1
www.myllylahti.fi
Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahasto ja Taiteen edistämiskeskus ovat tukeneet teoksen kirjoittamista ja kuvittamista apurahalla.
© Marja Aho ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-854-9 (Sidottu) ISBN 978-952-202-876-1 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017
2
Myllylahti Oy Espoo
3
4
1. – Isä, missä olet? huhuili Allu chilipensaiden keskellä kasvihuoneessa ja raivasi tietään kasteluletkujen ja lannoitepurkkien seassa. Allun perässä letkuihin kompasteli hänen ystävänsä Riku, ja viimeisenä jonossa pomppi Allun pieni papukaija Pedro. – Täällä! kuului isän mumiseva vastaus vihreän chiliviidakon uumenista. Pojat suunnistivat ääntä kohti ja löysivät isän ryteikön perältä erään pensaan ääreltä. Hänellä oli naamallaan kasvosuojus ja käsissään pinsetit, vanupuikkoja ja kokoelma putkiloita. – Mitä ihmettä oikein teet? kysyi Allu valkoisten chilinkukkien ääressä hääräävältä isältä. – Hys! Älkää mekastako! isä suhisi pojille. – Liikkumatta ja henkimättä. Pojat katsoivat kummissaan isää, joka tökki varovasti chilinkukkaa vanupuikolla. – Pölytän chilejä. Chilien jalostaminen vaatii yhtä suurta tarkkuutta kuin huippuluokan aivokirurgia. Millimetrinkin horjahdus on kohtalokasta, isä mumisi.
5
Sitten hän lorautti chilipensaan juurelle tarkkaan mittaamansa annoksen merileväuutetta ja jatkoi: – Olen aikeissa jalostaa uuden chililajikkeen, joka on tulisuudessaan vertaansa vailla. Tarvitsisin vain jostain sähäkämpiä siemeniä ja tuhdimpaa lannoitetta. Kun isä oli saanut keskittymistä vaativan toimensa päätökseen, hän poisti kasvosuojuksen ja kääntyi poikien puoleen leveästi hymyillen. – Mitähän pojilla oli asiaa? – Saimme Rikun kanssa kotiläksyksi kirjoittaa esitelmä dinosauruksista biologian tunnille. Voisitko sinä auttaa meitä? Allu kysyi. – Tottahan toki! Hirmuliskojen maailma on aina kiehtonut minua! isä innostui ja asetteli chilinviljelyvälineet sukkelasti takaisin paikoilleen. – Mitä teidän tarkkaan ottaen tulee tehdä? hän kysyi ja hieroi malttamattomana kämmeniään yhteen. – Meidän täytyy esitellä muinoin eläneitä dinosauruslajeja ja liittää mukaan kuvia hirmuliskoista. Mutta emme tiedä mistä alkaisimme. Isä raapi hetken korvallistaan ja huudahti sitten riemastuneena: – Kuinka sattuikaan! Luonnontieteellisessä museossa on parastaikaa näyttely dinosauruksista! Lehdessä oli äskettäin kuva siellä esillä olevasta suuresta hirmuliskon luurangosta. Sieltä jos mistä saatte aineksia esitelmäänne. Museohan on oikea dinotutkijoiden aarreaitta!
6
Isä vilkaisi kelloaan ja marssi rivakasti kohti kasvihuoneen ovea. – Ehdimme vielä hyvin vierailla museossa ennen sulkemisaikaa! Allu, Riku ja papukaija Pedro seurasivat innosta puhkuvaa isää ulos tämän pyhästä valtakunnasta ja valmistautuivat museovisiittiin. – Pakatkaa mukaan kamerat ja lehtiöt muistiinpanoja varten! Kohta sukellamme hirmuisten liskojen jännittävään maailmaan! hihkui isä täpinöissään.
