Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha / Lukunäyte by Myllylahti Oy

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Olin menossa eteisaulaa kohti, kun takaa kuului komento: – Eipäs pidetä kiirettä, poju. Pysähdyin ja jäin katsomaan käskyn antanutta pomomiestä ja toista, joka puhui puhelimeen. Kolmas, partasuinen mies, lähestyi minua. Miehen katseessa oli sama palo kuin sorakuopalla, jolloin viimeksi olimme katsoneet toisiamme silmästä silmään. Jalkani alkoivat tutista, kun huomasin aseen miehen kädessä. Samassa mies kohotti aseensa ja osoitti sillä minua. Nostin käteni ylös. Pelko lamaannutti niin, etten saanut sanaa suustani. – Sinulle ei tapahdu mitään, jos pidät suusi kiinni, pomomiehen kaveri sanoi rauhoittavalla äänellä. – Mutta siinä tapauksessa, että menet laulamaan kytille, sulle käy huonosti. – Joo, okei, en mene, sopertelin ja lisäsin vapisevalla äänellä: – En takuulla kerro poliisille, en kenellekään! Pomomies nyökkäsi partasuulle, ja tämä laski aseensa. Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Katsoin miehiä ja sanoin anovalla äänellä: – Tämä oli kai tässä? Pomomies nyökkäsi. Käännyin niiltä sijoiltani ja harpoin ulko-ovelle. Porraskäytävässä muistin eteiseen jääneet kenkäni, mutta päätin, etten palaisi niiden takia

asuntoon. Mitä yksistä lenkkareista, pääasia, että henkikulta säilyi. Juoksin raput alas. Ennen ulosmenoa riisuin sukat ja jatkoin matkaa paljasjaloin. Oli alkanut sataa. Jalkapohjani läpsyivät vasten asvalttia kun juoksin. Autoni odotti kadun laidassa. Istuin kuljettajan paikalle ja puristin rattia. Käteni vapisivat vieläkin kuin horkassa. Jonkin ajan kuluttua rauhoituin niin paljon, että pystyin soittamaan Natashalle.

1. – Moikka! Joel heilautti kättään päivystysvuoroon jääville Pasille ja Sashalle ja käveli ulos. Toukokuun alun kirkas aurinko sai hänet siristämään silmiään. Säteet valaisivat ikkunan, jossa luki sinisin isoin kirjaimin Turvallisuus- ja vartiointipalvelut Tiirikka Oy. Joel Leinonen oli työharjoittelijana firmassa. Hän opiskeli ammattiopistossa, ja työssäoppiminen kuului opintoihin. Reilun vuoden päästä Joel valmistuisi turvallisuusvalvojaksi. Opiskelut sujuivat hyvin, ja koulun loputtua hän aloittaisi vartijan kesätyön Tiirikassa. Joelin tulevaisuus näytti yhtä kirkkaalta kuin sinitaivas hänen päänsä päällä. Elämässä oli muutenkin kaikki kohdallaan. Joelilla oli hyvä perhe, harrastuksia ja paljon kavereita. Joel asteli hilpeästi vihellellen kadun laitaan pysäköidyn moottoripyörän luokse. Kevari oli ollut hänellä pari vuotta. Hän laittaisi sen myyntiin piakkoin. Autokoulu oli loppusuoralla, enää pari ajo-opetustuntia ja sitten inssi. Joel oli melko varma, että kortti heltiäisi ensi yrityksellä. Aluksi hän ajaisi isän autolla, mutta hankkisi oman heti kun saisi tarpeeksi rahaa kokoon. Joel vilkaisi puhelintaan ennen liikkeelle lähtöä. 7

