Introduction
Peripheries in Distress
What happened to rural people (never mind what they thought) did not matter. From an economic perspective, these people simply did not count.
( Escobar 1995, 79)
Well, rather than worry about the problem of the central spirit, I believe that we must attempt to study the myriad of bodies which are constituted as peripheral subjects as a result of the effects of power.
(Foucault [1977 ] 1980, 98; italics in original)
The Noto Peninsula in Ishikawa Prefecture on the Sea of Japan side is just one of the many peripheral areas suffering from fundamental structural changes due to a rapidly aging population, outmigration of the younger generations, and the economic decline of the primary sector. I first came there in the summer of 2011 to participate in rural1 shrine festivals as a master student. As there were not enough locals2 to hold the festivals, students from Kanazawa were recruited as helping hands. In Noto, I encountered a landscape consisting of rough seaside, forested hills, and remote settlements. My first striking impressions were of the many abandoned houses and closed shops, the limited accessibility of public transport, heavy rainfall, and the predominance of very old people walking on the roads. In truth, all this made for a somewhat uncanny ambiance. It was with good reason that popular writer Matsumoto Seijō chose the Noto region as the location of his crime novel Zero no shōten (Zero Focus, 1959), in which people mysteriously vanish. In Miyamoto Teru’s short novel Maboroshi no hikari (Illusion of Light, 1979), the female protagonist suffers from depression after moving to the harbor city of Wajima on the northern edge of Noto. Moreover, Ishikawa Sayuri’s famous enka song Noto hantō (The Noto Peninsula) from 1985 depicts the journey to the Noto Peninsula as an adventure to a dark and ghostly world. However, there is another, brighter side of this region located far away from the metropolitan centers: picturesque shores, green rice terraces, rich populations of marine gourmet products such as abalone, oyster, blowfish, or crab, and of course the very friendly people. “In Noto, the kindness even
DOI: 10.4324/9781003261254-1
reaches to the ground,” says a local proverb. I believe the warm welcome that I received every time I went there, as well as my personal bonds with the locals of Noto were a crucial influence on my decision to choose the local communities’ difficulties in contemporary times as the subject of my Master’s and PhD thesis. Thus, one of my primary research objectives is to support the locals by telling their stories and describing their problems. The structural changes mentioned above have a serious impact on the daily life and work of the region’s inhabitants, who struggle to sustain rural living in the globalized age. In many cases, locals are forced to move away for economic reasons due to the few business opportunities and the unsteady prices of products from the primary sector, or also for health reasons or children’s education, as there is a lack of elderly care, medical infrastructure, and schooling facilities due to municipal mergers. This critical situation has been described and discussed in the academic literature on rural Japan (e.g., Matanle and Rausch 2011; Odagiri 2009; Ōno 2005; Yamashita 2012). How to theorize and handle the conditions of the peripheries? Obviously, the contemporary process of rural decline is not restricted to the local communities it affects but derives from complex factors that operate beyond spatial borders. In examining the European context, Manfred Kühn (2015, 368) coined the concept of “peripheralization” to examine the “production” of peripheries as the result of “social relations with their spatial implications.” This approach describes the “making” of spatial inequalities as a “multidimensional process” (374), including political, social, economic, and communicative processes. Although these processes are dynamic and may change—“[p]eripheries do not have to remain peripheries forever” (369)— Kühn regards actor networks as crucial factors for “producing” and maintaining the peripheral status of certain places. Peripheralization has been discussed in case studies on rural Japan focused on the regional or national level (e.g., Feldhoff and Kremer 2020; Funck 2020; Lewerich 2020; Wirth et al. 2016). In this case study, however, I suggest that actors beyond regional and national borders can also play a crucial role in “creating” a special kind of periphery, which reflects various interests of the centers.
In the age of globalization, innovations and changing currents in global media, economy, technology, and ideology have formed several “scapes” (Appadurai 1990)—i.e., border-crossing flows of transfer and exchange that reach into even the remotest peripheries, bringing new challenges but also new opportunities for the locals. Influenced by Doreen Massey’s (2005) theory of place, Michael Woods (2007) coined the concept of the “global countryside”: a hybrid and fluid space negotiated by human and nonhuman actors and their networks. Woods’ research approach “explore[s] precisely how rural places are remade under globalization” (490; italics in original). The concept of the “global countryside” has also been applied in recent case studies on rural Japan (e.g., Ganseforth 2020; Hansen 2020; Jentzsch 2020; Traphagan 2020). In a similar vein, my case study investigates how processes of globalization are establishing new, border-crossing links and what kind of impact they have at various levels, especially the local. How are they
3 supposed to facilitate structural development, support, or revitalization for the less privileged communities in the peripheries, and how can they potentially establish new regimes of truth, power, and knowledge? I will attempt to answer these questions by analyzing one such global network, as well as its actors and their negotiations: the rural revitalization project of satoyama satoumi in the Noto Peninsula.
Noto Satoyama Satoumi
In late 2011, I encountered this double term for the first time reading a promotional booklet on Noto. Sato means “village,” yama translates to “mountain” and/or “forest” (but more often the latter in vernacular use), and umi means “ocean”; thus, one may translate it literally as “village and mountain/forest and ocean.” At that time, I thought of this double term as just a new buzzword for local promotion and marketing, maybe a variation of furusato, the Japanese word for “hometown/village” often equivalent to rural nostalgia (Robertson 1988, 1991). However, about two years later, a fellow master student told me that satoyama —the probably more common part of the double term—is supposed to be much more than just rural nostalgia: satoyama serves as a Japanese concept for traditional, eco-friendly, and sustainable resource management of forests and other environments in the lower mountain areas. The United Nations University (a research institution and think tank of the UN with headquarters in Tokyo) even published academic books on this topic in English (e.g., Duraiappah et al. 2012) and produced a lot of online content, such as blog articles (e.g., McDonald and Brand 2010) and YouTube videos (e.g., UNU Channel 2011). The Government of Japan promoted the concept in its strategy plan Becoming a Leading Environmental Nation in the 21st Century (2007) and created several promotional websites explaining satoyama to the public. In short, the concept seemed very en vogue in the early 2010s.
The apparent boom of the concept fostered my curiosity. Thus, I wanted to take a closer look at how the people in Noto deal with this concept of satoyama and its sister-term satoumi. In June 2011, Noto’s satoyama satoumi was designated as a GIAHS (Globally Important Agricultural Heritage Systems) site, a title of the Food and Agriculture Organization of the United Nations (FAO) demonstrating the great local impact of the concept and its appreciation by the global audience. Home in Germany at that time, I presumed that there may be a great chance for the communities in Noto to benefit from this designation and to improve the difficult economic and social situation in the peninsula. I decided to turn satoyama satoumi in Noto into the topic of my PhD thesis and to investigate its impact on local communities during another longterm research stay in Ishikawa Prefecture in 2014–2015.
