Purim Fling
Matzo Ball Billionaire
Forgive Me, I Love You
Latkes of Love Anthologies
“Open to Negotiations” in Dangerous Curves Ahead
“The Prince Without A Throne” in Wickedly Ever After
1. Chapter One
2. Chapter Two
3. Chapter Three
4. Chapter Four
5. Chapter Five
6. Chapter Six
7. Chapter Seven
8. Chapter Eight
9. Chapter Nine
10. Chapter Ten
11. Chapter Eleven
12. Chapter Twelve
13. Chapter Thirteen
14. Chapter Fourteen
15. Chapter Fifteen
16. Chapter Sixteen
17. Chapter Seventeen
18. Chapter Eighteen
19. Chapter Nineteen
20. Chapter Twenty
21. Epilogue
Preview Love From Northanger Parks, Katie
Do You Want A Little More?
Ready to be More Than A Reader?
Acknowledgments
About Sara
Chapter One
Hi! Welcome to Woodhouse Hall! Is this your first semester here at Lacock State?" Holly asked me with full energy that I didn't feel at the moment. It was barely six o'clock in the morning.
"No," I said with a sigh.
I knew Holly slightly from Student Government Association (SGA), and I was surprised that she didn't remember me. She stood there in a cute university shirt (that I too had somewhere in my bags) and black shorts. Unlike me, her brown hair was pulled back in a perfectly smooth ponytail, not a single hair out of place. Having packed all my clothes, I wore leggings with a random t-shirt that I had found at the bottom of my dresser. My blond curly hair was pulled back in something between a bun and a ponytail, curls spilling out of it in a mess. Adam, a Resident Assistant (RA) in this dorm, drove with me at four in the morning. We wanted to get here on time for freshman moving day.
She riffled through some papers on the table.
"Oh, you're Amelia from SGA!" She said, finally showing signs of recognition. "Adam gave us the heads up that you'd be checking in with some of the freshmen today."
I smiled at her, trying to avoid looking exhausted.
"I bet you're tired from the early drive," she said, looking me up and down with a smile.
Clearly, I had failed. I didn't say anything as Holly scanned my ID card, typed a few details into her laptop, and handed it back to me with a packet of papers. Her smile never wavered, but mine was challenging to maintain. It took all of two minutes before I was on my way to my room.
Lacock State University, my university, was a well-oiled machine when it came to welcoming the freshmen. It had been doing it for hundreds of years. The arrival of freshmen was a big deal since this was a significant change in their lives. I remembered my own movein day two years ago, which had been far more exciting than this morning had been. I remember being excited to start a new chapter of my life, my own anxiety about being on my own, and being ready to make new friends. Today was just another moving day for me.
Getting to the university is a twenty-minute drive off the highway, weaving through the insane roads of North Central Massachusetts. The jokes about the stupidity of roads in Massachusetts are true—all of them. Someone must have decided to suddenly give up when they designed these towns. Adam says there was no design, they merely paved the cow paths. Most people misjudge how long it will take to get here, even with your phone giving you an accurate
schedule. Today would be a mess if people moved in when they wanted.
This has always been a popular public university for firstgeneration college students. I picked it because of this and their affordability. Now I was in the Honors Program and an SGA senator for the Business School. I loved it here because we were less than two hours away from Boston and could take a road trip to New York or Canada if we wanted. Not that we ever did.
Each year the freshman class seemed to get bigger. The move-in procedure was always the same, and I remembered it well. They had their own day as part of their freshmen orientation activities and were given specific times to arrive. It was done throughout the day, so they could get settled before orientation. We had seen the first cars on our way in, all parked in the largest campus lot. When they drove up to the dorm at their assigned time, volunteers would greet them before helping them unpack their car. Parents were sent to park elsewhere, they got the freshmen checked in, and made sure they were in their new room with all their stuff. This would be my job later in the afternoon, well after my roommate moved in. I needed a shower, a nap, and lunch. Adam would be working with me, so it would be fun.
It would soon be a cacophony of sounds; parents yelling at kids, kids yelling back, crying, laughter, anger, and every other emotion that college freshmen could possibly experience in the first 24 hours of dorm life. I expected to be one of the few juniors living in Woodhouse Hall, and the only one moving in today. If I was lucky, I could get in the shower and settle in the room before the chaos
began. Jenna, my roommate, moved in at eight. I had sent her a text message when we pulled up to the dorm, and she had responded with her check-in time. Currently, she was sending me texts about her place in line, what she had for breakfast, a to-do list of things we need to buy, things her parents want to buy for us, and many emojis indicating how excited she is about starting college. It was infectious, and I was relieved that we were getting along already. I had this fantasy that we would be a duo, just like Gwen and I had been for two years. I might need to help her transition to life in college, but that could wait until after a shower. I smelled like fast-food.
"Woodhouse Hall isn't that popular, is it?" Jenna asked me. She hadn't been in the room long; her unpacked bags were sitting on the floor, her bed was unmade, and her laptop was on the desk, still in the box. Her parents had left us alone while they moved the car to a parking lot. They planned to come back, help Jenna unpack, and then treat us to lunch. I already liked Jenna more than I expected and wanted to hang out with her.
"Not really, but it's cheap."
"I could only get a room here. I picked Lacock State practically at the last minute. Did you live here as a freshman?" Jenna said nodding.
"I was in the Honors Program Dorm."
"Why didn't you get a room there this year?"
I took my time answering this.
"I was going to get an apartment with my best friend Gwen, but she decided to move in with her boyfriend, Steve, before we picked a place. By then, Woodhouse was the only dorm left with an open bed."
That wasn't the complete story. I had set up Gwen and Steve a year ago because I knew they would be perfect together. Last May, when most people picked their dorms, she and I decided to share an apartment. We hadn't been in a rush, coming out during the summer to look at different options. I began to panic when she dropped the bomb. Steve had asked her to move in with him too, and they had found a one-bedroom apartment about a mile away from campus. This is my own fault for being so good at playing matchmaker. I couldn't be angry, but the woman in the housing office laughed at me when I called, desperate for a place to live. This was how Adam saved my butt. He got them to give me this room with Jenna since her original roommate had decided to go to another college. Adam knew exactly when the room opened as the floor's RA. He knew exactly who to be kind to in the Housing Office. He's charming when he wants to be.
"Amelia," I heard Adam say as he knocked on the open door a moment later.
"Was I supposed to decorate the doors?" He asked after I introduced him to Jenna.
Adam's strawberry blond hair was slicked back and still wet. He must have grabbed a shower and tried to relax. He had changed into a university t-shirt that accentuated his broad shoulders and lean
arms. His brown eyes were red from lack of sleep, and I could see his anxiety in his shoulders.
"I don't know? Did other RAs do that?"
"Yes, on every other freaking floor! Nobody told me to do that."
I thought back to other move-in days and did remember decorated doors or, at the very least, name tags. I had suggested this to him a few weeks ago and been assured I was wrong.
"Do you want me to help you get up name tags?" I offered.
"Please," Adam said with a huge sigh.
"I have crafting supplies! I can help," Jenna said, looking even more excited than she already was—if that was even possible.
Jenna pulled out construction paper, decorative tape, scissors, markers, and stickers. Adam handed us a list of names and rooms. The three of us worked quickly, cutting out random shapes, writing names on them, and adding stickers. We were done before Jenna's parents got back to the room.
"I could do so much more if I had time and all my supplies," Jenna said while we worked.
