Emma Luoma: Vain huonoja vaihtoehtoja / Lukunäyte by Myllylahti Oy

YTE

LUKUNÃ&#x201E;

YTE

LUKUNÃ&#x201E;

EMMA LUOMA

VAIN HUONOJA VAIHTOEHTOJA

181

Myllylahti Oy Espoo 3

YTE

LUKUNÄ

www.myllylahti.fi

Nuotiolle (kannustukselle, kurpitsoille, kyynelille, kuohuvalle)

1. Muistan puhelusta tarkasti vain yhden lauseen: Me ei olla niin läheisiä. Sanat ovat kummitelleet mielessäni keväästä asti, ja viime aikoina olen palannut puheluun yhä useammin. Yritän kaivaa muistoistani jokaisen yksityiskohdan. Sanojani seuranneen hiljaisuuden. Syyllisyyden. Häpeän. Sen, miten nuori mies linjan toisessa päässä änkytti hieman, kun hän jatkoi kyselyä (silloin en ajatellut asiaa, mutta oikeastaan se oli söpöä). Muistan, että hän epäröi puhelun lopussa. Mietti varmaan, voiko jo sanoa: otan osaa. Muistan tyhjän olon, kun puhelu loppui ja seisoin yksin yliopiston aulassa. Ratti hikoaa käsissäni. Seuraan tuttua tietä lihasmuistilla. Tuulilasiin vihmoo raskasta tihkua, ja maisema leviää kuin joku olisi räkäissyt päin näköä. Pidän ajatukset vielä hetken puhelussa. Kuritan itseäni, tai ehkä yritän suojautua nykyhetkeltä. En vieläkään käsitä, millaiseen tilanteeseen olen itseni saattanut. Tiedän, että minun olisi pitänyt valmistautua paremmin, harkita hetken kauemmin. Halusin kuitenkin muutoksen. Tarvitsin muutoksen. Minun täytyi siirtyä eteenpäin. Jos niin voi sanoa paluusta vanhaan kotikaupunkiin. Olen ajanut tätä reittiä vain kerran kevään puhelun jälkeen, kertomaan tapahtuneesta äidille. Työhaastattelussa minun ei tarvinnut käydä, laitoin vain sähköpostin Him-

melikaupungin terveyskeskuksen ylilääkärille, ja paikka oli minun. Yhdeksän kuukauden pakkopalvelukseni alkaa huomenna. Unilääkkeistä ja erikoisista tutkimuksista haaveilevia asiakkaita, loputtomasti paperitöitä, potilaita kaikilta mahdollisilta erikoisaloilta ja niiden rajapinnoilta. En todellakaan tiedä, onko opiskelu valmistanut minut itsenäiseen työhön. Osaanko tarpeeksi (tiedänkö, milloin en osaa), pystynkö tekemään päätöksiä ja kantamaan vastuun, selviänkö järjissäni? Ja selviävätkö potilaani. Töitä enemmän minua jännittää veljeni Jeromiaan tapaaminen. Emme edelleenkään ole läheisiä. En voi edes sanoa, että tuntisin nykyisen Jeron. Silti olen muuttamassa hänen luokseen. Vieraaseen taloon, lapsuuden maisemiin. Pirun hienoa. Tässä vaiheessa en kuitenkaan voi enää kääntyä takaisin. Ei minulla ole paikkaa, johon palata. Lohduttaudun ajatuksella peräkontin punaviinipullosta. Olen noudattanut tutorini neuvoa kuuden opiskeluvuoden ajan enkä aio lopettaa, vaikka olen juuri valmistunut: punkkua suruun ja seksiin, skumppaa juhliin, valkkaria silloin kun juodaan muuten vain. Pulloa valitessa mietin vain hetken. Hidastan taajamakyltin kohdalla ja ohitan huoltoaseman, jolla minä ja Reetta söimme ranskalaisia lukioaikoina baari-iltojen päätteeksi ja jonka pihaan pyöräilimme lapsina jäätelölle Jeron kanssa. Kumoan kahvinlopun kitaani, käännyn pois päätieltä. Lähikauppa on lopettanut risteyksessä jo vuosia sitten, ja kiinteistö on edelleen tyhjillään. Äiti on asunut kerrostalossa pari vuotta. Siitä lähtien, kun liikkuminen kotitalon portaissa kävi liian hankalaksi. Nyt meillä on talo, jossa ei ole portaita. Toivon, ettei äiti saa päähänsä haluta takaisin. Vieraspaikat on varattu, mutta tien varressa on tilaa vaikka pienelle sirkusjunalle. Pysäköin puoliksi pientareelle. Audin matalan maavaran kanssa en olisi uskaltanut tehdä niin. Taas yksi syy, miksi kannatti vaihtaa käytettyyn Kiaan. Sitä 8

