Potalan palatsin valkeat seinät sekoituksella, jossa oli sokeria, hunajaa, yrttejä, kalkkikiveä ja maitoa. Valmistaudumme juhlaan, jossa ajamme pahat henget tiehensä. Kaikki huoneet siivotaan, patsaat puhdistetaan ja niiden edessä olevien rasvalamppujen säiliöt täytetään. Työskentelen rinta rinnan munkkiveljieni kanssa. Kannan liinavaatepakkaa ja tähyilen kiireen keskellä ikkunasta. Horjahdan nähdessäni Hänen Kunnianarvoisuutensa, elävän pyhimyksen, Avalokiteshvaran, myötätunnon bodhisattvan, viirin ripustettuna valkoisen palatsin päätyikkunaan. Jätän pöydän kulmalle seremoniapöydän liinat, jotka minun pitäisi levittää. Haen niiden sijaan käsiini kannun sulatettua jakinvoita ja lähden portaita ylös. Sydämeni läpättää jännityksestä. Viimeisimmän elossa olevan pyhimyksen viiri pienessä päätyikkunassa on minulle tarkoitettu merkki. Kaksi valloittamattoman linnoituksen oloista palatsia on rakennettu toisiinsa kiinni. Saavun käytävään, joka yhdistää rakennukset. Sen molemmilla puolilla on lukematon määrä huoneita. Kuljen kannuni kanssa ja nyök-

käilen tervehdykseksi munkeille, jotka työskentelevät pyhien tekstien parissa. Valkoisesta palatsista, Dalai Laman entisen asunnon ja hallinnon rakennuksista, Potrang Karposta, siirryn tummanpunaiseen palatsiin Potrang Marpoon, joka on uskonnonharjoittamisen ja buddhalaisen opin tutkiskelun keskus ja jossa monien aiempien pyhien Lamojen haudat ja niitä suojelevien henkijumalien patsaat sijaitsevat. Hidastan askeleitani kynnyksellä. Vilkaisen ikkunasta. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Eteeni avautuu näkymä alhaalla vuorten siimeksessä olevaan Lhasaan. Joen vedet välkkyvät ja tuuli kulkee lehtipuiden lehvästöjen halki. Sydämeni lyö nopeammin. Jatkan matkaani käytävien läpi ja pysähdyn kunnioitettujen korkea-arvoisten uskonnollisten johtajien muistomerkkien äärelle. Kaikki apu on tarpeen. Katson korkeuksiin ja näen patsaan tyynet kasvot. Pujotan käteni metalliristikon lomasta ja painan kämmenen viidennen Dalai Laman hautamuistomerkin kultaista jalustaa vasten. Juuri hän on mestareista se, joka rakennutti Potalan ensimmäiset rakennukset. Suputan ääneen useaan kertaan rukoukseen käytetyn mantran: Om mani padme hum. Lataudun voimalla. En saisi ajatella äitiäni, mutta kuulen hänen äänensä pääni sisällä: ”Tenzin, poikani, elä niin, että esivanhempamme ovat sinusta ylpeitä.” – Munkki, mitäs täällä velttoilet? En hätkähdä, painan pääni alas ja mutisen: – Vien täydennystä lamppuun Kaikkein Korkeimman Laman eteen. Samalla kohotan kannua, jossa on jakinvoita rasvalamppua varten. – Ala mennä! Sandaalini eivät pidä ääntä, kun lähden eteenpäin.

Vilkaisen taakseni. Kiinalainen vahti katsoo viidennen Gyatso Laman istuvassa asennossa olevaa patsasta. Paukuttaa saappaanvarttaan ruokokepillä, pudistaa päätään, ei ymmärrä. Hänen kaltaisensa ovat tuhonneet kotikaupunkini kapeat ja puoteja täynnä olevat kadut. Rakentaneet tilalle leveät valtaväylät, joita pitkin sotilaat siirtyvät hetkessä minne tahansa. En kävelisi enää koskaan Lhasan katuja.

