1 Introduction
DOI: 10.4324/9781032662343-2
Henri Bergson (1859–1941) and Albert Einstein (1879–1955) are names bound up with each other and inseparable from literary modernism’s twin projects of representing multiplicities of self and time. It is apposite, then, that the two men met for the first time in 1922, ‘the year that made modernism’.1 The philosopher and the physicist are frequently cited together.2 And, although there are distinct differences between Einstein’s and Bergson’s theories, the kinship between the two has been acknowledged by expert commentators.3 Whilst Bergson’s philosophy of duration and Einstein’s theories of relativity effect fundamental breaks with earlier understandings of space and time, modernist experiments give voice to novel perceptions of the spatial and temporal. This book, Durée as Einstein-in-the-Heart, explores this confluence of philosophy, theoretical physics, and literary experimentation by tracing the trajectory of modernist interaction with Bergson and Einstein through selected fictional and autobiographical texts. The authors of specific interest being the key modernist, Virginia Woolf (1882–1941), and her lesser-known contemporary, Mary Butts (1890–1937).
The analysis begins with Woolf’s earlier works and then progresses on to Butts’s key engagements. Using this chronology, I want to suggest that literary modernism’s highly charged concern with Bergson does not peter out with the deterioration of the
philosopher’s prominence but continues to be a pervasive presence through the movement’s engagement with Einstein. As the title of this book suggests, when Mary Butts describes duréeas ‘Einstein of the heart’, she embraces Bergson’s claim that the nature of time can only be fully grasped through intuition, and she senses the correspondences between Bergson’s elastic duration and Einstein’s relative time.
In my discussion of Woolf, I point to many passages in Jacob’s Roomand MrsDallowaywhich explicitly reflect on the nature of time and the human experience thereof. Arguments have been made that these texts resonate with Bergson’s theories. Woolf’s experimental rendering of periods of intense psychological experience can certainly be interpreted as a fictional manifestation, or approximation to, Bergson’s duration. Her writing lends itself well to a conventional Bergsonian reading, which emphasises the dichotomy of clock time and psychological time. Woolf’s main concern is not with pursuing metaphysical understanding of the fundamental nature of time, as is the case in Bergson’s philosophical writings. Her theorisations about time are primarily about the psychological experience of time and its fictional representation. Thus, Bergson’s conceptual framework is subordinated to this fictional endeavour in the texts, as Woolf develops it for her own purposes.
As I will show, Butts, by contrast, does not comprehend duration as straightforwardly psychological time in contradistinction to physical time, and she does not hesitate to conjecture that physical time, itself, is fundamentally other than its regular, evenly divided clock time representation. In this, then, she is closer to Bergson’s intention in her appropriation, although she is best described as coopting what she understands of Bergson’s theory of time into a composite (and continually mutating) theory of time that is distinctly her own.
There is, therefore, a difference in Woolf’s and Butts’s temporal ontologies. Woolf’s breaks with the past in its Bergsonian
foregrounding of psychological time. Butts takes this modernism a step further by conflating Bergson and Einstein and insisting that physical time and psychological time are ontologically the same thing. Woolf, it might be argued, subordinates her metaphysics to her fiction. By this I mean that Woolf is interested in metaphysical understanding primarily as a means of enriching her representation of reality. In contrast, Butts regards her metaphysical and fictional undertakings as parallel and mutually informing explorations. Woolf is profoundly influenced by Bertrand Russell (1872–1970), who objected strongly to Bergson’s theories of time, which is likely to have dampened the extent to which she inclined to the latter. Butts, on the other hand, was aware of Russell’s thinking but less close to it. And, of course, J. W. N. Sullivan’s (1886–1937) ‘science of mysticism’ opened, for Butts, a wide vista of possibly valid deductions, which, Woolf’s atheism would have precluded. Woolf does not overtly insert Bergson into her writings, whereas Butts mentions Bergson by name in her journals, and references to durée and élan vital are present in both her journals and her fiction. Woolf’s cautious, perhaps tentative, references throw into relief Butts’s more confident, if misguided, sense of participation in the projects of these discourses. Where Woolf is careful to distance herself from claims of influence by Einstein, Butts explicitly identifies her own project with his and sees his approach as a model for her exploratory writing project.
Due to the keen engagement with physics, evident in her fiction and diaries, Woolf has been central to the exploration of literature and science. Her innovative engagement with scientific ideas, and her deployment of them for fictional aims, has been well documented, reinforcing her already indubitable stature in the modernist canon.4 Mary Butts, by contrast, remains on the periphery of the canon, though her indebtedness to scientific and philosophical discourse makes her work of great relevance to anyone interested in intersections between science and modernist literature. Placed in
proximity to each other, enquiry into Woolf and Butts highlights the diversity of responses to Bergson and Einstein, revealing ‘specific patterns of ignorance and knowledge and the material means by which knowledge is disseminated’.5
Woolf and Butts knew each other, with little fondness on either side.6 In her 1936 essay, ‘Bloomsbury’ (published posthumously), Butts uses pejorative terms such as ‘synthetic’, ‘papier-maché’, ‘copies’, and ‘essential fake’ to describe the group’s ideological positions.7 They read each other’s books with ambivalence. Woolf rejected Butts’s first novel Ashe of Rings (1921) for printing by Hogarth Press, referring to it in a letter to Katherine Arnold-Forster as ‘indecent’,8 but she quoted from Butts’s autobiography, The CrystalCabinet(1937), in ThreeGuineas(1938).9 Butts refers to the ‘almost damn style in Virginia Woolf’s Common Reader [(1925)], where exquisite sentences float by round no single concept, or group of concepts’.10
The choice of Mary Butts as primary subject is motivated by several considerations. Butts’s fiction displays an enthusiastic and original engagement with Bergson and with Einstein. Importantly, it is possible to identify, with more accuracy than is usual, the sources of her scientific references. Her journal entries provide detailed accounts of the evolution of this engagement, and thus make it feasible to trace with a high degree of confidence the origins and meanings of her fictional references. In the study of literary engagements with science, it is frequently difficult to find sufficient evidence to support a claim of direct and explicit influence. However, if the requirement for concrete evidence is waived, the exercise risks becoming too speculative. It is not often that an author leaves a specific, detailed record of their exposure to Bergson’s writings and to popularisations of Einstein’s theories. Whilst Butts’s fictional allusions may appear transient or fleeting, her journals reveal these references to be part of an ongoing project. Thus, information about scientific reading and impressions – which is often sketchy, and
fragmentary, in the case of other authors – is provided in detail by Butts. This is one of the reasons that work on Butts is so important. To date, her work has been neglected by critics, and for this reason, her contributions to the broader project of understanding the role of Bergson and Einstein in modernist literature remains to be documented.