Topilta oli tullut viesti, ja jostain tuntemattomasta numerosta oli soitettu pari kertaa. Soittaja on varmaankin kiinnostunut vanhasta luuristani, Joel ajatteli. Hän oli laittanut puhelimen myyntiin nettikirpputorille jokin aika sitten. Opiskelukaveri oli ostanut vanhan puhelimen, mutta Joel oli unohtanut poistaa ilmoituksen. Se pitäisi tehdä ensi tilassa. Käynnistettyään pyöränsä Joel lähti ajamaan. Koti sijaitsi parin kilometrin päässä lähiössä. Omakotitalo, jossa Joel vanhempineen asui, oli rakennettu 1950-luvulla, ja sen ympärillä oli rehevä puutarha. Puutalossa oli kaksi kerrosta ja lisäksi kellari. Talon yläkerta oli Joelin valtakuntaa. Siellä sai olla vapaasti kavereitten kanssa, pelata ja soittaa musiikkia. Joel oli laskeutumassa kevarin satulasta, kun hänen puhelimensa soi. Tuntematon numero taas. – Haloo, Joel vastasi. – Onko siellä Joel puhelimessa? karhea ääni kysyi. – Joo. – Täällä on Turkka, Turkka Siimes, terve. – Terve. Joel puristi luuria hämmentyneenä. Turkka Siimes oli hänen biologinen isänsä. Turkka ja Joel asuivat samassa kaupungissa, mutta he eivät pitäneet yhteyttä. Viimeksi he olivat tavanneet kolme vuotta sitten, kun Turkka oli ilmestynyt yllättäin Joelin konfirmaatiotilaisuuteen. – Ootko pahassa paikassa? Turkka kysyi. – En, tai… Ei tässä mitään erityistä ole.

Turkka ryki toisessa päässä. Kuulosti kuin se olisi saamassa astmakohtauksen. – Aattelin… tai siis voitaisko me tavata? Turkka jatkoi tukkoisella äänellä. – Miksi? – Olisi vähän asiaa. – Eikö sitä voi puhelimessa sanoa? – Ei oikeastaan. Turkka kuulosti entistä hengästyneemmältä jatkaessaan: – Sä olet ollut mun mielessä viime aikoina. Harmittaa, kun en ole pitänyt paremmin yhteyttä. – Tavattiinhan me kolme vuotta sitten, ja sitä ennenkin kerran. Joelin äänessä oli ivaa, ja varmaan Turkkakin sen kuuli. Biologinen isä ei ollut todellakaan ollut läsnä Joelin elämässä. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran, kun Joel oli toisella luokalla Käpylän peruskoulussa Helsingissä. Joel oli lähdössä koulun jälkeen kotiin, kun hänen vierelleen ilmestyi vieras, hintelä mies. Äijä oli kysynyt nimeä ja sanonut sitten omansa. Mies oli tuijottanut Joelia jotenkin kummallinen katse silmissään ja kysynyt sitten, oliko Mari-Kaisa koskaan puhunut Turkka-nimisestä miehestä. Kun Joel pyöritteli vain päätään, mies oli sanonut: ”Kysypä äidiltäsi Turkasta. Ehkä se kertoo sulle, kuka mä olen.” Mies oli puristanut Joelin olkapäätä ja mutissut jotain paksulla äänellä. Sitten se oli lähtenyt. Samana iltana äiti oli selittänyt Joelille, että Turkka Siimes oli hänen biologinen isänsä, vaikkakin oikea isä oli Jyrki Leinonen. Kun Joel kysyi, että mikä se sellai-

nen biologinen iskä oikein on, äiti kertoi koko tarinan. Mari-Kaisalla ja Turkalla oli ollut lyhyt romanssi, jonka seurauksena Mari-Kaisa oli tullut raskaaksi. Santahaminassa asevelvollisuutta suorittava Turkka ei ollut halunnut ryhtyä isäksi, vaan oli suositellut tyttöystäväänsä teettämään abortin. Joelin äiti ei ollut kuitenkaan moiseen ryhtynyt. Hän oli synnyttänyt vauvan sateisena toukokuun päivänä Kätilöopistolla. Mari-Kaisan äiti Irma oli ollut mukana synnytyksessä. Turkka oli saanut tiedon poikansa maailmaantulosta, mutta hän ei ilmestynyt sairaalaan, eikä myöhemmin kastetilaisuuteen, jota vietettiin Mari-Kaisan vanhempien kotona. Äiti huolehti Joelista yhdessä isovanhempien Irman ja Ollin kanssa ensimmäiset pari vuotta. Sitten Mari-Kaisa tapasi Jyrkin. He menivät naimisiin, ja Jyrkistä tuli Joelin isä. Turkka oli kadonnut teille tietymättömille, eikä hänestä puhuttu koskaan. Ei ennen kuin mies ilmestyi koulun pihalle. Vähän aikaa Joel odotti, että Turkka palaisi, mutta kun mies pysyi poissa, Joel unohti hänet. Viisi vuotta sitten Siimeksen perhe muutti Lehmusrantaan taloon, jossa olivat aiemmin asuneet Jyrkin vanhemmat Eljas ja Anneli. Joelin isovanhemmat olivat jääneet eläkkeelle ja muuttaneet kaksioon keskustaan. Käpytien talo ehti olla jonkin aikaa myynnissä, kunnes Joelin vanhemmat ostivat sen. Talon osto oli Jyrkin idea, ja vähitellen hän sai käännettyä vaimonsakin muuton kannalle. Asuminen Lehmusrannassa oli paljon halvempaa kuin Helsingissä, ja pienen rivitalo-

