Preface
Information we use to structure our lives is increasingly stored digitally, rather than in biomemory. (Just think: if your online calendar went down, would you know where you are supposed to be and at what time next week?) Likewise, with the advent of deep neural networks like Google DeepMind, discoveries at the frontiers of knowledge are increasingly due to machine learning (often, applied to massive datasets, extracted from a fast-growing datasphere) rather than to brainbound cognition.
In short, it’s hard to deny that knowledge retention and production are becoming increasingly – in various ways – digitised. This observation, however, doesn’t fit very comfortably with some of the assumptions underlying traditional mainstream epistemology, which has been developed and refined in a way that takes for granted (even if not explicitly maintaining) that the kind of cognition we’re most interested in evaluating plays out between the skull and skin.
This book introduces and sets out to execute a research programme – digital epistemology – which is centred on epistemological questions distinctive of digitalknowledge.
Chapter 1 motivates this research programme and identifies a shortlist of questions on the research agenda. The remainder of the book attempts to answer the questions from this shortlist (in some cases – by narrowing down option space to show what good answers would have to look like).
Chapters 2–4 are concerned principally with answering what I call the ‘Conversion Question’:
Conversion question: What is needed to ‘convert’ mere correctdigitallystoredinformationintodigitalknowledge?
Chapter 2 canvasses and critiques three kinds of answers to the Conversion Question found in recent work by Duncan Pritchard (2010), S. Orestis Palermos (2014a, 2014b 2018), and Andy Clark (2015). In the course of doing so, an important distinction will be drawn between what I’ll call moderate extended knowledge and strong extended knowledge, and we’ll also see how different answers to the Conversion Question interact in interesting ways with preservationist and generativist theses in the epistemology of memory.
Chapter 3 develops a positive, virtue-theoretic account of moderate extended knowledge and shows how it compares favourably to all of the competition critiqued in Chapter 2. Building from this account of moderate extended knowledge, I then develop an account of strong extended knowledge, one with reference to which we can answer the Conversion Question in a satisfactory way. Equipped with our answer to the Conversion Question, Chapter 4 asks two further questions about digitalknowledge– one related to scepticism, the other related to defeat:
Anti-Sceptical question: To what extent can digital knowledgebevindicatedagainstscepticalchallenges?
Defeat question: In whatwaysmightdigitalknowledgestand distinctivelysubjecttodefeat?
The result gained from answering the Anti-Sceptical Question and the Defeat Question will be a clearer picture of both of how digital knowledge is something we can defendas well as lose.
Chapters 5 and 6 mark a transition in the book from thinking about digital knowledge as partly offloaded to our gadgets, to entirely outsourcedto intelligent machines, viz., to machine learning algorithms (Chapter 5) applied to Big Data (Chapter 6).
Chapter 5, in particular, seeks to answer what I call the Delegation/Verification Question in connection with knowledge discovery via deep neural networks.
Delegation/verification question: What is theepistemically optimalwayforustodecidewhichtaskstooutsourceentirelyto intelligent machines, and to what extent is further outsourcing appropriate (or not) to verify the results of that same outsourcedcognition?
Two upshots of answering the Delegation/verification question are (i) a principled view about how we can gain knowledgefrom machines whose reasoning is entirely opaque to us; and (ii) a better sense of how (in a future with even more advanced deep learning) we might most effectively delegate (or forbear from delegating) cognitive tasks to artificial intelligence (AI).
Chapter 6 concerns Big Data specifically. The focus question from our shortlist is the Data Expansion Question:
Data expansion question: Are there any ways in which the expansion of the datasphere threatens to make knowledge more difficult, rather than easy, to come by? If so, are there any promising ways to safeguard, epistemically, against such threats?
In response to the Data Expansion Question, we explore a cluster of epistemological challenges to do with Big Data in connection with the following issues: expertise and the scientific method, reference class problems, small patterns, decontextualisation, profiling, data
harvesting, mass surveillance, predictive and prescriptive analytics, and automated decision-making and the right to an explanation.
Most of the material from this book has been written from scratch between 2020 and 2024, though my interest in the topic owes largely, if not entirely, to several stimulating years at the University of Edinburgh (2013–2016) where I worked closely with Duncan Pritchard, Andy Clark, Jesper Kallestrup, and Orestis Palermos. Prior to 2013, I had thought the extended cognition thesis was outrageous. (‘How can these people take this idea seriously’, I thought!) By the time I left Edinburgh for Glasgow in 2017, I was convinced – not only that some of our memory is (literally) stored in our gadgets, but also that an appreciation of this fact opens up new and interesting epistemologicalquestions.
Whereas my close work with Duncan, Andy, Jesper, and Orestis has largely shaped my approach to Chapters 1–4 (even though I disagree in some ways with all of them on the details), my interest in the material in the latter two chapters (especially Chapter 6) owes importantly to conversations I’ve had with Mark Alfano, with whom it’s been a pleasure to collaborate on several papers on themes related to online radicalisation and conspiratorial thinking.
I am grateful to Tony Bruce at Routledge for initially suggesting the idea for this book project. Thanks also to (in no particular order) Gloria Andrada, Robert Clowes, Francis Jose, Ruaridh Macdonald, Orestis Palermos, Nikolaj Pedersen, Dani Pino, Paul Smart, John Tillson, Jonathan Webber, and to audiences in Cardiff and Lisbon for valuable discussion and feedback.
Special thanks to my wonderful colleagues and friends at Glasgow’s COGITO Epistemology Research Centre – Chris Kelp and Mona Simion– for their support and friendship throughout the writing of this book and to the fantastic AHRC ‘Digital Knowledge’ team (Jesper Kallestrup, Giada Fratantonio, Joshua Thorpe, and Edoardo Cavasin). And thanks above all to my partner Emma C.
