Janne Mäkitalo: Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä / Lukunäyte by Myllylahti Oy

Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä

Janne Mäkitalo

PÄÄKALLOKIITÄJÄT salaseuran jäljillä

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

1. KETTINKIVANKI Sadepisarat piiskaavat ikkunaa ja valuvat noroina alas, kun me körötellään bussilla Eurasta Hesaan. Moottori hurisee tasaisesti, ja paljaiden puiden ympäröimä peltomaisema vaihtuu metsään ja toisin päin. Ylhäällä lintuparvi liitelee etelään. Saataispa mekin matkustella yhtä vapaasti! Tero istuu mun vieressä ja lukee jotain kirjaa. – Paska reissu jo nyt, sanon sille. – Ha, sehän vasta alkoi. On tää silti parempi kuin vaan istua koulun penkillä. – Olisin silti sata kertaa mieluummin himassa, mä totean. – No joo. Ei muakaan Helsingin historia tai kulttuuri paljon nappaa. Siks mä hankinkin vähän muuta jännitystä matkaan, Tero sanoo nenä kiinni kirjassa ja jatkaa lukemistaan. Kiskaisen siltä kirjan pois. – Tänne se, Tero huudahtaa. ”Salaseurat kautta aikain.” – Mikä toi on? Osoitan kannessa olevaa kuvaa. – Eksä tiedä, se on kaikkinäkevä silmä, illuminati. Niitten merkki, Tero sanoo ja nappaa kirjan takaisin. – Mä luulin että se on vaan joku pila netissä. 5

– Sitäkin, mutta oikeesti se on tosi vaarallinen. Salaseuroja on ollut aina, Rooman keisarien murhista USA:n pressanvaalien junailuun. Joku väittää että nykyään melkein kaiken takana on joku sellainen, Tero kertoo. – Onneks sentään ei täällä Suomessa. Annas mäkin vähän tsekkaan, sanon napatessani kirjan taas itselleni. – Tänne se jo, Tero kivahtaa. Tero tarraa kirjaan, mutta väännän vastaan. Kutitan sitä kyljestä, jolloin sen ote herpaantuu ja kirja lennähtää… – AIH! bussin käytävällä kiertelevä ope Terhi Ruohonen kiljaisee kirjan osuessa sitä leukaan. – Sori, ei ollut tarkoitus, mutisen. – Nyt riitti, kirja tänne! Aina sama jätkä… eikä ikinä ota opikseen, se puhisee. Ruohonen marssii bussin etupenkille, jossa se sujauttaa kirjan kassiinsa. Tosi reilua rangaista Teroakin tästä! Ope ottaa mikrofonin käteensä. – Kröhöm, kasiluokkalaiset. Meille on tulossa vähän erilainen loppuviikko… tai no pari päivää, jotka saamme viettää Suomenlinnan upeissa ja historiallisissa maisemissa ja pääkaupungin tunnelmissa muutenkin. – Siis joudutaan, mä täsmennän. – Tai vois se olla kivaa, jos toi pösilö ei olisi mukana, kuiskaan Terolle. Tero hymyilee mutta hyssyttelee mua. Harmittelen mielessäni, miksi Ruohosen pitääkin olla meidän luokanvalvoja. Toinen mukana oleva ope, hissan maikka Jussi Lehtojärvi, on ihan ok, mutta senkään lässytyksiä ei aina jaksa kuunnella. 6

Mietin itsekseni kaikkea muuta kuin koulua loppumatkan ajan. Erityisesti Linda käy mielessä useaan otteeseen. Jokin siinä blondissa vaan kiinnostaa, vaikkei me mitään seukatakaan. Lopulta me saavutaan Helsinkiin. Kauppatorilla me laskeudutaan bussista ja katsellaan vihreää merta ja sen väreileviä aaltoja. Yksittäisiä sadepisaroita putoilee taivaalta, ja yksinäinen lokki leijuu ilmassa siivet levällään. Muut lokit syöksähtelee pintaliitoa ja laskeutuu veteen. Me taas syöksytään Suomenlinnan lautalle sitä mukaa, kun opet ovat saaneet liput jaettua. Moottori humahtaa käyntiin, ja lautta nytkähtelee laiturista kohti merta. Viereisellä rannalla maailmanpyörän vaunut kohoavat korkealle leppoisaan tahtiin. Lautta lipuu rannoilla komeilevien Viking Linen ja TallinkSiljan laivojen välistä. Ei kulu montaa minuuttia kun Ruohonen viittoilee Suomenlinnan jo näkyvän. Iltaisin valoa välkkyvä vihreäkupolinen kirkkorakennus on sen mielestä hyvä tunnusmerkki leirikoulun pääkohteelle. Lautta telakoituu saaren vaaleanpunaisten rantarakennusten äärelle. Me käydään heittämässä kamat majapaikkaan Hostel Suomenlinnaan, jossa meitä odottaa safka. Maha täynnä juustoista lasagnea me lötkötellään, naureskellaan ja tehdään hulvattomia iltasuunnitelmia. On rento meininki, kun saadaan olla keskenämme. Tämä on just sitä mitä olen reissulta eniten odottanut! Kauan ei lysti jatku, kun opet jo patistavat meidät liikkeelle. Korkeita kivilinnoituksia ampuma-aukkoineen 7