kolmion sijasta he saisivat asuttavakseen omakotitalon ja ison tontin sen ympärillä. ”Siehän olet aina halunnut oman kasvimaan”, Joel oli juohutellut Mari-Kaisaa. Joel oli ollut muuttoa vastaan. Hän ei halunnut jättää Käpylää, tuttua kotia ja hyviä kavereita. Uudesta kotikaupungista Joel tunsi vain isän vanhemmat Annelin ja Eljaksen sekä kummisetänsä Oskun perheen. Lopulta Joelin oli annettava periksi. Muuton jälkeen isä jatkoi työtään konduktöörinä, ja aiemmin kampaajan töitä tehnyt äiti alkoi opiskella lähihoitajaksi. Elämä pikkukaupungissa tuntui Joelista aluksi juuri niin tylsältä ja vastenmieliseltä kuin hän oli kuvitellutkin. Ihmiset puhuivat mietä ja sietä. Kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Kaupoissa ja kaduilla kuuli myös paljon venäjän kieltä. Isossa yhtenäiskoulussa, jonka seiskaluokalle Joel meni, hän tunsi olevansa muukalainen. Joelin elämää hämmensi myös uutinen, jonka äiti kertoi hänelle pian muuton jälkeen. ”Törmäsin Turkkaan, siihen sun biologiseen isään, kirpputorilla. Se pyöri siellä jonkun naisen kanssa. Nekin asuvat Lehmusrannassa.” Turkka asui samassa kaupungissa! Tieto ei mitenkään ilahduttanut Joelia. Hän oli luonut jo oman käsityksensä miehestä, äijä oli pelkkä luuseri. Joel toivoi, että Turkka pysyisi kaukana, sillä hänellä oli paljon muutakin mietittävää. Päällimmäisenä oli sopeutuminen uuteen asuinpaikkaan ja kouluun. Uudessa koulussa alkoi kuitenkin sujua hyvin. Joel tutustui Topiin, Leeviin, Niiloon ja Husuun. Pojista tuli erottamaton joukkio myös vapaa-ajalla. He harrastivat

sählyä, ja Husu kävi Joelin kanssa judoharkoissa. Koulussa viiden pojan jengillä ”Viisikolla” oli vähän huono maine. Joel ei tehnyt mitään isompia koiruuksia, mutta oli kuitenkin mukana kiusanteossa. Kolme vuotta sitten kesällä Turkka teki comebackin Joelin elämään, kun hän ilmestyi yllättäin Joelin konfirmaatioon. Joel ja Turkka juttelivat kirkon pihalla. Mies näytti vaivautuneelta, mutta oli muuten siisti ja asiallisen oloinen. ”Päätin tulla kun kuulin, että pääset ripille. Onneksi olkoon.” Turkka oli sujauttanut Joelille kirjekuoren, jossa oli viisikymmentä euroa. Rippijuhlaan Käpytielle Turkka ei ilmestynyt, mistä Joel ja hänen äitinsä olivat hyvillään. Nyt Turkka teki taas paluun, tällä kertaa puhelinsoiton myötä. – Rupesin soittamaan, kun… olet ollut mielessä, Turkka takelteli puhelimessa. – Olen toivonut, että törmättäisiin kaupungilla, mutta liikutaan vissiin eri paikoissa. Mä vietän päivät täällä teollisuusalueella. Mulla on pieni autofirma. – Autofirma? Joel kiinnostui. – Siimeksen Vaihtoautot. Vanhoja autoja, perävaunuja ja sen sellaista. – Mä olen autokoulussa nyt, Joel sanoi. – Joo, äitisi kertoikin. – Oletko sä tavannut äidin? Joel hämmästyi. – Pari kertaa on törmätty kaupungilla, ja onhan me joskus soiteltukin, juu… Turkka kröhi. Joelin ajatukset kävivät vilkkaina. Häntä ärsytti ajatella, että äiti ja Turkka olivat tavanneet

