Guerrilla Ecologies
Green Capital, Nature, and the Politics of Catastrophe
John Maerhofer
First published 2024 by Routledge
4 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN and by Routledge
605 Third Avenue, New York, NY 10158
RoutledgeisanimprintoftheTaylor&FrancisGroup,aninforma business
© 2024 John Maerhofer
The right of John Maerhofer to be identified as author of this work has been asserted in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in any information storage or retrieval system, without permission in writing from the publishers.
Trademarknotice: Product or corporate names may be trademarks or registered trademarks, and are used only for identification and explanation without intent to infringe.
BritishLibraryCataloguing-in-PublicationData
A catalogue record for this book is available from the British Library
ISBN: 978-1-032-45486-3 (hbk)
ISBN: 978-1-032-45544-0 (pbk)
ISBN: 978-1-003-37749-8 (ebk)
DOI: 10.4324/9781003377498
Typeset in Sabon by Newgen Publishing UK
For Tristan and Juliette, Architects of the possible
Preface
Writing a book on ecological struggle can be a daunting task, considering the plethora of knowledge production on the topic, and the stances that have grown alongside this scholarship, the political alignments that often reveal divergences of interest and objective. By acknowledging this, I want to state clearly how much my own understanding here has grown out of my years of active engagement with this knowledgebase, which I hope can be clearly discerned in what follows.
And yet, this book will surprise those who expected it to be about the climate crisis. In some ways, this is the case, albeit by default. First, I think the phrase “climate crisis” fails to speak to the historic dimensions of capital’s obligatory destruction of nature, a paradox that it has tried to resolve to varying degrees. As such, I would rather characterize what follows in two interconnected ways: first, this book provides a context for understanding capital’s assault on nature and how it has amalgamated to meet the crises it has fashioned while thwarting any challenge that pushes the barriers of tolerable opposition. Second, this text also details how militants have responded to these ongoing crises, and the positions taken in reimagining how to build social relations beyond commodified nature, imperialist war, institutionalized racialized and gendered violence, and profit maximization.
Accordingly, this book responds to some of the urgent questions about utilizing militancy as part of the overall effort to foster an ecosocialist society today. Building upon the crucial work of scholars and activists from the 1970s to the present, this book intends to regenerate key principles of guerrilla ecology for developing horizons
of materialist struggle against capitalist barbarism, and for preserving life as a revolutionary act. To this end, my hope is that this book offers a space for thinking an approach for building ecoconsciousness across imperialized borders in contemporary terms, to establish a wide-ranging mass movement that regenerates collective and ecological agency against the ever-present counterrevolution, which is capital’s forte.
Along those lines, one thing will remain consistent in what follows, something which is persistent in all my writing and scholarship in the last 20 years: here, you will not find compromises with systems of power, with the machinery of accumulation and repression that continues to degrade nature and labor, or with the sentimental responses by those same institutional representatives who feign support toward fixing the disaster of their own making. I do not cater to governmental officials or parties, institutional associations and financial bodies, or the empathetic sycophants who hold illusions about moving power to do our bidding. The ruling class never has, and never will, submit to the demands of radical change, and without our recognizing their actual role in hampering the revolutionary process, any robust ecological movement will be doomed to failure, just as it has been in the past.
Granted, there might arise moments in which negotiating with systems of power becomes necessary, when the road to reform outweighs revolutionary optics, especially if reform involves the survival of the most vulnerable populations for whom climate catastrophe is already a persistent reality. In some ways, any ecomilitant movement must become conscious of the parameters of confrontation, to see when an advance provides an opportunity for establishing remedial spaces of ecological protection and care. But that is the point of this book: to consider the pathways toward recreating the social metabolism from within and yet also against the command structures of capital, to build a praxis of active, tactical
resistance that harnesses the everyday potential of the nature/labor dynamic against capital’s reproductive capacity.
Let us transform the climate apocalypse into a diversified militia committed to expanding revolutionary nature into interdependent webs of social recreation and nurturing. In the words of Charles Bowden from his Some oftheDeadAre StillBreathing:Livinginthe Future, “There is an industry peddling solutions, and these solutions insist no one must really change, except perhaps a little, and without pain. Thisisthesource ofthefear, thisrefusaltoacceptthefuture thatisalreadyhere.” Yes, the future is already here, indeed.
JohnMaerhofer
Brooklyn,NewYork
Acknowledgments
This book could not have been written without the love and support of my family, comrades, and the inspiration of those on the front lines of militant resistance to create a just world. It is no easy task to commit ideas to organized form, especially during moments of unfolding crises when the urge is to be present in the struggle. In many ways, this book represents an affirmation of the years I’ve spend engaging in social and ecological issues through teaching and political work, and my hope is that it will contribute to an evolving exchange about ways to rebuild the world out of the ashes of catastrophe.
As a contingent worker in higher education for over 20 years, without institutional support, funding, sabbaticals, or the kind of job security that few in contemporary academia enjoy, my writing this book has been complex, to say the least. And yet, it has provided me with joyous and enlightening moments that I yearn to rouse in both the individual reader and the broader collective. To that end, I am grateful for the comradely support of Anthony O’Brien and Barbara Foley, who read early manifestations and abstractly written versions of this text. Early motivation for anthologizing my thoughts and experiences developed while teaching my honors seminar on “radical ecology” at Rutgers University in the fall of 2021. Diane Lee Perez and Antonio Chueca Valenzuela have provided meaningful and edifying conversations and encouragement throughout the writing process. Forming ideas into book form also could not have been possible without the input and editorial cooperation of Grace Harrison and Mattew Shobbrook at Routledge.
Special gratitude, recognition, and love for my partner, Sumaria Butt, who put up with my neurotic and often irascible temperament, but who also gave much needed insight, kindness, and assurance during the writing process.
Finally, I dedicate this book to the memory of two individuals: my brother, Rick Maerhofer, and long-time friend, Rika Nakamura. Both gone way too soon.
Many parts of this book first appeared elsewhere. The overall framework for this project can be seen in my article “Mushroom dialectics: Green capital, nature, and the politics of eco-militancy” in The Journal for the Study of Radicalism (forthcoming, 2023). My “Ecological multiplicity against capitalist hegemony in India” Roar Magazine, 2021, made its way into Chapter 3, almost intact; Chapter 4 is a semi-revised version of my “CanStarvingPeopleGoonHunger Strike? The Maoist Movement in India and the Global Revolution,” published in InternationalCriticalThoughtin 2017. Finally, my short article “The Bolshevik Revolution and the legacy of anti-imperialism,” Monthly Review Online, 2017, forms part of Chapter 1. All rights have been secured by me.
