ELENA GRAY
Night Tracker © 2019 by
Elena Gray
All rights reserved. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording, or by any information storage and retrieval system, without permission in writing from the publisher.
This is a work of fiction. Names, places, characters and incidents are either the product of the author’s imagination or are used fictitiously, and any resemblance to any actual persons, living or dead, organizations, events or locales is entirely coincidental.
Cover Artist: Luminescence Covers
Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
Chapter 4
Chapter 5
Chapter 6
Chapter 7
Chapter 8
Chapter 9
Chapter 10
Chapter 11
Chapter 12
Chapter 13
Chapter 14
Chapter 15
Chapter 16
Chapter 17
Chapter 18
Chapter 19
Chapter 20
Chapter 21
Chapter 22
Chapter 23
Chapter 24
Chapter 25
Chapter 26
About the Author
CONTENTS
C H A P T E R O N E
ve thought that nearly killing Samantha Cade would have scared her off. But not Sam. She was relentless in her pursuit to save Eve, even though Eve knew she wasn’t worth saving.
Eve hopped out of her Jeep and inhaled a deep, cleansing breath. Her gaze fell to the phone in her hand, the screen showing a missed call. She sighed in frustration as she tossed her phone onto the seat, where it bounced off and hit the floor on the passenger side. A rumbling vibration against the carpet signaled that Eve had yet another voicemail from Sam.
Eve didn’t need to listen to the message to know what Sam wanted. They were all the same. In each one, Sam forgave Eve. Sam thought Eve shouldn’t be alone and begged for Eve to come home.
She jammed her arms into her black leather jacket, taking her frustration out on the defenseless garment. What was Sam anyway? Some sort of saint? Eve had nearly ripped Sam’s leg off. Torn it to shreds, actually. Sam could have died from the blood loss alone and still Sam felt the need to forgive Eve.
Had Eve known that Sam hadn’t gone through the transformation, she would never have gone to the cabin in the first place. But that piece of information had been conveniently left out of Eve’s briefing and she couldn’t help but wonder if someone had set her up.
Adjusting her jacket, she made sure it was covering the gun in the waistband of her pants. She would continue to do her job while trying to figure out what was really going on with the kids they rescued. At the top of her list was controlling her blackouts. She wasn’t much good to anyone if she continued to lose control.
She wished she could go back to a time where all she had to worry about was what party she was going to. She never could have imagined that her perfect life would be destroyed in an instant. That everyone she loved would be torn away from her and that she would be forced to live on the streets.
Eve flattened her palms against the door of her Jeep, pushing until she heard the soft click, signaling it was closed. If her information was right and Kingston’s team was recruiting kids here tonight, she would slip in, grab the kids, and go.
A sliver of light from the moon was the only light she needed to see in the woods. Its soft glow weaved through the tops of the trees. She didn’t even need to follow the well-worn path to know which way to go. She was a born tracker, following in the footsteps of generations before her. She could track through her animal instincts, but they weren’t as heightened as when she was in her human form.
The rift of an electric guitar filtered through the woods. Her boots didn’t make a sound as they stepped across the damp grass. Not even the threat of rain would keep these kids home. What better place for teenagers to party than in the woods, miles from town?
This was the perfect place to hide from the cops, but not from Eve and the rest of Kingston’s team. Finding the kids who needed help the most wasn’t difficult if they knew where to look. Most of the kids they found were victims of the system. Shuttled from foster home to foster home and some worse than the one before. Life on the streets was a better alternative, where they were able to look out for each other.
Eve tuned everything out around her. She closed her eyes, drawing her tracking ability to the surface. When she opened her eyes again, her vision focused on the colorful threads in front of her. This was why she was an asset to Dr. Kingston—her ability to track
was on point and not even the shifters could do a better job. Every person had a unique identifier, just like their DNA. Eve only needed to see a person’s thread once and she would remember it.
She could forget where she left her car keys, but when it came to tracking, her mind was like a hard drive. Focusing on the threads in front of her, it looked like there were five people up ahead. An easy number for her to handle on her own. She scanned the area to see if there were any other familiar threads, but it appeared it was just the kids for now.