Unlike Woolf, Butts is rarely represented in critical analyses of literature and science, yet even a superficial reading of her journals, essays, and fiction reveals a lifelong and prolific dialogue with scientific subjects. Butts engaged with the scientists and philosophers of her time in various ways. She read popular works, such as Bertrand Russell’s Problems of Philosophy (1912), A. N. Whitehead’s Science and the Modern World (1926), James Jeans’s Eos: or the Wider Aspects of Cosmogony (1928) and was familiar with the popular science works of Arthur Eddington. She actively participated in discussions with scientists (she remarks on long conversations with science writer J. W. N. Sullivan about Einstein) and other intellectuals (Butts shared with Aldous Huxley an interest in exploring the concept of time and the effects of relativity). She considered their ideas in her journals, interpreting them with a fresh and independent focus and extending and developing them in novel directions. While the insights expressed in the journals are at an early stage and therefore usually incompletely formulated, she presents her crystallised analysis in her essays, and the ideas find creative expression in her fiction. Her omission from critical studies of literary engagement with science is because of the neglect her reputation has suffered since her death, until the very recent revival of interest in her work through the efforts of Nathalie Blondel and the publication in 2002 of her journals. In recent years, Butts has begun to draw the attention of scholars.11 However, apart from a book chapter published in 2011, her interest in Bergson and Einstein has not been explored.12
Bergson’s significance to modernism is underscored by Whitworth’s point that the Bergsonian distinction between clock time and duration, or psychological time, underlies modernist experiments with time and narrative form.13 Bergson was immensely popular in the first decade and a half of the twentieth century,14 and a convincing argument has been produced that he was an essential influence on modernist conceptions of time.15 In HenriBergson and British Modernism, Mary Anne Gillies provides evidence to support her claim that ‘Bergson’s ideas were part of the intellectual atmosphere of the time, especially between 1910 and 1912, much as Einstein’s were to be from 1919 to 1930’.16 She mentions that over 200 articles were published on Bergson in English journals, newspapers, and books between 1909 and 1911, pointing out that English translations of Bergson’s works increased his accessibility. TimeandFreeWillbecame available in 1910; CreativeEvolutionand Matter andMemory in 1911; and An Introduction toMetaphysics in 1913. To this, she adds that reviews of the books were found in journals as various as the Monist, the Lancet, the Athenaeum, the Saturday Review, and the Nation. Also, she draws attention to Bergson’s visit to England in 1911, during which he lectured to large audiences at Oxford, Birmingham, and Leeds Universities; and summaries of the London lectures were printed in The Times. Bergson had, therefore, achieved the status of a ‘cult figure’ by the mid-1910s.17 This popular success was, however, followed by vigorous challenges to his philosophy, most notably in Britain by Bertrand Russell, and by a subsequent fading of his prominence. Suzanne Guerlac further notes that the debate during the 1920s between Bergson and Einstein played a substantial role ‘in undermining Bergson’s philosophical authority’.18
The physics associated with Einstein ‘has long formed the focus of studies of the relationship between literature and science in the early twentieth century’.19 Einstein’s significance to modernism has, therefore, been well documented. As Katy Price points out in Loving
Faster than Light: Romance and Readers in Einstein’s Universe ‘relativity theory made headlines in Britain’ in November 1919 when British scientists verified one of its predictions.20 The arrival of Einstein’s theory of relativity coincided with a period of intense social and political change and it therefore proved an attractive cultural resource for exploring a range of issues. Einstein themes were discussed at large in newspaper articles, in a variety of popular fiction genres, and in middle- and high-brow literary productions. In a study focusing on mass culture, Price demonstrates that ‘public frustration about the difficulty of Einstein’s theory during the 1920s’ had, by the 1930s, transformed into speculative engagement involving ‘deliberate misapplication of the new cosmology to familiar experience’ and a relishing of ‘the absurdity of the new space and time’.21 By placing original newspaper headings in the context of the surrounding articles, Price is able to show that the presentation of articles about Einstein’s theories and their reception were influenced by a variety of contexts.22 Whilst ‘ordinary readers’ might be ignorant of Einstein’s theory, they were keenly aware of ‘disrupted time and space’ through ‘multiple, intersecting sources, particularly experiences with new media and the recent war’.23 Indeed, ‘Einsteinthemed stories in the early 1920s pulps’ are distinguished ‘from earlier and later tales of the occult’ by their tendency to closely link the ‘perils of the fourth dimension’ to ‘representations of mass media’.24
Alongside these cultural developments, which were transforming ways of conceptualising time, technological developments were transforming the awareness and perception of time. Modes of transport – cycling, motoring, and air travel – reduced travel times, rendering once far-off places accessible. Telephones and wireless telegraph accelerated speeds of communication to the instantaneous. The pace of life grew faster. Thus, as Stephen Kern details, dramatic changes in both culture and technology led to the creation of ‘distinctive new modes of thinking about and
experiencing time and space’.25 It is not surprising then that the period exhibits the pervasive preoccupation with time, extending from Bergson, Einstein, and A. N. Whitehead in philosophy and science through to Joyce and Proust in literature, noted by Percy Wyndham Lewis in TimeandWesternMan.26
As an early-twentieth-century reader or auditor, Butts and Woolf would not have encountered Bergson’s and Einstein’s ideas in isolation.27 Their theories would have been read or heard alongside other, not necessarily competing, contemporaneous, or near contemporaneous, ideas about time, such as those expounded by the philosophers Bertrand Russell, John McTaggart, and F. H. Bradley or by maverick thinker, Wyndham Lewis. Furthermore, Butts and Woolf, as lay persons, would have encountered durée and relativity theory through expositions by a variety of popularisers, for example T. E. Hulme, Arthur Eddington, and J. W. N. Sullivan. Whilst this book recognises that numerous, and varying, ideas about time abound during the period in which Butts and Woolf were writing, it concentrates on ideas which may be directly identified as being of interest to the primary authors. To this end, the focus is predominantly on Bergson, on Einstein, as promulgated by J. W. N. Sullivan and Arthur Eddington, and to a lesser extent on A. N. Whitehead.