She and I talked about her crafting supplies, and I learned she, like me, was into bullet journaling for organization. It was nice to discover that there was something we could bond over, though she was more into the decorations than me. Adam spent the whole time rolling his eyes. It wasn't that he was annoyed, he found my obsession over organizational systems amusing.
Once we were done, we split the list into thirds and ran through the halls putting up the name tags as quickly as we could. When we
were done, we met in the center of the floor, where the lobby, Common Room, and Adam's room were located.
"Thank you for making this look better and saving me," he said, giving me a big hug.
I smiled as Jenna and I walked back to our room.
"Is Adam your boyfriend?" Jenna asked.
"What? No! We're just friends," I said with a laugh.
"Oh, okay," Jenna said with a look of confusion on her face.
Adam and I took the last shift of the day to check in the freshmen. I agreed to this to thank Adam for helping me find a room. Jenna's parents had taken her out shopping for room supplies and dinner. Adam and I had our own dinner at the table while we checked in students. It was our payment for taking the shift.
"Do you like Jenna?" Adam asked me as we took charge of the check-in desk.
"She's sweet," I said.
"She seems to like crafts as much as you."
"Maybe more than. I'm not that crafty, only knitting." I watched her put her stuff away; she likes all crafts. I saw watercolors, tiedye, yarn, scrapbook paper, and stickers."
"It was cool of her to help me out."
"She wants to decorate our door each month. I told her to do whatever she wanted with it."
"Really? I was expecting you to dominate everything in the room."
I exaggerated rolling my eyes, making sure Adam noticed. This was not the first time he had said this to me. It felt like he always told me this when I made a new friend, including when we moved in as Freshmen and I met Gwen for the first time.
"Amelia, you're an alpha female. You tend to forget there are other people with their own desires."
"What does that even mean? What's an alpha female?"
Adam didn't get to answer as the next wave of freshmen came into the building.
"It's like an alpha male, but, you know, a woman," Adam said picking up the conversation again after the rush died down. "You're always the center of attention, you think you know what's best for everyone, and you push until people do what you want. Look at what you did to Gwen and Steve."
"I helped two people find love. You make that sound bad," I said, pretending to be confused but really irritated that he wouldn't understand.
"You got lucky."
"I know people, Adam. I know what makes them tick and what they want. Gwen and Steve would still be single and lonely without my intervention."
"I assure you, they would've gotten together on their own. Not everyone has to be a couple to be happy. Look at you, you're single, happy, and live the life you want."
"I just want to pick the right guy. I don't like men who want to be in charge."
"Right, you need to be in charge because you're an alpha female. You're happier being alone than with someone who wants to be in control."
"I want to be treated like a Princess. You want someone who will let you feel clever," I said smirking at Adam.
"No, Amelia, I have you for that! You already act like Princess Leia." Adam said and stuck out his tongue at me.
I threw a french fry from my dinner at him. He caught it and stuck it in his mouth. He looked satisfied with himself, and that irritated me.
"Is she the one with the buns?" I asked, knowing the Star Wars characters perfectly well and finding his annoyance delightful. Adam declined to answer.
"So, you and Adam aren't, like, a couple at all?" Jenna asked as we poured ice into a cooler and added in sodas and water bottles.
"What? No! He's Adam. I've known him since I was in elementary school."
"But, like, he's hot, and you get along!"
We were helping Adam get ready for the floor's first meeting in our Common Room. We had joined him on a trip to the grocery store to buy snacks and drinks, and now we're helping him set up. Jenna and I had grown more comfortable with each other. I had made a point of inviting her to join us, not wanting her to feel left out. On our first night, we discussed how to deal with issues like too much noise, staying up late while the other wanted to sleep, and if we
wanted to get a big television. We decided to use headphones, hang curtains across our beds to block light, and not get a TV for the room. We also agreed to address other problems as they came up. Thinking about what Adam said about my ability to steamroll people, I even told Jenna to feel free to call me out if she felt I wasn't considerate of her.
"Yes, I can see how women find him attractive," I said, looking at Adam. "But I only see the gangly kid I grew up with. He's my best friend, and it works for us. Plus, he has a girlfriend, Mel. She's an RA at the Honor's Dorm."
When her face fell in obvious disappointment, I assumed that she was interested in Adam. I assumed this meant she wanted to be introduced and set up with someone.
"I can find you someone better than Adam if you're looking for a boyfriend," I said.
"Really?"
"Totally, I know a lot of people on campus since I'm in student government."
"That would be awesome. Right now, you and Adam are, like, the only people I know."
It was the end of orientation for the freshmen, and all the other students had moved in through the day. Now the floor residents started trickling into the room in roommate pairs.
"It's like Noah's Ark," I said to Adam as the room began to fill up.
"Other than us, they're all freshmen and probably only know their roommate."
"Jenna's feeling that way. I told her I would set her up with someone if she wants a boyfriend."
Adam turned to me and narrowed his eyes.
"Amelia, don't do it. You don't know her that well yet."
"She wants me to!"
"She hasn't even started classes yet. She doesn't know what she wants. She needs time to make her own friends."
Before I could respond, Adam got up and began the floor meeting. I sat down on a couch with Jenna, who saved me a spot. The first thing we did was go around the room, introducing ourselves and saying the coolest thing we had learned that week. Everyone had different things to say. I heard popular campus legends like the library sinking because the architects hadn't considered the weight of the books to the ghost that haunted our dorm. One girl talked about the washing machines that seemed to rattle a specific song as they spun (Queen's Another One Bites the Dust I've heard it!) and one boy mentioned the history of the World War II veterans who had lived in the dorm.
The last one was the only true story. The Woodhouse Family, who donated the money to build the dorm after World War II, did it for the men returning home from the war and who were going to attend the school. There was a plaque in the entrance explaining it.
"Um, I heard they want to knock this dorm down," one skinny boy said. He had floppy, nearly greasy brown hair that hid his eyes, and I would later learn that his name was Bobby.
Adam turned to me before answering.
"Amelia, do you feel comfortable talking about this?"
I hadn't yet introduced myself, but this felt like a good time.
"This isn't a rumor," I said after I explained who I was. "I'm involved in student government, and the university plans to tear down the dorm at the end of the year so they can build a new one."
I let everyone have a reaction.
"Let's focus, please," Adam said.
"Does that mean they're going to kick us out? This was all I could afford with my financial aid," one girl said.
"They're working out a plan to help people in that very situation. Student government is working to make sure everyone gets into a good dorm without forcing them to find more money. The campus administration wants a better dorm here and knows the campus needs more dorm space. This is the smallest and oldest dorm on campus, so everyone benefits in the end. If you want to give some input, I encourage you to come to the next student government meeting. We need new voices because we are struggling with the town and the alumni association."
This wasn't exactly true, but it sounded great and made people feel more confident in the administration. A buzz of whispers followed. Nobody was paying attention anymore, all they had heard was that the dorm would be closing.
"Amelia's point is that this isn't a problem we have to deal with right now," Adam said, getting everyone's attention again. "We can continue to discuss this throughout the year, but I assure you, you have a home for the entire school year."
The meeting continued without any further discussion about the dorm closing. Many people came up and asked me about the next
SGA meeting. By the time Jenna and I got back to our room, we were both exhausted and ready for classes to start the next day.
Chapter Two
Ispent my first week of classes getting into new habits like for when I get up, when I would study, or when I would eat meals. Jenna and I usually had breakfast and dinner together, talking about our days, classes, and all the other things that had happened. I spent my time outside of classes at my work-study job in the campus Human Resources department and meeting with my SGA committees. Life felt frenzy even though I knew that the hectic pace will calm down. I made sure to have lunch with my different friends, including Eric, Steve, and Gwen. By Thursday everyone was talking about a party that Eric was having at the Honor's Dorm that Saturday. As SGA president, he got away with a lot and had the best parties on campus. I was excited to tell Jenna about it; when I got back to the room that afternoon, I found her on the floor, surrounded by crafting supplies.
