KAYE BLAKELY
© Copyright 2021 by
Kaye Blakely
- All rights reserved.
In no way is it legal to reproduce, duplicate, or transmit any part of this document in either electronic means or in printed format. Recording of this publication is strictly prohibited and any storage of this document is not allowed unless with written permission from the publisher.
All rights reserved.
Respective authors own all copyrights not held by the publisher.
Created with Vellum
Prologue
1. Simon
2. Miriam
3. Simon
4. Miriam
5. Simon
6. Miriam
7. Simon
8. Miriam
9. Miriam
10. Simon
11. Miriam
12. Simon
13. Miriam
14. Simon
15. Miriam
Epilogue
Thank You Playing For Keeps Free Romance
CONTENTS
They say that blood is thicker than water, but I’ve seen enough vast, unexplored expanses of water to know that it’s (blood) certainly not wider. A blood pact, made in the womb or at the breast, as a babe or on the battlefield of life as a man. Well that certainly goes deeper than any span of the ocean or breadth of the sky.
We can choose our friends, but not our family. But what if the enemy you choose, the one man who can never be your friend is your brother? Your family. And why the fuck would you move heaven and earth to work for the man, for far less than what you’re worth, while he himself enjoys and squanders billions?
It’s not a rhetorical question, but one that I used to ask myself, before the fire of vengeance against a cause I’d long forgotten. That’s what gave me the steam, the power and will to drive forward and seek my true place in the world.
The world’s richest man? Maybe, but certainly America’s. Justin Canning, my boss. It just so happens that he’s also my brother, although, being the bastard child, the dirty little secret the mother we shared had. It was four years before hewas even born; I don’t have much say in what the man does with his money.
I fly his planes, I arrange his personal transport, I get paid ten times what a regular pilot would, but it’s not enough. I only want what’s rightfully mine. A hundred percent of the Canning family fortune should do. I’ll bide my time for now, but the day will come
soon, when I take my place, not at my brother’s side, but in his place as the true heir of Canning. For the memory of our mother and for the better future the world has, with Simon Reeves at the helm, not Justin Canning.
S I M O N
The rushing of waves crashing against the jagged rocks. Frigid water. A seething mass of dark turbulence, topped with thick and writhing, bubbling foam. The depths pitch and roll in time with an invisible master, the metronome of nature ticking off centuries like seconds. The single brilliant arc of a million volts silently lights up the ink-washed sky, illuminating the incredible… “Uh… oh… ooooohhhh… oh yeah… do me there… give it to me…”
Oh,forChrist’ssake.
My ear buds slipped out, right at the crucial moment of my ocean storm soundtrack, the recording I have to have when screwing this bitch. She’s so loud; it’s all I can think of to shut out her pathetic whining. If only she had a mute button…
“What is it, baby?” she asks, pouting as I turn my back to her, my head in my hands, shaking gently from side to side as I smile to myself in half disbelief, half seriousness.
WhatthefuckamIdoing?
“It’s not you, baby, it’s me. Man trouble. Probably my prostate.” I keep my back turned as I hear her hurry from the bed into the adjoining bathroom suite, three short sniffs then water running. A shower?Nope,abath.
I doubt she knows what a prostate is, but it does sound a little contagious. No doubt she was going to try and wash it off herself. I sighed, scratching my early stubble, contemplating the whisky cabinet.
Oh no you don’t,you’re on call. He’ll callyou as soon as it hits yourlips;justlikethelasttime,likeeverydamnedtime.
“Mind if I join you?” I leered around the gleaming white door frame; she was already in the tub, scouring herself with a wet sponge. There was fine white powder sparkling under her little button of a nose. She looked startled, a brief moment of terror, then the friendly visage returned.
“Oh, it’s okay, I have to go soon anyway, maybe next time. You said double today, right? Even though you didn’t…” Her eyes wandered off to the side, and a bitterness came into them, then her own remonstrance.
“What’s a prostrate?” she said firmly, stuffing up the word completely, catching my attention as I was pulling out, heading back into the bedroom.
Not the first time I’d pulled out that day… I grinned, slipping back into my pants and shirt. I left her hanging there, put three one thousand dollar bills on the dresser and left.
High class call girl? Jesus! Next time I get that urge, I’ll just makeadonationtoamoreworthy,butequallytragiccause.
The V12 barked to life and I left the condo complex at a sensible speed. We’d just rebuilt the head of the Aston Martin. Something to do with a certain private owner who wanted to see just how much they could take on the open road a few weeks before. Justin Canning was a lot of things, but he was no rev head nor even the beginnings of a mechanic. Nope, not even close.
Mr. Canning, to me, he led a disposable lifestyle. When things broke or weren’t shiny brand new anymore, he just bought another one, or had the next one of the production line sent to him direct. As his head of mechanical operations, logistics and transport, I squirmed internally whenever he ruined another car, but it sure kept the auto shop account looking legit.
Thinking of Canning always gave me a secret thrill. I disliked him a lot, but not for the normal reasons. He had everything a man could want, and more. He made sure his front line employees were well compensated, and in return, he only expected complete loyalty and to be on call 24/7, anywhere in the world. Not much to ask, but he
did exercise this condition more often than not. So much so that the seven figure salary started to be difficult to enjoy when one was always waiting for the “CC,” as we called it. Those fucking Canning Calls.
Purring through the traffic back to the airport, I let all the windows down to help clear my head. It didn’t work. I’d taken the longer route of coast views, grappling to peep through the mirrored iron fingers of the ever present construction. Taller, higher, bigger, and better, most of them screamed Canningfrom the neon rooftops or the flagged cranes that loomed over giant pits, soon to spawn the steel skeletons of his next monsters. My monsters. I was as much a Canning as he was.
I found myself punching the wheel in anger again. It cut me to the chase sometimes to see so much Canning everywhere, having it rubbed in my nose most days, andhaving to settle for what felt like being the god damned pool boy. Oh, I did very well out of my position with Canning, I saw to that. But when I compared the hundreds, probably thousands of billions at his disposal, I was a bug. A nobody.
Right on cue, the Canning call came through. I was convinced some days he had everything wired and tapped, timing his calls and appearances to always be at the most inconvenient times. The windows hummed silently up again, creating a perfect vacuum inside the car as I pushed it up past 95, angrily pushing the call sensor. In this car, on thisnumber, it could only be one person.
“Mr. Canning. Good afternoon, I…”
“Simon Reeves, this is IRIS calling. Mr. Canning has requested the jet be ready for takeoff tomorrow morning, flying to… Cayman Islands… then a Paris return. Please acknowledge departure time as appropriate…”
The sing-song computer generated voice of his pet project, IRIS. It seemed to add insult to injury every time I had to hear it. Canning had billions and he was wasting money on that crap?