7
2. Museon lipunmyyntikassalta isä marssi määrätietoisena kiharainen hiuspehko hulmuten kohti näyttelysaliin koottua jättimäistä dinosauruksen luurankoa. Allu ja Riku kiiruhtivat isän perässä reput selässään ja Pedro vanavedessään. – Katsokaa pojat tuota uljasta hirmuliskoa! kehotti isä käsiään suurieleisesti levitellen. – Vau! Onpa se tyrmäävän kokoinen! huudahti Allu. – Sen jalkojen luutkin ovat paksut kuin puunrungot! Riku äimisteli. Isä ja pojat astelivat lähemmäksi kohti mykistävän suurta luurankoa. Se oli linja-autoakin isompi, ja sen pää kohosi valtavan kaulan kannattelemana korkealle kohti salin kattoa. Sen pitkä liskomainen häntä näytti jatkuvan loputtomiin. Kyltissä hirmuisen otuksen edessä luki Supersaurus. Haltioitunut isä harppoi luisen otuksen alle ja ojensi kätensä tunnustellakseen sen järkälemäisiä luita. Lähellä seisova tuimailmeinen vartija kröhäisi kuitenkin kuuluvasti ja osoitti seinällä olevaa kieltotaulua. Esineisiin 8
koskeminen oli ankarasti kielletty. Isä luikerteli pettyneenä luurangon alta ja kiersi poikien kanssa jätin toiselle puolelle. Luurangon vieressä seisoi kokovihreään asuun ja samanvärisiin kenkiin sonnustautunut museon opas, joka oli juuri päättämässä kierrostaan näyttelyn vetonaulan kohdalle. Hän kertoi jättimäisestä olennosta: – Supersaurus kuuluu suurimpiin koskaan eläneisiin dinosauruksiin, sauropodeihin. Ne kulkivat paksujen pylväsmäisten jalkojensa varassa kuin elefantit, ja niiden pää ulottui pitkän käärmemäisen kaulan ansiosta korkealle puun latvuksiin. Allu kaivoi repustaan esiin muistiinpanovälineet, ja Riku puolestaan näpsi kamerallaan valokuvia. Isä tuijotti lumoutuneena käärmekaulaista goljattia. Opas jatkoi selostustaan: – Jurakaudella eli vielä tätäkin yksilöä paljon suurempia hirmuliskoja. Kookkaimmat niistä painoivat enemmän kuin lentokone, ja pitkäkaulaisimmat olisivat ylettyneet kurkistamaan kerrostalon ylimmistä ikkunoista sisään. Pojat kuuntelivat suu auki oppaan selostusta. Allu kirjoitti kynä sauhuten muistiinpanoja, sen minkä hämmästykseltään sai tehtyä. – Mitä ihmettä sauropodit sitten söivät, kun ne kasvoivat noin suuriksi? kysyi Riku oppaalta. – Sauropodit, kuten tämäkin Supersaurus, olivat oikeita suursyömäreitä. Ne söivät taukoamatta. Ahmatit kiskoivat maasta saniaisia ja nyhtivät käpypalmuja 9
ja repivät havupuiden neulasia. Ne seisoivat aloillaan ja pitkän kaulansa ansiosta kalusivat ympäristönsä aivan paljaaksi, kunnes siirtyivät seuraavalle apajalle. On arveltu, että sauropodit pystyivät kasvamaan niin ällistyttävän suuriksi, koska ne eivät käyttäneet
10
aikaansa ruoan pureskelemiseen, vaan nielivät sen lähes kokonaisena. – Jukra! Nehän olivat varsinaisia imureita! Ilmankos moisista kasvinsyöntikoneista tuli niin tanakoita tankkeja, hihitti Allu.
11
Sitten isä ja pojat ihmettelivät muiden museovieraiden kanssa seinälle ripustettua suurta kipsivalosta. Se esitti luonnollisessa koossa olevaa sauropodin jalanjälkeä. Hurmioitunut isä sovitteli omaa kenkäänsä dinosauruksen jalanjälkeen verratakseen niiden mittoja, ja sai äkäisen vartijan jälleen köhäisemään kuuluvasti varoituksen merkiksi. Allu ja Riku ihmettelivät jalanjäljen uskomattoman suurta kokoa. – Jos tuollaiseen jalanjälkikuoppaan putoaisi, ei sieltä hevillä pääsisi ylös, huokaili Riku. – Totta, sanoi opas. – Nuo jura- ja liitukauden jättiläiset kuten yksi kaikkein suurimmista, Argentinosaurus, saattoivat painaa sata tonnia, ja kun
12
sellainen otus astuu pehmeään maahan, jalanjälki voi olla metrejä syvä. Kuopat koituivatkin monen pienemmän eläimen kohtaloksi. Allun kasvoille nousi tyrmistynyt ilme. – Karmivaa. Sehän on liiskannut alleen kaiken kuin tiejyrä!