"What are you doing?" I asked as I walked into the room on Thursday evening.
"I'm doing the decorations for our door," Jenna said without looking up.
She had a massive roll of brown wrapping paper, sheets of construction paper, washi tape, markers, letter templates, and sparkling lights. Gwen was this excited about our dorm room a few years ago and had found tons of ideas online but then got bored once classes demanded her focus. Jenna wasn't Gwen. Unlike Gwen, she was obsessed with notebooks and journals, even using an expensive one for her classes. We had already bonded over our planners. This included an extensive collection of expensive pens, markers, and highlighters that you had to buy online. She even designed her own stickers when she needed to relax. I was already used to seeing her in the middle of a crafting mess. I dropped my stuff on my bed and joined her on the ground.
"I want it to be school themed, so I was thinking of making a pretend chalkboard with our names on it and some apples. I'm going to do some sketches for each month, so I can plan ahead and make sure they're pretty."
I helped her find the right cutouts, stickers, and tape for her display. Her theme made it easy for me to help her get the correct patterns.
"What about a fall theme?" I asked, curious. "For October?"
Jenna's eyes widened with excitement
"I could totally do two doors a month!" Jenna said, putting down the big black marker in her hands and picking up her sketch pad.
"Will you be able to do that much with classes?"
"Can you, like, help? Would you want to help?"
Knitting was really the extent of my crafty side. Sitting here and hanging out with her was fun, but I didn't want to do only this.
"Let me think about it. Maybe there's a better solution than you doing two doors a month," I said, trying to be nonchalant even though I had a plan already.
Jenna gave me a big goofy grin, one that I had learned meant she was happy but embarrassed.
"I almost forgot! Do you want to go to a party in the Honor's Dorm on Saturday?" I asked.
"Really? Are freshmen actually allowed to go?"
"Sure, you'll get to meet Gwen and Steve. I know there will be some cute guys there. There'll be plenty to drink, too."
"Won't we get in trouble for drinking in the dorm?" Jenna practically whispered, her eyes widening again.
"Don't worry, the RA's in the Honor's Dorm usually look the other way, and the guys are good at hiding it. Plus, Adam will be there, and he's always sober."
Jenna tilted her head to the side a little as if in deep thought or confused.
"He doesn't drink?" she asked.
"Not really. His father used to have a problem with alcohol, so I think Adam's worried that he would have it too," I said with a shrug.
"Wow."
Jenna didn't react other than that, but I didn't want her to think less of Adam because of his father.
"I trust Adam with my life," I said, playing with a pair of crazy scissors that cut in a wavy pattern.
"I like Adam, he's been really nice to me."
"Adam's a sweetheart and is exactly what an RA should be. Hey, instead of going crazy with the door, would you be up for helping Adam with the bulletin boards on the halls?"
Jenna sat there, seemingly taken aback.
"Did he ask you to ask me?" She eventually asked, looking confused again.
I thought about the blank bulletin board at the entrance to the floor. It was depressing, and I was willing to bet it would be covered in junk soon.
"No, but I don't think he knows he needs help. I think he needs someone exactly like you to keep those boards looking nice. Plus, it will give you a chance to use all your ideas."
Jenna beamed, and I was positive this was the right way to channel her energy.
"Are you almost ready?" Jenna said to me the next night as she bounced on her bed.
We were getting ready to walk over to the Honor's Dorm. Although I hadn't told her this yet, I was considering setting Jenna up with Eric. This party would be an excellent way to introduce them to each other and see if they hit it off.
I looked over at Jenna and suddenly felt overdressed. She was in jeans and a school t-shirt. Her thick hair was pulled back in a ponytail and sneakers on her feet. I was wearing a sundress and putting on more makeup than I usually wore. I often dressed up for
parties but seeing her dressed so casually made me remember this was only a keg party in a dorm, not something fancy.
"OMG," I said, "if that's what you're wearing, then I need to change!"
Jenna settled back on her bed while I stripped off the dress, pulled back my hair in a clip, and quickly pulled on jeans and a pink tank-top. I put on flats as I grabbed my small purse and slung it across my body. Jenna got off her bed and followed me out the door. This was her first real college party, so I didn't complain as she practically ran across campus, keeping me out of breath.
"We need to slow down," I said when we were about five minutes away from the other dorm, which was on the complete opposite side of campus.
"Sorry," Jenna said, falling back and nervously laughing. "I forgot you're, like, not as tall as I am."
I smiled because we looked like a study in opposites. I was five and a half feet tall with blond curly hair, unlike tall and dark-haired Jenna, who was almost six feet tall. Walking with her left me feeling like I need to go back to a gym to build up my endurance. Once she slowed down, I was able to walk next to her and tell her more about the group of people we were likely to meet.
"So, Adam's already over there?" She asked as I went through a few of the people she might meet.
"Yeah, his girlfriend Mel is an RA on another floor."
"Do you like her?"
"She's fine… It's fine."
Jenna looked at me, her eyebrow raised.
"She's not my favorite person. It's fine, really. I'm going to introduce you to Eric. He's definitely one of my favorite people."
"What's he like?"
"He's baby faced with chubby cheeks and blond hair. He looks innocent, but he's not. He's totally into books and can talk all day about any topic. The drunker he gets, the more philosophical he gets, and he can get you anything you need. He's always cool about including everyone. You'll probably find him surrounded by people, just talking. He's the President of Student Government, so he knows everyone."
"You think he'll like me?"
"I like you, and he's my friend. He's the perfect kind of guy to date in college. You'll experience everything."
Jenna smiled, and soon, we were at the front door of the Honor's Dorm. It was the nicest dorm on campus, with some rooms having floor-to-ceiling windows. The first floor seemed deserted, but I could hear music playing on the third floor. We took the elevator up, and the door opened to a packed hallway. Everyone from every dorm came to the party. Jenna and I snaked our way through the crowd to find the drinks and a place to stand.
I heard someone yell my name and saw Gwen jumping up and down, wildly waving her hands while facing my direction, her long brown hair pulled up in a messy bun. I made my way to her, making sure that Jenna was behind me. When we got to Gwen and Steve, Jenna already had a cup of beer in her hands.
"Don't drink that!" I said, taking it away from her.
"Why? Some guy handed it to me, straight from the keg."
"Did you know him?" "No."
"Never take a drink from a guy you don't know."
Jenna looked wounded.
"Honestly," Gwen said, giving Jenna a smile. "Only take unopened bottles from anyone, even if you know them. It's the only safe way."
"Actually," Steve said. "Never take anything from anyone ever. Bitches be crazy."
Steve's lousy joke was what it took to put the smile back on Jenna's face. He handed her an unopened bottle of beer. She waited for some cue from me before opening it. As we stood there, I introduced her to both Gwen and Steve. Gwen and Steve were about the same height as me, Jenna towering above almost everyone, including some of the guys. Steve, who had brown, curly hair that got bushier through the semester made sure to get us all safe, unopened drinks.
We made our way to a quieter spot and hung out together for about an hour, talking the entire time, Jenna clearly having a great time. She and Gwen seemed to like each other right away and Steve, who was always easy-going, continued to make bad jokes and getting Jenna to giggle in response.
"I haven't seen Adam yet," Gwen eventually said.
I rolled my eyes in response.