The clink of glass accompanied the steady beat of a drum. The party was definitely in full swing. She stopped, hiding in the shadows when she reached the clearing, spotting a group of teenage boys in front of a campfire. They all looked like jocks with their muscular builds and varying school apparel. All except for one. He looked like he was either the team mascot or the water boy.
Something didn’t fit here. These kids didn’t look homeless. Their clean appearance, cell phones, and expensive beer proved they weren’t her normal targets. She knew she was in the right place, but why these kids? She’d have to figure out the ‘why’s’ later. Right now, she needed to relocate them.
Three of the guys were seated in folding camp chairs, while the fourth, who was wearing a football jersey, stood in front of them waving his arms as he told a story. She searched the group for the fifth kid but he wasn’t around. His thread continued to the left into the trees. He had either gone home or taken a bathroom break. She would have to worry about him later.
Shifting her gaze to the other side of the woods, Eve listened for any other sounds. A snap of a twig, a cough. Anything that signaled someone else was lurking around. She couldn’t afford to have Kingston’s men show up and ruin her plan. Until she knew what was happening to the kids, she couldn’t allow them to be taken.
Once she saw it was clear, she unfocused her vision until the threads disappeared. It was time for her to crash this party.
Squaring her shoulders, she stepped into the clearing. Three faces turned in her direction at once. Their jaws went slack, their eyes wide. One held a handful of chips halfway to his mouth. The
quarterback froze in place, his voice fading as he realized his friends’ attention had shifted away from him. He slowly turned and his mouth fell open so he matched the boys behind him.
“Who invited the hot chick?” one of the guys asked as he jammed his elbow into his friend’s ribs.
“Who cares? Especially if she brought friends.” The guy next to him searched behind her. If he knew who was on their way, he might not be so eager.
“Wait. She must be Mike’s girlfriend,” the quarterback said. “He told me he was dating a college girl, but I didn’t believe him. Figured he made her up to take the attention off his breakup with Lyssa.” The jock’s eyes skimmed Eve’s body. “He really scored with you.”
The guy lifted the lid on the cooler and dug inside until he pulled out a bottle of beer and extended his hand toward her. “We don’t have any girly drinks, Travis drank all of those. All we have left is beer.”
The guy that looked like he could be the school mascot said, “Shut up, you ass. It’s all I could get.”
“Yeah right, Trav,” another guy in a hooded sweatshirt said. “Your mom still orders you Shirley Temples.”
The mascot shoved the guy in the hoodie and they began to wrestle on the ground. The other two cheered them on as they rolled around, grunting. Surprisingly, the scrawny guy held his own.
Eve shook her head and began a mental count to ten. How did she lose control of them so quickly? Time was running out. Kingston’s men could be here any minute.
“So does Mike know you were coming? He never said anything to us,” the jock said, still holding the beer out to her.
Eve pushed the dripping bottle away. “I’m not Mike’s girlfriend.”
Before she could continue, the jock said, “Well, I could be your boyfriend.”
The guy behind him who had been quiet so far, stood. “You don’t want him. He’s all brawn and no brains. I’m the full package.” His hands motioned down the front of his body.
While they argued back and forth over who was the worthiest suitor, Eve blew out a breath that sounded more like a growl than a
sigh.
In another life, she would probably have been partying with them. They really weren’t that much younger than she was. They might be here celebrating the end of their senior year or a big win after a game. Something she never had the chance to do. She swallowed the lump in her throat and pushed back the painful memories.
Her cougar spirit became restless inside her, sensing her surging emotions. When they finished here, she would shift and run off the surge of adrenaline that always pulsed through her veins when she finished a job.
The mascot pulled her from her thoughts when he said, “She reminds me of that actress from the Avengers. You know, the one who played the Black Widow.” He snapped his fingers, his brows scrunched together. “What was her name?”
“Scarlett Johansson?” the quiet guy replied.
“Yeah. That’s the one. She’s even dressed all badass like her. With those tight black jeans and knee-high boots, she could be her twin.”
“Are you crazy?” the jock said. “She looks nothing like her. Besides, Scarlett had red hair in the Avengers.”