Some stupid software he’d ‘developed’ and thought would take Canning and the world to the next level. Personally, I thought it sucked. In a tiny, semi-lit corner of my heart, I felt hurt. Hurt that
Justin Canning no longer took the time to call me personally anymore. I pushed the feelings down. Down, deeper into the dark. He’d have his day, and I’d be there to deliver it. Personally.
I ground my jaw and gripped the wheel a little tighter, careful not to head over a hundred. I flashed that winning smile to myself in the rearview mirror. It had broken as many hearts as it had won. Sometimes I had had to flash myself, convincing myself I was still winning, that the long term goal was worth the incredible amount of bullshit I dealt with day to day.
“Thank you, IRIS. I’ll have the boarding party ready for takeoff at 0600 hours. If Mr. Canning would li--” But the phone was disconnected.
Fucking machines. He can’t even call me himself anymore. We used totalk, now we have his fuckingcomputer calling to boss me around…Fuckenjerkoff.
So, the Caymans and then off to Paris. I was glad I didn’t have that drink after all. I needed a clear head to oversee the preparations for departure the next morning, plus dealing with the Canning motor pool and a few hundred other minor issues which niggled at me, taking tiny bites from the meat of my soul every day.
I’d thought I had the rest of the week clear, with not much doing, apart from the daily grind until my vacation officially started a few days later… But you never knew with Canning. At the drop of a hat he’d want to fly to Moscow, Madrid or Tasmania, Australia. It used to be exciting; it would’ve beenexciting, if Iwas the schmuck enjoying the first class ride instead of the schmuck giving it.
Sighing out loud, I vowed to be cheerful. I still had the rest of the day and that night to prep the jet, organize the garage for his return and give both the Caymans and Paris a heads-up to have cars and staff ready when he arrived. It was all part of the behind-thescenes magic that made it look like Justin Canning was walking on air wherever he went. In reality, there were dozens, hundreds of people, scrambling behind the scenes to be out of sight when he did finally arrive, to have things just as he liked them.
How I would’ve liked them too, if I had the opportunity to.
MY OWN TEAM WERE TIGHT. They were all highly experienced in their fields, from the forklift driver to my right hand assistant in the office, to the co-pilot Scott; everyone had been screened, vetted and handpicked by myself. It was nothing to arrange a next day flight for Canning, but I still chaffed internally; convincing myself he’d done it deliberately, knowing my vacation was so close. Zoie, one of my team leaders set my mind to rest as soon as I walked into the office. There, the huge, mirrored glass from the giant windows tinting the chilly winter view of the airport outside a shade grayer, but she still lit up the room. She was stunning.
I had hired her with the intention of owning her, in the bedroom as well as my office. Two minutes into the job, her cold as steel resolve and calculating persona set me straight. She was dangerous, but trustworthy. Best to keep that kind of ammo handy, not go shooting it off just for fun.
“Paris!” she murmured, not even trying to hide her sarcasm as she handed me the printout of the trip’s inventory and customs clearance forms to sign. She’d obviously gotten the email version of my phone call from the Canning computerized secretary.
Looking at the paperwork, it was for two passengers. I smiled to myself, not feeling so hurt now. Canning was at it again.
“A little chilly in the city to be chasing tail this time of year,” I offered, giving Zoie silent permission to run our boss down.
She rolled her eyes, not taking the bait. I was very careful not to let my resentment for Canning show in the workplace, or anywhere else. I did indulge in a little friendly ribbing though. I had to keep it real for the other employees. Truth is; nobody really liked Canning, except Canning. Nobody ever got close enough. He’d pick the richest, brattiest billionaire daughters and heiresses, play with them until they got hurt; then drop them like dead mice. It was common knowledge and it wasn’t something most women, apart from some
billionaire brats or lonely heiresses considered a turn on, or even remotely romantic.
“Would you like to come? I can arrange it,” I offered, trying to brighten her mood. It pained me to see Zoie down. She was usually so electric, but whenever Canning was playing catch and release, she always got shitty.
She brushed past me casually, murmuring underneath her breath, “Men are pigs!”
She was right.
“I’ll pick you up some of that perfume you like then!” I called to her, watching her perfect behind as it strutted across the marbled floor, each tap of her stilettos clicking in time with her firm, rounded cheeks; hugged tight by one of those incredible red dresses she wore every day.
I felt my dick moving, so had to sit down, to refocus and plan the trip ahead. I hastened into the expansive, open air vault that was my office and sat down to set to work. A couple of calls to the managers and maintenance, then a note to myself to visually inspect the aircraft and I was done.
The throbbing in my groin only a faintly distant memory was awakened again an instant. Zoie was buzzing me, “Oh, your mom called… three times. Sorry, boss, I forgot.”
“Alright, thanks Zoie. Oh! Can you also let Paris and Cayman crew know that there’s two passengers. I…”
“Already done, sir. Anything else?” Her tone was bright again, as if she knew the effect she’d had on me had made its mark.
That’smygirl.
“No, thank you, Zoie. That’s all.”
I leaned back, letting the soft leather hug me like I wanted to hug her, to hold somebody right then. To hold or be held, it was always something I craved, but could never act on much. Being an only child, orphaned. I was a bastard, whatever people call it now days, it left me with some curious hang ups, most of which I used to my own ruthless advantage, but working in such close proximity to a specimen like Zoie, I often felt the little boy inside me want a hug from Mommy. Maybe to play Daddy. It was all messed up in my
mind, but who wasn’t screwed up? Look at Canning, he’d landed on the right side of the money fence, but was just as screwy as the rest of us.
Watching the silent flakes of white glide past the windows, I checked the weather satellites for the next few hours and days over the flight path and the two continents. Nothing extreme, so it was going to be a smooth trip.
Zoie buzzed again. “Yes Zoie!” I snapped, I was a little irritated to be drawn from my reverie I had kidded myself was actualwork.
“Sorry, sir, your mother. Line three.”
“Okay! And Zoie?”
“Yes, sir?”
“Thank you.”
I sighed aloud. Twice in the same afternoon, that was as sure a sign as any I was due for a vacation. I punched the flashing light that was line three.
“Simon? Honey? I thought I was going to die waiting for your call. What, were you too busy screwing that young secretary of yours to even answer my calls, huh!?”
OhMom!Ifyoucouldseeusnow!
M I R I A M
Who wears cashmere in thirteen degrees with no bra? Jesus,Icanfeelmytitsabouttofreezeoff!
The heavy hounds (tooth tweed) overcoat saved me, but once it was off, the girls were out and so was my fragrance. It was freezing cold that morning, and still dark when I had gotten up to get ready, but I had to make a seriously good impression on my first day on the job.