"Where's Eric? Have you seen him?" I asked, avoiding a conversation about Mel.
"He's in there, playing a drinking game with some guys," Steve said, pointing to the door next to us.
I could hear male laughter and cheering coming from the room. I grabbed Jenna's arm and led her in. Eric saw us as soon as we entered the room. He gestured us over to him and made two other girls get up from their spots so that Jenna and I could sit next to him.
"Lovely, Amelia," Eric said, kissing both my cheeks. "Have you abandoned Gwen for a younger, prettier model?"
When I introduced Eric and Jenna, he gave her his coyest smile, one that I had seen him use countless times to melt male and female hearts alike. She blushed at his compliment, and I took that as a sign that she liked him as much as I hoped she would.
"Stick around, ladies. I need all the luck I can get tonight. These men would like to see me passed out under the table when our game of Bullshit is over."
The game of Bullshit is a popular drinking card game. You drink if you're caught in a lie about the cards you're holding. Since most people struggle to lie when they're drunk, you can quickly get wasted. We sat with Eric for nearly the rest of the evening, eventually getting into the game ourselves. Eric flirted with Jenna all night. She wisely nursed one beer, only taking sips when caught lying about her cards. Clearly, she had no tolerance and was drunk before we left. I later learned that had been her first beer ever. We didn't leave the table until I saw Adam walk past the door. Jenna followed me when I got up, but I noticed she and Eric exchanged texts before we left the table. He winked at her as we walked away.
This was a sure sign that a hookup was bound to happen soon. Am I wrong? If he hadn't shown any interest, I'm sure I would have
Another random document with no related content on Scribd:
siihen ja te hänen mukanaan. Vaimonneko? Mokoma vaimo, jonka ovelta viime yönä vangitsitte hänen rakastettunsa!
— Myöskin teidän oveltanne, — vastasi kreivi rauhallisesti, ivasta välittämättä.
Mutta rouva St. Lo ei ollut kuulevinaan. — Olenhan varoittanut teitä, — huusi hän. — Mutta te ette uskonut. Kerroin teille, että Tignonville seurasi meitä. Ja nyt varoitan teitä uudestaan: te olette vasaran ja alasimen välissä, herra kreivi! Jollei Tignonville murhaa teitä vuoteessanne…
— Hänhän on minun vallassani.
— Niin pyhä kirkko syöksyy päällenne ja murskaa teidät. Minä puolestani olen nähnyt kyllikseni ja enemmänkin. Minä matkustan Toursiin itäistä tietä pitkin.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään. — Kuten haluatte, — sanoi hän.
Rouva St. Lo kiirehti tyytymättömänä hänen luotaan. Hän ei voinut käsittää miestä, joka pelasi uhkapeliä tällaisessa asemassa. Tämä peli oli hänestä liian hienoa, sen vaarat liian ilmeiset ja voitto kovin pieni. Sitäpaitsi hänessä oli naisellinen pelko kirkkoa kohtaan, naisen usko, että kuollut käsi voi rangaista.
Puolessa tunnissa hän oli jaellut määräyksensä, ja kahden tunnin päästä hänen väkensä oli koolla. Sitten hän lähti matkalle itäistä tietä pitkin; palvelijain joukossa oli kolme Tavannesin ratsumiestä saattamassa heitä kappaleen matkaa. Kreivi Hannibal katseli heidän lähtöään, ja nähdessään, että Bigot ratsasti Suzannen aasin
vieressä, hän hymyili. Ja kun hän sitten kääntyi poispäin, tapahtui jotakin, mikä oli hänelle sangen harvinaista… hän nauroi ääneen.
Tämä nauru oli ilmauksena yhtä harvinaisesta mielentilasta.
Tuskin kukaan oli nähnyt hänen silmiensä säteilevän, niinkuin ne nyt säteilivät, hänen kävellessään edestakaisin majatalon edustalla.
Miehet tarkastelivat häntä ihmetellen eivätkä pitäneet siitä ensinkään, sillä muutamat olivat sattuneet kuulemaan kreivin riidan pappien kanssa ja kertoneet siitä muillekin, jolloin he pudistivat päätään. Se mies, joka oli kärventänyt paavin partaa ja kutittanut kardinaaleja leuan alta, oli jo vanha, eikä rohkeinkaan muista halunnut taistella sellaisten kanssa, joiden aseet eivät olleet tästä maailmasta.
Mutta vaikka he eivät siitä tietäneetkään, oli kreivi Hannibalilla pätevät syyt iloonsa. Hän ei iloinnut siksi, että aavisti vaaran uhkaavan, vaikka hän tosin mielellään menikin vaaraan; eikä siksi, ei ainakaan yksinomaan, vaikka ehkä osaksi, että se nainen, jonka rakkautta hän kaipasi, oli sinä yönä seissyt hänen ja kuoleman välillä. Ei hän myöskään iloinnut siksi, vaikka ehkä hiukan siitäkin, että tämä nainen oli todistanut hänen vaalinsa oikeaksi tuolla menettelyllään, jollaista ahdasmielinen mies olisi surkutellut, mutta jota voimakas mies ihaili. Ei, vaan hän iloitsi etupäässä siksi, että yölliset tapahtumat olivat antaneet hänen käsiinsä kaksi asetta, ja näillä hän uskoi voivansa valloittaa takaisin kaiken kadottamansa alueen, — sen, jonka oli menettänyt äkillisen päähänpiston takia poiketessaan alusta saakka noudattamaltaan polulta.
Näitä aseita olivat Tignonville, jonka nousuvesi oli vanginnut rotan satimeen, ja myös se, että kreivitär oli varastanut hänen päänalaisensa alta kallisarvoisen kirjemytyn. Hän tiesi sen, sillä
maatessaan hän oli tuntenut kreivittären hengityksen poskellaan, hänen kätensä päänalaisensa alla ja samalla miltei ylivoimaista kiusausta kiskaista hänet äkkiä syliinsä. Hän oli maannut hiljaa ja sallinut toisen poistua huoneesta rauhassa niinkuin oli tullutkin. Ja palkkioksi siitä hänellä nyt oli se tietoisuus, että vaikka toinen oli ryöstänyt häneltä, ei hän ollut ryöstänyt itselleen, ja että kun hänen henkensä oli ollut vaarassa, ei toinen ollut epäillyt panna omaansa alttiiksi hänen puolestaan.
Tullessaan tähän johtopäätökseen hän värisi. Miten vähällä hän oli ollut tuomita tätä naista väärin! Ellei hän olisi maannut hiljaa ja odottanut, ellei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän luullut kreivittären olevan salaa liitossa entisen sulhasensa ja niiden kanssa, jotka aikoivat hänet murhata. Hän olisi joko varoituksetta saanut surmansa, taikka jos hän olisi pelastunut, olisi hän ehkä yllättänyt kreivittären ja Tignonvillen yhdessä ja silloin kaikiksi ajoiksi menettänyt uskonsa jaloon naiseen.
Tästä vaarasta hän oli pelastunut. Ja lisäksi saanut käsiinsä aseet, joista jo olemme puhuneet. Nyt hän tunsi pitävänsä kreivitärtä vallassaan ja aivan huumaantui. Jos hän käyttäisi näitä aseita parhaiten, jos hän ulottaisi jalomielisyyttä mahdollisimman pitkälle, niin hänen vaimonsa sydämen linnoitus lopultakin antautuisi!
