VACATIONINTERRUPTED
A Lucy Kincaid/Sean Rogan Story
“No dead bodies, no psychopaths, no one trying to kill us.” Sean Rogan leaned back on the blanket spread out on the semisecluded beach. “Just you and me, princess.” He took her hand and closed his eyes.
In five days, Lucy was to report at Quantico to start her twentyweek FBI training. She’d suggested a few weeks ago that she and Sean find a couple days to go away—alone. They’d tried twice since they first started seeing each other six months ago, but each time their vacation plans were ruined by criminal activity. Because they were both so busy—Lucy working at the regional FBI office and Sean at his security company, RCK East—Lucy didn’t think they’d have the opportunity.
On Tuesday morning, Sean announced he’d finished his assignment early and asked if she wanted to go to the beach. When Lucy said yes, she hadn’t expected to leave an hour later in Sean’s plane, landing before noon at a small executive airport on Cape Cod in Massachusetts.
Though early August was the height of the tourist season, Sean finagled a wonderful room at a bed-and-breakfast with a view of the bay. Lucy didn’t want to ask how—her boyfriend relied heavily on his charm to get him in and out of tricky situations. If that failed, he used his brains or brawn.
Lucy rarely relaxed, and didn’t particularly enjoy sunbathing— ironic considering she had earned many blue ribbons and trophies swimming in high school and for Georgetown University—but she found herself half-asleep under the large umbrella Sean had pitched, the soothing lap of waves rolling up the shore leeching the tension from her muscles.
A scream shattered her peaceful afternoon. Lucy sat up quickly; Sean was already on his feet scanning the horizon. It had come from a young woman standing on the shoreline. “Someone help him!”
The blonde was looking out into the ocean, pointing to a man flailing in the waves about a hundred and fifty yards out. Sean was
already running and Lucy followed, searching for a lifeguard tower. The only one she spotted was so far away she couldn’t see the person manning the booth.
Lucy had spent her high school summers working as a lifeguard in San Diego, and while she didn’t have a tube or float, she spotted a boogie board near the shoreline. She didn’t know or care who it belonged to, but strapped the board’s leash around her ankle and ran into the ocean. The salt water was cold and itchy against her warm, dry skin. “Sean—get the lifeguard!” she ordered.
She pictured where she last saw the man, then swam toward that spot with long, confident strides. The shore was shallow, but fifty yards out it dropped steeply and the water turned choppy.
Every few seconds Lucy stopped briefly to ensure she was still headed toward the troubled swimmer. Her hundred-yard record in competition was 48:10, but she was fighting the current and waves, and it took three times that long.
When she thought she was close to the man, she stopped and treaded water. She didn’t see anyone. Had she passed him? The waves were high enough to thwart her view, so she rode them up and down, looking 360 degrees.
Something brushed by her ankle. She dived, fearing the victim was underwater and unconscious, but didn’t find anything. She surfaced, dived again, deeper, and swimming a wider perimeter.
Lucy breached the surface, fearing she was too late. As she began to lose hope, she spotted the man only a few feet away, his face twisted with pain and fear as he slipped under again.
She dived at an angle, kicking with all her strength, making a straight line to where she predicted he’d be if sinking. Her hands made contact with flesh, and she grabbed what she could—his biceps, it turned out and kicked toward the surface, pulling the added weight with her.
She gasped for air when she broke through the surface. She immediately turned the man to his back because it was easier to help him float if he was lying as flat as possible. He wasn’t unconscious, but definitely in distress and noticeably exhausted. He coughed and pushed at her, his eyes unfocused.
“I’m here to help,” she said.
“Get away!”
He pushed her down, but Lucy saw it coming. She dunked below the surface so he couldn’t hold her down, and then popped up a couple feet away.
Disoriented, he must be on drugs. He tried to swim, but a wave hit him in the face, almost pushing him under. She grabbed him. “I’m a lifeguard. Calm down!”
Lucy put the boogie board under his body to help him stay afloat. “Remain calm,” she repeated. She glanced toward the shore and saw the lifeguard swimming swiftly toward her. “Help’s coming.”
“Someone,” he gasped. “Someone here.” He coughed up water.
“Calm down or you’ll hyperventilate. Slow, deep breaths.”
“Kill,” he breathed heavily. “Me.”
Someone tried to kill him? She scanned the area, but being this far out diminished visibility. The only other swimmers were much closer to the shore, where it was only a few feet deep.
The lifeguard approached on a rescue board. He rolled off, barely glanced at Lucy, his attention focused on the near-drowning victim. “What’s your name?” he asked the victim.
“Ted.”
