CHAPTER ONE No Excuses
I expect you to get off your ass and support yourself. That goes for everyone. Healthy, sick, whatever. Wait, there is an exception if you are a wounded vet in a coma, you get a pass. Otherwise, you need to pull your own damn weight.
Too harsh? Too inflexible? A lot of people might say so, and they’re all wrong.
Excuses are the building blocks of failure.
Failure is not pre-ordained, though to listen to liberals it kind of just happens, as if industrious, hard-working folks are regularly struck from the heavens by some sort of loser lightning bolt. In fact, there are plenty of ways to govern your life so that you don’t fall into a rut.
You can perform well on the job. This keeps you from getting fired.
You can save your money in a rainy day fund, or spend some of your money on disability insurance. This protects you when things go bad.
And you can just generally not be a scumbag. That leads to you not experiencing the kind of problems scumbags always end up experiencing.
Demanding that adults do the things that adults should do like support their own sorry asses is far from unreasonable, but if you dare suggest that concept in liberal society you’ll hear more howling than at a good, old-fashioned seal clubbing.
This is why it is so important to purge any residual concern about the whining of wusses from your consciousness.
They use whining as a tool of control. They want to beat us into submission with a never-ending barrage of complaining, cajoling, and coercion.
You need to tell them to buzz off. Except don’t say “buzz.”
They want you weak. They want you submissive. They want you to demand nothing of others, because people who are expected to act like free citizens instead of serfs tend to make bad serfs.
And serfs are what they want they dream of setting the national iPod on an endless loop of “Serfin’ U.S.A.”
Their favorite pose is one of caring and concern. Sadly, instead of telling people to suck it up and drive on, today we fall for the lamest of sob stories. It’s as if instead of rewarding actual achievement we now reward people on the emotional impact of the tales of woe they weave, in order to justify giving them our money to go live their lives.
No wonder the Chinese are kicking our ass; you start moaning there about how society is oppressing you by not giving you free money to support your doughnut and Dr. Phil habits and the next thing you know you’re in some labor camp in the Gobi Desert sewing Gap acid-washed skinny jeans in return for a cold cup of rice.
Hmmmm. Perhaps I shouldn’t be so dismissive about foreign ideas after all.
I am a Conservative, which means accepting no excuses...
I am a Conservative: I bet I can trace the root of almost all of your problems back to you.
I am a Conservative: Stop having kids you can't afford, by dudes you barely know, and then sending me the bill.
I am a Conservative: I'd feel like a failure if I had to rely on government handouts, because that's what I'd be.
I am a Conservative: People who make a lot of money are cool. People who don't make enough to support themselves should work harder.
I am a Conservative: I have the solution to your problems! Stop doing the things that caused your problems in the first place.
I am a Conservative: I like it when banks foreclose on deadbeats. Am I mean? Or do I just not like subsidizing losers? (Hint: The answer is “Yes.”)
I am a Conservative: Maybe having a sob story ought not to be enough to qualify you to get free money from the government.
I am a Conservative: Always presumptively blame the complainer. Chances are that misfortune has followed dumbassary.
I am a Conservative: The common element in all your problems is you. Accept personal responsibility, stop being a loser, and join the GOP.
I am a Conservative: We need more shame and guilt in our society. Feeling bad is a powerful disincentive to parasitism.
I am a Conservative: If somebody didn't shoot you while you were in uniform, I'd cut every dime the government gives you in a heartbeat.
I am a Conservative: Amish community barn-raising = good and praiseworthy; Section 8 vouchers = Bad and dignity-crushing
I am a Conservative: Liberals think my working three jobs somehow morally obligates me to subsidize losers working zero. Screw them.
I am a Conservative: Let me help your poverty problem. Stop being stupid and lazy. There's 90% of it fixed for you. And for free.
I am a Conservative: Collectivism exists so losers, deadbeats and parasites can live as well as you do, only without working.
I am a Conservative: Bad things happen to stupid people more often than smart people.
I am a Conservative: Your failure was caused entirely by you and its consequences should be paid for entirely by you.
I am a Conservative: Health care is not a human right. Not having your money stolen to subsidize loser Democrat constituencies is.
I am a Conservative: People who are lazy and/or do stupid things should be cold and hungry. Consequences rule. #Caring
I am a Conservative: "Social Justice" should mean letting stupid and lazy people be cold and hungry until they shape up.
I am a Conservative: Tonight, I had a steak, drank wine, and didn't suck money off the government. So progressives hate me. #Caring
I am a Conservative: Don't end welfare as we know it. End welfare period.
I am a Conservative: I think our guiding principal of social policy should be, "No worky, no eaty."
I am a Conservative: I think the key social policy should be shame as in, you should be ashamed not to support yourself.
I am a Conservative: Got problems? Facing challenges? Figure out a solution yourself. I’m not your mommy. You'll keep your dignity and I'll keep my money.
I am a Conservative: You're giving me excuses as to why you get my money for not working? Did you not see the hashtag? #Caring
I am a Conservative: Hmmm, sounds like things are hard for you, but I still expect you to support yourself. How, you ask? That’s your problem. You figure it out.