Gordon, who has been (as always) an invaluable source of support, love, conversation, and counterexamples.
Funding acknowledgement: I am grateful to the AHRC for supporting this research as part of the Digital Knowledge (AH/W008424/1) project, hosted at the Universities of Glasgow and Aberdeen.
1 Digital epistemology
A research programme motivated
DOI: 10.4324/9781003098966-1
1.1 Introduction
The very idea of ‘digital epistemology’ might sound perplexing. Epistemology – the philosophical theory of knowledge – is about things in the head, right? It certainly has been so far,1 but it’s less clear that’s how things should stay, especially given where most of our information is– and how it’s being generated– these days.
This chapter aims to give the reader a sense of what ‘digital epistemology’ is all about, and why it is a research programme worth pursuing alongsidetraditional epistemology, as a way to theorise in a principled way about knowledge as a multiply realisable kind, one that is often but not always stored (or in some cases, not even produced) in the head.
Here is the plan. §1.2 discusses some motivations for broadening our toolkit in epistemology in order to address new questions raised by the largely digitised ways in which we are nowadays storing old information and also generating new information. §1.31 subjects the cognitive internalist dogma in mainstream epistemology to some critical scrutiny, by showing why it is that a traditional (brainbound) picture of cognition needn’t be assumed at all to make sense of the
entailment relationship between knowledge and belief. §1.32 explains how ‘extruding’ epistemology from the skull and skin is really just a natural point on a progression we’re already (quite a long way) on, and which has – since the mid-1970s – seen other forms of internalism – content internalism and epistemic internalism – lose the sway they once had on our thinking about knowledge. §1.4 lays out a research agenda for ‘digital epistemology’, by identifying a range of key questions that this book will set out to answer (or at least begin to answer), unshackled by the cognitive internalist dogma that knowledge-apt cognition is materially realised always and only by brainbound processes.
A problem that will be a central theme of the book (Chapters 2–4) is to make sense of how bona fide propositional knowledge can be stored outside the head, in our gadgets, and how such ‘extended’ knowledge differs from mere digital information we possess, including accurate digital information, that falls short of knowledge. However, as the ‘short list’ of questions outlined in §1.4 indicates, the book will also tackle epistemological questions related to the cognitively outsourced generation of new knowledge through AIdriven deep reinforcement learning (e.g., Google DeepMind) and via Big Data and text mining.2
Let’s begin, though, by thinking a bit about where our most important information is right now. Where exactly are you keeping it?
1.2 Where is all the knowledge?3
A lot of knowledge is in our brains of course, which can store an impressive amount. Let’s consider how much, just to get this out of the way.
On the conservative4 assumption that a human brain has about a billion neurons (each with 1,000 connections to other neurons), a human brain hosts about a trillion connections between the billion neurons it has. How powerful is this, in terms of what we are capable of remembering?
According to cognitive neuroscientist Paul Reber, it’s a lot of storage: roughly enough to hold 300 million hours of video footage:
If each neuron could only help store a single memory, running out of space would be a problem. You might have only a few gigabytes of storage space, similar to the space in an iPod or a USB flash drive. Yet neurons combine so that each one helps with many memories at a time, exponentially increasing the brain’s memory storage capacity to something closer to around 2.5 petabytes (or a million gigabytes). For comparison, if your brain worked like a digital video recorder in a television, 2.5 petabytes would be enough to hold three million hours of TV shows.
(Hawes 2010)
With over 7.65 billion people in the world, we have a worldwide (human) brain storage capacity of 19.1 billion petabytes,5 enough to hold the equivalent of 2.3 million billion hours of YouTube videos –which is a lot of stored knowledge6 capacity between us.
This sounds impressive at first. But suppose we ran a search on those 19.1 petabytes. What would we find in there? Or, more to the point, what would we notfind in there?
Let’s start with simple information that we use to structure our lives across time. For example: think about your plans for the next several weeks. Where are you supposed to be, who are you supposed to meet up with and where, what projects have you agreed to start and to finish (and by when), when does your family need you to help them out with an errand, what does the task
involve, etc. A lot of this information is not going to turn up in any ‘brain storage’ search.
As of 2018, nearly 70% of adults store the foregoing kind of lifestructuring information in online calendars, which are accessed most regularly via smartphones.7 A simple reason for using our smartphones this way is that, by offloading this kind of information from the brain to digital storage, it frees us up to use our on-board cognitive resources for other things.