“I’m Andrew. I’ll get you back to shore.” He glanced at Lucy. “You okay?”
“I’m good.” She rested a minute while Andrew secured Ted to the rescue board. When he was ready, the lifeguard pulled the board with Ted and she followed at a steady pace.
Was Ted delirious or had someone really tried to kill him?
By the time she got back to the shore, Andrew was assessing Ted’s injuries. An EMT unit was coming down the beach.
“Thank you, thank you,” the blonde repeated. “What happened?”
The lifeguard said, “Caught in a riptide is my guess.” Lucy didn’t think so, but before she could question Ted or the lifeguard, the EMT arrived.
Sean pulled Lucy to him and hugged her tightly. His body felt hot against her cold skin. She held on, shaking from the adrenaline
spike and cold water, grateful for someone to lean on.
He looked down at her, his dark blue eyes full of both worry and pride. He pushed her long, dark hair out of her face. “You really don’t know how to relax, do you?” He kissed her repeatedly. “Let’s get you in a hot shower.”
“I need it.”
He smiled at her, his dimple practically winking. “Me, too.” * * *
While Sean and Lucy napped after sharing a long shower, the phone rang. Wendy Potter, Ted’s fiancée, insisted on taking them to drinks as a thank-you. “Why’d you give her our number?” Sean moaned. Sean tried to talk Lucy out of agreeing, but Lucy hadn’t been able to get Ted’s odd comment out of her mind.
Three hours later, just after sunset, they walked into a popular club. “One hour, tops,” Lucy assured Sean as they spotted the other couple.
“I’m holding you to that.” Sean glanced at his watch.
Lucy smiled as they sat down. “You look much better than you did earlier,” she said to Ted. He was of average height and build, with a warm manner and attractive smile, even though he appeared both tired and apprehensive. Lucy’s mother would classify Wendy as “cute as a button”—blond-haired, blue-eyed and petite. She, too, looked worried.
“We don’t know how to thank you,” Wendy said.
“I’m just glad I could help.”
“What happened out there?” Sean asked. “The lifeguard said you were caught in a riptide?”
Ted shook his head. “No, and the risk of riptides was low today. I checked before I went out.”
“You were out pretty far,” Lucy said.
He looked sheepish. “I wasn’t paying attention, I’ll admit. Then I began to feel light-headed and my heart was racing. I felt high, but I haven’t done drugs since college. Then—” he glanced at Wendy.
She said, “It’s not like she wouldn’t do it!”
Lucy’s interest was piqued. “Excuse me?”
“His ex-girlfriend.”
Ted took a long drink from his beer. “I broke up with Patty a year ago, and she’s made my life a living hell since then.”
“You think she drugged you?”
“I think she tried to kill me. I felt something grab my legs. I kicked and thrashed, and it still pulled me down. I know it sounds ludicrous, but she’s a diver.”
“Did you tell the police?” Lucy asked. They remained silent. “You need to file a report and get a restraining order.”
Wendy laughed humorlessly. Ted said, “I can’t go to the police. Patty is a cop. The first time she harassed me, it was right after I moved out. She trashed my new apartment. I filed a report, but there was no proof she did it. Then two of her cop friends beat me up when I was walking to my car after work. She then started following me, accidentally bumping into me at a restaurant, or the movies, things like that.”
Wendy said, “Six months ago I transferred to Boston for a job and met Ted. On our third date, Patty showed up at the restaurant and made a scene. The manager called the police, and when they arrived, they arrested Ted! If I hadn’t been there, I wouldn’t have believed it. He didn’t doanything except try to calm her down.”
“A week later,” Ted said, “I was arrested for assault. Patty said I’d gone to her house and when she told me to leave I hit her. I was never there!”
“You have other options,” Lucy said. “Reporting her to internal affairs, for example. Or to the FBI if you’re concerned about police corruption.”
“I didn’t know I could go to the FBI. I guess that’s next.” He sighed, defeated. “I just want my life back. I proposed to Wendy on Saturday, and we were enjoying our vacation until today. How did she find us? We even lied to our friends and families, told them we were going to Maine because we didn’t want them accidentally telling her where we were.”
Lucy had been skeptical when they started their story, but they both had the right body language and verbal responses. Still, while police corruption existed, could a cop get her buddies to participate in such harassment? “Why would her friends help her?”
“She’s a liar,” Wendy said. “She told me once that Ted left her because she was pregnant, then had a miscarriage. Then she changed her story and said Ted made her have an abortion. Then she said she had her tubes tied because Ted didn’t want any kids.”