“What does it matter what color her hair was? She’s still hot,” the mascot said.
“Dude, you’re an idiot,” said the guy in the hoodie.
“Why do you always have to be such an asshole?” the mascot whined.
Eve rolled her eyes. This wasn’t the first time she’d been compared to Scarlett. Honestly, she didn’t see the connection. Aside from the blond hair, she thought they looked nothing alike, but then again, she didn’t spend much time in front of a mirror. Every time she stared at her reflection, she would see the scars, the ones she so carefully tried to cover up. But the scars that ran deeper than her skin weren’t so easily concealed.
It was time to shut this party down. Reaching over, she tugged a cell phone free from the speaker it was attached to, cutting off the thumping music. The guys’ protests quickly filled the deafening
silence. She ignored their grumbling and shoved the phone into the jock’s hand. Her inner clock was ticking down like a time bomb. She didn’t have any more time to waste.
She signaled them to be quiet. When they obeyed, she said, “You guys realize you’re trespassing.”
Playing the breaking-the-law card was the only way she could think of to get them to leave.
When her only response was blank stares she continued, “Did you not see the sign when you came in?”
The guy in the hoodie took a swig of beer and stepped toward her. “What, are you a cop or something?”
She flashed her teeth as she narrowed her eyes, letting a hint of her spirit animal show through. “Or something.”
When he saw the glow of her eyes, he stumbled back and tripped over his chair.
“If you’re not a cop, then why are you out here in the middle of nowhere?” the jock asked.
“Don’t you watch the news?” At the look of confusion on their faces, she said, “Of course you don’t. You’re too busy partying and finding the next girl to hook up with.” She blew out a breath before she continued, “Some teenagers that were out here went missing a few months ago.”
The jock nodded. “Yeah. I heard about that. My cousin’s girlfriend’s brother’s friend was one of them. The cops said they must have gotten lost out here. Instead of heading in the direction of their car, they went deeper into the woods.”
Eve snorted. “Lost? More like a wild animal got them. They can attack you and drag you off without anyone ever knowing.” Since the threat of police wasn’t scaring them off, maybe fear of violence would.
She didn’t know if it was the alcohol giving him liquid courage or if it was stupidity that made the guy in the hoodie speak up again. “I don’t know who you are, but we’ve been coming out here for years and no one has ever bothered us. Honestly, you’re kinda creeping me out and ruining the night. So why don’t you sit down, relax, and have a beer. Otherwise, get lost.”
The quiet guy interrupted, “Hey Curtis, lay off. She’s just trying to help.”
The guy in the hoodie turned on his friend. “Hey, feel free to go with her if you’re afraid. Maybe have your mommy tuck you into bed when you get home.”
“Why are you such a dick?” the quiet guy said. He pointed to the jock. “The only reason you’re here is because Jake insisted we invite you.”
Sweat started to bead on Eve’s forehead with each second that passed. Why couldn’t they just shut up? Her voice turned husky when she shouted, “Enough! I don’t think you’re getting the point. The party is over. I’m not playing games.”
Warmth seeped up Eve’s spine, extending to her neck and the base of her skull. Her vision began to blur. She knew what would come next. Darkness. The same darkness that consumed her when she had chased Sam in the woods. The need to hurt would be so primal that she couldn’t stop herself. Nor would she remember most of it when she awoke.
Gritting her teeth, she clenched her fists and focused on her breathing. In through her nose and out through her mouth. She needed to stay in control. She couldn’t lose it now. Not again. Never again.
“Hey. Are you all right?” The jock named Jake lifted his arm toward her. He must have seen something in her eyes, because he let his hand fall, but stood his ground. His concern startled her and his courage impressed her. But she didn’t need his help. She didn’t need anyone’s help and she hadn’t for a long time.
“It’s not me that you need to be worried about,” Eve said. Her nose twitched as a faint scent caught her attention. The smoke from the fire barely masked it. Kingston’s men were here.
She needed to make a decision and fast. Did she bring them in, or let them go? If she let them go and Kingston’s reasons for bringing them in were valid, she could always track them again. But if she brought them in and they were harmed, she would never be able to live with herself.
