ONE MAN'S INITIATION: 1917
To the memory ofthose with whom I saw rockets in the sky, on the road between Erize-la-Petite and Erize-la-Grande, in that early August twilight in the summer of1917.
Chapter I
INTHE huge shed ofthe wharf, piled with crates and baggage,brokenbygang-planksleadingup toshipsoneither side, a band plays a tinselly Hawaiian tune; people are dancingin andout among the piles oftrunksand boxes. There is a scattering of khaki uniforms, and many young men stand in groups laughing and talking in voices pitched shrill with excitement. In the brown light ofthe wharf, full ofrows of yellow crates and barrels and sacks, full ofracket ofcranes, amongwhichwindsin and outthetrivialliltoftheHawaiian tune, there is a flutter of gay dresses and coloured hats of women, andwhite handkerchiefs.
The boomingreverberationofthe ship'swhistledrownsall other sound.
After it the noise offarewells rises shrill. White handkerchiefsareagitatedinthebrownlightoftheshed. Ropescrack in pulleys as the gang-planks are raised.
Again, at the pierhead, white handkerchiefs and cheering andaflutterofcoloureddresses. Onthewharfbuildingaflag spreads exultinglyagainstthe azureafternoonsky.
Rosy yellow and drab purple, the buildings ofNew York slidetogetherintoapyramidabove brownsmudgesofsmoke standing out in the water, linked to the land by the dark curves ofthe bridges.
In the fresh harbour wind comes now and then a saltwafting breath offthe sea.
Martin Howe stands in the stern thattrembleswith thevibrating push ofthe screw. A boy standing beside him turns and asks in a tremulousvoice, "This yourfirsttime across?
"Yes. . .. Yours?
"Yes.... I never used to think that at nineteen I'd be crossing the Atlantic to go to a war in France. The boy caught himselfup suddenly and blushed. Then swallowing a lump in his throathe said, "It ought to be time to eat.
"God help Kaiser Bill! 0-o-o old Uncle Sam.
He)sgot the cavalry, He'sgot the infantry, He)sgot the artillery; And then by God we)ll al/go to Germany! God help Kaiser Bill!"
The iron covers are clamped on the smoking-room windows, for no lights must show. So the air is dense with tobacco smoke and the reek of beer and champagne. In one corner they are playing poker with their coats off. All the chairsarefullofsprawlingyoungmenwhostamptheirfeetto the time, and bang their fists down so that the bottles dance on the tables.
"God help Kaiser Bill."
Sky and sea are opal grey. Martin is stretched on the deck in the bow ofthe boatwith an unopened book beside him. Hehas never beensohappyinhis life. The future is nothing tohim,thepastisnothingtohim.Allhislife iseffacedinthe greylanguor ofthe sea, in the soft surge ofthe water about the ship's bow as she ploughs through the long swell, eastward. The tepid moisture of the Gulf Stream makes his clothes feel damp and his hair stick together into curls that straggle over his forehead. There are porpoises about, lazily tumbling in the swell, and flying-fish skim from one grey waveto another, and the bowrises andfalls gentlyinrhythm withthe surging sing-song ofthe brokenwater.
Martin has been asleep. As through infinite mists ofgreyness he looks backon the sharp hatreds andwringing desires ofhis life. Now a leafseems to have been turned and a new whitepage spread before him,cleanandunwritten on. Atlast thingshavecome to pass.
And very faintly, like music heard across the water in the evening, blurred into strange harmonies, his old watchwords echo alittle in his mind. Like the red flame ofthe sunset settingfire toopalsea and sky,theold exaltation,the old flame that would consume to ashes all the lies in the world, the trumpet-blast under which the walls of Jericho would fall down, stirs andbroodsinthewombofhisgreylassitude.The bow rises and falls gently in rhythm with the surging sing-
songofthe brokenwater,asthesteamerploughs throughthe long swell ofthe GulfStream, eastward.
"Seethatguy,thefellerwiththestrawhat;helostfivehundred dollars at craps lastnight."
"Some stakes.
It is almost dark.Sea and sky are glowing claret colour, darkened to a cold bluish-green to westward. In a corner of the deck anumberofmen are crowdedin acircle,while one shakes the dice inhishandwithastrangenervous quiverthat ends in a snap ofthe fingers as the white dice roll on the deck.
"Seven up."
From the smoking-room comes a sound of singing and glasses banged ontables.
"Oh, we're bound for the Hambu1lJ show, To see the elephant and the wild kangaroo, An, we,ll all stick together Infair orfoul weather, For we,regoing to see the damn show through!"
On the settee a sallow young man is shaking the ice in a whisky-and-sodainto a nervous tinkle as he talks:
"There's nothingtheycan do against thisnewgas.. .. It justcorrodes the lungs as iftheywere rotten in a dead body. In the hospitals they just stand the poor devils up against a wallandlet them die.Theysaytheirskinturnsgreenandthat it takes from five to seven days to die-five to seven days of slowchoking.
"Oh, butI thinkit'ssosplendidofyou "-she bared allher teeth,white andregularas those inadentist'sshow-case,ina smile as she spoke-"to come overthiswayto help France.
"Perhaps it's onlycuriosity," muttered Martin.
"Ohno. . ..You'retoomodest.. ..WhatImeanisthat it's so splendid to have understood the issues. ...That's howI feel.Ijusttolddad I'd have tocome and domybit, as the English say.
"What areyou going to do?
"Something in Paris. I don't knowjust what, but I'll certainlymakemyselfusefulsomehow." She beamedathimpro-
vocatively. "Oh, if only I was a man, I'd have shouldered my gun the first day; indeed Iwould."
"But the issues were hardly ... defined then," ventured Martin.
"They didn't need to be. I hate those brutes. I've always hated the Germans, their language, their country, everything about them. And now that they've done such frightful things ..."
"I wonder ifit's all true . . ."
"True! Oh, of course it's all true; and lots more that it hasn't been,possible to print, thatpeople have been ashamed totell." ,
"They've gone prettyfar," said Martin, laughing.
"If there are any left alive after thewar they ought to be chloroformed.... And really I don't think it's patriotic or humane to take the atrocities so lightly. . . . But really, you mustexcuse meifyouthinkmerude; I do getsoexcitedand wroughtupwhen Ithinkofthosefrightfulthings. . . . I get quitebesidemyself; I'm sureyou do too, inyourheart. Anyred-bloodedpersonwould."
"OnlyI doubt . . ."
"But you're just playing into their hands if you do that. . . . Oh, dear, I'm quite beside myself,justthinking of it."She raised asmallglovedhandtoherpinkcheekinagesture of horror, and settled herself comfortably in her deck chair. "Really, I oughtn't to talkabout it. I lose all self-controlwhenIdo. Ihatethemsoitmakesmequiteill. . . .The curs! The Huns! Let metellyoujust one story. . . . I know it'll make your blood boil. It's absolutely authentic, too. I heard it before I left New York from a girl who's really the best friend I have on earth. She got it from a friend of hers who had got it directly from a little Belgian girl, poor little thing,whowas in the convent at the time.... Oh, I don't seewhytheyevertakeanyprisoners;I'd kill themalllikemad dogs."