The central Butts and Woolf texts have been chosen primarily for their pertinence to the subject matter and for their engagement with scientific authors. Bergson’s popularity justifies the incorporation of his major works; other minor texts by him have been selected on evidence that suggests either Woolf or Butts read them, which is detailed in the relevant parts of the body of the study. The wide selection of scientific texts has been governed by autobiographical pointers, or by the prominence of the author as a scientist or as a populariser. This study has, therefore, brought together an assortment of texts which span scientific, philosophical, and literary disciplines, with the intention of exploring interlaced themes across
them. The primary author, Mary Butts, shares with Henri Bergson an interest in science, and though not systematically informed about current scientific ideas, there are frequent hints in their respective works to indicate that they absorbed information relating to science keenly. Just as Bergson puts his scientific knowledge to work for his philosophy, so Butts deploys hers in her fiction. These two authors connect science, literature, and philosophy as they seek to deepen their understanding of time.
This study is primarily about literary modernism in historicist context with the purpose of emphasising different ways of thinking and how these interact to inform the self-understanding of a period. By placing divergent texts in proximity with each other, the study aims to accentuate areas where they overlap and is, therefore, also about epistemology and the interdisciplinary modes of knowing. It capitalises on the engagements with ideas about time of its central authors, demonstrating that when texts come together, ideas from one area transform those from another. It aims to bring to attention resonances between the work of these literary authors and works produced by a wide assortment of science writers. In the process of exploring these connections, it will emphasise confluences with areas of Bergson’s thinking which draws on, and simultaneously impinges on, ideas in physics and fiction.
Notes
1. John Mullan, ‘1922: the year that made modernism’, New Statesman (30 January 2022), www.newstatesman.com/culture/2022/01/1922-the-year-thatmade-modernism [Accessed 7 April 2022].
2. Jimena Canales, The Physicist and the Philosopher: Einstein, Bergson, and the Debate That Changed Our Understanding of
Time (Princeton, NJ/Oxford: Princeton University Press, 2016), p. 14.
3. Pete A. Y. Gunter and Andrew C. Papanicolaou, Bergson and Modern Thought: Towards a Unified Science, Models of Scientific Thought: III (Abingdon: Routledge, 2016), p. xiv.
4. The most prominent critical approaches and avenues of investigation in the physical sciences have been generated by Ann Banfield, Rachel Crossland, Gillian Beer, Holly Henry, and Michael Whitworth: Ann Banfield, The Phantom Table: Woolf, Fry, Russell, and the Epistemology of Modernism (Cambridge: Cambridge University Press, 2000); Gillian Beer, Wave, Atom, Dinosaur: Woolf’s Science (London: The Virginia Woolf Society of Great Britain, 2000); Beer, The Common Ground; Rachel Crossland, ModernistPhysics:Waves,Particles,andRelativitiesintheWritings ofVirginia Woolfand D. H. Lawrence, Oxford English Monographs (Oxford: Oxford University Press, 2018); Holly Henry, Virginia Woolf and the Discourse of Science: The Aesthetics of Astronomy (Cambridge: Cambridge University Press, 2003); Michael H. Whitworth, Einstein’s Wake: Relativity, Metaphor , and Modernist Literature(Oxford: Oxford University Press, 2001).
5. Whitworth, ‘Virginia Woolf and Modernism’, pp. 147–8.
6. Virginia Woolf, TheDiary ofVirginiaWoolf, ed. by Anne Olivier Bell and Andrew McNeillie, 5 vols (Harmondsworth: Penguin, 1979–1985), II (1981), 209 (29 October 1922).
7. Mary Butts, ‘Bloomsbury’, Modernism/Modernity, 5 (1998), 32–45 (pp. 36, 37, 42).
8. Virginia Woolf, TheLettersofVirginiaWoolf, ed. by Nigel Nicolson and Joanne Trautmann, 6 vols (London: Hogarth Press, 1975–1980), II (1976), 576 (29 October 1922).
9. Virginia Woolf, A room of One’s Own and Three Guineas, ed. by Michèle Barrett (London: Penguin, 2000), p. 146.
0. Mary Butts, The Journals of Mary Butts, ed. by Nathalie Blondel (New Haven: Yale University Press, 2002), p. 308 (4 October
1928).
1. For a discussion of Butts’s interest in mysticism, see: Roslyn Reso Foy, Ritual, Myth & Mysticism the Work of Mary Butts Between Feminism & Modernism (Fayetteville: The University of Arkansas Press, 2000); on Butts’s innovative techniques, see: Jane Garrity, Step-Daughters of England: British Women Modernists and the National Imaginary (Manchester: Manchester University Press, 2003); for a discussion on Butts’s relationship with the past, see: Patrick Wright, OnLiving in an OldCountry: The National Past in Contemporary Britain (Oxford: Oxford University Press, 2009); on Butts’s response to the British landscape, see: David Matless, ‘A Geography of Ghosts: The Spectral Landscapes of Mary Butts’, Cultural Geographies, 15.3 (2008), 335–57; for a discussion of Butts’s place in modernism, see: Rochelle Rives, Modernist Impersonalities: Affect, Authority, and the Subject (New York: Palgrave Macmillan, 2012); on Butts’s neo-romanticism, see: Andrew Radford, Mary Butts and British Neo-Romanticism: The EnchantmentofPlace(London: Bloomsbury, 2014).
2. Candice Kent, ‘“How Does the Mind Move to Einstein’s Physics?”: Science in the Writings of Virginia Woolf and Mary Butts’, in Restoring the Mystery of the Rainbow: Literature’s Refraction of Science(Amsterdam: Rodopi, 2011), pp. I, 576–84.
