PART ONE IOWA TO THE CIVIL WAR
1
Native Iowa: Iowa to 1833
Native people lived in Iowa for thousands of years before Europeans first set foot in the territory. The state is named for the Ioway tribe, who had lived in the area since the 1600s. Later, the French forced the Sauk and Meskwaki out of the Great Lakes region in the mid-1700s—they migrated into Iowa and Illinois to escape destruction and became an important military power on the Upper Mississippi River. In June 1673, a French party, with Louis Jolliet and Jacques Marquette, entered southeast Iowa. They were the first Europeans known to have reached the state. More than one hundred years later, Julien Dubuque began mining lead near the town that would be named for him. In 1803, the United States bought the Louisiana Territory from France; the next year the American government forced the Sauk and Meskwaki to cede lands east of the Mississippi River. The Lewis and Clark expedition traveled along Iowa’s western border in 1804. Fort Madison was the first American military structure in Iowa and construction began in 1808. In the 1820s, American settlers pushed across Illinois to the Mississippi River and the United States government decided finally to remove the Sauk and Meskwaki. Black Hawk, a Sauk leader, fought a short and bloody war that led to his defeat and the end of almost all Native resistance in Iowa.
Millions of years of glaciation had shaped the landscape of Iowa, long before the Black Hawk War. Giant ice sheets developed as the climate grew colder and wetter 2.5 million years ago. More snow accumulated on land
than melted each year, creating vast fields of ice. Enormous glaciers thousands of feet thick expanded south from Canada in repeated waves. During the last glacial maximum, about 21,000 to 16,500 years ago, Iowa’s climate was arctic, like Alaska’s today. The last of these great glacial advances—a great tongue of ice stretching across the center of Iowa from the Minnesota border to the current location of Des Moines—began to melt about twelve thousand years ago. “Each advance of massive ice sheets scraped the land’s surface, levelling hills and filling valleys,” wrote ecologist Cornelia F. Mutel. Iowa benefited from glaciation, which blessed it with immense amounts of soil and gravel that were pushed south. Water and wind spread pulverized rock across the state, becoming the basis for Iowa’s fertile soils.1
Iowa’s prairies, forests, and wetlands have developed since the last glaciers. The state’s north-central region, which was most recently covered by ice, is generally flat, with poor drainage. Before European and American settlement, it was full of lakes and wetlands, which made up one-quarter of the total state, almost nine million acres. Here there were meadows, marshes, and forested floodplains, with many lakes. It was a haven for waterfowl. The southern half of Iowa, last impacted by glaciers five hundred thousand years ago, has had time for erosion to create drainage networks. This region has hills and valleys. The northwest and northeast sections of the state, which escaped the most recent glaciation, have a gently rolling landscape. Iowa’s northeast corner and the Loess Hills in western Iowa have the most topographic variation. The “Little Switzerland” region of northeast Iowa has rock outcroppings and deeply incised streams. The Loess Hills are made up of powdery soil left over by glaciers and deposited by wind. By the nineteenth century, 80 percent of Iowa was tall-grass prairie. Forests were most common in the eastern third and the south-central part of the state, especially along waterways. Northwest Iowa was the driest part of the state, receiving about twenty-five inches of rain a year, while eastern Iowa averaged thirty-three to thirty-six inches of rain a year. Southeast Iowa had a growing season as much as a month longer than northwest Iowa. Western Iowa overall was drier than the eastern half, its waters draining toward the Missouri River. Most precipitation fell in the spring and summer. Rainfall in these seasons was often the result of warmer air from the tropics colliding
with air masses moving east from the Pacific and south from the Arctic. Thunderstorms were often the result.2
The prairies that make up most of Iowa are part of a vast grassland that extends from southern Texas to Canada. Historically, the most fertile soils in the world developed in grasslands. North American prairies, as well as those in Russia, Ukraine, and Argentina are now the most important grainproducing areas on the planet. Prairies in Canada and the United States had grasses, perennial wildflowers, and a small number of shrubs. Iowa’s prairies had at least 250 species of plants; wildflowers included prairie violets, prairie phlox, purple coneflower, and sunflowers. “A carpet of grasses spread out across the plains,” wrote naturalist Candace Savage, once the last glaciers retreated and the climate became warmer and drier. Grasses conserve water and are adapted to the more arid regions in the center of North America. Most of their mass is below ground, with deep roots to suck up water. They cope with drought well. Over the years, the decomposition of prairie grasses and roots enriched the topsoil, leaving dark and nutrient rich material that is some of the most productive agricultural land in the world. Even the soil in forest areas was excellent, improved by leaf litter, moss, and other plant debris. Iowa and Illinois lead the country in the amount of prime farmland, both places “blessed with such fertile soils and an agreeable climate for growing crops,” wrote geologist Kathleen Woida. Iowa is part of the tall-grass-prairie region, known for the Indian grass and big bluestem that once dominated the state. Big bluestem was the most abundant tall grass and could grow ten to twelve feet high, so tall that a human could get lost in it.3
Iowa had an abundance of wildlife. One Indian agent, Joseph Street, described the northeastern part of Iowa as a “country so full of game” in 1833. Buffalo lived throughout Iowa as late as the mid-nineteenth century, with the largest numbers in the northwest. A herd of five thousand was reported in 1820. The territory had large numbers of elk, deer, bear, otter, and wolves. Vast flocks of passenger pigeons sometimes visited the state, which lay at the western edge of their range. One huge flock of an estimated six hundred million birds passed Dubuque about 1870. “Rich soil, abundant water, and a favorable climate produced extensive tall grass prairies, rich wetlands, and lush forests that once covered Iowa—habitats which in turn
supported a surprising variety of plants and animals,” wrote ecologist James J. Dinsmore. For thousands of years a relatively low human population allowed a proliferation of creatures—from waterfowl attracted to vast wetlands to black bears that preferred the forests of the eastern part of the state.4
Over the past two hundred years, Iowa’s landscape has been transformed, as agriculture replaced the vast prairies, wetlands were drained for farming, and forests were chopped down. By the end of the nineteenth century, human settlement had eliminated animal habitats and exterminated many species in the state. These included buffalo, elk, wild turkey, white-tailed deer, beaver, wolves, passenger pigeons, and black bears. Some of these species have been reintroduced to the state, such as bison, turkey, and the white-tailed deer. Beaver came back into Iowa from the northwest. Still, it is very unlikely that bear and wolves will permanently reside in the state again, due to the lack of any large habitats for them. A small herd of bison and elk live at the Neal Smith National Wildlife Refuge, but they will probably never again roam freely in the state. On the other hand, while passenger pigeons were exterminated as a species in 1914, few would have predicted that white-tailed deer, wild turkey, and the Canada goose recovered so well that they are now sometimes considered to be a nuisance.5
When the first people reached Iowa about thirteen thousand years ago, they found a cold world that was recovering from an ice age. These scattered bands of migratory hunters pursued now-extinct animals such as mammoths and ground sloths. It is possible that one thousand to two thousand humans lived in Iowa about the time of first settlement. As the environment warmed in the following millennia, by 1200 BCE the climate and vegetation were like that which would be found later in the nineteenth century: “a sea of tall-grass prairie with ribbons of timbered stream valleys, slopes, and uplands,” wrote Lynn M. Alex. Groups of people hunted large and small mammals, including bison. They also ate waterfowl, caught fish, consumed freshwater mollusks, and gathered wild plants and nuts. Over time, this population became less mobile, occupying semipermanent base camps. Eventually they established some small villages in eastern Iowa where there were reliable and abundant resources. They also began to grow their own food.6
