Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä / Lukunäyte by Myllylahti Oy

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

History is gonna change. â&#x20AC;&#x201C; Marty McFly

0:00:01 Seisoskelin pyöräni kanssa Saken kotikerrostalon asfalttipihalla ja selailin Instaa sormet kohmeessa. Kevät oli siinä vaiheessa, ettei lumi vielä tiennyt, pitäisikö sen sulaa vai jäädä, eikä taivas osannut olla muuta kuin koko ajan pelkkää tylsää ja kalpeaa puuroa. Kun näkymään lisäsi vielä jättimäiset kahdeksankerroksiset betonipalikat, huudit olivat melkein kuin jostain yhteiskunnan hylkäämästä getosta. Rappukäytävän alaovi avautui, ja Sakke ja hänen isänsä Mika tulivat siitä ulos. Mika heilutteli kädessään pientä muovista työkaluboksia. He juttelivat jostain; en kuullut mistä, mutta näin, että kummankin suu oli leveässä hymyssä. Ehkä jopa naurussa. Minullakin voisi olla isä… Niin voisi, mutta ei ollut. Mitä minä sellaisella edes tekisin? Lapset tarvitsevat isää, mutta minä olin jo kuusitoista. Huitaisin ajatuksen pois kuin iholle laskeutuneen kärpäsen. Kun Mika ja Sakke näkivät minut, he heilauttivat kättään ja lähtivät talsimaan minua kohti. Heilautin takaisin, työnsin puhelimen taskuun ja yritin vääntää samanlaisen hymyn omillekin kasvoille. ”Terve Miro”, Mika sanoi ja laski työkaluboksin 7

maahan pyöräni viereen. Hänellä oli yllään kulunut musta tuulipuku; juuri sopiva tällaiseen säähän ja tilanteeseen. ”No moro”, vastasin ja katsoin farkkujani: aivan liian puhtaat ja siistit, ja auki ratkotut polvet olisi inha laskea märälle asfaltille. ”Kumiko sulla oli tästä tussuna?” Mika kysyi ja tarkasteli pyörää. ”Joo, takakumi.” ”Sehän se aina yleensä puhkeaa totta kai ku on tympeämpi vaihtaa. Mutta eiköhän me tästä selvitä.” Nyökkäsin. Mika taisi aistia kiusaantuneisuuteni: kaksi kokeneempaa silmäparia saisi pian seurata, kun minä alkaisin ensimmäistä kertaa ähräämään pyörän takarenkaan ja sen sisäkumin kanssa. Tosin toinen silmäpari, Sakke, oli jäänyt minusta ja Mikasta etäämmälle. Hän otti puhelimen esiin ja näytti jo nyt tylsistyneemmältä kuin koskaan, sillä hänen ainoa virkansahan oli toimia eräänlaisena sosiaalisena linkkinä. Sellainen pitää olla aina, kun kaverin vanhempien kanssa ollaan tekemässä jotain; nytkin olisi tuntunut aika luonnottomalta olla tässä Mikan kanssa kahdestaan. ”Saat nyt sitte tehä tämän kokonaan ite, mää sanon mitä pitää tehä. Ihan aluksi käännä se pyörä ylösalasin.” ”Okei.” Kaadoin pyörän hellästi maahan ja nostin sen seisomaan satulan ja ohjaustangon varaan. ”No niin, aukase tuo pakki ja eti sieltä viistoistakokonen kiintolenkkiavain.” Niin, se kiintolenkkiavain. Avasin boksin ja rupe-