Using, for example, Google Calendar or Apple’s iCloud Calendar to store life-structuring information is a paradigmatic example of what cognitive scientists refer to as cognitive offloading. Put very generally, cognitive offloading can be defined as the ‘use of physical action to alter the information processing requirements of a task so as to reduce cognitive demand’ (Risko and Gilbert 2016, 677). In the simple case of digital calendars, this physical action (of entering relevant info into our calendars, inviting others to join, etc.) is becoming increasingly fluent and seamless8 – as Andy Clark (2015) notes, the more we offload certain kinds of tasks, the less we notice that we’re doing it.9
Cognitive offloading helps us overcome capacity limitations, and also to minimise computational effort, in order to do things we couldn’t otherwise do.10 By making us more efficient, cognitive offloading has helped improve performance in cases of (along with memory,11 which is freed up) perception,12 spatial reasoning,13 mathematics,14 and even bartending.15
Dealing with capacity and computation limitations through cognitive offloading is actually a very old strategy. The Ancient Romans resorted to using other people for this purpose – memory slaves called graeculi16 (who would follow their masters around, letting them borrow their brain storage); likewise, ancient Peruvians used knots (rather than people) called quipus as external memory aids.17
Plausibly, the ubiquity of cognitive offloading nowadays to our gadgets is best understood not as some revolutionary strategy as some popular writers have positioned it (e.g., Harari 2016), but rather as just the latest manifestation of a very natural way to increase – as humans historically always have – our cognitive performance in the light of our limitations.18 A central difference is that our opportunities are now much greater given the power and portability of smartphones and the consistent improvement of interface design.19
For our present purposes, an appreciation of common sense reasons we have to offload certain cognitive tasks – along with the increased ease by which we can do this efficiently – is important in that it reveals a certain mismatch between theory and practice. Whereas memory has always been important in epistemology – the epistemology of memory is a thriving subfield in its own right20 – the kind of memory that the tools of mainstream epistemology are suited to tackle is biomemory. It is specifically biomemory with reference to which the main debates about memory-based knowledge are framed.21 Such debates attempt to explain, among other things, why some information stored in your head is bonafide knowledge, whereas some is not, and why.
Here, though, is where we can appreciate the increasing mismatch between theory and practice. Our best epistemological theories of memory help us sort the good (knowledge) from the bad (unknown, incorrect information) and both from merely correct but unknown stored information when it comes to what’s stored in biomemory. The problem is – and this is where cognitive offloading comes in – a huge chunk of information that we actually rely on to structure our lives simply isn’tstoredthereanymore. This is a problem. In order to address it (closing the gap of this theory/practice mismatch), we need to either stop offloading (a bad idea) or expand our theory, in such a way that we can, by expanding it, better distinguish the good
from the bad from the merely correct information stored not in our heads butinourgadgets(where we’re likely to actually find it!).
But here is a further important point worth taking in. Even if cognitive offloading is oftentimes strategical and smart (e.g., in so far as it helps us to overcome capacity limitations and minimise computational effort, thus to increase cognitive performance), it is notalways the optimal strategy for us.22 In some circumstances, it is better (with respect to optimising performance at the cognitive task) to forego offloading and use biomemory instead. Although we often opt for what is best between these options, as empirical work on offloading shows, sometimes we just plain get it wrong, often for reasons that remain unclear.23 As Timothy Dunn and Evan Risko (2016) describe the state of play, ‘One of the major theoretical tasks in understanding cognitive offloading is to determine how individuals decide on-the-fly whether to incorporate an external strategy into an ongoing cognitive act’. At least in some cases, the decision (explicit or implicit) to offload a given cognitive task is influenced by metacognitive evaluations of our mental abilities.24 And when these metacognitive evaluations of our abilities are inaccurate, this can lead to suboptimal offloading behaviour.25
Relatedly, offloading itself – even when it isthe optimal strategy –inevitably leaves us vulnerable to various new kinds of ‘memory manipulation’ and in ways that raise epistemological problems.26 (Imagine, for example, that a glitchy iCloud very easily could have distorted offloaded information in your digital diary, but just by luck left it intact.27)
Putting this all together, the sheer extent of our present-day cognitive off-loading habits – and the digitally framed epistemological problems posed by such offloading (in current and future forms28) – suggests some kind of expansion of the tools we use to investigate the epistemology of memory, and dispositional knowledge more generally (viz., our knowledge that is
nonoccurrent,29 and which we retrain through epistemically hygienic storage). The longer we wait to expand these tools while at the same time continuing to offload even more extensively, the wider the mismatch between theory and practice becomes.
At this point, our motivations for taking seriously the idea of ‘digital knowledge’ – its nature and the norms governing how we manage it – are sourced in the sheer influx of offloading, which principally concerns how we nowadays store information. A reader who grants what’s been said so far about storage (and the related point about mismatch, when it comes to theory) might draw an important line between knowledge storage, on the one hand, and knowledge generation, on the other. Maybe, as a tempting line of thought goes, we really do need some theory to help us to make sense of ‘digital knowledge’ stored outside the head as something other than mere information. But, even so, it surely remains that all knowledge is at least initially generated squarely inside the head; our tech can (when all goes well, by way of offloading) store and preserve knowledge, and we can of course (either digitally or through traditional testimony) share knowledge with others, but our offloading gadgets – viz., our cognitive scaffolding30 – can’t itself generate it. In this specific respect – the traditionalist might point out – all knowledge is brainbound. All the world’s knowledge is generatedbybrains.31
Up until about 5 years or so ago, this kind of line on knowledge storage versus generation – where just the latter is taken to be necessarily brain based – might have seemed compelling. However, even this sort of narrative (liberal about knowledge storage, conservative about knowledge generation) is quickly going out of date, thanks to a recent revolution in AI that has, especially since the rise of Google DeepMind in 2017 and subsequently OpenAI, upended what was previously understood about how machines most effectively learn from experience.32
The key to this revolution has been to exploit new breakthroughs in two areas: reinforcement learning, which is a particular type of machine learning,33 and systems neuroscience, which studies the structure and function of neural circuits and systems.34 Generic reinforcement learning algorithms – along with quickly reaching pinnacles that have never before been achieved in chess and other games such as Go and Shogi35 – are now better than humans at detecting breast cancer36 and eye disease,37 at folding proteins,38 developing quantum algorithms,39 and even at producing (certain kinds of) mathematical proofs.40 In each of these cases, intelligent machines utilising machine learning have made new intellectual breakthroughs – at the frontiers of all of these subject areas – that, for purely human intelligence, would have been out of reach.