3. Michael H. Whitworth, ‘Virginia Woolf and Modernism’, in The CambridgeCompanion to Virginia Woolf, ed. by Susan Sellers and Sue Roe (Cambridge: Cambridge University Press, 2000), pp. 146–63, 146.
4. Gillies, BergsonandBritishModernism, p. 25.
5. Mary Ann Gillies, ‘Bergsonism: “Time out of Mind”’, in A Concise Companion to Modernism, ed. by David Bradshaw (Oxford: Blackwell Publishing, 2003), pp. 95–115 (p. 95).
6. Mary Ann Gillies, Henri Bergson and British Modernism (Montreal: McGill-Queen’s University Press, 1996), p. 29.
7. Suzanne Guerlac, Thinking in Time: An Introduction to Henri Bergson(Ithaca, NY: Cornell University Press, 2006), p. 12.
8. Ibid. See also Matz for a more detailed discussion of the attacks on Bergson’s philosophy.
9. Rachel Crossland, Modernist Physics: Waves, Particles, and Relativities in the Writings of Virginia Woolf and D. H. Lawrence, Oxford English Monographs (Oxford: Oxford University Press, 2018), p. 1.
0. Katy Price, Loving Faster Than Light: Romance and Readers in Einstein’sUniverse(Chicago & London: University of Chicago Press, 2012), p. 1.
1. Ibid., p. 3.
2. As Price demonstrates, issues of social class, reactions to the First World War and even the gold standard became intertwined with Einstein themes, thereby revealing the extent of popular engagement and the varied popular responses to relativity. Einstein’s theories are represented, discussed, joked about, and alluded to in newspapers, pulp magazines, generalist periodicals seeking to popularise science as well as in the literature of high modernism.
3. Price, p. 89.
4. Ibid., p. 71. Price.
5. Stephen Kern, The Culture of Time and Space 1880–1918 (Cambridge: Harvard University Press, 2003), p. 1.
6. Wyndham Lewis, Time and Western Man (London: Chatto and Windus, 1927), pp. xviii–xix.
7. Gillian Beer, Virginia Woolf: The Common Ground (Edinburgh: Edinburgh University Press, 1996). Catriona Livingstone, Virginia Woolf, Science, Radio, and Identity (Cambridge: Cambridge University Press, 2022). See Livingstone’s work on radio as a medium which popularised science.
2 Background and Key Concepts
DOI: 10.4324/9781032662343-3
Bergson’s Philosophy of Durée
Bergson’s philosophy forms an organic whole rather than a strict conceptual framework; therefore, all aspects of his doctrine, especially memory, intuition, and the self, are informed by duration and in turn bring about a fresh understanding of duration itself.1 Bergson’s idea of duration, ‘durée ’ – introduced in Essai sur les données immédiates de la conscience (1889), translated as Time and Free Will (1910) – underpins his philosophy. In this work, he argues that many philosophers confuse time with its spatial representation. Milič Čapek points out that Bergson’s philosophy had to ‘contend with a strong tradition of regarding space not only as a reality among other realities, but as the most real of all’. This tradition of ‘attributing a privileged ontological status to space tended towards the divinisation of space’ and found a modern form, as ‘space-mysticism or aether mysticism, even as late as 1925 among serious physicists like Oliver Lodge’.2 A spatial representation presents time as an unbounded line that can be subdivided into separate units, each identical to the other. Just as material objects occupy positions in space, events are conceived of as superimposed upon the already existing medium of time. Such a conception is useful in that it enables one to measure the passage of time and to
determine the order of events. However, Bergson argues that this analogy leads us to conceive time erroneously. Unlike space, time unfolds; it is un-extended, mobile, in perpetual becoming, in contrast to space which is already extant. Bergson claims that the concept of time eludes mathematics and science. He argues that since time is mobile, the instant one attempts to measure a moment, it is gone. What one measures is an immobile, complete line, whereas time is mobile and always incomplete. No two moments are identical, for the one will always contain the memory the other has left it. Therefore, a person can only experience two identical moments if she has no memory.3 In order to differentiate between the spatial representation of time and time itself, Bergson uses the term ‘durée ’ , that is ‘duration’. The term ‘time’ in conventional usage is inextricably intertwined with its spatialised conception as used in classical physics. Bergson’s new term is therefore useful in making the distinction clearer.
Duration transcends expression or description through language and, according to Bergson, can only be understood indirectly through images. However, these can never reveal a complete picture of duration, which can only be grasped through the singular intuition of the imagination.4 In La Pensée et le mouvant (1934), translated as TheCreativeMind:AnIntroductiontoMetaphysics(1946) (not to be confused with An Introduction to Metaphysics (1913)), Bergson presented three successive images of duration, each refining his concept still further. The first is that of two spools, one unrolling as one grows older; the other, simultaneously, rolling up into a ball to represent the continuous growth of memory.5 However, Bergson then points out that this image is limited because it involves a homogeneous and commensurable thread, whereas, since duration is heterogeneous, no two moments can be the same. He attempts to offer a more effective image by suggesting one consider a spectrum of numerous shades, each merging into each other, and with a line of feeling running through them, being both affected by and keeping
each of the shades it passes through. Yet, even this image is inaccurate and incomplete, for it represents duration as a fixed and complete spectrum with all the shades spatially juxtaposed to one another, whereas there is no juxtaposition within duration, which is perpetually incomplete and continuously growing, with the states not beginning or ending but intermingling with one another.6 This is supplemented with a third image of duration, which visualises an ‘infinitely small piece of elastic’ contracted to a point and then drawn out in a line which will grow ‘progressively longer’.7 Fixing attention on the ‘movement itself’ rather than on the line, ‘the space subtending the movement’, he argues that it is indivisible because it is uninterrupted (that is, it does not come to a halt at any stage), and that it is the motionless line which is in actuality divisible, not the act that draws it out.8 Duration can be described as unextended, a multiplicity yet a unity, mobile and continuously interpenetrating itself, yet none of these terms can ever definitively represent duration itself, because its mobility and perpetual novelty always render it as ultimately indefinable. Duration may only be apprehended fully by reversing ‘habitual modes of thought’ and experiencing the phenomenon itself.9
Bergson believes that metaphysics would be more successful if it were based on intuition rather than rational analysis. This insight opens metaphysics up to the possibilities of modernist fiction, a connection which would not have been lost on writers like Butts and Woolf. Bergson defines intuition as ‘the kind of intellectual sympathy by which one places oneself within an object in order to coincide with what is unique in it and consequently inexpressible’.10 Bergson recognises that the mind is constructed to interpret and operate in the physical environment; it is concerned with material objects, each clearly distinct from the other. ‘In other words the human intellect has as its chief object what is discontinuous and stable or immobile; and it has the power of reducing an object to its constituent elements and of reassembling them’.11 When the intellect
contemplates life, it brings this same approach to it, breaking down the continuous into categories, introducing clear delineations which approximate, but ultimately fall short of, reality. Language, for example, requires us to differentiate between our thoughts as distinctly as we do between physical objects. Intellect is therefore not adapted to metaphysics; its function is not to know reality. Rather it is focused on the practical endeavour of controlling surroundings. Bergson therefore holds that metaphysics is essentially inaccessible through the traditional intellectual tools of conceptualisation and language. However, images, such as the ones he uses to illustrate duration, despite being based on physical objects, may stimulate an intuitive insight.