A new cultural tradition arose in the eastern United States after about 1000 BCE, identified as the Woodland Tradition. The name refers to the forested environments of eastern North America, as well as adjacent prairies and plains. They were best known for burial mounds found in Iowa and other states. Individuals were often interred with offerings such as shell beads, carved stone pipes, tools, or food in ceramic pots. Burial mounds, as well as pottery, link Woodland communities from Iowa with those elsewhere on the continent. Native people in Iowa were part of an exchange network among settlements in eastern North America. Trade reached from the Rocky Mountains to the Gulf of Mexico and the Great Lakes. Mounds in Iowa sometimes contained obsidian from the Rocky Mountains or shells from the Atlantic and Gulf coasts. The famous effigy mounds in northeast Iowa were a custom of people who lived between 400 and 1200 CE. 7
By 1000 CE the cultivation of corn was widespread in Iowa and many settlements had increased in size and became more permanent. Corn is native to Mexico and Central America, where it had been cultivated for more than five thousand years. Over thousands of years Native farmers developed new strains. They selected seeds from plants that performed best farther north, developing new strains that tolerated shorter growing seasons or drier conditions. They also created hybrid strains by crossing existing types. In the eastern woodlands of the United States this botanical work would have been completed by women. The Northern Flint was one of these types of corn. This variety, along with the Southern Dent, are the foundation for modern varieties of hybrid corn. “Euro-American farmers did not make similar progress in plant breeding until they developed agricultural experiment stations in the late nineteenth century,” wrote historian Colin G. Calloway. Squash was one of the first domesticated plants in Mexico and South America, its cultivation moving north along with corn. Though not as nutritious as corn, it could be dried and stored. Beans, another widely grown crop, had lots of protein. They also returned nitrogen to the soil, which corn depleted. Together these three staples, often called the “three sisters” of Native American agriculture, provided a healthy diet and did not exhaust the soil.8
Agriculture became more important and widespread, even as hunting and foraging continued in their importance. Archaeological studies found
that people grew squash, beans, and pumpkins and used storage pits for food. They utilized more tools, such as rakes and hoes for gardening and knives and scrapers made of stone that were used to process animal meat. Human burials after 1000 CE were usually in flat cemeteries as opposed to large burial mounds. A later cultural tradition in Iowa, the Oneota, was named after a geological formation along the Upper Iowa River. A distinct culture, it existed from about 900 CE to 1500 CE and was found in nearby states such as Illinois, Wisconsin, Minnesota, and Nebraska. The presentday Ioway, Omaha, Ho-chunk, and Missouri are connected linguistically, culturally, and by tribal tradition to the Oneota culture.9
The arrival of Europeans brought immense changes to Native peoples in North America. Even before white settlement forced them west, European diseases devastated Indian populations. Those who lived near European settlements or in more densely settled areas were most at risk. Warfare with the English or French also hurt many tribes. Some battled each other for hunting territory so they could take part in the lucrative fur trade. This provided them with weapons, as well as manufactured goods such as blankets or pots. But Indian peoples then became more reliant on trade than on their own goods. Some groups disintegrated, their survivors adopted by neighbors. Tribes in the Northeast moved toward the Great Lakes, pushed westward by the growing European population. The impact of European colonization and expansion forced the Sauk and Meskwaki into Iowa. Meanwhile, disease, especially smallpox, weakened the Ioway.10
The first recorded contact between Europeans and Native people in Iowa occurred on June 25, 1673. A French exploration party, led by Louis Joliet and accompanied by Father Jacques Marquette and five others, traveled by canoe from Michilimacinac, at the very northern tip of Michigan’s lower peninsula, to Green Bay, Wisconsin. The party ventured west, visiting a Miami and Kickapoo village on the way to the headwaters of the Wisconsin River, which took them to the Mississippi River. They then descended the Mississippi, looking on the forested bluffs of Iowa on June 17. They saw deer, elk, and herds of buffalo as they floated south, but no humans. On June 25 they landed on the western shore—somewhere between the Des Moines and Iowa Rivers—and found human footprints. Marquette and Joliet followed a path inland to a village of about three hundred lodges,
occupied by members of the Illinois tribe. Marquette knew some of their language. The Illinois fed them a meal of corn meal, fish, and buffalo. The Frenchmen went hunting and fishing with their hosts. Six hundred tribal members escorted them back to their canoes. The French returned home after descending the Mississippi almost to the Arkansas River.11
Other Europeans visited Iowa and the Upper Mississippi River in the late seventeenth century. In 1682 Rene Robert Cavelier de la Salle grandly claimed the entire Mississippi River Valley for France and named it Louisiana in honor of King Louis XIV of France. Nicholas Perrot, a French fur trader, built two forts in the mid-1680s, one at the mouth of the Wisconsin River, about fifty miles northwest of present-day Dubuque. He found Native lead mines along the Mississippi and explored northeast Iowa, finding prairies and plenty of buffalo and other animals. Perrot also visited Ioway villages in 1685, probably along the Upper Iowa River. The Ioway had first encountered Europeans in April 1676, when a group traveled to Green Bay, Wisconsin. They carried buffalo hides, possibly for trade. A French priest preached to them.12
The Ioway are the tribe that gave the state its name. The Algonquianspeaking Illinois, Sauk, and Meskwaki called the Ioway “Ayuxba,” which is pronounced “Ayuway.” The French called them “Aiaouez,” which eventually became the word we know today, Ioway. They are descendants of the Oneota people, as were many others who lived near the Missouri and Mississippi Rivers. From the late 1600s until the mid-1700s they lived along the Missouri River, before moving to southeast Iowa. They were one of the most powerful tribes in the area, numbering an estimated one thousand to fifteen hundred in 1760. A French explorer, Pierre Charles LeSueur, reported that they were as influential as the Sioux in the early eighteenth century. The word Sioux was a French corruption of an Ojibwe word that meant snake or enemy. The Sioux did not choose the name, but they became widely known by it. The Dakota is a general term for the eastern Sioux in Minnesota; for their part, the western Sioux that moved onto the Great Plains included the Lakota. Both divisions of the Sioux would be a constant threat to the Ioway. They were also one of many tribes that visited Iowa.13
The Ioway built their villages in wooded valleys near rivers. Waterways provided transportation and trade, while the valleys had fertile soil and good
hunting. They lived in different types of lodges, with the largest thirty to forty feet long, twenty feet wide, and fourteen feet high. These were made of walnut or elm bark laid on a wooden frame. Other lodges had round roofs and were covered with mats made of cattail plants. The Ioway stored corn, squash, beans, and dried meat in pits. Women cooked meat and vegetables in clay pots and families ate from wooden bowls with spoons carved from wood or bison horns. They began to use metal bowls and pots, as well as metal tools and cloth, after contact with Europeans.14
Ioway life, especially farming and hunting, revolved around the rhythms of the seasons. Fields were close to villages. Women and older children planted corn, beans, squash, and pumpkins. Each family might tend to three to five acres, as it took about an acre of vegetables to supply one person for a year. Fields were cleared in late winter and early spring using fire and tools made from buffalo jaws. They planted corn, beans, and squash together. Women and children harvested gardens after the summer buffalo hunt. A second buffalo hunt took place in the fall and winter. French explorer Nicolas Perrot wrote that the Ioway were skilled buffalo hunters even while pursuing the large animals on foot. It would not be until about 1720 that they acquired horses, having been introduced to them by Plains tribes. Tribal members shared buffalo meat and used buffalo bones, horns, and hides to make clothing, tools, and shelter. During hunts they used buffalo-hide tipis.15
Disease and the threat of attack forced the tribe to migrate east, away from the Missouri River. In 1764 they lived near where the city of Omaha, Nebraska, is located today. In the middle of the 1760s a smallpox epidemic struck them, cutting their population in half. Decades later, an Iowa leader remembered that the powerful tribe had been “reduced to nothing, a mere handful of that Nation that was once masters of the land.” They left the Missouri River region, probably to escape hostile neighbors such as the Sioux, who had acquired European weapons and were pushing other tribes out of the area. The Ioway migrated southeast. They were “relatively small, occupied few villages at a time, and engaged in a mixed economy of farming and hunting,” wrote anthropologists Saul Schwartz and William Green. The tribe built a village on the Lower Des Moines River, called Iowaville, where they lived from about 1765 to 1820. This location placed