Introduction
DOI: 10.4324/9781003377498-1
In July of 2022, President Joe Biden held a press conference to urge action on the climate crisis. As President Biden remarked,
I have a responsibility to act with urgency and resolve when our nation faces clear and present danger. And that’s what climate change is about. It is literally, not figuratively, a clear and present danger… . Climate change is literally an existential threat to our nation and to the world.
(Remarks by President Biden on Actions to Tackle the Climate Crisis, 2022)
Biden went on to list the effects of increased emissions on local communities, the heightened costs of climate-related devastation, and the detrimental effects on military instillations. He also pledged 2.3 billion dollars to weatherize and redesign infrastructure to meet this existential threat. Biden’s statements come at a time when global investments in “green” resolutions are outmatching that of fossil fuels, including renewables, electric vehicles, biofuels, and efficiency improvements in heat pumps (see link with “Clean Energy Investment Is Extending Its Lead Over Fossil Fuels, Boosted by Energy Security Strengths”). Driven by competition with China, which has been expanding renewable energy infrastructure within the country and across the Global South, and the effects on oil productivity because of the ongoing war between Russia and Ukraine, the turn toward green capitalist solution-making is
augmenting, stimulating new forms of growth adoption for multinational corporate interests.
Despite the initial applause by environmentalist groups, Biden’s declaration was short-lived, after urging fossil fuel giants to continue to “pump more” at his appearance at COP 26 in Glasgow (Friedman and Tankersley, 2012). Most recently, the United Kingdom also announced approval to start developing the offshore Rosebank Field in the North Sea, the largest untapped oil field in the region, in conjunction with other European energy conglomerates. Drawing from the historic toolbox of green doublespeak, one spokesperson stated that,
We are investing on our world-leading renewable energy but, as the independent Climate Change Committee recognise, we will need oil and gas as part of that mix on the path to net zero and so it makes sense to use our own supplies from North Sea fields such as Rosebank.
(Iordache, 2023)
Beyond the kind of knee-jerk surprise that many activists have when power does an about-face, such duplicity is quite consistent with how capital exploits crises to stimulate accumulation strategies, cutting across political affiliation. Indeed, this has been the central paradox for the ruling-class since the 1970s, when intervention in climate damage became paramount; specifically, how to maintain a system based on perpetualgrowth while also introducing strategies to mitigate the crisis that unfolds in the wake of the necessity to maintainthelifebloodofgrowthitself.
Accordingly, instead of the usual outrage when Biden or any imaginary “ally” within the global ruling class recants on green promises, perhaps it is best to ask something like the following: an existential threat for what and whom (Biden explicitly cites the damage to military instillations in his remarks)? Has systemic
regulation, sustainability-talk, or protection-pledging done anything except to ensure that capital’s access to untapped resources remains consistent and unscathed? Is the green race going to benefit us all, or is it really an attempt to streamline the digital economy while expanding the bio-surveillance regime to manage surplus-labor and to deter any potential challenge that might threaten the rhetoric of change peddled by green capital and its billionaire lackeys?
These are some of the questions that will be answered in what follows. For what shapes a central part of this book is a critical explication of the roots of green capital, beginning in “the environmental decade,” to structure an understanding of the historic arc of catastrophe politics on the contemporary moment of biospheric extinction. More importantly, I also trace how environmental management fuses with the state-backed counterrevolution against labor and radical 1960s movements, and the responses by militants who utilized guerrilla tactics to reshape revolutionary politics into the 1970s and beyond. In tracing this history, I have come up with the term guerrilla ecology to denote the structural, temporal, spatial, and social-political dimensions of confrontation of which the metabolic entanglement between capital and nature/labor is constituted. Guerrilla ecology provides a space for understanding the form of revolutionary praxis which resists the absorption of working-class power into the structural breadth of capitalist flexibility and digital modification, and instead seeks an outside node of confrontational struggle beyond the artifices that underlie the affective repose that emerges within perpetual crises. This modality of persistent antagonism seeks to escape from the nihilistic logic of counterrevolution, reformist liminality, and green capitalist capture, all of which intend to put ecological struggle under the thumb of electoral desensitization and incremental retrofitting. In this sense, guerrilla ecology also involves a collective unlearning of relapsing ideologies that nourish capital’s predominance, thus becoming the basis for thinking through active participation in the
process of social change by locating the conditions for inequality in the everyday corporeality of mass exploitation, cultivated subversion, and the synthetic reinsertion of radical change into the milieu of capital’s naturalizeddestructiveness, which is branded as “progress.” Chapter 1 forms the contours of this definitional work, with gestures toward how these intersectional crises unfold, culminating in an analysis of the Wounded Knee Uprising in 1973, which I argue is the first overt example of guerrilla ecological struggle in the Anthropocene era.
In Chapter 2, I argue that top-down “solutions” to the climate crisis in the 1970s signified an attempt by the ruling class to restructure nature to make it more readily accessible to capitalist expansion, ushering in “new” enclosures of the commons that, when tethered to neoliberal restructuration strategies, becomes globalized. On the one hand, environmental regulatory policies fostered conciliation with movements that emerged during the great ecological awakening, what many see as an historic win for the environmentalist movement after the first Earth Day in 1970. On the other hand, I argue that these methodical strategies flanked the intensification of the repressive state/capital apparatus to destroy revolutionary politics while also appropriating the residual power of mainstream environmentalism, turning these organizations into cohorts of accumulation preparation. By understanding the history of the green capitalist complex and its effects, we can also gauge the response by eco-militant groups like Earth First! that sought to move beyond the dominant paradigm of eco-political consensus, and by doing so, challenged the outlook advocated by environmental reformism.
Chapter 3 focuses on the merge of biocolonialism and the green capitalist complex as it expropriates resources across the Global South, where biotech interference has caused irreparable damage to ecosystems and Indigenous communities. Expounding on what I call accumulation by machinic subjection, I turn to an analysis of
biopiracy, using the transgenic seed counterrevolution to relate a brutal understory of the biotech economy and the global context of environmental racism. Lastly, I focus attention on the Indian Farmer Rebellions in 2020–2021 to broaden the parameters of resistance against biopiratical hegemony, neofascism, and uneven development.