I am a Conservative: Hunger is just your body's way of telling you to get off your lazy ass and go work.
I am a Conservative: You are not too good to work at McDonald's. #Caring
I am a Conservative: Hunger is nature's way of telling adults to get off their couches and support themselves. Let it do its job.
I am a Conservative: To each according to what he earns by working. The end.
I am a Conservative: Lame excuses for laziness and stupidity are the lifeblood of Liberalism.
I am a Conservative: I do not think we should legislate morality or legislate away the consequences of bad choices.
I am a Conservative: I believe in compassion. Which is why I don't believe in tolerating scumbags and degenerates.
I am a Conservative: It's raining, A.K.A. incentivizing people too lazy to get a job and pay for their own housing. #Caring
I am a Conservative: The truly mentally ill deserve our help but are betrayed by the liberal "rights" industry. Most bums are just bums.
I am a Conservative: Try personal responsibility, liberals. I know it's scary, but it works. #Caring
I am a Conservative: I support free health care for all those who pay for it themselves.
I am a Conservative: Nothing makes me smile like a stupid, lazy person, miserable because of his dumb actions. #Learning
I am a Conservative: Poor old people should work to support themselves. Yeah, I went there no free ride for those who didn’t save.
I am a Conservative: That sound you hear is me not #Caring that your bad decisions have made you miserable.
I am a Conservative: I'll help out the stupid and lazy...with some free advice. Don't be stupid and lazy. Now get out.
I am a Conservative: Liberals can pay their own money to give food to people who won't earn their own. Mine’s going to beer, cars, and whatever the hell else I chose to spend it on.
I am a Conservative: People complain that without Social Security, they'll have to spend their savings. Uh, what are savings for but to support yourself?
I am a Conservative: My response to every deadbeat with a palm out and a problem is "You're a grown man/woman figure it out." #Caring
I am a Conservative: You are entitled to nothing. #Caring
I am a Conservative: Want to completely wreak society? Start buying excuses that lead to you giving people who screwed-up money.
I am a Conservative: I'm sick, but that's not your problem and you shouldn’t have to pay for it.
I am a Conservative: I wish my beloved California was not so dead set on becoming America's cautionary example.
I am a Conservative: Maybe you'd be better off emulating the "rich" instead of envying them.
I am a Conservative: It's not a "tax cut"- It's a "taking-my-money-largelyto-give-to-those-who-don't-work-as-hard-as-me cut."
I am a Conservative: The cure for "poverty" is for people to stop doing the things that make them poor.
I am a Conservative: Insurance companies should discriminate against people who do not buy coverage until they are sick. Duh.
I am a Conservative: Life is like a box of chocolates, except liberals think we should work to provide them with the chocolates.
I am a Conservative: You can call me "mean" or "uncaring," but it’s your liberal plan that guarantees people live as serfs.
I am a Conservative: About 85% of the time, "less fortunate" is liberal code for lazy, stupid, and/or criminal.
I am a Conservative: "If it feels good, do it" is a great idea; "Accept the consequences of your bad choices" is even better.
I am a Conservative: You are "entitled" to nothing except what you earned and own.
I am a Conservative: Try as it might, the government can never redistribute or hand out dignity to those it supports.
I am a Conservative: I'm not against giving freeloaders money solely because I want to keep it for myself; I just dislike freeloading chiselers.
I am a Conservative: Society needs to start responding to entitlement whining with, "How is that anyone's problem but yours?"
I am a Conservative: Dissing self-reliance correlates with fascist/liberal notions.
I am a Conservative: A liberal is someone who thinks you're selfish for not giving him your money.
I am a Conservative: When chiselers, deadbeats, losers, and parasites whine about budget cuts, an angel gets his wings.
I am a Conservative: Here's my health care reform plan pay for your own damn health care. Done.
I am a Conservative: We need to unleash the miraculous power of shame, hunger, and cold to incentivize our deadbeats.
I am a Conservative: If you have a problem, I'm willing to bet that it is largely your own fault. Not always, but I'd put money on it.
I am a Conservative: You are entitled to nothing and can have as much of it as you want
I am a Conservative: Bad things should happen to stupid people.
I am a Conservative: Good news for all the people whining about social services cuts.... In-N-Out had a "Help Wanted" sign.
I am a Conservative: My ideal 2012 candidate would say, "Your kids are hungry because you're a lazy slob. Support your family, loser."
I am a Conservative: Why does your failure to prepare for retirement somehow obligate me to subsidize your retirement?
I am a Conservative: Birth control starts with not screwing. So, Planned Parenthood funding is really just a screwing subsidy. Screw that.
I am a Conservative: I don't want to ameliorate the negative consequences experienced by stupid/lazy/greedy deadbeats. I want to enhance them.
I am a Conservative: Love means the government never having to say, "Here's free money provided by people who, unlike you, are productive."
I am a Conservative: I support single payer health care. Every single person should be the single payer for his own healthcare.
I am a Conservative: I like the rich better than the deadbeat. #Caring
I am a Conservative: Let's start by means-testing Social Security and Medicare. And then end all welfare.
I am a Conservative: The most effective safety net is one that lets you be hungry and cold if you don't work.