The old bastard wouldn’t take his eyes off my chest, nor did he even try and hide the half old-man-cheese-boner that was snuffling under his own vintage pants. Probably the most action he’d seen in thirty years.
Jackpot.
After becoming aware of his own arousal, he creaked back behind the huge leather-topped desk, sniffed into a large, oversized ivory colored handkerchief and set his steel-rimmed spectacles on his little hooked nose before peering over at me. He was flushing still, with a polyester grin made up of ill-fitting dentures that only matched the yellow of the pee stain on the front of his pants.
“Ms. Errr… Webster! Yes! That’s it. I’m glad to have you on board with this uh… Reeves account.” His smooth and dry hands had begun fondling the thick leather portfolio, his lip licking and aroused interest turned once again from the outside world, from me, to his own internal world of accounts and delegated trustees. “It was a shock. The sudden loss of Mr. Peterson. He’d been trustee of the
account for… oh… as long as I can remember.” I lowered my eyes in respect for the dead.
Atleasthedieddoingwhatheloved.
“I understand he had expressly asked for you to take his place, should anything happen to disrupt his place within the Reeves account…” His voice trailed off, it was more of a rhetorical question, I thought. He seemed to be lost in his own reverie at the mention of the recently departed Mr. Peterson.
I brought him back, gently clearing my throat. “Yes, sir, Mr. Griegson. Mr. Peterson, rest his soul, had left written instructions for his work, as well as his personal affairs, should anything have…” I broke off, pausing for effect. A singular moment of near emotion, then the release and back to professional ice queen.
Griegson bought it, just like he bought the tits through the sweater and thousand dollar perfume that made men, all men, want to fuck me on the spot.
Peterson had died doing what he loved, dicking young ladies while they squealed. It wasn’t my idea of fun, but I’d done a lot worse to get where I wanted with my work in the past. The taste of old man was worth it to get the Reeves account. I’d had to let him seduce me, then play dress ups for six months before I gained his trust. Finding out about his weak heart, not being able to take too much excitement? Well, that was just one of those things. Let’s just say that there’s this thing I could do, with my mouth. Anyway, Peterson certainly got off before he got off, if you catch my meaning. Me?I just made damned sure he’d signed everything he needed to, right before switching his heart pills for breath mints for the week beforehand. Oops.
Getting close to Simon Reeves, that’s all I’d wanted for almost five years. Five long years since my position in the Justice Department evaporated when I discovered my boss had more double-crossing in mind then even Icould dream up. I’d almost got close to Canning, the man himself. Then, after my own plans were foiled, I’d had to rethink the whole idea, it was his half brother I had to try and snare instead. Not an easy prospect, yet there I was. Slightly opened legs on a Georgian chair, opposite the leading
member of the board of trustees for some of the wealthiest people in the country, about to accept my own portfolio, the trustee and legal representation of none other than Simon Reeves, the bastard son to the Canning fortune who thought it was only him and his fake mommy that knew.
I closed my legs firmly together. I could see Griegson changing color and didn’t need two fatalities in as many weeks in my new position, it would have looked suspicious. We shared our polite condolences and got back to work. It was a hefty portfolio and there was a lot of ground to cover.
Reeves’ half brother, Justin Canning, was the wealthiest man in America and possibly the world. Both his parents had died mysteriously when he was a boy, with the secret birth of Simon a few years earlier being kept from everyone. Simon’s birth mother had arranged for him to be taken care of, looked after for the rest of his life. She knew if Canning Snr. found out she’d had a child out of wedlock, it was sayonara to her share of the Canning fortune. She’d managed to set aside a few hundred million, for her chief personal accountant at the time, who would also become Simon’s legal guardian.
Cadence Pennington was the shrewdest, most calculating, superficial and shallow bitch that ever walked the earth. I admired her greatly. It was she personally, who had set it up just so, making a third party trusteeship, such as the firm I was then working for, Griegson and Associates; to be the legal guardian of Simon’s trust until her own passing. This was the only shady point of the whole account, Cadence and Simon could draw on the trust as needed to live the life they had grown used to, but no claim of the total estate could be made or passed to Simon until Cadence (Caddie’s) death, eventhoughshe wasn’t the primary trustee.
Also, it became apparent, straight from Griegson’s version of things, that neither he (nor anyone) knew that Reeve’s was the illegitimate son of Prudence Canning herself. On paper it looked very much like she had set up her favorite member of staff for life, as well as her newborn son. Nothing strange in that. Trustee accounts, trust funds and the oaths we swore to keep them secret were more
powerful than the people who had them drafted in the first place. People like Griegson were old school, and he didn’t care about the details of who, what or why. In fact, he just administered his charge with complete professionalism, and a twenty percent fee.
It was a strange twist of trusting fate that Simon’s real mom had set in stone all those years ago, she’d only wanted the best for her boys and probably figured that Caddie wouldn’t last that long anyway. She had a penchant for Egyptian cigarettes and vodka breakfasts, even back then; so Simon’s mom was really just looking for someone to legally be accountable for Simon until he was old enough to make his own way in the world.
Who knew that after thirty years she’d look old enough to be his playmate, let alone his mother? That’s the power of the almighty dollar, surgery and a life of stress-free living. On the interest and dividends alone, the Reeves account was hovering at just over three hundred million. Not bad for being born, but Simon, like myself, knew his secret brother’s identity, and I had my own designs on getting in close with the Reeve family so we could go for the trillion dollar pot of gold at the end of the rainbow. Three way split? No thanks.I’d struggle to go halvsies with anyone, but if I had to share, it would be with Simon Reeves.
Griegson was meticulous in his going over of every single aspect of the Reeves portfolio, there were numerous updated and most recent quarterly reports, annual return statements and a full taxation history, which he said he wanted to go over with me, but would take many days. He wanted me to call on Simon Reeves at my earliest convenience, at Simon’s earliest convenience. He was about to take his scheduled vacation from work and Griegson thought it only polite to at least make formal introductions.
“His work?” I exclaimed, pretending to be surprised and completely ignorant of anything my latest client did.
“Oh yes!” Griegson erupted. “He’s quite the adventurer, insists on working for that fellow… oh, what’s his name? The one with the…” His memory had failed him and he was struggling to recall.
“Canning?” I suggested.
“Yes! Canning! Of course, that’s it.” He stopped suddenly, peering over his glasses at me in a very serious manner, exhaling through his nose as he frowned. “Canning,” he mused somberly, almost growling. Huffing, he returned to shuffling some papers back into the files.
“Ms. Webster, how is it that you came to us again? I don’t quite recall how you even started here.” His mood had definitely changed. The old bull of the woods wasn’t interested in my scent or my displays of readiness.