"What's the story?"
"Oh, Ican'ttell it. It upsets me too much. . . . No, that's silly, I've got to begin facing realities. . . . Itwasjustwhen the Germanswere taking Bruges, the Uhlans brokeinto this convent. . . . ButIthinkitwasinLouvain,notBruges. . . .
I have a wretched memoryfor names. . Well, they broke in, and took all those poor defenceless little girls . . ."
"There's the dinner-bell."
"Oh, so it is. I must run and dress. I'll have to tell you later...."
Through half-closed eyes, Martin watched the fluttering dress and the backs ofthe neat little white shoes go jauntily down the deck.
The smoking-room again. Clink ofglasses and chatter of confidentvoices. Two men talkingovertheirglasses.
"Theytellmethat Parisissome city."
"The most immoral place in the world, before the war. Why,there arehouses therewhere . . ." hisvoice sankinto a whisper. The other man burst into loud guffaws.
"But the war's put an end to all that. They tell me that French people are regenerated,positivelyregenerated."
"They say the lack offood's something awful, that you can't get a square meal. They even eat horse."
"Did you hear what those fellows were saying about that newgas? Soundsfrightful,don'tit? Idon'tcareathingabout bullets, butthatkindo' givesme coldfeet.... I don'tgive a damn about bullets, but that gas . . ."
"That's why so many shoot their friends when they're gassed...."
"Say,you two, howaboutahand ofpoker?"
. Achampagne corkpops.
"Jiminy,don'tspill it all overme."
"Wherewe gain', boys?"
"Oh, we'regoing to the Hambut;g show To see the elephant and the wild kangaroo, And we'll all stick together Infair orfoul weather, For we'regoing to see the damn show through!"
Chapter II
BEFORE going to bed Martin had seen the lighthouses winking at the mouth ofthe Gironde, and had filled his lungswiththe new,indefinably scented wind coming offthe land. The sound of screaming whistles of tug-boats awoke him. Feet were tramping on the deck above his head. The shrillwhineofacranesoundedinhisearsandthethroatycry ofmenliftiqgsomethingin unison.
Through his port-hole in the yet colourless dawn he saw the reddishwaterofariverwithblack-hulled sailing-boats on it and a few lanky little steamers ofa pattern he had never seen before. Again he breathed deep ofthe new indefinable smell offthe land.
Once ondeckinthecoldair,hesawthrough thefaintlight arowofhousesbeyondthelowwharfbuildings,greymellow houses offour storeyswithtiled roofs andintricate ironwork balconies, with balconies in which the ironwork had been carefully twisted by artisans long ago dead into gracefully modulated curves andspirals.
Some in uniform, some not, the ambulance men marched to the station, through the greystreets ofBordeaux. Once a woman opened a window and crying, "Vive l'Amerique," threw out a bunch ofroses and daisies. As theywere rounding a corner, a man with a frockcoat on ran up and put his ownhaton the headofone oftheAmericanswho hadnone. In front of the station, waiting for the train, they sat at the little tables ofcafes, lolling comfortably in the early morning sunlight, and drank beerand cognac.
Small railway carriages into which they were crowded so that their knees were pressed tight together-and outside, slipping by, blue-green fields, and poplars stalking out ofthe morning mist,andlongdriftsofpoppies. Scarletpoppies, and cornflowers, and white daisies, and the red-tiled roofs and white walls of cottages, all against a background ofglaucous green fields and hedges. Tours, Poitiers, Orleans. In the names ofthe stations rose oldwars, until the floods ofscarlet poppies seemed the blood of fighting men slaughtered
throughalltime.Atlast, inthegloaming,Paris, and,incrossinga bridgeovertheSeine, aglimpse ofthe two linked towers ofNotre Dame, rosygreyin the grey mist up the river.
"Say, thesewomen here get mygoat."
"Howdoyou mean?"
"Well, Iwasatthe Olympiawith Johnson and thatcrowd. Theyjustpester the life outofyouthere. I'd heardthatParis was immoral, butnothinglike this."
"It's thewar."
"Butthe Jane Iwentwith . . ."
"Whydidn'tyou spend the nightwithher?"
"I gotsort o' disgusted, and thenI begantosoberup."
"You'd bettertake precautions."
"You bet. . . . It's sorto' disgusting, though, isn'tit?"
"Looks like every woman you saw walking on the street was awhore. Theycertainlyare good-lookers though."
"King and his gang are all beingsent backtothe States."
"I'll bedarned! Theysure have been drunkeversince they gotoffthe steamer."
"Raised hell in Maxim's last night. They tried to clean up the place and the police came. They were all soused to the gills and tried to make everybody there sing the 'Star Spangled Banner. "'
"Damnfool business."
.Martin Howe sat at a table on the sidewalk under the brownawningofarestaurant. Oppositeinthelasttopaz-dear rays of the sun, the foliage of the Jardin du Luxembourg shone brightgreenabove deepalleysofbluishshadow. From the pavements in front of the mauve-coloured houses rose little kiosks with advertisements in bright orange and vermilion and blue. In the middle ofthetriangleformed bythe streetsandthegardenwasaroundpoolofjadewater. Martin leaned back in his chair looking dreamily out through halfclosed eyes, breathing deep nowandthen ofthe mustyscent ofParis, that mingled with the melting freshness ofthe wild strawberries onthe plate before him.
As he stared in front ofhim two figures crossedhis field of vision. A woman swathed in black crepe veils was helping a
soldier to aseat atthenexttable. He found himselfstaring in a face, a face that still had some ofthe chubbiness ofboyhood. Between the pale-brown frightened eyes, where the nose should have been, was a triangular black patch that ended in some mechanical contrivance with shiny little black metal rods that took the place ofthe jaw. He could not take his eyes from the soldier's eyes, thatwere like those ofa hurt animal, full of meek dismay. Someone plucked at Martin's arm,andhe turned suddenly, fearfully.
A bent old woman was offering him flowers with a jerky curtsey.
"Just arose, forgood luck?"
"No, thankyou."
"Itwill bringyou happiness."
Hetook acoupleofthe reddestofthe roses.
"Doyou understand the language offlowers?" "No."
"I shall teach you.... Thank you so much.. .. Thank youso much."
She added afewlarge daisies to the red rosesinhis hand.
"These will bring you love.... But another time I shall teachyou thelanguage offlowers, the language oflove."
She curtseyed again, and began making her way jerkily down the sidewalk,jingling his silver in her hand.
He stuck the roses and daisies in the belt ofhis uniform and sat with the green flame of Chartreuse in a little glass before him, staring into the gardens, where the foliage was becoming blue andtavender with evening, and the shadows darkenedtogrey-purple and black. Nowandthen heglanced furtively,withshame, atthe man at the next table. Whenthe restaurant closed he wandered through the unlighted streets towards the river, listening to the laughs and conversations that bubbled likethesparklein Burgundythroughthe purple summernight.