I am a Conservative: If excuses for being a deadbeat were food, liberals would never go hungry.
I am a Conservative: Those receiving government handouts should first be required to don a T-shirt reading, "I am a loser who sponges off others."
#Caring
I am a Conservative: Consequences are like post-it notes on your life reminding you not to be stupid.
I am a Conservative: I strongly support letting deadbeats shelter themselves under excuses and eat sob stories.
I am a Conservative: If you want to live like an animal, fine. But I'm not paying for it.
I am a Conservative: Can't feed your family? Maybe you ought to stop breeding. Just a thought.
I am a Conservative: True liberals will give you everything except dignity. True Conservatives will give you nothing else.
I am a Conservative: One with dignity does not beg others for what he should be earning himself
I am a Conservative: Judge Smails in "Caddyshack" was right all along.
#Caring
I am a Conservative: Replacing food stamps with a system of Community Gruel Pots is a win-win lazy, indolent people don't die but they are miserable. #Caring
I am a Conservative: My response to all of your lame excuses for why you need my money is, "How is that my problem?”
I am a Conservative: You wouldn't think about being hungry so much if you focused on working. #Caring
I am a Conservative: If college is that important to you, I'm confident you'll find a way to pay for it without using my money.
I am a Conservative: I know that supporting yourself is hard that's why I don't want to do it for you.
I am a Conservative: Save your sad story for Oprah. Now go support yourself. I am a Conservative: Make your own choices then accept your obligation to pay for them.
I am a Conservative: By working to support myself, I repudiate everything liberals stand for.
I am a Conservative: Food is for the productive, or the families of the productive if earned by the productive.
I am a Conservative: In exchange for your excuses, you seem to think I'll give you money. Pfft. That's so 2008!
I am a Conservative: Here's what you are "entitled" to . . . Nothing. Nada. Zip. Now go support yourself.
I am a Conservative: From each according to his desire, but to each according to his efforts.
I am a Conservative: My unicorn cares deeply about the excuses you offer to justify sponging off me and others who actually produce.
I am a Conservative: Real "social justice" means you go and support yourself without sponging off society.
I am a Conservative: The rich are to be admired (with some exceptions), not envied by failures and losers. Go get rich.
I am a Conservative: Your life would be better if you weren't lazy and stupid. #Caring
I am a Conservative: Hunger is awesome! It's like a really effective nagging device to make deadbeat losers produce. #Caring
I am a Conservative: That lazy people are cold and hungry is not a bug it's a feature.
I am a Conservative: Hey deadbeat, if you're hungry but won't work to support yourself, try eating your excuses
I am a Conservative: Every American deserves the best medical care he's willing to buy with his own money.
I am a Conservative: That you chose to live a life of chaos gives you no moral claim to free money from me. Go get a job.
I am a Conservative: "Labor Day" should celebrate how my labor supports scores of dole-demanding deadbeats.
I am a Conservative: There's no "health care crisis." There's an "I want other people to support me" crisis. #Caring
I am a Conservative: Social policy must operate under the premise that you accept the consequences of your life choices.
I am a Conservative: Before you complain, check to ensure you're a deployed U.S. soldier. If not, seriously consider shutting the hell up.
I am a Conservative: Stupid people need to aggressively assert their right to remain silent.
I am a Conservative: Hunger and cold are better teachers than unionized public school teachers.
I am a Conservative: I like consequences. That's how I know I'm conservative. #Caring
I am a Conservative: I don't want a social safety net where people feel safe and secure enough to be deadbeats. #Caring
I am a Conservative: Food should be free to those who work and pay money for it, which means not free at all.
I am a Conservative: Welfare programs that try to protect the "dignity" of their recipients miss the point entirely.
I am a Conservative: Charity for short-term problems, sure. Government handouts to subsidize social pathologies, hell no.
I am a Conservative: Let's stop calling it "hunger" and start calling it, "A foreseeable consequence of laziness.”
I am a Conservative: If lame excuses were money, then liberals and their serfs would all be rich. #Caring
I am a Conservative: Needing a little help is very different from feeling entitled to it in perpetuity. #Caring
I am a Conservative: No matter how objectively "deserving" or "needy" you are, you are not entitled to one dime of my money to support you.
I am a Conservative: I mock stupid people because they are stupid and you all need to know. #Caring
I am a Conservative: To those with no food, I suggest buying some. To those with no money, I suggest working.
I am a Conservative: The common element in people not getting government handouts is personal pride.
I am a Conservative: Life is hard. It's harder for me when I have to carry the weight of deadbeat losers too. Go support yourself.
I am a Conservative: If you're stupid, you shouldn't vote. Make registration difficult. It discourages dumbasses.
I am a Conservative: You liberals contribute to society like Peter Tork contributed to the Monkees.
I am a Conservative: Thanks for the offer, liberals, but my self-respect prevents me from being a social parasite.
Another random document with no related content on Scribd:
Timofein kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?…» Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen vaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin… Tämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä! Oh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää! Kirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat kyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan kättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.
— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi, aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen, ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut, miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan… toista. Mitja, Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö
ajatella rakastavani toista sinun jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja?