He eyed me suspiciously. I was ready for it, having done my homework for every step so far, and I had enough stories that checked out to make the brothers Grimm blush.
I gave a curt, professional, crease of a smile as I drew in a full breath. “I was under Brad Harrington, with the Justice Department. He had worked with Mr. Peterson on a few federal cases years ago. My contracted position at the department was about to expire and Mr. Harrington mentioned to Mr. Peterson he knew a more than capable legal assistant, I’m actually a member of the bar; so I…”
Griegson cut me off, waving his hand in dismissal. “Yes, yes, I see. Hmm… Harrington, eh?”
The leather in his seat screeched as he leaned back, openly considering me with what could’ve hardly been anything else other than suspicion. Like myself, Griegson didn’t get to his side of the desk by being a moron, he knew how to read people, he too did his homework and he most likely had a finely tuned sense of smell when it came to bullshit.
“I’ll say this once, Miriam,” he continued, “Mark Peterson was a verydear friend of mine, we served together in two wars and helped eachotheroutin ways which most people, especially people like you could never understand in a thousand years.” His look grew darker again and he leaned closer, a steel-edged glow flickering in his gray eyes. “If I find you had anything to do… personallywith Mr. Peterson before his death…” He left the statement open.
I had stared him down and was inhaling to reply, when the intercom buzzed and I was suddenly dismissed as jovially as I had been received. We’d been going over the account for hours, and
Griegs’ next appointment was there. He had instantly transformed himself back into the friendly old gentleman trustee for his next client.
You don’t foolme,Griegson. And I know I don’t foolyou either . Touché.
Griegson was good, but I was better. I had at least twenty five years on that old goat, had all my teeth, and would; most likely, never dream of leaving the house with a piss stain like that on my front.
I had the file, I had Simon’s details. Officially. The file I was given contained some interesting financial and even more boring legal requirements, but it was nothing compared to the volumes I had on him already, and his brother. They’d both been the topic of a very long, very unsatisfying, one-sided relationship I’d had with the whole Canning family. That is, I was on the outside of their billions and they were on the inside. I would do everything in my power to reverse that scenario.
Caddie Pennington was going to be a pain in the ass, I could tell. The old fart (Griegson) might have to go night-night like his boyfriend if he got too interested, but at that moment he seemed harmless enough. I was inches closer to Simon and it gave me a thrill that started in my chest and buzzed all the way down to my love button. I was walking on air as I left Griegson’s office, with his secretary filling me in on the ready-made appointment with Mr. Reeves himself in the coming days. Everything was going to plan. Thankfuckforthat.
Catching the elderly secretary’s eyes with my own as she helped me on with my coat, I shot her a yearning look as she accidentally brushed one of my nipples. Once it clicked that those weren’t part of the knitted pattern of my sweater, she flushed and stifled a cry of horror as I blew her a tiny air kiss. And then, turning to enter the old wooden elevator, caught a glimpse of myself in the full length mirrors either side.
Yep. You’ve still got it, and I’m coming for you, Mr . Reeves. I hopeyou’vehadyouroatmeal,becauseMiriamwantstoplay… Long andhard.
S I M O N
Griegson & Associates always put on a good spread when it came time to kiss some ass. With the twenty percent they helped themselves to; it would’ve wanted to be. I had originally planned to pass on the ceremonial fellatio regarding the transfer of trustee, but when Miriam Webster had called me personally to confirm our meeting, I was intrigued. She’d called me on my cell, which was highly irregular. Only Canning staff and my mom had access to that number. She sounded glossy, wet. I forgot about how she came by my number as I became enchanted by her husky voice. I was a sucker for a pretty face with class and ass, and I hoped Ms. Webster was both.
The city was wet, cold… and definitely not Paris or the Caymans. I’d just come from a flight for Canning, taking him on a whirlwind flight to and from both places. His new girlfriend was an eyeful, but something strange about her helped me to focus on my own job, and my own plans. Canning himself seemed a little worse for wear from the experience, which always made me feel better. Maybeshe bitinsteadofswallowed?
Can’thaveityourownway,Canning,notformuchlonger .
Griegson & Associates was a mausoleum. An old boys’ club that was in the financial district, still looking after old money after almost two centuries. They were thieves, but had the legal clout to save millions in tax and audits. They were well connected, ask anyone
who lets them look after a few hundred million and they’ll tell you the same thing. It’s a steep fare, but worth it in the end.
I was officially on vacation as well. Justin Canning had actually taken the time to wish me well as I briefed him and Scott on the few final things before taking my annual leave. Scott was a competent pilot and would be an adequate fill-in, with Canning being out of season with most business related travel himself, that time of year.
Burl walnut paneling that smelled of sweet, blonde tobacco. The huge leather furniture that oozed a sumptuous and professional air, as well as inviting you to relax, it wasn’t planned that way, it was just how Griegson had things. The place was him. It was Peterson too until recently; I was surprised to hear of his passing. He was a good egg and had saved us millions over the years. It all vanished as soon as Miriam entered the room.
The bucket of chilled French champagne, the brunch buffet with in-house chef, waiting to cook whatever you wanted. The open box of five thousand dollar cigars I couldn’t stand, but had a rotten feeling I’d paid for anyway, so it suddenly didn’t seem to matter.
There was a sultry, sweet charge in the air, then the sight of her. That blood-red dress, draped like sweat over her figure, her ample cleavage playing at being behaved, while her thick, bullet nipples told me something else. I couldn’t see a panty line at all, and the subtle cocking of her right, immaculate brow gave the ‘that’s right’ confirmation before she even said a word.
Clipping across the gleaming parquetry floor in three inch heels without missing a beat, she extended a lithe, warm and graceful hand, which I greedily coveted with my own. Against my better judgment, I found myself bending slightly, pulling her forward as I sniffed her wrist before kissing her hand. The electricity of our touch forcing a small gasp from her moist, parted lips.
“Ms. Webster, a pleasure. Please, forgive me; I’ve just got back from Paris. The city of love still has me in its clutches even now!”
She continued to inhale the moment, baring her perfectly formed and brilliantly-white lower teeth as her eyes lit up in excitement. She was trembling slightly. I let her hand slide from mine, reminding myself to keep it professional.
“Mr. Reeves. I’m Miriam Webster, a pleasure to finally meet you.” Her eye shot a quick glance at my bulging crotch, her pupils dilated and she smiled, closing her lips as she brought her eyes back up to mine quickly, “Such a pleasure to meet you… in the flesh.”