näkyy ympärillä, kun me kävellään saaren hiekkaista päätietä eteenpäin. Jo alkutaipaleella me pysähdytään vihreäkupolisen kirkon kohdalla. Toivottavasti ei mennä sisälle. Huh, onneksi asetutaan viereiseen puistoon. – No niin, hissan maikka Jussi Lehtojärvi aloittaa. – Tämä Suomenlinnan merilinnoitus on Suomen suosituimpia turistikohteita sesonkiaikaan, mutta saamme tutustua siihen ihan rauhassa näin marraskuun alun hiljaisuudessa. Saariryhmän historiasta kuulette kohta asiantuntijalta tarkemmin, mutta odotellessa pohjustan jo nyt muutaman seikan. Linnoitusta tänne rupesi rakennuttamaan ruotsalainen upseeri Augustin Ehrensvärd 1700-luvun puolessa välissä, kun idän eli Venäjän uhka kävi liian suureksi. Lehtojärven ääni hukkuu tuuleen. Katselen Lindan tuulessa lepattavia sileitä vaaleita hiuksia ja syvänsinisiä silmiä, joilla se herkeämättä jaksaakin katsella höpisevää maikkaa. Sade on loppunut, mutta päivä pysyy pilvisenä. Lämpötila lienee muutaman asteen plussalla. Mutsi pakotti laittamaan vaatteita niin paljon päälle, että hiki pukkaa iholle vilun sijaan. Kropasta huokuva lämpö ja lasagne painavat silmäluomia väkisin kiinni. Rojahdan puistonpenkille leppoisaan löhöasentoon muiden oppilaiden kuunnellessa seisten Lehtojärven lörpötyksiä. – TIMI, ETTÄS KEHTAAT! Huh kun säpsähdän Ruohosen ravistelua makoisan unen keskeltä. – Täällä on jaettu merkittävää tietoa satavuotiaan Suomen historiasta, ja joku kehtaa uinua sen aikana. Häpeä! En häpeä torkahtamista vaan sitä, kun muut oppi8

laat ja ohikulkevat turistit tuijottaa mua. – No nyt sieltä asiantuntija jo tuleekin. Lehtojärvi viittoilee kohti tummapukuista miestä. – Timikin kuuntelee sitten jo kunnolla. Kravattipukuinen mies astuu eteemme ja silmäilee tarkasti meitä kaikkia. – Päivää. Olen Helsingin kulttuurisihteeri Elias Makkonen, mies sanoo asiallisesti ilman hymyn häivää. Päässä sillä on musta silinterihattu ja käsissä nahkahanskat. Kasvoissa on arpia, joita tuuheat viikset osittain peittää. Hatun alta pelmahtaa esiin tumma tuuhea tukka. Mies näyttää nelikymppiseltä. – Tervetuloa tänne tuhansien tarinoiden Suomenlinnaan. Olettekin hyvin onnekkaita, tiedättekö miksi? Oppilaat pudistelevat päätään ja myös opet ovat ymmällään. – Ei pelkästään siksi, että saitte poikkeuksellisen oppaan käyttöönne. Pääsette ikään kuin tuplajuhlien keskelle. Tuplajuhlien… mieli alkaa tehdä suklaata. – Alkuviikosta, 31. lokakuuta, tuli kuluneeksi viisisataa vuotta siitä kun uskonpuhdistuksen eli reformaation katsottiin alkaneeksi kristinuskossa. Juhlavuosi näkyy vahvasti täälläkin, kun vasta valittu Helsingin piispa kiertää tekemässä piispantarkastusta eri kohteissa seuraavan kahden päivän ajan. Plääh, ei voisi vähempää kiinnostaa. – Ja kaiken kruunuksi valmistelut Suomen satavuotisjuhlaan ovat huipussaan. Tänne avataan joulukuussa yksi maamme kaikkien aikojen suurimmista taidenäytte9