Annatko minulle anteeksi vai etkö? Rakastatko? Rakastatko?
Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin.
Mitja katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä, syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.
— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia ilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon ukkorahjuksen pään pyörälle… Muistatko, kuinka sinä kerran joit luonani ja löit lasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään myös lasini murskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja, ystäväni, miksi sinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten riuhtaisihe irti, katsoo, kuuntelee… Mitäpä minussa on kuuntelemista! Suutele minua, suutele kovemmin, kas niin. Kun kerran rakastaa niin rakastaa! Sinun orjasi olen tästä lähin, orjasi koko elämäni ajan! Ihanaa on olla orja!… Suutele! Lyö minua, kiusaa minua, tee jotakin minulle… Oh, minua pitää todellakin kiduttaa… Seis! Odota, myöhemmin, en tahdo näin… — hän työnsi hänet äkkiä pois: — Mene matkaasi, Mitjka, menen nyt ja juon viiniä, tahdon olla päissäni, lähden heti päissäni tanssimaan, lähden, lähden!
Hän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti huoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon nyt mitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti hänen päässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä vielä lasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui nojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa hehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat sameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston sydämessään ja meni hänen luokseen.
— Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi?
lepersi Grušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on… Etkö sinä ole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo, Mitja, minä olen juonut, mutta sinä et juo…
— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut… sinusta olen juopunut, mutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä lasin ja se oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä viimeisestä lasista hän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli ollut koko ajan selvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki alkoi pyöriä hänen ympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki, nauroi, puheli kaikkien kanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse tietämättään. Vain yksi liikkumaton ja polttava tunne oli hänessä selvänä joka hetki, »aivan kuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän myöhemmin. Hän meni tavan takaa Grušenjkan luo, istuutui hänen viereensä, katseli häntä, kuunteli häntä… Grušenjka taas oli tullut hirveän puheliaaksi, hän kutsui kaikkia luokseen, viittasi äkkiä luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä tuli, ja Grušenjka joko suuteli häntä ja päästi sitten menemään tai toisinaan siunasi tehden kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen vielä ja hän saattoi ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös »ukon käppyrä», niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän väliä suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi lopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään vanhan laulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän lauloi:
Sika panee röh-röh-röh, vasikka taas öh-öh-öh, ankka panee kva-kva-kva, hanhi sanoo ha-ha-ha, kana karsinassa käyskenteli, ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli, ai, ai, laususkeli!
— Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita
hänelle, hänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!… Tiedätkö, Mitja, minä menen luostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle sanoi Aljoša tänään sanoja koko elämän ajaksi… Niin… Mutta tänään tanssikaamme. Huomenna luostariin, mutta tänään tanssitaan. Minä tahdon kujeilla, hyvät ihmiset, no mitäpä siitä, Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin Jumala, niin antaisin anteeksi kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni, tästä päivästä lähtien annan anteeksi kaikille.» Mutta minä menen pyytämään anteeksiantoa: »Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle akalle, siinä se.» Peto minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla. Minä olen antanut sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee mieli rukoilla. Mitja, tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset maailmassa ovat hyviä, aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa. Vaikka me olemmekin huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja ja hyviä, sekä huonoja että hyviä… Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä, tulkaa kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä asia: miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin hyvä… No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli Grušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa heti itse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna minulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa. Kaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot kaikki, miten minä tanssin… kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin…
Aikomus oli vakava: hän otti taskustaan valkean batistiliinan ja tarttui sen kulmaan oikealla kädellään heilutellakseen sitä tanssiessaan. Mitja alkoi puuhata, tytöt vaikenivat ollakseen valmiina kuorossa virittämään tanssilaulun heti kehoituksen saatuaan. Kuultuaan Grušenjkan itsensä aikovan tanssia Maksimov alkoi
vinkua innostuksesta ja lähti hyppelemään hänen edessään
laulellen:
Kupeet hienot, jalat pienet, häntä kippurassa.
Mutta Grušenjka huitaisi häntä nenäliinallaan ja ajoi hänet pois:
— Šš! Mitja, miksi eivät tule? Tulkoot kaikki… katsomaan. Kutsu myös ne sieltä, lukon takaa… Miksi sinä panit heidät lukon taakse? Sano heille, että minä tanssin, katsokoot hekin, kuinka minä tanssin…
Mitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa herrojen ovea nyrkillään..
— Hoi, te siellä… Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia, kutsuu teitäkin.
— Lurjus! — huudahti vastaukseksi jompikumpi herroista.
— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen puolalaislurjuspahanen, se sinä olet.
— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov vakavasti; hänkin oli aika lailla päissään.
— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän se ole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin Puola. Ole vaiti, kiltti poika, syö konvehtia.
— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi he eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille tanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.»
Grušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat puoleksi, hän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen paikallaan jäi empien seisomaan keskelle huonetta.
— Olen heikko… — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa anteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi… Anteeksi…
Hän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään suuntaan vuoroonsa:
— Minun syyni… Suokaa anteeksi…
— On vähän päissään, rouva pieni, on ryypännyt, kaunokainen, kuului ääniä.