It was mid-morning, but I really didn’t feel like complicating the meeting with food, plus I wanted to be alone with Miriam, instantly. The chef was dismissed, and with a murmur of bruised ego, he departed. Miriam offered me some coffee, which I declined with a subtle shake of my head. I was anxious to sit down. My hard-on was starting to move outward, not upward. I had to sit down.
“I could murder a scotch!” I blurted, more an attempt to distract her as I found my way across from her, melting backward into the deep chocolate leather of a century old tub seat that sighed with my own relief as I finally found some shelter from the storm of that woman’s presence.
I’d always been a player, and always gotten my own way. I had rarely felt as I did that morning meeting Miriam Webster. If we were anywhere else, if she were anyone else, I would have kissed her by the time she’d brought me my drink. She brought me the scotch in a huge crystal tumbler with ice, showing me how she could present things so beautifully when she used both hands and her best concentration. I almost moaned instead of thanking her.
Whatthehelliswrongwithyou,Reeves.Getagrip!
Clearing my throat, I took a not-so-obvious gulp of courage, which, instead of calming me, only fueled the growing warmth in my body, in the room. “Aren’t you having a little something?” I suggested, eying the champagne.
The peal of her light laughter seemed to ring off the crystal in my hand. It was like a delicate chime in a spring shower. I could smell the sweet earth of her fragrance and the silver light of her eyes made me forget where (and who) I even was for a moment.
“No! I’m working today, Mr. Reeves. Thank you, though. I just have a few things to go over with you, regarding your trust accounts with Griegson & Associates. I’ve taken over from Mr. Peterson. It shouldn’t take too much of your time.” She held my eyes with hers,
clutching a large, red, leather file across her ample chest. I could see she was all business, but I was already licking her in my mind.
Her movements, mannerisms and eyes were a curious blend of seductive, maybe murderous temptress, cheerleader and catholic schoolgirl all rolled into one series of exquisite actions that commanded my full attention. It was like watching a show of marionettes, where you knew they were all pulled by strings and there were people behind the scenes, but it was so enchanting, so intoxicating, she could have been telling me how she was going to gas me, then cut off my head and feed me to sharks. I would have found it equally delightful.
She was speaking mainly of quarterly reports, IRS risk assessment policies and the projections for some of the less official business which Griegson & Associates was infamously famous for. I heard myself speaking, asking questions and even challenging her on a few points during the conversation, but it was a faraway sound, like shouting underwater, or like the feeling of trying to jump up and down after being on a trampoline.
I knew thelook, every guy did. I’d got it when we first met, but the rest of the meeting she was all business. I huffed a little internally, wondering why I couldn’t get the whole show after paying admission, but I had to remind myself again, it wasall business. She was personally accountable for the majority of mine and Caddie’s estate. If she was working for me, I wouldn’t have expected anything less from her. If anything, I would have asked her not to wear that dress for meetings with clients, and maybe, just maybe, to even put some panties on.
Ah, who was I kidding, she was the devil and her spell had worked. Problem was; she wasn’t asking for anything in return. She went over the accounts, had me sign a few things to officiate her becoming trustee and that was it. And two hours later, I had a very wet front end, which I discreetly checked before standing up.
Notshowing,butIthinkImighthave actuallycome inmypants talkingtothiswoman.Holyfuckin’shit!
I wanted it to last forever, to be there in her warmth, with the smell of her. The alien light, almost full sun had shone through the
high, arched windows of the ancient room, giving everything an ethereal glow. The cold grayness of the winter outside was all interrupted by the majesty of the sun, just for a while and shining just so and right onto Miriam Webster. If I was thirteen, I would have been diagnosed with having a schoolboy crush. If I’d been alone, I would have rectified the tension she’d caused with my own, one-handed relief.
I was ripped from my sex-fueled, testosterone reverie. Ms. Webster was standing in front of me, a slight smirk playing across those glossed lips that never seemed to dull. Her hand was extended once again, this time in farewell. I thanked her, hearing myself from far away, sounding like a bit of an asshole, as usual. I’d bluffed, I hoped, my way through what felt like falling in love at first sight. Ducking my head back into the warmth of the limo, I exhaled loudly and addressed myself.
I spoke to myself aloud, like some crazy lunatic ready for the asylum. “What the fuck just happened there, Reeves? You takin’ fuckin’ hormones or somethin’? Jesus! You need a break, man. You neeeeeedthis vacation!”
The dull veneer of the concrete-colored city, its white parks and iced sidewalks, people rushing and skidding to get out of the weather. In the city it was dangerous, like a curse. In the Rockies, the winter was perfect. In nature, it was perfect. I sighed again, out loud. I felt my head shaking side to side as I still reeled from the power thatwoman had had over me. It was a thrilling feeling, I had three months of me time, and the first day I had met the most incredible specimen of womanhood I’d seen for a long time. I would’ve paid a hundred thousand a night to be with her, a million! She was incredible. My problem was, she was my accountant and now I wanted to bone her.
A quick mental checklist of things not to do in this life yielded a strong second or third place to me and said, don’t sleep withyour accountant/trustmanager. I sighed again, was it asthma? I suddenly looked up, mortified. The divider between the driver and myself was still down. Always the professional, he didn’t say a word. An agency man that day, I figured. He didn’t look familiar but he didn’t even
blink. I calmly set about checking my emails and pretended to be busy on the phone until he had me safely back at the airport. Scott had offered to buzz me to my house in the Rockies. I declined, reminding him he needed to be on his guard for another Canning run. Plus, I wanted to take the new chopper that Canning had on loan from the manufacturer for a trial flight, and there was no time like the present and it killed two birds. I needed to fly, I needed a bigger thrill than the one I’d had that morning. Miriam Webster was dangerous, and I had suddenly developed a hankering for double shots of danger, drunk from between her creamy white thighs.
“Well, enjoy your vacation, sir. Have a safe flight,” Scott said cheerfully as he shook my hand firmly before giving me the oddest look.
“Thanks Miriam, I will.”
Oh,fuck.
M I R I A M
Istruggled to get Simon out of the building, the room at least, as fast as I could. I’d gotten so damned wet that meeting, I’m surprised he didn’t ask for me to go hose myself down. As soon as he was gone, I pushed past the inquisitive Griegson, making my way to the little girls’ room, where I promptly hitched my little red dress up far enough. And, pressing one stiletto on the sink, the other on the plush carpeting, two-finger fucked myself fiercely while thrashing my clit until I exploded into a gushing, heat-filled climax that broke my heel and had me crying out like a two dollar whore trying for a tip!
I wasn’t done either. I shakily made my way to the stall and leisurely straddled the chilled porcelain while I spent the next ten minutes replaying what I wanted Simon Reeves to do to me in my mound, while I pressed, ground and teased my clit so hard, I thought I would burst… which I did. Another muted, almost whimpering climax escaped me as I became aware of another presence in the private bathroom I thought I had locked.
