DEDICATION
Thisbookisdedicatedtoallthegirlswhocan drooloverthebadboy, adoretheboynextdoor , andlaughwiththenerdyguy… Butultimatelypreferamanthathashisshittogether .
Player Roster
Author’s Note
Barrett
Riggs
Cadence
Maxim
Cadence
Santiago
Barrett
Cadence
Riggs
Cadence
Maxim
Cadence
Barrett
Cadence
Santiago
Maxim
Riggs
Cadence
Cadence
Cadence
Cadence
Riggs
Barrett
Santiago
26. Cadence
27. Maxim
28. Cadence
29. Riggs
30. Barrett
31. Barrett
32. Cadence
33. Cadence
34. Cadence
35. Barrett
36. Cadence
Epilogue
About the Author
Also by Sinclair Kelly
I’ve been a hockey fan almost as long as I’ve loved romance. This series is my attempt at melding the two in a way that I hope readers find enjoyable. But in the end, this book is fiction. This book is romance-focused. Minor liberties and generalizations may have been taken in order to fit the love story. If you're okay with a smidge of hockey with your romance, then, by all means, keep reading. For those readers looking for a hockey novel where the sport is the primary focus and the details are 100% accurate, this book is probably not for you.
FiveYearsEarlier
My mama didn’t have to explain the birds and bees. I have two older brothers and the Internet. Of course, the only hands-on experience I’ve had was a kiss at the top of the Ferris wheel with Jimmy Sutton in middle school, which unfortunately ended with my brothers threatening to cut off a very precious part of his anatomy. Needless to say, after that, guys steered clear of me. Not even boobs and long legs were enough to tempt them to risk the wrath of the Parker brothers. And honestly, I was okay with that because my sights have always been set muchhigher .
Barrett Matthews. Star center for the Phoenix Heat and my brothers’ best friend. Rational me knows there are rules against this sort of thing—bro code or whatever the fuck—and he’s done his damnedest to uphold that code…
Until now.
The farm’s bustling with people celebrating the kick-off of the fall season, and I’m in the shadows of the woodshed just out of sight. I’m supposed to be handling the dessert table, not seducing a man that’s off limits, but here we are. He’s fought against this all summer, but Mama didn’t raise no quitter.
His nose skims along my neck, and I shiver, my whole body coming alive. A slow growl rumbles out into the night around us.
“What the hell did you do, Cadie?” his rough voice asks, lips brushing my ear.
“What do you mean?”
Except I know exactlywhat he means. It’s why I made sure he got close to me tonight. Made sure he saw me walking back here. Made sure he followed, even though I knew there was no way this would end well since he was still Barrett Matthews, and I was still Cadence Parker. I’m taunting fate, daring it to do its worst despite the consequences, but I simply don’t give a damn.
He pulls back, studying my heavy-lidded eyes, nostrils flaring when he catches my scent on the light breeze. It’s strong, stronger than normal, and his dark brows furrow over concerned amber eyes.
“You’re…perfuming.”
I swallow harshly and nod because he’s right. The signs have been appearing for over a week, but it wasn’t until today when I saw him that I knew. The excessive wetness between my legs, the warmth bubbling up inside me, the perfume that’s mixing with his Alpha pheromones even now, making the entire world seem so far away…
“How?” He’s staring down at me, surprise and horror etched onto his handsome face.
“I don’t know,” I whisper.
“Fuck. You’re an Omega.” There’s stunned disbelief in his voice, but he doesn’t pull back. He leans in, nose trailing against my skin, spreading goosebumps across my body. “And you smell like my favorite peach cobbler—the one you always make for me when I come over.”
See? Another life lesson. The way to a man’s heart really is through his stomach.
His entire body is vibrating against mine—a purr, I realize—and my heart pounds in response. My hormones are doing most of the thinking right now, but my brain is still functioning, at least minimally. You’d think I’d be ecstatic at this newest twist in our story, and part of me definitely is, but there’s another part—unclouded by
biology—that understands this makes things a helluva lot harder. We’re not two Alphas, or, hell, even an Alpha and a Beta. Now, we’re an Alpha and an Omega, and there are even more finite rules defining what our relationship can and can’t be.
Not to mention, I’m getting ready to leave for school, going away with my two best friends to start an adventure that we’ve been planning for years. As much as I’ve always loved him, I love them too.
Shit.Mybrothersareright.Idon’tthinkbeforeIact.WhatdoI donow?
Our eyes meet for the briefest moment, erasing all rational thought from my brain. Then he leans in, giving me plenty of time to back away, and I almost laugh. He has no idea I’ve been waiting for this moment my whole life.
Feeling his warm lips pressing into mine and his scent surrounding me is a shock to my soul. It’s like I’m in the middle of the desert watching the approaching storm prepare to unleash its hell on me as I stand with my arms wide open and waiting. Because that’s what he smells like—the desert after the rain—and I’m already so fucking wet for him I can’t stand it.
Barrett picks me up, his hands splayed against my pantycovered ass, and backs me against the wall of the woodshed. The dress I’m wearing doesn’t provide much protection from the rough siding, but I’m too lost in him to worry about silly little things like scratches or splinters. The strength of his grip as his fingers dig into my skin feels so damn good I can’t find it in me to care if he leaves bruises. Honestly, I hope he does. It will be proof that this wasn’t all a daydream. It was real. Barrett Matthews finally lost...to me. No doubt, his conscience will rear up any second. He’ll remember who he’s with, what he’s doing, panic, and retreat. Just like he has the few times this summer we’ve gotten close to doing what we are right now. Then I’ll be left with that sinking feeling in the pit of my stomach. And dammit, he always sounds so reasonable when he gives me his usual list of excuses.
You’retooyoung,CadieBug.Ugh. I hate that nickname. You’remybestfriends’littlesister . As if I didn’t realize that.
You don’t know what you really want. Except he’s wrong. I’m eighteen—nineteen in a few weeks. I know what I want, and it’s always been him.
The large bulge beneath his dress pants presses into the lace between my legs, creating this incredible friction. He growls against my lips, chest rumbling against my breasts. Heat consumes my body, making my skin tingle under the pressure and my pussy ache. My fingers thread through the silken length of his dark brown hair, and I use the brief pause to rub my cheek along his jaw, taking his scent along with the irritation from the stubble on his face.
“Fuck, Cadie, we can’t,” he mutters against my ear, but his lips skim down my neck until he sucks on a sensitive spot that makes me mewl like one of the barn cats.
“We can. Please,B.” My whine is as unexpected as it is pitiful.
His eyes meet mine, and I already know what he’s going to say.
“I shouldn’t have kissed you.”
“Why not?”
Lines appear beside his eyes as he grimaces. “I’m too fucking old for you, for one.”
“Says who?”
“Probably your parents, and most definitely your brothers. There are rules, Cadie—”
“I’m a fucking adult, Barrett. I’m off to Chicago in a matter of days to start my own life. I don’t give a shit about the rules.”
“But you’re an Omega now, and—”
“And you’re an Alpha. So what?”
His nostrils flare again, the muscles bunching in his jaw. “Cadie, we can’t. We need to get back. They’ll be looking for you.”
“So this was…what? Just an Alpha losing control of his instincts because of a little perfume?” My heart damn near sinks to my toes as I wait for him to respond.
His eyes narrow. “That’s not what this was, and you know it.”
I look away, feeling the first stinging tears filling up my eyes. “I apparently know shit-all where you’re concerned, B, but it’s fine. Put me down. I won’t say anything. You have my word that I’ll keep this little lapse in judgment to myself.”
“You’re not a littlelapseinjudgment, C.”
“No? Then what am I?”
The silence stretches out between us until I have to bite my tongue to stop the tears from flowing. I refuse to make a bigger fool of myself.
“If I voice the word on the tip of my tongue, I’ll be damning us both.”
My breath stutters. I’m desperate now, needing him to hold on to me for just a little longer before I’m forced to let him walk away. “What if I want this before I leave? One moment with you to remember before life pulls us apart.”
“One moment…” he murmurs. “What do you—”
I know I have to be the woman I claim I am instead of the girl he sees me as, or he’ll run faster than Cohen’s horse, Midnight, so I shore up my courage.
“I want you to fuck me, B. I want you to be the one to take my virginity. Not some college frat boy or jock on the football team. You.”
His growl is low and deep as his eyes narrow on mine. His damp earth scent turns harsh, like sand that’s been struck by lightning.
“You don’t know what you’re asking for.”
“Like hell I don’t. I’m not asking for a bond, Barrett.” My heart skips a few beats as my lungs threaten to seize up, but I stuff the reaction down. He needs to believe I mean it. That I don’t expect anything permanent from him. And I don’t. Not yet anyway. Even if my heart says otherwise. “But I… I care about you, and I think you care about me. Make this memory one that means something.”
“Cadie…” His voice is like gravel as he no doubt fights with himself—the Alpha’s need versus the man’s sense of right and wrong.
“Please, Barrett, for me.”
“Fuck! I should put you down right now and send you back to the party.”
“Then do it. What’s stopping you?”
“You.”
Our lips smash together, his growl thrumming against my skin. His control has snapped, his mouth punishing mine for pushing for what I know we both want. One hand leaves my ass, slipping between our bodies until I feel the first brush of his finger across my sex. I moan into the kiss, my hips rolling against his touch, wanting more.