sin kaivelemaan. Tiesin mitä etsiä, koska olin aiemmin päivällä katsonut YouTubesta ohjevideoita pyöränkumin korjaamisesta. Aiemmin pyöräni oli yleensä viety korjattavaksi jollekin äidin ystävän miehelle, mutta tällä kertaa olin ajatellut hoitaa homman itse. Yritykseni oli kuitenkin tyssännyt heti alkuunsa, kun videolla taka-akselin päätymutterit oli pyydetty avaamaan kiintotai lenkkiavaimella, mutta kotoa oli löytynyt vain äidin sisustustyökalut. Niihin ei todellakaan kuulunut kiintoavaimia tai muitakaan likaisissa miesten töissä tarvittavia leluja. Niinpä olin soittanut Sakelle ja kysynyt, lainaisiko hänen isänsä minulle sellaista, mutta olinkin saanut lainaksi koko isän ja täysarsenaalin työkaluja. Jo kiintoavaimia oli montaa eri kokoa, ja käytyäni muutaman vääränkokoisen läpi löysin vihdoin oikean. Nostin sen boksista pois ja tarkistin vielä, että koko oli oikea. ”Tässäpä tämä.” ”Hyvä, sitte aukase nuo pultit tuosta renkaasta.” Laskeuduin polvilleni ja pujotin kiintoavaimen lenkkipään päätymutterin ympärille. Aloin pyörittää, mutta mutteri ei liikahtanut mihinkään. ”Kireämmällekkö sää sitä laitatki?” Sakke kysyi takanani. ”Eikö sun pitäny ottaa irti se rengas?” Sakke oli nostanut katseensa puhelimestaan ja seurasi nyt minun touhuani. Kokeilin pyörittää avainta vastakkaiseen suuntaan, ja silloin pultti löystyi. Suunta oli siis ollut väärä. Vastaisuuden välttämiseksi hoin mielessäni vasemmalle auki, vasemmalle auki, vasemmalle auki. Muutaman kierroksen jälkeen pultti irtosi. Siirryin pyörän toiselle puolelle ja tein saman toisellekin

pultille; vasemmalle auki. Sitten aloin nostaa rengasta paikoiltaan. Koko pyörä heilahti, sillä rengas oli vielä jostain kiinni pyörän rungossa. Vilkaisin Mikaa. Hän katsoi minua ja hymyili, mutta se oli oikeastaan hyvä ja rohkaiseva hymy; ei mitään voi voi -meininkiä. Tutkailin pyörää uudestaan ja huomasin, että rengas oli kiinnitetty runkoon kymmenisen senttiä pitkällä metallikappaleella. ”Tuoki varmaan pitää irrottaa?” karkasi tyhmä kysymys suustani, ja totta kai Sakke tarttui siihen heti: ”No pitäsköhän varmaan niin…” Hermostutti niin, että käsiä alkoi hikoiluttaa. Asfaltti ja pikkukivet pistelivät paljaita polviani. Pystyin melkein kuulemaan, miten takanani Mika ja Sakke kommunikoivat telepaattisesti, että Eikö tuo tosiaan osaa? Eihän se osaa. Heidän fiiliksensä oli kuitenkin minullekin tuttu, sillä moni ylihelppo koulutehtävä sai usein Saken raapimaan päätään, ja kun minä sitten selkeästi yritin selittää, mistä jossain hommassa oli kyse, hän ei vain tajunnut. Kieltämättä minäkin toisinaan ihmettelin, että eikö tuo tosiaan osaa? Ja lopulta aina, kun minulta meni kärsivällisyys, Sakelta menivät hermot. Nyt hän siis vain antoi minulle takaisin samalla mitalla, sillä siellä, missä käsillä oli mekaanisia laitteita, Sakke oli äijä. Siitä kiitos Mikalle, joka oli jo monta vuotta pakottanut Saken mukaansa ties mihin rassailuihin, koska sen, mitä koulu ei opeta, opettavat isät. Niin Mika sanoi aina, kun Sakke vänkäsi vastaan. Minä en noita koulun ulkopuolisia oppeja ollut saanut, ja siitä Sakke kyllä osasi ottaa ilon irti täsmälleen saman verran, mitä mi-

näkin kuittailin hänelle koulussa. Ikuinen vittuilukierre. Mika mulkaisi Sakkea kulmat kurtussa ja suu viiruna. Sitten hän vaihtoi ilmeensä taas rohkaisevaksi ja sanoi: ”Se on jalkajarru. Se pitää vielä ottaa irti että nää saat sen renkaan pois, ja siihen nää tarvit kaks työkalua. Eti sieltä laukusta nyt kymppikokonen kiintolenkkiavain ja kuusiokoloavainsarja.” Kaivelin taas työkaluboksia. Kiintolenkkiavain oli helppo löytää, sillä se oli jo tullut vastaan etsiessäni 15-kokoista. Kuusiokoloavainsarjakin erottui helposti muista työkaluista, sillä se oli iso ja keltainen muovikappale, jota vasten erikokoiset avaimet oli taitettu. ”Jees, sitte laita se kiintolenkkiavain sinne taakse pitämään sen pultin mutteria paikallaan ja pyöritä samalla se pultti auki kuusiokoloavaimella.” Taitoin kuusiokoloavainmöhkäleestä yhden avaimen esiin ja työnsin sen pultin koloon. Avain ei sopinut siihen, liian iso. Kokeilin yhtä kokoa pienempää, ja se sopi. Sitten laitoin kiintolenkkiavaimen mutterin ympärille ja rupesin pyörittämään kuusiokoloavainta, vasemmalle auki. Pyörä alkoi kallistua minusta poispäin. Älysin liian myöhään, että se kaatuu. En ehtinyt ottaa kiinni mistään estääkseni sitä, koska kumpikin käteni oli työn touhussa, ja niinpä pyörä rämähti maahan. Pirikello kilahti itsekseen. ”Aaaa…” Saken äänessä oli kaikki mahdollinen vahingonilo. ”Eihän tuosta tuu mitään!” ”Hei josset mitenkään muuten osaa auttaa niin mee siitä!” Mika ärähti hänelle.