Hänellä oli tällaiselle luonteelle ja miehuudelle ominainen vika, nimittäin halu toimia tulisesti. Hän tiesi, että yöllinen tapahtuma saattaisi hänet sellaisiin vaikeuksiin, joita kirjeiden anastaja ei ollut aavistanutkaan. Jos papit yllyttäisivät Angersin katolilaisia, jos hänen saapuessaan Angersiin miehet verilöylyä varten hiotuin miekoin odottaisivat hänen antavan siihen merkin eikä hän antaisikaan, silloin tulisi sellaisia vaikeuksia, joista Hannibal de Tavannes oikein
riemuitsi. Ikivanhan tuomiokirkon ympärillä ja Angevinin linnan mustien muurien suojassa tapahtuisi sellaisia yhteentörmäyksiä, jotka veisivät tavalliselta mieheltä kaiken rohkeuden.
Ja juuri silloin, tilanteen ollessa uhkaavimmillaan, hän ilmaisisi tietonsa. Anteeksianto näyttäisi silloin mahdottomalta, mutta hän antaisi anteeksi. Turmion hyökyaaltojen, joiden padot kreivitär oli avannut, kohistessa heidän ympärillään hän sanoisi miehelle, joka oli väijynyt hänen henkeään: »Mene!» Ja naiselle hän sanoisi: »Minä tiedän ja annan anteeksi!» Tämä, vain tämä olisi arvokas loppu sille menettelylle, jota hän oli päättänyt alusta alkaen noudattaa, vaikkei ollut voinut toivoakaan jatkavansa sitä perille asti näin loistavasti, kuin se nyt huikaisi häntä.
XXVI.
PAHAA TUULTA.
Seuraavana päivänä tämä harvinainen ja omituinen, yhä kestävä iloisuus aluksi hämmästytti, mutta sitten kauhistutti kreivitärtä. Kreivi oli epäilemättä huomannut kirjeiden kadonneen, sen mytyn, josta niin paljon riippui ja jonka tärkeydestä hän oli huomauttanut. Mutta jos hän kerran oli huomannut varkauden, miksi hän ei puhunut siitä mitään? Miksi hän ei hälyttänyt, ei etsinyt, ei kysellyt eikä hakenut?
Miksi hän ei antanut hänelle tätä mahdollisuutta kertoa totuutta, sillä ilman kreivin aloitetta ei hänelläkään ollut rohkeutta puuttua asiaan.
Mutta ennen kaikkea, mikä oli tuon oudon riemun lähde? Mitä merkitsivät nuo laulunpätkät, joita hän toisinaan hyräili ja jotka ainoastaan kreivittären hämmästynyt katse vaiensi? Hänen ratsuunsakin tarttui isännän iloisuus, sillä se tepasteli korskuen isäntänsä viskellessä ratsupiiskaansa ilmaan ja siepatessa sen jälleen kiinni.
Miksi hän nyt oli irtaantunut synkkämielisyydestään ja ratsasti kuin nuorin heidän joukossaan, juuri nyt, kun häntä oli kohdannut näin suuri vastoinkäyminen, kun häneltä oli ryöstetty se, mistä hänen
täytyisi tehdä tiliä? Hän ihmetteli itsekseen, mitä miehet tuosta ajattelivat, ja tarkatessaan heitä hän huomasi heidän tuijottavan kreiviin, pitävän häntä salaa silmällä ja kuiskailevan keskenään. Mitähän he ajattelivat? Hän ei käsittänyt, ja vähitellen alkoi niin hirvittävä kauhu kouristaa hänen sydäntään, ettei väkivaltaisinkaan kohtelu olisi voinut sellaista herättää.
Lähes vuorokauden lepo oli virkistänyt häntä yön tapahtumia seuranneesta uupumuksesta; kuitenkin hänen jäsenensä olivat vapisseet hänen noustessaan aamulla satulaan. Mutta varhaisen kesäaamun viileä raikkaus, ympäröivä vihannuus ja mutkitteleva Loire, jonka rantaa pitkin he ratsastivat, elähyttivät häntä. Jos kreivi nyt olisi ollut synkän näköinen, näyttänyt vain hautovan uhkaavia ajatuksia taikka tarkastellut epäluuloisin katsein, olisi kreivitär silloin rohjennut lähestyä häntä ja kohta kertoa hänelle totuuden.
Mutta tässä uudessa mielentilassa piili jotakin outoa. Jos hän ensinkään oli siitä perillä, tuntui se ennustavan jotakin eriskummaista, kaameaa kostoa, joka oli kreivin rajun, ivallisen luonteen mukaista. Kreivittären rohkeus lamaantui kokonaan; punakin alkoi vähitellen paeta hänen poskiltaan. Ja hän tiesi, että kreivin tarvitsi vain katsoa häneen huomatakseen hänen syyllisyytensä, joka ilmeni kasvoista, pelokkaasta käytöksestä ja silmistä, näiden milloin etsiessä Tavannesia, milloin taas välttäessä. Ja pitäen varmana, että kreivi sen huomasi ja tiesi totuuden, hän kuvitteli hänen nuolevan huuliaan ikäänkuin kissa, joka leikkii hiirellä, ja salaa nauttivan toisen kauhusta ja hämmennyksestä.
Ja kuitenkin tämä päivä ja tie oli omiaan herättämään hilpeää mieltä. Toisella puolen viinitarhat peittivät lämpöisiä, punervia rinteitä, kohoten laaksosta porrasmaisesti luostarin valkoisia
rakennuksia kohti; toisella taas kiemurteli virta vihannan tasangon läpi, jonka polvenkorkuisessa ruohikossa villisilmäiset puolialastomat pojat paimensivat mustaa karjaa. Väliin Loire katosi matkailijain näkyvistä, ja ratsastettuaan erästä rinnettä ylös he saapuivat pyökkimetsien hämäriin holvikäytäviin, missä viime vuoden lehdet peittivät maata syvinä, kahisevina kinoksina. Heidän päästessään ulos metsästä johti tie jälleen alaspäin, ja kääntyen syrjään seurue pujotteli kapeaa polkua pitkin erään vanhan kaupungin ruskeiden, hammasreunaisten muurien juurella. Ampuma-aukoista tarkkasivat heitä joidenkuiden osaksi uneliaat, osaksi epäluuloiset kasvot heidän siinä matkatessaan alhaalla paahtavassa kuumuudessa. Sitten he jälleen saapuivat joen rannalle, missä likainen erakko istui kerjäämässä rantapenkereeseen kaivamansa luolan suulla, ja vastaisella rannalla kutsui luostarin kello nukuttavan hitaasti kello kolmen messuun.
Eikä kreivi vieläkään puhunut, ja hänen salaperäisen iloisuutensa pelottamana oli kreivitärkin vaiti, vaikka syyttikin itseään raukkamaisuudesta. Kreivi toivoi heidän ehtivän Angersiin ennen yötä, ja nuori nainen ihmetteli kauhu mielessä, mitä siellä tulisi tapahtumaan. Mitä suunnitelmia kreivillä oli häneen nähden? Millä tavalla hän aikoi rangaista? Vaikka hän olikin rohkea, oli hän kuitenkin nainen, ja hänellä oli naisen hermot, ja pelko ja ennakkoarvailu kiihdytti niitä. Pahinta oli kuitenkin kreivi Hannibalin vaikeneminen, joka kaiketi ennusti pahempaa kuin mitkään sanat!
Sitten hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Olikohan kreivillä toisiakin kirjeitä? Jos hänen käytöstään saattoi ensinkään selittää, oli tämä ainoa selitys. Ehkä hänellä oli muitakin alkuperäisiä kirjeitä tai ehkä jäljennöksiä, niin ettei hän ollutkaan mitään kadottanut, vaan
ainoastaan saanut täten oikeuden kiusata ja kiduttaa, herjata ja halveksia?