“Holy shit, you’re soaked.”
“For you. It’s all for you,” I rasp, just as his fingers skim around the edge of my panties.
“Mmm. You been saving this for me, C?” Two thick fingers slide across my clit and into the one place that’s never been touched by anyone other than me.
“Yes. Yes, it’s yours,” I manage to choke out. Lust floods through me, washing away the embarrassment I might have otherwise felt as he learns every dip and groove of my body.
“If I take it, no one else will ever be able to claim this. Not now. Not ever. This first will always be mine, even if you’re not.” Those last words slip out like he’s swallowing glass, leaving me feeling a hint of validation. Whether he wants to admit it or not, he feels something too.
“I’ll always be yours,” I whisper, both praying he doesn’t hear me and hoping he does.
Those same two fingers that have been teasing me suddenly thrust into my pussy, a cry leaving my lips that’s thankfully muffled by his. It feels foreign, his thick fingers stretching me far wider than my own can. My whimper is full of desperation, but luckily he doesn’t make me beg because I’m not sure I could find the words right now.
“You’re so fucking tight, but this wet little pussy needs more, doesn’t it? I can feel it squeezing around my fingers, just begging for my cock.”
His hand continues to pump in and out of me, the heel of his palm pressing against my clit. I can feel the fire skirting up my spine. Can feel my release swirling into a fierce storm in my belly, forcing my hips to buck against him. He presses his larger body into mine, pinning my hips to the wall and forcing me to take what he’s
willing to give, when he’s willing to give it. It’s demanding, and dominant, and so much hotter than I ever could’ve imagined.
He pulls his hand back slightly, and I feel the resistance of three thick fingers stretching my hole. I whimper, my head falling back, but he’s there, kissing along my neck, teeth lightly skimming my skin but never going too far. The tease of that bite sets off an explosive yearning for the real thing, and I barely manage to swallow down my plea.
“You’re going to come around my fingers, then I’ll give you what you want.” My body heeds his command, eagerly fluttering around his fingers that are working my body like fucking perfection. “That’s it. Just like that. Such a good fucking girl for your Alpha, aren’t you? Now come.”
His bark zings across my body like lightning, and I explode, my release consuming me. He swallows down my cry, and it isn’t until I feel his fingers leave my body and hear the sound of his zipper being pulled down that I come partially back to my senses. His hand slides my panties to the side, the thick head of his dick brushing over my sensitive core, and my entire body tenses in anticipation. I’ve thought about this moment for years. Dreamed of it. Rubbed my clit and got off to the thought of Barrett Matthews fucking me senseless. Now, it’s happening, and I don’t want to miss a single second of it. Our eyes meet, his tip poised at the opening of my pussy.
“You can tell me to stop, and I will.”
I can see the control he’s brandishing, the way he’s holding himself back…for me. My heart swells, and a sense of calm quickly follows. This is right. This is what I want. Whatever happens after this, I’ll walk away knowing that I had him even if just for a brief moment in time.
“Don’t stop, B. Make me yours.”
“It’s going to hurt.”
“I know.”
I’m not even sure if I mean physically or emotionally, but I don’t care either way.
“Fuck, C. I—”
“Please? It has to be you.”
A feral look flits through his eyes that catch a hint of the glow from the twinkle lights up above. In the shadows, he’s gorgeous, standing large and intimidating at the edge of the light, looking mysterious and sexy. But with the light comes a reality neither of us are ready to face, so this is what it has to be. Fornow.
“What my Omega wants, she gets. Hope you’re ready, baby.”
My chest tightens at his words, but my thoughts scatter like dust in the wind when he thrusts forward hard. My eyes go wide as my body stretches around his thickness, followed by a pinch of pain that has me biting my bottom lip to keep from crying out and alerting the crowd of what we’re up to back here.
“Shhh. You’re doing so good, baby. Look at you taking your Alpha’s dick,” he purrs.
He wipes away a tear that was trailing down my cheek, then his fingers grip my chin, forcing me to meet his intense stare. Hints of worry flash back at me. Taking a deep breath, I feel my body contract around him and gasp at the sensation.
“C… Say something.”
“I’m okay,” I rasp, my voice hoarse with need. “Really. You’re just a lot bigger than I’ve imagined.”
He snorts, followed by a low groan when my hips inadvertently roll against his.
“And you’re a helluva lot tighter than I’ve imagined,” he whispers so softly I almost miss it. “God, you feel so fucking good.”
“Then fuck me, Alpha. Make me come again.”
His grin is wicked. “Yes, ma’am.”
With the first glide of his dick, my body is awash in sensation. The pain has nearly disappeared, and in its wake is a powerful yearning for something I don’t understand. When he thrusts forward, the swell of his knot presses against the ring of muscle, and I whimper. That’s it. That’s what I need. What I want.
“Oh god. Your knot.”
“Don’t worry, we don’t have to—”
My hands bracket his face as I stare into the eyes of my first love. “Yes, we most certainly fucking do. Give it to me, B. I want all of you.”
He pulls out, just to slam in a little harder, giving me a better idea of just how thick his knot is.
“Feel that?” he murmurs against my lips. “Feel how much I want you?”
“Yes. God, please, Barrett.”
Another thrust, and desperation begins to claw at my throat. Holy crazy biology. Omega desires are no fucking joke. The list of things I want grows longer and more desperate with each passing second. I want him to fuck me until I can’t speak. Knot me until my body feels him swelling inside of me. Bite me so he’s always mine. I want to feel his cum running down my thighs when he finally pulls out of me, then I want him to smell the combined scent of our satisfaction and need to take me all over again.
“You gonna beg me for my knot, C? Gonna beg your Alpha to knot your new Omega pussy so you know what this tight little body can take?”
I whimper. “Please, Alpha. Knot me so hard I’ll feel you all the way to Chicago. Fucking please.”
He growls, his dick once again sliding out until my body tries to clamp down on his head to keep him from leaving. Our eyes connect, and I see the fight inside him. He’s a good guy, and I’ve just dirtied him up a little. But fuck me if he isn’t a fucking delight like this.
“I shouldn’t do this, but I’ll be damned if I can stop myself.”
In the next breath, he’s plunging in, knot stretching my pussy wide until the resistance finally gives and he fills a spot inside that has me seeing stars. I can’t breathe. My body goes on lockdown, squeezing around his knot until I’m swallowing his roar as we come together. I lose all track of time beneath the waves of ecstasy crashing over me with each roll of his hips. He continues to softly grind into me, drawing out every last drop of combined pleasure. When his forehead hits mine, I finally take a much needed breath. I can already feel the tension easing back into his body, so I mentally prepare myself for the lashing of his regret. But it never comes.
“That was perfect, C. Youare perfect.”
“It was, and you are…”
Big amber eyes fly up to mine.
“You regret it?” he rasps.
I shake my head. “Not a fucking chance. I guess I just… assumed you would.”
“I don’t. I…” His large hand cradles my face, thumb brushing against my cheek. “Letting you go is going to hurt.”
Swallowing down my gasp of surprise and ignoring my heart that feels like it’s going to pound right out of my chest, my brain frantically races to find the right words.
“I’ll be home for holidays and breaks, and you’ll be in Chicago for games. It’s not like this goodbye is forever.”
“You deserve more than random hook-ups, C.”
While my heart wants me to go all in at this first sign of weakness, that would be doing us both an injustice. Now that the lust fog has cleared somewhat, the rational side of my brain finally makes a reappearance.
“So do you. But I wouldn’t mind more of this. More of you. Maybe this could end up being something more down the road, or maybe it’s just a naughty memory to look back on when we’re old. Or, in your case, older,” I tease, but deep crinkles appear between his eyes. My fingers reach up, smoothing out the tension there. “I’m not naive, Barrett. You’re a pro athlete, and I’m going away to college. There might be other people.”
“You’re gonna talk about other people when I’m knot deep in your pussy?” he growls.
I shrug casually, though I feel anything but. “I’m a realist.”
“Fuck!” He takes a deep breath in and exhales slowly. “I think we need some rules. If we’re going to do this, I want to make sure no one gets hurt in the process.”
I think through what he’s saying. I don’t want either of us to get hurt either.
“Okay. So, what are the rules?”
“We don’t tell anyone, especiallynot our best friends.”
I hesitate. Obviously, he’s not going to tell my brothers since they’ll beat his ass, but I tell my girls everything. What will happen if
they find out I lied to them? After I ask myself that question, another part of me whispers back, “But what if they never do?”
I would deny this if anyone asked, but there’s a thrill that shoots up my spine knowing this would be solely mine—something that’s for me and me alone that I can hold close to my heart—or maybe my pussy is more accurate, but that’s neither here nor there. If the girls knew, they’d understand just how hard this would be for me, considering I’ve been in love with him my entire life. They’d try to talk me out of it. At least this way, I get a small part of him, even if it’s only his dick.
SinbinhereIcome.
“Ok. Agreed. What else?”
“We’re never seen alone together. Neither of us wants to get the rumor mill talking.”
“Makes sense.” A thought comes to mind that makes my euphoria from moments ago turn sour. “I have one to add.”
“Okay. Let’s hear it.”
“If either of us finds anyone else—something serious we tell the other person right away.”
“Does that mean if you go fuck the football team, you don’t have to tell me because it’s not serious?” He snarls, but I laugh. I can’t help it. It’s not like I can tell him how far-fetched that idea is because I only want him. Plus, the possessiveness edging into his voice has me preening a little inside.