lyistä, jossa mukana on kuuluisimpien taideteostemme lisäksi kullan ja vanhojen rahojen näyttely. – Mutta eihän se meitä kosketa jos joulukuussa…? Veera ihmettelee. – Itse asiassa, kulttuurisihteeri sanoo, – tässä kohtaa se paras mäihä onkin. Olen näyttelyn järjestelyvastaava ja pyysin oikein kulttuuriministeriltä luvan, että saisin esitellä teille näyttelyesineistöä jo ennakkoon, koska tiedän turvatoimien olevan niin valtavat, mies kertoo. – Saitko sen luvan? Linda kysyy. – Näette sitten, mies vastaa salaperäisesti. Toivon ettei saanut, koska muuten homma käy yhä vaan tylsemmäksi. Uskontoa, taidenäyttelyjä ja sen jälkeen se varmaan vie meidät katsomaan balettia. – Miksei me päästy lintsille? Ville heittää. – Se puoti on pistetty kiinni talveksi, kulttuurisihteeri vastaa oitis. – Mutta ei hätää, täälläkin saatte vatsanpohjan vihlaisemaan. Hurjista tarinoista nimittäin, se lisää. – Buu, ei uskota, Aapo huikkaa. – Mä haluaisin jo kotiin, Veera marmattaa ja vetää huppuansa tiukemmalle. Kulttuurisihteeri puristaa kätensä nyrkkiin. Kaikki hiljenee. – Vaikka joku selvästi epäilee, on sitä täälläkin jänniä ja mielenkiintoisia paikkoja, mies sanoo ensimmäistä kertaa pieni hymynkare naamallaan. – Museon jälkeen tunnelin pimeydessä kuulette muun muassa tarinan kuolemaantuomitusta kettinkivangista. 10

Katson Teroa. – Onpa tosi jännää, tokaisen. – Niinpä, Tero vastaa alakuloisella äänellä. – Nyt mä keksin, kuiskaan Terolle ja vilautan sille repustani sadetakkimyttyä. – Pistetääs vähän omaa jännitystä joukkoon! Tero katsoo mun puuhia mietteliäästi ja hyssyttelee mua huomatessaan Ruohosen murhaavan mulkaisun. Museossa meille lykätään pieni musta laite kainaloon ja kuulokkeet korville. Me istahdetaan tuoleille ison valkokankaan eteen. Alkaa taas ramaista. Pum pum pum. Säpsähdän kun rummut paukkuu ja sotilaat marssii. Äänitehosteet on niin hyvät, että jaksan katsoa koko 25 minuuttia skarppina ja jopa kiinnostun Suomenlinnasta, etenkin tunneleista ja linnoituksista. Ostan museomyymälästä taskulampunkin tunneleita varten. – Nyt jännityksen pariin, kulttuurisihteeri ilmoittaa. Mies johdattaa meidät Ehrensvärdin pääaukiolle, jossa mun katse kiinnittyy mustan kypäräpatsaan sijaan vierellä näkyvään tunneliin. Käyn vaivihkaa kurkkaamassa sitä pienestä sivuaukosta uuden taskulamppuni valossa. Turinoinnin jälkeen kulttuurisihteeri johdattaa joukkomme tunneliin toista kautta. – Psst, Tero. Oikaistaas tästä. Kävin tsekkaamassa, että siellä on kaksi kerrosta, mä vinkkaan. – Täh?