Chapter 4 considers the links between the Indian Maoists and the struggle for environmental justice by Adivasi communities against mining practices that fuel the great green transition. The eco-politics of the Maoists’ protracted war, beginning in 1968 and continuing to the present, enables us to examine the praxis of guerrilla ecology through the lens of extractivist violence and subjugation. The story of the Maoists also exposes the symbiotic connections between intensified extractivism and the transnational dimensions of the green capitalist complex, providing a context for rethinking radical ecological struggles across imperialized borders. Particularly, my argument is that it is crucial to recognize the Maoists’ critical role in putting an end to neoliberalism’s war on the commons, and as part of an internationalist model for rebuilding the social metabolism against capital’s pervasive command.
Chapter 5 builds upon my analysis of eco-militancy formations that fight for system change over static reformism. I begin with exposing some of the ways the contemporary image of the ecological guerrilla has been obfuscated in the post-9/11 era, with the intensified persecution of Animal/Earth Liberation eco-warriors in the United States and across the globe. Next, I revisit the Movement for the Emancipation of the Niger Delta (MEND), which emerged in 2005, in the context of the Global War on Terror (GWOT) and the implementation of militarized accumulation stratagems. My objective here is to decolonize eco-militancy to foster a radical vision of militant belonging in the age of permanent war and entropic capital. The final chapter offers a critique of ecocatastrophe ideology with a view toward broadening potential organizational strategies to
dismantle the hegemony of the green capitalist complex. Like the ascent of ecological guerrilla in the 1970s, contemporary ecomilitancy reemerges at a time when capital is reconsolidating itself to meet the threat of mass extinction in the Anthropocene while also sharpening counterrevolutionary mechanics to thwart the rise of anticapitalist/anti-extinction/anti-imperialist configurations that refuse to submit to top-down reformism and power-based conciliation. Part of this chapter also discusses the limits of ecosocialist platforming, such as its developing alignment with Left degrowth positions, while also gesturing toward building guerrilla ecological praxis against green capital’s hijacking of the nature/labor dynamic. This refocusing of revolutionary disorientation allows for a radical re-socialization of nature by reinserting liberated labor into a project for rebuilding social–ecological relations in the wake of biospheric collapse, ushering in an era in which a revitalized and radicalized social metabolism might emerge.
Overall, my critique of green capital, benevolent politicians, billionaire “green” altruists, and even utopian ecosocialists, might be confusing for many at first, though my hope is that the sympathetic reader will appreciate the underlying rationale for writing this kind of book in the first place: to materialize a mass movement that impedes the attempt by ruling-class forces to commandeer our advances in creating an ecosystemic society; to fortify conditions of revolutionary and ecological belonging; and to animate the livingness of militant defense and its evolution as permanent features of a nascent eco-communist collectivity. Ultimately, this book is motivated by those on the front lines of that struggle, whose fight commands our solidarity and commitment beyond empty nods and affectations.
Cited
International Energy Agency (2023). “Clean Energy Investment Is Extending Its Lead Over Fossil Fuels, Boosted by Energy Security Strengths.” www.iea.org/news/clean-energy-investment-isextending-its-lead-over-fossil-fuels-boosted-by-energy-securitystrengths
Friedman, Lisa, & Tankersley, Jim. (2012). “Reduce Fossil Fuels in the Long Term but Pump More Now Biden Says, Angering Activists.” New York Times, November 2, 2021. www.nytimes.com/2021/11/02/world/reduce-fossil-fuels-longterm-but-pump-more-now-biden-says-angering-activists.html
Iordache, Ruxandra. (2023). “Largest UK Untapped Oil Field Approved for Development amid Environmental Backlash.” www.cnbc.com/amp/2023/09/27/uk-gives-approval-forcontroversial-rosebank-oil-and-gas-field-development.html
“Remarks by President Biden on Actions to Tackle the Climate Crisis.” (2022). www.whitehouse.gov/briefing-room/speechesremarks/2022/07/20/remarks-by-president-biden-on-actions-totackle-the-climate-crisis/
1 Mushroom Dialectics
Guerrilla Ecology in the Anthropocene
DOI: 10.4324/9781003377498-2
In the early morning hours of April 22, 1970, a self-proclaimed guerrilla organization calling themselves Eco-Commando Force’70 attempted to sabotage a Miami sewage plant by lobbing several nontoxic yellow dye projectiles into the facility. After being spotted by a security guard and then evading capture by Florida state troopers, the militants then flushed the same “bombs” down the toilets of a Howard Johnson Motor Lodge and the Miami Airport Inn, turning the canals bright yellow for the next 48 hours. This action occurred the night before thousands of Americans were preparing to participate in the first Earth Day (1970) and was meant to draw specific attention to the impacts of high concentrations of toxins in Miami’s canals while emphasizing the lack of oversight of commercial dumping. In what they labeled “Communique No.1,” they stated,
The dye patches will show what happens to the sewage that is dumped into our waterways. If the dye isn’t carried very far downstream from the plants residents should be warned of possible dangerous high concentrations of pollutants due to lack of streamflow.
As predicted, the canals failed to drain (Love and Obst, 1972, pp. 160–163). The actions of Eco-Commando Force’70 coincided with
the publication of Raymond Dasmann’s No Further Retreat: The Fight to Save Florida, which outlined the history of ecological devastation caused by speculators and land developers in southern Florida. Considered to be one of the founders of modern conservationism, Dasmann’s insights provided the scientific context for justifying radical interventions to curb further damage to precious ecosystems that were more and more leading to severe flooding and droughts.1
The Eco-Commando Force’70 drew its inspiration primarily from another eco-saboteur who operated in the Fox River Valley outside of Chicago. The actions of “The Fox” included plugging industrial smokestacks and river drains, and most notably, dumping jars of industrial waste onto the lush carpets of the corporate offices of US Steel. In one interview, “The Fox” stated that he mixed some sewage and raw clam juice into jars to “symbolize the destruction of wildlife,” after using other industrial waste materials to sabotage industrial sites that were the worst offenders of ecocide. Responding to one executive’s anger over the destruction of the corporate office carpets, “The Fox” stated,
After all, that’s the stuff they put in our lakes and streams, so it ought to be good enough for his rug. They keep saying that they aren’t really polluting our water. If that’s true, then it shouldn’t hurt his rug, right?