Tämä ajatus oli niin tuskallinen, että se saattoi hänet äkkiä ilmaisemaan itsensä. He ratsastivat juuri leveää, tomuista tietä pitkin kivitetyn maantien rinnalla, joka oli luotu niin korkeaksi, etteivät syystulvat siihen ulottuneet. Hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen.
— Teillä on toisiakin kirjeitä! — huudahti hän. — Niin, toisiakin kirjeitä! — Ja unohtaen hetkeksi pelkonsa hän katsoi kreiviä silmiin tutkivasti.
Kreivi Hannibal katsahti häneen, ja suun ympärillä kävi piirre tuimemmaksi. — Mitä tarkoitatte, madame? — kysyi hän.
— Onko teillä toisiakin kirjeitä?
— Kenelle?
— Kuninkaalta Angersiin?
Kreivi Hannibal huomasi, että Clotilde aikoi tunnustaa, päästen siten pilaamaan hänen erinomaisen suunnitelmansa, ja järjetön suuttumus heräsi tässä miehessä, joka oli ollut valmis antamaan anteeksi todellisen vääryyden.
— Tehkää niin hyvin ja selittäkää! — sähähti hän hampaittensa välistä, ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. — Mitä te tarkoitatte?
— Teillä on toisiakin kirjeitä, — huudahti kreivitär, — paitsi niitä, jotka varastin.
— Jotka varastitte minulta? — kertasi kreivi hitaasti. Hän oli niin vimmastunut tästä odottamattomasta käänteestä, ettei tiennyt kuinka päästä asiasta.
— Niin, minä juuri! — huudahti toinen. — Minä! Minä otin ne päänalaksenne alta.
Kreivi oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän päätään ravistaen naurahti. Ei se kelpaa, rouva, — sanoi hän ivallisesti. — Te olette tosin viisas, mutta minua ette petä.
— Petä?
— Niin.
— Ettekö siis usko, että minä otin kirjeet? — huudahti kreivitär hyvin hämmästyneenä.
— En, — vastasi kreivi. — Ja minulla on siihen pätevä syy. — Hän oli nyt paaduttanut sydämensä, keksinyt juonen eikä aikonut säästää kreivitärtä.
— Millainen syy?
— Pätevin kaikista, — vastasi kreivi. — Sillä se henkilö, joka varasti kirjeet, saatiin kiinni juuri kun oli pääsemässä pakoon, ja nyt hän on minun huostassani.
— Se… joka varasti kirjeet? — änkytti kreivitär.
— Niin, madame.
— Tarkoitatteko herra de Tignonvilleä?
— Juuri häntä.
Kreivitär kalpeni niin, että huuletkin kävivät valkoisiksi, ja hänen oli vaikea pysyä satulassa. Suurella ponnistuksella hän pysähdytti hevosensa. Kreivi Hannibal pysähtyi myös. Palvelijat olivat ehtineet jonkun matkaa edelle.
— Ja nyt ovat kirjeet taas hallussanne? — kuiskasi kreivitär, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. — Ovatko kirjeet teidän hallussanne?
— Eivät, mutta varas on! — Kreivi Hannibalin äänessä piili synkkää uhkaa. — Senhän näytte tietäneen, — jatkoi hän ivallisesti, äskeisistä sanoistanne päättäen.
— Minäkö? En, en! — ja kreivitär horjui satulassaan.
— Mitä… mitä te aiotte… tehdä? — kuiskasi hän oltuaan hetken aikaa vaiti masentuneena.
— Hänellekö?
— Niin.
— Viranomaiset saavat siitä päättää Angersissa.
— Mutta hän ei ottanut niitä. Minä vannon, ettei hän ottanut.
Kreivi Hannibal ravisti kylmästi päätään.
— Minä vannon, että minä ne kirjeet otin! — toisti kreivitär aivan onnettomana. — Rangaiskaa minua! — Hänen vartalonsa oli kumarassa hevosen kaulalla ja näytti anovan sääliä, mutta kreivi vain hymyili.
— Ettekö usko minua?
— En, — vastasi kreivi ja lisäsi äänellä, joka värisytti kreivitärtä: — Jos uskoisinkin, niin rankaisisin häntä sittenkin!
Nyt nuori nainen oli masentunut, mutta kreivi tahtoi masentaa häntä vieläkin, jos suinkin mahdollista. Hän tahtoi nähdä, eikö kreivittären panssarissa ollut mitään heikkoa kohtaa. Hän tahtoi kiusata häntä nyt hiukan, koska kuitenkin lopuksi piti vapauttaa. Vakuutan teille, madame, — jatkoi hän tylyimmällä äänellään, — että olen jo kyllästynyt lemmittyynne. Hän on liian usein osunut tielleni. Te olette vaimoni, ja minä olen miehenne. Päivän tai parin päästä tulee tästä ilveilystä loppu ja hänestä myös.
— Hän ei ottanut niitä, — valitti kreivitär, ja hänen päänsä vaipui alemmas rintaa vasten. — Hän ei ottanut niitä. Armahtakaa häntä!
— Ne ovat ainakin poissa, madame! — vastasi Tavannes. — Te olette ehkä ottaneet ne yhdessä, mutta kun en halua, että te saatte maksaa, niin täytyy hänen maksaa niiden hinta.
Ellei tieto siitä, että Tignonville oli joutunut hänen miehensä käsiin, olisi jo sinänsä ollut kreivittärelle kyllin musertava, niin oli ainakin kreivi Hannibalin äänellä tämä vaikutus. Tavannesin paatumus vaikutti hallayön tavoin uuden elämän oraaseen, joka oli alkanut versoa Pariisin kamalien päivien jälkeen ja ylläpitänyt nuorta mieltä raskaan taakan alla, kun Angersia uhkaava vaara painoi hänen hartioitaan, ja tämä nuori taimi kuihtui ja kuoli tylyn jalan tallaamana. Ylpeys, joka oli kreivitärtä tukenut, herättänyt kreivissä ihailua ja kunnioitusta, sekin masentui kokonaan kuten hän itsekin kallistuneena hevosen kaulaa vasten ja katkerasti itkien. Hän
antautui kokonaan surunsa valtaan, niinkuin kerran ennen Pariisissa yläkerroksen huoneessa.
Kreivi Hannibal katseli tätä surkeutta. Hän oli tahtonut masentaa ja päässyt tahtonsa perille eikä kuitenkaan tuntenut tyydytystä. Hän oli nöyryyttänyt toista niin suuresti, että nyt olisi jalomielisyydellä varmaankin erinomainen vaikutus, loistaen kuin aurinko pimeässä maailmassa, mutta kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän saattoi odottaa huomispäivää ja sanoa itselleen: »Hän saa silloin käsittää ja tuntea minut», mutta tieto siitä, että nainen tuossa itki rakastettunsa tähden, viilsi taas hänen sydäntään. Ja hän ajatteli: »Hän valitsisi mieluummin kuoleman Tignonvillen kädestä kuin minulta elämän. Vaikka antaisin hänelle koko maailman, ei hän sittenkään muuttuisi. Vaikka pääni koskettaisi tähtiä, täyttäisi Tignonville kuitenkin hänen maailmansa.»
Tämä ajatus kiihoitti häntä uuteen julmuuteen, pani hänet yrittämään, eikö voisi noin lannistuneelta kiristää rukousta.
— Te ette ensinkään kysy, niissä hän on? — sanoi hän ivallisesti.