– Alhaalla on just sopiva tila meille. Tulee hauskaa vielä, usko pois! Tero on ymmällään mutta jättäytyy mun kanssa joukosta. Me ahtaudutaan tunnelin puisen sillan alle pieneen koloon. Mulle se on kirppuna helppoa, mutta Tero on luokan pisin, joten sen pitää olla koko ajan kumarassa. Seinillä on kosteutta ja maassa lilluu lätäköitä. Tunneli on enimmäkseen pimeä. Pientä valoa tihkuu sisään kalteroiduista ikkuna-aukoista, joten muuratut seinäkivet erottuu himmeästi. Kengät kopisee ja silta alkaa natista. Ryhmä asettuu suoraan meidän yläpuolelle. Kukaan ei ainakaan vielä ole huomannut meidän puuttumista. Ei ne opetkaan voi koko ajan laskea, että kaikki on messissä. Kulttuurisihteeri jatkaa tarinointia: – Suomenlinnan historia on sotaväen ja päälliköiden historiaa, mutta yhtä lailla myös asukkaiden sekä yllättäen myös vankien historiaa. Täällä on alusta lähtien pidetty vankeja. Viime vuosisadalla niitä oli etenkin Suomen sisällissodassa, mutta monen hämmästykseksi niitä on täällä paljon vielä nykyäänkin. Nykyään vangit ovat lähinnä tärkeä työvoima, mutta aikanaan tänne on siirretty pahamaineisia vankeja murhamiehistä muukalaisiin. Nappaan repusta mustan sadetakkini. – Etsi kännykästä ketjujen kolinaääni, kuiskaan Terolle. Hupparinsa riisunut pellavapäinen Tero nostaa peukun pystyyn, samalla kun itse vielä suoristelen takkiani. – Mikä täällä rapisee? Laura kysyy. 12

Me stopataan toiminta, kun yläpuolelle muodostuu totaalinen hiljaisuus. Me odotetaan. Sekunnit tuntuvat minuuteilta. Sydän jyskyttää. Paljastuttiinko me nyt? – Jatketaan sitten, kulttuurisihteeri sanoo. – Seuraava juttu voi olla legendaa mutta yhtä hyvin myös totta. Yksi murhamiehistä joutui näissä luolissa, tai oikeastaan tunneleita nämä ovat, joka tapauksessa joutui julkiseen teloitukseen kettingeissä. Ja kun vangista laskettiin verta pois, kyläläiset tulivat juomaan siitä mukillisen. Tämän jälkeen he peruuttivat takaperin talsien tunnelista ulos. He nimittäin uskoivat, että keripukki poistuu sillä tavoin. – Yäk! Veera huudahtaa niin että ääni kajahtelee pitkin tunnelin kivisiä seinämiä. – Kamala juttu, Laura lisää ja alkaa hirveä supina. Puen sadetakin ylleni. Nappaan farkuistani metallivyön, jolla sidon hupun peittämään mun kasvot. – Psst Tero, löytyikö? – Joo. – Laita päälle kun nostan kolme sormea pystyyn. Ja näytä heti perään valoa tästä taskulampusta, kuiskaan sille. Tero nostaa peukun ylös. Mä nostan yhden sormen. Toisen. Ja kolmannen. Loikkaan sillan alta esiin. KIL KAL KIL KIL KAL Valo välähtää muhun. – AAA-AA! Jaakko huutaa yläpuolella. – EI-II! Veera huutaa perään. Silta natisee ja tärähtelee oppilaiden rynnätessä karkuun. 13

– HEI, SE ON TIMI! Jussi tajuaa. Kuuluu naurunremahdus. Katson ylös sillalle, missä sinne jääneet harvat oppilaat hekottavat, kulttuurisihteeri seisoo ihmeissään, ja opet juttelevat keskenään meitä tuimasti tuijottaen. Osa oppilaista katsoo Ruohosta ja Lehtojärveä. Pulssi nousee entisestään. Menikö vähän yli? – Pojat ylös ja saman tien! Ruohonen määrää. Me siirrytään sillalle samaa reittiä, jota pitkin muutkin kulki. Mun katse on kivisessä lattiassa. Taidetaan pelätä yhtä paljon kuin muut äsken – tosin vähän eri syystä. Mitähän tästä seuraa, jälkkää vai soitto kotiin? Vai saadaanko viettää vapaa-aika opettajien seurassa? Se olisi pahinta mitä voi ajatella. Viimeisetkin karkuun kipittäneet oppilaat ovat palanneet puusillalle, jolle me astellaan vaivautuneen hiljaisuuden saattelemana. – Se oli sitten tässä, eikö niin? Ruohonen kysyy. – A-anteeks mikä? Tero kakistelee. – Teidän tempaukset? Me nyökätään. Nielaisen ja odotan edelleen rangaistusta. – Palatkaa joukkoon, älkääkä enää lipsuko siitä! Yksikin sähläys vielä ja lähdette omalla kustannuksella kotiin, Ruohonen sanoo ääni täynnä kiukkua. – Ja anteeksi tosi paljon, Lehtojärvi lausuu vieressä seisovalle kulttuurisihteerille. Kulttuurisihteeri seisoo kädet puuskassa. – Pojat on poikia. Eiköhän tämä tarina sovi tänne tunnelin uu-

meniin muiden joukkoon, tyyppi tuumii. Sanottuaan tämän se katselee kelloaan. – Niin kai sitten, Lehtojärvikin myöntelee. Ruohonen ei vastaa niille mitään. Ei ole epäselvyyttä ketkä on sen kettinkivankeja tästä eteenpäin.