— He ovat hutikassa, — selitti Maksimov hihittäen tytöille.
— Mitja, vie minut pois… ota minut, Mitja, — lausui Grušenjka voimattomana. Mitja riensi hänen luokseen, otti hänet käsivarsilleen ja juoksi kalliin saaliinsa kanssa verhojen taakse. »No, nyt minä lähden pois», ajatteli Kalganov ja sulki sinisestä huoneesta poistuessaan jälkeensä oven molemmat puolikkaat. Mutta kemut salissa jatkuivat ja ilon pauhina tuli yhä suuremmaksi. Mitja pani Grušenjkan vuoteelle ja hänen huulensa imeytyivät suutelemaan häntä.
— Älä kajoa minuun… — lepersi Grušenjka hänelle rukoilevalla äänellä, — älä kajoa, en vielä ole omasi… Sanoin olevani omasi, mutta älä sinä koske minuun… säästä… Niitten täällä ollessa, niitten lähettyvillä ei saa. Hän on täällä. Täällä on inhoittavaa…
— Tottelen! En ajattele… kunnioitan! — mutisi Mitja. — Niin, inhoittavaa on täällä, oi, häpeällistä. — Ja päästämättä Grušenjkaa
syleilystään hän laskeutui lattialle sängyn viereen polvilleen.
— Minä tiedän, että vaikka sinä oletkin peto, niin sinä kuitenkin olet jalo, — puhui Grušenjka vaivalloisesti, — täytyy tehdä kunniallisella tavalla… vastaisuudessa se on kunniallista… ja meidänkin on oltava kunniallisia, meidänkin on oltava hyviä, ei petoja, vaan hyviä… Vie minut pois, vie minut kauas, kuuletko… Minä en tahdo täällä, vaan kaukana, kaukana…
— Oi, niin, niin, ehdottomasti! — puhui Mitja puristaen hänet syleilyynsä. — Minä vien sinut pois, me kiidämme pois… Oi, koko elämäni olen nyt valmis antamaan yhdestä vuodesta, kunhan vain ei tarvitsisi tietää tuosta verestä!
— Mistä verestä? — lausui Grušenjka ymmärtämättä asiaa.
— Ei mistään! — sanoi Mitja hampaitaan kiristellen. — Gruša, sinä tahdot, että kaikki kävisi kunniallisesti, mutta minä olen varas. Minä varastin Katjkalta rahaa… Häpeä, häpeä!
— Katjkalta? Tuolta neidiltäkö? Ei, sinä et ole varastanut. Anna hänelle takaisin, ota minulta… Mitä huudat! Nyt on kaikki minun omani myös sinun. Mitä me rahalla teemme? Me joisimme ne kuitenkin… Olemme sitä maata, että joisimme. Menemme yhdessä mieluummin maata kyntämään. Minä tahdon muokata maata näillä käsillä. Täytyy tehdä työtä, kuuletko? Aljoša käski. Minusta ei tule sinun rakastajattaresi, minä olen uskollinen sinulle, olen sinun orjasi, teen työtä sinua varten. Me menemme neidin luo ja kumarramme molemmat pyytäen häneltä anteeksi ja lähdemme täältä pois. Jos hän ei anna anteeksi, niin lähdemme kuitenkin. Vie sinä hänelle rahat ja rakasta minua… Häntä älä rakasta. Älä enää rakasta häntä.
Jos rupeat rakastamaan, niin minä kuristan hänet. Minä puhkaisen neulalla hänen molemmat silmänsä.
— Sinua minä rakastan, sinua ainoastaan, rakastan Siperiassa…
— Miksi Siperiaan? Mutta mikäpä siinä, mennään Siperiaan, jos tahdot, sama se… teemme työtä… Siperiassa on lunta… Minä rakastan ajaa lunta pitkin… pitää olla aisakello… Kuule, aisakello kilahtelee… Missä aisakello kilahtelee? Joku on tulossa… nyt kilinä jo lakkasikin.
Hän sulki voimattomana silmänsä ja näytti hetkeksi vaipuvan uneen. Kellon kilahtelu kuului todellakin jostakin kaukaa, ja äkkiä se vaikeni. Mitja painoi päänsä Grušenjkan rintaa vastaan. Hän ei huomannut, että aisakello oli lakannut kilisemästä, mutta hän ei huomannut myöskään sitä, että äkkiä myöskin laulut lakkasivat ja laulujen sekä juopuneen humun asemasta talossa yhtäkkiä alkoi vallita kuolemanhiljaisuus. Grušenjka avasi silmänsä.
— Mitä tämä on, olenko nukkunut? Niin… aisakello… Minä olen nukkunut ja nähnyt unta: olin ajavinani hevosella, lunta pitkin… aisakello helisee ja minä uinailen. Ajan rakkaan ihmisen kanssa, aivan kuin sinun kanssasi. Ja kaukana, kaukana… Syleilin ja suutelin sinua, painauduin sinua vastaan, minun on kylmä, ja lumi kimaltelee… Tiedätkö, jos yöllä lumi kimaltelee ja kuu hohtaa, niin minusta tosiaankin on niinkuin en olisi maan päällä… Minä heräsin, ja rakkaani on tässä vierelläni, on niin hyvä olla…
— Vierelläsi, — mutisi Mitja suudellen hänen vaatteitaan, rintaansa, käsiänsä. Ja äkkiä hänestä alkoi näyttää omituiselta: hänestä näytti, että Grušenjka katsoo suoraan eteensä eikä häneen, ei hänen kasvojaan, vaan yli hänen päänsä, kiinteästi ja omituisen
liikkumattomana. Grušenjkan kasvoilla kuvastui yhtäkkiä ihmettely, melkeinpä pelästys.