But wherever he looked in the comradely faces ofyoung men,inthebeckoningeyesofwomen,hesawthebrownhurt eyes ofthe soldier, and the triangular black patch where the nose shouldhave been.
Chapter III
ATEPERNAY the station was wrecked; the corrugated tin oftheroofhunginstripsoverthecrumbledbrickwalls.
"TheysaytheBochescameoverlastnight. Theykilled a lot ofpermissionaires."
"Thatriver's the Marne."
"Gosh, is it? Let me getto thewinder."
The third-class car,joggling along on aflatwheel,was full of the smell of sweat and sour wine. Outside, yellow-green andblue-green,crossedbylongprocessionsofpoplars,aflame with vermilion and carmine of poppies, the countryside slipped by. At a station where the train stopped on a siding, they could hearafainthollowsoundin the distance: guns.
Croix de Guerre had been given out that day at the automobileparkatCM.Ions. Therewasanunusuallybigdinnerat the wooden tables in the narrow portable barracks, and during the last course the General passed through and drank a glass of champagne to the health of all present. Everybody had on his best uniform and sweated hugely in the narrow, airless building, from the wine and the champagne and the thick stew, thickly seasoned, that made the dinner's main course.
. "Weareallonelargefamily," saidthe General fromtheend of the barracks . . . "to France."
That night the wail of a siren woke Martin suddenly and made him sit up in his bunk trembling, wonderingwhere he was. Like the shriek of a woman in a nightmare, thewail of the siren rose and rose and then dropped in pitch and faded throbbinglyout.
"Don'tflash alightthere. It's Bocheplanes."
Outside thenightwascold,withalittlelightfromawaned moon.
"See the shrapnel!" someone cried.
"The Boche has a Mercedes motor," said someone else. "You can tell bythe sound ofit."
"They say one of their planes chased an ambulance ten miles alongastraightroadthe otherday,tryingtogetitwith a machinegun. The man who was driving got away, but he hadshell-shockafterwards."
"Didhereally?"
"Oh, I'm gain' to turn in. God, these French nights are cold! "
The rain pattered hard with unfaltering determination on the roof of the little arbour. Martin lolled over the rough board table,,resting his chin on his clasped hands, looking through the tinkling bead curtains of the rain towards the other end ofthe weed-grown garden, where, under a canvas shelter, the cooks were moving about in front oftwo black steaming cauldrons. Through the fresh scent ofrain-beaten leaves came a greasy smell ofsoup. He was thinking ofthe jollywedding-partiesthatmusthavedrunkanddancedinthis gardenbeforethewar,oftheloverswhomusthavesatinthat very arbour, pressing sunburned cheek against sunburned cheek, twining hands callous with work in the fields. A man broke suddenly into the arbour behind Martin and stood flicking the water off his uniform with his cap. His sandcolouredhairwaswetandwasplasteredin littlespikesto his broadforehead, aforeheadthatwasthe entablature ofa determinedrock-hewn face.
"Hello," said Martin, twistinghis head to look atthe newcomer. "You section twenty-four?"
"Yes.... Everread'AliceinWonderland'?" askedthewet man, sittingdown abruptly atthe table.
"Yes, indeed."
"Doesn'tthis remindyouofit?" "What?"
"Thiswarbusiness.Why,IkeepthinkingI'mgoingtomeet therabbitwhoputbutterinhiswatchroundeverycorner."
"Itwas the best butter."
"That's the hell ofit."
"When'syour section leaving here?" asked Martin, picking up the conversation after a pause during which they'd both stared out into the rain. They could hear almost constantly thegrindingroarofcamions ontheroad behind the cafe and
the slither of their wheels through the mud-puddles where the road turned into thevillage.
"Howthe devil should I know?"
"Somebodyhaddope thismorningthatwe'dleaveherefor Soissons to-morrow." Martin'swordstailedoffintoaconvictionless mumble.
"It surelyis differentthanyou'dpictured it, isn't it, now?"
Theysatlookingateachotherwhilethebigdropsfromthe leaky roof smacked on the table or splashed cold in their faces.
"What doyou thinkofall this, anyway?" said thewetman suddenly, loweringhis voice stealthily.
"I don't know. I never did expect it to be what we were taught to believe.... Things aren't."
"But you can't have guessed thatitwas like this ... like Alice in Wonderland, like an ill-intentioned Drury Lane pantomime, like all the dusty futility of Barnum and Bailey's Circus."
"No, I thoughtitwouldbehair-raising," saidMartin.
"Think, man, think ofall the oceans oflies through all the ages that must have been necessary to make this possible! Think ofthis new particular vintage oflies that has been so industriouslypumpedoutofthepressandthepulpit. Doesn't it staggeryou?"
Martinnodded.
"Why,liesare like astickyjuice overspreadingtheworld, a living, growing flypaperto catch andgum thewings ofevery human soul. . . . And the little helpless buzzings ofhonest, liberal, kindlypeople, aren'ttheylikethethinlittle noise flies make whenthey're caught?"
"I agreewithyouthatthelittlethin noise isverysilly," said Martin.
Martin slammed down the hood ofthe car and stood upright.Acoldstreamofrainrandownthesleevesofhisslicker and dripped from his greasyhands.
Infantry tramped by, the rain spattering with a cold glitter on greyhelmets, on gun-barrels, on the straps ofequipment. Redsweatingfaces,droopingunderthehardrimsofhelmets, turned to the ground with the struggle with the weight...of
equipment; rows and patches offaces were the only warmth in the desolation of putty-coloured mud and bowed mudcoloured bodies and dripping mud-coloured sky. In the cold colourlessness they were delicate and feeble as the faces of children, rosyand softunderthe splattering ofmud and the shagginess ofunshaven beards.
Martin rubbed the back ofhis hand against his face. His skinwas like that, too,softas the petals offlowers, soft and warmamidallthisdeadmud,amidallthishardmud-covered steel.
Heleantagainstthesideofthecar,hisears full oftheheavy shuffle,ofthejingleofequipment,ofthesplashinginpuddles ofwater-soaked boots, andwatched the endless rosypatches offaces moving by, the faces that drooped towards the dripping boots that rose and fell, churning into froth the soupy, putty-coloured mud ofthe road.
The schoolmaster's garden was full of late roses and marigolds, all parched andbleachedbythe thicklayerofdust thatwas over them. Next to the vine-covered trellis that cut the garden offfrom the road stood a green table and a few cane chairs. The schoolmaster, something charmingly eighteenth-centuryaboutthecutofhisbreechesandthecalvesof his legs in theirthickwoollen golf-stockings, led the way, a brown pitcher ofwine in his hand. Martin Howe and the black-haired, brown-faced boy from New Orleans who was his car-mate followedhim. Then came alittle greywoman in apinkknittedshawl;carrying atraywithglasses.
"In the Verdunois our wine is not very good," said the schoolmaster, bowing them into chairs. "It is thin and cold liketheclimate.Toyourhealth, gentlemen."
"To France."
"ToAmerica."