Sakke tuijotti Mikaa silmät ammollaan. Hän näytti vähän samalta kuin matikanopettaja kerran erään Aaronin haistatettua tälle pitkän paskan päin naamaa. Selvä, kuului Saken telepaattinen viesti, ja hän kiiruhti kohti alaovea ja siitä sisälle. Ja minä jäin Mikan kanssa kahdestaan. Se siitä sosiaalisesta linkistä. ”No niin, sitte vaan pyörä taas pystyyn niin jatketaan”, Mika sanoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaksi tuntia myöhemmin kumin paikkaus oli suoritettu, ja rengas oli jälleen pyörässä kiinni. Painelin pyörää satulasta ja katsoin, miten lähes kivikova takakumi ei antanut periksi painelulleni juuri ollenkaan. Olin suoritukseeni tyytyväinen, vaikka onnistumisten ja feilaamisten vaakakuppi hipoi varmaan pohjaa feilaamisten puolella. ”Kiitos vaan paljon avusta, ei tämä ois varmaan onnistunu vaikka mulla oiski ollu oikeat työkalut”, sanoin. ”Joo ei mitään, kiitos itelles ku maltoit yrittää, vaikka välillä varmaan tuntuki aika toivottomalta. Tuolla Sakarilla ku ei aina oikeen meinaa riittää kärsivällisyys näissä hommissa.” ”Joo.” Jos jossain olin onnistunut, niin ainakin siinä. Olipahan edes jotain ylpeilemistä loppuelämäksi. ”Mutta nyt pitää varmaan lähteä kotia syömään tästä.” ”Okei, meilläki varmaan alkaa olla jo ruoka-aika. Seuraavalla kerralla voit sitte tehä tuon omin päin, ja nyt tiiät kans mitä työkaluja tarvit”, Mika sanoi ja nakkeli työkalut takaisin boksiin.

Nyökkäsin, vaikken uskonutkaan selviäväni seuraavasta kerrasta vielä yksin. Jos seuraavana päivänä pitäisi tehdä sama uudestaan, niin silloin ehkä, mutta pidemmän ajan jälkeen sitä olisi yhtä sormi suussa kuin äskeisen suoritukseni alussa. En kuitenkaan voisi enää vaivata Mikaa, sillä se olisi jo liian kiusallista. Äskeinen oli ollut ikään kuin ilmainen näytekerta, mutta seuraavasta pitäisi maksaa. Sitä paitsi Mikalla oli varmasti tarpeeksi tekemistä hänen omissa ja Saken rassailuissa. ”No mutta, nähäänpä tuota taas”, sanoin ja käänsin pyörän menosuuntaan. ”Jees, palataan.” Nousin pyörän päälle ja polkaisin sen vauhtiin. Lähestyessäni kotia fiilis oli… hämmentynyt. Äskeinen homma oli mennyt juuri niin kuin sen oli pitänyt mennäkin, mutta ei taas ollenkaan niin kuin olin ajatellut sen menevän. Olin kyllä saanut pyöräni korjattua, mutten ollut arvellut saavani mukaan myös… kaupanpäällisiä. En olisi nimittäin voinut uskoa, että Mikan kanssa oli lopulta jopa ihan rento olla. Olin varautunut korjaamaan pyörän hänen tiukassa ohjauksessaan ilman mitään ylimääräistä, mutta homma olikin lopulta mennyt aika chillisti. Mika kun oli turissut nuoruutensa kinkkisistä pyöränkorjausoperaatioista melkein kuin joku vanha merimies kokemistaan myrskyistä, eikä hänen kärsivällisyyssäiliönsä ollut ollenkaan näyttänyt ehtyvän töhöilystäni huolimatta. Tuntui melkein kuin hän olisi ollut kaveri, mutta ilman sitä urpoilua ja riehumista, mitä jotkut minun kaverini harrastivat. Sellainen aikuiskaveri. 13