“No. I have no plans to fuck the football team.” I grin mischievously. “But the hockey team has potential.”
He growls, and I chuckle even as I kiss him deeply. When he finally pulls back, he straightens away from the shed, hands once again gripping my ass.
“Those little assholes wouldn’t know how to handle you,” he mutters.
“But you do?”
“Damn straight. Be a good girl while you’re away, and I’ll show you just what I mean the next time I see you.”
“That an order?” I tease, and my pussy clenches in anticipation, making him groan.
“That’s a fucking promise, baby.”
He kisses me one last time before he gently pulls his hips back, testing his knot. His dick slides out, leaving me feeling incredibly empty once he sets me on my feet. I straighten my dress, thankful for the dark that hides the blush on my cheeks when his cum starts to leak down my inner thighs. I’m going to have to make a run to the house to ensure the evidence is cleaned up so no one figures out what just went down out here.
“Fuck, that’s unexpectedly hot.”
When I glance over, he’s staring down at the streaks of red on his long, thick cock that prove he claimed me in the only way he can right now.
“Wish you could take a picture to commemorate the moment?” I quip.
His eyes collide with mine, and there’s fire in their depths. “Trust me, C, this moment is etched into my brain better than any fucking picture could ever capture. There’s no forgetting it.”
I pray that he’s right. Pray that what we just did is the start of what we could become rather than the end of something that never had a chance to begin. I’ll play by our rules for now…at least until there’s a reason to break them.
It’s loud, packed, and I’m fucking exhausted. I swear, West installed some sort of tracking app on my phone because the second my flight landed at Sky Harbor, the screen lit back up with a call. Her face appeared, begging me to come out to celebrate the Phoenix Heat’s win with her and the guys.
What I really wanted to do was head straight to the farm and crash for a week since moving is exhausting, but here I am, packed into the bar along with all the other sardines—I mean, fans—who are in full celebration mode. The last win of the second round of the playoffs was a shutout, and the team is almost a sure bet to make it to the championship. I’m excited for them, but lack of sleep and no food since breakfast is making me a little hangry.
I scan the busy floor, searching for my friends. West’s pink hair and Ziggy’s perpetual beanie catch my eye, so I make my way to the roped-off tables on the raised platform. Looks like the entire team is here. Some of the guys are tossing back shots. Others are playing pool. A few are surrounded by a crowd of simpering girls in skimpy outfits and too much makeup who are just begging them for attention. I roll my eyes. I will never be that desperate.
As I draw closer to my friends, the crowd in front of me parts and I see him. It shouldn’t catch me off guard—Barrett’s the team’s star center, after all. Of coursehe’s here. Really, it’s not so much him
that surprises me, but the redheaded puck bunny with her paws all over him. He’s not even touching her, but my Omega instinct rears up loud and fierce, simmering fury alighting in my belly.
Five years of secret rendezvous, afternoons spent lying in each other's arms until we’re forced to say goodbye…again, stolen moments, and nights so hot I damn near melt just thinking of them. But not once, in all that time, did we ever talk about who we spend the other days of our lives with. It became an unspoken rule that whenever we were together, it was just us, not the outside world. In fact, I didn’t want to know because I’ve got hella good selfpreservation skills. It worked when we were living thousands of miles apart, but now that I’m back on his home turf, surrounded by real life, my stomach clenches with misery. I’m about to confront reality head-on, and in my current state of exhaustion, that’s a ticket to the county jail waiting to happen. Lucky for me, Cohen can probably call in some favors.
Of course, then I’d have to explain to my oldest brother why I assaulted some girl at a bar, and that’s a conversation I’m not willing to have. I start to turn around to head out, but West catches sight of me, waving her hand in the air as if I could possibly miss her. The action gets Barrett’s attention, and he turns. The moment our eyes meet is just as powerful as it has been since I was way too young to be drooling over his abs…and his dick, but let’s not talk about that. His eyes scan down my body, and I’m suddenly beyond grateful that I took fifteen minutes to change and freshen up in the airport's bathroom. My cropped black v-neck cami and holey jeans were all I had with me, so I dressed the look up with the heart choker West got me for my twenty-first birthday, the earrings I stole from Elliott, and the charm bracelet that never leaves my wrist, which my fingers instinctively touch at his perusal.
When I raise my brow and glance at the girl next to him, he subtly shakes his head. I’m not sure what that’s even supposed to mean. Don’t come over here? She’s nothing? Don’t do anything crazy?Fuck if I can read Alpha signals.
Taking a deep breath, I exhale and force my feet to move in their direction. I skirt by Barrett and make my way over to West,
who pulls me in for a big hug. You’d think we hadn’t seen each other in years when it’s really only been a few weeks.
“Bout fucking time you got here. Biggest bummer about being prego—no alcohol. Lord knows I could use a drink right now, but at least my bestie’s finally with me.” West sniffles a little, then sighs when Ziggy’s hands land on her shoulders, rubbing gently.
“You know, they say the surge in hormones is responsible for mood swings in pregnant women. In fact—”
West slaps her hand over Ziggy’s mouth. “I love you, but if you want to continue to be able to reproduce, I suggest zipping those kissable lips.”
One hand drops to his junk, and I don’t even try to stifle my laughter. Watching my best friend find her pack so unexpectedly has been a rollercoaster for us all, but now that she’s so obviously happy, and pregnant with her first baby, I can’t help but feel a little envious as well. She’s got everything I’ve ever wanted, and I’m forced to shove the slight blip of jealousy way down deep so I can ignore it.
“Where are the others?” I ask, redirecting my thoughts.
West dramatically rolls her eyes, tipping her chin toward the wall of old-fashioned pinball games where Hux, Porter, and Nash are lined up, aggressively tapping the little buttons on the sides.
“As if winning a playoff game wasn’t enough, they’ve got a bet going. Loser with the least points is on laundry duty for two weeks.”
“Ewwww.” I gag playfully, knowing just how stinky those boys are after being on the ice. I grew up with brothers, after all.
West’s eyes narrow, then she leans in, lips close to my ear. “And don’t think I didn’t notice that little moment with you and Barrett. Anything you’d like to share?”
My heartbeat stutters, but I’ve become a pro at faking it and burying the guilt. Setting my backpack under the table, I calmly reply, “Not a thing.”
“Hmm,” she murmurs. “Well, for what it’s worth, Candy yes, that’s her real name by the way—always tries and never succeeds.”
She pulls back, blue eyes locked on mine, gauging my reaction.
“Barrett’s a grown man. He can do whatever he wants.” Pretty sure my nails are cutting crescent moons in my palms to avoid lashing out at the overdone redhead behind me.
West hums knowingly.
Fuckinghell.
Knowing I can’t ignore him now, or it would be totally obvious that she’s one hundred percent right, I straighten my shoulders and face him. His brown hair doesn’t have a hint of gray despite his thirty-eight years, and his jaw still sports that scruff I love between my thighs.
Nope. Gotta tamp that shit down quick because my perfume wouldsendalloursecretsrightupinflames.
“Hey, B. Congrats on the win tonight!”
His smile is slow and sensual, and I clench my thighs together with a mumbled curse. He needs to knock that shit off. West is worse than my nosy next door neighbor. She misses nothing. It’s taken ninja reflexes and near-military-level stealth to keep this secret locked down tight.
“You watched?”
I nod, wanting to strangle and kiss him at the same time. “On the plane. Hear you might get to play before the championship.”
“Almost have the all-clear from the doc, so keep those fingers crossed for me, yeah?”
“You got it.”
My smile is real. I’m happy he’s feeling better and stronger. He lives for this game, and to watch the end of the season go down like this has been hard on him. Imagine having the man you're in love with injured thousands of miles away and you can’t just go to him. I wanted to be there, had this desperate urge to take care of him, like an Omega would care for her Alpha. But I loved Barrett long before our designations came into the picture, so maybe part of this feeling is just me wanting to be with the man I’ve considered mine since I was too young to have those kinds of thoughts.
We’ve talked since the fateful game, of course, but hearing the pain in his voice and not being able to soothe it away hurt more
than I expected. Especially considering how we left things the last time we saw each other.
Unfortunately, Candy interrupts my thoughts, pushing into him even more—her boobs smooshed against that rock-hard bicep of his.
“Barrett, get me a drink?” she whines.
Her burnt sugar scent makes my nose twitch.
“You can buy your own drinks, Candy. Just like every other time you’ve asked.” She pouts, but Barrett just looks at me with his kissable lips tilted up slightly. “Want anything, C?”
Candy’s eyes narrow, and a small part of me wants to smirk but I hold that shit back.
“A beer would be great.”
Barrett walks over to the bar, slipping behind the counter.
Considering he’s the owner, he can do that. Nestled close to the arena, Puck’s has become a staple for hockey fans, providing a place to go to celebrate the wins or, on rare occasions, mourn the losses. He has an awesome staff that handles things during the season, but he’s regularly here once off-season hits, doing improvements or working on revamping the menu. Next to his dog, the bar is his baby.
Candy huffs and stalks off, eyes already scouring the floor for some pitiful fool unlucky enough to be in the wrong place at the wrong time.
“She’s lovely,” I quip, making Ziggy laugh.
“She’s desperate,” West mutters.
“Who’s desperate?” a husky voice asks from behind me.