4 Rikoskomisario Juha Muhonen kuunteli tyytyväisenä pomonsa pitämää alustusta. Pimeän talven jälkeen maaliskuu vaikutti monella tavalla valoisalta. Muhonen pujotti peukalot vyönsä alle. Teki mieli keikutella tuolilla, mutta sen hän jätti nuoremmilleen. Oli ollut melkoinen yllätys, kun Eric Sääksmäki oli palannut pitkäksi venyneeltä virkavapaaltaan takaisin Itä-Uudenmaan poliisipiirin Porvoon yksikön johtajaksi. Komisario oli kuullut huhuja, että Sääksmäki oli kiertänyt maailman ympäri matkoillaan. Toiset kertoivat, että hän oli työskennellyt merikilpikonnien suojelualueella. Muhonen ei pystynyt muodostamaan mielikuvaa Eric Sääksmäestä kilpikonnan kera, niinpä hän päätti odottaa, että esimies itse kertoisi, miten oli aikansa käyttänyt. Muhonen vilkaisi välillä kännykkäänsä, olisiko Kutvonen pistänyt viestiä Töölön sairaalasta. Veisi aikansa lääkärien arvioida, voisiko pudonnutta kiipeilijää jututtaa. Sääksmäki vaikutti virkistyneeltä. Muhonen harkitsi, että voisi tarjota pullaa esimiehensä paluun kunniaksi. Varapomoista, niistä viransijaisina toimineista, kukaan ei ollut noussut Sääksmäen tasolle, vaan johtaminen oli ollut tempoilevaa. Tosin, mitäpä niitä muistelemaan, loppu hyvin, kaikki hyvin. Kannattaisi panostaa kestityksen miettimiseen, että pomo tuntisi itsensä tervetulleeksi. Mikähän leivonnainen sopisi juhlistamaan paluuta? Mitä pitempään komisario tarkasteli esimiestään, sitä enemmän hänen otsansa rypistyi. Sääksmäki vaikutti muuttuneelta. Mies oli laihtunut ja jäntevöitynyt, askeleisiin oli tullut vauhtia ja joustavuutta. Tauko oli tehnyt 17

ilmeisen hyvää… mutta mitä muuta? Sääksmäki ei ollut kertonut virkavapautensa puuhailusta halaistua sanaa edes Muhoselle, vaan muuttui umpimieliseksi heti, kun jutustelu sivusi aihetta. Yksi piirre oli sentään samoin kuin aiemmin. Sääksmäen otsalla vahvat kulmakarvat rytmittivät selostusta ilmeikkäästi. Samassa niiden katveessa olevat silmät porautuivat Muhoseen. – Juha, miten sinun mielestäsi olisi hyvä varautua? Muhonen tajusi, että häneltä kysyttiin mielipidettä, mutta mihin asiaan. Hän selvitti kurkkuaan ja sanoi: – Normaalisti vastaisin, että korvapuusti, mutta olen sitä mieltä, että paluutasi pitäisi juhlia ehdottomasti juhlavammalla pullalla. Palaverihuoneessa kaikui naurunremakka. – Kiitos, kysyn myöhemmin suosituksia, Sääksmäki sanoi ja katseli ympärilleen hymyillen. Kaikesta näki, että hän oli tyytyväinen paluustaan yksikön johtoon. Oveen koputettiin ja sisään astui pitkä mies. – Lind, hienoa että pääsit tulemaan, Sääksmäki toivotti tulijan tervetulleeksi. Muhosen ilme vakavoitui. Ei voinut olla totta. Tummaan pukuun pukeutunut Oscar Lind oli Muhosen puolison, Ellen Kuusen, aiempi miesystävä vuosien takaa. Mitä Lind teki poliisiasemalla? Muhonen tajusi Lindin huomanneen hänet ja nyökkäsi tervehdykseksi. Lind ei vastannut vaan käänsi katseensa muihin osallistujiin. Sääksmäki esitteli: – Oscar Lind on täällä ulkoministeriön edustajana. Hän kertoo meille tarkemmin Taidetehtaaseen tulevan näyttelyn erityispiirteistä. Näyttelyn turvallisuussuunnitelmasta olette saaneet tiedot jo aiemmin. Sääksmäki rykäisi ja antoi katseensa kiertää. – Muistutan, että Oscar Lind on asiantuntija Kiina-yhteistyössä. Hän tuntee kiinalaisen kulttuurin tavat. On