“You guys need to run. Now!”
The guys looked at each other, unsure of what to do. Hoodie guy made a swirling motion next to his temple.
A rumble began in her chest, working its way up her throat before erupting from between her lips. “If you don’t want the life you now know to end, you will run to your car and not look back.”
As if on cue, a howl sounded behind her, lifting the hairs on her neck. This time the boys didn’t waste any time objecting. They ran in the opposite direction. At least all but one did.
“I thought I told you to go.”
The jock stayed by her side, his fear definitely written all over his face. “Listen, I don’t know what’s out there, but my friend Mike hasn’t come back yet and I’m not leaving him here.”
“Dammit.” So much for getting out of here without being seen. “How long has he been gone?”
“I don’t know. I really wasn’t paying attention. He said he had to take a leak.”
“Could he have left without telling you?” she asked.
“No. I was his ride here.”
She focused her vision again until she found Mike’s thread. “Go. I’ll take care of your friend.”
The jock hesitated, looking in the direction of where his friend must have entered the woods and from where a scream of pure terror had just erupted.
Her hand shot out, grabbing the jock’s wrist as he instinctively moved toward the sound.
“You can’t help him if you’re caught. Go to your car. Get in and lock the doors. Wait five minutes. Your friend will be there.”
When he didn’t move, she said, “I promise.”
She reached behind her back, tugging the tranquilizer gun from her waistband. She had an arsenal in her car, but none were meant to kill. Dr. Kingston would not allow her to live if she waged a war against his men. And hopefully after today, he would still believe she was loyal to him. If she could manage to get the hell out of there before the rest of the men arrived.
“Who the hell are you?”
Eve didn’t answer his question as she walked into the trees. It wasn’t that she didn’t want to answer. She didn’t know how to answer.
Who was she? She was still trying to figure it out.
he large wolf advancing on the teenager didn’t seem to hear Eve approach from the side. He was too fixated on terrorizing the poor kid. His ears were pressed flat against his head, and his sharp teeth were bared.
Eve fumed. What the hell was he thinking? This was not protocol. He was a shifter, sent in first to track their targets. His partner wouldn’t be too far behind. The wolf shouldn’t be this close to the boy. They were only meant to track and then back off, letting the others handle the negotiations.
She didn’t have time to figure this out now. She needed to move quickly if she was going to get out of here before the wolf’s partner arrived. No one could know that she’d alerted their targets to danger. But she wasn’t about to let them take the wrong kids.
These kids had a home and a chance at a future. There was no logical reason for these boys being taken and never by force. Unless Kingston’s guys were only here for one. Possibly Mike. Not everyone had two parents who loved them.
She prayed that she had made the right decision in coming here tonight.
There wasn’t time to second guess herself now. What’s done was done. She could figure out what Kingston was up to later. If he was legit, then she would go on with business as usual. If someone was setting her up, she would find them and make them pay for interfering in her life.
She lifted the gun in her hand and aimed at the wolf. Her blood thrummed in her ears as she tried to steady her shaking hand. If she didn’t stop the wolf now, would he actually harm the kid?
Not willing to take the chance, her finger gently squeezed the trigger. A soft pfft sound followed as the dart hit the wolf in the neck. The shifter was unconscious before his body hit the ground.
The kid’s wide eyes met Eve’s and she motioned for him to run to her. “Your friends are waiting in the car for you. You need to hurry before they leave.”
“Aren’t you coming?” he asked.
“No. I need to make sure no one follows you. Now go.”
The boy hesitated for a fraction of a second before he ran in the direction of the campsite.
She walked toward the wolf and tucked the gun back into the waistband of her pants. Her senses were on alert for any other visitors. Crouching down, her fingers slipped through the wolf’s fur. The steady rise and fall of its chest filled her with relief. When she found the tranquilizer dart, she tugged it free, not wanting to leave any evidence behind.
Suddenly, a cold ripple washed across her skin, warning her that someone was coming. Her fingers closed around the dart, concealing it in the palm of her hand. She stood and jammed her hands in her jacket pocket as she turned.