13
3. Opas jatkoi edelleen kertomustaan sauropodeista, mutta innokas isä oli huomannut jotakin vielä paljon kiintoisampaa ja viittoi poikia malttamattomana luokseen. Toisesta näyttelyhuoneesta heitä tuijotti villeillä silmillään hurjannäköinen peto. Se seisoi kahdella lihaksikkaalla jalallaan näyttelyalustalla ja irvisteli jättimäisellä suullaan, jonka leuoista sojotti rivi banaaninkokoisia raateluhampaita. Otus näytti olevan valmis hyökkäämään kimppuun hetkenä minä hyvänsä. – Millainen monsteri! äimisteli Allu ja asteli varovasti kohti lasikuidusta tehtyä elävän näköistä patsasta. Rikunkin leuka valahti rintaan asti kun hän katseli julmasti pälyilevää saalistajaa. Hän luki kalpeana kyltistä otuksen nimen: – Tämä on Tyrannosaurus rex, tyranniliskojen kuningas. – Se oli yksi dinosaurusten maailman suurimmista ja kammottavimmista lihaa syövistä hirmuliskoista, selitti isä tohkeissaan. – Se saattoi kasvaa kuorma-auton kokoiseksi, ja sen kita oli aikuisen ihmisen mittainen!
14
15
Julma louskuleuka pystyi hotkaisemaan pari sataa kiloa lihaa ja luuta yhdellä nielaisulla! – Tuolla purukalustolla se olisi voinut repiä kappaleiksi vaikka auton! Me olisimme olleet moiselle lihansyöjähirviölle pieni suupala vain! Allu päivitteli. – Hyytävää! Varsinainen luunmurskaaja! Onneksi emme eläneet hirmuliskojen aikaan! huudahti Riku. – Emme ehkä olisi päässeet niitä juoksemalla karkuun, tuumi Allu. – Ette taatusti! Pedoista nopeimmat kiitivät lähes auton nopeudella, kertoi isä ja loikkasi innostuksissaan Tyrannosaurus rexin jalustalle esittelemään otuksen lihaksikkaita jalkoja. Huoneeseen seurannut hapannaamainen vartija yskäisi niin, että koko sali kaikui. Isä valui alas jalustalta harmistuneena. – Karmeaa. Onneksi Suomessa ei ole ollut dinosauruksia, huokaisi Allu. – Kyllä vain täälläkin on tallustellut hirmuliskoja, kiiruhti isä selittämään. Pojat katsoivat isää epäuskoisina. – Dinosaurusten aikaan satoja miljoonia vuosia sitten maapallolla oli vain yksi suuri jättiläismanner, johon Suomikin kuului. Hirmuliskoja tallusteli siten kaikkialla maan kamaralla. Niiden jäännöksiä ei vain ole löydetty Suomesta, koska jääkausi jäätiköineen ja hapan maaperä hävittivät elikoiden jäänteet, luennoi isä rehvakkaasti kuin paleontologian professori konsanaan.