— Hän voi olla joko edellä tai jäljessämme? Ettekö välitä, onko hän haavoittunut vai hyvissä voimissa? Ja mitä hän pyysi teille sanomaan? Mitä hän pelkää ja mitä hän toivoo? Entä hänen viimeinen toivomuksensa? Ja kun voi toivoa niin kauan kuin toinen on elossa, ettekö haluaisi tietää, missä ensi yönä säilytetään hänen vankilansa avainta, madame?
Joka kysymys sattui kreivittäreen kuin ruoskanisku, mutta hän ei väistänyt, sillä hän oli jo kuin tunnottomaksi ruoskittu. Se yhä yllytti kreiviä jatkamaan, hän tunsi hurjaa, mieletöntä halua kuulla toisen rukouksia, nöyryyttää yhä syvemmälle, pakottaa polvilleen. Hän tavoitteli mielessään vielä kirpeämpää ivaa. Heidän palvelijansa
olivat jo melkein kadonneet näkyvistä, ja laskeva aurinko paistoi heidän silmiinsä.
— Kahden tunnin päästä olemme Angersissa, — sanoi kreivi.
Olipa todella vahinko, madame, että kun yhdessä varastitte kirjeeni, ette menneet askelta pitemmälle. Teidät yllätettiin, muuten kai en enää olisi hengissä.
Silloin kreivitär nosti päätään ja katsoi miestään niin hämmästyneenä ja niin nuhteleva ilme kosteissa silmissään, että kreivi tahtomattaankin hiljensi ääntään lausuessaan viimeistä sanaansa.
— Tarkoitatteko… että aioin murhata teidät? — kysyi kreivitär. Mieluummin olisin leikannut käteni poikki. Mitä tein, —ja nyt hänen äänensä oli aivan varma, vaikka matala, — sen tein pelastaakseni uskolaisiani. Ja jos se täytyisi tehdä uudestaan, niin sen myöskin tekisin.
— Ja sen te uskallatte kertoa minulle suoraan vasten kasvoja? — huudahti kreivi salaten tunteitaan, jotka olivat tukahuttaa hänet.—
Tekisittekö sen uudestaan, todellako? Mon Dieu, teidän sietäisi saada pieni opetus.
Hän kohotti ratsupiiskansa sivaltaakseen hevosia, jotta ne jälleen lähtisivät liikkeelle. Kreivitär luuli uhattavan itseään ja tällä kertaa vihdoinkin väisti, mutta piiska läimäytti hevosta lavan kohdalle saaden sen hypähtämään eteenpäin. Kreivi Hannibal puri hammasta kalpeana.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi hän tylysti. — Olemme jääneet jälkeen! — Ja ratsastaen kreivittären takana sivaltaen silloin tällöin
hänen hevostaan hän pakotti sen juoksemaan ravia, kunnes he saavuttivat palvelijansa.
XXVII.
MUSTA KAUPUNKI.
Oli jo myöhäinen ilta, kun he väsyneinä saapuivat rasittuneilla hevosillaan Angersin etukaupunkiin ja näkivät edessään matkansa pään. Iltarusko oli jo häipynyt taivaalta, mutta ilma oli vielä lämmin päivän helteestä, ja tätä opaalinväristä taustaa vasten Angersin linnan jättiläishahmo, joka kirkkaalla päiväpaisteellakin kohoaa synkkänä ja uhkaavana Mayenne-virran rannalta, erottautui mustana ja teräväpiirteisenä. Sen alapuolella joen kummallakin rannalla ylenivät kaupungin tornit ja huiput harjakattoisten talojen epämääräisestä ryhmästä, jossa siellä täällä näkyi lahonnut, kyyhkysten tyyssijaksi joutunut kaariportti Ludvig Pyhän ajoilta taikka tuulimyllyn kapeat siivet.
Kaupunki näytti tummalta vaaleaa taivasta vasten, säilyttäen tiukasti salaisuutensa. Tuhannet ihmiset olivat tulleet ulkosalle nauttiakseen illan viileydestä pihoilla ja lehtikujilla. Ainoastaan hiljainen kohina ilmaisi, että kaupungin suonissa sykki elämä.
Sittenkin kreivitär nähdessään sen katot tunsi jonkinlaista onnea ensi kertaa tänä päivänä. Vaikka hän saisikin kärsiä, oli hän
kuitenkin pelastanut. Nuo talot olivat hänelle kiitollisuudenvelassa. Tuossa hiljaisessa kohinassa olivat niidenkin naisten ja lasten äänet, jotka hän oli pelastanut. Ajatellessaan tätä ja katsellessaan kaupunkia läikähti hänen rinnassaan lämmin rakkauden ja hellyyden aalto, huuhtoen pois kaiken katkeruuden. Hänet valtasi syvä nöyryys ja ääretön kiitollisuus, ja hänen päänsä painui alemmas hevosen kaulalle, mutta tällä kertaa ei häpeästä, vaan hartaudesta.
Jos hän olisi tiennyt, mitä tapahtui noiden kattojen alla, jotka yö liitti yhteisen hämärän peittoon, jos hän olisi voinut lukea ne ajatukset, joista tällä hetkellä monet rohkeatkin porvarit kalpenivat ison torin läheisissä taloissa, olisi hän ollut vieläkin kiitollisempi. Sillä tällä hetkellä oli perähuoneissa polvistuneita naisia rukoilemassa kuumeinen hehku silmissään, ja miehet koettivat ulkona näyttää rohkeilta, vaikka sydän oli pakahtua pelosta, toisten miesten katsellessa heitä karsaasti, kuvitellen näkevänsä heidän ruumiinsa jo käärinliinoissa.
Sillä Angersiin oli saapunut kaamea uutinen, eikä kukaan tiennyt millä tapaa. Siitä oli saatu vihiä noin kolme päivää sitten. Miehet olivat lukeneet toisten miesten katseista. Jonkun äkäpussin kieli tai solvaistun naisen pilkkanauru oli sitä levittänyt, ilman linnut olivat samaa liverrelleet. Siitä oli kuiskailtu sydänyön äänettömyydessä toisesta ullakkoikkunasta toiseen vanhan kaupungin kapeiden kujien poikki; siitä oli puhuttu luostarin rautaristikkoisten akkunain takana ja rannalla lautatarhoissa. Huhu kertoi kymmenentuhannen, viidenkymmenentuhannen, sadantuhannen saaneen Pariisissa surmansa ja Orleansissa kaikkien. Tuon miehen sisar oli muka tapettu Toursissa, ja tuon poika Saumurissa. Koko Ranskan halki oli lentänyt se sana, että hugenottien on kuoltava, ja tässä levottomassa kaupungissa oli saman katon alla pelkoa ja vihaa,
raivoa ja himoa. Seinän toisella puolella väijyi julmasilmäinen murhamies, toisella puolella lepäsi uhri tuijottaen ovenripaa ja vavisten jokaista lähenevää askelta. Väkevät miehet maistoivat kuoleman katkeruutta, ja naiset puristivat pienokaisiaan rintaansa vasten ja hymyilivät niille tuskaisesti.
Puuttui vain merkki verilöylyyn. Muutamat odottivat sitä Saumurista, jossa paavinuskoinen Anjoun herttua ja varamaaherra Montsoreau asui. Toiset odottivat sitä suoraan kuninkaalta Pariisista. Se saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, päivällä tai yöllä, ja viranomaisilla kuului olevan yhtä mittaa istuntoja sitä odotettaessa. Ei siis kumma, että ullakkojen päätyakkunoista ja korkealle sovitetuista kattoluukuista monet kauhun riuduttamat kasvot tähyilivät pohjoista ja itää kohti; pelko teroitti heidän kuntoaan ja he olivat kuulevinaan kesken kaupungin hälinän rautaisten kavioiden kopsetta tuomiota tuotaessa.