them between Spanish-controlled Louisiana and Canada, which England had taken from France. This maximized their access to trade and autonomy from European influence. Iowaville was also away from the more numerous Sauk and Meskwaki who lived on the Mississippi River. The Ioway were skillful diplomats and traders, who, according to Schwartz and Green, “exchanged, used, repaired, recycled and modified objects following their own cultural lights.”16
They took part in the fur trade with the British and the French in the late 1700s and early 1800s. American influence west of the Mississippi was limited until after the War of 1812, but the English government saw the fur trade as a buffer against American expansion. The English set up at least six trading posts along the Lower Des Moines River in the late eighteenth century, shipping deer, beaver, otter, and bear skins to Canada. In exchange they provided high-quality goods and weapons to tribes, far superior to the anything the Native Americans might receive from the Americans. French traders from St. Louis also visited the tribe, sometimes marrying Ioway women. Kin ties improved chances at success in the fur trade. The Ioway took advantage of the rivalry between Spain and England, stealing horses from the Spanish and flaunting ties with the British. Archaeological surveys showed that the village had brass and iron tools, stone pipes, gun parts, Euro-American ceramics, glass beads, and copper. The Ioway repaired their own weapons and manufactured lead shot on site but continued to use the bow and arrow to hunt squirrels and smaller game.17
The Ioway farmed, gathered wild plants, and hunted to feed themselves. Iowaville stood near the Des Moines River, with plenty of fertile land. The village was located west of the Mississippi, about a day or two of travel away from the river. They continued to cultivate corn, beans, and squash, but archaeological surveys also showed that they grew tobacco. Women and children collected fruits such as raspberry, elderberry, grapes, and strawberries. They also gathered hazelnuts, walnuts, and hickory nuts. Finally, although the village was occupied from spring to fall for agricultural purposes, many inhabitants left for hunting during the winter.18
The tribe faced many difficulties in the early 1800s. Hunting became more challenging in eastern Iowa as game became scarcer. Disputes over hunting territories led to conflict with the Sauk and Meskwaki. In 1807, the
tribes began to raid each other. The Ioway also had to travel farther west to search for buffalo, which put them into conflict with the Osage, Omaha, and other tribes. The Omaha launched an attack in the summer of 1814; the Sioux killed twenty-two tribal members and destroyed crops in 1815. A second smallpox epidemic in the early nineteenth century killed from onequarter to one-half of the tribe. Only eight hundred members remained afterward. The Sioux were a constant threat to their north. A lack of hunting territory reduced food and fur supplies.19
The vulnerable Ioways relocated to northwestern Missouri, seeking to escape the instability of Iowa. The lack of game became so bad that Ioway leader White Cloud, also known as Mahaska, complained that the Sauk and Meskwaki “eat everything.” Mahaska led the Ioway in the early 1800s, trying to preserve his people in the face of American settlers in Missouri, who wanted all Indians removed. They relocated again to the northwestern corner of Missouri, relinquishing claims to the northern part of that state. They were impoverished, living in an overhunted region, and could not adequately feed themselves. In 1830 they gave up more land. Six years later, the Ioway left for Nebraska. They “were prisoners on a small reservation, that continued to be made smaller by more treaties, land speculators, and corrupt Indian agents,” wrote historian Lance Foster. In less than two decades they had been uprooted at least three times. A petition to President Andrew Jackson, asking permission to return to their village on the Des Moines River and to the “bones of their fathers,” was ignored. The Ioway nation was forced across the Missouri River into Nebraska even as the United States was planning to create a new state named after them.20
While the Ioway unwillingly gave their name to the state, the Sauk and Meskwaki, sometimes called the Sac and Fox, are usually better known today in the historical narrative of Iowa. The two tribes became allies in 1730s and moved west toward Iowa. The Meskwaki had fled the Great Lakes region after the French and their Native allies tried to destroy them in a campaign that historian Colin G. Calloway called genocide. The tribe had opposed the French and their powerful Indian allies and demanded the return of enslaved tribal members. By 1732 only 140 Meskwaki men, women, and children survived. They found refuge with the Sauk, who were closely related through kinship, around Green Bay, Wisconsin. The French
demanded the surrender of the surviving Meskwaki, but the Sauk refused. They moved west to escape future persecution and possible extermination. The two tribes settled together along the Mississippi River. In the following decades the Meskwaki rebuilt their population and formed a powerful alliance with the Sauk.21
The Ioways welcomed the two tribes. Meskwaki means “red-earth people.” Their origin story recounts that the first humans were made of red earth or clay. But the tribe is often called the Fox. This occurred because a party of French misunderstood an explanation of who they were. The Meskwaki gave the name of their clan, which was then applied to the whole tribe. For their part, the Sauk were known by their allies as the Osakiwuk, meaning “People of the Outlet,” as they had lived at the mouth of a river when the Meskwaki met them. The two tribes lived in eastern Iowa and western Illinois for almost one hundred years. In 1804 they controlled an area from the middle of Illinois to western Iowa and from southern Wisconsin to northern Missouri.22
The Upper Mississippi River region was a borderland between Native and European peoples in the 1700s and early 1800s. The “region became ethnically diverse,” wrote historian Lucy Eldersveld Murphy, with the French, English, and Americans joining a variety of Native peoples. It was not a static world. Everyone competed for territory. The French and English fought each other in North America and Europe for many decades. Then the Americans battled the English. The Illinois fought the Meskwaki, Sauk, and Sioux for three years in the early 1750s before a peace treaty ended the violence. In the late eighteenth century, the Ioway, Sauk, and Meskwaki drove Osage, Missouri, and Kansas hunters from Iowa. The Sioux in eastern Minnesota were still sparring with the Meskwaki in 1820, with one of their leaders, Little Raven, describing a recent attack as an assault by “a little tribe.”23
The Sauk settled where the Rock and Mississippi Rivers met in western Illinois by the 1760s. It was called Saukenuk. A majority of the tribe lived there. Other villages were located farther south on the Mississippi River. Saukenuk’s location was “an enviable one,” wrote historian William T. Hagan. The rivers abounded with fish and wide meadows provided good forage for horses. Catfish that weighed more than one hundred pounds
could be caught in the Mississippi River. Hundreds of acres of corn and vegetables grew on the fertile land; springs of fresh water gushed from hillsides. The forests provided an abundant variety of fruits, nuts, and berries, from plums and raspberries to crab apples. In the winter the Sauk left for buffalo hunts, returning in the spring to their lodges. Women worked in the fields, while the men met with traders to sell the year’s fur and deerskin harvest, as well as tallow, maple sugar, and beeswax. They gained weapons, ammunition, tools, knives, and blankets in exchange. The Sauk warrior Black Hawk, who was born at Saukenuk in 1767, remembered, “We always had plenty—our children never cried with hunger, nor our people were never in want.” Europeans and Americans who saw the area spoke of its beauty and the riches of the landscape.24
The Sauk flourished at Saukenuk and probably had more than one hundred lodges by 1817. That year the American Indian agent at Rock Island, Thomas Forsyth, wrote, “I have seen many Indian Villages, but I never saw such a large one or such a populous one.” Each lodge was 50 or 60 feet long and as many as fifty to sixty people could live in one. Saukenuk had a large public square with a council house for ceremonies and community gatherings. Forsyth estimated that the Sauk had more than one thousand warriors, with an estimated population of forty-eight hundred in 1824. Polygamy was common in both tribes, with Sauk men sometimes marrying women from the same family. They adopted war captives and married members of other tribes, too. The Sauk were a major military power, located beyond American settlement in the early nineteenth century. It was an idyllic time, where the tribe was large and powerful. But they lived in a desirable place, with rival tribes such as the Sioux to their west and north, and with the steadily advancing line of American settlement encroaching upon their territory from the east.25