“None of that was true,” Ted said. “She even called my mother and told her we were engaged! The only reason the assault charges were dropped was because I had a good lawyer, but then Pattygot a restraining order against me!”
Sean spoke up for the first time. “Can I see your cell phone?” Ted handed it over. While inspecting the device, Sean asked, “Have you posted any pictures of your trip on the internet? On Facebook? Emailed anyone?”
Wendy shook her head. “No. We didn’t want them to know— God, I hate that she’s turned us into liars, too!”
“I know how she found you,” Sean said. He powered down the phone and took out the battery. “Don’t use your phone until you contact your provider and tell them to wipe your backup files, then have the software reinstalled. You’ll lose everything on the phone, but it’ll also wipe her GPS tracking program.”
“She had us bugged?” Wendy asked, incredulous.
“Close. She knew exactly where the phone was at all times.”
“I’ll get another phone,” Ted said.
Sean shook his head. “Won’t do any good. The program is integrated and unless you get a completely new phone number and account, it will be downloaded from your backup files.”
“We have friends in law enforcement who might be able to help,” Lucy said.
“It’s too late,” Ted said. “Wendy and I have been talking about leaving Boston and moving to California. My sister lives there and said we can stay with her until we find jobs.”
“And you don’t think she knows where your sister lives?” Lucy said. “Your ex-girlfriend is obsessed. If she tried to kill you today, moving cross-country isn’t going to stop her. If you file charges—” She stopped. “Did you get a drug test this afternoon?” When they shook their heads, she added, “Depending on the drug, it may still be in your system. Go to the hospital first thing in the morning. Or
now.” Though, even if the test was positive, there would be no proof that his ex-girlfriend had been the person who’d drugged him.
Wendy said, “I thought I saw her yesterday, but dismissed it—I wasn’t certain because her hair was much darker and she wore big sunglasses.”
“Even if we could prove she was here, that’s still not going to help.” Sean picked up Ted’s phone again. “I have an idea.”
Lucy didn’t like the plan even before hearing Sean’s plan. “I already don’t like it.”
He grinned as he popped the battery back in the phone. “What do you mean? I haven’t even told you.”
“I know you, Sean Rogan.”
He leaned over and kissed her, then said softly, “You know and I know that Ted’s psychotic ex-girlfriend will get caught eventually, but probably not until after they’re dead.”
Wendy gasped.
“Tactful,” Lucy muttered.
Sean turned to the newly engaged couple. “So this is the plan. We’re taking your phone and your room. Where are you staying?”
“We have a cottage on the beach,” Wendy said. “But I don’t understand.”
“I also need her full name and address if you have it.”
“Why would you help us?”
“It’s what I do.” Sean slid over his business card. “I’m in the security business. It’s clear to me that your stalker has escalated. She’s going to kill you unless we stop her. And it’s also clear that going through the proper channels at this point will take too long. So what do you say?”
Lucy wanted them to decline, but wasn’t surprised when they both nodded their heads. “What do you want us to do?” Ted asked.
Sean explained how they would trade phones and rooms, then wait.
“Do you really think she’ll try to kill Ted again?”
“If she’s still in town? I guarantee it.” * * *
For well over an hour, Sean and Lucy sat in Ted and Wendy’s small cottage, digging up everything they could on the parties involved. It wasn’t that they didn’t believe Ted and Wendy, but their story did stretch credibility. A cursory background check showed them to be exactly who they said they were.
Because of his P.I. license and RCK connections, Sean could go deep. Because of his computer skills, he could do it faster than most. “Patricia Annette Glover, thirty-two, born in Providence, Rhode Island,” he said. “Received an AA from a community college. Joined the Army Reserves when she was eighteen. She went through the police academy and worked for Boston Police Department for seven years, then her Reserves unit was called up for service in Iraq. She volunteered for two more tours. Was honorably discharged three years ago.”
“And went back to Boston P.D.?”
“Newton Police Department, not far from Boston.”
“Big city to small city.” Lucy wondered why the switch. “I don’t suppose you can access her records?”
Sean raised an eyebrow. “Legally? No. But it wouldn’t be difficult—”
Lucy shook her head rapidly. “Please don’t.”
He laughed. “You’re so much fun to tease.”
“What can you legallyget on her?”
“She and our man Ted lived together for a year. And he moved out fourteen months ago like he said. Here’s her photo—very pretty.”
Lucy examined the image of the sandy blonde—Patty was attractive at first glance, but her smile was forced and didn’t reach her eyes. The picture was taken at a police function, though not everyone was in uniform. While the rest of the group were close together, hands on the arms or shoulders of their colleagues, Patty was distinctly separated, an aura of loneliness surrounding her.