A guy in a black t-shirt and camouflage pants stepped out of the trees. With eyes so blue they pierced the night, he glared at her. Shit. Of all the guys assigned to this, it would have to be him. Her one and only friend. And after everything she’d done to help Sam, he might not be her friend anymore.
“What are you doing here?” She forced her voice to remain steady, even though her heart was hammering in her ears.
“I could ask you the same question.” He tipped his head toward the still form lying on the ground. “What happened to him?”
She schooled her features. Aidan Carver was gifted with reading people. That was one of the reasons Kingston kept him in charge. The only way Eve would be able to fool him was to stay as close to the truth as possible.
“I’m here to follow up on these idiots.” She flung her hand toward the sleeping wolf. “Word is out that they can’t complete their mission. And the fact that he’s asleep on the job only proves my point.”
“Really? Since you were our best tracker and have been MIA, we had to bring in a newbie to cover for you. He’s a little overzealous in his new position and not much use to us in town. Where have you been, anyway? No one has heard from you since that mess with Samantha Cade. How the hell did you manage to get out of there?”
“I have no idea. Most of that night is a blur.” She felt the urge to tug her lip between her teeth, but that would be a dead giveaway. She always bit her lip when she was nervous. If anyone knew her quirks, it was Aidan.
His brows drew together as he studied her. Just when she thought he was going to call her bluff, he said, “Yeah, well a phone call would have been nice. I thought you were dead.”
She released a breath and dropped her gaze. It had been so long since someone had worried about her that she hadn’t even thought to reach out to Aidan to let him know that she was okay. He had been such a good friend to her and she’d let him believe she was dead. She was not only a horrible person, but a horrible friend, too. God, she sucked. She didn’t deserve him.
“I’m sorry, Aidan.” She glanced up and closed the distance between them. “You’re right, I should have called. The truth is, I was afraid.”
That wasn’t a lie. She was afraid. Afraid that Kingston wasn’t the man she thought he was.
“What happened that night? No one remembers anything before they were knocked unconscious.” He arched a brow before asking, “Do you remember anything?”
Eve hid her relief over the fact that no one else remembered. Which meant there was no one to witness her helping Sam escape.
“I remember the ground shaking under my feet. I thought there was an earthquake. I turned and Sam stood in the middle of the fighting. It was as if time had stopped around her. We were all frozen in place, unable to move, unable to tear our eyes away from
her. Her arms were raised and she was chanting something I couldn’t understand. Then a streak of lightning entered her body and bolts shot out of her fingers. I was flung back and woke up in my Jeep. I don’t remember how I got there.”
Sam had seemed so focused and in control. Which amazed Eve. Kingston claimed Sam’s powers could end the world. Knowing what she did about Sam, Eve refused to believe that Sam would intentionally hurt innocent people.
She still didn’t know what Kingston’s plans for Sam were. But if that was only a fraction of Sam’s powers, Eve was afraid to find out what more Sam could do.
Aidan crossed his arms over his chest and studied her. “How is it that she had her powers? Kingston said the key to unlocking them was for her to go through the change. From the information we received, she hadn’t gone through it when she’d arrived.”
“Maybe they made a mistake.”
“No. They said when they picked her up, she had a nasty gash on her leg that hadn’t healed. What the hell happened up there?”
She dropped her eyes, avoiding his knowing gaze. “I completely blacked out. If her friend Cara hadn’t attacked me while she was in wolf form, I might have killed Sam.” Her voice cracked when she spoke Sam’s name. “I don’t know what’s wrong with me.”
Aidan didn’t speak. The wind blew Eve’s hair across her face and she impatiently swiped it back.
“Do you know what it’s like to lose chunks of your life?” she said. “It’s like being in a nightmare that you can’t wake up from. It feels like someone is trying to control me. I have no idea what I’ve done and who I’ve hurt when the blackouts happen. I just want answers, Aidan.”
“You need to come back with me. Whatever is going on with you, we can work through it.”
Eve shook her head and stepped away. “I can’t go back. Not yet.”
“Why not? You have to go back eventually. Unless you don’t want to work for Kingston anymore.”