siis tärkeää, että annamme hänen hoitaa yhteistyökuviota ja tuemme häntä. – Kiitos Eric, Lind sanoi. – Voin heti alkajaisiksi kertoa, että kehonkieli on erilaista Aasiassa ja Euroopassa, joten kannattaa pyrkiä eleettömyyteen, niin ei tule väärinkäsityksiä. Olen perehtynyt eroihin, mutta teille riittää, kun käyttäydytte rauhallisesti. Sitten Lind nosti tietokoneensa pöydälle. – Näytän Eurooppaa kiertävän näyttelyn esineistöstä aluksi muutamia kuvia, niin ymmärrätte mistä on kysymys, hän sanoi. Muhonen katseli miestä tämän virittäessä kannettavaansa kuntoon. Lindillä oli siisti puku päällä, mutta välttääkseen turhaa tärkeilyä hän oli jättänyt pois kravatin ja paidan ylin nappi oli auki. Komisario arvioi, että Lind oli häntä noin viisi senttiä pitempi ja kymmenen kiloa kevyempi, vaikka ei mikään kuikero kukkakeppi ollutkaan. Ellen oli kertonut, että Oscar Lind oli samanikäinen kuin Muhonen ja käynyt Porvoossa ruotsinkielisiä kouluja. Lindin vanhemmat asuivat edelleen Porvoossa. Onkohan mies mennyt naimisiin sen jälkeen, kun Ellen hänet jätti? Muhonen pyöräytteli kihlasormusta sormensa ympäri. Lind meni suoraan asiaan: – China Past and Future 2019 -näyttelyn Past-osuudesta löytyy menneiden vuosisatojen esineitä eri maakunnista. Sana Future, tulevaisuus, kertoo postereiden ja videoiden avulla Kiinan halusta kehittyä, Lind kertoi. Sitten hän heijasteli kuvia. – Ensimmäisissä otoksissa näette terrakottasotilaiden patsaan ja esineitä mahtavan keisari Qinin haudasta, Lind selosti kuvia näyttäessään. Huomasi, että hän oli tottunut kertomaan Kiinan historiasta ja kulttuurista. – Terrakottasotilaat jaksavat kiinnostaa ihmisiä edelleen, vaikka niitä on näytetty ympäri maailmaa monessakin näyttelyssä ja tv-dokumentissa. Muut esimerkit on