Amongst the scents of stale beer and sweat in here, a refreshing hint of Roman chamomile hits my nose. The tension slowly eases from my body, a whimper damn near rushing from between my lips until I harshly swallow it back down. As if on autopilot, my body seeks it out, and I come face to chest with a man who’s only slightly taller than my five foot ten, but he’s broad and wide, with forearms that have me practically panting. Dark hair and a dark beard frame blue eyes that are shockingly bright.
“Riggs, this is my bestie, Cadence. Barrett’s good friends with her brothers.”
“Hey,” he says, giving me a friendly smile, his massive hand held out toward me. “I’m Gabriel Riggs. Medical director and head trainer for the Heat.”
“Nice to meet you,” I murmur, placing my much smaller hand in his.
Warm fingers wrap around mine, and my breath catches. His smile grows a little wider. “Pleasure’s all mine.”
He doesn’t release my hand right away. Instead, his thumb brushes along the back of it, over and over, lulling me into some sort of trance.
“You want something to drink, sweetheart?” he asks, voice rich and alluring.
“I already got her a drink, Riggs,” Barrett barks, walking up to my other side as he eyes our joined hands.
“Right,” the Beta coughs out, dropping my hand while looking as shell-shocked as I probably do.
When I finally tear my eyes away from him, I find West grinning at me, fanning her face. She mouths, So. Hot., and I’m forced to suck my lips in between my teeth to stop a smile from spreading across my face. She’s right. The man is stacked, but there’s a softness about him that’s drawing me in, so different and alluring from the naturally aggressive Alpha I’m used to.
I’ve known plenty of Betas, Axton, Locke, and Jaxon being perfect examples, but they were always this neutral sort of presence that mollified the harsher edges of the Alphas and Omegas around them. This Beta is drumming up mega feelings, and I’m stunned despite myself.
Riggs glances over, once again catching my eye. His smile is slow and sensual, a dimple appearing beneath the thick beard, and I have to tamp down on a wistful sigh that would be completely embarrassing. Breaking our connection is harder than it should be, so I lift my beer and take a long swig to hopefully clear the flush from my cheeks before anyone notices.
Apparently, I fail because Barrett’s elbow nudges my arm. I refuse to look at him as panic skirts up my spine. I’m sandwiched in
between the Alpha I’m in love with and the Beta who’s stirring up feelings that only one other man ever has.
Poor choice of words—sandwiched. There’s a rush of wetness between my thighs, and my eyes start to widen.
Holyfuckingawfultiming.
“I’m going to run to the restroom. I’ll be right back.”
Without waiting for a response, I rush down the steps and over to the hall where the restrooms are. Thankfully, there’s no line. I head straight for the sinks, running cold water over my wrists to cool my heated blood. Once I’m fairly sure I’ve got my pesky hormones under control, I quickly take care of other business and head back out. I don’t get more than a couple of steps before I’m yanked through an open door on the other side of the hall. It slams shut behind us, and Barrett’s scent immediately fills the small space.
I’m backed against the wall, with Barrett looming over me, one hand planted beside my head. Forcing my gaze up, I find him staring down at me intently, and my body reacts like it could happily drown in his pheromones. Except I won’t. We still haven’t resolved anything, and I refuse to be the girl who begs… even though it’s been months since he’s touched me.
“This what it’s going to be like with you back in town, C?”
Before I was even old enough to understand it, there was a part of me that woke up and stood at attention whenever Barrett was around. After having these clandestine tastes of him over the years, it’s only grown more excited whenever he’s close by. Now, with barely the space of a few breaths between us, that perpetual spark of awareness flares brighter. “What’s that supposed to mean?”
“Am I going to be forced to sit back and watch you perfume for other men and not be able to do a damned thing about it?”
My eyes narrow. “I believe the last time we were together, we had this same discussion. My answer then is the same as my answer now. There’s one way to handle this problem, and you are the one who refuses to take that step.”
His jaw muscles bulge, nostrils flaring as he struggles to rein in his temper.
I roll my eyes. “I can see your decision hasn’t changed either. What do you want me to say, Barrett? I’m not an eighteen-year-old kid anymore. I’m a grown-ass woman who’s ready to settle down. I want a pack. I want a family. If you don’t want me, there are others out there who might.”
His growl is low and deep. “I never said I don’t want you, baby.”
“But you don’t want to claim me either. Won’t make me yours officiallyso we can stop lying to everyone we care about. I’ve been patient for five years because I knew the rules. We each had lives that weren’t on a path to intersect, but things have changed. I’ve graduated, I’m back here where we’re going to be seeing a helluva lot more of each other, and that patience is reaching its limits, B. I can’t keep waiting for something that’s never going to happen. I love you, but if you’re keeping your options open, then you can’t be mad when I choose to do the same.”
I can feel my throat closing up, can feel the tears filling my eyes, but I refuse to let them fall.
“There’s no one else,” he murmurs, his forehead dropping to mine. “I love you. I do, but I—”
Fury ignites in my heart. “There are no buts for me, Barrett. I can’t do this anymore. You’re either in or you're out. Let me know what you decide.”
I push him away, careful not to hit his healing shoulder. He steps back, running his hand through his hair, and lets me walk out the door without another word.
Heading straight for West, I struggle to keep my emotions in check. She’ll know something’s off, but at this point, I almost don’t even care. Let her find out. Maybe she could talk some sense into that bullheaded best friend of hers.
“Hey, what took you so… Whoa. Are you okay? What happened?”
“I’m fine, but I think…” I take a deep breath and exhale slowly, pulling out my phone to tap on the rideshare app. “I’m going to call it a night and head home. I’m exhausted, and it’s been a rough week. Let’s catch up tomorrow, okay?”
“Okay,” she says quietly. “Are you sure?”
“Yeah…” My voice cracks, and I swallow a whine. “I just need some sleep.”
“Fine, but call as soon as you get home.”
I nod, relieved to see an available driver three minutes away.
“Do you want a ride?” Riggs asks.
When I look at him, his concern shines back at me. I wish I could step just close enough to get one more hint of that calming scent of his, but that would be too dangerous right now. I’d probably attach myself to him like a leech and refuse to let go. “That’s okay. The farm is pretty far out. I’ll be fine.”
Grabbing my bag, I give a heavy-hearted wave and start to head for the door.
“You’re not going to wait in here?” West asks, eyes narrowed.
“No, I…” What can I say that doesn’t give away my need to be anywhere that Barrett isn’t right now? “My ride’s practically around the corner. I’ll be fine.”
Riggs steps forward. “At least let me walk you out and wait with you?”
His hands are in his back pockets, and there’s something about this gentle, burly man wanting to protect me that helps my belly begin to settle.
“Only if you want to. I promise I’m good on my own, though.”
“No doubt, but it’s always nice when someone has your back.”
One corner of my lips quirks up, even as they threaten to wobble. It would be nice for someone to have my back, and if the man I love isn’t willing to be that person, then maybe it’s time I open my eyes to future possibilities.
“You’re right.”
“I’ve been known to be on occasion. Now, c’mon.”
Placing his hand on my lower back, he gently guides me down the stairs. It’s not possessive or dominant, just a gentlemanly gesture that makes my heart skip a beat. Funny. I thought my butterflies only fluttered for Barrett.
A heavy rush of chamomile hits my nose, and I decide to soak that shit up like sunshine because I’m going to need it to get me through the night. Risking a brief glance back at the table, I wave to
Another random document with no related content on Scribd:
»Hyvä Jumala», sanoi hän. »Ja te kerrotte tämän minulle!»
»Kerron sen sen vuoksi… Oh, no niin… jotta kertoisitte sen tytölle; jotta se saisi hänet oivaltamaan, että merirosvossa ja varkaassa on vielä jäännös entistä onnetonta herrasmiestä, jona hän minua ennen piti, ja että hänen onnensa on minun hartain toiveeni. Kun hän tietää sen, niin hän ehkä muistelee minua ystävällisemmin tuntein — vaikkapa vain rukouksissaan. Siinä kaikki, mylord.»
Lordi Julian tuijotti yhä merirosvoon äänettömänä. Ääneti ojensi hän vihdoin kätensä ja äänettömänä tarttui Blood siihen.
»Enpä oikein tiedä, vaikka olisitte väärässä», sanoi hänen ylhäisyytensä, »ja vaikka olisitte sittenkin parempi mies.»
»Mitä häneen tulee, niin pitäkää huolta siitä, että olen oikeassa.
Jääkää hyvästi!»
Lordi Julian puristi ääneti hänen kättään, meni portaita alas ja lähti. Kaukaa hän heilautti kättään Bloodille, joka seisoi laivan kaiteeseen nojautuneena ja katseli poistuvaa venettä.
Arabella lähti tunnin kuluttua kulkien hitaasti heikon tuulen viemänä. Linnoitus pysyi äänettömänä, eikä laivasto liikahtanutkaan estääkseen lähtöä. Lordi Julian oli vienyt sanan tehokkaasti ja hän oli lisännyt siihen vielä oman henkilökohtaisen käskynsä.
Neljäskolmatta luku
SOTA
Avomerellä viiden mailin päässä Port Royalista, missä ei Jamaikan rannikosta enää erottanut yksityisseikkoja, kääntyi Arabella tuuleen ja pursi, jota se oli vetänyt perässään, vedettiin laivan kylkeen.