To explore the true nature of time, Bergson decided to explore the inner life of people, which itself represents a kind of duration.12 This attention to the inner life is characteristic of fiction intuited by modernists such as Woolf and Butts, among others. Because language demands differentiation, states of consciousness are habitually demarcated as isolated units occurring in temporal succession; such a representation of self, Bergson terms the ‘superficial self’. In the intrinsically uninterrupted flow of consciousness, however, separation between present and preceding states is absent; this he terms the ‘deep self’. Thus, Bergson arrives at a sense of self which at each moment is a compilation of old selves. For this reason, the self cannot exist without memory, for the self is in fact memory. As explained in An Introduction to Metaphysics, the translation of an essay first published in the Revue deMétaphysiqueetdeMorale(in January 1903):
There is, beneath these sharply cut crystals and this frozen surface, a continuous flux which is not comparable to any flux I have ever seen. There is a succession of states, each of which announces what follows and contains that which precedes it. They can, properly speaking, only be said to form multiple
states when I have already passed them and turn back to observe their track. Whilst I was experiencing them, they were so solidly organised, so profoundly animated with a common life, that I could not have said where another commenced. In reality no one of them begins or ends, but all extend into each other.13
Since duration, as manifested by the self, must therefore be understood as a process, it follows that representation of time as ‘clock time’ is the result of analysis involving the transformation of a process into a thing. Bergson derived his understanding of time through contemplation of psychological time, as more representative of the fundamental nature of time, instead of the conventional preoccupation with physical time, as measured by clocks. Although inherently different to the understanding of time derived from Einstein’s theories of relativity, it was not uncommon for similarities to be noted between the two.
Durée and Clock Time
Bergson’s importance to modernism may be ascribed to his distinction between psychological time and clock time. But this is merely a rephrasing of the distinction between the experience of timeand timeitself, which is surely something of which writers have always been aware. For example, George Eliot’s narrator in Adam Bede (1859) observes when Arthur Donnithorne kisses Hetty Sorrel that ‘for a long moment time has vanished’.14 The link between the present moment and the past and future disappears, so that Arthur is detached from memory, which has provided the history preceding his present actions (his restraint), as well as from imaginative projection of the consequences. The vanishing of time for Arthur permits him, for an instant, to exist outside of moral responsibility. Furthermore, a well-known early reference to the variable passage
of psychological time exists in Shakespeare’s oft quoted passage from TwoGentlemenofVerona:
ROSALIND: I pray you, what is’t o’clock?
ORLANDO: You should ask me what time o’day; there’s no clock in the forest.
ROSALIND: Then there is no true lover in the forest; else sighing every minute and groaning every hour would detect the lazy foot of Time as well as a clock.
ORLANDO: And why not the swift foot of Time? had that not been as proper?
ROSALIND: By no means, sir. Time travels in divers paces with divers persons. I’ll tell you who Time ambles withal, who Time trots withal, who Time gallops withal, and who he stands still withal.15
Notably, Eddington uses this passage in The Nature of the Physical World.16 He assumes his reader is familiar with it, and it functions as a short-hand for variations of conscious experience of time in order to indicate that this is not what he means when he refers to subjective experiences of time determined by different reference frames.
Psychological time, or the experience of time, was not then a concept which originated with Bergson. It could be argued that the significance of Bergson to modernism lies in the attention he draws to psychological time, and, at a deeper level, in his elevation of duration over ‘clock time’. But I wish to stress what I consider to be most radical in his theorisation: That Bergson regards the fundamental nature of time, and not merely psychological, or interior, time, as exhibiting the properties of durée. The rest of this subsection is devoted to a discussion of Bergson’s justification for his claim that duration is the true nature of time. It is somewhat
Another random document with no related content on Scribd:
polkea kaiken lainkuuliaisuuden kantojensa alle, ja osoittaakseen nurjuuttaan maan lailliselle hallitsijalle Yrjö II:selle nimitti hän laivansa maanpakoon ajetun Jaakko II Stuartin pojan mukaan, joka ranskalaisten avulla tavoitteli takaisin isänsä kruunua Hannoversukuiselta vallan-anastajalta.
Mutta ei vain laivansa nimeä, vaan myöskin oman nimensä hän muutti. Stede Bonnet, ent. majuri kuninkaallisessa brittiläisessä armeijassa, tulisi ehkä merirosvona vangiksi jouduttuaan saamaan paljon kovemman tuomion kuin tavallinen sissiurheilua elinkeinonaan pitävä merikarhu. Senvuoksi risti hän itsensä kapteeni Thomasiksi, jolla nimellä hän myöhemmin onkin tunnettu.