Lucy made up the bed to look like two people were sleeping close together. She eyed her handiwork. In the dark, it would pass.
“Glover has clean credit, pays her bills on time, and stays under the radar. If I had just two days, I could have my brother look at her military record through his contacts—getting it through proper
channels would take forever.” Sean put his computer to sleep and turned off all the lights. Streetlights illuminated the room just enough to make out shapes and shadows. “On the surface, they’re all clean. Even Ted and Wendy’s social networking is minimal.”
Lucy stood by the front window—the two side windows were too narrow for entry—and Sean had the cottage door covered. They hadn’t seen any sign of Ted’s ex-girlfriend, but now that the lights were off, they expected if she was going to show, it would be before dawn. Much easier to attack when your prey was asleep.
“This isn’t the romantic getaway I’d planned,” Sean said.
“We’ll do it again.”
He didn’t say anything for a minute. “You’re leaving in a few days. You’ll be wrapped up in training.”
“I’ll still have twenty-four hours off every weekend. Saturday night, I’m yours.”
He grinned. “I’m holding you to that, princess.”
“They say absence makes the heart grow fonder,” Lucy said, “but I already know I’ll miss you.” She’d been preparing for her FBI training for what seemed like years—everything she’d done since college had been aimed toward this moment. Now, she had something more she cared about, someone she loved, that equaled her passion for her career. And, maybe, if she allowed herself to feel deeply, surpassed it.
“How does love turn so wrong?” Lucy asked.
“Wrong? There’s nothing wrong with the way we feel—oh. You’re thinking about Ted and Patty.”
“I mean, I understand the psychology of stalkers. How they are created, their obsessive need. That it’s about control and fear and the inability to allow another to have freedom. The excessive unwarranted jealousy, the doubt, the lack of self-worth, as if all that they are is because of someone else. But when is the switch flipped? What’s the trigger? What makes them want to kill someone they profess to love?”
“Because it’s not love and it never was,” Sean said. “Love is letting go, confident your lover will return. Love is helping make your partner the best that they can be.”
“You do that for me,” Lucy whispered.
“It goes both ways. That’s why we work. Never forget that, Luce.”
They remained silent, focused on the sounds outside, waiting.
Sean broke the silence thirty minutes later and said, “We still need a real vacation.”
“I get four days off at Thanksgiving.”
“Those days are mine.”
“It’ll be in San Diego. My parents will shoot me if I don’t go home this year. But between my parents and brothers and sisters, we won’t have much time alone.”
“We’ll find the time. Provided no one we know has a psycho exgirlfriend.”
Lucy almost laughed. She looked at her watch. It was well after midnight; they’d been here over three hours. She called her cell phone, which they’d given to Ted. No answer. “I can’t reach Ted.”
“Dammit! I should have stayed with them. Let’s go.”
Under a broken streetlight, Patty Glover sat on a bench and watched the bed-and-breakfast for three hours. The night was still warm, but a light breeze off the bay cooled her.
She wore all black, her newly darkened hair pulled sharply back from her face, the faint hint of dye surrounding her.
Ted thought he could reject her. He thought he could exchange her for a cuter, less-damaged model.
She’d spent three years of her life with Ted. From the first moment she saw him, she knew he was the only one for her.
She’d come off active duty broken. She’d thought she’d hardened her heart and put the war behind her, but around every corner she saw the dead and dying. Until Ted smiled at her the morning of May 3—three years and three months ago—when she had the gun in her pocket, a fraction of a second from putting it to her chin and pulling the trigger.
“You look like you lostyour best friend,” he had said. Then he smiled.Hissmilemeltedherheart.
“It’s been a roughcouple months.” Thegun weighed heavy in hergrip.
“I’mTedOdell.IstartedworkingatBostonCollegelastweek.”
“You’reateacher?”
He laughed, and that’s when she fell in love. “I’m an accountant.”
“PattyGlover Idon’tknowwhatI’mdoing.”
“Maybe you just need someone to talk it through. How about coffee?”
Thatday,Tedsavedherlife.
She’d clung to Ted ever since, knowing when he was drifting away, knowing her need was driving him away. And then he left…but she couldn’t let him go. The thought of another woman having Ted’s heart, his smile, his optimism—it killed Patty deep inside.
Did they actually think she’d fall for their trick? Did they actually think she was that stupid?She’d survived three tours of duty in Iraq, alternating periods of intense boredom with intense action. Her best friend died in her arms. Her commander had his head blown off only inches from hers. She could still taste his blood. It could have been her.
She blinked, and for a split second she forgot where she was. She looked around, her hand in her pocket, clutching the gun.