"Anddownwith the Boches."
In the pale yellow light that came from among the dark clouds thatpassedoverthe sky, thewinehadthe chillygleam ofyellowdiamonds.
"Ah, you should have seen that road in 1916,'' said the schoolmaster, drawing a hand over his watery blue eyes. "That,youknow,istheVoieSacree,thesacredwaythatsaved
Verdun. All day,allday,adoublelineofcamionswentup, full ofammunition and ravitaillement and men."
"Oh, the poor boys, we saw so many go up," came the voice, dryastherustlingofthewindinthevine-leaves,ofthe greyoldwomanwhostoodleaningagainsttheschoolmaster's chair, looking out through a gap in the trellis at the rutted roadsothickwithdust, "andneverhavewe seenoneofthem come back."
"ItwasforFrance."
"Butthiswasanicevillage beforethewar. FromVerdunto Bar-le-Due, the Courrier des Pastes used to tell us, therewas no such village, so clean and with such fine orchards." The old woman leaned over the schoolmaster's shoulder, joining eagerlyin the conversation.
"Even nowthe fruit isveryfine,'' said Martin.
"But you soldiers, you steal it all," said the old woman, throwingoutherarms. "Youleaveus nothing, nothing."
"We don't begrudge it," said the schoolmaster, "all we have is our country's."
"We shall starve then. "
As she spoke the glasses onthe table shook. With aroarof heavywheels and a grind ofgears a camion went by.
"O goodGod!" The oldwomanlooked out ontotheroad with terrorin herface, blinkinghereyes in the thickdust.
Roaringwithheavywheels,grindingwith gears, throbbing with motors, camion after camion went by, slowly, stridently. The men packed into the carnions had broken through the canvas coversandleanedoutwavingtheirarms andshouting.
"Oh,thepoorchildren,''saidtheoldwoman,wringingher hands, hervoice lostin the roarand the shouting.
"They should not destroy property that way," said the schoolmaster.... "Last year it was dreadful. There were mutinies." ·
Martinsat,hischairtiltedback,hishandstrembling,staring withcompressedlipsatthemenwhojoltedbyonthestrident, throbbingcamions. Awordformedinhis mind: tumbrils.
In some trucks the men were drunk and singing, waving theirbidonsintheair, shouting atpeople alongtheroad,crying out all sorts of things: "Get to the front!" "Into the trenches with them!" "Down with the war!" In others they
sat quiet, faces corpse-like with dust. Through the gap inthe trellis Martin stared at them, noting intelligent faces, beautiful faces, faces brutally gay; miserable faces like those ofsobbingdrunkards.
Atlast theconvoypassed andthe dustsettled againon the ruttedroad.
"Oh,thepoorchildren!" saidtheoldwoman. "Theyknow they are goingto death."
Theytriedtohidetheiragitation.Theschoolmasterpoured outmorewine.
"Yes," said Martin, "there are fine orchards on the hills roundhere."
"You should be here when the plums are ripe," said the schoolmaster.
Atall bearded man, covered with dust to the eyelashes, in theuniform ofacommandant,steppedintothegarden.
"My dear friends!" He shookhands with the schoolmaster andthe oldwoman and saluted thetwoAmericans. "I could notpasswithoutstopping a moment.We are goingup to an attack. Wehavethe honourto take the lead."
"Youwill have aglassofwine,won'tyou?"
"With great pleasure."
"Julie, fetch a bottle, ybu know which. . How is the morale?"
"Perfect."
"I thoughttheylooked alittle discontented."
"No. . . . It's always like that. . . . They were yelling at some gendarmes. Ifthey strung up a couple it would serve them right,dirtybeasts."
"You soldiers are all one against the gendarmes."
"Yes.Wefighttheenemybutwehatethegendarmes."The commandant rubbed his hands, drankhiswine andlaughed.
"Hah! There's the next convoy. I must go."
"Goodluck."
The commandant shrugged his shoulders, clicked his heels togetherat the gardengate, saluted, smiling, andwas gone.
Again the village street was full ofthe grinding roar and throb of camions, full of a frenzy of wheels and drunken shouting.
"Give us adrink,you."
"We're the train de luxe,we are."
"Downwith thewar!"
And the old greywomanwrungherhands andsaid:
"Oh, the poor children, they know they are going to death!"
Chapter IV
MARTIN, rolledupinhisbedrollontheflooroftheempty hayloft,woke with a start.
"Say,Howe!"TomRandolph,wholaynexthim,waspressinghis hand. "I think I heard a shell go over."
As he spoke there came a shrill, loudening whine, and an explosionthat shookthe barn.Alittle dirtfelldownon Martin's face. .
"Say, felle�s, that was damn near," came a voice from the floorofthe barn.
"We'd better go overto the quarry."
"Oh, hell, Iwas sound asleep!"
Avicious shriekoverheadandashakingsnortofexplosion.
"Gee,thatwasinthe house behind us. "
"I smell gas."
"Ye damn fool, it's carbide."
"Oneofthe Frenchmen said itwas gas."
"All right, fellers,putonyourmasks."
Outside there was a sickly rough smellinthe airthat mingled strangely with the perfume ofthe cool night, musical withthegurglingofthe streamthroughthelittlevalleywhere their barnwas. They crouched in a quarry bythe roadside, a straggling, half-naked group, and watched the flashes in the skynorthward,whereartilleryalongthelineskeptupacontinuous hammering drum-beat. Over their head shells shrieked at two-minute intervals, to explode with a rattling ripping sound in thevillageon the otherside ofthevalley.
"Damn foolishness," muttered Tom Randolph in his rich Southernvoice. "Whydon't those damn gunners go to sleep and let usgo to sleep? ... Theymust be tiredlikewe are."
Ashell burstinahouseonthe crestofthe hillopposite, so thattheysawthe flash against the starrynightsky. In the silencethatfollowed,the moaningshriekofamancame faintly across the valley.
Martin satonthe steps ofthe dugout, looking upthe shattered shaft ofa tree, from the top ofwhich a few ribbons of
Another random document with no related content on Scribd:
menettele sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa lääkärinhoitoa.»
»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden kamarineidin sopimatonta vaikutusta».
»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin entiseen harkintaansa.»
»Vaikkako loukkaisimme häntä?»
»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»
»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»
»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa, jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»
Heitin silmäyksen Royceen ja näin hänen vaipuneen välinpitämättömyyteen.
»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden, »niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»
Roycen katse kirkastui hetkiseksi.
»Se on parasta», sanoi hän. »Antakaa Lesterin tiedustella!»
»Kuten tahdotte», myönsi Graham. »Suostun siihen. Kaikki kulut suoritetaan tietysti konttorista.»
»Kiitos!» Nousin ylös pamppailevin sydämin, sillä seikkailu houkutteli minua kovasti. »Siinä tapauksessa aloitan heti. Mutta yhtä apua tekisi mieleni. Voisitteko antaa käytettäväkseni kolme taikka neljä konttoriapulaista lähettääkseni heidät eri vuokraajuritoimistoihin kaupungissa? On luullakseni parasta käyttää omaa väkeämme siihen.»