Kun näistä esivalmisteluista oli suoriutunut, kutsui hän väkensä kokoon kannelle ja julisti heille, että aikoi luopua koko P. Thomasinmatkasta ja kaikesta lainkuuliaisesta kaapparipurjehduksesta sekä alkavansa jälleen vanhan rakkaan sissielämän; niin muodoin hän antoi heidän ymmärtää, että samaten kuin hän nyt oli merirosvokapteeni, olivat hekin valikoitu väki merirosvoja. Monet miehistä tulivat hyvin ihmeisiinsä, sillä he olivat luulleet Bonnetin jo luopuneen kaikesta merirosvoilusta saatuaan Mustaparralta niin pahoin nokalleen. Mutta nyt heidän käsityksensä kapteenista muuttui koko joukon. Monilla risteilyillään oli tämä sentään jo perehtynyt jotenkin purjehtimiseen ja osasi antaa asiallisia käskyjä miehilleen. Myöskin hänen sammumaton vihansa Mustapartaa kohtaan ja itsepäinen takaa-ajonsa tämän jäljillä oli omiaan koroittamaan hänen arvoaan miehistön silmissä; sillä se mies ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, joka etsimällä etsi tilaisuutta selvittääkseen välinsä aikakauden pelätyimmän merisuden kanssa. Niinpä suostuivat he mielihyvällä muuttamaan reittiä, nostamaan merirosvojen mustan lipun ja seuraamaan kapteeniaan minne tämä vain veisi heitä.
Bonnet purjehti pitkin Virginian rannikkoa ottaen useita lasteja ja kääntyi sitten Delaware-lahteen, jossa tapasi vielä runsaammin saalista, menetellen yleensä sangen mahtavasti ja röyhkeästi kauppalaivureita kohtaan. Samaa käytöstä hän osoitti mantereenkin asujille. Kerran kun hän Lewesin kaupungin vesille tultuaan päästi joukon vankeja maihin, lähetti hän viranomaisille sanan, että jos hänen venemiehensä kohtaisivat mitään ikävyyksiä kaupunkilaisten taholta, niin hän tykeillään pommittaisi kaupungin maan tasalle. Kun asukkailla ei ollut lainkaan puolustusneuvoja, olivat he sangen mielissään, että pääsivät rosvoista näinkin hyvin eroon.
Vähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin kallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi purkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten miehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän vain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin pitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille sanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus paikalla yhtyisi Royal Jamesiin, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.
Jonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan satamaan korjauttamaan Royal Jamesia, joka oli alkanut vuotaa pahoin, ja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja pölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan purren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.
Ennen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti riitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut viipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa
merikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut siihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden oikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin hekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin röyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa tietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen ryöstämään pitkin rannikkoa.
Kun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti kuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti oli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat kovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa vastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan sotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta muuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett, meni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan varustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia uhkaavan vaaran.
XXVI luku.
TAISTELU HIETASÄRKILLÄ.
Kun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut kuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä sissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon kaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa makaavaa isoa purtta nimeltä Henry ja Sea-Nymph
("Merenneito"), palkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti kumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista, oli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin pelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää aikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen varsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat valmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli siepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka hän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään, risteillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata itsensä ja saaliinsa näkymättömiin.
Sitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede Bonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin Kap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon piileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään helposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja tällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti eteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen tultua kävivät karille matalille hietasärkille.
Se oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä kummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset jälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra Rhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput selvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran yläjuoksulla.
Bonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti itseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt karille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää,
mitä väkeä ne olivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä ottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat "Kuninkaalliseen Jaakkoon" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset olleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen kovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla täysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa ryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma siitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat Etelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan, niin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran yläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus vihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa, niin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa elämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos Royal James olisi ollut valmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut jonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä karillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.
Mutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli vielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella tarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen tultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin syntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä. Koko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa ottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin silmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja pistoolinsa suuta myöten raehauleilla.
Varhain päivän koittaessa Etelä-Karolinan laivain aamuvirkku väki, joka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki vihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen niemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja sen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan suoraan heitä vastaan. Sekä Henry että Sea-Nymph nostivat ankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella valmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla johti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt jalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa elellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta purjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.
Tykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön päätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin, eikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata vainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän purtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä kaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että nyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.
Siksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan tahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis Royal James täysin purjein lasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa ylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle ja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä temppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin purret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti Royal Jamesia vastaan, että tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit huomasivat käyneensä
pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea minuuttia myöhemmin iski Henry vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa olla — myöskin "Merenneito", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui pohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan ja yhteisin voimin.
Täten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan meritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja niiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti oli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi liikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala — Henry ja Royal James makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi voinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut maalitauluksi, kun taas Sea-Nymph oli niin etäällä, ettei se voinut lainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan päästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.
Mutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät sissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään ottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan tykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat, ja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.
Kun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi kumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle kyljelle, niin että Henryn kansi tuli aivan alttiiksi Royal Jamesin tulelle Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi, varsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta hra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja pamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin
pään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat Royal Jamesin kylkeä minkä ennättivät.
Viisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua.
Kummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne eivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta saaneet muutetuksi vastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin puolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan näytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän kerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun hänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: "täällä ollaan, tulkaa vangitsemaan meidät!" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla ja kahta ankarammalla tulella.
Mutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla tiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun vastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo vyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien yhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä vetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.
Ja kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta: Henryn runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen puserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden, kansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti, mutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan. Nyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin Karolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän kimppuunsa. Royal Jamesilla syntyi kova hälinä ja neuvottomuus. Sen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä vaikka kovillakin
ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa laillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain, ylivoimaisten vihollisten käsiin.
Mutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta. Mieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja räjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei ollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton mieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta päällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta eloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun hra Rhett laski Royal Jamesin kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle puhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti tyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.
Siten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla myöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin kahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan rannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari, säästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten näytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala Charlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan miehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo lapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen asemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota, vaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen viakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta alentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon kovemman tuomion kuin
hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka ehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.
Aikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena pääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen vanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen kostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus Charlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut hänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat helläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja läheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa kurjan laputtaa matkoihinsa.
Tuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet röyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille kirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt hirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan — että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen tuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin hänen rikoskumppaninsa.