Before returning to Japan, I was rather optimistic about the narratives that I had read regarding satoyama satoumi in Noto. Not only governmental promotional material but also academic study reports contained promising stories about, for instance, Kanazawa University’s Satoyama Meister
education program or Wajima’s ama divers’ (free-diving women) satoumi traditions, which may obtain the designation of UNESCO Intangible Cultural Heritage in the future. It seemed like suddenly the world was beginning to look at this remote region, assessing its special features and so-called traditions, and moreover providing helping hands from the government and international academia to revitalize or, at least, to sustain its communities.
UNU-IAS OUIK (United Nations University Institute for the Advanced Study of Sustainability Operating Unit Ishikawa Kanazawa), a local branch of the United Nations University established in Ishikawa Prefecture in 2008, tells many stories like the following in its bilingual promotional material:
Life in Harmony with Nature: The spirit of satoyama and satoumi is a central part of the lives of the people of Ishikawa. Regardless whether one is living in a rural area or has moved to an urban one, satoyama and satoumi have always been a place of longing close to people’s hearts, where the soul finds its true self once again.
(UNU-IAS OUIK 2013, 48; italics in original)
Although my attention as an anthropologist was drawn to these generalized depictions resembling the orientalist cliché of Asian people—in this case Japanese—living in “harmony with nature,”3 I hoped that there were ambitious projects underway that aimed to support the locals in the remote areas of Noto. If it benefited them, I could even tolerate such romantic essentialism, which often appears in popular as well as academic texts on satoyama satoumi.
My following fieldwork in Noto in 2014–2015, however, turned out to be a frustrating experience. My conversations with various locals gave the impression that there was nearly no beneficial aspect for them deriving from the big projects labeled satoyama satoumi. Most people seemed to have never heard the double term, in particular satoumi, and had no or only very vague ideas about what these two terms are supposed to express. For example, a resident of a remote village, ca. 60 years old, used “satoyama ” during a conversation solely to refer to the local highway road, which was renamed to “Noto Satoyama Ocean Road” in early 2014. The only people who employed the term on their own were researchers and government officials. However, even worse than not knowing the double term, almost nobody believed that anything had changed for the better since 2011 when Noto was designated a GIAHS site. Some people had heard of the designation through the mass media and felt somehow proud of it, but they stated that it ultimately had no impact on their daily life and work. The slow decline of the Noto Peninsula carries on, while narratives such as the citation above paradoxically establish a different, overwhelmingly positive image of the same region.
How can these two fundamentally different perspectives on Noto coexist so well? The most astonishing aspect for me was the fact that some locals willingly support this program of romanticism and potential neglect.
For example, an oyster farmer held a speech at a workshop organized by UNU-IAS OUIK in Kanazawa in March 2015, where he served as a quasiwitness of the concept of satoyama satoumi , presenting his supposedly eco-friendly and traditional profession as well as the good environment of Noto. However, in a later interview, he complained about the lack of governmental support, financial insecurity, over-production of oysters in the Nanao Bay, and other local environmental issues that endanger the continuation of his small family business. How can this obvious contradiction work so successfully? Why do locals take part in a large governmental project for rural revitalization when it seems to offer no benefits to them? I met many people like this oyster farmer, including local leaders, farmers, and fishermen, who told me similar stories. Why do they support a great top-down project which they apparently do not fully understand and cannot benefit from? How can such an ironic situation occur and—perhaps even more surprisingly—continue for many years?
In order to grasp this phenomenon, I investigated how the project of Noto satoyama satoumi was created and implemented by a network of the regional government and research institutions—not just in order to revitalize the region, but moreover to comply with international frameworks and to meet national interests. Furthermore, I wanted to know which role the locals play in this network of Noto satoyama satoumi and how they reflect on their own position within this project. How were the links between the peripheries and the centers—regional, national, and global—initiated and how do they work?
Internal Colonialism
Finally, I discovered in my case study a complex hierarchic system of power and knowledge that build up connections between global actors such as the UN or the CBD (Convention on Biological Diversity) and the peripheries through national and intermediate actors located on the regional level. A system that provides, on the one side, a top-down stream of financial and intellectual support that can hardly reach those in the peripheries, and on the other side, a bottom-up stream that filters information in the way the centers want to receive them in order to keep the circulation alive. This system was established by the centers and officially meant to support the peripheries, but in the end somewhat merely functions as a catalyst to enforce the status quo of difference and inequality in knowledge, power, and privileges. This situation resembles several phenomena known from (post)colonial studies, like mechanisms of dependency and control. Thus, I decided to analyze the system that I encountered in my case study through the lens of internal colonialism.
The usage of the term “internal colonialism” in such a context is, no doubt, controversial and provocative. The concept originates from what Vladimir I. Lenin ([1899] 1964) called “home colonialism” when criticizing the capitalist
and industrial expansion in the Russian peripheries that destroyed former agricultural structures. Pablo González Casanova (1965), who revived the concept, set it in the framework of development and industrialization projects in Mexico with its emerging dynamics of domination and exploitation. In the late 1960s, internal colonialism was applied to study the suppression and marginalization of People of Color ghetto populations in the United States (e.g., Blauner 1969). Eventually, Michael Hechter’s study ([1975] 2017) on the “Celtic fringe,” i.e., Welsh, Irish, and Scottish minority groups on the British Islands, opened up the concept for discussing hegemonic relationships of cultural identity. Also in the 1970s, Milton Santos ([1979] 2017, 162), who depicts the situation of the peripheries in Brazil, employs the term more liberally, furthermore arguing that “regional disparities and what is known as ‘internal colonialism’ are virtually synonymous.” Even if most studies regard the subject of ethnic minorities as a key criterion, some scholars suggest that it is also reasonable to debate tendencies of internal colonialism if the involved parties belong to the same ethnicity but experience oppression by the national core in a similar way.4 Therefore, I employ the term here rather independently of narrow methodological aspects to present the concept’s potential in analyzing rural revitalization strategies in so-called “developed” and largely ethnically homogeneous countries, in my case Japan.
In the Japanese context, the term “internal colonialism” is employed for the prewar era, discussing the repressive politics of assimilation against the indigenous Ainu people on Hokkaido (Siddle 1996), including the dispute whether the term “colonization” or “internal colonization” better reflects their situation. The nuance of both terms is important: “colonization” implies that the island originally belonged to the Ainu, while “internal colonization” reflects a shared history of Ainu and Japanese inhabitants, i.e., that the island should be considered as Japanese territory from the very beginning. Other cases of internal colonialism inside of Japan are Okinawans on the Ryukyu Islands (Siddle 1998) as well as for the exploitation of agricultural resources and labor force in the Tohoku region ( Hopson 2013). In the postwar era, sociologist Kainuma Hiroshi (2011) sets the installation of the two nuclear plants in Fukushima in the frame of postcolonial studies. He calls this turning point for the nation’s economic growth and its resulting long-term dependency and exploitation of this periphery by the center “colonization from the inside” (uchi he no coronaizēshon) (325–328). Furthermore, Kainuma interprets the nuclear power plant workers, who conduct dangerous tasks close to the sources of radiation, as subalterns and compares their miserable and oppressed situation to those of Korean forced laborers in Japanese coal mines during World War II (330–350).