»Kernaasti», vastasi päällikköni heti. »Huudan heidät sisään, niin voimme antaa heille ohjeet nyt samalla.»
Neljä konttoristia huudettiin siis sisään, ja jokainen heistä sai osakseen yhden kaupunginosan. Ohjeiden mukaan oli heidän tutkittava, mistä vuokra-ajuritoimistosta neiti Holladay oli tilannut vaunut torstai-aamuna huhtikuun kolmantena päivänä. Heidän oli annettava tieto työnsä tuloksista konttoriin joka päivä päivällä ja illalla, siksi kun haeskelu oli loppuun suoritettu. He läksivät heti matkaansa, nousin juuri seisomaan seuratakseni heitä, kun nuoremman päällikköni kasvojen ilme herätti huomiotani.
»Herra Graham, herra Royce on sairas!» huudahdin. »Katsokaa häntä!»
Hän istui raskaasti eteenpäin kumarassa, kalpein ja veltoin kasvonpiirtein, tuijottavin silmin sormet nyppien tuolin kädennojaa. Juoksimme hänen luokseen ja veimme hänet sohvalle. Minä haudoin hänen käsiänsä ja kasvojansa kylmällä vedellä, Grahamin lähettäessä lääkäriä noutamaan. Tohtori tuli pian ja näki heti kuinka asian laita oli.
»Häiriytynyt hermosto!» sanoi hän lyhyesti. »Te lakimiehet turmelette itsenne kokonaan liialla työllä! On ihan ihme, ettette menetä henkeänne kaikkityyni! Tässä tarvitaan huolellista hoitoa, muutoin sairaus päättyy aivokuumeeseen.»
Sitten hän antoi sairaalle jotakin kiihoittavaa ainetta, jonka tämä nautti vastustamatta. Muutamien minuuttien kuluttua hän näytti paremmalta ja alkoi puhua katkonaisesti itsekseen. Saimme hänet tohtorin vaunuun ja veimme kiireesti hänen asuntoonsa, jossa hän heti meni vuoteeseen.
»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»
»Ei, he ovat kaikki Ohiossa. Ehkä olisi parasta ilmoittaa heille?»
»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»
»Niin», sanoin. »Hän on ollut hyvin levoton erään juttunsa vuoksi.»
»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi
paljon vähemmän tekemistä.»
»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»
»Kernaasti; neuvottelen ilolla tohtori Jenkinsonin kanssa.»
Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.
»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään. Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»
Kerroin hänelle neiti Holladayn katoamisesta. Hän mietti hetkisen vakavana.
»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»
»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.
»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia kaksitoistakin, jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen ei mitään mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»
Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.
Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay?
Minkä vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä?
Oliko salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi?
Mutta jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli, niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.
»Olemme perillä», sanoi ajuri hypäten alas istuimeltaan temmaten oven auki.
Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös.
Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.
»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»
»En», mutisin, »ainoastaan läpiväsynyt».
Ja menin kuin unissakävijä portaita ylös.
»Sallikaa minun auttaa teitä», sanoi hän; ja samalla hän otti minua käsivarresta ja saattoi minut ylös, avasi oveni ja sytytti kaasun.
»Kiitos», sanoin vaipuen tuolille.
Hän asettui äänetönnä eteeni, ja niin väsynyt kuin olinkin, huomasin, että hänen silmänsä viipyivät minussa läpitunkevin katsein.
»Olemme saaneet kuulla jotakin neiti Holladaysta tänään», huomautin väkinäisesti vastaten hänen silmäinsä äänettömään kysymykseen.
Hän ei vastannut hetkeen, mutta minä olin sulkenut silmäni ja olin liian väsynyt avatakseni niitä taas katsoakseni häneen.
»Ah», sanoi hän matalasti. »Ja hän voi hyvin?»
»Hän on kadonnut.»
»Tarkoitatte —»
»Tarkoitan, että hän on karannut», sanoin heräten samalla vähän.
»Ja hän on ilmoittanut teille —»
»Ei, ei; me olemme juuri saaneet sen selville. Hän on ollut poissa kymmenen päivää.»
»Ja nyt aiotte ryhtyä etsimään häntä?» kysyi hän huolimattomasti tauon jälkeen.
»Niin, minä alan aikaisin huomisaamuna.»
Taas seurasi hetken vaitiolo.
»Ah!» sanoi hän omituisella painolla. »Ah!»
Sitten hän nousi ja meni. Ja minä heittäydyin huolimattomasti sänkyyni.
Riisun naamarin viholliseltani
Väsymys vaati osansa, nukuin kokonaista kaksitoista tuntia. Mutta niinpä tunsinkin sitten itseni aivan kuin toiseksi ihmiseksi, kun lähdin seuraavana aamuna kotoani. Innoissani ryhdyin uudelleen työhön salaisuuden ratkaisemiseksi. Konttorissa minua odotti kaksi uutista; Royce oli viettänyt yönsä levollisesti ja oli parempi; konttoristit, jotka oli lähetetty edellisenä päivänä käymään vuokra-ajuritoimistoissa, eivät tähän asti olleet saaneet selville mitään, vaan jatkoivat hakemistaan.
Vilkaisin Long Islandin junan aikatauluun ja huomasin, että neiti Holladayn ajuri ei voinut tulla kaupunkiin ennen kuin kello 9,30. Otin siis taas hattuni, hain itselleni yksinäisen pöydän Vallackin ravintolassa ja laadin yleiskatsauksen asiaan — puhdistaakseni ilmakehää, niin sanoakseni. Se oli näin kuuluva:
Maaliskuun 13 p:nä, torstaina. Holladay löydetty murhattuna; tytär ajaa Washington Squarelle.
Maaliskuun 14 p:nä, perjantaina. Tutkintotuomarin kuulustelu; neiti Holladay päästetty vapauteen; salaperäinen kirje saatu.
Maaliskuun 16 p:nä, sunnuntaina. Holladay haudattu.
Maaliskuun 18 p:nä, tiistaina. Testamentti avattu ja jätetty valvottavaksi.
Maaliskuun 28 p:nä, perjantaina. Neiti Holladay tulee takaisin ajelulta mukanaan uusi kamarineiti ja eroittaa vanhan.
Maaliskuun 29 p:nä, lauantaina. Antaa käskyn laittaa kesäasuntonsa kuntoon.
Huhtikuun 1 p:nä, tiistaina. Pyytää satatuhatta dollaria.
Huhtikuun 2 p:nä, keskiviikkona. Saa ne.
Huhtikuun 3 p:nä, torstaina. Jättää kotinsa, nähtävästi lähteäkseen Belairiin uuden kamarineitinsä kanssa.
Huhtikuun 14 p:nä, maanantaina. Hovimestari ilmoittaa hänen katoamisestaan; Royce tulee sairaaksi; aloitan tiedusteluni.