valittu eri maakunnista, koska kiinalaiset vieraamme haluavat esitellä eri alueiden tyypillisiä esineitä. Tuo kirjoitussetti on Qufun kaupungista, jossa Kungfutse eli vuonna 500 eKr. Seuraavassa kuvassa on airakkikulho, josta juotiin käynyttä tammanmaitoa ja jota Mongoliassa tarjoillaan edelleen. Seuraava helminauha on Tiibetistä. Tiibetin autonomisen alueen buddhalaisuus on omaleimaista, Lind jatkoi ja väläytteli kuvia eteenpäin. – Eikös iso Kiina miehittänyt pienen Tiibetin joskus 1950-luvulla? Ville Näätämö sanoi. Lind kiinnitti katseensa Näätämöön, joka ei kuitenkaan hätkähtänyt. – Kyseessä on Kiinan sisäinen asia, rikoskonstaapeli, Lind kommentoi ja katsahti Sääksmäkeä, joka kröhähti. Näätämö ei jatkanut kysymysten esittämistä. Muhosen kiinnostus nousi monta piirtoa ja pullien mietiskely unohtui. Hän tutkaili kiinnostuneena tutkijaryhmänsä jäsentä. Oli harvinaista, että Ville käytti selvästi kantaaottavan puheenvuoron isossa kokouksessa. Muhonen oli lukenut mestari Kungfutsen ajatuksia ja oli tietysti lukenut myös Sun Zin klassikkoteoksen Sodankäynnin taito, kuten moni muukin poliisi ja sotilas. Komisario katsoi Sääksmäkeä ja ymmärsi, miksi pomo huokui tyytyväisyyttä. Selitys löytyi Sun Zin ajatuksista. Noin 2 500 vuotta vanhassa kiinalaisessa strategiaoppaassa sanottiin, että kun johtaja huolehtii alaisistaan, niin he ovat valmiita tekemään mitä tahansa. Sääksmäen vahvuus oli aina ollut alaisten tukeminen. – Mikä näyttelyn tarkoitus on? Muhonen kysyi. – Kiinan kulttuurisaavutusten ja tulevaisuuden näyttely kiertää Euroopassa vuoden. Tarkoitus on tehdä maata tunnetuksi, Lind vastasi ja jatkoi saman tien: – Pieni on notkeaa ja pääsee sellaisiin paikkoihin, jonne iso ei yllä, siksi näyttely kiertää metropolien sijasta pienemmissä kaupungeissa. – Miksi se tulee juuri tänne? Sääksmäki tiedusteli. 20

Lind naurahti. – Suora lentoyhteys Pekingistä Suomeen on iso plussa. Porvoo on kätevästi Helsingin vieressä. Tästä on helppo jatkaa muihin Pohjoismaihin sekä Saksaan. – Eikö kaupungin kulttuuripalveluiden väki hoida tuollaisia näyttelyjuttuja? Lehtonen kysyi. Oscar Lind näytti kasvavan pituutta ja leveyttä. – Tämän tason näyttely tarvitsee erikoisosaamista ja sitä löytyy meiltä ulkoministeriöstä. Kiinalaisilla on ideana kokeilla mandalan tekemistä. Jos se sujuu rauhallisesti, niin samaa jatketaan, kun näyttely siirtyy Manner-Eurooppaan. Porvoo saa kunnian toimia testipaikkana. – Liittyykö se man-dala jotenkin miehiin? Kutvonen kysyi. – Mandala ei tule englannin kielestä vaan se liittyy Aasian alueen uskontoihin, Lind selosti. – Siinä piirretään värillisellä hiekalla tai riisillä maailmankaikkeutta symboloiva kuva. Sääksmäki nyökkäsi. – Mandalan tekeminen voi olla osa mietiskelyä tai uskonnonharjoitusta. – Tiibetiläismunkit tekevät mandalansa värjätystä hiekasta. He aloittavat sen tekemisen ensimmäisenä näyttelypäivänä, jolloin he valmistavat mallipiirroksen ja sen jälkeen puurtavat kuvan parissa viikon verran, Lind sanoi. – Onko odotettavissa jonkinlaisia turvallisuusuhkia? Muhonen kysyi. – Näyttely itsessään ei herättäne suuria tunteita, mutta Kiinan talouden ja vaikutusvallan nousu ärsyttää, Lind sanoi. – Ymmärtänette, että on taattava näyttelyesineiden sekä niiden mukana kulkevan valtuuskunnan turvallisuus, hän jatkoi. Sääksmäki yskäisi ja otti puheenvuoron. – Euroopassa on ryöstetty turisteja ammattimaisesti, kohteena ovat olleet erityisesti aasialaiset. Ryöstäjät ovat esiinty-

neet esimerkiksi poliiseina, hän sanoi ja katseli alaisiaan. – Pidämme huolen, että täällä Porvoossa he saavat kulkea rauhassa. – Ryöstäjät, poliisit vai aasialaiset? kuului puoliääneen kuulijoiden joukosta, mutta kukaan ei nauranut.