— Mitja, kuka täällä katselee meitä? — kuiskasi hän äkkiä. Mitja käännähti ja näki, että joku todellakin oli raottanut verhoja ja näytti katselevan heitä. Eikä se tuntunut olevan vain yksi ainoa. Hän hypähti pystyyn ja astui nopeasti katselijan luo.
— Tänne, olkaa hyvä, tulkaa kanssamme tänne, sanoi hänelle jonkun ääni verraten hiljaa, mutta lujasti ja vaativasti.
Mitja tuli esille verhojen takaa ja jäi seisomaan liikkumattomana. Koko huone oli täynnä ihmisiä, mutta ei äskeisiä, vaan aivan uusia. Vilun väreet kulkivat nopeasti pitkin hänen selkäänsä, ja hän vavahti. Kaikki nämä ihmiset hän tunsi silmänräpäyksessä. Tuo pitkä ja pulska ukko, jolla oli päällystakki yllään ja kokardi hatussa, — se on kihlakunnan poliisipäällikkö Mihail Makarytš. Ja tämä »keuhkotautisen näköinen», siististi puettu keikari, »jonka saappaat aina ovat niin hyvin kiilloitetut», — hän on prokuraattorinapulainen. »Hänellähän on neljänsadan ruplan arvoinen kronometri, hän näytti kerran sitä.» Mutta tämä nuori, pienikokoinen, silmälasit nenällä… Mitja vain ei voinut muistaa hänen sukunimeään, mutta hän tuntee tämänkin miehen, on nähnyt hänet: hän on tutkija, tutkintatuomari, on äskettäin tullut »lakiopistosta». Tuo tuossa taasen on komisarius, Mavriki Mavrikitš, sen hän kyllä tuntee, se on tuttu mies. No, entä nuo, joilla on laatat, mitä varten ne ovat täällä? Ja vielä kaksi muuta miestä, talonpoikia… Mutta tuolla ovessa ovat Kalganov ja Trifon Borisytš…
— Hyvät herrat… Mitä te täällä, hyvät herrat? — oli Mitja lausumaisillaan, mutta äkkiä hän aivan kuin joutuen pois suunniltaan ja itse tietämättään huudahti kuuluvasti, niin kovasti kuin jaksoi:
— Ym-mär-rän!
Nuori mies, jolla oli silmälasit, astui yhtäkkiä esille joukosta ja tullen Mitjan luo alkoi tosin komeasti, mutta ikäänkuin kiirehtien puhua:
— Meillä on teille… sanalla sanoen, minä pyydän teitä tänne, tänne näin, sohvan luo… On olemassa pakottava välttämättömyys selvitellä asioita kanssanne.
— Ukko! — huudahti Mitja kiihkeästi. — Ukko ja hänen verensä!… Ym-mär-rän!
Ja aivan kuin jalat olisivat pettäneet, hän melkein kaatui vieressään olevalle tuolille.
— Ymmärrätkö? Ymmärsit! Isänmurhaaja ja peto, isävanhuksesi veri huutaa sinua kohti! — karjaisi äkkiä Mitjan luo astuen vanha poliisipäällikkö. Hän oli aivan hillittömästi raivoissaan, punastui ja tärisi.
— Mutta tämähän on mahdotonta! — huudahti pienikokoinen nuori mies.
— Mihail Makarytš, Mihail Makarytš. Ei se ole niin, ei ole niin!…
Pyydän, että annatte minun yksin puhua… En mitenkään voinut odottaa teidän puoleltanne moista episodia…
— Tämähän on houre, hyvät herrat, houre! — huudahteli poliisipäällikkö. — Katsokaa häntä: yöllä, humalassa, irstaan naisen kanssa ja isänsä veren tahrimana… Houretta! Houretta!
— Pyydän teitä kaikin voimin, hyvä ystävä Mihail Makarytš, tällä kertaa hillitsemään tunteitanne, — kuiskasi ukolle nopeasti prokuraattorinapulainen, — muuten minun on pakko ryhtyä…
Mutta pikkuinen tutkintotuomari ei antanut hänen puhua loppuun. Hän kääntyi Mitjan puoleen ja lausui lujasti, kuuluvasti ja arvokkaasti:
— Herra entinen luutnantti Karamazov, velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että teitä syytetään isänne Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhasta, joka on tapahtunut tänä yönä…
Hän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti siihen jotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää ymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein…
Yhdeksäs kirja
Valmistava tutkinta
1.