To give a sense of this power – Google DeepMind’s AlphaZero was, in December 2018 – and after only 4 hours of playing itself, and with no preprogrammed information about the value of any of the chess pieces – able to crush the world’s leading computer chess programme, Stockfish, in a 100-game series by using strategies that chess experts described as ‘alien’.41
The capabilities of this new form of superhuman AI raise its own distinctive epistemological challenges for the theorist. For one thing, as deep neural networks like Google DeepMind are increasingly taking over the knowledge discovery work at the frontiers of different subject areas, the more we human thinkers are under pressure to not only rely on these intelligent machines to keep making further advances (beyond what they’ve already done) but also to verify the accuracy and reliability of these results which we were (via human cognition) unable to achieve in the first place. But what is the epistemically optimal way for us to go about doing this –and what balance of our own cognition versus cognition outsourced to intelligent machines is appropriate for such verification?42 This is open terrain. As is the related issue of how we might harness certain
strategies (e.g., ‘strategic forgetting’) used by neural networks like Google DeepMind in order to think smarter and learn better ourselves.
Let’s take a step back and register where we’ve now gotten to. We’ve seen that, just as important information we use to structure our lives is increasingly digitally stored, so it is now also – across a wide range of domains of inquiry – digitally generated. What this means for epistemologists is this: in order to meet new epistemological challenges brought about by these new habits of storing and creating information, we need to find some way to move beyond the dogma that ‘all human knowledge storage and generation is brainbound’. The cost of holding on to this dogma seems to be an even wider mismatch between theory and practice. It will be helpful now to look squarely at the dogma itself, to consider why we’ve latched on to it in the first place, and whether there still remains any good reason to do so.
1.3 On an intracranialist dogma in epistemology
Epistemologists aren’t usually very explicit in defending any specific thesis about the nature of cognition which would be incompatible with the ideas motivated in the previous section – viz., that knowledge might at least sometimes, and to some extent, be digitally stored and digitally generated. After all, it’s rare that we find epistemologists (as opposed to philosophers of mind43) defending specific views about the metaphysical nature of knowledge-apt representational states. However, mainstream work in epistemology – especially on the nature of knowledge – almost invariably44 presupposes a certain background picture of cognition that fits very
well with the idea that knowledge is necessarily stored and generated in the head.45
In the philosophy of mind and cognitive science, this background picture has a name – cognitive internalism – the view that, necessarily, cognition supervenes on brainbound, biological properties of the cogniser.46 Cognitive internalism is, as Fred Adams and Kenneth Aizawa (2009) put it, tantamount to a dictum of common sense – viz., that the ‘mind is in the head’.
When articulated as a view about cognitive processes (i.e., memory storage and retrieval), cognitive internalism is usually read as maintaining that, necessarily, cognitive processes (e.g., memory storage and retrieval) play out entirely inside the head47; alternatively, such processes are materially realised exclusively by physical processes in the brain. When framed as a view about states of cognition (e.g., beliefs), the view implies that your beliefs are literally in your head, in the sense that the physical subvenient bases of your beliefs are all and only intracranial subvenient bases.48
Here is perhaps the most straightforward picture of how cognitive internalism is so easily ‘smuggled in’ – and uncritically so – as a presupposition in epistemology. Propositional knowledge– of central interest in epistemology – is assumed ex anteto entailbelief, truth, and justification, as per the traditional JTB analysis.49 The project of analysing knowledge – which dominated the second half of twentieth-century epistemology – aimed to work out how these three (and perhaps other) conditions relate to each other when one has knowledge. Beliefrelates to the other two conditions – at least, in a way that matters for analysing knowledge – in so far as beliefs are propositional attitudes with a representational (i.e., mind to world) direction of fit. That is, after all, what really matters in the analysis of knowledge, because it is exactly thiskindofa thingthat is capable of being true and justified and thus, as the thought goes, capable of being known. And furthermore, in at least paradigmatic
cases of propositional knowledge (think of simple perceptual knowledge – viz., your knowledge that there is a hand in front of you, which you generate and then retain in memory), it seems plain enough that brainpower is going to be both necessary and sufficient to (i) generate the (occurrent) propositional attitude with a representational direction of fit (i.e., thatthere is a hand in front of you right now) and then to (ii) store it, as a dispositional belief, in memory.
Thus, the ‘map’ to unearthing the cognitive internalist presupposition in mainstream thinking about knowledge is accordingly a pretty direct one, with two key ‘links’ in the chain: the first that gets us from knowledge to belief (via the ‘entailment thesis’ that knowledge entails belief) and the second that gets us from belief to cognitive internalism (where the latter is the assumed picture about how the former is realised and maintained).
Let’s focus now on the firstlinkin this chain that burrows us down to the cognitive internalist dogma (we’ll return to the second link in the next section). Does knowledge reallyentail belief? If so, what is the best way to interpret this claim?
1.3.1Knowledge andbelief
While the idea that knowledge entails belief is widely assumed,50 it is rarely argued for positively (apart from being defended against objections51), with a few notable exceptions being G. E. Moore (1962) and Keith Lehrer (1968). Moore famously tried to show that knowledge entails belief via a (albeit somewhat odd) linguistic test and Lehrer (1968) opted for a proof aimed at showing that knowledge formally entails belief. Neither is promising. According to Moore:
There certainly is a common use of belief in which ‘I believe’ entails ‘I don’t know for certain’. Is there another in which ‘I know for certain’ entails ‘I believe’? One reason why it seems so is because ‘I thought I knew’ entails ‘I believed’. (1962, 115)
It does seem plausible that the speaker who says ‘I thought I knew’ that pis committed in some way to accepting that they believed that p. But let’s simply grant for the sake of argument that patterns like the one Moore mentions constitute linguistic evidence that knowledge entails belief (either occurrent or dispositional). Even on this charitable assumption, there is, as Carolyn Black (1971) has observed, also compelling linguistic data that would seem to support the very opposite conclusion. Take, for example, this case: ‘I say that my books are in my office. You ask ‘Do you believe that your books are in your office?’ I say ‘No. I knowthat my books are in my office’ (Black 1971, 155–56, my italics). The felicitousness of this kind of exchange is a problem for arguments that attempt to establish that knowledge entails belief (of any sort) simply on the basis of our patterns of using the words ‘knows’ and ‘believes’.52
So what about Lehrer’s (1968) proof? Here is the proof, which he takes to be sufficient to establish to a doubter that knowledge entails belief.