Kapteeni Blood saattoi pakollisen vieraansa portaiden päähän. Eversti Bishop, joka kahden pitkän tunnin ajan oli ollut kuolettavan pelon tuskassa, hengitti taas vapaammin. Ja sitä mukaa kuin hänen pelkonsa vuoksi laski, sitä mukaa virtasi hänen syvälle juurtunut vihansa rohkeata merirosvoa kohtaan taas tavalliseen uomaansa. Mutta hän oli varovainen. Vaikka hän sydämessään vannoikin, ettei hän Port Royaliin päästyään säästäisi mitään vaivoja eikä jättäisi käyttämättä mitään keinoja saadakseen Peter Bloodin lopulliseen ankkuripaikkaansa hirttopylvään juurelle, hän piti kuitenkin valansa tarkasti omana tietonaan.
Peter Blood ei ollut mikään haihattelija. Hän ei ollut eikä hänestä koskaan olisi tullutkaan täysiveristä merirosvoa. Koko Karibian merellä ei olisi ollut toista merirosvoa, joka olisi kieltäytynyt ilosta vetää eversti Bishop raakapuuhun ja siten lopullisesti tukahuttamalla kostonhimoisen viljelystenomistajan vihan lisännyt omaa turvallisuuttaan. Mutta Blood ei ollut niitä miehiä. Mitä eversti Bishopiin tulee, oli Blondilla vielä omat erikoissyynsä pidättäytymiseen. Koska eversti oli Arabella Bishopin setä, täytyi kapteeni Bloodin olla kajoamatta hänen henkeensä.
Niinpä kapteeni hymyili vasten everstin velttoja ja tuhkanharmaita kasvoja ja hänen pieniä silmiään, jotka tähysivät häntä niin häijynilkeästi, ettei niiden ilmeen suhteen saattanut erehtyä.
»Onnellista matkaa kotiin, rakas eversti», sanoi hän jäähyväisiksi, ja hänen kevyen hymyilevästä ulkomuodostaan olisi ollut vaikea
arvata, miten raskasta tuskaa hän rinnassaan kantoi. »Olette jo toisen kerran tehnyt minulle palveluksen olemalla panttivankinani. Tekisitte viisaasti, jos välttäisitte joutumasta kolmatta kertaa siihen asemaan. Minä en näy tuottavan onnea teille, eversti, kuten olisi pitänyt huomata.»
Jeremias Pitt, joka seisoi joutilaana Bloodin vieressä, katseli synkin silmin varakuvernöörin lähtöä. Heidän takanaan seisoi joukko tuimannäköisiä vankkarakenteisia ja auringonpaahtamia merirosvoja, ja heidän haluaan murskata Bishop kuin kärpänen pidätti vain alistuminen johtajansa rautaiseen tahtoon. He olivat jo Port Royalissa kuulleet Pittiltä, missä vaarassa heidän kapteeninsa oli ollut, ja vaikka he olivat yhtä valmiit kuin hänkin jättämään kuninkaan palveluksen, jota heille vastikään oli tyrkytetty, he olivat kuitenkin suutuksissaan siitä tavasta, jolla heidät pakotettiin siitä eroamaan, ja ihmettelivät nyt Bloodin pidättyväisyyttä Bishopiin nähden. Varakuvernööri katsahti ympärilleen ja näki heidän uhkaavan vihamieliset katseensa. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen elämänsä sillä hetkellä oli hiuskarvan varassa ja että harkitsematon sana saattaisi aikaansaada vihan purkauksen, josta ei mikään inhimillinen voima saattaisi häntä pelastaa. Sen vuoksi hän ei sanonut mitään. Hän nyökkäsi ääneti kapteenille ja meni nopeasti hapuillen ja kompastellen portaita alas ja neekerisoutajien miehittämään veneeseen.
He vetivät veneen Arabellan punaisesta kyljestä eroon, nostivat purjeen ja käänsivät Port Royalia kohti, jonne toivoivat ehtivänsä ennen pimeän tuloa. Ja Bishop, valtava ruho kyyristyneenä perätuhdolle, istui äänettömänä, mustat kulmat rypyssä, paksut huulet lerpullaan, ja hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli nyt vaihtunut niin valtavaan ilkeyteen ja kostonhimoon, että hän
kokonaan unohti raakapuun ja silmukan, jotka hän juuri oli hädin tuskin välttänyt.
Port Royalin laiturilla, taisteluvalmiina kohoavan linnan muurin alla, seisoivat majuri Mallard ja lordi Julian odotellen Bishopia, ja he tunsivat tavatonta helpotusta auttaessaan häntä pääsemään purresta maihin.
Majuri Mallard tunsi tarvetta puolustautua.
»Olen oikein iloinen tavatessani teidän terveenä jälleen, sir», hän sanoi. »Olisin ampunut Bloodin laivan upoksiin, vaikka olittekin siinä, ellette lordi Julianin kautta olisi lähettänyt minulle sanaa ja ellei hänen ylhäisyytensä olisi vakuuttanut, että Blood oli antanut kunniasanansa siitä, ettei teille tapahtuisi mitään pahaa, ellei häntä ahdistettaisi. Minun täytyy tunnustaa, että pidän teidän ylhäisyyttänne hieman liian herkkäuskoisena, kun luotitte tuollaisen kirotun merirosvon sanaan…»
»Minä olen havainnut, että hänen sanansa on yhtä hyvä kuin jonkun muunkin», katkaisi hänen ylhäisyytensä majurin innokkaan puhetulvan. Hän puhui harvinaisen jäätävällä arvokkuudella, jota hän tilaisuuden tullen osasi käyttää. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä oli erinomaisen huonolla tuulella. Kirjoitettuaan kotiin valtiosihteerille, että hän oli tehtävässään onnistunut, hän huomasi nyt, että hänen oli pakko kirjoittaa uudelleen ja ilmoittaa, että tulos hänen onnistumisestaan oli ollut perin lyhytaikainen. Ja koska majuri Mallardin suippopäiset viikset nostelivat hieman kärkiään hänen pilkallisesti hymähtäessään sille ilmoitukselle, että merirosvon sanaan saattoi luottaa, lisäsi lordi Julian vielä kirpeämmin: »Se seikka, että eversti Bishop on onnellisesti palannut retkeltään,
osoittaa, että olen oikeassa. Ja sellaista todistusta vastaan ei teidän mielipiteenne paina mitään. Teidän pitäisi käsittää se.»
»Oh, aivan kuten teidän ylhäisyytenne sanoo.» Majuri Mallardin käytös oli hieman ivansekainen. »Totta on, että eversti Bishop on täällä taas terveenä ja vahingoittumattomana, mutta niin on myös kapteeni Blood tuolla meren ulapalla terveenä ja vahingoittumattomana ja valmiina alkamaan uudelleen konnantyönsä.»
»Minua ei haluta väitellä kanssanne niistä asioista, majuri Mallard.»
»Sitä hän ei tule kauan jatkamaan», murahti eversti Bishop, joka vihdoinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. »Ei…» Hän korosti vakuutustaan sanoilla, joita ei voi painattaa. »Vaikka minun täytyisi uhrata viimeinen shillinki omaisuudestani ja viimeinen alukseni Jamaikan laivastosta, niin kierrän minä hamppuköyden sen roiston kaulaan ennen kuin lepään. Enkä minä aio viivytellä pitkiä aikoja.»
Hän oli tullut tulipunaiseksi vihansa vimmassa ja verisuonet hänen otsallaan olivat korkealla kuin piiskan siima. Sitten hän lopetti.
»Teitte oikein, kun seurasitte lordi Julianin määräyksiä», hän kiitti majuria. Sitten hän kääntyi ja otti lordia käsipuolesta. »Tulkaa, mylord. Meidän kahden täytyy ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.»
He lähtivät yhdessä, kiersivät linnakkeen ja tulivat linnan pihan kautta puutarhaan, jossa Arabella levottomana odotti. Nähdessään setänsä hän tunsi suurta helpotusta — ei ainoastaan hänen, vaan myös kapteeni Bloodin puolesta.
»Te panitte itsenne suurelle vaaralle alttiiksi, sir», sanoi Arabella vakavana lordi Julianille sitten kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu.
Mutta lordi Julian vastasi hänelle samaan tapaan kuin majuri Mallardillekin. »Siinä ei ollut mitään vaaraa, neiti.»
Tyttö katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Lordin pitkät, ylhäiset kasvot olivat tavallista surumielisemmän miettiväiset. Hän vastasi tytön kysyvään katseeseen.
»Jos Bloodin laiva estelemättä sai sivuuttaa linnoituksen, ei eversti Bishopia uhannut mikään vahinko. Siitä antoi Blood minulle kunniasanansa.»
Heikko hymy karehti tytön huulilla, joilla tähän saakka oli ollut miettivä ilme, ja hänen poskilleen nousi vieno puna. Hän olisi tahtonut jatkaa keskustelua, mutta varakuvernöörin mieliala ei sitä sallinut. Hän mutristi suutaan ja murahteli ajatukselle, että Bloodin sanaan saattoi luottaa, unohtaen kokonaan, että hän sai kiittää sitä siitä, että vielä oli hengissä.