Virkamies Perhotinin menestyksen alku
Pjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin kauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti lopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti kolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin kovasti
pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen» takia ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei hysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli Dmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän matkaan), sillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin »röyhkeästi». Hän syöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli kolkutuksen johdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei päästäisi sisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja saatuaan sen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja
Markovnaa hyvin tärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan
Fedosja Markovnan luo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja »epäluulojen takia» pyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle, Pjotr Iljitš alkoi kuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein tärkeimmän asian: t.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois etsimään Grušenjkaa oli siepannut survinastiasta survimen, mutta että hänellä ei takaisin tullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä olivat veriset: »ja veri tihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!» huudahteli Fenja, joka nähtävästi itse oli keksinyt tämän yksityiskohdan pelästyneessä mielikuvituksessaan. Veriset kädet oli nähnyt Pjotr Iljitš itsekin, vaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse oli auttanut niiden pesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä, miten pian ne olivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri
Fjodorovitš oli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän oli juossut Fjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti päättää? Tähän kohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka hän loppujen lopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin hänessä kuitenkin syntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri Fjodorovitš ei ollut voinut juostakaan mihinkään muualle kuin isänsä taloon ja että siellä siis välttämättömästi oli täytynyt jotakin tapahtua. »Mutta kun hän palasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin
hänelle kaikki, niin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä, ystävä-kulta, Dmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja silloin hän vastasi siihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän juuri oli tappanut ihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän minun edessäni kaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos niinkuin mielipuoli. Minä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt lähti juoksemaan kuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja tappaa siellä rouvan. Minä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi rouvaa, juoksin hänen asuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona katson ja näen, että hän on jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät enää ole veressä» (Fenja oli tämän huomannut ja muisti sen). Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti, mikäli voi, oikeiksi kaikki tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään vielä yhtä ja toista Pjotr Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja levottomampana kuin oli sinne tullut.
Luulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut mennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin tapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään asiasta epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön luo, kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli pimeä, Fjodor Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa, Fjodor Pavlovitšin kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt kolkuttaa, niin hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan mitään tapahtunut, ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee huomenna kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa tuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö häntä joku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta tunne, joka oli hänet vallannut, oli niin voimakas, että hän polkaistuaan vihaisesti jalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään
heti lähti uudelle matkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva Hohlakovin luo. Jos tämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko hän antanut kolmetuhatta äsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri Fjodorovitšille, niin hän, siinä tapauksessa että vastaus on kieltävä, menee heti poliisipäällikön luo poikkeamatta Fjodor Pavlovitšin taloon; päinvastaisessa tapauksessa hän lykkää kaikki huomiseen ja palaa kotiinsa. Tässä on tietysti varsin selvää, että nuoren miehen päätös mennä yöllä, kellon ollessa melkein yksitoista, hänelle aivan tuntemattoman sivistyneen rouvan luo, herättää tämä kenties vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden ihmeelliseen kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta skandaaliin kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu toisinaan, varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein täsmällisimmät ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr Iljitš taas oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän muisteli myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus, joka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein muuttui aivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen tahtoaan. Tietysti hän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että menee tuon rouvan luo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli hän jo kymmenettä kertaa hampaitaan kiristäen ja täytti aikomuksensa, — vei loppuun asian.
Kello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin taloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta kysymykseen: nukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle? — talonmies ei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan sanoa, että tavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla, ylhäällä, ilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat, mutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös, mutta siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan tuloa, mutta
kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi kohteliaasti, mutta vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs täkäläinen virkamies Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja jos se ei olisi perin tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan tulla — »nimenomaan, nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi hän tyttöä. Tämä poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov itse ei ollut vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän oli kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo, että hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen päänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän kuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin hänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti tämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista uteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan kuin muuli: kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman itsepintaisesti vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan »juuri näillä sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian johdosta ja he kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä vastaan». »Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin», kertoi hän itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja lähti toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli asiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että »ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme sulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin kaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla esille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän heitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan vierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja. Emäntä tuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja pyytämättä istumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?
— Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme
Dmitri Fjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta tuskin hän oli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä kuvastui mitä voimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti kiivaasti puhujan.
— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella miehellä? — huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä herra, kuinka rohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä hänen talossaan ja tämmöisellä hetkellä… ja tulla hänen luokseen puhumaan miehestä, joka tuli juuri tänne, tähän samaan vierashuoneeseen, vain kolme tuntia takaperin tappaakseen minut, tömisytti jalkojaan ja lähti ulos sellaisella tavalla, ettei kukaan sillä tavoin lähde oikeitten ihmisten talosta. Tietäkää, hyvä herra, että minä teen teitä vastaan valituksen, että minä en anna teidän päästä rankaisematta, suvaitkaa heti jättää minut rauhaan… Minä olen äiti, minä heti… minä… minä…
— Tappamaan! Hän siis tahtoi tappaa teidätkin?
— Onko hän sitten jo tappanut jonkun? — kysyi rouva Hohlakov rajusti.