In my case study, I examine another, more recently established system of internal colonialism in Japan, which is strongly connected to the globalized age and the political aim of adopting, reconfiguring, and implementing international concepts on a national, regional, and local level. I likewise employ Gayatri C. Spivak’s (1988) notion of a subaltern5 subject that is
located in the periphery and unable to represent itself. At first sight, locals from the countryside, such as the oyster farmer at the UNU-IAS OUIK workshop mentioned above, seem able to speak for themselves. However, in such a framed setting, they can only represent what they are supposed to, which is not necessarily what they actually want or should express. They are not voiceless like the sati (self-immolating widows in India) in Spivak’s writings, but their voices are in most cases controlled and filtered by actors of the centers.
Stuart Hall (1997a, 185) stresses this problem of enunciation in the global postmodern age; according to him, people belonging to a small ethnicity can only enunciate their cultural identity trapped in the universal language English with its traditions of hegemonies and its uneven power relationships. I assume that similar mechanisms arise in the case of people living in the peripheries. Under the umbrella of globalization, a homogenization of cultural representations occurs, which often results in an adoption and spread of English-American culture and frameworks or their essentialized configurations at a certain national level. This cultural globalization and homogenization include science and environmentalism. In a similar way, Arjun Appadurai (1990, 307) regards internal politics as a mechanism of majoritarianism and homogenization following and implementing nationally and/or globally defined standards. These processes of homogenization or standardization are, of course, also an attempt of the centers to maintain or (re)gain control and influence over those living in the peripheries. David Slater (1998, 663–664) confirms the essential role of regional governments for the implementation and continuation of national state power at the peripheries. My case study explores this power of regional governments and research institutions, which I here term “intermediate actors” and which are initiating and guiding a top-down flow of support coming from the global and national centers. Development critic Arturo Escobar (1995, 96) argues that center and periphery constitute a “continuously moving zone in which practices of doing conversations and economies get intermingled, always shifting their relative position,” and concludes that “[m]arginality becomes an effect of this dynamic.” In other words, the unequal pair of “center” and “periphery” exists on different, but in the age of globalization interlinked levels—such as global, national, and regional—tending to establish and foster a hegemonic system of power and knowledge that follows logics known from the studies of (post)colonialism. Therefore, I consider my case study of satoyama satoumi in Noto as an example to explain how global flows and networks can give rise to rural development projects. Also, I attempt to analyze why such projects, forged by national and regional governments to implement globalized ideas, might tend to fail to produce valuable assets for local communities in the peripheries. My research approach is located in cultural anthropology, or more precisely, in the domain of science and technology studies (STS) as well as actor-network theory (ANT), also drawing on the concepts deriving from (post)colonial and
development studies. My main theoretical tool for this investigation is Bruno Latour’s (1999) idea of the “chain of translation” as a process of negotiation and transformation that connects different actors with each other.6
The research data is based on two long-term stays in Ishikawa Prefecture— one from October 2014 to September 2015 and the other from October 2016 to March 2017. However, I consider my case study to predominantly portray the situation around the year 2015. Methodologically, I make use of a mixed-method approach to do what George E. Marcus (1995) called a “multi-sited ethnography,” following people, metaphors, and stories. On one side, I employ a corpus comprising various academic texts, governmental documents, educational videos, etc., for reconstructing the history, discourse, and implementation strategies of satoyama satoumi in Noto. On the other side, I conducted qualitative fieldwork such as semi-structured interviews and participant observation at occasions such as academic symposia and workshops, as well as by helping at village festivals and in different professions in the primary sector. In total, I conducted interviews with 37 actors, such as local researchers, government officials, or regional development consultants, but mostly with those in the countryside, i.e., farmers, fishermen, village leaders, etc. In my investigation, the corpus analysis and the qualitative fieldwork data come together to form a complex but hopefully clear-cut picture of what was going on in the Noto Peninsula in the early to mid-2010s, and why I regard this situation as a yet unexplored kind of hegemony and dependency that can be associated with internal colonialism. By applying this theoretical framework to the context of rural revitalization, I hope this book will provide some fresh impulses to the vibrant academic discourse on 21st-century rural Japan (e.g., edited volumes of case studies like Assmann 2016; Ganseforth and Jentzsch 2021; Lewerich et al. 2020; Manzenreiter et al. 2020; Shimada and Sieland 2019).
Outline of This Book
This book is structured into seven chapters. In the first two chapters, I cover the national and global level and outline the theoretical framework for understanding the 2010s’ boom in satoyama satoumi. In Chapter 1, I start by reviewing the transformation of the double term on the national level. I will explain shifts in its meaning, context, frame, and language starting in the early 1990s until the early 2010s. Besides governmental strategy plans, I stress that popular media such as photobooks and documentary films played an important role in implementing the double term as a new “Japanese perspective” on both the environment and the rural past.
In Chapter 2, I elaborate on four possible approaches to the concept. The first one, I name the “rural nostalgic gaze: furusato,” drawing back to concepts of native place and a romantic view of rural living. The second is the “nationalist gaze: nihonjinron ,” which is rooted in the self-orientalist perception of “the Japanese” being essentially in “harmony with nature” and reflects the central government’s ambition of enforcing Japanese green soft
9 power at the international level. This global perspective leads to two more gazes which I term “the scientific gaze: ecology” and “the green gaze: environmentalism.” I will illustrate how satoyama satoumi is contextualized in relation to internationally acclaimed concepts such as climate change, sustainable development, and biodiversity, but also in relation to socio-cultural ideas such as anthropocentrism/ecocentrism, traditional ecological knowledge, and green orientalism. I regard the immense success of satoyama satoumi as deriving from its capacity to cover and combine these four gazes as well as the different interests behind them; however, the double term’s broad applicability simultaneously turns it into a floating signifier.
In Chapters 3 and 4, I deal with the regional or intermediate level, i.e., how and by whom satoyama satoumi was introduced to the Noto Peninsula and how exactly its strategy was disseminated by governmental measures. In Chapter 3, I will afford a closer look into this remote region’s structural problems. In order to counteract its slow decline, a border-crossing network employed the concept satoyama satoumi , transforming the whole peninsula into an international showcase for the new “green” Japan. This network of the Prefectural Government, a regional branch of the United Nations University, and a local university established and guided the links connecting the Noto Peninsula to the globe. However, because satoyama satoumi as a concept was ultimately created in the urban bureaus of government officials and academics, its implementation on the local level emerges as a tricky task, as I will explain in Chapter 4. Concrete projects such as a funding program for new entrepreneur businesses, the renaming of the Noto highway road and airport, and the reintegration of a locally extinct bird species show the wide range of activities for the implementation of satoyama satoumi. This also raises the questions of how the local communities deal with this top-down project and if they can benefit from it.