The Meskwaki also lived along the Mississippi River. Some lived near the Dubuque lead mines, while others lived near Saukenuk. These villages were usually located in Iowa on the western side of the Mississippi. The Meskwaki were not as numerous as the Sauk, with about sixteen hundred people in 1804. Like their neighbors, they lived in substantial lodges in villages surrounded by corn fields and gardens. Here they stayed from April to October, interrupted by a brief summer hunt. After the corn harvest, they
“dispersed in small family groups for the long winter hunt,” wrote Michael D. Green. Deer hunting halted once winter became severe. Families lived in wikiups made of small poles bent into a dome and covered with cattail mats. They usually lived near the headwaters of the Iowa and Des Moines Rivers, hunting bears, and trapping beaver, raccoon, and muskrat. Hunting parties traveled as far west as the Arkansas River. The Meskwaki returned to their villages in the spring, leading seasonal lives very much like their allies.26
Julien Dubuque convinced the Meskwaki to let him mine for lead near the town that would be named for him. Dubuque was born in 1762 in Quebec, Canada, and moved to Prairie du Chien, a French trading outpost on the Mississippi River, about 1783. He persuaded the Meskwaki to give him the sole privilege to mine the area five years later; they also used him for help in marketing the mineral. Dubuque received a huge land grant from Spain, to whom the French had given Louisiana. The Spanish granted him a tract of land twenty-one miles long and nine miles wide. He called the area the “Mines of Spain,” in honor of the government that gave it to him. Dubuque married a local woman, likely Meskwaki, and was adopted into the tribe. He brought French laborers to run the mines, built a trading house, a sawmill, a smelting furnace, and grew corn. Native women labored in the mines.27
But his unusual position as an early Iowa business tycoon did not last. Dubuque was wealthy and influential, and the merchants in St. Louis loved him, as he bought furniture, dishes, books, and silver to supplement his lavish lifestyle. Despite a monopoly on one of the most important lead mines along the Upper Mississippi River he did not prosper. When Dubuque died in 1810 at the age of forty-five, he was bankrupt. He had been ill for years, possibly from lead poisoning, syphilis, or tuberculosis. Though he struggled in his final years, he probably established the first white settlement in Iowa.28
A decade later Henry Schoolcraft, a US government geologist touring the Great Lakes region, visited a Meskwaki village near Dubuque. There were large fields of corn and dozens of buildings, with a large council house. Schoolcraft reported that miners used hoes, shovels, and pickaxes to dig into hillsides. Miners, mostly women, dug horizontal shafts forty feet
long. They then carried ore in baskets to the riverbanks. Traders on an island in the middle of the Mississippi River purchased and smelted the ore. The Meskwaki received credit to buy goods in return.29
The Meskwaki, Sauk, and Ho-chunk, often known as the Winnebago, produced more lead and fewer furs by 1820, exporting hundreds of thousands of pounds of the ore each year. Increased lead production meant more money for weapons, tools, clothing, and other goods. It also diversified Indian economies and made them less vulnerable to traders and market prices. Native and mixed-race women linked European men like Julien Dubuque to “native communities and kin networks, taught them about native culture and economics, and facilitated their participation in the exporting of lead, thus linking Indian mineral producers to an international market,” wrote Lucy Eldersveld Murphy.30
Several other tribes lived in Iowa or hunted in the area. These included the Ho-chunk, who were forced to leave their ancestral home in Wisconsin and relocate to northern Iowa in the early 1840s. They lived in an area called the Neutral Ground, a strip of land formerly controlled by the Sioux, Sauk, and Meskwaki. About two thousand lived in northeast Iowa until forced to relocate to Minnesota in 1848. They eventually split into two groups after the US government resettled them in South Dakota. One part of the tribe returned to Wisconsin and the others moved to Nebraska. The Omaha, Ponca, Pawnee, and Otoe also hunted in western Iowa, sometimes settling in it. A small number of Potawatomie resided briefly in southwest Iowa, after removal from Michigan and before being forced into Kansas in the 1840s.31
The Sioux consisted of a number of related people who lived in Minnesota around 1700. Some groups expanded west, pursuing beaver for the fur trade and bison for subsistence. The Lakota andYankton pushed onto the Plains, while the Dakota remained behind. The Dakota homeland included northern Iowa and Minnesota, where they survived by growing corn, hunting bison, deer, and elk, fishing, and gathering berries. They were the last tribe to relinquish their Iowa lands in 1851. The Sioux displaced the Omaha, Ioway, Missouri, and other tribes on the plains once they acquired guns and horses. Smallpox epidemics along the Missouri River also reduced resistance to their expansion. By 1850 the western Sioux dominated a vast
region stretching from the Platte River to Yellowstone. The Sioux often hunted in northwest Iowa. Though they did not occupy the state, they were a powerful force that weakened the Ioway and threatened the Sauk and Meskwaki for many decades.32
In the first years of the nineteenth century, the United States asserted its power along the Mississippi and Missouri Rivers. President Thomas Jefferson purchased the Louisiana Territory from France in 1803, the Spanish having transferred the region back to France. Jefferson dispatched an exploring party up the Missouri River in 1804—the famous Lewis and Clark expedition. He also sent army Lieutenant Zebulon Pike up the Mississippi River in 1805. Most significantly, the United States government negotiated a treaty that required Native tribes to give up land east of the Mississippi River. This laid the foundation for the Black Hawk War.33
The American government forced the Meskwaki and Sauk to surrender millions of acres of land in 1804. Sauk hunters killed four Americans who had trespassed on their hunting grounds and the American army, led by Indiana Territory Governor William Henry Harrison, threatened war. The governor invited Sauk chiefs to St. Louis, who thought they were negotiating a settlement for the death of the four Americans. Harrison demanded the tribes cede millions of acres. He chose old and pliable chiefs to negotiate with, supplying them with alcohol and gifts to encourage their assent. The Indian leaders were not authorized to sell any land. But Harrison convinced a few to surrender vast tracts of territory. In exchange for a small amount of money, including an annual $1,000 payment from the federal government, Native people lost land in Illinois, Missouri, and Wisconsin. The Sauk and Meskwaki gave up their claims east of the Mississippi River, an area of nearly fifteen million acres. They were allowed to remain in Saukenuk and other towns in western Illinois until the land was sold to American settlers. The two tribes earned about $60,000 a year from the fur trade. It was extremely unlikely they would have willingly sold so much land for the pittance offered by the United States. “All of our country, east of the Mississippi,” Black Hawk recalled, “was ceded to the United States for one thousand dollars a year!” He argued that the treaty, signed by four drunk men, “has been the origin of all of our difficulties.”34
Another random document with no related content on Scribd:
kun hän on pomppinut tuolin kanssa juuri kuin kumipallo. Hiki virtasi hänen pyöreiltä kasvoiltaan, jotka olivat vääntyneet suloisen tuskalliseen irvistykseen. Hänen naamansa muistutti sellaisina hetkinä kuuta, joka kyynel silmänurkassa nauraa.
»Helekkari, kun on lystiä taas!» on hän sellaisen rytäkän perästä huudahtanut. (Tämä hurskas pappismies napsauttaa joskus pienen voimasanan). »Kyllä sie, Aatami, out suurenmoinen mies! Sie soitat kuin Orfeus! Koulussa mie ajattelin, että mikkään instrumentti tuolla muinaisajan sankarilla oli, kun hän soittosa avulla houkuttel Eurytiiken Manalasta. Mutta nyt mie ymmärrän:… sen on täytynnä olla okarino. Sen avulla nousee immeinen vaikka liejusta».
Hohhoijaa! Monta hauskaa hetkeä olemme Teofilus-veljen kanssa viettäneet. Meidän rouvamme ovat meitä toruneet ja sanoneet epänormaaleiksi. Mutta siihen on Teofilus-ystäväni huomauttanut:
»Emmehän myö normaaleita oukkaan. Sikspä myö ollaanni runoilijoita.»
»Kuinka sinusta, Teofilus, on tullut pappi?» kysäisin häneltä kerran.
»Sinä olisit parhaiten sopinut kellarimestariksi.»
Hän teki kädellään liikkeen kuin näyttääkseen, että tällä kertaa olin minä tehnyt »piirron», ja lausahti:
»Siin on tullunna erreys. Maanmittaria minusta on aiottu.»
»Maanmittaria!» huudahdin minä. »Kuinka ihmeessä sinä tuolla ruholla olisit jänkiä tarponut.»
»Kaipa ois ruho muovostunna viran mukkaan.»