paitsi Kia sulautuu pikkukaupunkiin paremmin. Kerään roinani käsilaukkuun ja lisään huulipunaa lähinnä tottumuksesta. Lukitsen ovet, vaikka isä sanoi aina, ettei kotipihassa lukita ovia eikä hiekkatiellä käytetä vilkkua. Ehkä asiat ovat eri tavalla täällä kerrostaloalueella. Joskus lukioaikoinani täällä jopa ammuskeltiin. Talon edustalla lojuu kasa tupakannatsoja, ja rappukäytävässä tuoksuu kellari. Pidän hajusta, vaikka se on peräisin jostakin homelajista. Äiti avaa oven niin nopeasti, että arvaan hänen tarkkailleen keittiön ikkunasta parkkipaikkaa ja etuovea. Halvat harrastukset hänelläkin. Äiti näyttää vanhemmalta kuin muistin, harmaa juurikasvu puskee esiin kuin roskat keväisestä lumihangesta. Hän halaa minua tiukasti, melkein tukalasti. Haistan parfyymin ja marjapiirakan. – Voi Junita-kulta, oletko sinä laihtunut? Kiva nähdä sinuakin, äiti. (onneksi hän ei kommentoinut tukkaani) – En ole, sanon. – Se johtuu näistä farkuista. Äiti istuttaa minut olohuoneen kahvipöydän ääreen, laskee pitsiliinalle kaksi kahvikuppia – ei mukia, vaan käsinmaalattua taideteosta, joista juodessa lusikka kuuluu jättää tassin reunalle. Äiti liikkuu tuttuun tapaansa sipsuttaen, kuin kävelisi paljain jaloin soratiellä. Tänään hän ontuu vain vähän. – Minä tiedän, mitä ajattelet, äiti sanoo tuodessaan Mamman marjapiirakan pöytään. – En ole hirveästi ehtinyt pitää kodista huolta, kun on ollut noita Jeromiaan asioita järjestettävänä. – Mä luulin, ettei Jero ole antanut sun käydä talolla. Tai kuntoutuksessa. Äiti nousee terävästi, hiihtää lipastolle ja alkaa penkoa lautasliinoja. – No, no, minun talonihan se on. Ei siitä olisi tullut valmista ajoissa, jos en olisi hoputtanut. Ja Jeromiaassa riittää 9

murehtimista kauempaakin. Etenkin kun… etenkin kun… Äiti nyyhkäisee, nojaa molemmin käsin lipastoon. Kiedon toisen käden hänen luisevien hartioidensa ympäri. – Kyllä Jero selviytyy, sanon. – Mä olen nyt täällä. Me pärjätään. – Et sinä ymmärrä. Jeromias on tuollainen ikuisesti. Minun kaunis poikani. Invalidi! Kamala sana. Mutta kai se on totta. Palaamme pöytään hiljaisuudessa. Äiti pyyhkii kyyneleensä serviettiin. – No, mitäpä Pyrylle kuuluu? hän kysyy. Puraisen lusikkaani niin, että pelkään hampaan halkeavan. – Eikö isäntä pistänyt pahakseen, kun sinä päätit muuttaa tänne? Vai tuleeko hän perässä? (voi luoja, toivottavasti Pyry ei löydä tänne) Pudistan päätäni. Polte leviää hampaista niskaan ja kaulalle. – Se on iso talo, kyllä sinne yksi pariskunta Jeromiaan kaveriksi mahtuu. Välillä olisi hyväkin, jos olisi kykenevä – – Pyry ei tule. Me erottiin. Äiti päästää hämmentyneen seurapiiriynähdyksen. Kihelmöivä tunne valuu rinnalle, vatsalle, kylkiin… – Miksi te nyt niin? – Se on meidän asia. Mä en tahdo puhua siitä. – Mutta Pyry oli niin mukava poika. Kohtelias, tyylikäs, ja se musiikki. – Äiti, lopeta. – Mistä sinä nyt löydät –? Hyppään ylös, isken kämmenet pöytään. Kipeää oikeaa kättä vihlaisee. – Mä sanoin: lopeta. Miksi sä et ikinä usko? Mä menen nyt. Äiti ontuu perääni ja saa ranteestani kiinni ennen kuin ehdin eteiseen. 10