XXVII luku.
KUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.
Samaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi, ilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli muuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen vähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen tuottavasta
liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti ruoskimaan
Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä oli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän pitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä sai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli Delawarelahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen koko ison kuunarin.
Kun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja ihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän miehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti asestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin, jonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti varustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos mahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen satamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä kauppalaivoissa.
Tuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään niin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa
Pohjois-Amerikan valtiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan pääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä rosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei sanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne kulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.
NewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys. Se purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä rosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä sitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään
purren, joka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui hän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa mitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn vesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen viikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa aikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut kauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: "Nopea myynti ja vähäinen voitto", sillä yötä päivää risteili New York's Revenge ("New-Yorkin kosto") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa — idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta pakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja elintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka pieniä ja mitättömiä hyvänsä.
Filadelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta veneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta kasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet Porto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä. Älyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden lähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän
Sandy Hookiin, missä silloin majaili brittiläinen sotalaiva Phoenix, ja pyysi toimittamaan tämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä vesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli harjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan vain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä vastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä kärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään. Phoenixin purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin jokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla, putkahtikin "New Yorkin
Kosto" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten etelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.
<tb>
Jätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja siirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli tekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit yleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin vielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari nyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston ehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten oli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän kaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi Charlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä Moody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli paraikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä sopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne yhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin telkien takaa.
Tällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia omin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman edustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan ja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin. Kuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston niitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä, miehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä uskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi varhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut ainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava
siviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa onneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt laakereita, niin mikseikäs hänkin?
Ennenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin
Bonnetilta vallattu Royal James, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän uutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin ryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi laivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi, oli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin saaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan joltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää sissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia vastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa, ennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit pyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden kanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien näköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa miehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät satamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun isosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman näköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin. Ankkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen kummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin laivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan King Williamin, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin antoi kuvernööri Johnson, joka itse oli Mediterranean-laivassa, ja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen, kaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen muutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain tykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin lippu nostettiin
ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen laivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen hölmistyneille merirosvoille.
Pelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle haluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan, Sea-Nymphin ja Royal Jamesin — jotka vielä joku aika sitten olivat niin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa kiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja avoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.
Mutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän osaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain laivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat niin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat toisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi. Nelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien räiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että taistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin asukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä taistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko kaupungin.
Mutta kun Royal James ja Sea-Nymph viimein tulivat niin lähelle rosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen kantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja ryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat iskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi sen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja miekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä kannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he
kaikki olivat saaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit olla varmat voitostaan.
Kohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn: "Kuninkaallinen Jaakko" ja "Merenneito" lähestyivät hitaasti satamaan, välissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa liehui ylpeästi Englannin lippu.
Toinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi kuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi käyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen. Mutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee meritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi suvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi amiraali. Hän komensi Mediterraneanin ja King Williamin myöskin nostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua pakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin kyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin mereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin alukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun King William oli laskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä musta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.
Ilmeistä oli, ettei tässä aluksessa ollut samoja hurjia merirosvoja kuin toisessa laivassa; ja kun kuvernööri Johnson astui sen kannelle, huomasi hän suureksi ihmeekseen, ettei se todella ollutkaan mikään sissilaiva, vaan muuan englantilainen alus, jonka merirosvot tuonaan olivat valloittaneet ja vieneet mukanaan Charlestonin satamaan. Se oli kuljettanut Englannista joukon pakkotyövankeja ynnä n.s. "puoliorjia", s.o. sellaisia, jotka olivat sitoutuneet palvelukseen siirtomaiden viljelysmailla määrävuosiksi. Näiden joukossa oli
kuusineljättä naistakin, jotka pelosta puolikuoliaina lankesivat
ällistyneiden Etelä-Karolinan miesten jalkoihin. Kun sissit olivat vallanneet tämän laivan, oli heidän päällikkönsä väkisin tai mielisuosiolla ottanut osan sen miehistöstä ja matkustajista riveihinsä, pannen muutamia omia miehiään heitä komentamaan ja työntäen loput matkustajista tyrmään lastiruumaan.
Täten oli kaunis saalis saatu jotenkin vähällä vaivalla; ja King William ja Mediterranean palasivat Charlestoniin anastamansa laiva mukanaan, tietäen saavansa riemullisen vastaanoton ihastuneilta kaupunkilaisilta, joiden innostusta toisen vallatun rosvopurren saapuminen jo oli sytyttänyt melko korkealle.
Mutta kuvernööri Johnsonia kohtasi muutakin, joka teki häneen paljon valtavamman vaikutuksen kuin kaikki kaupunkilaisten hurraahuudot. Se oli hänen oma suuri ällistyksensä huomatessaan, ettei ollutkaan nujertanut Moodya. Itse sitä aavistamatta oli hän voittanut toisen pelätyn sissin, Worleyn, jonka tihutyöt olivat synnyttäneet sellaista kauhua pohjoisilla vesillä ja jonka uhkaava lähestyminen oli hirmustuttanut koko Etelä-Karolinan rannikkoväestöä. Kun sanoma levisi tästä hämmästyttävästä asiankäänteestä, pantiin kaupungissa liput vielä hurjemmin liehumaan ja hurraahuudot kajahtelivat kahta voimakkaammin.
Tällaisen lopun sai vajaan kuuden viikon kuluttua Rikhard Worleyn sankariura — hänen, joka epäilemättä suoritti enemmän mainehikkaita sissitöitä niin lyhyessä ajassa kuin mikään toinen kuuluisa merirosvo.
XXVIII luku.
HELMAVÄKEÄ SISSINTÖISSÄ.
Historiassa tapaamme useita esimerkkejä naisista, jotka ovat suorittaneet miehentöitä ja aina antautuneet näyttelemäänsä osaan niin suurella hartaudella kuin olisivat tosiaankin kuuluneet vastakkaiseen sukupuoleen; nykypäivinä sellaisia esimerkkejä nähdään vielä paljon enemmän kuin entisinä aikoina. Johanna D’Arc pukeutui panssariin ja johti urheasti kokonaista armeijaa, ja monet muutkin naiset ovat kunnostautuneet sotilaallisissa yrityksissä; mutta perin harvinaista on, että joku heistä olisi ruvennut merirosvoksi. On kuitenkin kaksi naispuolista sissiä, jotka aikoinaan tekivät nimensä hyvinkin tunnetuiksi Amerikan rannikoilla.