Cape Cod. Ted. Deceiving her, again.
The lights were off in the bed-and-breakfast, had been for some time, but Patty waited another few minutes before she rose from the bench and disappeared into the house.
She was dead without Ted, and so he would be, as well.
* * *
On the short drive to their bed-and-breakfast, Lucy called the local police. She hung up. “I don’t know if they took me seriously after I told them no lights, no sirens. They estimate five to seven minutes.”
Sean stopped the rental car around the corner, checked his gun and holstered it. “We can’t wait,” Sean said.
Sean led the way through the shadows toward the B and B, Lucy right behind him. They unlocked the front door and quietly
went upstairs to where their room was located in the back. He motioned for Lucy to turn the knob while he trained his gun on the door.
It was unlocked. On three, she pushed open the door.
Sean came in high while Lucy moved aside. He scanned the room, saw no immediate threat. A body lay motionless on the floor. Wendy.
Sean turned on the lights and searched the room while Lucy checked Wendy’s pulse and injuries. “She’s alive,” Lucy said. “She hit her head—there’s some blood, but her pulse is strong and steady.”
“Coldcocked, most likely. Glover probably threatened to kill her if Ted didn’t go with her.” Standard tactic since Wendy wasn’t Patty’s primary target.
Lucy gently shook Wendy. “Wendy, it’s Lucy Kincaid. Wake up.”
Wendy stirred, moaning.
“Wendy,” Lucy said, “where did Patty take Ted?”
“I—I don’t know.”
Lucy helped her into a chair and asked, “Did Patty say anything?”
“It happened so fast!” Wendy began to shake and Sean tossed Lucy a blanket, which she wrapped around the traumatized woman. “She had a gun! Please, don’t let her kill him.”
Sean glanced around. “Where’s Lucy’s phone?”
Wendy blinked. “I—I don’t know.”
Sean pulled out his cell phone and thumbed in his code. “Got her, the bitch.” The phone was only two blocks away, near the harbor. He woke the B and B owner and told him to call for an ambulance and tell the police where they were headed, then he and Lucy left.
It was faster to run to the beach than backtrack to the car. When they arrived, Patty was maneuvering a small motorboat away from the harbor. Very quickly she disappeared with Ted into the moonless night.
Sean made a beeline to a speedboat docked at the end. “I’m just going to borrow it,” he told Lucy as he hot-wired the boat in half a minute, pleased he hadn’t lost his touch. “I can get to her in three
minutes, but she’ll hear us.” He turned on the radar and adjusted his course to follow.
“I don’t see how we have a choice.”
“Luce, I’ll admit I’m at a loss. If she’s suicidal, threats aren’t going to stop her.”
“We’re going to have to wing it.”
“There’s a spotlight on the front of the boat.” He pointed to the switch on the dash. “She’ll be momentarily blinded when I flip it on.”
“She’s an army private you said, right?”
“You have a plan?”
“I think we can momentarily confuse her. Soldiers are used to taking orders. Can you be Sergeant Rogan for five minutes?”
“I know what you want.” Sean gripped her hand. “A distraction.”
“Exactly. As soon as you’re close enough, I’ll slip into the water. Turn on the light and talk to her. I’ll swim over to the boat and—”
Sean shook his head. “Hell, no. I’ll swim—”
“She’ll be more inclined to take orders from a male officer, and I’m a better swimmer than you.” The latter was true, but Sean didn’t relish the idea of Lucy in the middle of the bay with a psycho stalker ready to commit murder-suicide. “The waters are calm tonight,” she continued. “And I’ll have a life vest.” She was already pulling it on. “When I get to the boat, if her back is to Ted I’ll signal him to jump.”
“And if it’s not?”
“Plan B.”
“Which is?”
“I’ll figure it out when I get there.”
Sean hated the idea, but he didn’t have a better one, and they were out of time. “Don’t die on me tonight, princess.” He kissed her.
“Not tonight.”
He glanced at the radar; the other boat was slowing down. When he was thirty feet away, he slowed the speedboat and nodded to Lucy. She slipped silently into the dark water.
He turned the spotlight on at its brightest setting and picked up the microphone.
“Private Glover!” he commanded in an authoritarian voice. He’d learned well from his brothers.
Patty was sitting in the chair at the wheel. Ted was handcuffed at the stern. They both turned toward the light. Patty held one hand to her eyes and raised her gun hand.
“Glover!” Sean said, the mic making his voice even more powerful. “Stand down, soldier! That’s an order!”
Lucy swam just outside the glow of the spotlight. Sean hoped Patty couldn’t see her.