Hän imaisi laiskasti sikariaan ja jatkoi:
»Katsohan, kun taivaassa oi luotu virkakunnat, asetti Jumala ne seisomaan taivaan avaralle pihalle pitkään rivviin. Ensimmäisinä seisoivat maanmittarit, sillä — koska maa oi vasta luotu, pit näijen lähteä uutistalon paikkoja mittaamaan ja maata kartottammaan. Heijän perässään seisoi taas pappien pitkä jono, sillä — kun talot ja asumukset oli kerta saatu reilaan, pit näijen lähteä kansaa opettaminaan. Eihän papit ou milloinkaan palijaan taivaan alla kinkereitä pitännä eikähän se kävis päinsäkään, koska ensmäisen satteen sattuessa kirkonkirijat kastuisivat.»
»No niin. Mie olin viimeinen maanmittareista. Siihen virkakuntaan minut oli määrätty. Miten nyt sattuikin, — niin arkkienkel Mikael, jonka käen viittauksella pit lyyä rivi poikki sitä mukkaa kuin kunkin virkakunnan vuoro joutui, tul jostain syystä hajamieliseks ja kiinnitti huomionsa toisaalle. Hänhän ylimpänä kirjanpitäjänä on sentään meleko jämtti mies. Mutta tällä kertaa käv kuitenni niin, että kun Jumala huus: 'Anna etupään huilata!' hän löi rivin poikki väärästä kohtaa, niin että mie jäin pappien joukkoon. Kun sitten tää virkakunta ol saanna käskyn lähteä, huomattiin erreys. Mikael huus: 'Nyt käv hullusti! Tiennäyttäjä joutui pappien joukkoon'. Meijän jono oi jo silloin painamassa etteenpäin mitä tulisinta vauhtia ja lihavat rovastit tyrkkivät minua niskaan, kun en lyhyillä jaloillan kyennä kyllin noppeest pakenemmaan. Jumala huohmas, että jottain oi hullusti ja kysyi: 'Mikä nyt?' Hänelle selitettiin asia ja meitä huuettiin pyssäymään. Mie öisin kyllä totellunna kehoitusta, mutta perässätulijat painoivat vain päälle. Heill' ol kiiru kappojen kantoon, sillä he olivat kuulleet, että Sinearin maassa parastaikaa puitiin. Jumala tuumi hetken, kynsäis korvallistaan ja lausui: 'No olokoon… ehkäpä hän siellä menettellee' ja antoi meijän jatkaa matkaa. Näin
minusta, joka olin viimeinen maanmittareista, tul papeista ensmäinen. Eikä se ou minun syyni. Mie sanon samalla tappaa kuin meijän nykyinen piispa: 'En mie ou tähän pyrkinnä. Vastatkoot seurauksista ne, jotka minua äänestivät'.»
Teofilus Tiennäyttäjä heitti sikaarinpätkän uunin eteen ja jatkoi:
»Siitä saakka on tässä virassa vuovattu ja mikäpäs siinä, hyvinhän se on menetellynnä.»
Minä tarkastelin häntä tutkivasti. Oliko tuo mies runoilija vai oliko hän niin ylenannettu? Mielipiteeni kallistui jälkimmäisen otaksuman puolelle, sillä sellaisia taipumuksia olin ollut ennenkin huomaavinani.
Sanoin leikilläni:
»Tuon mukaan sinun pitäisi olla hirveän vanha mies.»
»Niinhän mie ounkin. Minusta tuntuu toisinaan, että oun istunna ongella Metusalem-äijän kanssa. Ja minua on harmittanna, kun se ei jaksa soutaa.»
En saanut hänestä oikein tolkkua sillä kertaa. Ystävälläni oli tapana toisinaan heittäytyä. Tämä oli varmaankin taas yksi noita heittäytymishetkiä.
Sellainen hän oli tämä ystäväni, tämä omituinen, laiska pappismies.
Mutta kaikesta huolimatta minä pidin hänestä paljon ja pidän vieläkin.
Hän on nim. muuttanut paikkakunnalta pois. Hän kyllästyi Kuivalaan ja varsinkin sen ruotsinkielisiin asukkaisiin, kun nämä moittivat häntä siitä, ettei hän osannut lausua pehmeää p:tä eikä t:tä.
Mutta pääsyynä oli se, ettei hän saanut tarpeekseen nukkua.
Senhän ainakin minulle lähtiessään tunnusti. Nyt hän makoilee kaukana Kainuun puolessa. Kuulin äskettäin kaupungissa käydessäni, että hän viimeistelee uutta runokokoelmaansa nimeltä »Tuutulauluja». Tällä kertaa uskon hänen osuneen oikeaan, sillä hän jos kukaan tuntee unen suloisen lahjan.
XV.
MINÄ TÄYTÄN VIISIKYMMENTÄ VUOTTA JA JOUDUN SUURENMOISTEN KUNNIANOSOITUSTEN ESINEEKSI.
Kuivalassa oli kulunut jo viisi vuotta. Läheni minun viideskymmenes syntymäpäiväni.
Olin kuullut kylällä, että minua aiottaisiin juhlia. Sen johdosta rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä: lähteäkö matkalle siksi päiväksi vai jäädäkö kotiin. Santra kehoitti jäämään.
Niistä hymyilevistä, puolittain salaperäisistä katseista, joita edellisinä päivinä olin saanut osakseni, arvasin, että jotakin erinomaista oli tulossa.
Valkeni syyskuun 13. päivä, vaikeni kauniina ja kirkkaana. Omenapuut olivat hedelmiä täynnä. Niiden punaiset kyljet paistoivat ikkunaani. »Kypsiä», ajattelin minä ja tunsin mieleni haikeaksi.
Mutta kauan en ennättänyt surullisia ajatuksiani hautoa, ennenkuin ikkunani alla törähti: kauppalan torvisoittokunta siellä puhalsi juhlamarssia. Avasin ikkunan ja kuuntelin soiton säveleitä, loikoen mukavasti vuoteellani. Kerran sai tunnustusta Aatami Kuuskoskikin,
mutta ei sen vuoksi, mitä hän oli maailmassa tehnyt, vaan sen vuoksi, että täytti vissin määrän vuosia.
Vedin takin päälleni ja menin ikkunaan kiittämään. Pyysin soittokuntaa tulemaan illalla kahville.
Soittokunnan jälkeen tuli kauppalan sekakuoro kanttorin johdolla. He lauloivat muutamia isänmaallisia lauluja ja sitten kanttori kohotti minulle kolmikertaisen eläköön-huudon.
Heidätkin kutsuin kahville ja ryhdyin pukeutumaan. Olin laitattanut uuden sakettipuvun, ensimmäisen eläessäni. Sen vedin nyt juhlapäivän kunniaksi ylleni.
Alkoi tulvia lähetystöjä ja onnittelijoita. Ensimmäisenä saapui kauppalan hallituksen lähetystö, hallituksen puheenjohtaja etunenässä. He jättivät minulle hopeiset kirjoitusneuvot ynnä kauniin adressin, jossa kauppalan hallitus kiitti minua hyvin suoritetusta työstä järjestysvallan palveluksessa. Olin saanutkin virka-alueellani aikaan mallikelpoisen komennon, kiitos tarmokkaitten toimenpiteitteni. Sitten seurasivat palokunnan, nuorisoseuran, kirkkohallintokunnan ja köyhäinhoitolautakunnan lähetystöt, jotka kukin valituin sanoin esiintoivat onnittelunsa merkkipäiväni johdosta.
Mutta kaikkein uljaimmin esiintyi poliisien lähetystö. Konstaapeli Tuppurainen, tukka sileäksi kammattuna, piti puheen, jossa hän erikoisesti huomautti minun äskettäin julkaisemastani »Poliisimiehen katekismuksesta». Sen avulla kävi nyt päinsä — sanoi hän kasvattaa ei ainoastaan Kuivalan vaan myös koko valtakunnan poliisimiehiä. Sillä sivistyneistä, tehtävänsä tasalla olevista poliiseista oli meidän maassamme kauan vallinnut puute.
Niin hyvin kuin konstaapeli Tuppurainen puhuikin, koski minuun hiukan tuo viittaus »Poliisimiehen katekismukseen». Olihan se toistaiseksi ainoa kirjallinen tuote, jonka oli onnistunut nähdä päivänvalo. Mutta — niin ansiokas kuin se alallaan onkin — suretti minua kuitenkin, että »Runoryijy» ynnä monet muut teokseni kellastuivat pöytälaatikossani. Niille en ollut onnistunut raivaamaan tietä suureen maailmaan.