2. TAIDENÄYTTELY Me poistutaan tunnelista yhtenä joukkona. Teroa hävettää mua enemmän, siksi se kulkee etupäässä pidellen huppariaan kasvojensa peittona. Se uskaltaa tehdä kaikenlaista mun kanssa, mutta hikarina se myös osaa lopettaa ajoissa. Siksi opet kohtelevat sitä paljon paremmin kuin mua. Itse lampsin äskeisestä huolimatta viimeisten joukossa. – Huh kun te pelästytitte mut, Linda huokaa ja katsoo mua kauniilla sinisillä silmillään. – Sori, tuli vaan mieleen pieni jäynä kun oli vähän tylsää, mä tuumin. – Ei kannata ärsyttää Ruohosta yhtään enempää, Linda huomauttaa. – Joo, tajusin jo sen ilmeestä… Me meinataan jäädä Lindan kanssa muista jälkeen, mutta Ruohosen mulkaisu saa kuromaan eron kiinni. – Vasemmalla olevassa kuopassa näkyy vanha telakka, kulttuurisihteeri aloittaa. – Se on yksi maailman vanhimmista edelleen käytössä olevista kuivatelakoista. Niissä kunnostetaan ja entisöidään vanhoja puulaivoja. Me kurkataan tarkemmin isoon monttuun. – Suomenlinnan vesistöissä on aina seilannut ar16

vokkaita laivoja. Eräskin ruotsalainen purjesotalaiva tuhoutui 1700-luvulla sen takia, kun kapteeni ei raaskinut laskea kallista ankkuria pohjaan. Seurauksena laiva ajoi karille, josta venäläinen vihollisalus nappasi sen helposti ja räjäytti tuusan nuuskaksi. Nyt sukeltajat voivat ihastella sitä merenpohjassa, kulttuurisihteeri kuvailee. Kulttuurisihteeri viittoilee meitä eteenpäin. Onko sillä jokin kiire saada kierros päätökseen? Ei se tosin ainakaan mua haittaa. Me kävellään ripeästi kapean salmen rantaa. Edessä näkyy outo punamusta suppilonmuotoinen alus. – Täällä on vielä äskeistäkin erikoisempaa. Tämä sukellusvene palveli Suomea toisessa maailmansodassa, jolloin saari toimi maamme sukellusveneiden keskuksena, kulttuurisihteeri kertoo. – Mitä noi muut paatit tossa vierellä on? Jussi keskeyttää. – Ah ne. Ne ovat jotain hylättyjä vanhoja louskuja, joita kunnostetaan joskus toiste. – Mutta eiks tuolla yhdessä paatissa joku työskentele nytkin? Jussi jatkaa. – Taitaa olla… tosiaan, siellä on yksi veneenveistäjä, joka on muuten ollut tärkeä ammattikunta saarella ja joita täällä on edelleen. Paljon heitä ei enää ole, mutta he saavat avukseen vankeja. Veneenveistäjä on pienikokoinen ja liikkuu nopeasti paatin ympärillä. Veneen takana hiippailee toinenkin mies, sitä huomattavasti pidempi. Me siirrytään vaivihkaa Teron kanssa lähemmäs niitä. Kyseessä on hytillinen vanha paatti, jota kunnostetaan ilmeisesti johon17

kin oikeaan käyttöön, koska miehet levittävät jo pohjalakkaa. Räks. Oksat raksahtelee, kun pitkä mies hypähtää kauemmas ja piiloutuu paatin taakse. Onpa erikoinen äijä kun ei kehtaa työskennellä koululaisten katsoessa. – Eipä häiritä työmiehiä yhtään enempää, kulttuurisihteeri hoputtaa, ja me lähdetään yhtenä joukkona jatkamaan matkaa eteenpäin. – Ei, ei, Tero sanoo. – Oltais vaan katottu ja kysytty, että mihin sitä oikein kunnostetaan. – Hyvä että paikka kiinnostaa. Nyt on kuitenkin syytä lähteä, kulttuurisihteeri sanoo määrätietoisesti. Tero tulee ihan mun viereen. – Timi, huomasin että paatin ankkuri oli erikoisen näköinen, se kuiskaa. – Täh? mä kysyn ja kuljen vaivihkaa venettä kohti. – Ei askeltakaan enää, kulttuurisihteeri sanoo, ensimmäisen kerran tiukasti. – Nyt jatkamme reippaasti eteenpäin, niin pääsemme näkemään päivän kohokohdan. Onpas sillä hoppu koko ajan. Ja mulle päivän kohokohta ei ole mikään näyttely, vaan vapaa-aika ja etenkin loppuillan kortinpeluu, josta ollaan jätkien kanssa puhuttu jo pitkään. Me annetaan työmiehille rauha ja jätetään ne taakse. Kiiruhtaminen tuntuu oudolta, koska me päästään vielä breikillekin ennen näyttelyä. Tauko maittaa, kun saadaan vanukkaat välipalaksi ja ehditään lätkiä korttiakin jonkin aikaa. Huomaan samalla mutsin lähettämän viestin, jossa se kyselee kuulumisia. Nappaan kuvan korttiringistä ja vastaan sille, että ”leppoisaa on”. 18