“Just let it go, Aidan. Let me go. Forget that you saw me.”
Aidan took a step toward her. “Eve, if you’re in trouble, I can help you.”
She flung her hands up in frustration. “You can’t fix everything. My life isn’t a fairy tale. I don’t need a hero to come in and save me. I’ve been on my own for a long time. I can take care of myself.”
“Oh, that’s right. I forgot. You have ice running through your veins. You don’t let anyone get close to you. You like to keep everyone at a distance.” He leaned in toward her, his hands jammed to his hips. “Like it or not, I care for you. I’ve seen beneath the layers you try to bury yourself under.”
His words stung. If she let herself believe it, she cared for him too. But caring for people was dangerous, and the outcome was always the same. She would end up alone.
Her heart couldn’t take another person leaving her.
Her gaze drifted over his shoulder to the campfire just beyond. The flames shifted and danced through the trees, giving the illusion that they were on fire.
In a quiet voice, she asked, “Do you ever wonder if what we’re doing is right?”
“What do you mean?” he asked.
“Taking these kids. Handing them over to Dr. Kingston.”
“You know they’re given opportunities they wouldn’t have had on their own. Look at me. If he hadn’t taken me in, where would I be? For that matter, where would you be?”
“I was going to be coming into my trust fund soon anyway, so I would have survived. These kids tonight have families. Who is to say that their life now isn’t good? Who is Kingston to play god with their lives? The homeless and runaway kids, yeah, they may have a chance at a better future with him, but I don’t know.
“My gut tells me something isn’t right. Why does he need Sam? How can he be sure she’s dangerous, and what does he plan to do with the kind of power she harnesses? We blindly follow his orders. Why do you think that is?”
Aidan looked around, as if he was afraid someone would overhear their conversation. He lowered his voice, but the warning
rang through loud and clear. “You need to be careful about what you’re saying. Do you want to lose your job?”
“Maybe I don’t belong there.” She turned her back to him, not wanting him to see the tears forming in her eyes. “I don’t even know who I am anymore. I’m not the same girl I was five years ago. Not even close.”
He was the only one that she’d opened up to about that painful night long ago. Not even Kingston knew about her past.
Strong arms wrapped around her from behind. She tried to pull away but they squeezed harder, holding her in place. Warm breath brushed against her ear when Aidan said, “You’re not alone, Eve. Not anymore. Please let me help you. We can find out what’s causing the blackouts together. If you don’t want Kingston to know, I won’t say a word. But you have to let me in.”
It would be so easy to say yes and let someone else bear her burdens. But she’d vowed to make right all of the wrongs she committed and she had to do it on her own. She hoped Aidan would forgive her. She’d hurt him enough already. She relaxed just enough in his arms for him to loosen his grip. As soon as he eased up, she broke his hold and stepped away.
Confusion crossed his face and then the realization of what she was going to do. “Don’t, Eve.”
“I’m sorry, Aidan. I don’t want to involve you. You’ve been good to me. You’ve given me more than I deserved.” She’d spurned all of her coworkers’ advances. Kingston’s main rule was never to fraternize with each other. But that didn’t stop them from trying. But there was something about Aidan that was able to break down her protective barrier. With her crappy attitude, she didn’t know why he continued to try. But he did. He made her laugh for the first time in years. He was the only friend she had and that bond fueled the gossip in their group. They all assumed that she’d chosen Aidan. But it wasn’t like that between them. It never would be.
“Don’t push me away,” he said in a low voice. “You’re into something deep. And I’m worried you won’t be able to dig your way out when you’re done.”
She was definitely in over her head, but there was no turning back now. Her conscience wouldn’t let her. She needed to move forward, no matter the outcome.
“Listen,” he continued. “I know what happened to you was horrible. No kid should have to endure that. But I’m not going to leave you. You can’t live your life in the past. You can’t change it, but you can change your future.”
Taking a step back, she held up her hand. “You can’t come with me. I need to work this out for myself.”
It would be so easy to give in and go back to Kingston with him. To forget everything that she’d done and move on. But the demons in her past wouldn’t let her. Until she could exorcise them, she was on her own.