Siihen se loppui. Viimeinen kohta ulottui siihen päivään asti, joka oli käsillä, mitään muuta ei ollut lisättävänä. Mutta minusta tuntui mahdottomalta, että kaikki nämä salaperäisyydet olivat tapahtuneet vain yhden kuukauden aikana. Minusta tuntui kuin en vuosikausiin olisi ajatellut mitään muuta.
Katsoin vielä kerran läpi muistiinpanoni. Niiden joukossa oli vain yksi ainoa mahdollisuus, joka, sen mukaan kuin voin huomata, saattaa olla tutkimusteni lähtökohtana, toivossa saada aikaan
jotakin. Se oli ensimmäisessä kohdassa. Neiti Holladay oli ajanut Washington Squarelle; olin varma siitä, että hän oli käynyt sisarensa luona; minun täytyi saada selville tämän naisen asunto. Ehkäpä löytäisin neiti Holladaynkin sieltä. Olipa miten oli, joka tapauksessa minun oli nyt lähdettävä uutta, koettelematonta tietä.
Poliisi oli etsinyt turhaan läpi koko seudun, sen tiesin; se oli pannut liikkeelle kaiken kykynsä löytääkseen sen salaperäisen naisen, joka oli käynyt herra Holladayn konttorissa, eikä ollut saanut selville jälkeäkään hänestä. Mutta tämä ei lannistanut rohkeuttani; sillä toivoin voivani alkaa etsintäni tietämällä asioita, joista poliisilla ei ollut selkoa. Brooks, ajuri, voisi sanoa minulle…
Äkkiä muistaessani hänet katsoin kelloani ja näin, että aika oli jo umpeen kulunut. Mielihyväkseni tapasin hänet odottamassa minua, kun muutamia minuutteja sen jälkeen avasin konttorin oven. Minulla oli vain eräitä harvoja kysymyksiä hänelle tehtävänä.
»Kun emäntänne jätti vaunut sinä päivänä, kun kyyditsitte häntä Washington Squarelle, niin ettekö huomannut, mitä katua hän lähti siitä kulkemaan?»
»Kyllä, hän lähti Läntiselle Broadwaylle päin.»
»Mille puolelle?»
»Vasemmalle, itäiselle puolelle.»
»Tullakseen sille puolelle täytyi hänen käydä poikki kadun.»
»Niin, sen hän tekikin. Panin sen erityisesti merkille, sillä minusta tuntui kummalliselta, ettei hän antanut minun kyyditä sitä katua niin pitkälle kuin hänen tarvitsi mennä. Se on niin siivoton seutu se.»
»Niin», tiedän sen. »No, kun kyyditsitte häntä 28 päivänä, sinä päivänä, kun hänellä palatessaan oli kamarineiti mukanaan, minne hän ajoi silloin?»
»Washington Squarelle taas.»
»Ja antoi teidän odottaa siinä?»
»Niin.»
»Ja hän meni samaa katua?»
»Niin, hän meni yli oikealle puolelle katua aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla.»
»Kuinka kauan oli hän poissa?»
»Yli tunnin, sanoisinko puolitoista tuntia.»
»Huomasitteko mitään erikoista hänen ulkomuodossaan, kun hän tuli takaisin?»
»En, hänellä oli tiheä harso silmillään. Tuo toinen nainen oli hänen mukanaan, ja hän sanoi vain 'Kotiin!' omituisella epäselvällä äänellä, kun autoin heitä vaunuihin.»
Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja sittenkin toivoin, että se oli oleva minulle suureksi hyödyksi. Ensiksi rajoittuivat sen kautta tiedusteluni siihen seutuun, joka oli itäpuolella West Broadwayta, ja tiesin, että ranskalainen kaupunginosa ulottui ainoastaan yhden taikka kahden korttelin matkan tähän suuntaan. Ja sitäpaitsi sain siitä tukea tiedusteluilleni. Tiesinhän päivän, milloin tuo salaperäinen nainen oli muuttanut asunnostaan. Taikka ainakin
tiesin, että se oli toinen kahdesta päivämäärästä. Asunnon on täytynyt tulla vapaaksi joko maaliskuun 28 päivänä taikka huhtikuun 3 päivänä. Viimeisenä hätävarana oli minulla valokuva. Olin valmis alkamaan etsimisen ja erosin Brooksista kehoituksella, ettei hän puhuisi mitään kenellekään tästä salaperäisestä asiasta.
Kun tulin ulos portista, silmäilin poikki kadun ja huomasin silloin Martignyn siinä välittäjäjoukossa, joka aina täyttää sen jalkakäytävät. Hän seisoi ja kuunteli hartaana erästä välittäjää, joka näytti mitä suurimmalla totisuudella pitävän esitelmää hänelle — luultavasti siitä miten voi tulla rikkaaksi — eikä nähnyt minua. Hetkisen ajan tunsin kiusausta mennä hänen luokseen ja pelastaa hänet vaarasta. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hymyilin tälle tarpeettomalle ajatukselle. Se pitäisi olla kettu, joka voisi nyppiä Martignya. Ajattelin hänen lujia piirteitään, hänen kyvykkyyttä ilmaisevaa kasvojenmuotoaan, hän ei ollut mikään narri eikä mikään lammas ollakseen valmis kerittäväksi. Hän voi oikein hyvin selviytyä omin neuvoin — niin, käyttää saksia itse, jos niin tarvittiin.
Kuljin länteenpäin Broadwayta kohti, mutta sittenkin, kuten luulen, tietämättäni ajatellen häntä, sillä muutamia minuutteja sen jälkeen sain vastustamattoman halun luoda silmäyksen ympärilleni. Ja siellä hän oli kävelemässä perässäni toisella puolen katua. Salamannopeudella ymmärsin heti. Hän väijyi minua.
On vaikea kuvata pistoa, jonka tämä havainto minuun teki; menin kuin tuuperruksiin. Muutamia minuutteja kuljin umpimähkään, melkein tietämättä olemassaolostani, mutta sitten palasi vähitellen ajatuskykyni ja sen mukana jonkunlainen raju ilo. Tässä oli minulla ainakin jotakin varmaa, luotettavaa — johtolanka, kunpa vain olisin
kylliksi viisas sitä seuraamaan — valonsäde pimeydessä! Tunsin, kuinka poskeni hehkuivat ja sydämeni pamppaili.
Mutta mitä osaa hän oli jutussa näytellyt? Hetkisen harhailin kuin sokea pimeydessä, mutta ainoastaan hetkisen. Olipa hänellä ollut siinä mikä tehtävä hyvänsä, niin oli hänet selvästi jätetty vartioimaan meitä, vakuuttautuakseen siitä, että me emme seuranneet pakolaisia, valmistaakseen heitä ennakolta, jos oli vaaraa pelättävissä. Nyt ymmärsin hänen huolensa neiti Holladaysta, 'minä otan niin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa!' Hänelle oli tärkeätä saada tietää, milloin me havaitsimme, että hän oli poissa. Ja hän oli saanut sen tietää, vieläpä hän tiesi senkin, että minä olin aloittanut hänen etsimisensä. Punastuin ajatellessani varomattomuuttani; ja kuitenkin hän oli henkilö, joka herätti luottamusta. Kuka olisi häntä epäillyt? Ja eräs vanha sananparsi, jota hän oli käyttänyt eräänä iltana, muistui mieleeni:
»Folle est la brebis qui au loup se confesse!» — »Yksinkertainen on se lammas, joka tunnustaa syntinsä sudelle», olin sen kääntänyt sillä ikävällä kirjaimellisuudella, joka on tunnusomaista aloittelijalle. No niin, minä olin ollut lammas, ja Jumala tietää, että olin myöskin yksinkertainen!