16
– Mihin ihmeeseen kaikki dinot sitten oikein katosivat maapallolta? ihmetteli puolestaan Riku. – Jättiliskot kuolivat äkillisesti sukupuuttoon. Yhtä aikaa niiden kanssa maapallolta hävisivät kaikki suurimmat eläimet. Jäljelle jäi vain pienempiä matelijoita kuten kilpikonnia ja käärmeitä, sekä nisäkkäitä, selitti isä niin tohkeissaan, että hänen kätensä pyörivät kuin tuulimyllyn siivet. – On arveltu, että avaruudesta maahan iskeytynyt jättimäinen kivenmöhkäle, asteroidi, olisi aiheuttanut dinosaurusten katoamisen, isä kertoi ja nappasi pöydältä malliksi suuren kivenmurikkaa muistuttavan möhkäleen. Hän nosti murikan korkealle ilmaan ja esitti sen sinkoutumista läpi avaruuden. Kiukustunut vartija puhalsi kimakasti pilliinsä ja viuhtoi sor-
17
mellaan kohti kuritonta museovierasta. Säikähtänyt isä oli vähällä pudottaa dinosauruksen kivettyneen pökäleen hyppysistään. Hän laski sen tärisevin käsin takaisin paikoilleen. – Maapallosta tuli joksikin aikaa varsinainen hornankattila, josta vain jotkut lajit selviytyivät, isä lisäsi kiukkuista vartijaa pelokkaana vilkuillen. – Huimaa! Olipa dinoilla tulinen loppu! Ilman tuota kohtalokasta kakkakikkaretta, tarkoitan luonnonmullistusta, dinot saattaisivat siis vieläkin mellastaa maapallolla, virnuili Allu ja kirjoitti kiintoisan tiedon muistiin lehtiöönsä. – Dinosaurukset elävät kuitenkin vielä joukossamme, jatkoi isä arvoituksellisesti hymyillen ja kaivoi paitansa taskusta chilin sitä kärttävälle Pedrolle. – Miten niin? ihmetteli Allu. – Linnut ovat muinaisten jättien jälkeläisiä, hihitteli isä ylpeänä jakaessaan poikia kiehtovia tiedonmuruja. – Huimaa! hihkui Riku. – Ympäril-
18
lämme lentelee siis jatkuvasti hirmuliskoja! – Pedrokin on dinosaurusten jälkeläinen! huudahti Allu silitellen lemmikkipapukaijaansa, joka istui hänen olkapäällään ja katseli ympärilleen mustat nappisilmät pyörien. – Kyllä vain. Monella hirmuliskollakin oli kirkkaanväriset höyhenet kuten linnuilla ja niiden luut olivat samankaltaisia kuin siivekkäillä. Joillakin oli myös töyhtö tai harja kuten Pedrolla, selitti isä tohkeissaan ja nyppäsi Pedron päälaella törröttävää pikku töyhtöä. Tulistunut lintu upotti terävän nokkansa isän peukaloon. Pian kipeää sormeaan imeskelevä isä johdatti pojat katsomaan lentoliskoja. – Katsokaapa noita tuolla ylhäällä! hän kehotti ja osoitti seuraavan huoneen katosta riippuvia lentoliskoja, joilla oli valtavat lepakon siipiä muistuttavat nahkaiset 19
siivet ja lintumainen pää nokkineen. – Ne ovat dinosaurusten aikaan eläneitä lentäviä matelijoita, siipisauruksia, kertoi isä chiliä rouskuttaen. – Dinojen aikaan taivas suorastaan kuhisi noita lentäviä siipiveikkoja. Allu ja Riku katselivat suu auki kummallisen näköisiä siivekkäitä. Sitten Riku kumartui lukemaan opastaulua ja hihkaisi: – Suurimpien lentoliskojen siipien väli on voinut olla jopa kymmenen metriä! – Jukra! Sehän on kuin pieni lentokone! äimisteli Allu ja raapusti arvokkaan tiedon talteen muistilehtiöönsä. – Totta, yksi suurimmista siipisauruksista oli niin valtava, että se saalisti jopa pieniä dinosauruksia jättimäisiin leukoihinsa, kertoi isä. Poikien riemuksi isä painoi seinällä olevia punaisia nappuloita, jotka käynnistivät katosta riippuvat moottoroidut lentoliskot liikkumaan siten, että ne näyttivät aidosti lentävän. Samalla ne päästelivät suustaan ääniä. Riku kuvasi luisevia lentiäisiä videokamerallaan. – Esitelmästämme tulee takuulla hyvä! Voimme näyttää liikkuvaa kuvaa hirmuliskoista! Allu hihkui.
20