Kuuluisampi näistä naississeistä oli nimeltään Maria Reed. Hänen isänsä oli englantilainen kauppalaivuri, ja hänen äitinsä tapana oli purjehtia yhdessä miehensä kanssa. Tällä äidillä oli vanhempi lapsi, poika, josta hänen Englannissa elävä anoppinsa toivoi suuria. Mutta poika kuoli nuorena, ja peläten, ettei varakas anoppi jättäisi omaisuuttaan tyttölapselle, päätti neuvokas äiti näytellä pientä komediaa ja uskotteli koko maailmalle, että hänen toinenkin lapsensa oli poika.
Kun siis tuo pikku tyttönen, jota äitinsä ja isänsä hänen syntymästään asti olivat nimittäneet Mariaksi, oli kasvanut lapsenkoltustaan, puki äiti hänet pojan vaatteisiin ja esitti Englantiin palattuaan hänet poikana anopille. Koko homma oli kuitenkin turhaa, sillä muori kuoli pian jättämättä omaisuudestaan yhtään mitään otaksutulle poikaselle. Kuitenkin arveli huolekas äiti, että Maria menestyisi maailmassa paremmin poikana ja totutti senvuoksi
lapsensa edelleen käyttämään pojanvaatteita sekä pani hänet aloittamaan elämänkamppailuansa asiapoikana. Mutta kenkien kiilloittaminen ja asioillajuoksu ei ollut Marian mieleen. Hän oli kyllä halusta poikana, mutta hänen mielikuvituksensa vaati vaihtelevampaa elämää; merimiehen lapsena paloi hänenkin mielensä merille, ja niinpä hän eräänä päivänä karkasi palveluspaikastaan ja rupesi ruudinkantajapojaksi muutamaan sotalaivaan.
Pian kuitenkin tyttönen huomasi, ettei tällainen merielämä tyydyttänyt häntä, ja kasvettuaan sen verran, että näytti hoikalta kulkuripojalta, karkasi hän sotalaivastakin eräässä Englannin satamassa ja lähti Flanderiin, arvellen sotilaana menestyvänsä ehkä paremmin kuin merimiehenä. Hän pääsikin muutamaan jalkaväkirykmenttiin, kehittyi aikaa myöten kelpo soturiksi ja otti osaa useihin taisteluihin, laukoen muskettiaan ja heiluttaen painettiaan yhtä innokkaasti kuin miehiset vierustoverinsa.
Mutta jalkaväessä saa nähdä ja kokea monta kovaa, ja vaikka Maria olikin innokas taistelun tuoksinassa, ei hän jaksanut marssia pitkälti täysissä varuksissa ja tamineissa. Senvuoksi vaihtoi hän jalkaväen ratsuväkeen, ja nelistäessään hevosenselässä hän tunsi vasta olevansa oikeassa olossaan. Mutta nytpä hänen polkemansa sukupuolivaisto otti kostaakseen hänelle. Samassa rykmentissä palveli muuan hyvännäköinen nuorukainen, ja tähän Maria rakastui aivan naisen tavalla. Kun hän viimein rohkeni ilmaista toverilleen, kuinka asiat olivat, vastasi tämä ensi ällistyksestä toinnuttuaan yhtä tulisesti hänen tunteisiinsa. Molemmat päättivät luopua sotilasalalta, toimittivat tuota pikaa itsensä mieheksi ja vaimoksi ja rupesivat pitämään pientä ravintolaa. Kumpikin oli ratsupalveluksessaan hyvin mieltynyt hevosiin, ja kun eivät muuten voineet tyydyttää
mielihaluaan, ristivät he kapakkansa "Kolmen hevosen majataloksi" ja olivat hyvin mielissään, kun heidän vieraansa ratsastaen saapuivat pöydän ääreen, sen sijaan että olisivat jalan astuneet kynnyksen yli.
Mutta tätä onnellista kotielämää ei kestänyt kauan. Marian mies kuoli, ja kun ei halunnut yksin pitää ravintolaa, pukeutui hän uudelleen mieheksi ja lähti sotapalvelukseen. Sekään ala ei kumminkaan enää miellyttänyt häntä, hänen halunsa paloi jälleen merelle, ja hän otti matruusinpestin erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan.
Nyt näytti urhea mies-nainen saavan kyllikseen elämän vaihtelua. Laiva joutui Englantilaisten merirosvojen kynsiin, ja kun hänkin oli englantilainen ja näytti siltä kuin hänestä tulisi hyvä sissi, pakotettiin hänet liittymään rosvoihin. Silloin pääsi Maria ensi kerran huolettoman vapaan ja seikkailurikkaan sissielämän esimakuun. Kun tämä joukkue hajosi, lähti hän Uuden Providencen saarelle ja pestautui erään yksityisen laivanomistajan palvelukseen. Mutta kuten näihin aikoihin usein sattui, julisti laivan miehistö heti avovedelle päästyään itsensä riippumattomaksi sissijoukkueeksi, veti mustan lipun mastoon ja lähti omintakeisesti meriä hävittämään.
Maria Reed oli nyt vakituinen sissi; hänellä oli pistooli vyössä, tappara kupeella ja koko muukin ulkomuoto uskaliaan merirosvon tapaan. Hänellä ei valitettavasti ollut partaa, jota olisi käynyt kirjavin nauhoin palmikoiminen, mutta sen sijaan oli hänen ihonsa jo tarpeeksi karhea ja ruskettunut vaikuttaakseen pelkoa ja vapistusta vangiksi otetuissa ihmispoloisissa. Tosin kerrotaan, ettei hän erittäin rakastanut sissielämää; mutta hänellä näytti olevan periaatteena, että mihin ryhtyy, se on kunnolla tehtävä. Hän oli yhtä valmis