“Are you alright in there, dear?” Griegson’s secretary again! I stood up, smiling, pushing the sides of my skirt back down to a level of respectability, and although wobbly and on one heel, managed to saunter out of the stall.
She stared at me in curious horror.
My left breast was still hanging out of my dress, my huge dark nipple like a saucer with a lipstick stuck on it. I casually smiled and
tucked it back in.
“I’m fine, thank you,” I murmured, noticing the rasping of my own voice. I bent over in front of her, feeling a bead of my own moisture trickle down the inside of my thigh as I picked up my broken heel.
“Do you know where I can…?” But she was gone. Her ashen face; the cry of disbelief had run off like a small animal running from its prey.
I was worried she might have a stroke, or quit and join a convent, one of the two. Or maybe both. Either way, I didn’t want to be held responsible, so I made myself fresh, donned a sensible pair of shoes from my office and went to brief Griegson before the secretary could get to him.
“Mr. Griegson has gone to lunch with a client,” the secretary, Prudence, said coldly.
She was chilly but fully recovered from my little show in the bathroom. I got the sudden and lasting impression, having been Griegson’s secretary for so many decades, my little performances weren’t the strangest things she’d ever seen. Thanking her, and excusing myself, I went home. Griegson’s lunches went all day and I wanted to freshen up. A yellow cab had me home with a bottle of wine and a bath within a half hour.
Reeves would eat out of my hand, I knew it. Plus anywhere else I pointed him to. The scary part for me was, as a calculating, budding blackmailer, I’d broken the first rules of engagement: don’t get involved with your project matter.
But in truth, I’d had to turn on the charm a little, okay, maybe up to eleven, but it was all to be sure that Reeves would fall for the oldest and most simple deception ever, the tits and ass routine. He hadn’t just bought it; he’d wanted to try it right there in the bearskin rug, I saw that much in his eyes.
His eyes. Those blue points that seemed to dance when he looked at me, like he really was interested in anything I had to say. The way they traced over my body, following my every move with his…
I’d done it again. My hand had disappeared under the suds and was kneading the flesh between my thighs with an intensity that scared me because it pleased me so much, to be touching myself like that while thinking of Simon. Mr . Reeves… ah to hell with it, Simon. I sighed his name aloud and let myself enjoy my bath and another of my little earthquake moments before vowing to stay on track, to remain focused and get on with the business at hand.
The misty heat of the bathroom blended seamlessly with the view over Manhattan as thick fog rolled in. My own reflection in the bathroom window looked like a scene from Attack of the Fifty Foot Woman, with my half naked body superimposed over the tiny city below, scurrying and trembling in my wake. It felt like I was about to arrive at the point I’d worked on for so many years. All the sacrifices, the long hours and least desirable of all, the taste of Harrington in my mouth. Yes, I was finally getting close to putting everything I had rehearsed, everything I’d planned into practice.
Slipping into the fuzzy white robe I had warming on the rack, replacing it for the towel quickly, I used another towel to put my hair up as I casually strolled out to the studio apartment I had cleared, giving me enough room and a full view of the “Reeves/Canning board,” as I called it.
I sipped Shiraz and traced my fingers across the news clippings, photos and press releases, the audit summaries and the black and white photos taken by private investigators, all linked to one end. The Canning fortune. The phone pulsed, and I absently muted the soft classical piece I had playing. I was expecting a call from Griegson, because if he’d found out I’d skipped off home for the day, I imagined Prudence would have tattled.
“Ms. Webster. Simon Reeves.” I heard myself gasp; almost dropping my wine glass I turned away from the wall, out of the room, as though just being near it on the phone would give me away.
“I, uh… I haven’t caught you at a bad time I hope?”
I cleared my throat. “No, no, Mr. Reeves, not at all. What a pleasant surprise, did you forget something in the office today?” I had to keep it professional.
Another random document with no related content on Scribd:
— Minne minun pitäisi mennä? kysyi hän.
— Mene jostakin kyselemään töitä.
Anselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei kukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän tavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut vaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli saanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.
Puute kävi jo liian pitkälliseksi ja rasittavaksi.
— Onhan tuo edes hyvä… aloitti Anselmi.
— Mikä sitten? keskeytti akka.
— Että lapset ovat terveitä, jatkoi Anselmi viattomasti.
Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun kasvavat.
Akan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.
— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.
— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.
Ja jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.
— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.
— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi. Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin niinkuin paremmatkin pari kuukautta.
— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira. Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.
Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi. Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.
— Minne sinä menet? kysyi akka.
— Pyssyn otan ja menen katsomaan, näkyisikö lintuja.
— Mitä sitä turhia? Kun sen koirankin möit.
— Pakkohan siihen oli. Ja saapa tuolla käydä. Ei ota jos ei annakaan.
Pimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja vilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui Anselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.
— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä kesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri tavalla.
Lehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka sen kesään pääsemisen kanssa oikein on.
— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo valuisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten olisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?
* * * * *
Anselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi vaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.
— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää kun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät puulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.
Ja taas Anselmi hartiain takaa potkaisi sivakoitaan eteenpäin.
Alkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat, ei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle tarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän osa sellainen.
Luonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän hidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni. Kyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän mennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän mennessä liekin ollut.
Tästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin sellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää,
mutta eipähän satu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala, joka pitää huolen riekoistakin…
Uupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi istahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa häntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän se on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!
Anselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti siihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.
— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta ehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni…
Sitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun, lappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä omaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat olla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden vei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt ampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.
Kuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin yhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja sanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla ei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu olevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja niin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan kramahvoonaamista.
Anselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja sitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse
eteni, mutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä musteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten takaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi ja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa tapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän linnaan, siellä saat miettiä… Mutta metsä pysyi äänettömänä, ruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi siinä, mihin oli jäänytkin.
Anselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi nylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan selkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.
Pihalla tuli akka häntä vastaan.
— Herra Jeesus, mitä sinä olet tehnyt! huudahti hän.
— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi hymyssä suin.
— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa kuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.
— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti Anselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se antaa velkana olla kesään asti.
— Menet minkä menet.
Eukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin rauhoittuvan.
Seuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja rauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.
* * * * *
Ponku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli ampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi oli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.
— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut, lauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen kanssaan.
— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi minä nyt tulen.
Ponku-Matti, lappalainen, mietti hetken.
— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja sovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.
— Mutta jos se sittenkin panee varkaaksi.
— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi köyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.
Täynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei ottanut vastaan tarjottuja rahoja.