He dropped his head and shook it, then released a breath before his eyes met hers again. “I’ll keep quiet about you for now, Eve, but I can’t lie to Kingston. I’ll give you time to sort this out, but you’ll need to come home eventually. Before he sends someone for you. As it is, tonight was a bust and I don’t know how the hell I’m going to explain this one to him.” He stopped and cocked his head to the side, listening. “You better go. The others will be here soon and I don’t want them to see you.”
She pointed to the unconscious wolf. “How are you going to explain what happened to him?”
“I’m going to tell them I found him like that.” His lips tilted in a half grin. “Sticking close to the truth doesn’t make it a lie. Right?”
Eve should’ve known that she couldn’t fool him. He had her figured out from the start.
“Thank you, Aidan.” With a heart that felt heavier than it had before Eve had laid eyes on him, she walked away without looking back.
C H A P T E R T H R E E
ve knew Aidan wanted to believe in Dr. Kingston. Hell, she did too. But she wasn’t going to let it stop her from finding out the truth. So that’s why she found herself walking into one of their housing facilities with nothing but her determination, mixed with a cold fear that had her wanting to turn tail and run.
The last time she’d been here was months ago when she’d dropped off a group of teenagers. The house was set up as a dormitory for the runaways. It was just one of many spread across the country. Anyone who stumbled upon it would think it was a wealthy vacation getaway.
Surrounded by trees, it was isolated for miles from civilization. The gardens were well-tended and would make any landscaper jealous for the job of maintaining them. A large fountain sat in the middle of the circular drive.
She’d been told that the house had a fully stocked kitchen and the kids would have access to it twenty-four hours a day. There was also an onsite cook who prepared all of their meals. There was a game room with all of the latest video games, as well as a pool table, foosball, and air hockey. Kingston had thought of everything, including a mini theatre where residents could watch any of the latest movies in comfort.
All of this was supposed to make up for their shitty home life. It was a place where they could feel safe and have a chance to continue their education with the in-house tutors. When they were
done, they were free to go anywhere they wanted. Or, like in the case of Eve and Aidan, stay on to help other wayward teens.
That’s what made it so hard to believe that they were rescuing kids for any other reason than to save them.
Entering through the front door, she was surprised to find the entryway vacant. She had expected that at least one guard would be here. Even if the kids weren’t prisoners, there still should have been some sort of security. When she’d dropped the kids off before, there was someone there to take their information and check them in.
Moving forward, she turned down a hallway to the left. It was lined with doors on both sides. Each door was bare, no posters or name plates to personalize them. Just numbers. She tested one of the knobs, but it wouldn’t turn. She tried the next, and that was locked too. Where was everyone? Shouldn’t they be walking around socializing? Fighting? Laughing?
Something was wrong here. Eve didn’t know what it was yet, but she was going to find out.
A red light shone on a keypad at the end of the hall. Bingo. If something was locked up, it must be important. Now she needed to figure out a way to get inside.
“Eve?”
Her heart seized in her chest as she came to a halt at the sound of Scott’s voice.
Shit. Shit. Shit. This was not happening right now. If she was going to keep her cover intact, she needed to play it cool. Especially with him. She shoved her fear aside, promising herself that she could throw up as soon as she got outside.
“Scott,” she said as she turned, keeping her expression neutral. “I see you survived the disaster at the compound.”
Scott was dressed in joggers and a gray t-shirt. His brown hair was damp, like he’d just taken a shower. She wondered if he’d just finished working out.
Scott’s eyes drifted up and down her body. “Looks like you did, too. The question is, where have you been?”
Based on the pinch of his mouth, he was upset with her.
“I’ve been lying low. I’m not exactly the most popular person right now after what I did to Sam.”
That reminder sent his brows into a deep V.
Maybe now wasn’t a good time to bring that topic up. Scott could have Eve demoted, or worse, fired. Not only was he Dr. Kingston’s son, he was also his second in command.
“What were you thinking? She could have died. You were supposed to bring her back unharmed.”
“I don’t need another lecture, Scott. I know what I did was wrong. Why don’t you find the person who forgot to inform me that she hadn’t gone through the transition yet?”