— Suvaitkaa kuunnella loppuun, hyvä rouva, ainoastaan puoli minuuttia, minä selitän teille parilla sanalla kaiken, — vastasi Perhotin lujasti. — Tänään kello viisi iltapäivällä herra Karamazov toverina lainasi minulta kymmenen ruplaa, ja minä tiedän varmasti, että hänellä ei ollut rahoja, mutta niinikään tänään kello yhdeksän hän tuli luokseni asuntooni kantaen käsissään näkyvissä sadanruplan setelien pinkkaa, jossa oli arviolta kaksi tai kolmekin tuhatta ruplaa. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat aivan veren tahrimat, ja hän itse teki mielipuolen vaikutuksen. Kysymykseen,
mistä hän oli saanut niin paljon rahaa, hän vastasi täsmällisesti, että hän oli saanut ne juuri sitä ennen teiltä ja että te olitte lainannut hänelle kolmetuhatta, jotta hän lähtisi kultakaivokseen…
Rouva Hohlakovin kasvot ilmaisivat äkkiä tavatonta ja tuskaisaa mielenliikutusta.
— Herra Jumala! Hän on tappanut isävanhuksensa! — huudahti hän lyöden käsiään yhteen. — En minä ole antanut hänelle mitään rahoja, en mitään! Oi, juoskaa, juoskaa!… Älkää puhuko enää sanaakaan! Pelastakaa vanhus, juoskaa hänen isänsä luo, juoskaa!
— Anteeksi, hyvä rouva, te siis ette antanut hänelle rahaa? Te muistatte siis varmasti, että ette antanut hänelle minkäänlaista rahasummaa?
— En ole antanut, en ole antanut! Minä hylkäsin hänen pyyntönsä, koska hän ei osannut panna arvoa… Hän lähti pois raivostuneena ja jalkojaan tömisyttäen. Hän hyökkäsi minua kohti, mutta minä hyppäsin syrjään… Ja sanonpa teille vielä niinkuin miehelle, jolta nyt en aio enää mitään salata, että hän sylkäisikin päälleni, ajatelkaahan! Mutta miksi me seisomme? Ah, istuutukaa… Anteeksi, minä… Tai mieluummin juoskaa, teidän pitää juosta ja pelastaa onneton vanhus kauheasta kuolemasta!
— Mutta jos hän on jo tappanut hänet?
— Ah, hyvä Jumala, tosiaankin! Mitä me nyt sitten teemme? Mitä te ajattelette, kuinka meidän nyt on tehtävä?
Hän oli kuitenkin pannut Pjotr Iljitšin istumaan ja istuutunut itse vastapäätä häntä. Pjotr Iljitš kertoi hänelle lyhyesti, mutta varsin
selvästi asian kulun, ainakin sen osan siitä, jonka todistajana hän itse tänään oli ollut, kertoi myös äskeisestä käynnistään Fenjan luona ja sen, mitä hänelle oli kerrottu survimesta. Kaikki nämä yksityiskohdat järkyttivät tavattomasti kiihtynyttä rouvaa, joka tavan takaa huudahti ja peitti kasvonsa käsiinsä…
— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on semmoinen erikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se tapahtuukin. Kuinka monta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut tuota hirmuista miestä ja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen lopuksi vielä tappaa minut. Ja niin kävikin… Nimittäin jos hän nyt ei tappanutkaan minua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi, että tässä on ilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja sitäpaitsi häntä itseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että minä itse täällä, tällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa jumalankuvan, joka on tehty Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä… Ja kuinka lähellä kuolemaa minä olinkaan sillä hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja hän kurotti minulle kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš… (anteeksi, luullakseni te sanoitte, että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö, minä en usko ihmeisiin, mutta tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka on tapahtunut minulle — se järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä tahansa. Oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?… En muuten tiedä mitä puhun…
Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä oli jumalankuva kaulassaan… Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja… ja kas vain, minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi mentävä, mitä arvelette?…
Pjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan poliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten niinkuin parhaaksi näkee.
— Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail Makarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka kekseliäs te olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän kaiken ajatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi sitä keksinyt!
— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen poliisipäällikön hyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja nähtävästi tahtoen päästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti touhuavasta rouvasta, joka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä eikä lähteä.
— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa sanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää… ja mitä tulee ilmi… ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan…
Sanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa välttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä taikka puoli viisikin… Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut vuoteesta, jos en ota noustakseni… Oi hyvä Jumala, enhän minä nuku edes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä kanssanne?…
— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä, kaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri Fjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi… kaiken varalta…
— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen kirjoituspöytänsä ääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua, te suorastaan saatte minut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja taitavuudellanne näissä asioissa… Oletteko te täällä virassa? Kuinka hauskaa onkaan kuulla, että olette täällä virassa…
Ja vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin
puolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:
»En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle
Dmitri
Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton) kolmeatuhatta
ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en koskaan!
Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»
Rouva Hohlakov.»
— Tässä on tämä lippu! kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin puoleen. —
Menkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.
Ja hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi myös saattamaan tätä eteiseen.
— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen olen teille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme ole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa nähdä teitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla, että teillä on virka täällä… ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi…
Mutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää, ja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa… Oi, minä pidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon! Nuoret miehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus, sen ainoa toivo… Oi, menkää, menkää!…