1. If Sdoes not believe that P, then Sdoes not believe that he knows that P;
2. If S does not believe that he knows that P, then, even though S correctly says that P and knows that he has said that P, S does not know that he correctly says that P.
3. If, even though S correctly says that P and knows that he has said that P, S does not know that he correctly says that P, then Sdoes not know that P;
4. (Therefore) If S does not believe that P, then S does not know that P., 498)
There are problems with both premises (1) and (3). The problem with (1) is that it is either false or at best question-begging, given what Lehrer was attempting to do here. Just consider that the kind of opponent Lehrer is out to convince might very well think that ‘S knows that p’ is compatible with the antecedent of (1). But then, (1) comes out false if Sdoesn’t believe that p becauseSknowsthatp, given that, on that supposition, it’s possible that Swill believe thatS knows that p. But even if this problem with (1) could be dealt with, there are independent problems with (3): just suppose your friend tells you they don’t know all the lines of a certain poem by William Blake, but then (after telling you this) they proceed to recite the poem perfectly; this seems like a plausible case where – even though they don’t know that they have correctly recited it – they nonetheless know the lines.53 They had them mastered better than they had thought. This assessment of the case, however, is incompatible with (3).
Interestingly, we don’t find many other attempts54 to positively establish the widely held assumption that knowledge entails belief (and, as it turns out, Lehrer himself abandoned his own proof later,55 opting instead for a view on which knowledge entails not belief but acceptance.)
Instead, what much of the literature on the knowledge-belief ‘entailment thesis’ concerns is whether outlying attempts to challenge the assumption are sound. The most widely discussed case on this score – also one that involves56 a kind of ‘knowledgewith-lack-of-confidence’ structure – is due to Colin Radford (1966):
UNCONFIDENT
EXAMINEE: Kate is taking a history test. She had studied carefully and has been doing well on all the questions so far. She has now reached the final question, which
reads ‘What year did Queen Elizabeth die?’ As Kate reads this question she feels relief, since she had expected this question and memorized the answer. But before Kate can pause to recall the date, the teacher interrupts and announces that there is only one minute left. Now Kate panics. Her grip tightens around her pen. Her mind goes blank, and nothing comes to her. She feels that she can only guess. So, feeling shaken and dejected, she writes ‘1603’ – which is of course exactly the right answer.
As David Rose and Jonathan Schaffer (2013) put it, ‘The case of Unconfi-dent examinee represents the leading challenge to the orthodox idea that knowledge entails belief’ (2013, S20). Apart from this classic case from the mid-1960s – and the extensive critical response to it (on both sides), which fizzled out in the 1980s – the most notable recent lines of argument against the idea that knowledge entails belief, all in the past 10 years, are due (in different ways) to Blake Myers-Schulz and Eric Schwitzgebel (2013), Katalin Farkas (2015), and Susanna Schellenberg (2017a). MyersSchulz and Schwitzgebel present experimental evidence57 that the intuition in UNCONFIDENT EXAMINEE that Kate has knowledge without belief (that Queen Elizabeth died in 1603) is robust, and on this basis, purport to give a ‘second wind’ to the old counterexample to the orthodox presumption that knowledge entails belief.58 Farkas, on the other hand, uses cases of extended cognition (e.g., cases where one offloads one’s memory tasks to a notebook or an iPhone) as plausible cases where one has knowledge without belief, albeit, knowledge stored externally. Finally, Schellenberg’s tack is to cast doubt on whether the entailment thesis holds specifically in cases of perceptual knowledge, where (arguably) one knows simply via seeing that something is so, regardless of whether one forms a belief.
Just as we’ve seen that Moore and Lehrer didn’t plausibly demonstrate that knowledge entails belief (either occurrent or
Another random document with no related content on Scribd:
mitä perusteellisemmin hän tutki Schopenhaueria, intialaista viisaustiedettä ja nykyaikaisen tieteen teorioja, joka pyrkii yhä enemmän palauttamaan kaikkia ilmiöitä voimaan ja liikuntoon. Tämä vakaumus sai viimeisen, täydellisen ja suuremmaisen ilmauksensa Jälkisanassa teokseen Das Lebensabend einer Idealistin (Idelistin elämänilta). Katsellessaan verratonta taulua, jonka tähtitaivas ja meri levittivät hänen ikkunainsa eteen Nettunossa, seuratessaan hurjia syysmyrskyjä, jotka näyttivät muuttavan maailmankaikkeuden takaisin alkuperäiseksi kaaokseksi, hän oli kuulevinaan »Alkusyyn äänen, Alkusyyn, jonka suuruuden edessä sielumme heittäytyy maahan syvimmän hartauden vallassa ja autuaana riemuiten saadessaan sanoa itselleen: se vaikuttaa minussakin.» Tämä ikuisesti ainoa, luova alkusyy voi olla vain henki, ja meidän sielumme on »erittynyt säde ikuista henkeä.» Ja harrasmielisen innostuksen vallassa hän ylistää Jumalallista, Ikuista, »joka ei sinussa koskaan pääse täydelliseksi», tuona hetkenä, jolloin hän huutaa maailmalle kiitollisen jäähyväissanan, tuolle maailmalle, joka on ollut hänelle »tutkivan hengen maailma».