Illallista syötäessä ja pitkän aikaa vielä sen jälkeen ei varakuvernööri puhunut mistään muusta kuin Bloodista, siitä miten hän panisi hänet jalkapuuhun ja mitä kauheita kidutuksia hän aikoi hänelle valmistaa. Kun hän illalla pitkään joi runsaasti, kävi hänen puheensa yhä raaemmaksi ja hänen uhkauksensa yhä hirvittävämmiksi, kunnes Arabella vihdoin poistui kalpeana ja miltei itkuun tyrskähtämäisillään. Bishop ei usein paljastanut itseään siinä määrin veljentyttärelleen. Omituista kyllä, tämä raaka ja röyhkeä viljelystenomistaja pelkäsi hentoa tyttöä. Oli kuin tyttö olisi perinyt
isältään sen kunnioituksen, jota hänen setänsä aina oli tuntenut veljeään kohtaan.
Lordi Julian, josta Bishop alkoi tuntua sietämättömän vastenmieliseltä, pyysi pian sen jälkeen anteeksi ja lähti etsimään ladyä. Hänellä oli vielä Bloodin terveiset toimitettavina perille ja nyt ajatteli hän sopivan tilaisuuden tulleen. Mutta neiti Bishop oli jo vetäytynyt yöksi huoneeseensa ja lordi Julianin täytyi hillitä kärsimättömyyttään — siihen saakka oli hän jo tullut — huomiseen asti.
Sangen varhain seuraavana aamuna, ennen kuin päivän helle ennätti käydä sietämättömäksi lordille, hän koetti vaania tyttöä ikkunastaan ja näkikin hänen liikuskelevan puutarhassa atsaleain parissa. Sovitelma oli erittäin kaunis miehelle, jolle se uutuudessaan oli yhtä viehättävä naisellisen kauneuden kuvana. Hän kiiruhti tytön luo, ja mietteistään heräten tämä sanoi hänelle hyvän huomenensa hymyillen ja rehellisesti. Lordi selitti tulonsa aiheutuneen siitä, että hänellä oli terveiset kapteeni Bloodilta.
Hän huomasi, että tyttö hieman hätkähti ja että hänen huulensa heikosti vavahtelivat, ja sitten hän vielä havaitsi, että tyttö oli kalpea ja että hänen silmäinsä ympärykset olivat tummat sekä että hän oli tavallista miettivämmän näköinen, seikka, joka häneltä illalla oli kokonaan jäänyt huomaamatta.
He lähtivät avoimelta paikalta pengermälle, missä appelsiininipuiden muodostama katos tarjosi heille varjoisan kävelypaikan, joka oli samalla sekä viileä että hyväntuoksuinen. Heidän kulkiessaan lordi katseli tyttöä ihailevin silmäyksin ja ihmetteli, että hän oli tarvinnut niin pitkän ajan huomatakseen tytön hentouden ja tavattoman sulouden sekä havaitakseen, kuten hän nyt
teki, hänet välttämättömän tarpeelliseksi, naiseksi, jonka viehättävyys varmaan sulostuttaisi minkä miehen elämän tahansa ja olemuksellaan muuttaisi jokapäiväisyydet taivaalliseksi riemuksi.
Hän huomasi tytön punaruskean tukan loisteen ja miten somasti yksi sen raskaista kutreista kiertyi hänen hoikalla, maidonvalkealla kaulallaan. Tyttö oli pukeutunut kiiltävään harmaaseen silkkipukuun ja punainen vastapoimittu ruusu loisti kuin verenpisara hänen rinnallaan. Aina kun lordi tämän jälkeen muisteli tyttöä, muisti hän hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä oli, jollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt.
Äänettöminä he astelivat lyhyen matkan vihreän vehmauden varjoon.
Sitten tyttö pysähtyi ja katsahti lordiin.
»Puhuitte jotakin terveisistä, sir», muistutti hän lordia osoittaen siten kärsimättömyyttään.
Lordi hypisteli tekotukkansa kiharoita ja oli hieman epätietoinen siitä, miten aloittaisi selityksensä.
»Hän tahtoi», sanoi hän vihdoin, »että ilmoittaisin teille seikan, jonka pitäisi osoittaa, että hänessä vielä on jäljellä jotakin siitä onnettomasta herrasmiehestä, jona… jona te kerran hänet tunsitte.»
»Se ei ole nyt tarpeellista», sanoi tyttö hyvin vakavana.
Lordi käsitti hänet tietenkin väärin. Hänhän ei tiennyt mitään siitä valaistuksesta, minkä tyttö edellisenä päivänä oli asiaan saanut.
»Minä luulen… minä tiedän, että teette hänelle vääryyttä», sanoi lordi.
Tytön pitkäripsiset silmät katsoivat jatkuvasti lordiin.
»Jos ilmoitatte, mitkä terveiset hän lähetti, niin voin päättää, teenkö hänelle vääryyttä vai enkö.»
Lordille sellainen puhe oli käsittämätöntä. Hän ei vastannut heti. Hän havaitsi, ettei hän ollut tarpeeksi miettinyt, mitä sanoja hän käyttäisi! ja asia oli erinomaisen arkaluontoinen. Nyt täytyi puhua harkittuja sanoja. Se ei koskenut niinkään paljon terveisten perille saattamisen muotoa kuin sitä, miten hän parhaiten saattoi käyttää sitä oman asiansa ajamiseksi. Lordi Julian, joka oli kuin kotonaan naissukupuolen kanssa käytettävässä kielessä ja joka tavallisesti oli varsin rauhallinen seurustellessaan suuren maailman naisten kanssa, tunsi itsensä oudon jännittyneeksi tämän suorasukaisen ja vilpittömän viljelystenomistajan veljentyttären edessä.
He kävelivät edelleen äänettöminä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kirkasta auringonpaistetta kohti, jossa talolle vievä tie kulki lehtokujan poikki. Aurinkoisella paikalla tienristeyksessä leijaili kirjava perhonen, joka oli kuin mustaa ja punaista samettia ja yhtä suuri kuin miehen kämmen. Hänen ylhäisyytensä mietiskelevät silmät seurasivat sen lentoa, kunnes se katosi näkyvistä, ja hän puhkesi vasta sitten puhumaan.
»Se ei ole helppoa. Hitto vie, se ei ole helppoa. Ja me olemme täällä olleet enteenä hänelle. Teidän setänne sen kautta, ettei hän ole saattanut »unohtaa vihaansa, ja te siten, että sanoitte hänelle ensin, että hän kuninkaan palveluksessa voisi sovittaa entisyytensä, ettekä sitten jäljestäpäin myöntänytkään hänelle, että hän oli sen tehnyt. Siitä huolimatta, vaikka teidän pelastamisenne oli päävaikuttimena siihen, että hän ensinkään ryhtyi tuohon palvelukseen.»
Tyttö oli kääntynyt sivuttain lordiin, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan.
»Tiedän, minä tiedän nyt», sanoi tyttö hiljaa. Hetken päästä hän sitten teki kysymyksen: »Entä te? Mitä osaa teidän ylhäisyytenne on tässä näytellyt… koska luette itsenne meidän muiden rikollisten joukkoon?»
»Minun osani?» Taas mies epäröi. Sitten hän syöksyi päistikkaa asiaan, kuten miehet tekevät päättäessään ryhtyä sellaiseen, jota pelkäävät.
»Jos käsitin hänet oikein ja jos hän itse käsitti asian oikein, niin oli minun osani, vaikka toiminkin passiivisena, yhtä vaikuttava. Pyydän huomauttaa, että toistan vain hänen sanojaan. En puhu itsestäni.»
Hänen ylhäisyytensä tavaton hermostuneisuus yltyi joka hetki. »Hän ajatteli, no niin, hän sanoi minulle, että minun läsnäoloni täällä oli pienentänyt hänen mahdollisuuksiaan puhdistaa itsensä teidän silmissänne. Ja ellei hän teidän silmissänne voinut puhdistautua, niin koko asialla ei ollut mitään merkitystä.»
Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin ja hänen huolestumista ilmaisevat kasvonsa näyttivät hämmästyneiltä.
»Luuliko hän, että te olisitte tiellä?» kysyi hän. Oli selvää, että hän pyysi lisää valaistusta asiaan. Lordi kiiruhti antamaan sitä hieman pelästyneenä ja posket punaisina.
»Niin hän luuli ja hän sanoi sen tavalla, joka kertoi minulle jotakin, jota ennen kaikkea toivon, vaikka en rohkenekaan uskoa sitä, sillä Jumala sen tietää, etten ole mikään narri, Arabella. Hän sanoi.. Mutta antakaahan kun ensin kerron, missä asemassa olin silloin.
Olin mennyt hänen laivalleen — vaatimaan, että hän heti vapauttaisi setänne, jota hän piti panttivankinaan.
Hän nauroi minulle vasten naamaa. Eversti Bishopin täytyi jäädä hänen panttivangikseen, jotta Blood tuntisi itsensä turvalliseksi. Mennessäni pikaistuksissani hänen laivalleen tarjosin omassa persoonassani hänelle toisen panttivangin, joka oli hänelle ainakin yhtä arvokas kuin eversti Bishop. Kuitenkin pakotti hän minut lähtemään laivasta. Ei sen vuoksi että olisi pelännyt seurauksia, sillä hän ei osaa pelätä, eikä myöskään minkään henkilökohtaisen arvonannon vuoksi minua kohtaan, sillä hän sanoi, että olin käynyt hän silmiään suorastaan halveksittavaksi ja tämä juuri samasta syystä, josta hänen täytyi huolehtia minun turvallisuudestani.»