Olin tullut Broadwaylle, ja kadun kulmauksessa pysähdyin katselemaan erään miesten vaatetustarvikekaupan ikkunaa. Hyvän matkan päässä kadulla toisella jalkakäytävällä oli Martigny ostamassa sanomalehteä eräältä sanomalehtipojalta. Hän ravisti sen auki ja vilkaisi sen palstoja ylhäältä alas, kuten tehdään silloin kun on haettava jotakin erikoista. Ehkäpä hän todellakin oli liikehommissa, kauppakeinotteluissa, ehkä olin pettynyt kuvitellessani, että hän vakoili minua. Minulla ei ollut mitään todisteita siitä; olihan
luonnollisin asia maailmassa, että hän oleksi tässä osassa kaupunkia. Minun täytyi saada otaksumiselleni vahvistusta, ennenkuin otin asian lopullisesti uskoakseni. Minun oli varottava vetämästä aivan liian nopeita johtopäätöksiä.
Menin kauppaan ja kulutin kymmenen minuutin ajan siellä katselemalla kaulaliinoja. Tullessani ulos laskeutui Martigny juuri alas kengänkiilloittajan tuolilta, toisella puolen katua. Hän käänsi selkänsä minuun päin, ja näin, kun hän otti esiin pienen rahakukkaron ja pani kymmenen sentin rahan kengänkiilloittajan käteen. Kääntyen poispäin jatkoin matkaani Broadwayta pitkin, välistä verkkaisesti välistä reippaasti; koko ajan oli seuraajani takanani, puoliksi kätkeytyneenä väenkuhinaan. Oli mahdotonta epäillä enää. Hän seurasi todellakin minua, vaikka hän teki sen niin taitavasti, niin perinpohjaisen viekkaasti, että minä en olisi koskaan nähnyt häntä, koskaan epäillyt häntä, jos en olisi saanut tätä onnellista mieleenjohtumaa heti kävelymatkani alussa.
Useampia suunnitelmia ajelehti aivoissani. Minulla oli se etu, ettei hän tiennyt minun epäilevän häntä. Jospa vain voisin voittaa hänet viekkaudessa, puristaa häneltä salaisuutensa; mutta kun ajattelin hänen voimakkaita piirteitään, läpitunkevia silmiään, hänen täydellistä itsehillintäänsä, niin huomasin, kuinka vähän toivoa minulla oli onnistumisesta. Hän oli minua etevämpi diplomatiassa ja teeskentelyssä; hän ei varmaan antaisi minkään estää itseänsä hankkimasta millä keinoin hyvänsä juonilleen menestystä.
Niin, en voinut enää epäillä, etteikö punottu juonia, joiden syvyydestä minulla ei tähän asti ollut aavistustakaan. Minua pöyristytti se ajatus. Mitä salavehkeitä ne olivat? Mikä sekava, kauhea rikos oli se, jota hän suunnitteli? Isän murha oli siis
ainoastaan ollut ensimmäinen askel. Neiti Holladayn poisvieminen toinen. Mikä olisi kolmas? Miten voisimme estää hänet siitä? Otaksutaan, että epäonnistuisimme? Oh, suoraan sanoen, mitä voiton toiveita meillä voi olla sellaisessa taistelussa tätä paatunutta konnaa vastaan pimeydessä? Hänellä oli kaikki langat käsissään, hän hallitsi asemaa; me taistelimme sokeina, kiedottuina salaperäisyyden verkkoon, josta ei näyttänyt olevan tietä ulos. Mielikuvituksessani pidin häntä yli-inhimillisillä ominaisuuksilla varustettuna olentona. Hetkiseksi minuun tarttui hurja halu kääntyä perinpäin, asettua kasvot kasvoja vastaan hänen eteensä ja syyttää häntä, hämmennyttää hänet sillä, mitä tiesin, äkkirynnäköllä houkutella häneltä irti salaisuutensa, polkea hänet jalkojeni alle.
Mutta raivoni meni ohi. Ei, hän ei saanut millään ehdolla tietää, että epäilin häntä; siitä edusta en saanut luopua. Olihan mahdollista, että minä vielä voisin hämmästyttää häntä, eksyttää hänet harhateille, panna satimen hänen tielleen. Älykkyystaistelu tulisi myöhemmin — ehkäpä jo tänä iltana — mutta tällä hetkellä en voinut muuta tehdä kuin toteuttaa ensimmäisen suunnitelmani. Kuitenkaan hän ei saanut epäillä, mihin suuntaan tutkimukseni menivät — minun täytyi pettää hänet.
Suunnitelmani oli pian tehty Menin Broadwayn poikki
Cortlandkadulle, jota pitkin kuljin siksi kunnes ilmarata oli edessäni; kuulin junan lähestyvän ja pysähdyin ostamaan vähän hedelmiä eräältä myymäpöydältä. Seuraajani oli kappaleen matkan päässä minusta ja tarkasteli erään ompeluliikkeen ikkunassa olevia pikkuesineitä. Juna tuli kohisten asemalle, ja yhdellä ponnahduksella, aivan kuin vasta juuri nyt olisin huomannut sen, ryntäsin portaita ylös, heitin lippuni lippulaatikkoon ja olin yhdellä harppauksella asemasillan yli. Viimeisen vaunun junailija piti
vaunusillan porttia auki minulle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä paukahti se perässäni jälleen kiinni. Heti tämän jälkeen lähti juna liikkeelle, ja kun katsoin taakseni, näin Martignyn tulevan rynnäköllä asemasillalle. Hän seisoi tuijottaen minuun sekunnin ajan, sitten hän kouristi äkkiä rintaansa, horjui ja näytti kaatuvan. Ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen, juna kiersi muutaman kulmauksen, enkä nähnyt enää muuta.
Kaikessa tapauksessa olin nyt vapaa hänestä ja astuin pois junasta Bleckerkadulla, menin aina Washington Squarelle asti ja aloitin etsintäni. Suunnitelmani oli hyvin yksinkertainen. Alkaen itäpuolelta Länsi Broadwayta aioin käydä jokaisessa talossa kysymässä, ottivatko he vuokralaisia. Ensimmäinen kokemukseni oli jotenkin toisiakin kokemuksia kuvaava.
Nainen vastasi koputukseeni.
»Teillähän on huoneita vuokrattavana?» kysyin.
»Kyllä, monsieur», vastasi hän leveästi hymyillen. »Olkaa hyvä, tätä tietä!»