— Varas on varas ja varkaana tuomittava, sanoi hän topakasti.
Ilmankos olikin suuri lakimies ja ajoi pitäjäläisten asioita käräjillä.
* * * * *
Oli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän istui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti kihlakunnanoikeuden päätöstä.
Kittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli vain siitä, miten pitkäksi aikaa.
Akka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille surkeuttaan ja haukuskeli miestään.
— Sanoinhan minä, motkotti hän, että se siitä tulee.
— Niinpä sanoit. Mutta elettypä on. Kelpasivatpa lihat sinullekin.
— Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, sanoo minun yllyttäneen…
Anselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa, toivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät auttamattomasti suljettuina.
— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet. Vaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä… Ja sovintoakin muka oli tarjonnut.
— Hyvä se on, vastataan. Löylynlyömähän se on koko mies…
— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.
Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi.
Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä hyvä.
Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!
"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti, "että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus, ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse kärsiä kulunsa."
Asianomaiset saivat käydä ulos.
— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.
— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.
Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.
Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut hänenkin kohdalleen.
SARA-NIILAN UUTISTALO
Tänään tai viimeistään huomenna oli siis Sara-Niilan kohtalo ratkaistava.
Sara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa penkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava rauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt velvollisuutensa.
Lapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja yltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt
Sara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä tappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.
Kaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä.
Hetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän toivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle, mutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa epämääräiseen aprikoimiseen.
* * * * *
Sara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa ja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta Suomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän, Sara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik Eira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin. Mikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas, ja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.
Täällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet avioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen seitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.
— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel pitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.
— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli miettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei kuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.
— Katsokaa taivaan lintuja… sanoi pastori.
Tässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen, Sara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi huolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa hänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi niille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka sitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.
Senvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella itselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin Seeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi
itselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella olevalla luonnonniityllä.
— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän itselleen sanonut.
Omalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut ylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta puolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille.
Jo keväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen kautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä. Kuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat kertoneet. * * * * *
Sara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan sylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano paistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo se hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket kuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne tehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat yhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille vasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen piippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.
— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa mitään auttaisi.
— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila velvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt
Mutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.
Hänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän ajatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole SaraNiila, vaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas Nils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen ja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on valkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle mennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa kahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka Tunturi-Heikki on Norjasta tuonut.
— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille kruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.
Mutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän näköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran kamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen grammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta ja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa Tromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa "Ihajaan" ja "Kuinka se joki voipi suora olla"; Erik Eira kuuntelee, naureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.
— Kyllä sinulla on, Sara-Niila, on vaan, sanoo hän ja ottaa ryypyn viinaa.
Niinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto on ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää.
Kirkonkirjoissa ei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan kruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.
Näin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin putoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.
Kaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä alakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä on herkkä ja syvä synnintunto.
— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän, vaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.
Sara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin tullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen hätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä vastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee hitaasti pöydän ääreen kahville.
Kaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten särpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen jatkaa..
— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on seuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos ahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa…
— Mistäpä meikäläiselle sellaisia henkiä, keskeyttää Niila välinpitämättömästi, vaikka salaisesti hiukan peljäten. — Nöyrällä mielellä on tehty, mitä on tehty…
Sara-Niilan pelkoon liittyy jotakin taikauskoista. Hänellä ammuu
oma lehmä Erikin navetassa, hänellä on viisitoista poroa ja nelisensataa markkaa säästössä. Kyllä niillä jo jonkunverran saa aikaan. Mutta onhan sitä yhtä ja toista pientä keräytynyt omalletunnolle, josta sietäisi tili ja tunnustus tehdä nöyryydessä ja katumuksessa. On joskus tullut kaikessa hiljaisuudessa merkityksi toisen poro, — mutta niinhän tekee moni muukin, melkein kaikki, kun vaan silmä välttyy, — on joskus ryypätty viinaa ja yllytty joikaamaan ja kerran hän poroeroituksella päissään ollessaan oli sytyttänyt paperossinsa kymmenen kruunun setelillä. Silloin ei varmasti ylpeyden henki ollut kovinkaan kaukana. Nämä olivat kyllä kaikki niitä vähäpätöisimpiä syntejä, mutta kun ne kaikki kokosi yhteen, saattoivat ne hyvinkin aiheuttaa sen, ettei Ibmel katsonut Niilaa kelvolliseksi saamaan uutistaloa.
Ja vähitellen Niilaa alkaa totisesti peloittaa, häntä kalvaa suuri, jäytävä levottomuus ja pelko, levottomuus, joka panee sydämen kiivaasti tykkimään ja joka on yhtä tuskastuttava ruumiillisesti kuin henkisestikin. Rukouksestahan tässä lähtisi apua, mutta ei Niila voi nyt rukoilla. Arvaahan Ibmel heti, että uutistalosta ja maallisesta hyvyydestä tässä on kysymys. Olisi jo kauan aikaa sitten saanut mietiskellä niitä asioita ja tehdä välit selviksi.
Sitten se talo putoaisi kuin hyllyltä.
Niila painaa neljäntuulen lakin lujemmin päähänsä ja menee ulos, vaikkei hänellä ole siellä mitään tekemistä.
Rakennusmestari Kylmänen tulla jonksuttelee juuri portailla jängän yli, laukku heilahtelee hänen selässään ja hän on huomattavasti
juovuksissa. Kun hän saapuu lähemmäksi, kuulee Niila, että laukussa pulpahtelee jotakin, ja heti alkaa häntä riivata himon piru, mutta hän päättää sankarillisesti taistella sitä vastaan ja voittaa.
— Päivää, tervehtii Kylmänen jo matkan päästä. Terveisiä Inarista.
— Päivää, vastaa Sara-Niila kuivasti.
— Joko syyni on käynyt? kysyy Kylmänen sitten.
— Tänään niitä odoteltiin, mutta eipä ole vielä kuulunut.
Kylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin lotinan tapaista.
— Ottaisiko Niila ryypyn?
Niilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila kauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä istuu hänessä lujasti.
— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin… ja syntikin se on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.
Kylmänen ei ole sillä tuulella, että rupeaisi pilkantekoon.
— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin, ohrista tai rukiista tehty Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä niinkuin paviaani.
Niila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin pahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän ja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja ymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka
ei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä, Erik Eiran esimerkkiä… Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja itsensähillitsemiskykyä.
Eikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja antaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.
Päivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö insinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen edullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää hänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta kuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen. Epätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on yllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein sitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.
Äkkiä Sara-Niila huomasi napisevansa Ibmeliä vastaan ja keskeytti säikähtäen mietteensä.
Mitäpä hän mestaroimaan! Mutta ikuisen syyn sai päällensä, jos jätti lapsensa näkemään nälkää.
Sara-Niila kuljeskeli suon reunaa ja tuli ojalle, joka hiljaa lorisi metsän syvyydestä suolle, muuttuen siellä haastelevasta purosta totiseksi, mustaksi, tuskin huomattavasti eteenpäin virtaavaksi ojaksi. Nyt, illan hiljaisuudessa, tuntui Niilasta, kuin haastelisi puro hänelle kauniisti ja asiallisesti.
"Minun rannoillani kuljeskeli kerran Seeskulkija, hän, joka peninkulmien päästä tiesi, mistä kadonnut ruumis oli löydettävä tai varastettu tavara haettava. Hän asui tuolla Päiväsen tienoilla, minne
sinäkin aiot tupasi rakentaa… Nämä rannat ovat vihannat ja kauniit, tukkimetsä on koskematon ja korkeampaa heinää et löydä kuin vuopajaini rantamilla. Seeskulkija ei heiniäni tarvinnut, sillä hänellä oli vain poro ja vuohi, hänen palaneen tupansa kivijalan rauniot löydät Päiväsen polun varrelta. Melkein sata vuotta on kulunut Seeskulkijan tuvan palosta, eivätkä nykyisen polven ihmiset häntä muista. Oletko nähnyt tulen joskus raunioilla kimmeltävän, välkkyilevän ja pakenevan, antamatta lämpöä ja valoa… Sinusta on tuleva Seeskulkija…"
Eipä, ettei vistota Sara-Niilaa. Tähtiä on syttynyt taivaalle, hämärä käy syvemmäksi, jängältä käy uho ja metsä tuntuu huokailevan. Tuolta vilkkuu takkatuli Uodsun pirtin ikkunoista, tuli tuikahtelee hänenkin tupansa ikkunoista ja Marjaanan kodan räppänästä nousee sauhu. Marjaana on niitä ihmisiä, jotka eivät ole sopineet asumaan salvettuun taloon. Hän tahtoo elää ja kuolla kodassa. Sydämessään Sara-Niila tuntee arvonantoa Marjaanaa kohtaan. Niin, ja tuossa ovat Puitsitunturit hänen edessään, hämärässä synkkinä ja uhkaavina, jossakin niiden takana on Mutanivan varakas kylä ja Inari. Niin on joka suunnalle: metsiä, soita ja valkoisia kankaita ja tuntureita, ja taas metsiä, soita ja kankaita ja joku kylä siellä täällä, ja täällä kävelee hän, Sara-Niila, yksin ja ajattelee, miten järjestäisi tulevan ajallisen elämänsä. Vähitellen alkaa Niilasta tuntua koko hänen uutistalo-hommansa yhtäkaikkiselta ja pieneltä. Tuolla noin, tuolla korkealla, tummansinisen taivaan ja tähtien takana, asuu Ibmel ja Hän kaiken lopuksikin tämän asian laittaa oikealle tolalle, jos on laittaakseen. Jonkunlaisena kaukaisena, hyvin vaikeasti tajuttavana ja siintävän etäisenä käsitteenä tulee Niilan mieleen ajatus, jota, jos hän sille osaisi nimeä antaa, voitaisiin nimetä ajatukseksi maailmankaikkeudesta.
Yksinäinen poro säikähdyttää hiukan Niilaa, kun hän hiljalleen kävellä keinuttelee kotiinpäin ja saattaa hänen ajatuksensa vanhoille, tutuille urille.
* * * * *
— Minulla on oma uutistalo ja yksitoista verovapaata vuotta… minä en saa enää palkkaa Erik Eiralta, minulla on lehmiä ja poroja ja elokuulla minä menen heinäntekoon… Sitten minulla on hevonen ja rahaa kirstussa, Kaijalla on hopeasolkia, ja Erik Eira tulee joskus kylästelemään… Grammofooni pannaan soimaan, kiiltävätorvinen, laulava, soittava, naurava grammofooni… minä muutan siihen neulaa…
Niila kuvittelee erikoisesti tilannetta, joka sisältyy neulan muuttoon, totiseen ja tärkeään toimitukseen, mutta sitten hän taas hätkähtää:
— Grammofooni — ylpeyden ja perkeleen henki…
Hän tiukentaa vauhtiaan, käynti käy yhä keinahtelevammaksi, mudin helmat heilahtelevat oikeaan ja vasempaan, hän koettaa olla ajattelematta mitään ja melkein vihaisesti työntyy hän tupaan.
Kaija on keittänyt kalakeiton ja epäillyt, että Kylmänen on juottanut Niilan.
— Kyllä se hyvä olisi, jos se talo saataisiin, sanoo hän iloissaan siitä, etteivät epäilykset osottautuneet oikeiksi.
— Kyllähän se olisi, vastaa Niila ja vääntäytyy mitään erikoista toivomatta, mitään tuntematta ja mitään ajattelematta levolle.
Hän on jo nöyrästi heittänyt kaikki Ibmelin kaikkivoipaan harkintaan.
* * * * *
Seuraavan päivän iltana Sara-Niila palaa insinööri Trampenfeltin ja kahden uskotunmiehen kanssa katselmuspaikalta. Päivän kuluessa on hänessä heikosti vaihdellut toivo ja levottomuus, varmuus ja epävarmuus. Insinööri ja uskotutmiehet ovat sitä mieltä, että paikka on erinomaisen sopiva itsensäkannattavalle uutistalolle, eivätkä he ollenkaan epäile, etteikö Niila saisi siihen taloa pystyyn, kun panee kovasti työtä, vähän rahaa ja käyttää asiantuntevaa apua.
— Minulla on lähes neljäsataa markkaa säästöjä, sanoo Niila.
— Ja kun myyt viisi poroa, niin saat kaksisataa lisää, sanoo insinööri.
Niila ei ole myynnin kannalla, mutta hän ei vastustakaan. Hiljaisuudessa hänen ajatuksensa lentävät Erik Eiraan. Hänen mielensä on taas täynnä toivoa.
Kun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra Gyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee insinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että nämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän kävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa, — oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille katselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..
Insinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista luontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa: hylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa kummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin vaistoin odottaen.
— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee metsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu aiottuun suojelusalueeseen.
Se tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi. Kaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään nurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.
Ne ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että Niilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne, missä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen hymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.
"Ylpeyden henki!" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja ahneuden henki”.
Ja samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut sallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.
— Kyllä kai se köyhän on toivotonta… sanoo hän nöyrästi.
— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen, myhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.
— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa Gyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta,