ja soitelleet hänen tietämättään. Oliko äiti kertonut tapaamisista isälle? – Tuota… Turkka ryki taas. Kuulosti kuin se vetäisi savut. Silloin kirkon pihallakin, konfirmaation jälkeen, sillä oli ollut rööki kädessä. – Voitaisiinko tavata tänään tai huomenna? Juotais kahvit ja juteltaisiin. – Tänään ei käy, mulla on ajotunti, eikä huomennakaan oikein… Joel mietti sopivaa syytä huomiselle, ja sanoi sitten, että perjantai-ilta menisi kavereiden kanssa. – Lauantaina me lähdetään porukalla stadiin mun ukin synttäreille. – Oletpas sä kiireinen mies. Miten olisi maanantaina? Turkka ei luovuttanut. – OK, Joel suostui. Turkasta ei pääsisi eroon muuten kuin juomalla kahvit sen kanssa. He sopivat treffit kello 17:ksi Turkan liikkeelle. Joel voisi samalla katsella autoja. – Kiva, nähdään! Turkka toivotti lopuksi. Joel pani luurin taskuun ja asteli sisälle. Äiti oli parhaillaan imuroimassa. Hän sammutti koneen huomatessaan tulijan. – Hei, Joel, oliko kiva työpäivä? – Ihan jees. – Jääkaapissa on kesäkurpitsalasagnea, lämmitä sitä. Jyrki tulee tänään myöhään. – Turkka Siimes soitti mulle. Me tavataan ensi maanantaina. Äiti jäi katsomaan Joelia. Hänen silmistään kuvas-

tui hämmästyksen lisäksi ärtymys. – Mitä asiaa sillä on sinulle? – En tiedä. – Tapaatko sä sen vaimon, Minnan? – En tiedä. Tunnetko sä sen? – En, mitä nyt ohimennen tavattiin kaupungilla. Kerran me satuttiin myös samaan aikaan kampaajalle. Mä olin Anniinan käsittelyssä, eikä me juteltu mitään. Minnalla oli mukana poikansa. – Poika? Joel kohotti kulmiaan. – Turkalla ja sen vaimolla on lapsi. Se on jotain viisivuotias. – Ja nyt vasta kerrot sen mulle! Joel suutahti. – Sähän olet sanonut, ettei Turkan asiat kiinnosta sua, äiti puolusteli. – Ei Turkan, mutta olisi ollut kiva tietää, että mulla on veli. Joel oli ainoa lapsi. Hän oli salaa toivonut, että saisi pikkuveljen tai -siskon, mutta sellaista ei ollut kuulunut. Lapsena hän oli tingannut asiasta vanhemmiltaan, mutta lopettanut, kun oli tajunnut, että aihe oli arka. Äiti ja isä olisivat kyllä halunneet enemmän lapsia, mutta niitä ei ollut vain kuulunut. Ja nyt hän sai yllättäen kuulla, että hänellä oli pikkuveli, ja vielä samassa kaupungissa! – Anteeksi, ehkäpä sä tapaat sen pojan jatkossa, äiti mutisi. Joel kapusi vinttihuoneeseensa. Hän avasi Facebookin ja kirjoitti hakukenttään Turkka Siimes. Turkal-

la oli tili, mutta hän ei ollut mikään naamakirjaroikkuja. Viimeisin päivitys oli maaliskuulta ja koski jotain raveissa käyntiä. Profiilisivulla luki, että Turkka oli naimisissa ja harrasti raviurheilua ja vedonlyöntiä. Se seurasi myös formuloita. Sivulla oli muutamia kuvia. Yhdessä kuvassa Turkka oli noin nelivuotiaan pojan kanssa. Isä ja poika seisoivat pilkkiavannon reunalla, poika piteli onkea, jonka siiman päässä oli muutaman sentin mittainen ahven. Pojan kasvonpiirteet saivat Joelin sydämenlyönnit kiihtymään. Hänestä tuntui kuin hän katsoisi omaa lapsuudenkuvaansa.