Epäilemättä väestön enemmistö halusi rauhaa, niinkuin Ranskan enemmistö aina on halunnut. Mutta tuomiokirkon tienoilla ja niillä kujilla, joiden varrella lukkarit asuivat, luostarin vierashuoneissa ja oppilaitosten pihoilla, kaikkien niiden kesken, joiden elinkeinoa tämä uusi usko uhkasi, vallitsi kiihtymys ja mieltenkuohu ikäänkuin häirityssä mehiläispesässä. Yhtäällä oltiin tyytymättömiä viranomaisiin, — miksi he odottivat? Toisaalla tehtiin salaisia sopimuksia ja suunnitelmia; kaikkialla hiottiin aseita ja valettiin kuulia. Vanhalla kaunalla, uudella kilpailulla, tiedemiehen katkeruudella, papin suvaitsemattomuudella, kaikella oli nyt hyvä tilaisuus vihdoin purkautua. Kenenkään ei tarvinnut lähteä tästä juhlasta nälkäisenä!
Juuri tähän luokkaan kuului se mies, joka vakoilemaan lähetettynä ensin keksi kreivi Hannibalin joukon lähestyvän. Hän kiirehti tuomaan kaupunkiin tätä uutista, ja matkamiesten saapuessa kaupungin portille ja valojen juuri alkaessa tuikkia akkunoista ja markkinakojuista vilisi hämärille kaduille ihmisiä, jotka juoksivat heitä vastaan toitottaen tätä sanomaa. Tuskin olivat väsyneet ja matkasta tomuttuneet vieraat ehtineet porttiholviin, kun huomasivat olevansa keskellä suurta ihmisjoukkoa, joka liikkui heidän mukanaan ja tunkeili ympärillä, milloin paljastaen päänsä, milloin syytäen kysymyksiä tai huutaen: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!» Tungoksen yläpuolella syttyi valoa akkunoihin, ja kaiken tämän yllä vanhojen hirsitalojen sirot, kallistuvat päädyt katselivat tätä kiirettä ja hälinää.
He kulkivat pitkin kapeaa katua, missä kreivi Hannibalin ohjasten kohdalla juoksevan ja tavantakaa hänen kasvojaan tutkivan roskaväen oli vaikea väistää hevosten jalkoja. Sitten he joutuivat suuren kirkon eteen, jonka avoimista ovista heitä vastaan tuli suitsutuksen ja palavan vahan tuoksu. Osa seurakuntaa oli kuullut hälinän ja pyrkinyt ulos seisten yhteen ahdettuna portailla pääoven kaksinkertaisen holvin alla.
Kun kreivitär ratsasti kirkon ohi, tanakka, asestettu mies kummallakin puolellaan, sattui hänen katseensa erääseen rappusilla seisovaan mieheen, joka oli pitkä, laiha, tomuiseen mustaan pukuun puettu, ja vaikka hän ei tuntenut miestä, näkyi tämä yhtä hartaasti tarkastelevan kreivitärtä, sillä kun heidän katseensa yhtyivät, tarttui mies naapurinsa olkapäähän ja viittasi kreivittäreen. Joko tämän liikkeen tarmo taikka miehen ohuet huulet ja pahansuovat silmät hyydyttivät veren kreivittären suonissa ja saattoivat hänet oudosti värisemään.
Tähän asti hän ei ollut pelännyt mitään, paitsi miestään. Mutta tällöin kävi hänelle ilmeiseksi tuollaisen tungoksen voima ja pakottavaisuus, ja hän näki ympärillään ne rajut intohimot, jotka yksikin sana päästäisi valloilleen. Ja katsahtaessaan sivuillaan ratsastaviin tuimiin miehiin hän oli näkevillään heidän kasvoissaan levottomuutta.
Hän katsahti myös taakseen. Siellä kreivi Hannibalin miehet tulivat jalka jalassa kiinni, ympäröiden naispalvelijoita joka puolelta ja siten suojellen heitä väkijoukon liialliselta puristukselta. Heidänkin kasvoillaan kreivitär luuli näkevänsä levottomuutta. Ei siis ollut kumma, että hänen Pariisissa kokemansa kohtaukset palasivat hänen mieleensä ja värisyttivät hänen jo ennestään liiaksi rasittuneita hermojaan.
Hän alkoi vavista. — Uhkaako… vaara? — kuiskasi hän Bigotille, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan. — Aikovatko he jotakin?
Normandialainen nuuhkaisi. — Eivät ainakaan niin kauan kuin hän istuu satulassa, — sanoi hän nyökäten isäntäänsä kohti, joka ratsasti parin askeleen päässä edellä ohjakset höllinä. — Täällä on muutamia, jotka tuntevat hänet, — jatkoi Bigot tapansa mukaan venytellen sanojaan. — Ja moni muu saa pian oppia tuntemaan hänet, jolleivät pysy aisoissa. Älkää ensinkään pelätkö, rouva, hän vie teidät kyllä turvassa majataloon. Kuolema hugenoteille, niinkö? — jatkoi hän kääntyen erään vintiön puoleen, joka riippui hänen jalustimessaan kiljuen näitä sanoja, kunnes oli aivan tulipunainen kasvoiltaan. — Miksi ette siis mene matkaanne ja…
— Kuningas! Kuninkaan sana ja lupa! — vastasi mies.
— Niin, sanokaapa meille! — kiljui toinen katsellen ylöspäin ja huitoen lakki kädessä. — Onko meillä siihen kuninkaan lupa?
— Saatte odottaa hänen lupaansa ensin! — tiuskaisi normandialainen osoittaen kreiviä peukalollaan. — Taikka muuten pääsette… kolmijalkaisen hevosen selkään!
— Mutta hänhän tulee kuninkaan luota! —läähätti mies.
— Aivan varmaan.
— Mutta sittenhän…
— Odottakaa hänen lupaansa! Siinä kaikki! — vastasi Bigot nähtävästi enemmän omaksi lohdutuksekseen kuin valaistakseen toista. — Sitä saatte kaikki odottaa, koirat! — jatkoi hän mutisten partaansa, katsellessaan aaltoilevaa ihmismerta. — Me olemme siis nyt täällä, kas vaan. Emmekä suinkaan liian varhain.
Hän vaikeni heidän saapuessaan torille, jonka yhtä puolta reunusti tuomiokirkon synkkä etusivu ja kolmea muuta puolta kirkkaasti tai heikosti valaistut rakennukset. Roskaväki syöksyi heidän kanssaan tänne ja jo ennenkin heitä, täyttäen siitä heti suuren osan ja tulvehtien hetken aikaa sinne tänne, sillä kirkkoväki tunki heitä edellään, ja ne, jotka ensimmäisinä olivat saapuneet torille, tunkivat heitä takaisin pysyäkseen kuulomatkan päässä. Vieras, joka olisi sattumalta jouduttuaan tähän tungokseen nähnyt nämä kiihtyneet kasvot ympärillään ja kuullut korvia huumaavat huudot: »Eläköön kuningas! Eläköön Anjou! Kuolema hugenoteille!» olisi varmaankin luullut näkevänsä edessään koko kaupungin taisteluvalmiina. Mutta silloin hän olisi ollut kaukana totuudesta. Kaupungin tosin vaarallinen kuona puuskui, kuohui ja vaahtosi Tavannesin ohjaksia pitelevän