– Junita-kulta, anna anteeksi. Anna anteeksi. Minä vain tahdon, että olet onnellinen. – Mä olen. (ainakin aion olla) – Ota lisää piirakkaa. Istun vielä puolisen tuntia äidin luona, kuuntelen hehkutusta äidin komeasta omalääkäristä (saattaa olla sinkku) ja menovinkkejä kaupungin hurjaan tarjontaan (vanhemmat ihmiset viihtyvät Angelikassa, nuoriso suosii Tynnyriä). Lopulta saan luikerreltua eteiseen. Kello on jo paljon, sillä menetin ajantajun ostoskeskuksessa ja lähdin ajamaan kohti Himmelikaupunkia liian myöhään. Minun oli kuitenkin pakko ostaa vaatteita, vähintään töitä varten. Eikä sitä koskaan tiedä, jos vaikka törmäisin johonkuhun kiinnostavaan. Lapsuudenkotini sijaitsee saaressa, jonka kylkeen asfalttitiet sulautuivat jo ennen kuin synnyin. Alueella leijuu pysähtyneisyyden tunnelma. Tontit ovat isoja, puut korkeita, valtaosa taloista rintamamiesmallia. Naapurin pihaan ei näe omalta ovelta, joillekin tonteille ei edes tieltä. Meidän pihamme on juuri sellainen. Talo on mennyt uusiksi tulipalon jälkeen, se on matala ja moderni, mutta samalla paikalla kuin entinenkin: Puistopoluksi nimetyn umpikujan päässä, metsän reunassa, ulko-ovi poispäin tieltä. Puut varjostavat tonttia niin, että teininä rusketus piti hakea uimarannalta. Reetta sanoi joskus leikillään, että tällaisissa paikoissa kylähullut asuvat. Siinä hän taisi olla oikeassa. Pysäköin Kian pihavaraston viereen. Talo näyttää autiolta. Keskeneräiseltä. Vieraalta. Seinustalle on unohtunut rakennusromua, ikkunat ovat paljaat ja pimeät, asfaltti imee viimeisenkin valon. Sisällä on tuskin sen kodikkaampaa. Olen yllättynyt, että talo ylipäätään valmistui näin tiukalla aikataululla. Yritän kuvitella Jeron ja sen, millaista yhteiselämämme 11

tulee olemaan. Mieleen nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mistä ruuasta Jero tykkää, noudattaako hän jotakin hölmöä muotidieettiä? Tuoko kavereita kylään? Ryyppääkö tai tupakoiko? Nukkuuko hän edelleen myöhään, paitsi silloin kun lähtee kameran kanssa jahtaamaan auringon ensisäteitä? Valokuvaako hän enää ollenkaan? Tiesin vastaukset yli kymmenen vuotta sitten. Nyt en uskalla edes arvailla. Vedän syvään henkeä ja nousen autosta. Heitän repun selkääni ja kerään ostoskassit käsiin. Raahaan pikkumatkalaukkua perässäni lätäköiden poikki. Metsän ja sateen tuoksujen yli sieraimiini tunkeutuu omituinen, tympeä haju, jota en muista lapsuudesta. Pysähdyn muutaman metrin päähän ulko-ovesta. Metallipihdit puristuvat sydämeni ympärille. Pyörätuoliluiska. Meidän talossa. Jeromias on tuollainen ikuisesti. Luiskan vieressä on pari porrasaskelmaa, joten vielä tänään leikin, että kaikki on normaalisti. Eteisessä on kylmä. Penkki on sijoitettu syvennykseen, mahdollisimman kauas ovesta. – Ketään kotona? Ääneni kaikuu tyhjistä seinistä (hitto, entä jos joku vastaisi?). Jero kotiutuu kuntoutuksesta vasta huomenna, joten tänään saan nauttia yksinäisyydestä. Leikkiä hotellia tai jotakin. Okei, tämä on kaukana hotellista. Tuntuu pikemminkin kuin olisin tullut asuntonäyttöön tai palvelutaloon sen jälkeen, kun asukas on kuollut ja kuopattu. Kaikkialla on avaraa ja askeettista. Pimeän keittiön tasot ovat tyhjät, huoneiden ovet leveämpiä kuin tavallisissa taloissa eikä niiden kohdalla ole kynnyksiä. Kaivan punaviinin esiin ja laitan kännykän soittamaan iloista poppia. Tajusin sentään ostaa bluetooth-kaiuttimen aamupäivän shoppailureissullani. Soundi on kolkko, keit12