“Go away!” Glover shouted, her voice small across the distance. Sean was inching closer; the other boat was at a full stop.
“You don’t want to hurt a civilian,” Sean said.
Glover raised her gun and fired at the spotlight; the shot dinged the metal framing. She fired again and the light went out.
Now Sean was in the dark. He couldn’t see Lucy or the other boat.
Glover yelled at Ted, her voice alternately angry and desperate. “Why did you leave me? You saved my life! I need you. It hurts so much—I need you.”
“Patty I’m sorry,” Ted said, his voice cracking. “I’m so sorry.”
Frantic to find another distraction, Sean searched the captain’s box and picked up a flashlight—not as strong as the spotlight, but it would have to suffice.
He waited just a few seconds until he thought Lucy would be in position.
He turned on the flashlight. He was much closer now, only fifteen feet away, and was pretty certain Glover could see him. He had the flashlight in his left fist so he could steady his gun hand on his wrist. He shined the light directly into Glover’s eyes. She put her arm up and aimed at him, but before she fired Ted turned his head to the starboard side. She followed his gaze. Sean couldn’t see Lucy, but when Glover turned her gun rapidly toward the water and pressed the trigger, Sean fired three times in rapid succession.
Glover only got off that one shot. Her body jerked as each bullet hit. She stumbled backward, then slumped to the floor.
Sean steered his boat to the edge of the smaller craft. “Lucy!” he called. He couldn’t tell if Glover’s bullet had gone wild or been spot-on. He didn’t see Lucy.
Fear warred with rage. Losing Lucy was not an option. He wouldn’t survive it. She was everything to him.
Pushing back his rising panic, he shone the flashlight in the water next to Glover’s boat. At first, he didn’t see anything. Then Lucy broke the surface, taking in a deep breath. Relief flooded his body.
“Clear!” he called to her. Lucy pulled herself up into the other boat. She kicked Glover’s gun away, then checked for a pulse. She shook her head and covered the body with a tarp.
Sean tethered the boats together, then boarded and assessed Ted. He was bleeding from his nose and mouth, but otherwise appeared unharmed.
“Oh, God, Wendy?” Ted’s eyes were frantic.
Sean picked the lock on the handcuffs. “Wendy’s okay. Can you get yourself into the other boat?”
Ted nodded. “Thank you so much.”
Sean grabbed Lucy and held her close. Her skin was ice-cold.
“Lucy—”
“You didn’t have a choice.”
“When she turned her gun toward you…”
“I’m okay.”
He helped her back to his boat, wrapped her in a blanket and in his arms, holding her. His heart still raced from the single minute he’d thought she’d been shot.
“I love you, Luce.” He didn’t have anything else to say.
She kissed him, then burrowed against his body heat. “I love you, Sean. But I’m ready for a hot bath.”
“If I’m in that bath with you, you’re reading my mind.”
She smiled. “You are.”
* * * * *
AUTHORBIOGRAPHY
ALLISON BRENNAN is the NewYorkTimesand USATODAY bestselling and award-winning author of eighteen romantic thrillers and numerous short stories. RTBookReviewscalls Allison “a master of suspense” and her books “haunting,” “mesmerizing,” “pulsepounding” and “emotionally complex.” Lee Child called the first Lucy Kincaid book “a world-class nail-biter,” and Lisa Gardner says, “Brennan knows how to deliver.”
Allison lives on two acres outside Sacramento, California, with her husband Dan, their five children and assorted animals. She’s often said she has no life outside of writing and kids—though she takes her research seriously by role-playing in SWAT training exercises, practicing at the gun range, and hanging out at the morgue. The fourth book in the Lucy Kincaid series, Silenced,was released by Minotaur/St. Martin’s Press on April 24, 2012 and will be followed by Stalkedin the fall. Find her online at www.allisonbrennan.com.
Be prepared to be thrilled as you’ve never been before…
Discover more thriller stories that will tantalize and terrify. Offering up heart-pumping tales of suspense in all its guises are twenty-nine of the most critically acclaimed and award-winning names in the business.