In Chapters 5 and 6, I will stick to the local level and attempt to answer these questions. Oyster farming in Nanao Bay (Nanao City) and ama diving on Hegura Island (Wajima City) are two examples through which I investigate the situation of local people as well as the impact of satoyama satoumi. Both professions frequently show up in media and research, where they are portrayed as environment-friendly and based on local traditions. In three case studies in each chapter, local individuals engaged in these primary sector professions are presented with their perspectives on regional challenges, revitalization means, and satoyama satoumi. Although there are many differences between oyster farming and ama diving, a common aspect is the insecure future of their businesses and communities due to a lack of successors and ecological issues deriving from environmental changes, over-production/-fishing, and pollution. Far from the romantic perspectives of rural living depicted in various promotional materials, they are facing serious problems, which the ambitious satoyama satoumi projects seem to have had little to no impact on.
Finally, in Chapter 7, I will bring together the global, national, regional, and local levels of my case study in order to analyze the paradoxical situation
of this countryside oscillating between idealization and decline, drawing on some of Latour’s ideas about the chain of translation as well as on theories from (post)colonial and development studies. Hierarchical systems of power and knowledge may reinforce the difference between the centers and the peripheries and lead to a problematic status quo, which I here reconsider from the lens of internal colonialism.
The conclusion will summarize my case study’s results and discuss possible antidotes to tendencies of internal colonialism akin to those that I have encountered in the project of Noto satoyama satoumi. Finally, I suggest that, when looking at Japan’s countryside, one might take a different perspective than that based on neoliberal ideas of potential growth or revitalization. Various actors—particularly those in decision-making positions—might do better to accept the structural decline of the peripheries as an inevitable but not necessarily negative change.
Notes
1 T he OECD classifications for Japan and Korea suggest naming “local units” with a population density lower than 500 inhabitants per square kilometer as “rural” (OECD 2011, 3). However, even if one employs the definition for the rest of the world of 150 inhabitants per square kilometer, the whole Noto Peninsula (on average 99.67 persons/km²) can be considered as “rural” (Ishikawa Prefecture 2016d, 13).
2 A nthropologist Kuwayama Takami (2004, 3) discusses in his critique of Western-centered anthropology the difficulty of choosing the right term to name the people or communities that are the subject of ethnographic research. While he proposes the term “natives” for remembering the colonial roots of anthropology and subsequently develops his counterpart approach called “native anthropology,” I prefer to employ the term “locals” that puts emphasis on the spatial dimension and not on national or ethnic borders.
3 Environmental intellectuals such as Bruno Latour (2004) or Timothy Morton (2007) suggest avoiding the term “nature” because of its historical and ideological roots, which tend to mystify and even restrain ecological discussions. In consequence, I prefer to employ the term “environment” (kankyō) instead of “nature” (shizen) in this study. Jakob von Uexküll (1909, 5), the pioneer of modern biosemiotics, defines “environment” (Umwelt) as the external world of an acting subject (originally animal or human; one should add plants today). The acting subject can influence, transform, or change its environment. This concept stands in opposition to the earlier ideas in which animals, etc. were regarded as passive objects only capable of adapting themselves to their physical surroundings (Umgebung).
4 For example, Robert J. Hind (1984, 550–551) discussing A. Eugene Havens and William L. Flinn (1970); Keith Hoggart and Henry Buller (1987, 122) discussing James Overton (1979) and Pierre Clavel (1983).
5 T he term “subaltern” was first employed by Antonio Gramsci ([1929–1935] 1971, 94) for the Italian working class in the 1930s based on the hegemonic difference between North and South, which he described as “semi-colonial.”
6 I n consequence, I refer to the term “translation” in this study in its broad sense, not limited to its meaning as a linguistic translation.
National Transformation
A proper review of the recent history of satoyama satoumi would require many volumes as there are myriad ecologists, politicians, grassroots movements, and even artists positioning themselves or their work in the context of these two terms; the spectrum of usage ranges from peer-reviewed scientific journal articles to children’s picture books. Thus, this chapter only explores the origins and stages of transformation in the concept of satoyama satoumi. Instead of paying too much attention to changing definitions, I focus on changes in the concept’s frame, for example, on the shift from local to global and on the question of what kind of actors employ it. Due to the limited capacities of this study, I only consider writings, media, and events that influenced the concept’s development in the time leading up to the early 2010s, when satoyama satoumi reached its peak popularity.
Before I start my short chronological summary, I want to clarify why my study focuses on satoyama satoumi as a single phenomenon and does not differentiate between a story of satoyama on the one hand and that of satoumi on the other hand. Since the initiation of the Japan Satoyama Satoumi Assessment (JSSA) in 2007, at the latest, academics, policymakers, and local activists have been drawing on both terms together, distinguishing only between the respective physical environments (forest/ mountain, sea/coast, or the interlinkages between both). In addition, leading researchers of satoyama (e.g., Takeuchi Kazuhiko) and satoumi (e.g., Yanagi Tetsuo) now attend the same workshops and refer to each other in their speeches, something that would have been unthinkable in the late 1990s and early 2000s. Besides satoyama or satoumi , there are other expressions of “sato -somethings” such as satochi (village place; a term used by the government in particular, e.g., Government of Japan 1994b, 2007) or even satonuma (village swamp; Yoshida et al. 2010), which all nonetheless follow the same basic idea. The last aspect is that satoyama satoumi as a double term has grown into a kind of local trademark in the case of Ishikawa Prefecture and the Noto Peninsula, where I have conducted my fieldwork. To conclude, on the theoretical level, it makes more sense to speak about satoyama satoumi as a whole concept and not to distinguish between two or even more terms because they have come to represent the same idea.
Late 1960s to Early 1990s: The (Re)discovery of Satoyama
When did the story of satoyama satoumi actually emerge? Did it start with the earliest preserved mentioning of satoyama in an 18th-century document, or even in ancient times some thousands of years ago in the early Yayoi period (about 800 BC), when rice cultivation expanded on the Japanese archipelago, as some scholars suggest (e.g., Berglund et al. 2014, 568)? I propose that it is reasonable to commence the chronological review of satoyama satoumi in modern times, specifically the late 1960s, when the basic term satoyama was (re)discovered.
The oldest preserved documentation of the word satoyama is a historical text from the year 1759 from the Nagoya Domain (today Aichi Prefecture), which uses it as a term to designate the “mountainous landscapes close to rural villages” ( Takeuchi 2003, 9). However, the term only gained traction 200 years later. Shidei Tsunahide, a professor of forest ecology at Kyoto University, is usually regarded as a key figure in the dissemination of the term satoyama between the 1960s and 1990s (Klopfenstein 2009, 725; Knight 2010, 423; Yuki 2013, 54). He referred to it in opposition to the term okuyama, the higher mountain regions where wild animals,1 like bears, monkeys, wild boars, etc., used to live, in order to name the secondary coppice woodland that was managed and utilized as a source of fuelwood, charcoal, fertilizers, and food like nuts and berries.
Eduard Klopfenstein (2009, 276) adds that the term satoyama only seemed a rather common expression in the Tohoku region, which he discovered in a discussion in the forestry journal Zuisō shinrin from 1991. Takeuchi (2003, 9) likewise mentions that “this term only became popular within the past 40 years.” Klopfenstein’s (2009, 277) research on Japanese standard language dictionaries proves that the first entry of the word satoyama occurred in Kodansha’s Nihongo daijiten from 1989. Therefore, the adoption of the term satoyama into common vocabulary2 only took place in recent times, probably during the bubble period of the late 1980s. At that time, it was a rather technical geographical term to name the lower woodland area between a village and higher mountain forests known as (oku)yama.
It is believed that between the late 1970s and the early 1990s, grassroots movements and neighborhood associations, especially in suburban Tokyo and the prefectures Chiba, Saitama, and Kanagawa, were influential in spreading the term satoyama (Nakagawa 2003b). During my fieldwork, informants such as some leading satoyama researchers in Ishikawa Prefecture stated that they heard the term for the first time during encounters with such local groups. However, there is little data on the early activities of such grassroots organizations, and thus I can hardly generalize when and by which inspiration these local activists themselves applied the term satoyama to their environment or projects. The 1980s were generally an epoch of local movements for revitalization or community building, especially in the countryside but also in suburban or even urban areas. Key terms still in usage today such as chiiki-zukuri (regional creation), machior mura-okoshi (town- or village-revival), and maybe best-known furusatozukuri (native place-creation) were used to name these movements (undō) (Moon 2002; Robertson 1988).
One example of these rather early satoyama groups in suburban Tokyo still active today is the Totoro Fund (Totoro no furusato kikin), which places its activities in the discourse of satoyama (Knight 2010, 431; Thelen 2020).
Inspired by Miyazaki Hayao’s well-known animation movie Tonari no Totoro (My Neighbor Totoro, 1988), local activists founded this initiative in 1991 to preserve and restore the woodland of the Sayama Hills in Saitama
Prefecture. They organize events such as tree planting, clean-ups, and educational tours financed by donations and a membership system (Totoro Fund 2016). As the Totoro Fund’s original name supposes, the concept of furusato (see Chapter 2) was more influential for the initiators than satoyama at the time of the organization’s founding.
In the early 1990s, the Government of Japan began to acknowledge the term satoyama , probably because of its widespread usage by grassroots movements. The first major government plan to include the term satoyama was the Basic Environment Plan (Kankyō kihon keikaku) of 1994 (Takeuchi 2003, 11). In the Japanese original, the term satochi shizen chiiki (natural region of satochi ) turns up under the heading 3.2.1.2, which was officially translated as “Future Policy On Environmental Conservation; Harmonious Coexistence Between Nature and Humankind; Coexistence Compatible with the Region’s Natural/Social Characteristics: Countryside Areas” (Government of Japan 1994a , 1994b). The term satochi apparently was more common at that time than satoyama , as Klopfenstein (2009, 728–730) also notes, and satochi was yet easily translatable to “countryside areas” in English. Interestingly enough, the ideological interpretation of “harmonious coexistence between nature and humankind” probably started here. A closer look at the definition of satochi in the plan reveals this aspect:
Countryside areas are marked by relatively low population concentrations, a moderate amount of forest land, a great deal of secondary nature and many medium to large animals. Countryside areas have been shaped by human activities such as agriculture, forestry and fishing. These areas are witness to many different relationships between wildlife and humans and form what has become known as the archetypal Japanese “hometown.”
It is necessary to attempt to conserve natural areas and to utilize them as places for human interaction with nature. It is also important to attempt to maintain forests and farmlands, particularly in regions with shrinking populations and a high proportion of elderly people. Likewise, secondary nature, such as wooded areas, should be appropriately managed. To achieve the aforementioned goals, the following measures shall be promoted.
(Government of Japan 1994a , 3.2.1.2)
The described perspective on the environment is ultimately human and primarily serves human interests such as supporting under-populated and rapidly aging areas. Furthermore, this rural lifestyle including forest management, agriculture, etc., is represented as an essentialist “archetypal Japanese ‘hometown,’” called furusato in the Japanese version. The term satoyama comes up two times in the Japanese version of the plan (3.2.1.2.2.v and 3.3.4.1.1.i), but only in its technical, geographical meaning as c oppice woodland; in the English version satoyama was translated in the first
Another random document with no related content on Scribd:
hyvä. Mitäs sanoisit?
— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.
— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.
— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen oli vaikea luopua yksinoikeudestaan.
— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä Heikkikin tarvitsee siskoa.
Paavo mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:
— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin minusta enemmän pidät.
Nyt oli jo Paavo tyytyväinen. Hän oli tähän asti ajatellut vain itseään.
7.
Päivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa. Laila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:
— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän vapaata, kun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla teidän mukananne koko päivän.
Sekös riemua synnytti. Oltiin ihan villinä ilosta.
— Ja nyt mennään ensi kerran uimaan. Vesi on jo lämmintä.
Laila penkoi poikien vaatekoria.
— Missä teidän uimapukunne ovat?
— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan? kysyi Heikki.
— Juoks' vain. Tuoss' on pukusi.
Paavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä. Törmättiin portaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.
— No, no, so, so, tämäpäs menoa…. niin se juhannus, juhannus… Ei saa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä, pojat!
Vesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen viimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi mielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.
Naurettiin vielä Paavo paralle.
— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi Laila. — Ei sinun tarvitse tyhjää… isä sanoo, että me lapset emme tarvitsisi lainkaan mitään uimapukuja.
Paavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla kauempaa vedessä.
Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.
— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi hän.
Heikkiä pyrki naurattamaan.
— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse
Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.
Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.
— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo nuorena.
Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat jännityksellä, milloin nykäisisi.
Paavo näytti hyvin harkitsevalta.
— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle suon, jatkoi hän.
— Paavo taas laskettelee… niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi, tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.
— Voi, älä sinä sano nallikka ja pieni, valitti Paavo. —
Jos minä olen lyhyempi kuin sinä, niin ainakin olen yhtä paksu.
— Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin silloin olet.
Ja tyttö sukaisi koltun yltään.
Paavo pujotteli sen ylleen. Koeteltiin miehustaa; väljäpä se oli.
— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai kohta kuin pallo.
— Voi per….na!
Iso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona, enemmän siitä, että oli Lailan kuullen kironnut.
Ahven tarttui Niilon onkeen ja punaisena naamaltaan veti hän sitä ylös.
— Anna, minä autan!
— Älä koske! Nyt se tuli! Ähäs peijooni!
— Mutta nythän te kiroilette kuin porsaat, sanoi Laila.
— Emme enää koskaan, älä suutu.
— No en, kun lupaatte.
— Varmasti, sanoivat pojat kuorossa.
Paavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi hyvä, että kannatti palata.
Metsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta illoilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt Niilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä jokaiselle.
Sitten mentiin hakemaan juhannuskoivuja. Setäkin tuli mukaan.
Koivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja muihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja ja kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista tulvehti keskikesän henki huoneisiin.
Odotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet siitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla ja se oli vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.
— Miksi äiti on ottanut pois matot suuren salin lattialta? kysyi Laila.
Äiti hymyili salaperäisesti.
— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. — Muutahan vaatteesi, tulee vieraita.
Nyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut. Innoissaan alkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.
Paavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje oli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille ja kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan hyvin hauskaksi.
Paavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen valssin.
Häntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila. Varmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila, vaikka
hänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää sydäntään Lailalle.
— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut ennättäisivät huomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan, lohdutteli Laila nauraen.
Illalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty ruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat katselemaan vanhemmatkin vieraat.
Ihana juhannus!
8.
Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä, että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.
Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.
Setä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa kesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai ehdot.
Se oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään.
Hän ei enää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä, jossa oli herttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.
Niin alotettiin lukeminen, tunti aamuin ja illoin. Se oli visaa kesäkuumalla.
Mutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei tosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.
Käytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja kuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran lähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä takaisin kuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.
— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja muutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä keltainen kuin nauris.
— Ooho!
Heikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka tiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset. Illalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava, kun sai silmänsä auki.
Setä huolehti edelleen hänestä. Heikki tunsi pitävänsä jo sedästä niin paljon, ettei olisi vaihtanut häntä mihinkään. Vahinko vain, ettei setä voinut tulla syksyllä kaupunkiin.
Ja sitten hän rakasti serkku-Lailaa kovin paljon. Oli niin suloista, että oli sellainen hyvä ja huolehtiva sisko olemassa hänelläkin. Setä oli kerran ulkoilmatunnillaan puhunut, että ihmisten pitäisi rakastaa
enemmän toisiaan ja että oikeastaan kaikki pojat ja tytöt olivat veljiä ja siskoja keskenään. Ja silloinhan ei voinut olla mitenkään ilkeä toiselle, kun se kerran oli veli tahi sisko. Koulussa sitä eivät ajatelleet. Ehkäpä eivät tietäneetkään. Olisi kaikkien pitänyt olla sedän ulkoilmakoulussa.
Pojat tekivät aina kiusaa tytöille ja olivat väliin melkein raakoja. Tytöt olivat jo siihen niin tottuneet, että nauroivat vain, ja se lisäsi poikien intoa. Olisi tyttöjen pitänyt antaa korville poikia oikein lujasta kädestä.
Miten käy, kun hän joutuu jälleen toveripiiriin, jossa on semmoinen henki vallalla? Jäävätkö kokonaan hänen hyvät harrastuksensa, joita hän täällä on saanut sedän avulla? Hänhän voisikin ryhtyä puhumaan pojille, kun sellaista näki, ettei se ollut oikein. Ja kun itse oikein olisi, niin kyllä toistenkin täytyisi olla mukana.
Ne olivat Heikin mietelmiä hänen loikoessaan pihamaalla ja katsellessaan pääskyjen puuhailua, kun ne lentelivät hyönteisiä etsien ja veivät niitä pojilleen.
Heidän kasvitarhalohkonsa menestyi mainiosti. Kaalintaimet varsinkin olivat jo niin reheviä, että niitä piti mullata, ja lanttukin oli kaunista.
Setä oli tyytyväinen ja puhui usein työn siunauksesta. Syksyllä oli hän luvannut antaa heille kummallekin mukaan hyvän joukon juurikasveja palkkioksi ahkeruudestaan.
9.
Hernemaassa oli äkäinen pässi, ja Paavo oli ollut sitä
härnäämässä. Hänelle oli johtunut mieleen, että kaupungissakin härnäsivät pojat suutarin matamin pässiä. Miksei tätäkin saisi härnätä. Sehän oli niin kovin hauskaa.
Mutta pässi oli antanut sellaisen puksun hänen takamuksilleen, että
Paavo könttäsi itkien pihaan karjakartanon takaa.
Täti joutui hätään.
— Mikä sinulle tuli?
— No kun pääs — si pu — uski.
Setäkin tuli paikalle naureksien. Hän oli nähnyt Paavon pelin pässin kanssa.
— Puskihan pässi, kun sinä härnäsit sitä. Se oli mainio opetus sinulle.
Toivottavasti pakarasi pian paranevat.
Paavoa harmitti hirveästi, kun Lailakin ilmestyi siihen ja nauroi vielä.
— No, älä naura!
— Mihin se sinua puski? kysyi Laila.
— Ensin selkään ja sitten pakaroille. Ensi kerran kun minä otan seipään…!
— No, no, Paavo, ei saa… tule nyt sisään, niin saat mansikoita, lupasi serkku.
Paavon harmi oli tiessään.
— Joko ne ovat kypsiä? Milloinka sinä olet käynyt niitä poimimassa?
— Äsken. Kohta on niitä ahot aivan punaisenaan.
— Voi, miks et ottanut minua mukaasi?
— No kun sinä olit pässiä härnäämässä.
— Annatko sinä Heikillekin mansikoita? kysyi Paavo.
— Tietysti. Oikeastaan sinulle ei kävisi antaminenkaan, kun olet paha eläimille, sanoi Laila. — Sinähän ajoit eilen haassa vasikoitakin.
Paavo vaikeni. Vasikat olivat olleet niin hassun näköisiä, kun hän niitä ajoi. Ei hän tietänyt, että Laila näki.
— En minä enää milloinkaan. Sinun suusi on vielä punaisempi, kun se on mansikoissa, sanoi Paavo, koettaen haihduttaa koko vasikka- ja pässijutun.
— Tahtoisit varmaankin suukon, nauroi Laila.
— Kyllä, ilostui Paavo.
— Et saa ennenkuin huomenna. Se on rangaistus.
Paavo tyytyi siihen.
Mentiin rantaan ja valmistuttiin kilpasoutuun, jonka setä oli järjestänyt joku päivä sitten heille. Oli vain kaksi venhettä ja kilpailtiin
siten, että toisessa vuorossa oli Laila ja Heikki ja toisessa Paavo ja Niilo. Ensimmäinen palkinto oli kaksi markkaa kummassakin sarjassa. Eilen olivat Laila ja Paavo päässeet ensimmäisiksi ja nyt aikoivat Niilo ja Heikki kunnostautua paremmin.
Lailan venheestä pääsi hankarauta irti ja hän hävisi. Niilo ja Paavo olivat riitautuneet venheestä eivätkä aikoneet lainkaan lähteä. Kumpainenkin heisiä olisi tahtonut soutaa uudella venheellä.
Heidät saatiin sovintoon. Niilolle jäi vanha ja raskas venhe, mutta hän kiskoi vihanvimmassa venhettään ja voitti. Paavo oli nyreissään.
— Älähän huoli! Muista, että mies se on hävinnytkin, jos vain jaksaa reippaasti tappionsa kantaa. Ymmärrätkös? kysyi Laila.
— Ymmärränhän minä, alkoi Paavo hieman vastahakoisesti.
— No, sittenpä pääsetkin minun kanssani huomenna mansikkaan.
10.
Eräänä päivänä otti setä heidät mukaansa takalistolle, jossa oli paljon pieniä mökkejä. Pojat olivat kyllä nähneet pieniä asumuksia kaupungin laidassa, mutta tällaisia ne eivät olleet. Ikkunat näissä mökeissä olivat pieniä ja muutamissa oli ruutu paikattu päreillä. Lattia oli likainen ja ilma haisi ummehtuneelta. Lapset olivat likaisia ja vaatteet heillä ryysyisiä.
— Ovatko ne, setä, niin köyhiä, kun niillä on noin likaista ja tympeää, kysyi Heikki.
— Ovat. Niissä mökeissä eivät isät saa tehdä omaa työtään, vaan täytyy heidän kulkea työssä milloin missäkin ja köyhyys tekee äidit saamattomiksi ja veltoiksi, etteivät viitsi pitää puhtaana lapsiaan ja asumuksiaan, sanoi setä.
— Minkätähden heillä ei ole yhtä mukavat asunnot kuin muillakin? kysyi Paavo.
— Sen te käsitätte vasta sitten oikein, kun tulette isommiksi, mutta voinhan teille nytkin jo hieman selittää.
Istuttiin muutaman mökin veräjäpuulla ja setä alotti:
— Tuonkin mökin isä ja äiti ovat kerran olleet pieniä, niinkuin tekin nyt. Heillä oli vain tuollainen mökki kotina ja heidän täytyi lähteä maailmalle elättämään henkeään ihmisten työtä tekemällä, niinkuin teki isäkin. Heillä näes ei ollut omaa maata, jota muokaten olisivat voineet hankkia leipänsä, vaan maa heidän tupansa ympärillä oli toisen, joka ei sitä antanut heidän viljellä muuta kuin pienen perunamaan.
— Onko sitten maa niin kokonaan sellaisten miesten, jotka eivät anna sitä viljellä, kun he voivat sen kieltää? kysyi Paavo.
— Niin he uskovat, sanoi setä.
— Minkätähden? tutkieli Paavo.
— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja heillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset lisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran maasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret
maa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana sellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin silloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten hyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset mielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät eivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin alkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee aika, jolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat siitä leipää lapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman maansa hyväksi ja sitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.
Heikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi marjoja suuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä sedältä:
— Miksi he eivät jo nyt saa omaa maata nuo mökkien isät?
Setä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta sanoi kuitenkin:
— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan rakenneta muutamissa päivissä eikä vuosissa.
Heikki tuli suu täynnä marjoja ja kysyi sedältä:
— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja sellaisia?
— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja karsaiksi parempiosaisia kohtaan.
Paavon oli jano, ja mentiin pyytämään mökistä vettä.
Mökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja tarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista ja sanoi sitten:
— Nämä nyt ovat varmaankin emännän sisaren poikia?
— Niin ovat, sanoi setä.
Ja sitten jo sanottiin kauniisti hyvästit eukolle ja jatkettiin matkaa.
— Eipäs ole mökeissä pahoja ihmisiä, sanoi Paavo Heikille.
— Heikki ei ole heitä nähnyt eikä tunne tarkemmin, on vain kuullut heitä pahoiksi sanottavan. Ei pitäisi mitään tuomita, ennenkuin näkee, neuvoi setä. 11.
Oli muuan tämän kesän monia kauniita heinäkuun aamuja, kun setä tuli herättämään poikia.
— Nyt joutuin vaatteet päälle ja sitten metsään, sanoi hän. Ensin on kuitenkin käytävä uimassa ja minäkin voin tulla mukaan.
Kastehelmet kimaltelivat nurmessa ja puitten oksilla. Luonto aivan loisteli luomisriemusta.
Järvi oli tyven. Ahvenet hyppivät kaislikossa, ja pojat nostivat pohjasta jaloin verkon, jonka illalla olivat laskeneet ruohikkoon.
Verkossa oli köytenään ahvenia. Ranta kajahteli poikien innostuneista huudahduksista. Tiheitä kivikalaparvia uiskenteli
rantavedessä ja ne tulivat nokkimaan paljasta ihoa. Se oli kovin hupaista.
Verkko laitettiin kuivumaan ja kalat vietiin tädille. Laila oli mennyt venheellä kylään ja näkyi jo soutavan salmen toisella rannalla. Pojat olisivat mielellään menneet rantaan, mutta setä jo kiirehti metsään.
— Otamme vesurit mukaan, että saamme samalla puhdistaa pikkupalan metsää.
Karjatarhassa makasivat lehmät märehtien, silmät ummessa. Kuumuus raukaisi niitä. Lehmisavussa kyti vielä muutamia turpeita ja niistä lähteneet savukiemurat tuoksuivat miellyttävästi.
Sedällä oli virsut jalassa ja verhona vain hurstinen paita ja housut.
— Näin on mukava näin kuumalla… ihokin saa ilmaa ja aurinkoa. Teidänkin sopisi pitää näin helteellä vain uimapukua, sanoi setä pojille. — Se olisi terveellistä ja käy kyllä täällä maalla…
— Niin me teemmekin, lupasi Heikki.
Mentiin tiheään koivikkoon, jossa oli runsaasti juurivesoja.
— Tässäpä meille onkin työtä, sanoi setä. — Poistetaan vesat ja saattepa nähdä, miten kauniiksi metsä tulee.
Harakkain pojat rääkyivät pesässään, joka oli männyssä aivan lähellä.
— Kuaak, kuaak, kvark, vak, matkivat pojat. — Kuule setä, eikö niitä saisi tappaa?