(Ibid., p. 156)
The pseudonymous “Fox,” a schoolteacher named James Phillips, managed to evade imprisonment, and maintain his anonymity until his death in 2001, when he was posthumously decorated for his actions by the city of Chicago. Whereas the national attention captured by Eco-Commando Force’70 was fleeting by comparison (the group disbanded in 1971). But what is most remarkable here is their application of guerrilla tactics when contextualized within the
radical 1960s, a period in which we find the world embroiled in imperialist war, capitalist crisis, and revolutionary organizational politics. They advocated no variant of leftist political ideology, except for the insistence on the use of direct action as part of their “educational” campaigns. They did not encourage the overthrow of the government, nor did they provide a sense of how their militant actions contributed to a broader transformation of imperialism or capitalist social relations in general, despite their obvious awareness of the connections between ecological degradation and industrialization. Rather, their primary objective was to inform the population on the perils of living in a toxic world, and to ignite a movement to change the paradigm of objectified and commodified nature.
Accordingly, it might be easy to see how the actions of “The Fox” and Eco-Commando Force’70 provide the raw material upon which deep ecology formulates the notion of the “ecological self,” thus broadening the definition of resistance as nature moves from reactive object to dynamic protagonist into the 1970s and beyond (Manes, 1990, p. 177). At the same time, the question remains what motivated them to adapt guerrilla tactics for channeling the outrage about brewing ecological devastation. This is a question that the following analysis hopes to answer, and accordingly, we will see how this relationship to deep ecological thought unfolds later, particularly in terms of how it fits into the project of eco-defense and even more radical uses of ecotage. What is crucial to recognize here is how these examples of eco-militancy provide a context for understanding a nascent guerrillaist structure of feeling, which Raymond Williams characterizes as the contending forms of cultural, ideological, political, and thus praxis-oriented discourses that converge at moments of transhistorical change. Williams’ meaning of “feeling” in this context is not contrary to “thought,” but rather as way of defining what he terms a “practical consciousness” that reflects the interlocking “tensions” within a specific historical framework, one
that often reveals how crisis gives way toward the formalization of a “new” era which I will be classifying through the lens of guerrilla ecology (Williams, 1977, p. 128).
Along those lines, my use of the term guerrilla ecology is meant to contribute to a broader understanding of the origins of ecomilitancy as it progresses within the space of recurring crises,2 particularly in the 1968 period of heightened radicalism and the counterrevolutionary backlash that ensued. Guerrilla ecology signifies the layered revolutionary experience that materializes from three interconnected cruxes which I will outline in what follows: (1) an ecological awakening centered on identifying and resisting the historic devastation of the biosphere by capital in its industrial and post-industrial phases; (2) a global insurgency that fosters international solidarity with historic Third World decolonizing movements by making clear links between capitalist-driven ecocide and imperialist war; and (3) the intensification of counterrevolutionary mechanisms to regain hegemonic control over economic, political, and cultural spheres, including the attempt to resocialize the nature–labor dynamic via “green” legislative control, and the tethering of nature’s reproductive capacity to neoliberal restructuration in the early 1970s. Let us look at how these interlocking constituents advance in more detail.
Rachel Carson and the Politics of Catastrophe
It is beyond the scope of this study to provide a comprehensive analysis of the work of Rachel Carson. Her influence on the great ecological awakening is immense and needs to be recognized and studied across generations.3 For the purposes of this study, I begin with her work to identify some of the parameters of the ecological crisis in the Anthropocene age, which in effect, also reveals the inner logic of the military–industrial–scientific complex and its pervasive
effects on the globe. For example, in her speech “The Pollution of Our Environment,” her final lecture in which she identifies as an ecologist, we can hear the echoes of how man’s “scientific” intervention in nature has not only intensified the metabolic rift but also demands a revolutionary approach to human-nature relations:
We cannot think of the living organism alone; nor can we think of the physical environment as a separate entity. The two exist together, each acting on the other to form an ecological complex or an ecosystem… . And yet these concepts, which are so fundamental, are forgotten when we face the problem of disposing of the myriad wastes of our modern way of life. We behave, not like people guided by scientific knowledge, but more like the proverbial bad housekeeper who sweeps the dirt under the rug in hope of getting it out of sight.
(Carson, 1998, p. 231)
Her radical ecological thinking here exposes how military–industrial capital has distorted our access to knowledge systems outside of the domain of mechanical scientific rationalism. As she argues in Silent Spring, “interrelationship and interdependence” between the effects of chemicals in disrupting ecosystems are viewed on the observational level of ecological science, “But there is also an ecology of the world within our bodies. In this unseen world, minute causes produce mighty effects; the effect, moreover, is often seemingly unrelated to the cause, appearing in part of the body remote the area where the original injury was sustained,” meaning the ways such chemicals have acted upon us as beings connected to the processes of nature (Carson, 2002, p. 189). While not evident in her work, Carson was likely aware of the indiscriminate use of DDT on migrant workers during the Bracero Program in the 1950s, when they were disinfected like livestock before being allowed to enter the United States, resulting in dire health consequences that affected
generations. In the context of post-war US capital, imperialist border-making, racist dehumanization, and ecocide, her work reveals a pattern that would be revisited on the poorest populations of the world, from the South Bronx to Vietnam and beyond.4
It is important to recognize how Carson expands upon what Marx describes as the “irreparable rift in the interdependent process of social metabolism, a metabolism prescribed by the natural laws of life itself” (Marx, 1991, p. 949). That is, Carson provides one of the first critiques of post-war capital’s so-called golden age underneath which we find an expanding state of entropy and eco-disintegration that we now relate to the Anthropocene period. Her critique comes at a moment when technological advances were rapidly enhancing the capabilities of capital as it expanded across the globe, bringing with it sophisticated mechanisms for bludgeoning social relations and ecosystems into submission. This is also a period Cold War military expenditures began to follow the rubric of “military Keynesianism,” providing the means to undermine decolonizing movements across the historic Third World. According to Chris Harmon, this “war economy” drove the post-war boom in manufacturing consumer goods as well as expanding investment in armament factory production, including a massive increase in the agribusiness industry. “The war economy,” writes Harmon, “could achieve what eight years of the New Deal could not—full employment of the productive capacity of the largest of the ageing capitalisms” (2009, p. 157).5
What is crucial here is the link between the unknowing citizen and the invisible victims of this massive assault, which for Carson marks the symbiosis between the chemical industry and capital while corrupt agencies like the Department of Agriculture and the FDA facilitated the expanded use of chemical components. As Carson writes, while poisons were once strictly regulated,
With the development of the new organic insecticides and the abundance of surplus planes after the Second World War, all
this was forgotten. Although today’s poisons are more dangerous than any known before, they have amazingly become something to be showered down indiscriminately from the skies. Not only the target insect or plant, but anything— human or non-human—within range of the chemical fallout may know the sinister touch of poison. Not only forests and cultivated fields are sprayed, but towns and cities as well.