2. Siimeksen Vaihtoautot sijaitsi teollisuusalueella maalausyrityksen ja autonrenkaita myyvän liikkeen välissä. Pihalla oli rivissä autoja. Joel katseli niitä ja ajatteli, että useimpien autojen paras myyntiaika oli ollut joskus 2000-luvun alussa. Pihalla käyskenteli hänen lisäkseen iäkäs nainen ja mies. Siilitukkainen, kauluspaitaan ja pusakkaan pukeutunut mies esitteli vihreää Opel Astraa pariskunnalle. – Sisältä löytyy lisää tosi hyviä menopelejä! pusakkamies hihkaisi Joelille, kun tämä meni ohi. Joel astui halliin. Siellä oli muutama auto, mutta ei yhtään ihmistä. Samassa hallin perällä avautui ovi, ja esiin astui tutunnäköinen mies. Turkka viittoi Joelille. – Jutellaan täällä konttorin puolella. Konttori oli muutaman neliön huone, johon tihkui valoa pienestä neliömäisestä ikkunasta katonrajassa. Ilmassa leijui raskas tupakansavu. Nurkassa oli pöytä, joka toimi kahvinkeittotilana. Pöydän yläpuolella oli hylly ja seinustalla toinen. Kirjoituspöytä täytti huonetilasta lähes puolet. Pöydällä oli kyniä, mappeja ja papereita sikin sokin. Noin viisivuotiasta poikaa esittävä valokuva oli raameissa pöydän laidalla. Pojan suu oli hymyssä ja silmät tuikkivat iloisesti. Joelin sydämen läpi 16

kulki lämmin aalto, kun hän ajatteli, että siinä oli hänen veljensä. – Istu. Turkka osoitti tuolia ja istui itse pöydän taakse. Hän siirteli papereita ja veti esiin tuhkakupin. Röökiaski löytyi povitaskusta. – Palaako? hän tarjosi Joelille. – Ei kiitos. – Haittaako, jos mä poltan? Turkka kysyi sytytintä napsutellen. – Omathan on keuhkosi. Turkka sytytti röökin ja vetäisi savut. – Pitäisi lopettaa, mutta kun olen jo yli parikymmentä vuotta polttanut, on se vaikeaa. Turkka imaisi uudet savut ja jatkoi: – On tuota stressiäkin välillä. Hermosavut auttavat, ja… Viina, Joel täydensi mielessään. Vaikkei Turkka haissut alkoholilta, sen naamasta näki, että joskus tuli otettua miestä väkevämpää. – Juotko kahvia? Turkka nytkähti tuolissaan. – Kai sitä kupillisen voisi. Turkka latasi keittimen ja nosti sitten pöydälle kaksi mukia. Turkan kupissa luki Isä. – Pullat unohdin ostaa, Turkka sanoi istuttuaan. – Keksiä saattaisi löy… – En mä välitä makeasta, Joel murahti. – Oletko sä niitä kavereita, jotka syö purkkikaupalla rahkaa ja jättää kananmunasta keltuaisen syömättä? – Mä syön kyllä kananmunan kokonaan, Joel sanoi. Turkka naurahti. Kahvinkeitin ruplatti. Turkka 17

imi röökiään. Samassa hänen puhelimensa soi. Turkan kasvoille levisi ärtymys, kun hän vilkaisi näyttöä. – No mitä? Töissä… En ehdi, mulla on vieras. Turkka ärähteli vielä jonkun sanan ja laski luurinsa pöydälle. Hänen ilmeensä oli edelleen hapan. – Minna soitteli, mun emäntä. Turkka kertoi, että Minna oli töissä Prismassa. Vaimon työpäivä oli lopussa, ja hän kaipasi kyytiä, koska oma auto oli rikki. – Tulkoon bussilla, Turkka tuhahti. – Missä te asutte? – Riihikalliossa, meillä on pieni kolmio. Ollaan vuokralla siinä. – Kauanko sulla on ollut tää firma? – Kuusi vuotta. Perustin tämän pian sen jälkeen, kun mentiin Minnan kanssa yhteen ja muutettiin Lehmusrantaan. Natalia, Minnan tyttö, muutti meidän kanssa. Pian muuton jälkeen meille syntyi poika. Anton. Turkan ääni pehmeni ja hänen katseensa lipui valokuvaan pöydän laidalla. Joel mietti, huomasiko Turkka yhdennäköisyyden kahden poikansa välillä. Luultavasti ei, sillä eihän Turkka ollut nähnyt Joelia viisivuotiaana vesselinä. – Anton oppi just lukemaan, kuvittele. Se on ikäisekseen tosi kehittynyt. Päiväkodin hoitajatkin kehuu sitä alinomaa. Anton on kuulemma niin reipas ja huomaavainen muita muksuja kohtaan. Autoista Anton on kans kovasti kiinnostunut. Aina tiellä liikkuessa se osoittelee vastaantulevia ja latelee niiden merkit ulkomuistista. 18