»En käsitä», sanoi tyttö, kun lordi lopetti. »Eikö siinä ole täydellinen ristiriita?»
»Se vain näyttää siltä. Tosiasia on, Arabella, että tuo onneton mies, hän… hän rohkenee rakastaa teitä.»
Tyttö huudahti ääneen ja puristi käsiään rintaansa vasten, jonka rauha äkkiä häiriytyi. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän tuijotti lordiin.
»Minä… minä olen pelottanut teidät», sanoi lordi huolestuneena. »Pelkäsin, että niin kävisi. Mutta se oli välttämätöntä, jotta käsittäisitte asian.»
»Jatkakaa», pyysi tyttö.
»No niin. Hän näki minussa henkilön, joka teki hänelle mahdottomaksi saada teidät omakseen, sanoi hän. Sen vuoksi hän
olisi voinut mielihyvin surmata minut. Mutta koska minun kuolemani tuottaisi teille surua ja teidän onnenne oli hänelle pyhintä kaikesta, luopui hän siitä osasta turvaansa, jonka minun persoonani hänelle tarjosi. Jos hänet estettäisiin lähtemästä ja minä siinä kahakassa, mikä siitä olisi seurauksena, menettäisin henkeni, saattoi siinä olla se vaara tarjona, että te… te joutuisitte suremaan minua. Siihen vaaraan hän ei antautuisi. Te nimititte häntä merirosvoksi ja varkaaksi, sanoi hän ja lisäsi että — toistan vain yhä hänen sanojaan — jos te valitessanne toisen meistä kahdesta valitsette, kuten hän sanoi uskovansa, minut, niin on valintanne hänen mielestään viisaasti tehty Sen vuoksi hän käski minua poistua laivalta ja lähteä maihin.»
Tyttö katsoi häneen silmät kyynelissä. Lordi otti askelen häntä kohti, huokasi syvään ja ojensi hänelle kätensä.
»Oliko hän oikeassa, Arabella? Elämäni onni riippuu teidän vastauksestanne.»
Mutta tyttö katsoi häneen yhä äänettömänä kyynelten valuessa runsaina, ja ennen kuin hän puhui, ei lordi uskaltanut jatkaa.
Lordin valtasi tuskallinen epäilys. Kun tyttö sitten puhui, havaitsi lordi, miten oikeaan osunut hänen vaistonsa oli herättäessään tuon epäilyksen, sillä tytön sanat ilmaisivat sen tosiasian, että kaikesta, mitä lordi oli puhunut, olivat ainoastaan ne seikat, jotka koskivat Bloodin käyttäytymistä tyttöön nähden, herättäneet hänen mielenkiintoaan.
»Sanoiko hän niin!» huudahti tyttö. »Niinkö hän sanoi? Oh!» Tyttö kääntyi toisaanne ja hänen katseensa lipui tien varressa olevien hoikkien appelsiinipuiden runkojen välistä yli sataman kimaltelevien
vesien kaukana häämöttäviä vuoria kohti. Hän jäi siihen hetkeksi, ja lordi seisoi jäykkänä, pelokkaana odottaen selvempää mielenilmausta tytön puolelta. Vihdoin se tuli, hitaasti, varovasti ja äänellä, joka silloin tällöin oli tukahtumaisillaan. »Eilen illalla, kun setäni ilmaisi vihansa ja kauhean raivonsa, alkoi minussa herätä ajatus, että niin voimakas kostonhimo saattoi asua ainoastaan sellaisissa ihmisissä, jotka itse ovat tehneet väärin. Se on sitä raivohulluutta, johon he ärsyttävät itsensä, jotta voisivat uskoa, että heidän intohimonsa on oikeutettua. Minun olisi pitänyt tietää, että olin ollut liian herkkä uskomaan kaikkia niitä kauheuksia, joita Peter Bloodin tilille pantiin. Toissapäivänä sain häneltä itseltään selityksen Levasseur-juttuun, jonka te kuulitte St. Nikolasissa. Ja nyt tämä… tämä yhä vahvistaa uskoani hänen arvostaan ja oikeamielisyydestään. Sellaiselle roistolle, jona minä häntä liian herkästi jouduin pitämään, olisi sellainen teko, josta juuri kerroitte, mahdoton.»
»Sitä mieltä olen minäkin», sanoi hänen ylhäisyytensä lempeästi.
»Niin sen täytyy olla. Ja vaikka ei niin olisikaan, ei se merkitsisi nyt mitään. Mutta se mikä jotakin merkitsee ja on niin raskasta ja katkeraa, on se seikka, että ellen olisi sanonut toissapäivänä hänelle niitä sanoja, joilla ajoin hänet luotani, niin hän olisi voinut pelastua.
Jospa olisin saanut puhua hänen kanssaan ennen kuin hän lähti! Odotin häntä, mutta setäni oli hänen kanssaan, enkä osannut aavistaakaan, että hän oli lähdössä pois. Ja nyt hän on mennyttä miestä — uudelleen laittomuutta ja merirosvoutta harjoittamassa, ja siinä hän lopultakin joutuu kiinni ja tuhoutuu. Ja se on minun syytäni — minun!»
»Mitä te puhuttekaan! Ainoat tekijät tässä asiassa ovat teidän setänne vihamielisyys ja hänen oma itsepäisyytensä, joka ei suostunut sovitteluihini. Teidän ei tarvitse syyttää itseänne mistään.»
Tyttö kääntyi kärsimättömästi lordiin ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. »Ja te voitte puhua tuolla tavoin huolimatta hänen terveisistään, jotka sellaisinaan ilmaisevat, miten suuressa määrin minä olen syyllinen. Sehän oli juuri minun käytökseni häntä kohtaan ja ne nimitykset, jotka hänelle annoin, jotka saivat hänet lähtemään uudelleen. Senhän hän selvästi sanoi teille. Tiedän, että asia on niin.»
»Teillä ei ole mitään aihetta mielipahaan», sanoi lordi. »Ja mitä suruunne tulee, niin voitte yhä luottaa minuun siinä — jos se tuottaa teille jotakin lievitystä — että teen voitavani pelastaakseni hänet siitä asemasta, mihin hän nyt on joutunut.»
Tyttö vetäisi syvään henkeään.
»Teettekö sen!» huudahti hän äkkiä kiihkeän toiveikkaana. »Lupaatteko sen?» Hän ojensi toiselle kätensä sydämellisesti. Lordi tarttui siihen molemmin käsin.
»Minä lupaan», vastasi hän ja jatkoi sitten pidellen yhä tytön ojentamaa kättä omassaan. »Arabella», sanoi hän hellästi, »te ette vielä ole vastannut toiseen asiaan, jota kysyin.»
»Toiseen asiaan?» Oliko lordi mieletön? tuumi tyttö. Saattoiko tällaisella hetkellä mikään muu asia olla minkään arvoinen?
»Tämä asia koskee minua itseäni, koko tulevaisuuttani, ah, niin läheisesti. Tuo asia, jonka Blood uskoi tapahtuvan, joka pakotti
hänet… tuo… että te hieman välitätte minusta.»
Lordi näki, että väri tytön kasvoilla muuttui ja että hän taas kävi huolestuneen näköiseksi.
»Välitän teistä?» sanoi tyttö. »Tottahan toki. Mehän olemme olleet hyviä ystäviä ja toivon, että olemme edelleenkin, mylord.»
»Ystäviä! Hyviä ystäviä!» sanoi lordi pahantuulen ja katkeruuden välimailla. »En pyydä vain ystävyyttänne, Arabella. Kuulittehan mitä sanoin teille, mitkä terveiset toin teille. Ettehän sano, että Peter Blood oli väärässä?»
Tyttö koetti hiljaa irrottaa kättään ja huolestunut ilme hänen kasvoillaan yhä lisääntyi. Hetken lordi epäröi. Sitten hän huomasi mitä tyttö teki ja laski käden irti.
»Arabella!» huudahti hän tuskan valtaamana.
»Tunnen ystävyyttä teitä kohtaan, mylord. Mutta ainoastaan ystävyyttä.»
Lordin toiveiden linna lysähti romahtaen maahan ja hän jäi seisomaan puolipökerryksissä. Kuten hän itse oli sanonut, ei hän ollut mikään narri. Mutta siitä huolimatta oli tässä jotakin, mitä hän ei käsittänyt. Tyttö tarjosi hänelle ystävyyttä, vaikka lordi olisi voinut tarjota hänelle niin ylhäisen aseman, ettei hän, tavallisen siirtomaan viljelystenomistajan tytär, olisi varallisuudestaan huolimatta osannut uneksiakaan sellaisesta. Ja tämän hän hylkäsi ja puhui vain ystävyydestä. Peter Blood oli siis erehtynyt. Mutta kuinka paljon hän oli erehtynyt? Oliko hän erehtynyt tytön tunteista itseään kohtaan yhtä paljon kuin hän ilmeisesti oli erehtynyt tytön tunteissa hänen
ylhäisyyttään kohtaan? Siinä tapauksessa… Hän keskeytti mietteensä äkkiä.
Sen asian miettiminen oli turhaa itsensä kiusaamista. Hänen täytyi saada tietää totuus. Sen vuoksi hän kysyi tytöltä suorin sanoin:
»Onko se Peter Blood?»