(Carson, 2002, pp. 155–156)
Paul Burkett argues that Carson’s focus on what she calls the “shotgun approach to nature” reveals the extent to which the “unspeakable suffering” imposed on animals and other creatures by industrial capital has deepened the “human estrangement” from the environment while reinforcing the ways nature is continually subjected to increasing forms of exchange-value domination. Accordingly, as Burkett argues, “Value’s abstraction from natural diversity and interconnections is not simply a constant influence in capitalist development; rather, its social and material power accumulates as the combined productivity of labor and nature is scientifically subsumed under capital,” a constituent feature of Carson’s critical work that exposes the distorted logic of capital’s toxification of social–ecological relations (2014, p. 85).
My suggestion is not that Carson identified with or even employed Marxist dialectics in her work. Rather, by exposing the interdependence of industrialization and militarism, she also inadvertently earmarks the beginnings of the Anthropocene era and the ensuing conflicts that transpire in its wake, starting in the 1950s. As such, the politics of catastrophe that we find in Carson’s study offers us a way of understanding two interconnected histories that form the theoretical basis for guerrilla ecology. The first relates to how Carson’s awareness of ecological disaster dovetails with what Barry Commoner also labels the “paradox” of human civilization. That is, how the question of continual growth collides with the
realization that this model carries with it the ultimate destruction of the living environment upon which humans and nonhumans rely. “A clash between the propensity of the man-dependent sectors of the cycle to grow and the intractable limits of the natural sector of the cycle is inevitable,” writes Commoner, and it is this failure to “accommodate” the needs of nature that has caused a crisis in the very formation of how social relations under capital have been organized (1971, p. 115). In a similar fashion to Carson, Commoner also makes the crucial link between the crisis of pollution and capital’s drive for profit, which he argues stems from the “unintended concomitant of the natural drive of the economic system to introduce new technologies that increase productivity” (p. 257). The focus on the need for technological innovation and its impact of ecosystemic integrity overlaps with Carson’s stress on the internal mechanisms of the military–industrial–scientific complex and its escalating war on the biosphere, including the control over labor as well.
Building upon Carson’s recognition of the entropic state that underlies the Anthropocene era, guerrilla ecology thus symbolizes a stage in social development in which the malaise of systemic disruption becomes the basis for building a praxis of revolutionary thought and action not only against ecosystemic failure but also from within the fragmented landscape of post-1968 political radicalism. What we can derive from Carson here is the idea that the fundamental contradictions of the Anthropocene era lie not in natural processes that usher in ecocatastrophe but rather in the contradictions inherent to capital’s transformation of nature via value-form domination. And it is the revolt against entropy that characterizes a systemic break with the ways the socialization of nature under capital has desensitized us to the nihilism of exploitation, dispossession, expropriation, racism, and imperialist violence, all of which are encased in the logic of commodified nature.
Another random document with no related content on Scribd:
seisoi hänen edessään ja näytti niin hyväntahtoiselta, elämänhaluiselta.
Vähän ajan perästä istuutui Maria jälleen.
— Minulla on tapana istua täällä joka päivä muutamia hetkiä, koetti hän nyt sanoa luonnollisella äänellään. Täällä on niin ihmeen herttaista… niin kaunista ja samalla rauhallista, — minä nautin sellaisesta… nämä hetket ovat oikeita lempihetkiäni. — Maria itse miltei hämmästyi avomielisyyttään, jolla oli tahtonut korjata äskeisen tyhmän käytöksensä.
Mutta nuo vaaleanruskeat silmät loistivat Marian sanoja kuullessaan iloa ja mielihyvää.
— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä… lempipaikassani, jossa minäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin luonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni tullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että suuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti poistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse kuten äsken aioitte. En tahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne. Mutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla. Minulla on tapana tulla tänne aina tähän aikaan… Enkä huolinut etäämpää tarkastella… Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut vapaa kuin minä olen tullut tänne.
Sitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti, kaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä, joka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut vanhempain vihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen
lempeää, kun hän hyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen sanoi:
— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme tänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös, ettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se kohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat teot tulla lasten päälle?
Kun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä, joka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean kerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa kesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään uusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä "lempipaikalla" jatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän, mitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä keskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut toisensa tuossa synkässä metsässä kallion kielekkeellä, humisevien honkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun kalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä olivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi nimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen ikuisten vihollisten lapset.
Seuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi valoisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän tunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.
Mutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen siitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan
tuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi täytynyt puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen sisimmässään vaikenemaan.
Olihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä onnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin hän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan. Hän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman melskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli hän tullut — vapauttaja.
Isännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi oli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria katseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse elatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?
* * * * *
Niin oli Maria tullut matkustaneeksi Tukholmaan ja siellä tavannut Karl Askerin ja sitte. — Tämä oli heti mieltynyt häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, huolimatta omaistensa kielloista. Hän oli vanhan suku-tavan mukaan koko Askerin suuren omaisuuden holhoja ja lisäksi vielä oli hänellä hyvä paikka samassa yhtiössä, missä isänsä ja isoisänsä olivat olleet. Hän ei siis ollut omaisistaan vähääkään riippuvainen. Useita kertoja oli Maria huomannut, että hänen miehensä omaiset olisivat toivoneet Kaarlolle toisenlaista vaimoa. Mutta hänhän rakasti Kaarloa ja koetti sentähden niin paljon kuin mahdollista ylläpitää heidän kanssaan keskinäistä sopua.
Maria kääntyi nyt katselemaan anoppiansa ja natojansa, jotka tilan ahtauden tähden olivat istuneet sinne tänne laivassa. Hän voi vielä osottaa heille kylmää ystävyyttä, mutta rakastaa heitä, kuten Kaarlo
niin monta kertaa oli kehoittanut, sitä hän ei voinut, sillä he olivat häntä niin monta kertaa syvästi loukanneet.
Katsellessaan heitä nyt tuossa tuntuivat ne hänestä melkeinpä vierailta, joiden kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin joukko katkeria muistoja. Uudelleen Maria kääntyi merelle päin ja vaipui entisiin haaveiluihinsa.