Turkka naurahti ylpeänä. Joelia ärsytti. Anton oli Turkan sydänkäpynen, mutta ensimmäisen lapsensa se oli unohtanut vuosikausiksi. Enää Joelia ei huvittanut ruveta Turkan pojaksi. Turkka kaatoi kahvia mukeihin. Joel maistoi omaansa. Hirveää tököttiä. Maitoa ei tietenkään ollut. Turkka siemaisi mukistaan ja jatkoi: – Mä olen yrittänyt olla hyvä isä Antonille, sun kanssa kun mä en oikein… Turkka päästi nolostuneen naurahduksen. Joel pelkäsi, että nyt alkaisi säälittävä anteeksipyytely, mutta onneksi mies kysyikin: – Mites sulla menee? – Ihan hyvin. Joel teki selkoa tämänhetkisestä elämästään. Koulusta, jota oli jäljellä reilu vuosi. Autokoulusta, jonka teoriatunnit oli käyty, ja ajotunteja jäljellä enää yksi. Kesätyöstä Tiirikassa hän mainitsi myös. – Tiirikan omistaja on vähän lupaillut, että saatan saada sieltä vakipaikan sitten kun valmistun ja olen käynyt intin, Joel lisäsi vielä. Turkka alkoi muistella omaa varusmiesaikaansa Santahaminassa. Joel kuunteli yrittäen olla näyttämättä kyllästymistään. Sitten Turkka vaihtoi taas aihetta. – Mites Mari-Kaisa? – Ihan OK. Joel jäi miettimään, mitä muuta sanoisi äidistä, ja lopulta lisäsi: – Tehän ootte tavanneet ja soitelleet, joten mitä turhaan kyselet. – Ei olla tavattu kuin kerran, ja silloinkin vaihdet-

tiin vain muutama sana, Turkka torjui. – Jonkun kerran on soiteltu kyllä. Turkka hörppi kahviaan ja jatkoi: – Äitis oli nätti likka nuorempana ja on se vieläkin. Mä tykkäsin siitä paljon, mutta… – … sit kun se pamahti paksuksi, se ei ollutkaan enää niin kiva, Joel täydensi pilkalliseen sävyyn. – Mä olin niin nuori silloin, pelkkä pojankloppi, Turkka puolustautui. – Inttikin kesken. En mä ollut… Turkka sekosi sanoissaan. Kalvakat kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi. – Onneksi Mari-Kaisa oli mua kypsempi, ja sai apua vanhemmiltaan. Mä luikin meren yli Ruotsiin ja pääsin töihin yhden suomalaisen autokorjaamoon. En pitänyt mitään yhteyttä Mari-Kaisaan, enkä sinuun. Vähän se mua nyt kaduttaa. Turkan puhe ei herättänyt sääliä Joelissa. Se oli toiminut paskamaisesti. Hän pystyi kuitenkin ymmärtämään miehen käytöstä, kun kuvitteli itsensä samaan tilanteeseen. Hän oli hädin tuskin kahdeksantoista, eikä todellakaan toivonut tulevansa vielä isäksi. Joskus tulevaisuudessa hän halusi oman perheen. Turkka ja Joel siemailivat kahvia äänettöminä. Kello raksutti seinällä. Turkka siemaisi mukinsa tyhjäksi ja kävi täyttämässä sen. Joel kieltäytyi santsikahvista. Turkka palasi pöydän ääreen ja siirteli hermostuneen oloisena papereita. Joelin huomio kiinnittyi yhteen, jonka yläreunassa luki “Muistutuslasku”. Pöydällä oli myös paljon Veikkauksen lappuja. – Se Jyrki on varmaan ollut sulle hyvä isä? Turkka sanoi samassa.