Mutta aikuiskaveriakin parempi olisi… Pakko se oli myöntää. Isä. Joo joo, lässynlää. Parin vuoden päästä olisin kahdeksantoista eli aikuinen, mutta silti… Voisihan se olla mukavaa oman isän kanssa tehdä kaikkea tuollaista, kuten korjata pyöriä tai katsoa kaikkia viis kautta viis -leffoja, kuten Kick-Ass tai Shaun of the Dead ja räkättää niille; kaikkia niitä elokuvia, joista äiti aina sanoo, että hyi, miks noiden pitää olla niin hirveän väkivaltasia? Ja olisihan se muutenkin parempi, että oma isäni auttaisi minua pulmissani, eikä jonkun toisen. Vaikka Mikan kanssa oli ollut suht leppoisaa olla, pieni kiusaantuneisuus oli nipistänyt ja pitänyt minua varpaillani koko operaation ajan, eikä tunne ollut ainakaan lieventynyt, kun Sakke oli irtisanonut itsensä sosiaalisen linkin tehtävästään. Mutta olihan minulla oikea isä jossain, koska lapsen tekemiseen tarvitaan aina kaksi ihmistä. En vain tiennyt, milloin tai miksi isä oli pudonnut äidin kelkasta. Koko lapsuuteni olin ollut ilman: isäpuolia ei ollut ollut, kuten ei myöskään äidillä edes pientä sutinaa kenenkään kanssa. Siihen asti ei ainakaan ollut ikinä päästy, että minulle olisi joku esitelty. Aina, kun olin kysynyt äidiltä isästä, hän oli vastannut, että jotkut ovat ilman isää, jotkut ilman äitiä ja että perheet ovat erilaisia. Sama vastaus vuodesta toiseen oli lopulta hiljentänyt minut, ja myöhemmin, kun isättömyyteen oli jo niin tottunut, sitä ei enää osannut ihmetellä. Sitä paitsi moni kaverinikin eli ilman koko-

aikaisää, mutta useimmilla se oli kuitenkin jotenkin kuvioissa. Oli viikonloppuisiä, joulu- ja synttärikortti-isiä sekä jopa vaikka ei nähdä, saat kaiken mitä haluat -isiä, mutta minulle isä oli pelkkä kolmekirjaiminen sana. Voisinkohan minä vihdoin saada sen selvitettyä? Vaikkei isäni enää kuudentoista vuoden jälkeen haluaisi ruveta isäkseni isolla iillä, voisi olla mukava edes tietää, kuka hän on. Ja vaikka äiti olisi jättänyt hänet siksi, että tällä oli parempaa tekemistä istuessaan elinkautista tai jotain, voisin minä ehkä sellaisenkin totuuden ottaa vastaan. Mutta entä jos hän olisikin normaali? Tai jopa rento, kuten Mika? Sellainen, jonka kanssa olisi mukava tehdä kaikenlaista, mihin äidit eivät sovellu. Kurvasin kotitaloni pihaan. Etsin vapaan kolon pyörätelineestä ja työnsin pyörän siihen. Lukitsin sen, kiiruhdin alaovesta sisään ja portaat ylös. Äiti tiesi varmasti, kuka isäni on ja että miksei hän ollut kuvioissa. Ja nyt minunkin olisi korkea aika.