tiössä kaikuu, mutta en välitä, vaan laulan Pintandwefallin mukana samalla, kun etsin viinilaseja. Äidin järjestämän hätäapukeräyksen saalis ja uusi Ikean astiasto on levitelty uudenkankeisiin kaappeihin, joiden nurkissa on purua saranoiden ja hyllyjen kiinnityksen jäljiltä. Pari ovea on vinossa, saranoiden säätö on tehty huolimattomasti. Ja näyttää pahasti siltä, että joudun tyytymään normaaliin juomalasiin. Ehkä viinilasit eivät ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen lahjoittaa kotinsa menettäneelle. Shottilaseja kyllä löytyy koko tusina. Naputtelen Nealle kiitoksen shoppailuseurasta, viime öiden majoituksesta ja siitä, että hän kävi miehensä kanssa hakemassa vielä matkalaukullisen tavaroitani entisestä kodistani. En odota vastausta. Tähän aikaan Nea yleensä nukuttaa vauvaa. Lasillisen jälkeen olen valmis katsastamaan lopun talon. Hiivin ympäri huoneita varovasti kuin äiti. Matot puuttuvat, huonekalut seisovat riveissä seinustoilla. Olohuoneessa on moderni takka, ja seinällä katseeni vangitsee suurennus Jeron ottamasta maisemakuvasta, joka menestyi Vuoden luontokuva -kisassa. Taulu on ensimmäinen asia, josta tulee kotoisa olo. Löydän oman huoneeni käytävän perältä ja kurkistan sisään. Voi luoja, miten steriiliä. Tervetuloa sisustuslehden sivuille. Tai ei, pikemminkin: tervetuloa Ikean minimalismikuvastoon. Kaikki on valkoista sängyn punakuviollisia lakanoita lukuun ottamatta (kuka sängyn on pedannut? kuntoutuksen työntekijä esikäynnillä? maksettu siivooja? seurakunnan vapaaehtoinen?). Kirjahyllyssä seisoo muutamia kuluneita lahjoitusromaaneja, lattia on kylmä sukkien alla. Tämä huone kaipaa elämänmakuista otetta ensimmäisenä. Alan laatia ostoslistaa mielessäni (ikkunaverhot ja matto vähentämään kaikuja, jotain kirpparikrääsää kirjahyllyn koristeeksi, taulu ja pari koristetyynyä). 13

Suljen sälekaihtimet, etten näe sateista asfalttipihaa. Haen musiikin ja päivän ostokseni huoneeseeni, saksin vaatteista hintalappuja ja niitä ärsyttäviä naruja, joilla paitoja estetään kaupoissa putoamasta henkareilta. Ripustan vaatekappaleen kerrallaan komeroon, alusvaatteet joudun heittämään paljaalle hyllylle. Parin viinilasillisen jälkeen puolityhjä komero alkaa naurattaa. Ainakin on helppo valita asu huomiselle. On paljon helpompi keskittyä vaatteisiin kuin miettiä sitä, minkä jätin taakseni.

2. Ensimmäinen työpäivä alkaa kaoottisesti, kuten uudet työsuhteet aina. Sihteeri koppaa minut aulasta ja antaa läjän avaimia, antiikkisen työpuhelimen sekä pari sinetöityä kirjekuorta täynnä tunnuksia ja salasanoja. Täytän henkilötieto- ja salassapitosopimuskaavakkeita. Joudun käärimään työtakin hihoja neljä kierrosta saadakseni ranteet näkyviin. Esittäydyn ainakin kymmenelle hoitajalle, joista yhdenkään nimi ei jää mieleeni. Omahoitajani – pieni väritön nainen, jolla ei ole meikkiä – haluaa, että pitäisin päivystysvastaanottoa jo iltapäivällä. Hänen alueensa toinen vastuulääkäri on kuulemma sairaana ja potilaille pitäisi löytää aikoja, jotta he eivät tuki iltapäivystystä. Lupaan selvittää asiaa ja tallennan hoitajan numeron puhelimeeni. Joudun kysymään uudelleen hänen nimeään (Jutta Laitinen). Sihteeri ohjaa minut ylilääkärin luokse. Tämän nimen sentään muistan: Anja Hongisto. Hän näyttää vanhemmalta kuin kuvittelin, mutta siistillä tavalla. Anjan puukengät kopisevat vinyylilattiaa vasten, hänen äänensä on käheä kuin vuosia tupakoineella. (älä ajattele tupakansavua, joka yrittää paeta parvekkeelta) Anja käy kanssani läpi vastuualueitani, viikko-ohjelmaa sekä tietojärjestelmää, joka on tuttu kandiaikaisista työpaikoista. Iltapäivystys on oman talon lääkärien vastuulla joka arkipäivä, joten päivystyksiä on lähes viikoittain. Minulle oli