Mutta — nyt ei ollut aikaa murheellisiin mietteisiin. Täytyi olla valmis vastaamaan niihin moniin onnitteluihin ja puheisiin, joita päivän kuluessa tulvi osakseni. Rautatieläisetkin lähettivät oman lähetystönsä asemapäällikkö Klerck'in johdolla. Hän kiitti minua hyvästä järjestyksestä, jonka asema-alueella olin saanut aikaan. Kuivala oli nimittäin ennen ollut viinankuljetuksen ja -myynnin luvattuja maita. Ruotsalaisesta naapuripitäjästä tulvaava väkijuomavuo oli Kuivalan kautta uurtanut yhden suurimpia uomiaan. Kauppala ei siis tässä suhteessa yhtään vastannut nimeään. Kun minä otin haltuuni nimismiehenviran, ryhdyin tarmolla taistelemaan viinankuljettajia vastaan ja sain loppujen lopuksi paikkakunnan puhdistetuksi. Yksi päänäyttämöitä, jolla Bakkuksen palvelijat olivat ennen vierailunäytäntöjänsä antaneet, oli juuri rautatieasema. Tämän näyttämön valloitin minä poliisieni kanssa muutamalla reippaalla otteella. Viiteen vuoteen ei tällä »näyttämöllä» oltu nyt esitetty muita »kappaleita», kuin mitä laki ja asetukset sallivat. Kiitollisuuden tästä puhdistustyöstä toi nyt asemapäällikkö puheessaan julki.
Hän esiintyi mitä miellyttävimmin. Ne kauniit käänteet, joilla hän sanansa ohjasi uusille raiteille sen mukaan kuin ajatus vaati, osoittivat, että hän oli perehtynyt puhetaidon salaisuuksiin. Hän esiintyi tässä yhtä varmana kuin virkapaikallaan asemalaiturilla,
missä junat tottelevat hänen käden viittaustaan. Eikä hänen puheensa ollut runollisiakaan käänteitä vailla. Puheensa lopussa hän nim. huomautti, että heillä, asemanvirkailijoilla, oli vielä erityinen syy kiittää minua.
»Siitä saakka kuin Te, herra nimismies, olette paikkakunnalle tullut, olemme me, rautatievirkamiehet, tunteneet uuden elämän sykähtelevän ympärillämme. Teidän lukuisat vierailunne asemakonttorissa ovat olleet omiaan opastamaan meitä sen ehtymättömän lähteen partaalle, jonka nimi on Runous. Lennokkailla puheillanne ja aina sytyttävällä olemuksellanne olette Te saanut runollisuuden kukkimaan huoneessa, jossa sitä ennen edusti vain lennätinkoneen yksitoikkoinen naputus. Samalla kuin me onnittelemme nimismies Aatami Kuuskoskea, onnittelemille myös runoilijaa, joka edelläesitetyllä tavalla on valanut runouden hohteen rahtikirjoja ja tariffitaulukkoja täynnä olevien työpöytiemme ylle.»
Kyyneleet olivat kohonneet silmiini asemapäällikön puheen aikana. Oliko todellakin niin, että olin onnistunut huojentamaan veljieni vaivoja runouden avulla? Silloin en kadu niitä hetkiä, jolloin olen asemakonttorissa runojani esittänyt. Huomasin, että taiteen ja kauneuden kaipuu oli rautatieläistenkin joukossa suuri. Kuinka väärin ihminen lähimmäistään tuomitsee. Olin pitänyt näitä miehiä tavallisina virkamiessieluina ja nyt he esiintyivät edessäni taiteen temppelin ovea kolkuttavina pyhiinvaeltajina.
Kiitin asemapäällikköä lämpimästi. Lausuin iloni sen johdosta, että runous, joka ei kustantajille kelvannut, oli osoittautunut hedelmääkantavaksi elämän suuressa Saharan erämaassa, jollainen Kuivalan asemakonttorikin omalta pieneltä osaltaan oli.
Minun on mahdoton kertoa kaikista niistä hyvistä sanoista, joita syntymäpäiväni kuluessa sain osakseni. Maaherra kirjoitti kirjeen, Teofilus Tiennäyttäjä lähetti runopukuisen tervehdyksen, ystävät Perä-Pohjolasta onnittelivat sähkösanomilla. Yksin maatalousseurakin muisti minua, Koska sen sähkösanoma oli hiukan erikoinen, jäljennän sen tähän:
»Aadam Kuuskoski
Kuivala
Muistaen työtänne Perä-Pohjolan maatalousseuran hyväksi lähetämme sydämellisen onnittelumme Runon kylvö kasvaa.
Sihteeri.»
Tämä sähkösanoma liikutti minua erikoisesti. Se toi mieleen nuo rakkaat vuodet tuolla kaukana selkosten takana. Se loihti silmieni eteen kansan, nuo yksinkertaiset, sydämelliset luonnonlapset, joiden parissa olin suurimman osan elämääni elänyt. He tekivät saaveja ja pyttyjä ja jokainen astia, joka heidän käsistään syntyi, oli kuin joku taikaesine »Tuhannen ja yhden yön» saduista.
Illalla kerääntyi luoksemme suuri joukko vieraita. Pieni taloni täyttyi kokonaan. Soittokunta oli ottanut torvet mukaansa ja kajahutti illan kuluessa kappaleen toisensa jälkeen. Minäkin innostuin: otin okarinoni ja lurittelin mukana. Soittokoneeni vieno ääni hukkui kokonaan torvien pauhuun, mutta sittenkin tuntui hauskalta soittaa yhdessä.
Myös runoilijaystäväni Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu olivat kunnioittaneet läsnäolollaan juhlapäivääni. Näiden veljien
parissa aukeni minulle taas runouden kultainen maailma. Saivatpa vieraani illan kuluessa kuulla monta nerokasta sanaa ja säkenöivää sukkeluutta. Varsinkin Jouko Touko on mestari tällä alalla. Me panimme toimeen pienen »miekkailunäytännön», jossa säilinä olivat sanat ja käsivarsien joustavuutta vastasi hengen voima. Kuulijat pidättivät hengitystään. Jos Jouko Touko käytteli »sapeliaan» taitavasti, tehden »terssit» ja »kvartit» kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, en minäkään antanut perään, vaan heilutin kalpaani tuimasti. Taisinpa välistä lyödä aseen vastustajani kädestä, koska kuulijat toisinaan remahtivat isoon nauruun. Jouko Touko väitti minun rikkovan »pelin» sääntöjä ja vastaavan satiiriin paksulla burleskilla. »Samanlaiset aseet, samanlaiset aseet, rakas veljeni Aatami!» huudahteli hän. »Ei saa käyttää moukaria, silloinkuin toisella on aseenaan hienonhieno ferraralainen.» Mitä sovinnollisimmassa hengessä me jatkoimme »miekkailuamme», kunnes Jouko Touko viimein huudahti:
»No, olkoon menneeksi! Tunnustan itseni voitetuksi. Mutta sinä et saanut sitä aikaan rehellisellä pelillä. Sinä kamppasit!»
Seurasi yleinen nauru. Jouko Touko nousi seisomaan, viittasi soittajille viereiseen huoneeseen ja huusi:
»No sitten 'Porilainen' soimaan tämän taistelun kunniaksi!» Ja »Porin marssin» kaikuessa me marssimme kahvipöytään.
Kahvin juonnin aikana nousi Rietin-Kaapo puhumaan.
»Arvoisat juhlavieraat!» aloitti hän. »Minä puhun nyt talon isännälle, koska kerran on hänen merkkipäivänsä.