0:00:02 Avattuani kotioven astuin sisään ja työnsin oven kiinni, mistä syntynyt rymähdys kaikui koko porraskäytävässä. ”Moi! Saitteko te sen pyörän korjattua?” kuului äidin ääni keittiöstä kanan ja wokkivihannesten kärisemisen seasta. Tuoksu leijui eteiseen asti. ”Joo”, huusin. Potkin kengät muiden joukkoon ja riisuin takin naulakkoon. ”No hyvä juttu, mikä siinä olikaan?” Äidillä oli toisinaan ärsyttävä tapa unohtaa käymämme keskustelut. Tai sitten hän ei vain kuunnellut. Joskus tuntui kuin hän olisi seikkaillut jossain ihan toisessa ulottuvuudessa tai etsinyt menneisyydestä jotain sinne unohtunutta. ”Tussu takakumi. Enkö mää sanonu?” ”Jaa saatto siitä ollakki puhetta.” Menin istuskelemaan ruokapöydän ääreen. Äiti seisoi hellan edessä ja hämmensi pannulla tirisevää kana- ja vihannesseosta puisella lastalla. Hän vaikutti olevan leppoisalla lauantaituulella, sillä tänään hän sai tehdä koko päivän sitä, mihin arkinen account managerin työ ei oikein antanut mahdollisuutta: kotoilla ja hyggeillä ja mitä näitä hienoja laiskottelun kiertoilmaisuja nyt on. Toisella levyllä kattilassa kiehui riisi, ja ra16

diossa tummaääninen mies mainosti kaikenlaista autoihin ja talotekniikkaan liittyvää sälää, mitä nolot rockjinglet säestivät. ”Oliko siellä kylmä?” äiti kysyi. ”No eipä oikeastaan.” Katselin hetken pöydällä lojuvien mainosten ja paikallislehtien kirjaimia. ”Äiti?” ”No?” hän sanoi ilman pienintäkään hajua siitä, mitä asiani koskisi. ”Mää haluaisin tietää kuka mun isä on.” Äidin lastakäsi pysähtyi. Hän seisoi hetken paikoillaan ja tuijotti pannua. Sitten hän katsoi minua. ”Mitä?” ”Niin.” Kyllä hän oli kuullut. Katsoin häntä silmiin, jotta hän ymmärtäisi, että nyt oli tosi kyseessä. ”Miksi?” hän kysyi kuin olisin kertonut hänelle maailman oudoimman päähäni pölähtäneen idean, jonka toteuttamiseen ei voinut olla mitään järkevää syytä. ”Emmää tiiä, tuli vaan semmonen olo.” ”Mistä?” ”No ku korjattiin Saken isän kanssa sitä mun pyörää.” Äiti huokaisi ja jatkoi kanan hämmentämistä. ”Mitehän tämän oikein laittas…” Hän mietti hetken, mitä vastaisi. ”Minusta sinun ei oo hyvä tietää sitä asiaa vielä.” Arvasin. Niin kuin äiti olisi jo päättänyt asian perustelunaan siksi kun se vain on niin. Jotain kuohahti sisälläni. ”Ai miksi? Määhän oon jo kuustoista.” Äiti käänsi katseensa taas minuun. ”Oot oot… Mutta sää oot myös mun poika ja mää oon päättäny et-

tä mää en ainakaan vielä kerro sitä sulle.” ”Miksi?” ”Mää haluan että sitte ku mää kerron, niin sää oot tarpeeks vanha ymmärtämään sen.” Äiti näki ilmeestäni, ettei hänen vastauksensa kelvannut minulle ja lisäsi: ”Se ei johu sinusta. Se on vaan niin… monimutkanen juttu.” Se, mikä aiemmin kuohahti sisälläni, nosti vähän kierroksia. ”Ja nää aattelet että se on niin monimutkanen, ettei kuustoistavuotias vielä älyä sitä? En kai minä enää mikään lapsi oo.” ”Et tietenkään. Mää en vaan voi vielä kertoa sitä.” Vastasin taas pettyneellä ilmeelläni. ”Ku mua pelottaa että tässä mennee jotaki rikki, jos mää kerron”, hän jatkoi. ”Just joo.” ”Eikö meillä oo ollu ihan hyvä näin?” Kohautin olkiani. ”Ehkä mää menneessä jotaki muuttasin jos voisin, mutta kannattaako nykyaikaan koskia, jos se on ihan hyvä?” hän kysyi. ”Ihan sama.” Ehkä oli, ehkä ei. Nyt ainakin tuntui siltä, että voisin omaa nykyaikaani sen verran sörkkiä, että saisin sen isäaukon tilkittyä umpeen, mutta tätä keskustelua oli nyt turha jatkaa. Äiti oli tuonut siksi kun se vain on niin -kortin pöytään, eikä sitä voisi järkevimmälläkään argumentilla voittaa. Niinpä nousin pöydästä ja löntystin huoneeseeni. Suljin oven ja rojahdin sängylle. Vaikka olin jo alussa melko varma, ettei äiti kertoi-