suunniteltu pehmeää laskua, mutta joudun todennäköisesti remmiin jo tällä viikolla, kun yksi klinikan kuudesta lääkäristä on sairaana ja toinen vuosilomalla. Sanon, ettei minua haittaa, kunhan saan perehdytyksen. Anja vaikuttaa helpottuneelta. Meidän kahden sekä ohimennen näkemäni vanhan kärttyisän mieslääkärin lisäksi talossa on siis vielä kolme lääkäriä. Olisipa edes yksi nuori, sellainen, jonka kanssa voisi avautua tarpeen tullen. Anja jättää minut huoneeseeni tutustumaan tietokoneeseen ja perehdytysmateriaaleihin. Vaivaan ensimmäiset viisi minuuttia stressipalloani. Sitten asetan pallon ylimpään vetolaatikkoon insuliinimainoksen päälle, vaihdan salasanat, kirjoitan tärkeimmät puhelinnumerot ja muut tiedot lääkefirman propagandamuistilapulle. Kello on puoli yksitoista. Ehkä voin katsoa iltapäivällä pari päivystyspotilasta. Jerosta ei ole kuulunut mitään, joten oletan että aikataulu pitää ja hän tulee kotiin joskus viiden jälkeen. Äiti kyselee viestillä, millainen uusi työpaikka on. Vastaan lyhyesti ja työnnän kännykän syrjään. Reilua puolta tuntia myöhemmin joku koputtaa oveeni ja astuu sisään odottamatta vastausta. Laittoman komea mieslääkäri (tosi namu, tosi namu), hieman minua vanhempi (onko sillä sormusta?). Leveät hartiat, särmä olemus, Hugo Bossin vahvasankaiset lasit, talon vaatteet. Ensimmäinen lääkäri, jolla näen valkoiset housut ja paidan täällä. – Oliver Krook, murtumavastaava ja aseman ahkerin päivystäjä. Sä olet Junita? Nyökkään ja yritän pitää hymyni ystävällisen asiallisena ja kielen sisällä suussa. Oliver puhuu juuri niin nopeasti ja terävästi kuin kuvittelin. Vino sivujakaus on kuin laserilla piirretty. – Oletko sä syönyt? Oliver kysyy.

– En mä vielä. – Syö, hyvä nainen, kun sulla on mahdollisuus! Onko sulla eväitä? Pudistan päätäni. – Ensimmäinen opetus: ota aina eväät. Ruokalassa tarjotaan samaa paskaa, mitä vuodeosaston potilaat saa. Siinä on suolaa enemmän kuin protskuja. Ei yllätä, että hän laskee proteiineja. – Mä tahdon nähdä sun ilmeen, hän jatkaa ennen kuin ehdin sanoa mitään. – Ja käännyttää sut eväiden kannalle. Mennään. Lukitsen tietokoneen, nappaan lompakon ja seuraan Oliveria kellarikerrokseen. – Kukaan, siis kukaan, lääkäreistä ei käy täällä vapaaehtoisesti, Oliver sanoo lapioidessaan lautaselleen salaattia. – Ei edes Valentina eikä Kaistapää, joka on talon saamattomin mies. Kaistapää? Se ei voi olla oikea nimi. Viittaako se kärttyisään miessenioriin? Hän oli kyllä persoonallisen näköinen suorissa housuissa ja kuviollisessa neulepaidassaan. Istumme nurkkapöytään sydänruokavaliota mainostavan julisteen alle. Oliver riisuu takkinsa tuolinnojalle (voi luoja noita lihaksia). Hän hoitaa suurimman osan puhumisesta, vaikenee ajoittain vain syödäkseen, paloittelee ruokansa (ei sormusta!) täsmällisesti kuin kirurgi. Ei hitto, hän on takuulla tuleva kirurgi. Minusta ruoka ei ole sen pahempaa kuin yliopistollakaan, mutta lupaan ottaa huomenna eväät. – Eli mitä sä teet täällä? Oliver kysyy. Katson häntä hämmentyneenä. – Ainakin sen yhdeksän kuukauden pakollisen palvelun, sanon. Vielä ei tee mieli avautua Jeron tilanteesta. – Mihin sä aiot erikoistua? Erikoistuminen on kai oletus silloin, kun puhutaan pakkopalveluksesta. 17