DiamondDropby Roxanne St. Claire
ColdMoonlightby Carla Neggers
Poisonedby Beverly Barton
Speechlessby Robert Browne
Lockdownby Andrea Kane
Spider’sTangoby William Simon
NightHeatby Laura Griffin
B.A.D.Missionby Sherrilyn Kenyon
DeadlyFixationby Dianna Love
HotNoteby Patricia Rosemoor
LastShotby Jon Land & Jeff Ayers
GraveDangerby Heather Graham
WithoutMercyby Mariah Stewart
EvenStevenby D.P. Lyle
DyingtoScoreby Cindy Gerard
TheNumberofManby J.T. Ellison
HardDriveby Bill Floyd
AfterHoursby William Bernhardt
BloodIn,BloodOutby Brenda Novak
WedtoDeathby Vicki Hinze
TheHoneymoonby Julie Kenner
ExecutionDockby James Macomber
InAtlantisby Alexandra Sokoloff
BreakEvenby Pamela Callow
DirtyDownLowby Debra Webb
BrokenHallelujahby Toni McGee Causey
HoldingMercyby Lori Armstrong
VacationInterruptedby Allison Brennan
IHeardaRomanticStoryby Lee Child
Lock the doors, draw the shades, pull up the covers and be prepared for these stories to keep you up all night.
ISBN-13: 9781488095177
VACATION INTERRUPTED
Copyright © 2012 by Allison Brennan
First published as part of an anthology of works entitled Love Is Murder in 2012.
All rights reserved. By payment of the required fees, you have been granted the non-exclusive, non-transferable right to access and read the text of this e-book on-screen. No part of this text may be reproduced, transmitted, down-loaded, decompiled, reverse engineered, or stored in or introduced into any information storage and retrieval system, in any form or by any means, whether electronic or mechanical, now known or hereinafter invented, without the express written permission of publisher, Harlequin Enterprises Limited, 225 Duncan Mill Road, Don Mills, Ontario, Canada M3B 3K9.
All characters in this book have no existence outside the imagination of the author and have no relation whatsoever to anyone bearing the same name or names. They are not even distantly inspired by any individual known or unknown to the author, and all incidents are pure invention.
This edition published by arrangement with Harlequin Books S.A.
® and ™ are trademarks of the publisher. Trademarks indicated with ® are registered in the United States Patent and Trademark Office, the Canadian Intellectual Property Office and in other countries.
www.Harlequin.com
Another random document with no related content on Scribd:
Nyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..
— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?
Sjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan vuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan selvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän. Vasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — —
Sitten meni Sjur kotiin ja opetteli puhaltamaan sen omalla pillillään. — — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter yllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä heiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies, ajatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät pois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin että tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —
Ja jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo erottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön jälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja näkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —
Mutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka kauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.
Sitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin, ja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä
kuuhun, ja miksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin aikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet, jotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi, mutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.
Mutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli yhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon järkeä.
Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!
Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli eläminen työnä.
Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella alkanut sitä tehdä.
Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!
Ja täällä… mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein.
Hän ei käsittänyt, minne aika meni… nyt punoitti taivaanranta, ja vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —
Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.
Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi… Saiko hän salaista apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli täällä puiden keskitse… vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa syvyydestä! —
— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan kielletyn ikävänsä maailmaan… silloin putkahti ruusuja esiin orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. —
— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?
— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!… suurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.
Tulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?
Muutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin ihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon väärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle hyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt vihdoinkin saanut terveytensä takaisin.
Nyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.
* * * * *
Hän näki Samuel Sternin tulevan.
Hän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli siitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.
Hän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.
Samuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti noudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt hän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.
Hän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.
Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.
En antaudu keskusteluun.
— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!
Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin nähden, eikä mistään muusta.
Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte… Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte jotain. Ja itse asiassa onkin niin… oikeastaan te silloin sanotte enemmän kuin puhuessanne!
— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.
— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla… Tiedättehän
että ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole… Kun olette siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun te ette ole siellä, niin teitä kysellään… Teidät huomaa parhaiten, kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.
Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä, että ihmiset olivat iloisia?
— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai uuden, syvemmän soinnun.
— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen kanssa… minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!
Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.
Hän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.
— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.
— Niin, minulla on äiti!
Thora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen äidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.
Ja sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä miksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi hänen makunsa mukaista.
Samuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla nummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat minulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä… nimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki minun kuolleet minuuteni.
Hänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.
— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa kaikille eri puolille… Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla Egyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja olen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan toisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.
Thoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.
— Tekö sitten aina tulette — — —
— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa… olen muutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa… minä kuljen täällä kulkemistani ja katson luvattuun maahan.
— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran uneksinut.
— Mutta minä olen nähnyt sen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän näköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain teille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!
Hänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun ympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.
Sitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka, jolloin äitini oli täällä… Eräänä iltana hän istui katsoen tuota näköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne ylös… Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä… Silloin hän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan ikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.
— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo loistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä olen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt tulla.» —
— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt muiden menevän sinne, ja olen uneksinut että monet saavuttaisivat sen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —
— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen saavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»
— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni rakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä, joiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava. Ja minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta ja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan… Kotkan tavoin olisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä… Sillä raamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin lempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti, miksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri kuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»
— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain sellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!
— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna, nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun maahan!
— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on parempi vain katsoa sinne. — — —
— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään muulle kerro sellaista.
Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä pidetään jalona ihmisenä!
Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen kasvoillensa.
Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — ääni tuolla tavoin soinnahtelevana… Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —
Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi ottanut hänen pilansa todeksi:
— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua jaloksi?
Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä.
— Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin paljon virheitä.
Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen. Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!
Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.
— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.
— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!
— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon, vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.
Thora Thammers katsoi häneen pitkään.
Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.
— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän, sanoaksensa jotakin.
— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia tutustua häneen.
— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.
— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.
Thora käännähti äkkiä häneen päin.
» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?
— Minkä muun?
— Kaiken entisen suhteen!
— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin.
Erittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan mukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — Mitä hyödyttää kaikki tuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki tuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin tehdä niin!
Hän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.
Thora nousi.
— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!
— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä kärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme
puhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!
— Pysykäämme, te sanoitte?
— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin, etteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat liiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa kiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat jäljellä, ja ne voivat helposti loukata.
Thora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.
— Olla teidän ystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö kukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!
Samuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.
— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista… kuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette elänyt… Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te tulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin huolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui. Sitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin teihin — kaikki katsoivat teihin.
Thora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.
Oliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan mitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?
Hän nauroi.
— Ihmeellinen pappi — eikö totta?… Minne te nyt menette? Täällä on vielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut! Aiotteko sinne?
— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan
— — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee täällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla vuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen einen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi, joka tipahtelee tuolla vuoressa.
Hän otti sauramonkukan napinlävestänsä.
— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä — ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.
— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista kukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!
Hän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.
Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja typeräksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja järkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!
Ei, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.
Hän itsehän oli vanha ihminen!
Ja entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan millään mitään.
Ensi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.
Oli vaikea oppia elämää ymmärtämään.
Nyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki muut ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta päivästä toiseen.
8.
Oli loistavan kirkas päivä.
Heti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja kirjoineen.
Oli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava kotiin. Hän karttoi ajatella sitä.
Olihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.
Kuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran. Hänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten kultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine äänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän oli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko jotain muuta.
Alhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei voinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut erottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.
Nyt tuli suhahdus järveltä ja joen uneksiva kuiskaus — — —
Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!
Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —
Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat ystävykset.
Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.
Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin, vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi istumaan.
— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.
— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.
— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän sitaateistanne.
— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä, vaan josta syntiset nauttivat!
— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!
— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!… Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen jäähyväisiltamaan?
Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan ihmisiä.
Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.
— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.
— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain aivan muuta… Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut pois.
Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.
Samuel Stern jatkoi:
— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan hän sen tekee.
— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?
— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, hänen sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta sydäntä ei hänelle pidä uskoa.
— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar Pashaksi?
— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain yhdenkaltaisuutta… Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.
Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.
Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen heinänkorrella.
— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?… Olen varma että te tiedätte sen… sillä minä luulen… ei, ei se oikeastaan ollut mitään.
— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä… Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut kirjoittanut oikealla tavalla… Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä. Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi… Tiedättekö, että tuo leppeä pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille pedagoogeille!… Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät kirjoita niin kuin heidän tulisi. —
Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?
Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon kiltin neiti Schaumin kanssa… Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!
— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.
— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — — Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras kukkeus olisi poissa — — —
— —
— Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä varomattomuutensa seuraukset!
— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.
Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.
Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat jotakin… Oikeastaan se huvitti häntä enemmän… Oli oikein surkeata, että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — häntä ei liikuttanut vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin hän oli kuulematta lisää — — —
— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. — Minä luulen… ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.
— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.
— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa… sekä rouva Thamar että nuo nuoret neidit??… Minä luulen — — —
— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?
Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.
— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, mitä te luulette!
— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin tarpeellisia, kaikki nuo naiset?… Eikö teillä täydy aina olla joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!
Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen nauraessaan.
— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!…
Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä sisimmästä olennostani!… Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä rouva! — — —
— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita naisia… Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — temppeliin eivät he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan paremmin.
— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla? Thora nyökkäsi.
— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni, turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi en minäkään voi joutua hukkaan. — —
— Minun täytyi lähteä kotoa liian nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —
— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, — mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan maahan lyötynä… Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten suojaten huomaansa.
Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.
Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.
— Mitä te sanoittekaan?
— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!
— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi — —
