Acknowledgments
First and foremost, I would like to thank my family, for supporting this research throughout, materially and emotionally. I thank them for their help and their encouragement over the years and for their unconditional understanding.
I a lso thank Silvia Vignato, my supervisor, mentor, and f riend, for taking me to Southeast Asia with her for the first time, for the laughs, the arguments and the fruitful collaboration. Ever ything I know at this point, I owe it to her. I t han k Si lvia Barberani, Claud ia Matta lucci and Luca Rimoldi for supporting my work over the years and for their sincere friendship. Also thanks go to Ugo Fabietti, Roberto Malighetti, and Alice Bellagamba, for the opportunity to be a part of the doctoral program in anthropology of the contemporaneity at the University of Milan-Bicocca.
I also thank Silvia Turato, for her presence and the long h istor y we share, and Martina Bosegg ia, for going to Bali w ith me for the very first time in the summer of 2008 and having the time of our lives.
In Indonesia, I wou ld l i ke to t han k Alex and Eg k y, for opening my eyes and guiding me through Bali and sex work. Lucio, for teaching me how to drive a bike properly, and for protecting me when I needed to be looked after. Thank you for taking care of me in so many ways. My dearest Laode and Ananta, and the staff and the performers of Mixwell bar, present and past: thank you for giving me a home away from home. Laode, you are like a brother to me. Ananta, may your soul rest in peace. Thank you for the things you taught me about myself and for the late nights talking in your room.
I a lso t han k a ll t he young men, my f riends who l ived at Villa Mangga, for the exciting times, the tiring nights, and for their loyalt y, help and care. This research would not have been possible without you. Had I not met you and your families, I would probably be a very different person now. Harry, Jay, Daniel, Rick y, Yud i, Femy, Riza l and t he late Putra and Aji: you have been around since day one and will always have a special place in my heart.
I a lso t han k a ll t hose f riends whom I have made during my stay in Indonesia, and some of the people whom I have loved, hated, and spent time with, but lost track of over the years: Bruno, Adi, Gianni, Mauro, Marco, Yudi, Wayne, Irene, Made, Ang ie, Hani, Eurodamo, Serg io, Taso. Adam and Sutan, thank you for your kind words and talking me into leaving Bali when it was time to go home.
Last, I thank Sirio, the love of my life, for the patience, t he support, and for showing me what it rea lly means to be a man. I love you. This book is dedicated to our family of two.
Introduction
The present work examines the construction of masculine identities in the context of migration between the city of Surabaya, East Java, and the reg ion of South Bali. It addresses the issues of growth and work among underemployed East Javanese young men who seek membersh ip in street gangs of male sex workers in South Bali. I tr y to explore how young men attempt to draw together the necessar y social and material resources to enter adult life, how they engage in collective practices, and make use of violence.
Object and Themes
Youth Transitions and the Construction of Masculine Ide ntitie s
Yout h transitions and growt h are a topic of hot debate among anthropologists and youth researchers. A large number of scholars (e.g., Dwyer and Wyn 2001; Skelton 2002) have questioned whether it is realistically possible to even talk about transitions as a coherent process. First, the demographic category of youth can extend up to the age of 35 years (Arnett 2004). Second, the historically linear nature of youth transitions is now claimed to be increasing ly f ragmented (Furlong and Cartmel 1997), a “highly unstructured and unsettled period” (A rnett 2006: 113).
Simi lar arguments have been made by recent work s about youth in Indonesia (see, e.g., Nilan 2010; Naafs and White 2012) that have examined the ver y idea of “transition.” First, and accord ing to t hese stud ies, t he boundaries of t he categor y
of “ yout h” in Indonesia have been prolonged by a g reat margin, and it has become d i ff icu lt to establ ish t he markers t hat define the passage from youth to adulthood. The new Law of Youth in Indonesia indeed defines “youth” ( h pemuda) as “Indonesian citizens who are entering an important period of growt h and development and are aged between 16 and 30 years” (Uu no 40/2009, article 1.1., quoted in Naafs and White 2012: 5), and it thereby seems to include a very heterogeneous group of individuals. Second, and consequently, these studies insist on the necessit y of moving away from the examination of youth as a period of transition toward the conceptualization of youth as a life phase in its own right, and approaching the study of young people in their own rig ht and from their own perspectives. In other words, while t he political and social construction of youth tends to see it as the transition from child to adult, from education to employ ment, from family of orig in to family of destination, these studies claim that it is important to “understand that young people do not necessarily see themselves in this way, or not only in this way” and that they are “busy developing cultures and identities in their own right, that is, trying to be successful in the eyes of their peers as youth, rather than tr y ing to prepare t hemselves to be successf u l adu lts” (Naa fs and W h ite 2012: 4).
Indonesian yout h stud ies have a lso followed a genera l pattern and trend of the broader field of youth studies: when approaching male youth, they have tended to develop a specific interest in subcultural behavior and lifestyles (e.g., Nilan 2011). Particu larly, t hey have described and ana lyzed some of the forms of counterhegemonic masculine identities, the ways young men explore alternative subject positions and break away from a patriarchal notion of masculinity. These studies have theorized a prog ressive weakening of the notion of traditional masculine identit y centered around the fig ure of the steady provider who works outside the home and is able to d raw toget her t he necessar y resources to provide for himself and his family.
My attempt here is to argue for t he importance of a relational approach, seeing male Indonesian youth in terms of t he dy namics of their relationship with others (adults) in large structures of social reproduction (I follow here Naafs and White 2012: 4; Alanen 2001). Evidence seems to suggest t hat an understand ing of “yout h as transition” and an interpretation of “youth as a life phase in itself” are not incompatible. Among East Javanese men from the low-income neig hborhood of kampung Ma lang in Surabaya, young men’s g own perception of youth seems to link the transition from “child” (anak) to “youth” (remaja, pemuda) to the ability to exercise judgment from right and wrong, and the transition from youth to “adult” (dewasa) with economic independence from the generation of parents (Naafs and White 2012: 5). Among young men in this area, however, work (especially work in the informal sector) remains a primar y sig nifier of adu lt hood a ltoget her, wh i le people are simu ltaneously busy “developing a culture of their own” and most notably getting involved wit h yout h street gangs. In ot her terms, t here is a loca l cu ltura l legacy based on work, and t here are moments of collective experimentation as well. These two aspects of life seem to go hand in hand.
Work and Youth Gangs
While the official unemployment rate in Indonesia fell in 2009–2010, for young workers aged 15–25 there was an increase in unemployment (Baird and Wihardja 2010, quoted in Ni lan et al. 2011: 710). The 2003 Manpower Law gave w employers t he rig ht to offer short-term contracts, outsource some production activities, and employ more than one person in the same job. Essentially, not many new full-time jobs were created during the expansion period. All labor sectors remained more or less stable. Th is meant t hat t here were relatively fewer vacancies for young Indonesians entering the labor market for the first time. That trend has not shifted much despite continued economic g rowth because
older workers are not read i ly leaving t he workforce. These statistics and observations are nevert heless partia l, as most work activities in Indonesia are conducted without formal contracts and in the informal sector. Overall, the transition to work in the first decade of the new millennium has been, and remains, a rat her f ractured and precarious journey for young Indonesians (Nilan et al. 2011: 711).
Young people without jobs sought to work in the extensive urban informal sector. This sector in Indonesia covers a wide range of economic and income-generating activities that fall outside of formal government regulation and taxation, including casual jobs, small-scale entrepreneurial activit y, and home industr y. It also includes the black market and t he illegal market. It is mostly territorially based, operating in open spaces, from residences and backyards (Wilson 2010: 113–115). With the high dependence of formal sector employ ment upon g lobal markets, the informal sector has ex panded particularly during times of g lobal economic downturn such as the Asian financial crisis of 1997. As such, it has provided a safety net against abject poverty in the absence of extensive functioning social welfare services in Indonesia ( Wilson 2010: 114).
I n Surabaya, t he underemploy ment of yout hs among t he urban poor is specif ica lly tied to t he recent requa l i f ication of t he urban landscape and t he progressive destruction of the informal networks that once sustained and facilitated the circulation of work opportunities in the urban informal sector among men. Between 1998 and 2008, Surabaya witnessed a decade of profound transformations, as t he municipal government strove to achieve order and legibility to complement the needs of the emergent middle class. This process involved the clearance of the informal economy from the streets, and the prog ressive elimination of any sig n of disorder from the public space. Most men in low-income or poor city neighborhoods, such as kampung Malang, where g I conducted research, work (or used to work) as sma ll-sca le traders, street vendors, painters, scrap pickers, porters, and
becak (pedicab) drivers. They were also considerably involved k in underground or illegitimate activities, such as selling local spirits, organizing lotter y games, shoplifting, and thieving. Job opportunities relied heavily on informal networks and usually became available by word of mouth, when men gathered at food sta lls.
Adolescents who were quickly approaching the world of the informal economy were particularly affected by these urban pol itica l and economic changes, as t hey began to struggle to find appropriate sites for aggregation and work. Unemployment and concerns about the future and the absence of a recognized social status pushed a growing proportion of these youngsters to create a network of companions and to develop new forms of support, encouragement, pride, and identit y. Youth street gangs are perhaps the most manifest form of male agg regation among youth who wish to f ind employment in t he in forma l sector but feel socia lly d isconnected from the new urban landscape of job opportunities. My aim is to investigate t hese yout h formations and t he ways t hey connect to t he territory and t he idea of work, t heir function as social lubricants, and the ways they allow young people to enter the world of the informal economy and prepare them to make the transition to adulthood. While I do discard the idea that these gangs might only represent a life phase in the economy of young people’s lives, I will show how they evolve into more sophisticated forms of organizations in the context of internal migration to South Bali, and therefore have profound effects on the lives of young Indonesian men and on the ways they conceive their role as adults within society at large.
Migration and Male Sex Work
In t he city neig hborhood of kampung Ma lang, where I car- g ried out my fieldwork research, as in several other parts of Indonesia, successful masculine identities relate closely to not only success in becoming financially independent and
provid ing for t he fami ly but a lso t he importance of mig ration (merantau), as a means of garnering experience and wea lt h.
I n this particular area of East Java, mig ration is often associated with sex work, as youths, both female and male, travel from the city of Surabaya to the nearby tourist areas of South Ba l i and seek to ma ke a l iving by entering t he world of sex work. I do not suggest that all East Javanese migrants or a ll young migrants from the Surabaya region become prostitutes; however, there seems to be a corridor of internal mig ration linking young underemployed youth from East Java and, Surabaya in particular, to the world of sex work in South Bali. This phenomenon is particularly visible and anthropolog ically relevant between the neig hborhood of kampung Malang and South Bali, and that makes it worthy g of in-depth analysis.
I focus on the life experiences of young men who make the transition from youth street gangs in Surabaya to more formalized gangs of male sex workers that operate in South Bali. My hypothesis is that in the context of mig ration these youth formations evolve and acquire a specific economic connotation and a material drive that contribute to fostering a sense of a shared identit y among its members.
The form of ma le sex work t hat I have stud ied is centered around two main exigencies and practices: t he need to become a part of one of t he numerous streets gangs of male sex workers that populate the area of South Bali in order to find work and accumulate capital, and a particular manipulation of the person’s heterosexual body in order to be able to per form forms of compensated sexua l activities with older foreign men. I will describe male sex work among East Javanese migrants as a form of collective entrepreneurship that originates and is made possible in a context of sex tourism and that makes an extensive use of violent practices and, in turn, generates violence and street warfare. These elements are specific to male sex work in South Bali and open up a new f ield of research in Indonesia (and perhaps Sout heast A sia more generally), where the study of male sex workers
has long been neg lected and no work on t he subject has been produced so far (as demonstrated by Law, 2000; Minichello et a l. 2013; Scott et al. 2014).
The research I conducted proved problematic at times. I based my work on participant observation and lived with a particu lar gang of sex workers named Vi lla Mangga, as I wi ll describe in detail in chapter 3. From a certain point of view, I joined the gang and its activities. I was never properly initiated, but I agreed to observe t heir code of honor and offered my loyalty to the gang. I was accepted as part of the group and allowed to live in their home. While many understood my position as a young researcher, others never ceased to suspect I was just a young homosexual looking for way into prostitution. At times I found myself in the middle of dangerous situations, witnessed illegal activities, and looked at violent practices from a close distance. My role implied that I rapidly fami l iarized myself wit h t he various gang codes and behavior patterns. As such, it provided me with an incredible research opportunit y. It a llowed me extensive access to gang members, and led to open conversations t hat were not clouded by suspect and fear. I was able to hear from gang members what it was that had motivated them to move from Surabaya to Bali and how they perceived themselves, as well as obtain extensive details about their activities.
In his seminal study of boxing, Loïc Waquant (2004) suggests that
t here is not h ing better t han initiatory immersion and even mora l and sensua l conversion to t he cosmos under investigation, because t h is ma kes it possible for t he socia l scientist to appropriate in and through practice the cognitive, aesthetic, ethical and conative schemata that those who inhabit that cosmos engage in t heir every day deed s. ( Wacquant 2004: vii–viii)
My time at Vi lla Mangga was ana logous to t h is “carna l sociology” ( Wacquant 2004) because becoming a part of t he gang by adopting certain behavior patterns a llowed me to
understand much more viscera lly particu lar aspects of gang l i fe, t he type of persona l and collective commitment and investment of the gang members, and the ultimate objectives of their work activity.
A t the same time, however, my decision to ask to “become one of t hem” was not prompted merely by research considerations, but also because I felt it to be a valid personal “surviva l” strategy in a context of gang warfare and in what I was experiencing as highly difficult and dangerous circumstances. I assumed that by becoming associated with Villa Mangga, I would be unlikely to suffer violence from its members, and that I would be able to draw on the gang for protection and support.
Obviously, a number of ethical questions about conducting research in a context characterized by a high level and different forms of violence arise. Nancy Scheper-Hughes (1992, also quoted in Rodgers 2007) arg ues that there are two ways in which the moralit y of violence can be approached. The first tends to “understand moralit y as always contingent on, and embedded within, specific cultural assumptions” (Scheper-Hughes 1992: 22). The second considers that “the ethical is always prior to culture because the ethica l presupposes a ll sense and meaning and t herefore ma kes cu lture possible” (Scheper-Hug hes 1992: 23). These d istinct viewpoints wi ll generate very d i fferent ideas concerning t he moralit y or immoralit y of violence, and sex work for that matter. It is not my intention to engage in an endless and unresolved discussion about which of these positions is epistemologica lly more adequate in t he context of my research; instead, what I want to focus on is a more practical form of ethics. I follow here the intuition of Dennis Rodgers (2007), who conducted research among gangs in Nicaragua. Even i f many of my actions in Bali can perhaps be seen as immoral or unethical in principle, I believe that by joining the gang and taking part in their activities, I was improvising as best as I cou ld in an un fami l iar setting and circumstances. I was certainly inexperienced and relatively young at the time, at least
young to per form t he task at hand. Furt hermore, maintaining a disapproval of violence and sex work can be difficult in practice. It ca lls for levels of judgment that can crumble as one becomes more and more associated with violent individuals, to say nothing of violence itself.
The Nature of Social Relations
At another level of analysis, the study of youth street gangs ca lls for an adequate examination of t he nature of socia l relations in Javanese and Indonesian society. Youth gangs in Surabaya and even more so their more formalized counterparts in South Bali rest on notions of solidarity, mutual help, mutua l assistance, and reciproca l support among t heir members. These aspects are most certainly in line with a description of Javanese life as predicated on convivial harmony. Colonial and postcolonial descriptions of Javanese village life as orderly, peaceful, and egalitarian share an affinit y with a long tradition of anthropolog ical description: with a few exceptions, t hey a ll emphasize t he aest hetics and et hics of convivial intimac y, mutual dependence, and solidarity (Newberry 2008; Pemberton 2004 quoted in Retsikas 2010: 473). Cl i fford Geertz (1960, a lso quoted in Retsi kas 2010: 473), for example, while noting the presence of divisive social forces in 1950s Java, opted largely for highlighting the social mechanisms that work toward forms of social integration. Despite t he massacres of t he 1960s, t h is picture of Javanese l ife has continued to permeate both local accounts of idealized village life and anthropological and Western accounts (Retsikas 2010: 473). In his comprehensive study of Javanese culture, the native anthropologist Koentjaraningrat (1989, quoted in Retsikas 2010: 474) describes the ethic of mutual assistance ( gotong royong) that serves to build and instill a g sense of sol idarity and equa l ity among t he members of a communit y. More recently, urban sociologists have reworked the same ideas of mutual assistance and solidarity to describe village life in the context of contemporar y urban changes in
Indonesia and have arg ued for the importance and the persistence of such institutions and practices to counterba lance t he effects of urban forms of marg inalit y and social alienation (see, e.g., Peters 2013).
I do not claim these perspectives to be a false representation of Javanese society. However, as suggested by Konstantinos Retsikas (2010), this one-sided picture needs to be complemented by research on the more predatory aspects of social relations, which are largely left unexplored by social and cultural anthropolog ists.
Through the study of bonds and interactions structured around the use of violence (on one’s body and toward other people’s bodies), I would like to investigate the ambig uit y of social relations and consider the frag ilit y and the predatory aspects of collective social practices. This is possible t h roug h an ana lysis of t he experiences of bot h current and former male sex workers. Their accounts of marg inalit y and social isolation ultimately shed lig ht on the outcomes of mig ration and the desire for personal emancipation. After all, my informants who are members of youth gangs in Surabaya and gangs of sex workers in South Bali look to other gang members, their “brothers,” for support, help, and com fort, and t h in k of t he g roup in terms of a resource for acquiring t he means to complete t he transition to adu lthood. A s t hey grow up, and prepare to quit t he gang, t hey reflect upon their recent past and reveal a more complex picture of the mechanisms and dynamics that intervene in the process of maturing and entering adult life. Ultimately, t he question t hat animates my work is t he following: are social relations that are based on violent practices a constructive or destructive force in the process of achieving a full-fledged masculine identity?
I argue that one should not look at Javanese society, or at what one mig ht label “Javanese socialit y,” as torn by the dilemma between conviviality or predation, but that these two modes constant ly invoke and el icit one anot her.
Notes
I conducted f ieldwork in Sout h Ba l i and Surabaya for 20 mont hs between the summer of 2008 and late 2010. I visited Indonesia three times: for three months in 2008, for seven months between 2008 and 2009, and for ten months between 2009 and 2010. As mentioned above, during this time I conducted participant observation among a gang of male sex workers in South Bali and visited their neig hborhood of origin in Surabaya, where I have lived with their families.
Sout h Ba l i is a composite of two very d i fferent cu ltura l worlds: the world of Balinese people, and that of Javanese migrants. As such, it is a hybrid place for conducting research: one almost has the impression of being at the intersection of two ver y different worldviews without being able to get indepth knowledge of either of the two. To add to this degree of complexity, one must ta ke into account t he massive presence of touristic infrastructures, foreig n visitors, and permanent residents. This accounts for the fact that the majority of my informants are ver y fluent in the Eng lish lang uage. In t he early part of t he research, communication wit h in formants was in fact in English. Later, conversations included Indonesian and Javanese slang, with the final part of the fieldwork conducted without resorting to English except for loanwords. All block quotes are f ield notes, not transcriptions. Unless indicated otherwise, all foreign words in italics are in Bahasa Indonesia.
A ll names used throug hout my work are pseudony ms, to protect t he identity of my informants who are involved with illegal activities. I have also decided not to reproduce any f ieldwork pictures that portray their faces. In addition, some life history details have been altered or purposely left imprecise to some extent to maintain the anonymity of the individuals. Throug hout the book, I use uses a perhaps unusual form of fieldwork analysis. I present a number of profiles: these are composites that represent different and distinctive
l i fe experiences and ways to elaborate on l i fe and work. The advantage of assembl ing a number of narratives and condensing them into different characters lies in the opportunit y to synthesize a number of different and complex stories that present common features, while retaining the “lived” quality of et h nograph ic data (for a simi lar ana lysis in t he f ield of masculine identities in Indonesia, see Nilan 2009). While I do not claim these profiles cover the entire range of paths and life choices, they are nevertheless sufficiently representative of the pluralit y of experiences I was able to witness during my research.
Finally, a note about South Bali. Many things have changed in South Bali since this research ended. I was able to visit Ba li again in 2014 for a few months, and many of the places described in this book are barely recognizable. To give an example, t he land occupied by t he gay beach I describe in chapter 3 has been converted into a resort. However, these places are still an important part of the histor y of sex work in the reg ion, and form a common cultural horizon shared by those who still move to Bali and enter sex work and by those who travel to Bali in search of sexual pleasure. In many ways, the book serves as a testament to a particular time and place as is a lways t he case wit h et h nog raphy, and spea k s of t he changing nature of a tourist destination, its spaces, and socia l actors.
The Chapters
Chapter 1 sets the stage for the chapters that follow via description of t he urban transformations of t he city of Surabaya and the meanings attached to masculine identities among a generation of men who live in the low-income neighborhood of kampung Malang. The main focus is on the impact of urban g transformations on the lives of the older inhabitants of the area, and t he ways spatia l d isconnection and materia l chances impinge differently on the life experiences of local residents and on trad itiona l socia l institutions.
Chapter 2 shifts the attention to the phenomenon of youth gangs, as the most manifest form of contemporary ma le agg regation in kampung Malang and a viable social g solution for entering the world of work in the informal economy. It investigates the nature of youth street gangs, their relationsh ip wit h urban spaces, and t heir quest for socia l integration, movement, and growth, as well as their transition to organized crime in the context of internal migration to Sout h Ba l i.
Chapter 3 is set in South Bali. It follows the young men of kampung Malang as they travel to South Bali and join a par- g ticular gang of male sex workers named Villa Mangga. While it continues on to ex plore the issues of g rowth, male socialization, and youthful group formations, it also discusses the log ic and the dy namics of male sex work with a focus on the use of the body and on violent social practices.
Chapter 4 sh i f ts t he attention to t he stories of former East Javanese sex workers who have left the Villa Mangga. The accounts provided by former sex workers are narratives about t he l imits and contrad ictions of t hat form of entrepreneurship that is sex work and that originates in the context of migration, violence, and sex tourism of South Bali. They revea l young men’s second thoughts, discrepancies, discontinuities, and idiosyncrasies, and speak of the short- and longterm consequences of violence in the process of growing up and in the attempt to achieve a full masculine status throug h affiliations to groups of peers.
I close by reflecting upon the nature of social relationships among collective youth formations and the long-term outcomes of sex work and violence in the process of making a proper entrance into adult life.
A s usua l, responsibi l ity for t he contents of t h is book l ies solely with the author. All mistakes are mine.
Men’s Things and Male Activities
Introduction
The present chapter d iscusses t he meanings attached to masculine identities among a generation of men aged 40–65 who l ive and work in the low-income neighborhood of kampung Malang, Surabaya, East Java. More specifically, it describes the relationship between the recent transformations of the urban landscape and the redefinition of the spaces where men come together, agg regate (berkumpul ), socialize (bergaul ), and become involved with work in the informal economy.
The politics of urban requalification that have taken place since at least 2008 have contributed to reducing t he number of sites where men can meet and socialize, the spaces that were historically assigned to the activities of the informal economy. The reorganization of the city traffic through t he conversion of two-way streets into wide one-way thoroughfares, the growth and the development of big residential areas, and the proliferation of shopping malls and plazas have caused a sensible decrease in the number of street food stalls (warung), mobile food carts ( g kaki lima) and local markets ( pasar), and a general corrosion of the networks of solidarity r and forms of apprenticesh ip t hat once regu lated t he formation of youths and their access to the world of work. According to the older men who live in the neighborhood village of kampung Ma lang, t he current generation of youngsters can g hardly find any room to “be together” (bersama-sama), learn
the tricks of a particular trade, and help each other find a job. Instead, t hey f ind t hemselves “a lone” (sendiri ), socia lly isolated in the delicate transition to adult life. They travel outside the village to other (and somehow distant) parts of the city to find a job, and are more exposed to the dangers and t he temptations of l i fe outside t heir home. In t he eyes of their fathers and uncles, these youngsters might compromise t heir chances to “become men” (menjadi laki laki ) in the full socially recognized sense of the term. There seems to be a diffused preoccupation as to what the future will entail for their sons and nephews at a time when men can no longer hold on to their own “things” (urusan laki laki, the male activities, but also aktivitas).s
I n the following pages, I first present the cit y of Surabaya and piece together the historical antecedents that have fostered d i fferent types of cu ltura l and materia l exclusion, t he orchestrated top-down processes of urban transformations, and the local attempts to resist and subvert marg inalization, socia l and spatia l d isconnection, and exclusion. In t he subsequent sections, I introduce the low-income neig hborhood of kampung Malang, located south along Surabaya’s main g river, the site of my research. My main focus here will be on t he impact of urban transformations on t he l ives of t he older in habitants of t he area, t he ways materia l changes and spatia l d isconnection impinge d i fferentia lly on t he l i fe experiences of local residents, their idea of work, and the construction of a masculine self. Last, I will show how these men articulate specific ideas of uncertainty and precariousness. Their words express a sentiment of socia l sol itude, intended here as the inability to assemble and forge durable social bonds; they also wonder about their future and their son’s future in the renewed landscape of urban Surabaya.
Surabaya
Surabaya is Indonesia’s second-largest city, the capital of the province of East Java and the home of the countr y’s nav y. It
is located in t he mout h of t he Mas River, and a long t he edge of the Madura Strait. It is a gigantic port strewn with cranes, construction sites, cor porate buildings, wide roads, and shopping ma lls. For local residents, Surabaya is closely linked to the birth of the Indonesian nation, as it is in Surabaya that the battle for independence began and peaked in 1945. To them, it is the city of heroes, and statues commemorating independence are scattered all over the city.
By t he middle of t he 1990s, urban sociologists in Surabaya were noting that the municipal government’s desire to achieve order in public spaces was directly complementing middle-class needs, which real estate developers were striving to satisf y (Peters 2009: 904). Surabaya’s most prominent urban planner, Johan Silas, pointed to this trend, noting that t here was a perception among developers that they would lose market opportunities to competitors if these needs were not fulfilled (Silas 1995, quoted in Peters 2009: 904). Ramlan Surbakti made similar observations at the time, noting that t h is trend contributed to a “uti l itarian” tendenc y among rea l estate developers in t he city, who aimed to “ f u lf i ll t he needs of only those who are able to pay” (Surbakti 1995, a lso quoted in Peters 2009: 904). For Si las, t h is uti l itarian trend reflected what he called an antisocial tendency in the city’s urban development toward the mere consideration of commercia l concerns, while for Surbakti it condemned the poor (Ibid.)
Between 1998 and 2008 Surabaya witnessed a decade of profound urban transformation, as the municipal government strove to achieve order and leg ibilit y to complement the needs of the emergent middle class. The overall goal was to facilitate the circulation of persons, vehicles, and goods, and to qualif y Surabaya as a city of passage and consumption. A mong the most prominent transformations was the restructuring of road transportation through the unclogging of existing roads ( jalan, jalan raya) and their conversion into spiraling a one-way circuits (Peters 2010). This process involved clearing the informal economy from the streets, and the progressive
el imination of any sign of d isorder f rom t he publ ic space. A s a consequence, some of t he poor were relegated to t he conf ined a lleys of the neighborhoods of the inner cit y. By mid-2008, according to local newspaper reports (as quoted for instance, in Peters 2009, 2010), Surabaya’s civil policing arm achieved a t horoughgoing clearance of ma kesh if t food sta lls (warung),g mobile vendors, market places, and pedicab (becak) drivers from the city streets in order to abate congestion and increase the flow of traffic. As a result, the sites of long-standing and well-established forms of street-side male socialization and aggregation (berkumpul ), which served as the medium for the informal exchange of goods, work, and job opportunities among underemployed men, quickly began to disappear.
Order also manifested itself throug h the rapid proliferation of plazas. While the conversion of roads served the purpose of erad icating any pause in t he constant flow of traffic and of avoiding congestion, the latter functioned to negate and visually deflect povert y (Peters 2009, 2010). The g rowth of plazas and hotels has been particularly rapid over the past decade and a half in the central urban subdistrict of Tegelsari, a transformation most apparent where I have conducted research, in the old Ngagel industrial estate situated across t he river f rom kampung Ma lang (see below). In g t h is once weed-ridden former industria l estate, where old factories stood during t he 1990s, t here stand s a completely new panorama. The Novotel hotel, for example, has replaced the Unilever factory; a homemaker center now fills the old Heineken brewery; and a Carrefour supermarket occupies t he site of an old ice block factory (Peters 2010: 6). Overa ll, Surabaya is a city with 17 plazas, three times the number of plazas sufficient for a population of 3.5 million (Ibid.).
According to Robbie Peters, there is a striking similarity in the principle that sustains the unclogging of streets and the legibilit y of one-way roads and the orderliness of plazas and hotels:
Devoid of the abjection that plague the street, the controlled simulations of the mall constitute a completely legible and
ordered environment t hat now acts as a model for t he street. Li ke an arch itect’s miniaturized t h ree-d imensiona l model, the mall is the idealized street side in miniature and conveys what the elusive ideal of “peace and order” would look like if it were ever achieved along the street. Closer to this ideal than anytime in its post-independence histor y, the street in Surabaya now simulates the mall through a complete elimination of abjection. A s t he so-ca lled “gateway to East Java,” Surabaya forms a “ f irst impression” of t he island accord ing to tourist industry pund its. Not un l i ke t he plazas advertised in t he newspapers, t he city was “branded.” A nd, l i ke t he ma lls, Surabaya was to “sparkle” as an aest hetica lly pleasing commod ity somehow unblemished by t he flood s, smog and dust that had made the city infamous. (Peters 2009: 913)
( . . . ) In accordance wit h t he sparkl ing concept, old electric street lamps were rewired and new ones added to shine light on a meticulously manicured streetscape, where the shrubber y and lawns of roundabouts, river banks and parks were finely trimmed, drains were cleared of their characteristic algae-ridden g unk, streets swept and scrap collected by the so-called “yellow army” of scrap pickers working overtime to maintain the city’s new facelift. Subject to a constant touching up and trimming, Surabaya’s new manicured streetscape now simulated the potted plants of the plaza and the new zoning regulations that set out its floor space. Testimony to this simulated landscape were the huge fountains of water pumped into the air before the Pemuda street bridge, which formed an intersection of extravagant plazas and hotels overlooking a once prostitute-infested riverbank that now forms a quiet promenade. (Peters 2009: 914)
In this sense, order is pursued through the unclogging, dislocation, and displacement of the urban poor, and through t he concea l ment of urban kampung. In t he words of Terrance McGee (2002, quoted in Peters 2009), such transformations designate a new “geography of exclusion” (McGee 2002: 21).
In t heir account of t he trend toward private rea l estate interests in Jakarta, Howard Dick and Peter Rimmer (1998) have noted that “the driving force behind the new geography of Southeast Asia is the avoidance of social discomfort” (Dick
Another random document with no related content on Scribd:
Nyt olin kotona. Minun piti ruveta toimeeni, sillä sisareni olivat jo ikävällä odottaneet minua, että kerrankin rupeaisin heitä opettamaan. Heidän entinen opettajansa sai äidiltä niin paljo talousja ompelutyötä, ettei hän enää ehtinyt olla lasten kanssa. Niin, nyt olin heidän joukossaan ja nyt piti minun täällä, jossa itse olin ensimmäiset opetukset saanut, ruveta muita opettamaan. Mutta että alku aina on hankala, sitä en heti huomannut, sillä minun piti pienten siskojeni kanssa alussa leikkiä ja puhua enemmän kuin tehdä työtä. Olihan nyt kesä ja meillä paljon tointa joen rannalla lepikossa ja myöskin somassa, pienessä puutarhassa, johon äiti oli istuttanut kauniita kukkia. Koetin sen ohella kaikin voimin unohtaa kaupungin elämää, joka myöskin lasten tähden onnistui. Joskus vaan, kun olin yksin, lensivät ajatukseni siihen aikaan, kun sisaren ja veljen kanssa yhdessä elin, ja huokaus pääsi rinnastani. Enpä ollut heistä puoleen vuoteen mitään kuullut. Mutta Jansu kirjoitti usein minulle ja usein muistin häntä, kun kuljin niitä paikkoja, joissa lapsena olin hänen kanssaan leikkinyt, ja sisälläkin juolahti mieleeni moni sana, jonka hän ennen oli puhunut tai myöhempään kirjoittanut. Ja enin muistin häntä silloin, kun siskoineni kävin hänen vanhempainsa luona ja kun hänen isänsä kiitti sitä, että terveenä olin päässyt kaupungista. Yhteen aikaan oli hän ollut levoton minusta, sanoi hän kerran, sillä
minulla oli niin vieraat tavat; ja viimeisinä aikoina olivat minun poskeni olleet semmoiset, etteivät ne ensinkään häntä tyydyttäneet. Mutta nyt alkoivat ne entiset ruusut jälleen kukoistaa ja sentähden tunsi hänen vanha sydämensä suurta iloa. "Jospa vaan Jansuni saisi sinut nähdä", sanoi hän lopuksi; mutta minun veljeni on niin kiusallinen, ettei päästä häntä enää ollenkaan kotiin. Kun häneltä
sitä pyydän, vastaa hän vaan: "onhan sinulla se onni, että olet saanut poikasi pitää monta vuotta luonasi, voit myöskin aina hyvin ylpeästi lausua: minullakin on poika. Sillä vaikk'ei hän aina ole sinun luonasi, niin sinunhan hän on kuitenkin. Anna sentähden veljesikin jonkun aikaa nauttia hänen seurastaan. En voisi päivääkään tulla hänettä toimeen, saatikka sitte viikkoja ja kuukausia. Ja kuukausia kuluisi, jos hän sinun luonasi tulisi käymään." — Näin hän kirjoittaa joka kerran ja meidän vanhempain täytyy tyytyä ikäväämme.
Olemmehan hänelle kiitollisuudenvelassa Jansun tähden, ja kun opinaika on kulunut loppuun, niin täytyy hänen tulla meitä katsomaan.' Näin olivat asiat sepänväen luona.
Mäellä ei ollut minulla enää tekemistä, sillä siellä oli kokonaan uusia ihmisiä, jotka eivät minua enää tunteneet eivätkä tarvinneet.
Nuori herra oli juuri ennen juhannusta tullut kotiin nuoren rouvansa kanssa. Nyt he pitivät suuria vieraspitoja. Soitto ja hälinä kuului sieltä ja komeasti puetut palvelijat ja neitsyet juoksivat kartanon pihassa kuin kirjavat koirat, kuten sanotaan.
Eräänä päivänä piti minun mennä maitohuoneesen. Mutta kun se oli kartanon takana, täytyi käydä kyökinportaiden ohi. Me asuimme joen toisella puolen. Jo etäämmältä näin, että portailla seisoi joukko palvelijoita, ja kuulin heidän puhuvan ja nauravan, vaan kun pääsin heidän kohdalleen, vaikenivat kaikki. Ohi päästyäni, kuulin miehisen äänen sanovan: "Hiton kaunis ja hieno tuo neiti." — "Miksi ei hän
olisi hieno, kun ei ole eläissään muuta tehnyt kuin vetelehtinyt kaupungissa ja vaatettanut itseään ja antaa vieläkin äitinsä juosta kuin postihevonen, olematta hänelle missään apuna. Ja tuommoinen iso talontyttö — ai, ai, ai — ei mitään muuta — — —" Olin jo liian kaukana, etten saanut selvää Leenan puheesta. Mutta hänen sanansa sattuivat sydämeeni.
"Mamma", kysyin, kun pääsin maitoaittaan, jossa äiti juuri kuori piimää, "enkö voi sinua auttaa?"
"No, kyllä sinä aikaa myöten rupeat sitä tekemään, mutta nyt olet vieras vielä", vastasi hän lempeästi.
"Mutta, mamma, minun täytyy ajoissa tottua siihen, muuten jään vielä pitkäksi aikaa vieraaksi kotonani. Ole niin hyvä ja anna minun nyt heti kuoria pari pyttyä, olenhan sitä ennenkin tehnyt."
"Kyllähän minulta saat, jos sinulla siihen niin suuri halu on." Ja äidin johdolla kuorin puoli tusinaa pyttyjä ja sydämeni kävi sen ohessa niin iloiseksi. "Leena", ajattelin itsekseni, "sinä soimasit minua kateudesta, mutta olet tahtomattasi tehnyt minulle suuren hyvyyden; sinä olet huomauttanut minua, etten ole leikkivä lapsi, vaan että minun pitää koettaa olla äidilleni avuksi. Kiitos siitä!" — Ja siitä hetkestä koetin jakaa työni äidin ja lasten vaiheille ja olin sangen onnellinen, kun illalla pääsin kamariini, jonka vanhemmat olivat minulle somasti sisustaneet.
"Mutta enkö voisi isäänikin vähän auttaa?" juolahti eräänä iltana mieleeni. "En ole kuullut hänen valittavan, vaikka hänellä on niin paljo kirjoittamista ja laskemista, ettei hän paljon ehdi makaamaankaan, ja hän on kuitenkin hyvin väsynyt, kun täytyy
päiväkaudet kulkea pitkin peltoja, niittyjä ja kartanoita. Huomenna menen hänen kamariinsa ja tiedustelen asiaa."
"Puhutteko unissanne, vai oletteko valveilla?" kysyi Emilia, lasten entinen opettaja, joka makasi minun kanssani ja kuuli viimeiset sanani, jotka ääneen lausuin.
"Olen valveilla", vastasin hänelle.
"Hyvä, minulla on teille sanomista."
"No, mitä?" kysyin minä.
"Rouvan kamarineitsy, Leena, käski minun sanomaan teille, että rouva on pahoillaan siitä, ett'ette tule häntä tervehtimään, niinkuin kaikki hänen muut palvelijansa."
"Kaikki muut palvelijat? Minä en tiedä olevani muiden kuin vanhempaini palvelija. Voinhan kuitenkin mennä rouvaa tervehtimään, koska hän on sitä toivonut. — Mutta kuulkaa, Emilia, teille antaisin sen neuvon, ett'ette pitäisi Leenan kanssa suurta tuttavuutta ja että puhuisitte hänen sanojaan niin vähän kuin suinkin, sillä Leena kääntää monen asian pahemmaksi, kuin se todella onkaan."
"Te olette varmaankin oikeassa", sanoi Emilia, "minusta tuntuu myöskin siltä. Minä tahtoisinkin pysyä erilläni noista palvelijoista, vaan rouvan ompelijatar on hauska ihminen ja hänen tähtensä käyn siellä. Mutta Leena tunkeutuu aina meidän joukkoomme ja tiedustelee kaikkea, mitä te teette ja puhutte, että usein oikein suututtaa." — En tiedä, mitä Emilia vielä puhui, olin väsynyt ja nukuin.
Seuraavana päivänä läksin isäni huoneesen, joka oli kokonaan toisessa rakennuksessa työmiesten suuren tuvan päässä, ja löysin hänet kirjoittamasta. Isällä oli kolmekymmentä miestä talon ruuassa.
"Suo anteeksi, rakas isä, että tulen sinua häiritsemään", pyysin minä.
"Se ei tee mitään, enhän saa sinua usein nähdä. Mutta nyt on sinulla varmaan jotakin tärkeää asiaa, koska tulet minun luokseni."
"Tulen vaan kysymään, enkö voisi auttaa sinua kirjoittamisella?"
"Todella", sanoi isä, "hyvä lapsi, sitä olen ennenkin ajatellut, mutta en ole sinua ruvennut vielä vaivaamaan."
"Isä", sanoin vesissä silmin, "sinä olet nähnyt paljon vaivaa minun tähteni, enkä minä enää ole heikko lapsi."
Hän ei antanut minun enää puhua, suuteli minua, silitti poskiani ja lausui: "auta sitten minua! Katso, tuossa on pieni kirja, johon renki on merkinnyt alustalaisten työpäivät. Ne minun pitäisi joka ilta kirjoittaa omaan, suureen kirjaani, mutta ei ole aina aikaa, ja siten karttuu niin paljon työtä, että vihdoin se jää tekemättä. Tule, istu tähän minun paikalleni ja jatka kirjoitusta siitä, mihin minä jäin."
Hän näytti minulle vielä kerran, mitä ja kuinka minun piti tekemän, sitte lähti hän pellolle leikkaajien luo. Mutta minä kumarruin hänen koukeroidensa yli, joista tuskin sain selvää, ja kirjoitin iloisella mielellä eteenpäin. — Siitä päivästä kutsui isä minua usein itseään auttamaan; vielä useimmin sitten, kun hänelle tuli kaupungin kauppijailta tilauskirjeitä. Äitini antoi minulle myöskin yhä enemmän työtä maitohuoneessa ja talouskamarissa. Sen ohessa olin vielä
sisarieni opettajana. Mutta he eivät olleet ensinkään tyytyväisiä minuun ja murisivat sitä, että minä samoin kuin Emilia heti juoksin pois heidän luotaan, kun koulutunnit olivat loppuneet. Emilia ompeli ja paikkaili nyt enimmästi.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Emilia oli tuonut nuoren rouvan terveiset, läksin mäelle häntä tervehtimään. Jo eteisessä huomasin, että täällä oli paljoa komeampaa kuin ennen. Leenakin, joka ensiksi tuli vastaani, oli paljoa hienommissa vaatteissa ja ylpeämmän näköisenä kuin vanhan rouvan aikana. Olihan hänellä syytäkin ylpeillä. Hän oli ollut pitkillä matkoilla ja oli monta vuotta Saksassa ollut Hilda neidin kamarineitsyenä ja siellä paljon nähnyt ja kuullut paljon, josta ei maalla eläjällä ole aavistustakaan. "Eikä heille osaa niin selvään selittääkään, että sen ymmärtäisivät" — oli hän valittanut tovereillensa.
"Ai, terve, terve, neiti", lausui hän, "teette kerrankin meidän talolle sen kunnian, että tulette meitä katsomaan."
"Onko rouva yksin, voisinko mennä hänen luokseen?"
"No, mikä kiire teillä on? Voittehan vähäksi aikaa tulla istumaan meidänkin kamariimme ja puhella meidän kanssamme."
"Pyytäisin saada tietää, voiko rouvan luo mennä, sentähden olen tullutkin." Kaikeksi onneksi tuli palvelija sisään, ja odottamatta Leenan vastausta pyysin hänen mennä kysymään rouvalta, voinko tulla hänen luoksensa. "Heti saatte sen tietää", sanoi hän ja lähti vierashuoneesen. Leena nauroi ja lähti pois. Palvelija tuli kohta takaisin ja vei minut teekamariin salin ja muiden huoneiden kautta, jotka, vaikka uudestaan sisustetut, olivat minulle vanhat tutut. Astuin sisään ja jäin seisomaan. Edessäni, pieneen punaiseen
samettisohvaan vajonneena, istui toistensa kanaloissa sanomattoman kaunis pariskunta, joka ei huomannut minun sisääntuloani, vaan sitä enemmän minä sitä tarkastin. Olivatko nuo kaksi todellakin Otto ja Hilda? Nuorella miehellä oli musta parta ja ulkomuoto kuin kreikkalaisten jumalalla Apollolla, ja samoin oli nainen, joka hänen vieressään istui, Juno-jumalattaren näköinen.
"Ai, Liina S.", kaikui kaunis miehenääni korvissani, ja siinä seisoi Apollo komeine vartaloineen ja tulisine silmineen edessäni. "Terve, Liina S.", lausui Otto von D., antaen kättä minulle vastaukseksi tervehdykseeni. "Hyvä, että kerran tulitte meitä katsomaan ja itseänne näyttämään. Etäämmällä olemme teidät joskus nähneet akkunasta ja ihmetelleet teidän suuruuttanne ja kauneuttanne."
"Mutta, herra von D., olisiko minun yksin pitänyt jäädä pieneksi, kun kaikki muut lapset ovat kasvaneet suuriksi?" Hän nauroi ja vei minut kädestä sohvan luo.
"Tunnetteko vielä tätä naista?" kysyi hän. Sievästi sohvalla istuen ojensi Juno minulle kätensä, sanoen:
"Eipä Liinalla ole ollut lapsesta asti niin huonoa päätä, ettei hän muistaisi Hilda von R:n ulkomuotoa." Ja hän oli oikeassa. Huomasin jälleen Junon kasvoilla saman kopeuden, minkä ennen pienenä koululapsena siinä olin nähnyt.
"Olkaa niin hyvä ja istukaa," pyysi Otto von D., työntäen minulle pehmeän nojatuolin — "ja kertokaa meille hiukan omasta elämästänne!"
"Voi, rakas Otto", sanoi rouva, "näethän sinä, että minä vielä olen aamupuvussani, ja pian sattuu meille tulemaan vieras päivälliselle.
Sentähden pitää minun ajoissa pukeutua. Liina ei suinkaan siitä pahastu, etten voi häntä tänäpäivänä kauan pitää luonani. Voihan hän tulla toisen kerran, kun minulla on enemmän aikaa."
Nuori mies ei puhunut hänelle mitään. Kun olin vastannut hänelle muutamiin kylmiin kysymyksiin kaupungin elämästäni, heitin hyvästi ja läksin kotiin. — "Ei, sanoin itsekseni, tähän taloon en voi enää tulla entisen ystävällisyyden sijaan käy täällä nyt kylmä, kolkko tuuli vastaan ja tuntuu pahalta."
"Liina, Liina, tule, katso, kuinka paljo leikkikaluja pappa antoi meille!" huusivat pienet veljet minulle kotiin päästyäni, ottivat kädestäni kiinni ja veivät isän kamariin. Isä oli siellä pitkänään vuoteellaan ja poltti piippua, mutta hänen kamarinsa lattia oli peitetty puupalasilla.
"Katso, Liina, tässä on lattia täynnä pulikoita, joista voimme rakentaa suuret huoneet ja aitat!" huusivat pikkupojat.
"No rakentakaa, mitä osaatte", sanoin ja läksin tervehtimään isää, jota en ollut tänäpäivänä vielä nähnyt. Hän pani pois piippunsa ja veti minut vuoteensa viereen istumaan.
"Kuinka sinun kävi mäellä? Otettiinko sinut ystävällisesti vastaan!" kysyi hän.
"Voi", vastasin minä, "entiset ajat ovat olleet ja menneet! Eipä ole siellä enää vanhaa rouvaa ja opettajatarta!" ja kyyneleet tunkeutuivat väkisten silmiini.
"Niin, Liina", sanoi hän siihen, "vanhaa, kallista rouvaa tosin ei ole enää, mutta minä toivon, että meillä nyt tulee olemaan parempi herra
kuin rouvan holhojat olivat."
"Olivatko he sitten niin pahoja ihmisiä?" kysyin minä.
"Pahoja? Heillä oli tuo vanha herrasmiesten katsantotapa, joka piti talonpoikia orjuuden tilassa", sanoi isä surullisena. Samassa tulivat pikkuveljet luokseni ja pyysivät minun tulla rakentamaan heille taloa. Minä seurasin heitä. Isä nousi vuoteeltaan ja meni jälleen ulos.
* * * * *
Päivä kului toisensa jälkeen ahkerassa työssä, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut, ja kului vihdoinkin "ikävä talvi", niinkuin sitä nimitin, tietämättä itsekään minkätähden. Kevät oli jälleen käsissä, sydämeni virkosi uuteen elämään, kun jälleen sain nauttia sen loistoa, lauhkeita tuulia ja linnunlaulua. Minulla tosin ei ollut aikaa juosta kedoilla ja lepikossa, mutta kevään kauneus ympäröi kuitenkin minua ja oli minulle rakas kuin vanha ystävä, joka minulle ennenkin oli tuottanut niin paljo iloa. Mutta tämä aika ei ollut nytkään pitkäikäinen, vaan lensi tuulen siivillä eteenpäin. Juhannus-aatto oli käsissä.
"Tulkaa kuitenkin Juhannuskokolle", houkutteli Emilia. Kokko oli laitettu kauniille paikalle hautausmaan viereiseen metsään.
"Mene pois", sanoi äiti, ja minä panin ruusunpunaisen leninkini päälle ruskean nutun, hienon, punaisen silkkiliinan päähäni ja läksin.
Tiellä yhdyimme mäen neitosiin ja palvelijoihin ja me kävimme yhdessä kokolle asti. Mutta siellä erosin heistä, sillä olin mieluisammin yksin omine ajatuksineni kuin kuuntelin heidän halpaa nauruansa, joka oli minulle vastenmielistä. Leena kertoi pilajuttuja
kaikellaisista asioista, joka ihastutti hänen seuralaisiaan, mutta nosti punan minun poskilleni. Huomasin suuren koivun vähän matkan päässä tulesta, läksin sen alle ja nojauduin siihen. Sieltä katselin tulen liekkiä, joka kuin suuri, punainen kieli nousi savun keskeltä tummaa taivasta kohti. Metsäkin seisoi nyt kuin musta seinä tulen ympärillä. Katsoin, enkä kuullut metsän armasta kohinaa, sillä sen ääntä hämmensi tuli, joka nyt oli isäntänä, ja ihmiset, jotka sen ympärillä istuivat tai kävelivät, taikka hyppivät torven soidessa.
Kauhea ikävä valtasi äkkiä sydämeni. Kiersin käsivarteni puun ympärille, painoin itseni sitä vastaan ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni. Oi, olen yksin, yksin! minulla on hirmuisen ikävä! Kaikilla muilla on seuraa, mutta minulla ei ole ketään! valitin ajatuksissani. Noiden ihmisten iloa katselen kaukaa hyvällä mielellä, mutta heidän seuransa peloittaa minua — he eivät suvaitsisikaan minua keskuudessaan, enkä voi sietää palvelijain pilapuheita, jotka heitä huvittavat. Kauppiasten ja porvarien seurasta taas, jotka myöskin olivat siellä, erottaa minua heidän suuri ylpeytensä. Niin, tuo ylpeys, joka nyt jo on tuottanut sydämelleni niin suurta tuskaa ja taistelua! Mutta tuo ylpeys on minutkin tehnyt niin ylpeäksi, että ennen istuisin köyhän, sokean kerjäläisen kanssa tien vieressä kuin kuuntelisin saksalaistuneen ihmisen ystävyydentarjousta. Sillä nyt tiedän, että ihmistä tulee kunnioittaa oman, itsenäisen luonteensa tähden, eikä arvostella minkään ulkonaisen edun vuoksi. — Oi, rakkaat vanhemmat, te olette kyllä hyvät, mutta teidänkin seurassanne on — sitä en saata enää salata — minulla ikävä! Työ, ahkera työ ja sydämen rakkaus yhdistävät meidät toisiimme, mutta meidän katsantotapamme ovat kokonaan erilaiset! Voi, jos en milloinkaan olisi joutunut kaupunkiin kouluun! Jos olisin pysynyt nukkuneena niinkuin kaikki virolaisuus ympärilläni! — "Jansu, Jansu, kuinka voit niin hirmuisen kauan viipyä poissa?" huusin mielessäni ja painoin
kasvoni koivun runkoa vastaan ja sydämeni löi kuin suonenvedossa.
"Liina!"
Mikä ääni se oli, joka niin suloisesti mainitsi nimeäni? Minä kuuntelin, mutta en liikkunut paikoiltani. "Liina!" vielä toisen kerran, ja kuin salama käännyin sinne päin. Kaksi suurta silmää loisti minun silmiini.
"Jansu!" — — — Voimakas ääni herätti minut viimeisestä hämmästyksestäni, nostin pääni jälleen ylös, vaan ei enää kylmästä koivunrungosta, vaan Jansun rinnoilta. — "Jansu, suljetko minut todellakin syliisi, vai onko tämä unennäköä?" kysyin pelokkaasti, mutta myöskin ihastuksella.
"Liina, minun Liinani, olen todellakin kerran päässyt sinun luoksesi! Et voi arvata, kuinka suuresti olen sinua ikävöinyt. Mutta nyt en enää eroa sinusta, sillä ilman sinutta en voi elää. Liina, sano minulle, voitko puoleksikaan rakastaa minua niin paljon kuin minä sinua. Tahdotko ainiaaksi yhdistyä minun kanssani?" — Minä painoin kasvoni uudestaan hänen rintaansa vastaan. — "Liina, sinä et puhu mitään, sinä rakastat vielä Fredrikiä!" Ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä katsoin hänen silmiinsä ja sanoin selvällä äänellä:
"Jansu, sinun seurassasi vaan katoaa minulta kaikki ikävät ja huolet, sinun kanssasi vaan olen täydellisesti onnellinen." — — — Suun antaminen yhdisti sielun sieluun.
"Liina, sano minulle vielä, että olet minun morsiameni. Minä tahdon selvään kuulla sen sinun suustasi." Minä täytin hänen tahtonsa.
Tämän jälkeen kysyi hän minulta, miksi olin itkenyt. Minä kerroin hänelle kaikki. Hän surkutteli, hän painoi minut uudestaan rintaansa vastaan, suuteli minua yhä uudestaan ja minä vakuutin, ett'en enää milloinkaan tuntisi semmoista ikävää. — Sitte kertoi hän, kysymykseeni, että hän heti tutkintonsa suoritettuaan oli matkustanut Pietarista, ehtinyt päivänlaskunaikana kotiin ja, tervehdittyään vanhempiaan, kiirehtinyt minun luokseni.
"Mutta, Jansu, ihmiset ovat jo kaikki lähteneet pois ja Juhannuskokkokin alkaa sammua, meidän täytyy myöskin lähteä kotiin, jos emme tahdo odottaa sadetta."
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, minä pistin käteni hänen kainaloonsa ja me tulimme kotiin. Salamaa löi ja ukkonen kuului, mutta meillä oli niin paljo puhumista, ettemme sitä juuri huomanneetkaan. Pääsimme kuitenkin kuivina kotiin.
Jansun vanhemmille oli aika kotona käynyt pitkäksi, he tulivat meille ja siellä odottivat minun vanhempaini kanssa meitä. Suurella ilolla he ottivat meidät vastaan, ja kuinka suuri vanhan seppä-isän ihastus oli, kun hän kuuli meidän liittomme, sitä ei voi sanoin selittää.
Hän painoi meitä rintaansa vastaan ja sanoi pojalleen: "Jansu, minä olen sinulle perinnöksi koettanut rakkaasti suojella Liinaa kuin kalleinta aarrettani, sillä tiesin, että sydämesi oli häneen kiintynyt lapsuudesta asti. — Ja, Liina, kysyi hän minulta, eikö minun Jaanini — nyt nimitti hän Jansua ensimmäisen kerran näin — eikö minun Jaanini käsivarsi voi kantaa sinua elämän tiellä? Eikö hän, kun hän tuossa solakkana seisoo, ole sinun mieleisesi?" — Isän ylpeys ilmaantui hänen sanoissaan. Jansun suuruuden ja kauneuden huomasin minäkin nyt vasta, ja ylpeys kohotti minunkin rintaani. Että minun piti saada semmoinen mies!
"Isä, hän on kauniimpi kuin Apollo", sanoin minä, ymmärsi isä sen taikka ei. — Hänen äitinsäkin ilo oli suuri; mutta minun vanhempieni iloon sekaantui salainen mielipaha.
"Niin pian pitää meidän erota rakkaasta apulaisestamme", sanoi isä värisevin äänin ja äiti käänsi kasvonsa pois meistä. Minä heittäydyin hänen syliinsä. Me syleilimme toisiamme ja meidän kyyneleemme vuotivat.
"Tulkaa katsomaan, kuinka päivä nousee taas kirkkaana!" huusi seppä-isä.
Jansu tuli minun luokseni, otti minut äitini sylistä omaan kainaloonsa ja vei akkunan luo. "Katso Liina", sanoi hän, että kaikki kuulivat, "yöllinen rajuilma ja pimeys ovat niin kadonneet, ettei yhtään pilveä ole jäänyt, ja päivä tulee hehkuvin poskin huoneestaan, kuin onnellinen morsian! Katso, niin pitää kerran virolaisten vapaus ja elinvoima nouseman. Ja mekin yhdistymme, voidaksemme paremmin työtämme tehdä, sillä helppoa se työ ei tule olemaan. Siinä mies usein taistelussa väsyy ja naisen suloinen rakkaus häntä silloin virkistää ja lääkitsee hänen sydämensä haavat."
"Jumala siunatkoon teidän liittonne!" sanoivat molemmat isät kuin yhdestä suusta, pannen kätensä meidän päämme päälle.
Loppulause.
"Kuule, äiti, joku tulee ajaen!" — "Niin, se on meidän rakas isämme, se on isä, minä näen jo Vaskan!" Näin huusivat minun seitsenvuotias Annani ja kaksitoistavuotias Arturi ja juoksivat isäänsä vastaan. Hän tuli eräästä maanviljelyskokouksesta. Minä jäin odottamaan portaille, joka nyt oli kaunistettu koivuilla ja kukkaseppeleillä ja johon illallispöytä oli valmistettu. Sieltä tulivat he myöskin kohta, koivukäytävästä, esille ja ajoivat viheriäksi maalatusta portista sisään. Arturi, joka oli kuin toinen Jansu, istui kaksin reisin ystävänsä, Vaskan, seljässä. Anna taas, valkoisissa vaatteissa, juhannuskukista ja harakankelloista tehty seppele mustilla kiharoilla, oli rakkaan isänsä vieressä. Suurella ruohoisella pihalla, jonka keskellä iso tammi hiljaa kohisee, pysähtyy kallein tavarakuormani portaiden eteen. Jaani astuu kärryiltä, panee lapset maahan. Minä käyn hänen luoksensa ja hän suutelee minua.
"Liina", sanoo hän, istuen viheriäiselle penkille ja ottaa minut syliinsä. "Kuinka suurella ikävällä odotin tätä päivää 15 vuotta sitten, joka niin lempeästi yhdisti meidät, ja siitä olen suuressa kiitollisuuden velassa Jumalalle. Sillä jos sinä et olisi näinä viitenätoista vuotena ollut minun apunani, et olisi ottanut osaa töihini, pyrintöihini ja toimituksiini, et olisi neuvonut ja lohduttanut minua, niin ei olisi voimani kestänyt, enkä olisi aina pysynyt niin vakavana, kuin nyt. Sillä aina, missä hyvä asia kohottaa päätänsä, siinä on niin paljo kateutta, suvaitsemattomuutta ja pahuutta vastassa, että rohkeus ja totuuden tunto pitää olla suuri ja horjumatoin, jos siinä jaksaa iloisesti ja toivoen pyrkiä eteenpäin. Kyllä tuntee sydämeni iloa, kun katson ympärilleni ja näen maanviljelys-, kirjallisuus- ja lauluja opettajaseurat, jotka jo ovat elossa, ja luen sanomalehtiä omalla kielelläni. Mutta pian sekaantuvat jälleen nämä ilot epäilyksiin. Kuinka paljon voivat meidän pienet seuramme uhrata kansan sivistyksen hyväksi, kun suuret maksut heitä kaikkia rasittavat? Mitä
auttaa meidän Aleksanteri-koulumme, jonka me kymmenvuotisen, kovan taistelun jälkeen kohta saamme toimeen, kun siinä koulutetut nuoret miehet eivät kuitenkaan saa mitään valtionvirkaa."