Kello on neljä, kun me saavutaan vanhan puisen talon eteen. – Katsastetaanpa tämä ateljeetalo kierroksen päätteeksi, kulttuurisihteeri sanoo ja hymyilee väkinäisesti. – Tämän jälkeen voitte minun puolestani aloittaa vapaa-ajan vieton. Vai mitä opettajat tähän sanovat? – Kuulostaa hyvältä, mutta ei mitään kiirettä silti, Lehtojärvi sanoo. – Terhi muisti, että meillä on jäljellä vielä koulusta lähetetyt eväätkin. Hän käy hakemassa ne tällä välin. Syödäänpä me usein täällä. Mutta ei haittaa – eväät maistuvat aina, mä tuumaan ja huomaan samalla taskun pohjalle jääneen Fazerin Sininen -patukan. Tarjoan puolet siitä Terolle ja me herkutellaan palat hetkessä. – Tällä jaksaa kuunnella kierroksen loppuun, Tero sanoo mutustellessaan suklaata. – Vähän liioittelua. Ehkä pari minuuttia, mä täsmennän. Puinen porrasliuska natisee, kun me astutaan sitä pitkin sisälle näyttelytilaan. – Nyt kerron tarkemmin siitä teidän tuuristanne, jonka ansiosta saitte minut oppaaksennekin, kulttuurisihteeri aloittaa. – Tämä näyttely ei ole mikä tahansa näyttely, vaan satavuotiaan Suomen kunniaksi järjestetty erikoisnäyttely, joka avautuu siis virallisesti joulukuussa. Tänne on tuotu arvotaidetta ja esineistöä muun muassa Helsingin taide- ja kansallismuseoiden kokoelmista. Joukossa on myös jokunen Tuusulan taideyhteisön kultakauden aarre. – Kuulostaapa mahtavalta, Lehtojärvi sanoo hymyillen. 19

– Niin kuin jo sanoin, olen yksi näyttelyn järjestelyjen ja turvatoimien vastuuhenkilöistä, kulttuurisihteeri painottaa. – Ja kun kerran tiedän, että kaikki on kytketty päälle ja vartijat ovat toimessaan, niin voin hyvillä mielin päästää tänne yhden koululaisryhmän. – Ollaanpa me onnekkaita, Lehtojärvi hehkuttaa. – Kyllä vain. Jo pelkästään näyttelyn sisustus on huippuluokkaa, esimerkiksi lattia tehtiin laadukkaasta luonnonkorkista. Lisäksi matto ja verhot ovat suomalaisten tekstiilitaiteilijoiden toteuttamat. Lattian asennus on vielä kesken ja se voi joistakin paikoista hieman liikahdella, joten olkaa varovaisia, kulttuurisihteeri sanoo. Itse olisin mieluummin varonut koko kohdetta ja tehnyt jotain ihan muuta. Mutta ei auta, pakko sinnitellä vielä, jotta päästään vapaallekin. Me astutaan sisään huoneeseen, jonka keskellä on iso sinivalkoinen joutsenmatto. – Seinillä näemme itsenäisyyden ja sitä edeltävän ajan tärkeimpiä taideteoksia ja löydöksiä. Ne ovat arvokkaita kuin mitkä, kulttuurisihteeri ylpeilee taas. – Katsokaapa vaikka näitä. Se osoittaa sormellaan vaaleataustaista seinää, jossa on useita erikokoisia ja -näköisiä tauluja vierekkäin. – Nämä ovat kolmelta eri vuosisadalta, ajalta jolloin kansallinen identiteettimme alkoi muotoutua. Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot on 1800-luvulta. Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli ja Leena Luostarisen Lohikäärmeen luola ovat 1900-luvun alusta ja lopusta. Tämä neljäs, Rafael Wardin maalaama muotokuva presidentti Tarja Halosesta on taas tämän vuosisa20