– Joo. Ihan paras. – Sisaruksia sulla ei taida olla? – Ei ole niin. – Haluaisitko tutustua paremmin Antoniin? – En tiedä… tai joo, haluaisin. Tietääkö se musta? – Mä puhuin sille sinusta hiljattain. Anton ilahtui hirveästi ja alkoi kärttää, että saisi tavata isoveljensä. – Miksi sä puhuit sille musta vasta nyt? Joel ihmetteli. – Se oli Minnan toive. Se kai pelkäsi, että me aletaan olla liian hyvää pataa, ja Anton jää sivuosaan… Turkalta pääsi vaivaantunut naurahdus. – En ole puhunut tästäkään tapaamisesta Minnalle. Jos totta puhutaan, mun ja vaimon välit ovat olleet viime aikoina vähän kireät. Olen joutunut nukkumaan jonkun yön täällä konttorissa. Turkka hymyili vaisusti. – En tiedä, miten mun ja Minnan käy, mutta musta olisi hienoa, jos sä ja Anton alkaisitte pitää yhteyttä. Turkan sanat aiheuttivat ilon läikähdyksen Joelin sisimmässä. Hän tajusi, että tämä oli syy, miksi Turkka oli halunnut tavata hänet. Turkka halusi tutustuttaa hänet ja Antonin toisiinsa. – Se olisi kyllä kiva juttu, Joel sanoi. Turkka tumppasi tupakkansa ja jatkoi innostuneella äänellä: – Mehän voitaisiin mennä yhdessä syömään, tai veneretkelle sitten kun järvi sulaa. Mulla on pikku paatti Martinniemen rannassa. Tykkäätkö sä kalastaa? – Joo, se on mun lempipuuhaa kesäisin. Virvelöinti isovanhempien Eljaksen ja Annelin mökillä Puulavedellä kuului Joelin kesähuveihin. Joskus

hän kävi kalastamassa Leevin kanssa kaupungin lähistöllä olevalla koskella. – Minäpä yritän järjestää. Mä voisin pyytää Minnan tytön Natalian mukaan, vaikka luulen, ettei se lähde millekään veneretkelle. Natasha – sillä nimellä me kutsutaan häntä – on vähän sellainen hienohelma. Turkka päästi naurahduksen ja lisäsi: – Nätti ja kiva likka se muuten on, ja pärjää hyvin koulussa. Natasha haaveilee mallin hommista. Se on jo yhden mallitoimiston listoilla. – Lähdetään vain miesten kesken, Joel sanoi. Ajatus yhteisestä kalastusretkestä alkoi innostaa häntä tosissaan. – Voisinko mä ottaa susta kuvan? Turkka kysyi samassa. – Näyttäisin Antonille. – Okei. Joel suoristi selkäänsä, ja Turkka alkoi tähdätä häntä kännykällään. Sitten Turkka ehdotti, että otettaisiin selfie heistä kahdesta. Turkka asettui Joelin taakse, kohotti puhelimensa ja kehotti hymyilemään. Salama välähti. – Näytän tämän Antonille, kun pääsen kotiin, Turkka sanoi laittaessaan puhelimen taskuunsa. Joel vilkaisi omaa kännykkäänsä. Kello oli parikymmentä minuuttia vaille kuusi, hänen pitäisi lähteä. Turkalla oli kuitenkin vielä asiaa. Hän rupesi kertomaan työstään, firmasta, joka oli aluksi menestynyt hyvin, mutta viime aikoina huonommin. – Asiakkaat vähentyivät, kun tähän lähelle tuli uusi yrittäjä, joka pisti heti ison mainosrumban päälle, ja me ei pystytty vastaamaan siihen. Velkaa on pitänyt ot22

taa, pankeista ja vähän muualtakin. Pitäähän sitä verot ja palkat maksaa… Mulla on kaksi vierasta työntekijää. Turkka nappasi pöydältä muistutuslaskun ja viskasi sen sivuun. Hän rutisti myös pari Veikkauksen lappua ja pudotti ne pöydän alla olevaan roskikseen. Joel katsoi lappusekamelskaa ristiriitaisin tuntein. Hän mietti, oliko pelaaminen ongelma Turkalle. Osku-setä oli joutunut vaikeuksiin, kun oli alkanut pelata Veikkauksen nettipelejä. Velkaa oli ehtinyt kertyä kymmeniätuhansia ennen kuin Oskun vaimo Pirita oli tajunnut, että miehellä oli peliongelma. Osku oli saanut vertaistukiapua, ja raha-asiat olivat nykyisin Piritan hoidossa. – Mä voitin kerran ravivedossa viisitoistatonnia, Turkka sanoi ja lisäsi perään alakuloisella äänellä: – Nekin rahat menivät sen siliän tien. Turkka jäi hetkeksi mietteisiinsä ja kääntyi sitten sanomaan: – Ensi lauantaina olisi Lappeenrannassa ravit. Lähdetkö mukaan? – Enpä taida. Raviurheilu ei ole oikein mun juttu. – Mikä sua sitten kiinnostaa? Mitä sä harrastat? Joel kertoi harrastuksistaan. Nuorempana hän oli pelannut sählyä ja jalkapalloa ja harrastanut myös judoa. Ammattiopistoon mentyään hän oli alkanut käydä salilla ja lenkkeillä. – Millä salilla sä käyt? Turkka kiinnostui. – Kuntokäyrässä. Mulla on vuosikortti. – Kuntokäyrä, en ole itse käynyt siellä, mutta olen kuullut siitä. Sen omistaja on ravimies myös. Puhelin alkoi soida. Ääni oli eri kuin puhelimessa, 23