Nämä eivät olleet sellaisia sanoja, joita voi kirjoittaa ilon ja terveyden päivinä unohtaakseen ne myöhemmin kärsimyksen ja tuskan hetkinä, kuoleman edessä; ne ilmaisivat syvintä vakaumusta, ja kokemus oli osoittava, että Malwida von Meysenbug tästä vakaumuksesta ammensi harvinaiset sielunvoimansa, jotka elämässä pitivät häntä pystyssä ja antoivat hänelle sittemmin kyvyn uhmata sairauden ja pitkällisen riutumuksen tuskia ei ainoastaan alistuvana, vaan eräänlaisella iloisella sankaruudella.
Aina syksyyn 1901 saakka oli hänen terveytensä, joskin ruumiinvoimat vähenivät, pysynyt ihmeen tyydyttävänä hänen korkeaan ikäänsä nähden, ja hänen työkykynsä oli ennallaan. Siihen
aikaan julkaisi hän viimeisen teoksensa Individualitäten (Yksilöllisyydet) Heinäkuusta lokakuuhun, jonka ajan hän vietti Sorrentossa ja Amalfissa, nautti hän vielä suuresti Napolin lahden kauneudesta. Mutta juuri siihen aikaan ilmaantuivat ensimäiset sen taudin oireet, joka oli vievä hänet pois, syöväntapainen paise sisälmyksissä. Onneksi hän ei koskaan saanut tarkempaa tietoa kipunsa luonteesta. Palatessaan Roomaan tunsi hän olevansa liian uupunut voidakseen aloittaa uusia töitä, ja hän tyytyi kokoamaan ottotytärtään varten merkillisimmät runonsa ja muodostelemaan uudestaan pitempää novellia Die Improvisatrice, jota hän piti suuressa arvossa. Hän tunsi siksi heikentyneensä että pelkäsi elonpäiviensä olevan luetut, ja hän lausui toivomuksen, että joku jäsen perhettä, jonka hän oli ottanut lapsenasemaan, aina olisi hänen luonaan. Muuten oli hänellä Roomassakin antautuvia ystäviä, joiden läheisyys oli hänelle lohdutus ja jokapäiväinen ilo ja piti vireillä hänen mielenkiintoaan elämää kohtaan. Niinpä eräs tuli usein keskustelemaan hänen kanssaan opinnoistaan ja uskonnollisen tunteensa muuttumisesta, sairas otti vilkkaasti osaa hänen teoksensa valmistukseen ja keskusteli hänen kanssaan siitä vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Eräs toinen ystävätär antoi hänelle herkeämätöntä tukea kaikissa hänen taloutensa yksityiskohdissa ja vapautti hänet kaikista arkihuolista. Kolmas auttoi lääkäriä, joka kävi neiti von Meysenbugin luona, ja otti huolekseen koko hoidon, jota hänen terveydentilansa vaati. Eräs ystävätär vihdoin, joka osoitti suorastaan lapsellista kiintymystä häneen, omistautui hänelle mitä uhrautuvimmalla antaumuksella, niin että hänen viimeiset elinvuotensa eivät ainoastaan keventyneet ja kirkastuneet sen kautta, vaan varmaan itse elinaika piteni tämän jokapäiväisen, uskollisen hoidon tähden.
Niin kauan kuin mahdollista oli salasi hän kuitenkin mielellään tilansa vakavuuden ympäristöltään. Koskaan hän ei ollut eloisampi ja hilpeämpi puheissaan kuin keväällä 1902. Tahdon sitkeydellä, josta hän oli antanut niin monta todistusta elämänsä kuluessa, jatkoi hän toimintaansa totutulla tavalla kunnes tuli se päivä, jolloin voimat jättivät hänet. Vaikkakin hänen alkaen tammikuusta 1902 täytyi luopua rakkaista ajeluistaan, hoiti hän vielä kuten ennenkin ilman vierasta apua aina erittäin huolitellun pukeutumisensa ja puuhasi taloudessaan, seurasi tarkoin kaikkea, mikä koski politiikkaa, kirjallisuutta ja taidetta, oli laajassa kirjevaihdossa ei ainoastaan ystäviensä kanssa vaan myöskin tuntemattomien, jotka tahtoivat häneltä neuvoa tai lohdutusta. Joka päivä omisti hän hetkisen aikaa henkiselle työlle, toisen keskustelulle uskottujen ystävien kanssa.
Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan. Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:
»So versöhnt nun mit den vielen Fehle
Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick
Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele, Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»
[Sovitettuina näennäisyyksien maailman monien virheiden, sovitettuina kohtalon kanssa käykäämme kotia kohden, rakas sielu, vanha vaate vain jääköön tänne!]
Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:
»Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht
Die weite Wasserfläche unbewegt;
In Westen färbt den Himmel milde Glut
Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.
Verstummt sind all die hohen Stimmen just, Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt,
Von froher Jugend übermütiger Lust
Die da im Wasser Scherz und Frische fand.
Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich —
Ein weisses Segel, eine Seele scheint's,
Die losgebunden von dem irdischen Reich
In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.
Es ist mein Bild. Ich liege hier allein, Verstummt isi auch für mich der laute Tag
Ich fühl's, ich scheide bald!
Und bin ich fern, das Leben setzt sich for Gang wie es war, in buntem Vielerlei. Man war einmal nur.
Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt Doch in den Herzen, die mich treu geliebt, Wie der Mondglanz jetzt im Wasser So lebt mein Bild Erinnerung.
[Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää avara veden kalvo liikkumattomana; lännen taivaan värittää vieno hehku ja ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.
Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot, jotka äsken vedestä kajahuttivat iloisten nuorten vallatonta kisailua, kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.
Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena valkoinen purje, se on kuin sielu, joka irtaantuneena maan valtakunnasta liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.
Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin, vaiennut minullekin on äänekäs päivä. Minä tunnen että pian erkanen!
Ja kun sitten olen kaukana, jatkuu elämä aivan kuin ennen, kirjavan moninaisena. Ihminen oli vain kerran.
Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan, mutta sydämissä, jotka rakastivat minua uskollisesti, elää kuvani muisto kuin kuun välke nyt vedessä.]
Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää, arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja. Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan ainakin yhden ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren ystävänsä Romain Rollandin Beethovenia tai de Wetin Sotaretkiä, sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa jälkisanaa teokseen Lebensabend vapisevin käsin, jo niin voimatonna, että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi
tai kuusi riviä. Kaiken tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa ilmakehissä.
Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta; tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!»
Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän, leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.
Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna Nascita di Roma päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä
olen puhunut, antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli, sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan, ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja minä en kärsi, ruumisparkani vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»
Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin sanat Amore ja Pace, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle, te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi
hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä, kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.
Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä, hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa: »Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!» Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen kuolemaansa, oli sana Amore.
Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua, ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:
»Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»
[Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]
Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan hautaa.
Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan, jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan sitä itsessään ja ympärillään.»
1. AIKAISIMMAT MUISTOT.
Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja puutarhaistutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki. Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan. Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme määrätympää muistoa.
Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia. Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta. Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli eräs noista pikku taloista Blumenbach
nimisen velhon asunto, jolle koko luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä, jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä odottamassa herransa käskyjä.
Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku; arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.
Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi. Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä. Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina, tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä, nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän
yöllisen kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta, ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana. Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.
2. YLEISTÄ JA YKSITYISTÄ.
Vanhan herran kuolema ei aiheuttanut suuria muutoksia ainoastaan minun perheessäni, vaan lopetti, niin sanoakseni, kokonaisen ajanjakson pienen isänmaani historiassa. Hallitsijahuone, johon hän oli kuulunut, oli hyvin vanha ja laski esi-isiensä joukkoon jäseniä, jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan ja jalomielisyydestään. Mutta viimeiset sukupolvet olivat huonontuneet. He olivat häpeällisillä keinoilla kartuttaneet yksityisomaisuuttaan, myymällä alamaisiaan vieraille valloille, jotka käyttivät niitä kaukaisissa sodissa.
Rakastajattaret olivat jo pitkät ajat hallinneet maata. Viimeinen hallitus oli ollut merkillisen vaihteleva. Vanhan ruhtinaan luonteessa oli kaikista virheistä huolimatta ollut kunniallisuutta. Vuosisatamme kaikkivoivan valloittajan lähestyessä jätti hän vapaaehtoisesti ruhtinaskuntansa, tietäen hyvin olevansa kykenemätön sitä puolustamaan ja tahtoen säästää alamaisiltaan turhaa verenvuodatusta. Hän piti parempana maanpakoa kuin häpeällistä antautumista muiden saksalaisten ruhtinasten tapaan. Hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki joutui taaskin samaan asemaan suuressa kuningaskunnassa, jonka valloittaja lahjoitti nuorimmalle veljelleen Jérômelle. Ranskalainen hienostus, siekailemattomuus ja herkkäuskoisuus pääsi valtaan kankipalmikkoväen autioissa
asunnoissa. Nuori kuningas loi pienen Pariisin saksalaiselle maaperälle.
Isäni, joka ei voinut viedä perhettään maanpakoon, jäi paikoilleen astuen uuden valtion palvelukseen. Äitini oli aivan nuori ja hyvin kaunis; oli siis luonnollista, että molemmat ottivat osaa nuoren hovin vilkkaaseen, hilpeään elämään. Kuinka usein kiusasinkaan äitiäni yhä uudelleen kertomaan minulle tarinoita noilta päiviltä, jotka olivat päättyneet aikoja ennen syntymääni! Kuinka ahnaasti kuuntelinkaan kuvauksia loistavista juhlista ja viehättävistä naisista, jotka olivat perheineen saapuneet Pariisista kaunistamaan suloillaan ritarillisen kuninkaan hovia! Millä mielenkiinnolla tutkinkaan äitini vaatesäiliötä, jossa vielä oli monta muistoa noilta ajoilta! Miten minua viehättävätkään nuo paimenpuvut, turkkilaiset viitat ja antiikit poimukkeet! Monet mietteet heräsivät minussa, kun ajattelin kaiken tämän ihanuuden ennenaikaista katoamista. Kuin uni oli koko loisto haihtunut. Venäläiset olivat ilmestyneet kaupungin porteille, heidän luotinsa olivat vinkuneet kaduilla. Vanhempani olivat panneet säilöön parhaat tavaransa ja jättäneet talon, joka oli liian suojaton vihollisen hyökkäyksille. Vanha, luonamme asuva täti, oli kätkenyt useita esineitä aitan jauho-astioihin. Kanuunankuula osui taloon ja jäi muuriin.
Kuullessani näitä kertomuksia, pahoittelin koko sydämestäni, että en ollut jo silloin elänyt ja saanut jakaa vaaraa vanhempieni kanssa. Olisin myöskin hartaasti halunnut tietää, olisivatko kasakat löytäneet jauhoihin kätketyt esineet, jos kaupunki olisi joutunut ryöstölle alttiiksi.