dan tai oikeastaan vuosituhannen tuotosta. Mua ei ole koskaan taide kiinnostanut ja pysynkin kaukana teoksista. Tero sen sijaan on käynyt kuvataidekerhoja ja maalaakin mielellään. Siksi se menee ihan lähelle katsomaan erityisesti Lohikäärmeen luola -teosta. Oikeat luolat ja tunnelit houkuttelee kyllä muakin, mutta taidetta katselen vain kauempaa. – HEI, EI NIIN LÄHELLE! kulttuurisihteeri huutaa Terolle. PI PIIP PIP PIIP. Alkaa korvia raastava meteli. Kulttuurisihteeri ryntää huoneen takana olevalle kaapille ja sammuttaa hälytyksen. – Äh, unohdin sanoa, että liiketunnistin käynnistää hälytyksen, jos se tunnistaa jonkun olevan alle puolen metrin päässä taulusta. Seinällä on itse asiassa tästä muistuttava kylttikin. KATSELE TEOKSIA VAIN KAUEMPAA! Sisälle ryntää vartija. Tero pelästyy ja nostaa kätensä ylös. – Ei hätää, väärä hälytys, kulttuurisihteeri rauhoittelee. – Ok. Tarkistamme paikan kuitenkin kaiken varalta, vartija sanoo. Kulttuurisihteeri pyyhkii hikeä otsaltaan. – Ulkopuolella päivystää kaksi vartijaa koko ajan. Hälytyksen sattuessa he pyytävät tarpeen tullen apua myös viereisellä saarella sijaitsevasta merisotakoulusta. – Kylläpä luokkamme pojat ovatkin aiheuttaneet hämminkejä tänään, Lehtojärvi sanoo ja pudistelee päätään. 21

– No sitä sattuu. Poika ei voinut tietää, kulttuurisihteeri sanoo ja huokaisee syvään. – Katsotaan vielä viereiseen huoneeseen ja sitten päästän teidät vapaalle. Tero on punainen, koska hälytys tuli sen takia. Se kuitenkin unohtaa häiriön nopeasti ja jatkaa katseluaan. Huoneessa on kaksi lasikaappia, iso ja pieni. Me suunnataan ensimmäiseksi ison kaapin luo. – Nämä vanhat kultarahat on tuotu tänne muistutuksena siitä, että koko Suomenlinnaa ei olisi rakennettu, ellei Augustin Ehrensvärd olisi saanut Ranskasta suurta kulta-avustusta. Näitä on täällä sama määrä eli yhdeksän säkillistä. Kulta kimaltaa kaapeissa. Sitä on sekä harkkoina että vanhoina kultarahoina paksujen läpinäkyvien lasiovien takana. Tätä katselisi pitkäänkin. – Pojat hei, nyt jatketaan, Lehtojärvi hoputtaa. – Kulttuurisihteeri luennoi jo seuraavasta asiasta. – Ihan pian, mä sanon. – Ei kun heti! – Mietittiin vaan kuinka paljon tää kulta oikein maksaa, Tero sanoo. – Paljon, Lehtojärvi vastaa ja tyrkkii meitä toiseen huoneeseen. Me liitytään muiden joukkoon pienen kaapin ympärille. Sen sisällä on uudenlaisia kolikoita. – …itsenäisen Suomen satavuotisjuhlarahoja. Ne on valmistettu Vantaalla ja nyt saamme ihastella niitä täällä Suomen historian aarreaitassa, kulttuurisihteeri sanoo. Taideteokset ei kiinnostaneet niin paljon kuin kul22