Me nousimme likaisia portaita ylös, ja hän avasi erään oven komealla eleellä.
»Ne ovat nämä huoneet, monsieur! Sellaiset kauniit huoneet!»
Katselin ympäri teeskennellen mieltymystä ja tukahutin vastenmielisyyteni niin hyvin kuin voin.
»Kuinka kauan ne ovat olleet tyhjinä?» kysyin.
»Vain kaksi päivää, monsieur. Kuten näette, ne ovat hyvin hauskat huoneet.»
Se päätti asian. Jos ne olivat olleet tyhjinä ainoastaan kaksi päivää, niin ne eivät huvittaneet minua enää, ja anteeksipyytäen menin tieheni, iloisena päästessäni pois tuosta valkosipulille haisevasta ilmakehästä. Näin kuljin talosta taloon, kompastellen likaisiin lapsinulikoihin, kiipeillen ylös pimeitä portaita, tavaten vilahdukselta ahtaita, täyteen sullottuja työhuoneita, nähden kaikenlaatuisia komeroita, joita kohteliaisuudesta kutsutaan huoneiksi, hengittäen satoja eri hajuja yhtä monta minuuttia kohti, sanalla sanoen saaden elävän kuvan seudun kurjasta, viheliäisestä elämästä. Välistä aloin toivoa olevani vihdoinkin oikealla tiellä, mutta enemmän tiedusteltuani huomasin aina erehtyneeni. Sillä tavoin meni sekä aamu- että iltapäivä. Olin tutkinut tuloksetta kaksi korttelia, ja lopuksi lähdin takaisin Broadwaylle. Saavuin ajurilla konttoriin, heillä ei ollut enemmän menestystä kuin minullakaan. Graham pani merkille alakuloisen näköni lausuen muutamia lohduttavia sanoja.
»Luulen, että olette oikeilla jäljillä, Lester», sanoi hän. »Mutta ette voi toivoa voivanne tehdä itse paljoa. Se on sitäpaitsi laaja työ. Eikö olisi parasta palkata viisi, kuusi yksityissalapoliisia ja alistaa heidät valvontanne alle? Silloin voisitte säästyä tuosta hermostuttavasta työstä ja samalla kertaa ennättäisi nopeammin etsiskellä talot. Sitäpaitsi voisivat kenties kokeneemmat henkilöt saada ajatuksia, jotka ehkä menevät teidän ohitsenne.»
Minä olin myöskin ajatellut sitä, olin ihmetellyt, käytinkö etujani mahdollisimman suureksi hyödykseni, ja ehdotus houkutteli minua. Mutta jotakin syttyi minussa, ylpeys, kunnianhimo, uppiniskaisuus,
miksikä vain haluaa sitä kutsua. Ravistin päätäni, päättäen jatkaa kuten ennenkin. Muuten, odottihan minua vielä »älykkyystaisteluni», ja olin lujasti päättänyt hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista.
»Sallikaa minun pysyä yksinäni vielä pari päivää!» sanoin, »en ole vielä menettänyt toivoa onnistumisesta. Jos en onnistu, niin onhan aikaa ottaa vierasta apua. Luulen joka tapauksessa panneeni asian alulle, ja tahdon nähdä kuinka se kehittyy.»
Hän puristi ystävällisesti kättäni.
»Pidän teidän toiveikkuudestanne», sanoi hän hyväksyvästi, »ja minulla on mitä suurin luottamus teihin, ei se ollut luottamuksen puute, joka aiheutti ehdotukseni. Älkää vain menkö liiallisuuksiin älkääkä ponnistelko ylellisesti, kuten Royce! Ohimennen sanoen hän voi paremmin, vaikka tohtori sanoo, että hänen tulee ottaa pitkäaikainen vapaus — täydellinen lepo.»
»Hauskaa kuulla. Mitä minuun tulee, niin pidän kyllä huolen itsestäni, sen lupaan», ja sitten lähdin konttorista.
Odottaessani raitiotievaunua ostin sanomalehden, enemmän tottumuksesta kuin mistään muusta syystä, ja kun olin päässyt vaunuun ja istuutunut rauhassa, silmäilin ensiksi läpi »Liikemaailma»-osaston. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään erikoisen tärkeää, ja palasin takaisin yleisiin uutisiin, antaen katseeni huolimattomasti kiitää yhdestä uutisesta toiseen. Yhtäkkiä sattuivat silmäni johonkin, joka tempasi huomioni mukaansa. Uutinen kuului:
»Tänä aamuna heti jälkeen kymmenen tuli eräs mies juosten ylös portaita Cortlandkadun asemalle Seitsemännen puistokadun ilmaradalla ennättääkseen junaan, joka juuri oli lähtemässä, mutta
kaatui äkisti asemasillalle sydäntaudin kohtaamana. Sairasvaunut kutsuttiin puhelimella Hudson Streetin sairaalasta ja mies vietiin sinne. Kello kahdentoista aikaan sanottiin, että hän todennäköisesti tulisi paranemaan. Hän oli vielä liian heikko puhumaan, m.m. muiden esineiden ohella löydettiin hänen lompakostaan kortti Cafe Jourdainista Läntisen Houston kadun 54:stä. Sieltä kysyttyä saatiin tietää, että hänen nimensä on Pierre Bethune, että hän on äskettäin tullut Ranskasta ja että hänellä ei ole ketään sukulaisia tässä maassa.»
Muutamassa silmänräpäyksessä poistuin raitiotievaunusta ja kiiruhdin ilmaradalle. Tunsin olevani vakuuttunut siitä, että minulla nyt oli tarvitsemani osoite käsissäni.
Cafe Jourdainissa
Talo n:o 54 Läntisen Houston kadun varrella, kolme korttelia etelään Washington Squarelta, oli kapea, viisikerroksinen, harmaista tiilistä rakennettu talo pahoin turmeltunein ruunikivikoristuksin aikoinaan ehkä ollut muodikas asuinrakennus, mutta jonka ihanuuden viimeiset jäännökset olivat jo kauan sitten kadonneet.
Maakerroksessa oli likainen suutarintyöpaja, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi ravintola. Likaiset pitsiverhot riippuivat ikkunoissa ja kätkivät ravintolan sisustan kadulle näkymästä, mutta kun nousin ulkoportaita ylös ja astuin sisään, huomasin paikan olevan hyvinkin luokkansa veroisen. Istuuduin erään pienen nelikulmaisen pöydän ääreen ja pyysin pullon viiniä. Sen tarjoili monsieur Jourdain itse, tanakka pieni mies, puettuna tiukasti ruumiinmukaisiin housuihin ja tavattoman kirjavaan liiviin. Iltaliikenne ei ollut vielä oikein alkanut, niin että hän oli hetkisen vapaana ja suostui tyhjentämään lasin viiniä kanssani. Olin tilannut erästä lajia, jonka piti olla »superieur».
»Teillä on luullakseni huoneita vuokrattavana ylemmissä kerroksissa?» kysyin.