– En mä vielä tiedä. Entä sä? – Kirralle. Joko thoraxille tai ortolle. Aloitan rungon ensi maaliskuussa. En ole perillä kirurgikoulutuksen rakenteesta, mutta en saa mahdollisuutta kysyä, sillä Oliverin puhelin soi. Hän vilkaisee näyttöä tympääntyneenä ja iskee haarukallisen salaattia suuhunsa. – Mm? – – Hitto, mulla on ihan tarpeeksi hommia iltapäivälle. – – Niin, mä tiedän kyllä. – – Laita sitten. Oliver lopettaa puhelun ja kiroaa. – Onko sulla päivystysaikoja iltapäivällä? hän kysyy. – Muutama. – Hyvä. Me oltaisiin pulassa ilman sua. Se saamarin Kaistis saa kyllä kuulla kunniansa tästä. – Kuka? Oliver kulauttaa maitonsa loppuun ja nousee seisomaan. – Herra Ei-mua-mikään-vaivaa-tää-menee-kyllä-ohi. Pitää mennä katsomaan niitä päivystyspotskuja. Jos siellä on yksikään flunssasaikkuruinaaja, niin ajan antaja saa kuulla kovia sanoja. Hymyilen ja yritän näyttää pahoittelevalta. Oliver heittää takin niskaansa ja suoristaa kaulukset. – Mutta hei, onko sulla iltasuunnitelmia? Mä tiedän loistavan paikan afterworkille. – Kuulostaa hyvältä, sanon. – Neljältä sivuparkkiksella? Tai sanotaan puoli viisi. Mun pitää hoitaa yks juttu töiden jälkeen. – Sovitaan niin. Rinnassa kuplii iloisesti, mutta yritän pitää naaman peruslukemilla. Kai Jero voi tunnin tai pari odottaa minua. En minä mikään omaishoitaja ole. Iltapäivällä otan vastaan kuusi potilasta: korvakipuisen pojan, poskiontelotulehdusta epäilevän naisen, kaksi selkävai18

vaista saikkua kaipaavaa, nilkkansa nyrjäyttäneen tytön ja mummon, jolla on akuutteja uniongelmia puolison kuoleman jälkeen. Mummo on onneksi viimeisenä. Juttelen hänen kanssaan melkein tunnin. Mummolle on erityisen tärkeää, etten pidä häntä hulluna. Se kuulemma leimaa. Niinpä puhumme ikävästä tilanteesta ja luonnollisesta reaktiosta. Jotenkin jargoni rauhoittaa mummoa, ja hän poistuu kiitellen ja toivottaa minut tervetulleeksi kaupunkiin. Se lämmittää. Tapaan mummon mielelläni uudelleen viikon päästä, minne sovimme kontrollin. Päivän saldo: kaksi saikkulappua, ei yhtäkään antibioottikuuria, yksi nukahtamislääkeresepti, kolme opittua työkaverin nimeä (Oliver, Anja ja Jutta). Laitan Jerolle viestin ja kysyn, pärjääkö hän, jos tulen kotiin suunniteltua myöhemmin. Vastaus: ”Mä oon aikunen. Tuo jotain oikeeta ruokaa.” Pitää hankkia samalla eväät huomiselle. Jatkan perehtymistä vielä jonkin aikaa. Anja käy ovellani tarkistamassa, että kaikki on kunnossa, ja pahoittelee, että jouduin näin nopeasti hommiin. Sanon, ettei se haittaa. Vartin yli neljä kampaan tukkani (en ole vielä tottunut tähän tuhkanvaaleaan väriin) ja lisään huulipunaa. Mietin ensin, että jättäisin tukan auki, mutten halua antaa liian innokasta vaikutelmaa. En ole edes varma, pidänkö Oliverista (muuten kuin fyysisesti). Seison puolityhjällä parkkipaikalla viittä vaille puoli, mutta Oliveria ei näy. Ilmassa leijailee omituinen palaneen haju. Sama tympeä tuoksu, jonka tunsin eilen kotipihalla. Se tuo mieleeni leikkaussalit, tai ruumiinavaukset. Onneksi ei sentään sada. Kaksikymmentä vaille viisi. Olisi pitänyt ottaa Oliverin numero. Olen juuri soittamassa äidille, kun pihaan kaartaa moottoripyörä. Ensimmäinen reaktioni on paeta (miten pirussa hän löysi minut?), mutta sitten tajuan, ettei kuski ole 19