»Oli suuri hetki taivaassa: luotiin runoilijoitten sieluja. Jumala seisoi ylinnä ja hänen alapuolellaan lukemattomat enkelijoukot. Ja Jumala puhui: 'Maan lasten osa on tukala ja raskas. Me lähetämme heille lohduttajia, jotka sanoillaan rohkaisevat ja virvoittavat heitä.' Ja
Jumala puhalsi kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan hohtavaa kupukattoa liiteli valkea kyyhkynen, jolla oli punainen, läpikuultava nokka. 'Se on Dante Allighieri', sanoi Jumala, 'vaikka maan päällä hänelle riittää vain etunimensä. Hän tulee olemaan kuuluisa kautta aikojen ja monen ihmislapsen povesta on kohoava huokaus hänen liikuttavan rakkautensa vuoksi Beatriceen'.»
»Mutta — sinähän aioit puhua talon isännälle», keskeytti Jouko Touko, ollen närkästyvinään sen johdosta, että minulle omistetussa puheessa mainittiin kuuluisan Danten nimi.
»Odota, odota… se tulee, jahka kerkiää», rauhoitti Rietin-Kaapo häntä ja jatkoi:
»… Ja Jumala puhalsi uudestaan kämmenensä pohjaan ja kyyhkysiä valkeita ja kirjavia lenteli kohti taivaan kirkasta kupukattoa. Ne tuijailivat siellä kauniissa kaarissa ja niiden moniääninen kuherrus kantautui enkelien korviin kaukaisena kuin metsäpuron solina. Niiden joukossa herätti erikoisesti huomiota yksi: sillä oli musta korpin nokka…»
»Se olet sinä», keskeytti Jouko Touko taas, viitaten minuun.
»… Ja Jumala sanoi: ’Se on veli Giovanni…’»
Jouko Touon suu revähti selälleen ja hän purskahti nauruun.
»En minä tarkoita tätä meidän Veli Giovannia, joka kirjoittaa puolikuntoisia vitsejä», suuttui Rietin-Kaapo. »Anna sinä minun puhua rauhassa loppuun saakka.»
»… 'Se on veli Giovanni… Giovanni Boccaccio, joka tulee kuuluisaksi mustasta nokastaan, sillä siitä nokasta voi odottaa mitä hyvänsä.’»
Tässä Rietin-Kaapo pysähtyi ja katseli hajamielisenä seinäpaperien kirjavia kuvioita. Me huomasimme, että hän oli hienossa »tuulessa» ja odotimme, mihin hän oikeastaan tähtäsi.
»Joo… siitä nokasta voi odottaa mitä tahansa», sanoi Jouko Touko ja maisteli kahviaan, johon hän ilmeisesti oli sekoittanut jotakin.
Rietin-Kaapo havahtui. Hän pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ja jatkoi:
»… Taas puhalsi Jumala kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan kupukattoa liiteli ihmeellinen lintu. Sillä oli valkoisen kyyhkysen ruumis, peltovariksen pää ja — haukan kynnet. Ja
Jumala sanoi: ’Se on Aadam Kuczkowski… tavallisesti Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu. Häntä ei tule kukaan oksalta pudottamaan…»
»Katso, katso, jopa rupesi herjaamaan», keskeytti Jouko Touko taas.
Mutta minä hillitsin häntä ja kehoitin Rietin-Kaapoa jatkamaan.
»… Ja Jumala asetti runoilijoiden sielut kultaisiin häkkeihin taivaan perähyllylle ja meni toiseen huoneeseen. Ja enkelit rupesivat
syöttämään lintuja ambrosiapalasilla. Mutta — Aadam Kuczkowskille he antoivat seitsemän kertaa enemmän kuin muille, sillä he olivat mielistyneet häneen.»
Rietin-Kaapo kohotti kuppinsa.
»Toivoakseni arvoisa herrasväki ymmärtää vertauksen ja yhtyy siihen maljaan, jonka päivän sankarin kunniaksi juon. Eläköön runoilija Aadam Kuczkowski — Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu!»
Kajahti huikea eläköön-huuto. Innostuneimmat sieppasivat nojatuolin, istuttivat minut siihen ja juhlamarssin kaikuessa kantoivat minua ympäri huonetta suosionosoitusten jatkuessa.
Minä riemuitsin hengessäni. Tämä oli ensi kerta, jolloin minulle osoitettiin julkisesti kunniaa runoilijana. Näillä veljilläni, jotka hikoilivat tuolini alla, oli uskoa tulevaisuuteen; he näkivät aikojen taa. Ja kun he eivät voineet muuttaa olevia oloja, tahtoivat he edes tällä tavalla osoittaa, että he puolestaan antoivat arvon työlleni. He kantoivat olkapäillään Suomen runouden tulevaisuutta.
Mitä herttaisimman tunnelman vallitessa kului ilta. Ei yksikään soraääni häirinnyt sitä, jollen ota huomioon, että minua kesken kaiken käytiin hakemassa muuatta tappelevaa avioparia asettamaan. Mutta Rietin-Kaapo ehätti väliin ja huusi hakijalle:
»Nyt on Runon juhla emmekä me salli, että sitä proosalla häiritään!»
Hän oli vahvasti »hyvällä tuulella» — mistä lie saanutkin. Meidän puolestamme ei oltu väkeviä tarjottu. Mutta — minä olin kiitollinen
Rietin-Kaapolle, että hän niin uljaasti puolusti Runotarta keskellä harmaata arkipäiväisyyttä.
Ilonpitoa jatkui myöhään yöhön. Kello kaksitoista läksivät soittajat pois, soitettuaan läksiäisiksi »Kolmikymmenvuotisen sodan marssin». Useimmat vieraat seurasivat soittokunnan esimerkkiä. Mutta minä, Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu istuimme pikkutunneille saakka ja silloin minä sain tietää, mistä heidän hyvätuulensa oli kotoisin: heillä oli jokaisella pienet »taskumatit» ja niistä he olivat illan kuluessa maistelleet. Ilmankos he silloin tällöin pistäytyivätkin ulkona. Minäkin sain pienen »herneen» ja me keskustelimme korkeista asioista. Kalle Nousu, joka koko illan oli istunut vaiti, avasi nyt ensi kerran suunsa ja esitti, että toimittaisimme jouluksi albumin nimeltä »Lasinpuhaltajat». Siihen yhdyimme yksimielisesti. Jokainen otti kirjoittaakseen määrätyn osan ja kättä päälle lyöden me erosimme.
XVI.
MINÄ KIMPPUAN KÄSIKIRJOITUKSENI JA VIEN NE ULLAKOLLE. OTAN KÄYTÄNTÖÖN ESI-ISIENI NIMEN.
Ensimmäinen ja viimeinen kirjallinen yritys, jossa muiden kanssa olen ollut mukana, on joulualbumi »Lasinpuhaltajat». Se onnistui yli odotusten, sai hyvät arvostelut ja vielä paremman menekin.
Minä olin julkaissut siinä kolme runoa, yhden suorasanaisen kertomuksen ja pienen yksinäytöksisen näytelmän. Arvostelija kiitti kertomustani, moitiskeli runojani ja oli näytelmäkappaleesta sitä mieltä, että siinä olisi aihetta pitempään draamaan, mutta että se nyt vielä oli luonnosasteella. Sellaiseksi sen itsekin olin arvioinnut, mutta kun toverini olivat sen hyväksyneet, olin antanut sen mennä.
»Lasinpuhaltajat» oli joulun kysytyimpiä kirjoja. Sitä myytiin kokonaista kolme painosta ja me paikkasimme kintaamme koko hyvin. Arvostelu lausui toivomuksenaan, että albumi vastakin julkaistaisiin. Toverini tekivät asiasta päätöksen. Mutta — kumma kyllä minua he eivät ole sen koommin mukaansa pyytäneet enkä minä ole viitsinyt tunkeutua. He toimittavat sitä nyt kolmisin ja ansaitsevat sievät rahat joka jouluksi.
Mutta — en tahdo olla kateellinen. Olen liian paljon nähnyt maailmaa ja kokenut elämää voidakseni olla matalamielinen.
Sen perästä en ole enää yrittänyt. Olen antautunut lopullisesti.
Rietin-Kaapo oli ilmeisesti ampunut yli maalin sanoessaan, ettei minua tultaisi oksalta pudottamaan. Se on tapahtunut — ainakin mitä runojen kirjoittamiseen tulee.