Mutta kaupunki, kuten vanhempanikin, varjeltui perikadosta. Vanha ruhtinas palasi takaisin maahansa. Kankipalmikot ja
korpraalinsauvat, jotka ranskalaiset sulottaret olivat karkoittaneet, pääsivät jälleen käytäntöön. Maata alkoi jälleen hallita epämiellyttävä rakastajatar, kivulloisen ukon hoitaja. Suosikit, jotka jakaessaan maanpaon ruhtinaansa kanssa, olivat rikastuneet, saivat valtion ensimäiset virat. Kansa oli uskollisena ruhtinashuoneelleen, kuten eri Saksan heimot yleensä, alussa tervehtinyt iloisella innostuksella palaavaa ruhtinastaan; pian kuitenkin kävi ilmi, että nykyisyyden ja menneisyyden välinen side oli katkennut. Ruhtinaat ja kansat olivat käsittäneet aivan eri tavalla kansallisen nousun ja vapaustaistelut. Monen jalon sydämen haltioituneet unelmat häipyivät tyhjiin ja vapauden aamuruskon asemasta, jota saksalainen nuoriso oli toivonut, nousi uusi, synkkä, sumuinen päivä. Vanhan ajan ihmiset pitivät välinäytöstä täydellisen yksinvallan suuressa huvinäytelmässä päättyneenä ja ottivat uudelleen haltuunsa vanhat valtaistuimet ja entisen herruuden. Kansojen veri oli vuotanut turhaan. Historia oli jälleen pysähtynyt kulussaan.
Mutta kuolema ei ollut pysähtynyt; se kävi noutamassa vanhuksen kankipalmikkoineen, ja siitä silmänräpäyksestä alkaen vapautuivat kaikkien hiukset maassa tuosta menneisyyden kahleesta.
Ulkonaisesti tapahtui paljon muutoksia uuden hallituksen aikana. Isäni, joka oli lapsena ollut kruununprinssin leikkitoveri, kutsuttiin nykyisen ruhtinaan läheisyyteen ja sai huomattavan aseman valtiossa. Me jätimme, talon, josta olen maininnut kertomukseni alussa ja siirryimme suurempaan ja loistavampaan asuntoon aivan ruhtinaallisen linnan vieressä.
3. PERHE-ELÄMÄMME.
Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua ei koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin jumaloin vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut, kun itse vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani muinaissaksalaisten maalarien madonniin, noihin naisellisen kauneuden perikuviin kauneuden, joka enemmän ilmenee taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä kuin piirteiden säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin, että äitini oli jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni ensimäinen ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti puolisonsa mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi minulle monta kyyneltä.
Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä voimassaan. Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän, yhä vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan, josta saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat. Odotin, kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan raottanut joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin komeasti puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla
herroja kullalla kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan sisään ja kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari sanaa. Näitä sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas päinvastoin, jos jokin henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se nöyryytyksen huippu. Kuinka ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini kanssa keskusteltiin kauemmin kuin muiden! Uskoin varmasti, että se oli suuri kunnianosoitus. Eikö ruhtinas ollutkin muita ylevämpi olento? Minkätähden hän muuten olisi ollut ruhtinas? Olin Tuhannen yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon Harun al Raschidin jalosta, suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin täpötäynnä kertomuksia keisari Friedrich Punaparran ritarillisista hyveistä, hänen, joka istuu Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä, jolloin uudelleen saa perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten epäillyt ruhtinaiden ylevämielisyyttä.
Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon aikaa lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.
Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan henkiseen keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel, Schleiermacher, Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä samalla kertaa vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa suunnassa oli myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin parhaillaan kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini riippumattoman luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen seurapiirin sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli pakko kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista, jotka muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen
sijaan, että yksinomaan olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän läheisimmät ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen ominaisuuksien mukaan, välittämättä heidän yhteiskunnallisesta arvo-asteestaan. Erittäin mielellään etsi hän etevimpien näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset ihastuttivat häntä ja tuottivat hänelle nautintoa ja jotka hän asetti täysin samalle tasolle kuin muut vieraansa. Tämä oli siihen aikaan vielä hyvin rohkeata, sillä teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena kastina, korkeintaan kyllin hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia ikävystymiseltä, mutta ei suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän rinnalleen. Äitini saikin tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni ollut tässä asiassa yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin näihin äitini pieniin seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni, jotka kaikki harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana, ja erittäin usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä. Tällaisessa henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni. Meidän perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään aikuisten elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä, että seurustelu etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa hyvää lasten henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet, joissa heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa, eivät todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että heistä tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.
Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen rukouksen. Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme palvelijoiden tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on
tapana. Minä puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä, jonka mukaan on oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka ilta, kun makasin vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin tyynyni, toistin hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon hartaudella. Ei kukaan tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas Jumala, olen pieni, tee sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu kukaan muu kuin rakas Jumala yksin.»
En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa siunaamaan vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä sekä lopuksi kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen velvollisuuden, oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan unta.
Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme. Oli talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja vanhan tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure, lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan pienestä veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja sairastanut useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni antamatta heidän huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat, joissa näytti piilevän ylevä, minun käsityskantani yli menevä salaisuus. Kun minun oli aika nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli kuollut. Olisin mielelläni tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja yhtymistä Jumalaan koskevasta salaisuudesta, mutta en uskaltanut kysyä, kun pelkäsin lisääväni toisten murhetta.