Pyry. Ajotakki on konjakinvärinen eikä musta. Mies on liian harteikas. Prätkä pysähtyy kohdalleni, Oliver kohottaa visiiriään ja kysyy, haluanko kyydin vai kävelemmekö. Toivon, ettei hän huomaa, miten sydämeni hakkaa ja veri on paennut jalkoihin. Valitsen kävelemisen. Oliver ravistelee tukkansa kuosiin kypärän jäljiltä. Hitto, hän on pitkä, lähemmäs metri yhdeksänkymmentä. Lisäksi hän kävelee nopeasti. Joudun ottamaan juoksuaskelia pysyäkseni perässä. Toivottavasti en nyrjäytä nilkkaani kiilakorkosaappaissa, se vasta olisi noloa. – Mihin me mennään? (Angelika on vanhemman väen suosiossa, nuoret käyvät Tynnyrissä – kumpia me olemme?) – Verantaan. – En ole kuullut. – Siellä me käydään aina. Silloin harvoin, kun käydään. Vähän kalliimpi, mutta saa yleensä olla rauhassa. Oliver ohjaa minut kaupungin keskustaa kohti. Rekisteröin eilen vain modernit lyhtypylväät ja led-valot liikenneympyröiden kahdeksanmetrisissä himmeleissä (himmelit ovat kaupungin ylpeys). Nyt huomaan, että K-Market on muuttanut ja lukioaikoinani rakennetun kerrostalon alakerrassa on tyylikkään näköinen kahvila. Lähempää erotan nimen: Veranta. Oliver pitää ovea auki, ja astun pehmeästi valaistuun tilaan, jota hallitsee teollisuustyyli ja kristallikruunut. Tiskillä asioi vanhempi pariskunta, kaksi naista siemailee viiniä ikkunapöydässä. Parrakas motoristi lukee lehteä nurkassa ja nostaa katseensa meihin, kun ovi kolahtaa kiinni. – Tohtori Krook! Oliver hätkähtää, huomaa miehen ja nyökkää lyhyesti. Hänen ilmeensä kiristyy enemmän kuin potilaan kohtaamisen pitäisi aiheuttaa. – Täällä on jonoa, mennään muualle, hän mutisee. 20

Ulkoilma iskee kasvoille viileänä ja pahanhajuisena. Joudun harppomaan Oliverin kiinni. – Mitä se oli? kysyn. – Yksi hankala potilas. Eli jonnekin muualle. Niin, Tynnyrissä on varmaan aika rauhallista tähän aikaan. Mä kutsuisin sut meille, mutta siellä on aika sekaista. Ja Kaistapää tuskin arvostaisi, että mä raahaan hottiksia mimmejä paikalle, kun se röhvää sohvalla kalsareissaan just kotiutumisen jälkeen. – Te asutte yhdessä? Tajuan heti, että se kuulostaa väärältä. – Kämppiksinä, Oliver täsmentää mutta virnistää. – Me ollaan kurssikavereita. Itse asiassa on Kaistiksen vika, että me päädyttiin tänne saatanan selän taakse. Alan vähitellen lämmetä Oliverin seurassa, ja huomaan hymyileväni jo luontevasti. – Siis tällä kertaa Tynnyriin? Parempi pysyä julkisilla paikoilla. En todellakaan ole valmis astumaan kahden vieraan miehen valtakuntaan. Ylitämme keskustaa halkovan tien, kun amisbemari on hivuttautunut suojatiekorotuksen yli. Tynnyri sijaitsee kirpputorin alakerrassa. Se ei onneksi ole pelkkä räkälä, kuten nuoruudessani, jolloin se toimi toisella nimellä (voi luoja, tunnen itseni vanhaksi). Paikka on hämyisä, ja ruuan tuoksu saa vatsan kurnimaan. Oliver valitsee rauhallisen pöytäloosin, josta näkee pienelle esiintymislavalle. Tummatukkainen nainen laulaa karaokea. Ei mitään kulunutta Tinakenkätyttöä, vaan Haloo Helsinkiä. Ja hän laulaa hyvin. Volyymikin on maltillisella tasolla, niin että kuulee keskustella. – Se on palkattu, Oliver sanoo. – Kiertää täällä ja Angelikassa vuoropäivin. Tapa sekin ansaita elantonsa. Päädymme tilaamaan sekä juomat että syötävää. Oliver tahtoo burgerinsa ilman juustoa ja majoneesia ja vaihtaa ranskalaiset keitettyihin kasviksiin. Pihvi medium plussana. 21

Minä otan mustapapuburgerin ilman muutoksia. – No niin, Oliver sanoo ja ristii lihaksikkaat käsivarret rinnalleen. – Kerro totuus. Mitä sä teet tässä tuppukylässä? Hän virnistää lauseen lopuksi muttei onnistu naamioimaan kysymystä vitsiksi. – Mä olen kotoisin täältä, sanon. – Ja tämä on muuten kaupunki. Oliver näyttää yllättyneeltä. – Sitä suuremmalla syyllä. Mikä tuo tuollaisen fiksun nätin naisen takaisin? Poskiani kuumottaa. Hörppään siideriäni suoraan pullosta. Kännykkä värähtää käsilaukussa. (voi luoja, miksi suostuin tähän? olisin edes ehdottanut isompaa porukkaa) (ketä muka, ei sulla ole kavereita) – Mun veli tarvitsee apua. Se on pyörätuolissa. Luen viestin nopeasti. Jero: ”Millon sä tuut kotiin?” – Ei kai se sun vastuulla ole, Oliver sanoo. – Tämä on tuore juttu. Mä haluan auttaa. Oliver nyökkää. – Ehkä mä en vain ymmärrä. – Ainut lapsi? Oliver hymähtää. – Miten sä sitten päädyit tänne? kysyn, kun olen vastannut Jerolle. Oliver on hetken hiljaa ja naputtaa jotakin muovista taskussaan (kännykänkuorta? nuuskapurkkia?). – Niin no, vähän samantyyppisestä syystä. Eli ehkä mä kuitenkin ymmärrän sua. Välillemme laskeutuu hiljaisuus. Itse asiassa koko ravintola on vaiennut ja Haloo Helsinki vaihtunut taustaradioon. Laulajanainen nousee juuri lavalta. Hameen helmat keinuvat itsevarman kävelyn tahdissa, korostavat kurvikasta vartaloa. Nainen on kaunis, ja jotenkin tutunnäköinen. Hän kääntää katseensa minuun, ja kasvoille leviää yllättynyt hymy. – Junita Laine! On aikoihin eletty! Mitä teikä tekee täällä kotikonnuilla? 22

Minulla sytyttää hitaasti, mutta lopulta tunnistan naisen: Mirella Inga Maria Johansson. Muistan koko nimen, sillä Mirella kirjoitti sen ala-asteella kaverikirjaani. Hän pysyi kuvioissa yläasteen loppuun, ja muistan, miten tilitin hänelle ja Reetalle ihastuksiani ja Jeron kusipäisyyttä koulun vessassa. Suurimmat salaisuudet kerroin vain Mirellalle, sillä hän ei koskaan puhunut niistä eteenpäin. Reetalla taas oli tapana puuttua muiden asioihin silloinkin, kun hän lupasi säilyttää salaisuuden. Muistan myös minun ja Mirellan välirikon. Mutta siitä on aikaa. Nousen halaamaan häntä. – Mirella! Säkin täällä? Oliver katsoo meitä hämmentyneenä. Se on tervetullutta vaihtelua. – Mä muutin eilen, kerron Mirellalle. – Takaisin Puistopolulle. Aloitin työt tänään. – Meikä ei koskaan edes päässyt pois täältä. Mitä työtä teet nykyään? – Terveysasemalla. Mmm. Lääkärinä. Miten sen sanominen on aina niin hankalaa? Vaikka kyllähän minä haaveilin lääkiksestä jo yläasteella. – Katos likkaa. Varmasti upeaa hommaa. Kuule, meidän pitää käydä korjaamassa huulipunaa. Oliver tekee sallivan käsieleen ja kaivaa kännykän taskustaan. Minä seuraan Mirellaa naistenhuoneeseen. Hän vetää oven kiinni, kurkistaa jokaiseen koppiin. Kun tiedämme olevamme kahden, Mirella kiskoo minut niin lähelle, että haistan Escadan ja tupakan ja hänen hiuksensa kutittavat poskeani. – Mitä Jeromiaalle kuuluu? Mitään uutta? Mirella kuulostaa siltä, että tietää jo vastauksen. – Se oli onnettomuudessa ja halvaantui, sanon. Mirella nyökkää. – Onko hän puhunut mitään tapahtuneesta? Tai vanhoista ajoista? Selittänyt…? – Mitä sä tarkoitat? kysyn. – Kyllä sä voit jo kertoa mulle,

siitä on yli kymmenen vuotta. Mirella suoristaa ryhtinsä, hän on minua pidempi ja korkeissa koroissa. – Ei sillä ole väliä, tärkeintä on nykyhetki. Kuule, mä olen iloinen, että olet Jeron tukena. Mutta lupaa olla varovainen. – Selvä, sanon. – Tai siis… minkä varalta? Mirella pudistaa päätään, kääntyy peiliin päin, sipaisee lisää huulipunaa. – Minkä varalta? toistan. Mirella huokaa eikä katso minuun. Hän harppoo ovelle, kääntyy kuitenkin vilkaisemaan olkansa yli. – Kysy Jerolta, mitä tapahtui.