Maria ja Erik Bohrman eivät olleet milloinkaan noiden onnellisten vuotten kuluessa lausuneet sitovaa sanaa. He olivat kumpainenkin yhtä mieltä siinä, että lemmen tulee olla jotakin vapaata vapaitten olentojen kesken, joka ei pelosta tai muusta sellaisesta syystä kaipaa sitovaa sanaa ennen kuin sinä päivänä, jolloin he maailman edessä ainaiseksi tulisivat toisensa omistamaan. Tunteitaan koetellakseen he myös sangen harvoin lähettelivät kirjeitä toisilleen. Mutta kun koetusaika oli kulunut ja Erik palasi Upsalasta, korvasi tätä seuraava aika rikkain määrin erossa elettyjen kuukausien kaipauksen.
Onnekas hymy kohousi Maria Askerin kasvoille ja viipyi hetken, kunnes hän vihdoin nojasi molemmat kyynärpäänsä laivan reunustaan ja peitti käsillään kasvonsa.
Oli lauha kevätilta, kolme kuukautta hänen isänsä kuoleman jälkeen. Hauta saa meidät usein unohtamaan vanhan kaiheen ja niin oli Maria kerran käynyt Erikin äidin luona. Sinä päivänä oli aurinko ja kevätilma houkutelleet hänen muuttamaan ulkoilmaan erään puutarhasohvan ja siinä hän nyt istui käsitöineen. Silloin hän toisen kerran näki Erikin äidin tulevan sisään kotinsa portista. Maria nousi ja meni häntä vastaan, hänen sydämensä sykki rajusti, tuntui kuin hän olisi aavistanut tai pelännyt jotakin. Miksi tuli rouva Bohrman tänään? Mutta hänen levottomuutensa haihtui kokonaan, kun hän
näki nuo ystävälliset kasvot ja niiden hyväntahtoisen hymyilyn samanlaisen kuin Erikin — ja kuuli hänen sointuvan äänensä:
— Miten pikku Mari jaksaa tänään? On kai ikävää olla näin yksin.
— Hän kosketti kädellään kevyesti ja miellyttävästi Marian poskea.
— Tule istumaan tänne! — Rouva Bohrman osoitti paikkaa, jonka Maria äsken oli jättänyt. — Minulla on hiukan puhumista kanssasi.
He istuutuivat ja rouva Bohrman alkoi ystävällisin sanoin kuvailla
Marialle, ettei hänen — itsensä ja Erikin tähden — pitäisi toivoa Erikiä. He olivat kumpainenkin niin nuoria, vuosien vieriessä he tulisivat vakaantumaan ja muuttumaan ja rouva Bohrman sanoi voivansa vakuuttaa, että Maria kyllä löytää kodin aikoja ennen kuin
Erik voi hänelle sellaisen tarjota. Ja rouva Bohrman toivoi koko sydämestään, että Maria pian saisi oman onnellisen kodin.
— Minä tiedän, että olette unelmoineet toisistanne, Erik ja sinä, pikku Mari, mutta se on vain ollut pientä haaveilua, ilman syvempää tunnetta, sellaista, jolle yhteiselämä on rakennettava. Tiedätkö. Mari… tuollainen… on vain haaveilua… Sellaista olemme jokainen kokeneet. Eikö Mari usko sitä? Se on niin luonnollista nuorena. Nuoruus, kevät ja ihanan maaseudun elämä — kaikki ne ovat haihtuvan haaveilun herättäjiä.
Ja rouva Bohrman puhui ystävällisin sanoin Marian tulevaisuudesta. Hän piti Mariasta niin sanomattoman paljon ja oli sen vuoksi kirjoittanut Tukholmassa oleville sukulaisilleen pyytäen heitä toimittamaan Marialle jotakin paikkaa. Tänään juuri oli hän saanut kirjeen, joka toi iloisia uutisia. Eräässä vakuutusyhtiössä oli paikka avoinna ja jos Maria vain tahtoisi, voisi hän neljäntoista vuorokauden kuluttua ottaa sen vastaan. Mutta… hänen olisi
seuraavana päivänä annettava ratkaiseva tieto, sillä rouva Bohrmanin tulisi heti lähettää vastaus Tukholmaan.
— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään, — jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain tulevaisuuttasi, sillä sitä sinun täytyy ajatella, niin oudolta kuin elämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei ole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät sen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla saavutetaan melkein kaikki — paina mieleesi se — kaikki! Ja jos sinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. — Rouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.
— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista vuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja soinnuton.
— Kas niin… se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti Marian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö, jolle minä toivon kaikkea hyvää. Hän kumartui ja suuteli Marian hienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta kertaa olivat koskettaneet.
Ja tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot, joille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa voimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot nyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi polvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju ilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.
— Älkää menkö… älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä.
— Tahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että saan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella häntä. Sitte lähden mielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen en voi… Sanoitte äsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä hetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri sellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa. Jos hänen tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu vain… oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi.
En pyydä häneltä mitään… en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata häntä… yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte…. te, joka näytätte niin hyvältä… miten voisitte kieltää minulta tämän?
— Hän oli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.
Rouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen jokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen sydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös polvistunutta neitoa.
— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät. —
Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen ristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut taistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään rintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari, tyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki vanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille rauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin kahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan sinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee asiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua
paraimpaan tulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.
Mariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä kuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton loiste.
— Ei voidakaan tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan aavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on luonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi voidaan menetellä noin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä armomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka voitte ja tahdotte… Erik Bohrman on tuleva omakseni… hän on tuleva niin totta kuin laupias jumala on taivaissa… Minä uhraan viimeisen veripisarani voittaakseni hänet.
Rouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka silmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte hän lähti sanomatta sanaakaan.
* * * * *
Tätä lähinnä seuraavina päivinä oli Maria viimeisten tapahtumain johdosta sekä levoton että mielipahoillaan. Hän huomasi menetelleensä suuressa määrin ymmärtämättömästi ja itseään vähääkään hillitsemättä. Mutta se kaikki oli tapahtunut niin hetkessä ja rajun tunteen vallassa, ettei sitä voinut suistaa. Luonnollisesti ei hän uskonut, että rouva Bohrman tämän jälkeen edes ajattelisikaan hänen tulevaisuuttaan. Hän kirjoittikin itse muutamalle tuttavalleen Tukholmassa pyytäen tätä toimittamaan asunnon siksi aikaa kuin hän suorittaisi kauppakoulun kurssin. Sitte aikoi hän hankkia paikan itse jossakin konttorissa. Mutta joku päivä rouva Bohrmanin
viimeisen käynnin jälkeen Maria sai puheenalaisen vakuutusyhtiön
tirehtööriltä ystävällisen kirjeen, jossa hänet lausuttiin uuteen paikkaansa tervetulleeksi. Maria mietti hetkisen kuinka olisi meneteltävä, mutta pian epäsi hän tarjouksen. Hän päätti lujasti menetellä niin, ettei milloinkaan tarvitsisi rouva Bohrmania kiittää tulevaisuudestaan. Tällävälin valmistautui hän kuitenkin
matkustamaan toukokuussa Tukholmaan ja otti kiitollisuudella vastaan isänsä ystävän insinööri Westerin tarjouksen, jossa tämä pyysi häntä luokseen asumaan muutamiksi kuukausiksi, kunnes hän ehtisi suorittaa kauppakoulun kurssin ja saisi paikan jossakin konttorissa.