»Peter Blood?» toisti tyttö. Ensin hän ei käsittänyt kysymyksen tarkoitusta, mutta kun se selveni hänelle, lensi syvä puna hänen kasvoilleen.
»En tiedä», sanoi hän hieman sammaltaen.
Se ei juuri ollut totuudenmukainen vastaus. Sillä sitten kun näköä himmentävä harso oli samana aamuna repäisty hänen silmiensä edestä, hän vihdoinkin näki Peter Bloodin suhtautumisen kanssaihmisiinsä oikeassa valossa, ja se näky, varsinkin kun se tuli neljäkolmatta tuntia liian myöhään, täytti hänen sydämensä säälillä, katumuksella ja kaipauksella.
Lordi Julian tunsi tarpeeksi hyvin naiset, jotta hänen mieleensä enää olisi jäänyt epäilykselle sijaa. Hän kumarsi syvään, jottei tyttö olisi nähnyt hänen suuttumustaan, sillä kunnian miehenä hän häpesi sitä, mitä hän inhimillisenä olentona ei jaksanut vastustaa. Ja koska luonto hänessä oli voimakkaampi — kuten se useimmissa ihmisissä on kuin totuttu tapa, alkoi lordi Julian siitä hetkestä, aivan kuin vastoin omaa tahtoaan, toimia tavalla, joka on sukua roistomaisuudelle. Olen pahoillani kun minun täytyy kertoa sellaista miehestä, jota kohtaan — jos olen häntä hiemankaan totuudenmukaisesti kuvannut — teidän on täytynyt tuntea jonkin verran kunnioitusta. Mutta totuus asiassa on, että senkin jäännöksen
arvonantoa, mitä lordi vielä tunsi Peter Bloodia kohtaan, tukahutti kokonaan halu syrjäyttää ja kukistaa kilpakosija. Hän oli antanut kunniasanansa Arabellalle siitä, että käyttäisi mahtavaa vaikutusvaltaansa Bloodin hyväksi. Valitan että minun täytyy todeta, että hän ei ainoastaan unohtanut antamaansa lupausta, vaan vieläpä asettui salaa auttamaan ja yllyttämään Arabellan setää tämän hankkeissa saada kiinni ja tuhotuksi tuo rohkea merirosvo. Jos hänelle olisi huomautettu siitä, olisi hän tietenkin väittänyt toimivansa tarkalleen kuten hänen velvollisuutensa vaati. Mutta siinä tapauksessa olisi hänelle voinut vastata, että hänen velvollisuutensa oli vaihtunut mustasukkaisuuden orjuudeksi tässä asiassa.
Kun Jamaikan laivasto muutamaa päivää myöhemmin lähti merelle, oli lordi Julian eversti Bishopin seurassa vara-amiraali Cranfurdin lippulaivassa mukana.
Heidän kummankaan lähtö ei ollut vähääkään tarpeellinen; päinvastoin vaati varakuvernöörin nimenomainen velvollisuus häntä jäämään maihin, ja lordi Julianista taas, kuten tiedämme, ei ollut merellä mitään hyötyä. Sittenkin he lähtivät molemmat ajamaan kapteeni Bloodia takaa tehden kumpikin velvollisuudestaan verukkeen, jolla saattoivat tyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan. Ja tämä yhteinen tarkoitus aikaansai heidän välillään eräänlaisen ystävyysliiton, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton kasvatukseltaan ja harrastuksiltaan niin erilaisten miesten kesken.
Ajometsästys oli täydessä käynnissä. He risteilivät jonkin aikaa Hispaniolan vesillä tarkastellen Vähien Antillien seutuja ja saivat kestää kaikki äsken alkaneen sadekauden tuottamat vaivat. Mutta he risteilivät turhaan, ja kuukauden kuluttua he palasivat tyhjin toimin
Port Royaliin, jossa heitä odottivat vanhasta maailmasta tulleet, suurinta levottomuutta herättävät uutiset.
Ludvig XIV:n suuruudenhulluus oli sytyttänyt Euroopan sodan liekkiin. Tanskan legioonat hävittivät Reinin maakuntia ja Espanja oli yhtynyt niihin kansoihin, jotka olivat liittyneet yhteen puolustautuakseen Tanskan kuninkaan määrätöntä kunnianhimoa vastaan. Ja pahempaakin kuului. Kerrottiin, että Englannissa oli syttynyt kansalaissota, sillä kansa oli väsynyt Jaakko-kuninkaan tekopyhään tyranniuteen. Huhu kertoi, että Oranian Vilhelmiä oli kehoitettu tulemaan saarivaltakuntaan.
Viikkoja kului, ja jokainen laiva, joka saapui kotimaasta, toi lisää uutisia. Vilhelm oli tullut meren yli Englantiin, ja maaliskuussa vuonna 1689 saivat jamaikalaiset tietää, että hän oli ottanut vastaan kruunun ja että Jaakko-kuningas oli turvautunut ranskalaisiin aseisiin saadakseen valtansa takaisin.
Sunderlandin sukulaismiehelle olivat nämä todellakin levottomuutta herättäviä uutisia. Niitä seurasi sitten kirje Vilhelmkuninkaan valtiosihteeriltä, ja siinä ilmoitettiin, että Englannin ja Ranskan välillä oli sota ja että sen johdosta mahdollisesti siirtomaissa sattuvien selkkausten varalta oli sinne tulossa kenraalikuvernööri lordi Willoughbyn persoonassa ja että hänen kanssaan oli lähetetty laivasto-osasto amiraali van der Kuylenin johdolla vahvistamaan Jamaikan laivastoa kaikkien mahdollisuuksien varalta.
Bishop käsitti heti, että tämä tiesi loppua hänen rajattomalle vallalleen siinäkin tapauksessa, että hän yhä jäisi Jamaikan varakuvernööriksi. Lordi Julian taas ei tarkempien suoranaisten ohjeiden puutteessa tiennyt, mitä se hänelle merkitsi. Mutta hän oli
Arabellaan kohdistuvien toiveittensa vuoksi ollut sangen läheisissä ja luottamuksellisissa väleissä eversti Bishopin kanssa ja eversti Bishop oli nyt hyvin kärkäs saamaan sukulaisekseen niin vaikutusvaltaisen ja huomattavan miehen kuin lordi Julian oli, varsinkin kun valtiolliset tapahtumat näyttivät uhkaavan syrjäyttää hänet.
He pääsivät täydelliseen yhteisymmärrykseen asiassa, ja lordi Julian ilmoitti hänelle kaikki tietonsa.
»Yksi vastus on tiellämme», sanoi hän. »Kapteeni Blood. Tyttö rakastaa häntä.»
»Te olette varmaankin hullu!» huudahti Bishop saatuaan takaisin puhekykynsä.
»Teillä on täysi syy ajatella niin», sanoi hänen ylhäisyytensä valittavalla äänellä. »Mutta minä satun kuitenkin olemaan täydessä järjessäni ja puhun sen mukaan kuin tiedän.»
»Kuin tiedätte?»
»Arabella on itse tunnustanut sen minulle.»
»Turkasen kappale tytöksi! Jumaliste, minä saatan hänet vielä järkiinsä.» Se oli orjakauppiaan puhetta, miehen, joka hallitsi piiskan avulla.
»Älkää olko mieletön, Bishop.» Hänen ylhäisyytensä halveksiva äänensävy sai everstin rauhoittumaan paljon paremmin kuin mitkään todistelut. »Sellaisia keinoja ei sovi sovelluttaa Arabellan tapaiseen tyttöön. Ellette halua turmella mahdollisuuksiani ainaiseksi, niin on
parasta, että pidätte suunne visusti kiinni ettekä yritäkään käydä välittämään.»
»Minäkö en kävisi välittämään? Hyvä Jumala, mitä sitten?»
»Kuulkaahan, mies. Tytöllä on luja luonne. En usko, että oikein tunnette veljentytärtänne. Niin kauan kuin Blood elää, odottaa tyttö häntä.»
»Ehkäpä hän sitten tulee järkiinsä, kun Blood on kuollut.»
»Nyt näytte alkavan käsittää», kiitteli hänen ylhäisyytensä. »Se on ensimmäinen ja tärkein askelemme.»
»Ja nyt on meillä siihen mahdollisuus», Bishop oikein lämpeni innostuksesta. »Sota Ranskan kanssa poistaa kaikki pidättymisemme Tortugaan nähden. Voimme vapaasti verhota hyökkäyksemme sotatoimilla.
Voitto siellä, niin olemme uuden hallituksen suosiossa!»
»Ah!» sanoi lordi Julian ja mutristi miettiväisenä huuliaan.
»Huomaan että ymmärrätte», nauroi Bishop raa’asti. »Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, vai. Me kierrämme sen roiston oinaan pesäänsä aivan Ranskan kuninkaan nenän alla ja tällä kerralla otamme hänet kiinni, vaikka meidän täytyisi panna Tortuga soraläjäksi.»
He lähtivät matkalle jo kahden päivän kuluttua — joka tällä erää oli suunnilleen kolme kuukautta Bloodin lähdöstä — ja ottivat mukaansa kaikki laivat sekä avuksi pienempiä aluksia. Arabellalle ja muulle yleisölle he ilmoittivat lähtevänsä ranskalaiseen Hispaniolaan, joka