— No kaikkiapa kuulen. Mitä pahaa ne ovat tehneet, että niille pitäisi kuolemantuomio lukea. Poikaviikarit tosin ovat useimmiten siinä luulossa, että varikset ja harakat ovat tarpeettomia lintuja ja hävittävät pesät ja munat lintuparoilta, mutta se on väärin. Niilläkin on tehtävänsä luonnossa, vahingollisten matojen hävittäjinä. Antakaa, pojat, vain harakan laulaa.
— Eipä se laulakaan, vaan nauraa, sanoi Paavo.
— Mille se nauraa? kysyi setä ja myhähti hyvätuulisesti.
— Eiköhän se ihmiselle…, arveli Paavo.
— Joutavia. Ja jos nauraisikin, niin sehän todistaisi vain hyvää mieltä ja sitähän ei ole linnuilla enempää kuin ihmisilläkään liikaa.
— Eikö variksiakaan saa sitten vainota? kysyi Heikki.
— Jopa sen kuulit, ettei saa. Varsin hyödyllinen lintu, vaikka vainotaan.
— Mutta eikö se hävitä pikkulintujen munia ja poikasia? Niinhän sanotaan, tiesi Heikki.
— Kyllä harakka ja varis sellaisia yrityksiä tekevät, mutta sadasta kerrasta onnistuu vain yksi kerta. Pikkulinnut kyllä osaavat liittyä yhteen ja puolustaa kotejaan.
Puhdistettava metsäruutu oli saatu valmiiksi, ja kun oli aikaa vielä ennen aamiaista, käveltiin metsässä.
Setä tillisteli oksien lomitse, sattuisiko jotain erikoista huomaamaan.
Nytpä hän huomasikin, koskapa vaati pojat yhteen kohtaan ja olemaan hiljaa.
— Tuolla puun haarassa on pikkulinnun pesä, niinkuin näette, ja tuolla on harakka vaanimassa, hyökätäkseen pesälle. Mutta katsokaapa tuonne oksille. Siellä on kokonainen armeija pikkulintuja, yks' kaks', kokonaista kahdeksan kappaletta. Pesä näyttää olevan leppälinnun, vaikka se harvoin tekeekin pesänsä tuollaiseen paikkaan. Puun haarassa on kuitenkin vähän onttoa, ja siksi se on sen valinnut hätätilassa kodikseen. Puolustajina ahnetta harakkaa vastaan on sillä kolme muuta leppälintua ja kaksi rauniotassia ja samoin kaksi peukaloista. No nyt! Täytyipäs harakan paeta pikkuparven tieltä! Olipa mukavaa, että satuitte sen näkemään.
— Täällä metsässä onkin paljon nähtävää, innostui Paavo.
— Lintujen elämää on hauska seurata, sanoi Heikkikin.
— Mutta jos aikoo nähdä jotain, niin täytyy kulkea metsässä avosilmin, sanoi setä. — Me tulemme vielä usein metsään tutustumaan lintujen elämään. Nyt meidän on mentävä aamiaiselle ja sitten niitylle.
— Joko alotetaan heinän korjuu? kysyivät pojat. — Mekin tulemme mukaan, eikö niin Heikki, sanoi Paavo. — Onhan meistäkin jotain hyötyä.
— On paljonkin, myönsi setä. Harava käteen vain, koko pieni parvi.
12.
Niityllä oli kovin hauskaa. Hei, miten haravat heiluivat ja heinä kuivui niin että ritisi. Se tuoksui voimakkaasti vielä kuivuessaankin.
Otettiin sedän esittämää aurinkokylpyä. Sedällä ja pojilla oli raitaiset uimapukunsa ja Lailalla yksivärinen sininen, joka näytti hauskalta hänen yllään. Valkoinen iho alkoi auringossa muuttua kauniin punertavaksi.
— Sievät käsivarret mustuvat, sanoi Heikki Lailalle. — Et saa kauan pitää niitä paljaana.
— Ann' mustua, sanoi tyttö ja lennätti heinätukun Heikin silmille.
Syntyi heinäsota, jota toiset niittymiehet naureksien katselivat. Siinä huiskahtelivat poikien kintut kuin piiskan siimat, ja Lailan pyöreät käsivarret ja sääret tekivät kivakoita liikkeitä. Väliin pyöri koko sakki yhtenä keränä heinissä.
— Heinä raapasi käsivarttani, voihkasi Laila, ja nujakka asettui.
— Sitä odotinkin, sanoi setä ja nauroi niin, että vatsa hytkyi.
Jokainen oli saanut pieniä naarmuja. Heikin ylähuuleen oli sänki tehnyt pitkän haavan.
— Nyt sinusta tuli ristihuuli kuin jäniksestä, kiusotteli Laila. — Ei vanha mustalais-akkakaan sinua suutelisi.
Heikki otti leikin todeksi ja käänsi selkänsä tytölle. Ja alkoi vetistellä.
— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. Jopa jotakin, iso poika!
Se koski vielä pahemmin ja Heikki pötkäsi metsään.
Ja kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan kiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.
Siellä istui verkkomökin kupeelle ja sydän oli kovin kierteellä.
Miten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja vaatimaan huonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.
Teen uhallakin niin, ajatteli Heikki.
Kenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana. Parasta kun lähtisi tästä kaupunkiin.
Pääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti kuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin näyttivät katselevan häntä.
Ei, en minä saa.
Tulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien. Mitä sinä aiot? tuntui hän kysyvän.
Minä en tosiaankaan tee niin, en! Ja nyt minä menen uimaan.
Niittymiehetkin jo tulivat päivälliselle, ja Laila, Paavo ja Niilo juoksivat rantaan. Heikki päätti, ettei ole koko asiasta tietävinäänkään.
— Minulle tuli niin kuuma, että piti lähteä uimaan, sanoi hän ja tarkasteli, mitä Laila mahtoi ajatella.
Nauroi, veitikka. Kyllä kai Laila arvasi, minkä vuoksi hän oli niityltä lähtenyt. Ja sitäpaitsi setä oli kieltänyt puhumasta toisin, kuin asia oli.
Laila istui laituripuun päällä ja palmikoi hiuksiaan.
— Minulle tuli niin paha mieli, kun sinä sanoit niin, virkkoi Heikki, ja sen vuoksi minä lähdin. Ei puhuta nyt enää siitä mitään, eikös?
— Ei. Minä toin sinun vaatteesi niityltä, sanoi Laila ja pulahti notkeasti järveen.
Paavo ja Niilo pulikoivat jo ruohikossa.
13.
Korjattiin heinää jo kotipellolla. Päivällisen jälkeen lepäilivät miehet pihamaalla, ja pari miestä katseli kenkiään tervatakseen ne.
— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin ylälaudalta hakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän astiaa ja miten lienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui hänen päähänsä.
Säästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula olivat kokonaan tervan peitossa.
Parkuen juoksi Paavo pihamaalle.
Hätään joutuivat toisetkin pojat, täti ja Laila.
— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli nauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.