Maria olisi mielellään ottanut rouva Bohrmanilta jäähyväiset, ennenkuin ainaiseksi lähtisi syntymäseudustaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei tiennyt, mitä rouva Bohrman ajattelisi silloin hänestä. Huolimatta äskeisestä tapauksesta ei Maria tuntenut häntä kohtaan hituistakaan vastenmielisyyttä — päinvastoin. Hän tiesi kyllä, että rouva Bohrman juuri oli särkenyt hänen nuoruutensa toiveet, mutta sittekin ikävöi hän häntä ja halusi saada puhutella. Ja kaikki tämä ainoastaan sentähden, että Erikin äidillä oli poikansa äänen lumoava sointu, milloin hän puhui, silmissä samanlainen sametinhieno loiste ja huulilla yhtä herttainen hymyily. Maria rakasti häntä — kaikesta huolimatta — ainoastaan sentähden, että hän oli kasvattanut, hoitanut, valvatellut sellaisen lapsen kuin Erik oli.
Muutamia päiviä ennen matkalle lähtöään Maria järjesteli huoneessaan tavaroita suuriin matka-arkkuihin. Silloin tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että luutnantti Elving pyytää saada hetkisen puhutella häntä; hän odottaa ulkona puutarhassa. Marian posket punastuivat kuin kuumeessa hänen kiireesti pukeutuessaan ja mennessään luutnanttia tapaamaan. Hän aavisti jotakin ja se teki
mielen niin kumman rauhattomaksi. Luutnantti Elving oli aina ollut hänen vakinainen kavaljeerinsa kaikissa huvitilaisuuksissa paikkakunnalla. Hänen isänsä oli tuomari ja asui parin penikulman päässä täältä. Molemmat perheet seurustelivat paljon toistensa kanssa varsinkin rouva Rudmanin eläessä, eikä Marialta jäänyt huomaamatta, että vanhemmat usein tarkoituksenmukaisella leikillä suunnittelivat heidän tulevaisuuttaan. Marian huulilla leikitteli omituinen hymyily hänen astellessaan puutarhaan.
Luutnantti Elving tuli häntä vastaan, eleganttina kuten tavallisesti ja tehden niin nöyrän kumarruksen, että se liikutti Marian sydäntä.
— Anteeksi, että häiritsen, mutta en voinut olla sanomatta teille jäähyväisiä. — Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta pohjaton kaiho värähteli sanojen välistä.
Maria ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
— Kiitos! — sanoi hän lämmöllä. — Meillä on paljon yhteisiä muistoja.
— Hyvin paljon! — Luutnantti Elving piirteli kepillään kuvioita käytävän hiekkaan.
— Ja nyt lähden minä kokonaan outoihin, uusiin oloihin, niinkuin tiedätte. Minun täytyy avaraan maailmaan — taistelemaan sen melskeissä toimeentuloni puolesta niinkuin kaikki muutkin.
Oh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja painoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana ruohopenkereelle hänen viereensä.
— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin luutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh, päinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä unohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi. Minä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki menneisyyden muistot rinnastani pois.
Nuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan tuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen jännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua miehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat virranneet joka sanan mukana.
— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana vain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin satumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois, jos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät vastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta ja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit. Uskokaa minua, asia ei ole niin kuin te sen kuvittelette. Te ette voi unohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.
— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.
— Mutta minä tiedän sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella painolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen vuoksi…
— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen tullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun luokseni.
Nyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas metsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi vapisevalla äänellä:
— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi jo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa ruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään ole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja kaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä kaiken teidän parhaaksenne.
Maailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja… siihen asti vanhempieni koti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät tyttärekseen. Katsokaa minuun… noin, niin juuri olen kaihoten toivonut teidän kerran katsovan silmiini!
Maria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen leimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen joka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas ikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea rakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän lapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa tulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän taipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei voinut sitä. Ja kuitenkin oli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi onnen… Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään kasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.
Luutnantti Elving painoi hänen päänsä rinnalleen.
— Älkää itkekö, — sanoi hän hiljaa, — älkää itkekö!
Maria jäi tuokioksi samaan asentoon.
— Minä tahtoisin niin mielelläni, mutta en voi, — kuiskasi hän.
Tuntia myöhemmin erosivat he. Luutnantti Elving tarttui neitosen käteen.
— Kahden vuoden kuluttua palaan luoksenne ja tänä aikana ei toivo ole mielestäni milloinkaan väistyvä. Muistakaa minua joskus!
Hän puristi Marian molempia käsiä, suuteli niitä tulisesti ja poistui.
Muutamia päiviä tämän jälkeen matkusti Maria Tukholmaan. * * * * *
Ensimäisellä viikolla pääkaupungissa ollessaan kohtasi hän jo Karl Askerin. Tämä oli kirjanpidon opettajana siinä kauppakoulussa, missä Maria alkoi opiskella. Hän kiintyi heti "reippaaseen, hauskaan norlannittareen" ja ilmaisi tunteensa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Karl Asker oli erittäin kiltti ja hyväntahtoinen opettaja ja kaikkien Marian tovereitten suosikki. Tämän vuoksi ehkä kauppakoulun tytöt hiukan kadesilmin näkivät, miten herra Asker jakeli suosiotaan Marialle vielä paljon suuremmassa määrässä kuin muille.
Mutta mikä enemmän ihmetytti heitä oli se levollisuus, millä Maria otti vastaan kaikki Karl Askerin sydäntunteiden ilmaukset. Hän järjesteli pikku tanssiaisia, joissa Maria oli illan sankarittarena, kutsui ajelemaan ja pani toimeen huvimatkoja kaupungin läheisyyteen kaikki ainoastaan huvittaakseen Mariaa. Ja ne nuoret naiset, jotka eri tilaisuuksissa joutuivat olemaan "förkkelinä," näyttelivät mielellään tätä osaa saadakseen vain olla huvitilaisuuksissa mukana.
Aluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta huomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän
useimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen vaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin yksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia viikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta, havaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt valtasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta sitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.
Hän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla rakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta kokemus osoitti, että ne jäivätkin vain tuulentuviksi. Maria haki useampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin monta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän huomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi suosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä mies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan todistus läpäise ilman luotettavia suosituksia Jokainen hukkaan mennyt hakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai hän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä pesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja, sillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut kokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa. Hänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi hän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi itseään — mitä oli tehtävä?
Tammikuun kalpea aurinko loi säteensä lumiselle kadulle, ilma oli niin raikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa täydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua. Hän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän tahtoi
saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava katkeruus.
Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: "Te ikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua." Niin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden humina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten kaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa oli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin perheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen suhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut…
Oi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan alkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa. Kuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi vastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi huomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle.
Mutta Karl Asker oli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: "Hyvää päivää, pikku neiti" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.
— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi ja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla konttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin omituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa. Silloin ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin sen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen aavistuksesta.
Maria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker ei pitänyt vähääkään kiirettä.
— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä iloisemmaksi tulisin, jos te… hän kumartui Marian puoleen ja lausui
salaperäisesti… tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään
Nybrovikenille päin.
Maria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain ihastuttavan ujouden ilmaisuksi.
— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti, kun minullakin on "aikaa" olla pari tuntia konttorista poissa ainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.
Maria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri, mutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja toivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada muuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin — minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä… Tottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi hän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl Askerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja Maria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei hän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä elämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita nykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa eteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki itsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon ja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat. Lempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli Maria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten hyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi kävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi hän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella saattaa. Hän saisi nojata
noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen leveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa. Hän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!
Ja hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään. Se mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä sana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi kuin hukkuva oljenkorteen: Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin haaveilua!
He olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille. Karl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä alkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä tunteen.
Ratkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he saattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi
— siitä oli mahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen ja alkoi:
— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun laitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni ollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo rakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran tultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.
Maria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.
— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin sanat.
Karl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.
— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä sinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota ja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni — olen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti ilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa. Kaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö niin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.
Kustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.
Hitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun varrelle.
Neljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.
2. Matkustajat "Victoria" veneessä alkoivat liikehtiä Kansallismuseota lähestyttäessä, jonka rantaan höyrypursi pysähtyi. Maria Asker nousi säikähtyneenä; hän oli niin kokonaan ollut muistojensa vallassa, että oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Kirjavassa ihmisjoukossa näki hän Agnes Askerin viittaavan itselleen; tyttö istui vastaisella puolella kaidetankoon nojaten. Laivasillalla seisoi "medisiinari" ottamassa vastaan omaisiaan.
— Olipa se kiltisti tehty, Villy, että tulit vastaan, sanoi Agnes lyöden veljeään olalla.
— No niin… no… kyllähän… Enhän minäkään raudasta ole. Oli muutakin asiaa tänne rantaan. En ollut varma, jos jo tässä veneessä tulisitte, mutta tulittepahan.
— Niin, Vilhelm on aina niin kiltti ja huomaavainen, tarttui lausumaan mamma Asker pateetillisesti. — Tulen poikaseni, ja tarjoa käsivartesi äidille.
Medisiinari totteli pitemmittä mutkitta.
— Kuulehan, mamma, kyllä sinä olet onnellinen, kun sinulla on minun kaltaiseni poika, joka säännöllisesti "hinaa" sinut kotiin. Villy taputti leikillään äidin kättä.
Rouva Asker henkäsi syvään ja puristi vastaukseksi Vilhelmiä kädestä.
— Missä on Kaarlo? — kysyi Bertha tuokion kuluttua.
— Kaupungilla tietysti — missä erikoisesti tänä iltana, sitä en voi sanoa, virkkoi Villy välinpitämättömästi.
— Niin, Villy menee mukiin, — se oli Emmy, joka näin lausui ääneen, mutta Kaarlo — usch! — Hän keikautti paljon merkitsevästi päätään taaksepäin. — Hänellä ei ole hyviä tapoja nimeksikään…
— Vaiti! Mitä puhetta tuo on nyt? Rouva Askerin äänessä ei kuitenkaan ollut sitä vakaumusta kuin tavallisesti.
Mutta Emmy oli tulkinnut Agnesin ajatukset ääneen eikä tämä sen vuoksi saattanut olla harmista vapisevalla äänellä jatkamatta:
— Mutta Emmy on oikeassa, ihan oikeassa, Kaarlo on sietämättömin olento, jonka tunnen — ei voi tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi pari tuntia päivästä pitääkseen meille seuraa. Ehdottaa hänelle sitä tai tätä, niin aina on hän äärettömän väsynyt — raukka! On työskennellyt kovasti konttorissa, ei jaksa — poloinen! Mutta istua päivät ja yöt ravintoloissa — sitä hän kyllä jaksaa. Siellä viettää hän näihin aikoihin joka ainoan vapaahetkensä. Koti ja omaiset eivät hänestä ole muuta kuin nollan arvoisia. Usch! Se on sopimatonta vakaantuneelle, naineelle miehelle!
— Kaikki olisi varmaankin toisin, jos hänellä olisi lapsia. — Rouva Askerin äänestä oli taittunut kärki.
Maria, joka äänetönnä oli kuunnellut tätä keskustelua, lennähti hehkuvan punaiseksi. Villy huomasi sen ja puuttui puheeseen:
— Ei, vakuutan sinulle, mammaseni, ettei asia siitä rahtuakaan paranisi.
— Niin minä vaan luulen. Onhan siitä paljon esimerkkejä. Mutta sitä te ette taas ymmärrä.
— Hyvä usko on mainio lohduttaja, virkkoi Agnes ivallisesti.
Eellimmäisinä kävelivät molemmat vanhemmat tyttäret, Bertha ja Ellen. Äidin jälkeen painoi heidän sanansa perheen kesken enimmän. Bertha oli taitava raha-asioissa ja Ellen verraton taloustoimien hoitaja. He vetivät aina yhtä köyttä, johon nuoremmat siskot saivat luvan tyytyä. Näillä oli perheessä vain melkeimpä pikkutyttöjen asema, joiden mieltä ei juuri milloinkaan kotoisissa kysymyksissä tiedusteltu.