ta ja rahat, mutta sen tajuan että arvokasta sisältöä tässä näyttelyssä on kerrakseen. – Ennen kuin lopetan, kiteyttäisin kerran vielä yhteen saaren historiaa, kulttuurisihteeri sanoo. – Suomenlinnaan kuuluu kulttuurihistoriallisesti niin monenlaista. Nykyään se on yksi Helsingin kaupunginosa, jossa asuu ja käy töissä tavallisia ihmisiä. Mutta alkuaikoina tätä pidettiin Gibraltarin jälkeen Euroopan parhaimpana puolustuslinnoituksena, kunnes vuoden 1808 antautuminen Venäjälle sai myöhemmät historioitsijat vertaamaan tapausta jopa Titaniciin, kun mahdoton sortuminen tapahtui liiankin helposti. Varuskunnatkin on lukuun ottamatta merisotakoulua lakkautettu, joten enää täällä ei tarvitse puolustautua tai suojella juuri mitään. – Kai tätä näyttelyä sentään vahditaan kunnolla? Ville varmistelee. – Hah hah toki, kulttuurisihteeri naurahtaa ensimmäisen kerran. – Nämä hälytysjärjestelmät… ulkona joka suuntaan osoittavat kamerat sekä vartijoiden turvaverkot viereisen saaren merisotakoulun kanssa ovat pettämättömät. Lehtojärvi hymyilee ja katsoo Villeä sen näköisenä, että olipa lapsellinen kysymys loppuun. Tämän jälkeen se vilkaisee ulos ikkunasta. – Jaahas, Lehtojärvi aloittaa. – Terhi saapuukin jo tuolta eväskorin kanssa, ja nyt meidän on aika kiittää hyvää opastamme. Annetaanpa kunnon aplodit kulttuurisihteerille, joka antoi meille tiiviin mutta tuhdin paketin tietoa Suomenlinnasta ja maamme historiasta. Kulttuurisihteeri kuuntelee mietteliäänä taputuksia. 23

– Ai niin. Saaren päässä olevaa Kuninkaanporttia voitte käydä katsomassa itseksenne. Se on kohta, josta isot laivat kulkevat ja johon on teetetty portaat saaren pääsisäänkäynniksi aikanaan. Mäen päällä näkyy paljon myös tykkejä, mutta niitä ei valitettavasti pääse katsomaan laajamittaisten kunnostustöiden takia. Työmaaporttien sisäpuolelle meno onkin ehdottomasti kielletty. – Kiitos vielä näistä tiedoista, Lehtojärvi sanoo. – Ja se pääportti oli itse asiassa vanhassa tuhannen markan setelissämmekin, mutta niitä rahoja tuodaan tänne vasta illalla, jolloin turvatoimet päivitetään taas uudelleen. – Eiköhän me nähty kivasti kulta-aarteita ja kulttuuriesineistöä jo muutenkin, Lehtojärvi sanoo hymyillen. Kerrankin olen samaa mieltä open kanssa. Sitä paitsi repuissa meillä on maukkaimmat aarteet – herkkuja illaksi. Ruohonen lykkää myös koulun eväitä jokaiselle. – Nyt teillä on vapaata loppuilta aina kahdeksalta alkavaan iltapalaan asti, Ruohonen sanoo ja huokaisee. Varmaan kun saa taas olla hetken meistä erossa. Katson kännykän kelloa, joka näyttää 16.55. Kolmisen tuntia ehditään nautiskella vapaudesta. Lehtojärvi suosittelee meille Piperin puiston hämärtyvää niittyaluetta piknikpaikaksi. – Majapaikassa pitää kuitenkin olla jo puoli kahdeksalta. Ja muistatte sitten noudattaa kulttuurisihteerin ohjeita siitä, missä saa kulkea ja missä ei, Ruohonen huikkaa lähtiessään ja pilaa parhaansa mukaan tunnel24

maa. Laitan kännykän äänettömälle, ettei se ainakaan mulle soittele missään vaiheessa. Kohta me istutaan nelistään Kustaanmiekan kalliolla Jussin, Villen ja Teron kanssa, mutustellaan herkkuja ja katsellaan merta, jossa lipuu yksittäisiä laivoja. Välillä me ollaan pukkitaistelua pienellä kallionlohkareella. Tero on siinä haka, ja se saa pysyä voittajana kiven päällä lähes koko ajan. Epistä kun sillä on niin pitkät kädet, joilla se riuhtoo muut kumoon. Hauskaa meillä on silti Jussin ja Villen kanssa lennähdellä heinikkoon kukin vuorotellen. Pukkitaistelun jälkeen me tarjoillaan toinen toisillemme omia eväitämme. Jussilla on lakupussi, Villellä suolapähkinöitä, Terolla irtokarkkeja ja mulla popparia, sipsejä ja salmiakkia. Koulumme uusi linjaus tarjota kasiluokkalaisille kahden päivän leirikoulu Helsinkiin on sittenkin aika kiva idea. Ilta hämärtyy ja isot saaret häipyy vähitellen horisontista. Vähän äksöniä vielä iltaan, niin homma on bueno!