si, en olisi odottanut noin suoraa ei-vastausta. Hän aina itse painotti, että pitäisi olla avoin ja rehellinen; varsinkin, kun kyseessä olivat minun iltamenemiseni ja -tekemiseni. Joskus, kun hommani oli ollut hieman kyseenalaista, olin valehdellut äidille, ja siitä seurannutta paskamyrskyä en olisi toivonut edes pahimmalle vihamiehelle. Olin ottanut siitä sen verran opikseni, etten enää tekisi äidille niin, sillä hänellä oli varmaan jotain agentteja ympäriinsä, jotka selvittivät hänelle olinpaikkani 24 hoo. Inhottavat totuudet saattavat nipistää, mutta valehtelemisesta kiinnijääminen puraisee kuin valkohai. Mutta miksi äiti ei ollut halunnut kertoa isästäni mitään? Oliko suvullani jokin sellainen klassinen synkkä salaisuus, josta jokainen veisi osan mukanaan hautaan? Äiti ei kuitenkaan ollut halunnut valehdella, koska hänkin tiesi, ettei osannut: kun hänen vastauksensa johonkin ei ollut täsmällinen, vaan ympäripyöreä, hänen jauhopussinsa sisältö ei varmasti ollut puhdasta. Periaatteessa kyse ei siis ollut valehtelusta, koska hän oli suoraan kieltäytynyt kertomasta. Mutta miksi? Ehkä minä toivoinkin, että hän olisi valehdellut ja että vale olisi mennyt läpi kuin luoti; että hän olisi sanonut jotain, mikä olisi tehnyt aikeeni etsiä isä tyhjäksi. Olisin voinut ehkä itsekin ajatella, että se vain on niin. Ovelta kuului koputus. ”Niin?” mutisin. Äiti raotti ovea ja kurkisti huoneeseeni. ”Ois nyt valmista tuo ruoka, tuukko nää syömään?” ”Emmää nyt.” Olihan tuo kyllä nälkä, mutten ainakaan nyt haluaisi mennä samaan pöytään äidin kans-

sa; kireän hiljaisuuden täyttämää ilmaa ei olisi mukava hengittää. ”No sitä on tuossa hellalla ku tuut.” ”Mmm…” Yleensä äiti vaati minut tulemaan, koska hänen mielestään yhdessä syöminen on tärkeää. Hän taisi kuitenkin ymmärtää, että nyt ei ehkä ollut paras hetki perheaterialle. ”Suutuikko sää mulle?” hän kysyi. Olinko minä vihainen? Ei se kyllä ihan sitä ollut, lähinnä olin kai pettynyt. ”En tiiä, en kai. Mietityttää vaan, että mikset nää kerro sitä.” Äiti avasi oven kokonaan ja jäi seisomaan sen karmien väliin. ”Se on vaan niin vaikea asia. Toivottavasti nää ymmärrät.” ”No en kyllä ku nää aina ite sanot, että pitää olla avoin.” Äiti tajusi itsekin oman kaksinaismoralisminsa ja yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt kuin huokaisemaan. Sitten hän vain seisoi ovella ja tutkaili. ”Saisinko mää nyt olla rauhassa?” Kysyin lopulta. ”Joo totta kai”, hän sanoi ja sulki oven. Otin puhelimen ja selailin snäppejä saadakseni ajatukseni toisaalle. Jonkin ajan kuluttua se kilahti ja värisi. Sakke lähetti WhatsApp-viestin: Hei sori se äskönen. Hyvin sää sen pyörän kuulemma korjasit. Tuukko mukaan jos käyn kaupassa? No joo. Juuri nyt ei huvittanut kotonakaan homehtua, enkä sitä Saken kuittailuakaan jaksanut enää murehtia. Kostaisin sitten koulussa, kun hän painisi

taas jonkin niin sanotun ongelman parissa. Näpyttelin vastauksen: Joo. Semmonen 10 min menee. Nähään siinä eessä. Vääntäydyin sängyltä ylös, menin eteiseen ja puin takin ja kengät. Keittiöstä kuului aterimien kilahtelua äidin ollessa syömässä. Hänen tekemänsä minulta syömättä jäänyt riisikanajuttu tökkäsi säälihermoani, mutta mitäs ei ollut kertonut niin isoa asiaa. Ja omapa oli nälkäni. Avasin oven ja astuin rappukäytävään.