"Rakas Jaani, tänäpäivänä ennen puoltapäivää olin lasten kanssa Linnun väen luona vieraisilla. Minä tapasin siellä perheenmiehen ja perheennaisen koivuilla ja kukilla kaunistetussa tuvassa, puhtaaksi pestyn pöydän ääressä istumassa ison, kirkkaan akkunan luona. He kuuntelivat mielihalulla 'Saaremaa onupoja’n' kirjoituksia, joita luki heidän vanhin poikansa Kaarlo. Hän on käynyt kihlakunnan koulun läpi ja luki niin hyvällä äänenpainolla, että minun täytyi ihmetellä. Pöydällä oli vielä muutamia muitakin kirjoja, niiden joukossa C.R. Jacobsonin kolme isänmaan puhetta, Väinämöisen kanteleen kielet, Viljandin laulaja ja myöskin 'Eesti postimees'. Minä istuin myös heidän joukkoonsa ja kuuntelin myös hyvillä mielin. Lapset leikkivät heidän pienempien lastensa kanssa omenatarhassa. Annettiin meille sen jälkeen myös kauniisti katetussa pöydässä munaruokaa ja paksua viilipiimää syödä. Mutta ennenkuin me lähdimme, täytyi minun vielä kuulla, kuinka sinua joka haaralla kiitettiin. Perheenmies tunnusti liikutuksella, että hän vasta siitä asti on ruvennut oikeen elämään, kun sinä ostit tämän kartanon ja myit talonpojille heidän arentimaansa kohtuulliseen hintaan, josta he joka vuosi maksavat arentia niin paljon, kuin heidän sisääntulonsa kannattaa, etteivät velkaannu. Ainoastaan siten he ovat päässeet suuresta köyhyydestään, johon olivat vajonneet. Ja siten voivat he saavuttaa ihmisarvonsa."
"Rakas Liina, varmaankaan ei voinut Linnun emäntä unhottaa, kuinka sinä olet opettanut hänelle huoneiden puhdistusta ja kaikenlaisia muitakin hyviä tapoja, joita hän nyt koettaa omaistensa hyväksi toteuttaa. Mutta se on aina sinun tapasi, että muistat vaan
ne kiitokset, jotka minun osakseni tulevat, mutta annat omat hyvät työsi mennä yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos", nuhteli Jaani minua hymyillen.
"Ei", väitin minä, "minun sydämeni ei pysy kylmänä näitä kuullessani, vaan tunnen suurta iloa, jos huomaan, että minäkin olen voinut tehdä jotakin hyvää kansani eduksi. Mutta sen kuitenkin aina muistan, etten ole suuria saanut aikaan."
"Rakas Liina, elä unhota sitä, mitä jo ennen olen sinulle sanonut, että sinä, kun olet minun tukenani ollut, olet myös kansallesi paljon hyvää tehnyt. Mies parkoja, joilta puuttuu sellaiset tukeet! Milloinka alkavat myös naisemme vapautua orjuuden ikeestä? Oi, Liina, puhu tovereillesi, huuda, ehkä kuulee vielä joku heistä, jotka oman kansansa keskuudesta ovat sekaantuneet saksalaisiin."
Samassa tulivat lapsemme tallin luota, jossa olivat katselleet Vaskan riisumista ja talliin viemistä. He kysyivät isältään, oliko hän käynyt katsomassa heidän rakasta isoisäänsä ja isoäitiään.
"Kävin minä. He lähettivät teille paljon terveisiä ja käskivät teitä tulla pian heitä katsomaan, sillä heillä on teitä hyvin ikävä, kun eivät niin pitkään aikaan ole nähneet. Myöskin vanha setä ikävöi teitä nähdä ja tulee kohta veljensä luota tänne."
"Me ajamme sinne ja tuomme itse hänet kotiin!" huusivat molemmat lapset yhdestä suusta.
"Ovatko terveinä kaikki?" kysyin minä, ja Jaani vastasi:
"Vanhempamme viihtyvät hyvästi omalla tilallaan. Todella ovat he siitä asti, kun viimeisen velkansa talon hinnasta maksoivat, käyneet
koko joukon nuoremmiksi. He kiittävät myöskin sitä onnea, että voivat ostaa maansa toistensa viereen ja että vanhoilla päivillään saivat semmoisen onnen, jota eivät nuorena voineet toivoakkaan. Isäni kertoi vielä minulle toivovansa, että sinun nuorin veljesi kihlaa hänen kauniin kasvattityttärensä, joka on äidille ollut niin suurena apuna, jotta hän, äidin kuoleman jälkeen, joutuisi rakkaan pojan kanssa naimisiin. Sitä minäkin sydämestäni toivon. Nuorempi sisaresi, nykyinen äidin oikea käsi, on vanhemman veljen kanssa mennyt sisaren luo vieraaksi. Sieltä he kaikki yhdessä tulevat meille, myöskin sisar, miehineen ja lapsineen, ja vievät meidät vanhempien luona käymään."
"Oi, kuinka hyvä, kuinka hyvä!" huusivat lapset.
"Mutta nyt olen kaikki kertonut. Vatsa vaatii ruokaa ja juusto ja voi pöydällä näyttävät niin hyviltä, että niitä täytyy ruveta syömään", sanoi armas Jaanini. Minä istuin hänen viereensä pöydän ääreen ja lapset meitä vastapäätä toiselle puolelle ja rupesimme syömään, juuri kuin aurinko meni mailleen.
Tämä kaikki tapahtui eilen juhannuspäivänä. Nyt istun varhaisesta aamusta alkaen kirjotuspöytäni ääressä, lopettaen elämäkertani ja täyttäen Jaanini toivon. Sen tähden:
Rakkaat Viron sisaret! Minun mieheni on yksi niitä, jotka taistelevat vapauden puolesta, että inhimillisempi elämä alkaisi ja hengen kevät rupeisi kukoistamaan. Kuinka paljon aikaa, voimia ja itsensä uhrausta tämä työ vaatii, sen olen näiden viidentoista vuoden kuluessa huomannut miehenikin toimesta. Ja olen jo kertonut hänen omilla sanoillaan, minä apuna olen hänelle ollut hänen töissään, pyrinnöissään ja toiveissaan. Mutta ne ovat harvassa, jotka voivat joka tilassa, joka paikassa seisoa tukena miestensä rinnalla ja tehdä
työtä yhdessä. Mutta naiset eivät voi kartuttaa henkensä voimia toisella tiellä kuin miehetkään. Se tie kulkee hyvien koulujen kautta vapauden helmaan, jossa ainoastaan kaikki hyvät voimat voivat kehittyä. Sentähden, rakkaat Viron sisaret, perustakaa myöskin tyttärillenne kouluja, niinkuin pojillennekin kouluja toimitetaan. Hankkikaa heille kunniakkaampi kasvatus, kuin teillä itsellänne on ollut, ettei teidän poikanne tarvitse mennä suurinta onneaan etsimään vieraan kansan naisista, vaan löytävät sen omien neitojensa joukosta. — Mutta kuulkaa tekin, rakkaat sisaret, joita Saksan koulut ovat vieroittaneet omasta kansastanne! Kuulkaa minun rukoilevaa ääntäni ja osoittakaa ystävällistä mieltä, myötätuntoisuutta ja rakkautta ja ojentakaa kätenne Viron sisarille ja auttakaa heitä vapautumaan pimeyden kahleista! Tulkaa takaisin ja älkää siroittako kukkianne vieraille miehille! Ruvetkaa joka puolelta, alhaalta ja ylhäältä, niinkuin sukukansamme suomalaiset naiset ovat olleet tukena miesten rinnalla, miehillenne avuksi, että Vironkin kansa nousisi kukoistukseensa, niinkuin kaikki muutkin kansat, jokainen ajallaan, on noussut. Niin, yhdistäkäämme rakkautemme ja rientäkäämme myöskin me eteenpäin!
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIINA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