Lapsia ei Jumala ole meille suonut. Poika, josta piti tulla nimeni kantaja, kuoli pois. Mutta ehkä tarkoituksena on ollutkin, että kirjalliset työni täyttäisivät sen tehtävän, joka kuuluu jälkeläisille: viedä kantaisän nimi polvesta polveen. Minun avioliittoni rouva Muusan kanssa on nim. ollut sangen hedelmällinen. Kun lasken »perilliset» yksitellen, päädyn täyteen tusinaan.
Siinä ne ovat pöydälläni nuo rakkaat teokset, joiden kirjoittamisessa vuodet ovat vierineet. »Runoryijy», esikoinen, on niistä minulle rakkain. Sitä selaillessani valtaa minut vieläkin sama aistihurmio, jota runojen syntyhetkellä tunsin. Se on saanut seurakseen »Tuomion vaa'an», joka sisältää käräjärunoja. Tukevaa työtä sekin, mutta — käytyään kaikkien kustantajien luona — on se palannut kuin Nooan kyyhky löytämättä istuinpuuta. Milloin olemme Suomen kirjallisessa keväässä päässeet niin pitkälle, että minun teoksiini voidaan sovelluttaa pyhän kirjan sanat: »Ja kyyhkynen ei enää palannut»? Siihen mahtanee kulua aikaa. Mutta — mitäpäs siitä. »Arkissa» on hyvä olla ja minä uskon, että teoksenikin parhaiten viihtyvät pöytälaatikossani. Se on se kyyhkyslakka, johon ne maailmalla matkailtuaan ovat aina säännöllisesti palanneet.
Katselen käsikirjoituspinkkojani. Toiset niistä ovat paksuja kuin raamattu, toiset ohuempia. Runoteoksia minulla on kaikkiaan seitsemän. Olen nim. jakanut »Rippeet» neljään osaan — sata runoa
kussakin. Olen löytänyt niille kauniit ja sattuvat nimet: »Jänkäkukkia», »Kiveliön kulkija», »Lemmen liekki» ja »Honkaholvistosta». Näissä uusissa asuissa ne ovat tehneet uuden kiertomatkansa kustantajien luona, niianneet kauniisti ja hymyilleet herttaisesti, mutta turhaan. Ainoastaan »Lemmen liekki» oli kerran sytyttää erään nuoren maisterin, joka oli tullut kustannusosakeyhtiö »Apollon» johtajaksi. Hän oli vasta mennyt kihloihin ja eli siis siinä sieluntilassa, jolloin lemmenlaulut herättävät sydämen hienoimmat kielet soimaan Mutta — hänessäkin oli liian paljon kustantajaa: hän ryhtyi repostelemaan ja arvostelemaan. Hän vaati puolet runoista poistettavaksi ja esitti sitäpaitsi suuren joukon korjauksia. Hyväntahtoisuudessaan hän oli jo lyijykynällä käynyt runojeni kimppuun, siten antaakseen minulle »suuntaviivoja», — kuten hän kirjoitti. Mutta minä nauroin mokomille »korjauksille» ja kirjoitin vastaan, että »lempikin on moninainen, toisilla tulisempi, toisilla viileämpi». Siitä hän mahtoi närkästyä, koska ei vastannut mitään. Hän otti itseensä, arvellen minun salakavalasti viitanneen hänen omaan suhteeseensa.
»Kiveliökertomuksillani» olisi myös ollut mahdollisuuksia nähdä päivänvalo, jos olisin taipunut kustantajien ehdottamiin korjauksiin. Mutta ne tuntuivat mahdottomilta. Sain sen käsityksen, että minua vaadittiin aseineni antautumaan. Saahan linnoitusta komentava kenraali upseereineen pitää miekkansa. Mutta — minulta tahdottiin riistää säiläkin kädestä. Tarkoitan sitä erikoista, ytimekästä PeräPohjolan kieltä, jota olen teoksissani viljellyt. »Ei», ajattelin, »ennemmin seison ja kaadun kunnialla kuin rupean välipuheille mokomien 'muonitusmestareiden' kanssa.»
Näytelmäkappaleitani olen tarjonnut sekä teattereille että kustantajille, mutta yhtä huonolla tuloksella. Milloin olisi pitänyt
muuttaa repliikkejä, milloin tehdä ylioppilaasta talonpoika. »Ei», ajattelin minä, »kun kerran olen herran kouluuttanut, niin vaadin, että hänen on annettava lyyransa pitää.»
Henkivakuutusrunoille olen antanut nimen: »Valkoisen lipun kantaja». Tällä nimellä ovat nekin tehneet vaelluksensa eri kustantajien luona, mutta joutuneet täydelliselle väärinkäsitykselle alttiiksi. »Valkoinen lippu» tulkittiin antautumisen merkiksi minun puoleltani t.s., että minun olisi jälleen ollut alistuttava heidän neuvoihinsa. »Ei, hyvät herrat», olen minä kirjoittanut heille, »antautuminen tarkoitti teitä. Sillä — ennen pitkää te joudutte kuitenkin kapituleeraamaan, mutta silloin sanelen rauhanehdot minä!»
Nyt ne ovat tuossa pöydälläni järjestyksessä kaikki, »Runoryijy» päällimmäisenä. Minä olen kimpunnut ne yhteen kasaan ja kirjoittanut päälle »Runoilija Aatami Kuuskosken kirjallinen testamentti». Minä aion kantaa ne ullakolle. Siellä on vanha isävainajan aikuinen matka-arkku. Se tulee toistaiseksi olemaan niiden asuntona. Vielä syntymätön sukupolvi löytää ne kerran sieltä ja tekee minulle sen oikeuden, jota nykyjään elävältä olen turhaan odottanut.
Sillä: kerjätä minun ei sovi! Tunnen olevani suvereeni hengen valtakunnassa ja suvereeneilla on omat traditsiooniin perustuvat tapansa.
Minä menen hautaan nimismies Aadam Kuczkowskina — sillä olen nyt ottanut käytäntöön esi-isieni nimen — mutta jokin tuleva kevät, jolloin
»taas lähtevät järvistä talviset jäät ja kiesikin maasta jo sulaa»,
herättää minut eloon runoilija Aatami Kuuskoskena. Sillä niin paljon tunnustan olevani kansalliselle liikkeelle tässä maassa velkaa, että tuon verran kansallistutan nimeäni runoilijana. Sen ovat kyllä kustantajat havainneet, sillä jokaisessa käsikirjoituksessa olen käyttänyt viimeksimainittua nimeä, jota suurimman osan elämääni olen myös yksityishenkilönä kantanut.
Olen nyt suorittanut viimeisen kirjallisen työni: olen kirjoittanut elämäkertani. Tunnen sen tehtyäni itseni melkein tyytyväiseksi, sillä saahan Suomen kansa nyt tietää, millainen on ollut runoilija Aatami Kuuskosken elämä. Olen käsitellyt vain käänteentekeviä tapauksia elämäni varrelta ja kuvannut etupäässä runoilijakutsumustani. Sillä jokaiseen työhön, jonka Elämä on käteeni antanut, olen suhtautunut runoilijana. Siinä on elämäni erikoisuus. Luulen siis — lukuisista syrjähypyistä huolimatta — lukijalle osoittaneeni omaavani jalon keskityksen taidon.
Sillä — vaikka nyt olen lakannut kirjoittamasta, katson runoilijatyöni sittenkin elämäni päätehtäväksi. Nimismiehenvirka kuuluu kuolevaisille: — sen vuoksi ei jälkimaailma tule minua muistamaan. Runoilijan työ kuuluu kuolemattomille t.s. hän itse kuolee, mutta hänen työnsä elää. Tässä lujassa uskossa lasken kynän kädestäni.
Ja mitä sanoisin lopuksi?
Olen kärsinyt, olen taistellut, olen iskuja saanut ja itkenyt. Mutta siitä huolimatta
kannan ma pystyssä hopeisen pään ja otsani kirkkaana näytän. Ajast' aikojen taakse, ah, yksin mä nään, tulevaisten ma toivehet täytän!