jonka Turkka oli laittanut povitaskuunsa. Toinen puhelin löytyi paperikasan alta. Turkka nosti sen korvalleen. – Haloja. Turkka kuunteli hetken, ilme muuttui ärtyneeksi. Hän kääntyi Joelista pois ja mutisi: – En ole ehtiny… On ne jemmassa… Kontissa, joo… Turkka kuunteli hetken ja jatkoi sitten kiihtyneesti: – Mihin hittoon muualle mä olisin voinut ne viedä!? Kotiin vai? Turkan ääni hiljeni ja sen selkä painui entistä kyyrympään. Joel pystyi vain vaivoin erottamaan sanat. – Sellaseen mä en rupea… en. Mä hommaan rahat jostain, ihan varmasti! Turkka viskasi puhelimen kuin se olisi kekäle. Hänen naamansa punoitti ja otsa oli hikinen. – Helvetin syöpäläinen, aina kimpussa, Turkka puhisi. – Kenen kanssa sä puhuit? Joel kysyi. – Se oli vaan yks… hankala asiakas. Turkka naputteli pöytää kiihtyneen näköisenä ja puuskahti: – Mihin hemmetin liemeen sitä pitää ihmisen itsensä työntääkin! – Mitä tarkoitat? Turkka ei vastannut. Hänen katseensa oli suunnattu ikkunaan, josta näki takapihalle. Autojen ja renkaiden lisäksi siellä oli sininen työmaakoppi. Samanlaisia kontteja näki rakennustyömailla. – Kyllä kaikki tästä vielä järjestyy, Turkka lausui pinnistäen hymyn. – Nyt on pientä alamäkeä, mutta kyllä tämä tästä… 24

Oveen koputettiin. Siilitukkainen mies pilkisti päänsä oven raosta. – Pääsisitkö Turkka vähän käymään. Imatran ukko tiukkaa Hiacen hinnasta vielä viittäsataa. – Hetki vaan, odota täällä, Turkka sanoi Joelille ja lähti myyjän perään. Joel jäi paikoilleen. Kahvi jäähtyi mukissa. Hän kävi viskaamassa sen altaaseen. Turkan varapuhelin nökötti tuhkakupin vieressä. Se oli vanhaa mallia, Joelin Anneli-mummolla oli samanlainen. Samassa puhelin alkoi soida. Joel vilkaisi näyttöä, siinä luki ÄRRI. Kun puhelin lakkasi soimasta, Joel otti puhelimen käteensä. Sitä ei ollut lukittu, ja Joel pystyi avaamaan lokitiedot. Ärri oli soittanut monta kertaa tänään. Samainen kaveri oli lähettänyt myös viestin. Onko lasti paikallaan? Se haetaan keskiviikkona klo 22, ole paikalla! Joel sulki puhelimen ja asetti sen pöydälle kuultuaan lähestyvät askeleet. Turkka palasi tyytyväisenä. Hiace oli myyty imatralaiselle putkifirmalle. – Halvalla meni, mutta menköön. Joskus pitää joustaa, vaikka sitten omaksi tappioksi, Turkka puheli. Joel päätti nostaa kytkintä. Hän kiitti kahvista ja rupattelutuokiosta. – Oli tosiaan mukava tavata, Turkka sanoi ja taputti Joelia olkapäälle. Joel käveli halliin. Turkka tuli perästä, leppoisa ilme viipyi hänen kasvoillaan. – Nähdään taas jossain välissä. Mä soitan sulle. – Okei, Joel sanoi.