“Seeing as how everyone involved that night has no memory of what happened, that makes it difficult to interrogate them.” He tipped his head to the side, studying her. “How is it that you still remember what happened? And how did you manage to get away before everyone awoke?”
She forced herself to maintain eye contact. Her palms began to perspire under his scrutiny. “I have no idea. I heard a loud boom and everything went black. When I woke up, I was in my Jeep. How did you get away? It seemed like everyone that wasn’t on ‘Team Sam’ was taken out of commission.”
Scott paused for a heartbeat and then avoided her question. “I heard that you’ve been having trouble controlling your cougar. Is that what happened with Sam?”
Thankfully, he didn’t know about her blackouts. She’d let him think it was her animal spirit causing the problem. It was easier to explain a temperamental animal than it was to lose parts of her memory.
“It’s nothing really. I just get these headaches sometimes.” She shrugged her shoulders as if it was no big deal. The last thing she needed was to be pulled in for testing.
His eyes searched hers for a moment before he said, “If it gets worse or more frequent, you need to let me know.”
Why did she get the impression that he knew more than he was saying and that he actually cared about what happened to her?
She nodded and turned to leave before he asked more questions. As she started to walk away, Scott said, “You know my father has been looking for you.”
Swearing under her breath, she spun back around and faced him. “I figured that. I’ve been avoiding my punishment. I honestly wouldn’t have hurt her, Scott. I really didn’t know she hadn’t gone through the transformation.”
He narrowed his eyes at her, resting his hands on his hips. “I know. I saw what you did for her during the fight. I’m glad you were there for her. The orders that I gave that night were for no one to get hurt. Sam had no way of knowing that. She did what she had to do to get everyone out alive.”
“I know I can’t avoid him forever, and I want to go back to work,” Eve said.
“Is that why you’re here?” he asked.
“Yeah,” she said. “Someone told me your father was here.”
She hoped that big fat lie didn’t get her in a heap of trouble, but it was a good cover up for why she was there in the first place. Unless, Kingston really was there. She didn’t even think to look for Kingston’s thread before she stepped into the building.
Scott shook his head. “He’s not here. So you bought yourself another day.”
There was a soft beep and the lock clicked on the door behind Eve. She glanced over her shoulder as one of Kingston’s men stepped through the open door. She angled her head, trying to catch a glimpse of what was behind the door before it closed. The only clue she gleaned was the sharp smell of antiseptic. Hadn’t she smelled that at the compound?
“Is there anything else you need?” Scott asked, startling her.
“Um, yeah. I was wondering how the kids were doing. The ones I dropped off here a few months ago. Is there any way that I could see them?”
“No.” Regret filled his eyes. “That’s not possible.”
“Why?” Her stomach clenched again. She prayed that her breakfast wouldn’t erupt on his shoes. Had she led those kids into
danger? She would never be able to forgive herself if something happened to them.
“They’ve all been moved to another facility to make room for the new kids coming in.”
She searched his face for any sign that he was lying. He didn’t so much as blink. Crap. Every person had a subtle indicator when they lied, yet she had no idea what to look for. She should have paid more attention to Aidan’s lessons.
“What’s in there?” she asked as she jerked her thumb toward the secure door.
“If I could tell you, we wouldn’t need a lock on the door.”
Eve shrugged her shoulders. “I was just curious. I never had time to go farther than the main entrance and wanted to have a look around.”
He put his hand at the small of her back and began to lead her toward the exit. “You’ll have to take the tour another day. I’m busy right now and we’re trying to get the place ready for the next group coming in.”
“I can stay and help. Now that I have some free time until I meet your father at the gallows.”
Did the ice man actually crack a smile? For the life of her, she would never understand what Sam had seen in him. Other than his good looks, he was hard as nails. She couldn’t imagine hanging out and having a few beers with him. It didn’t seem like he ever relaxed.
“My father isn’t going to put a noose around your neck,” Scott said. “He’ll be relieved to know that you’re okay and will want to get as much information from you leading up to Sam’s departure. We’re still trying to figure out how she came into her powers. I know for a fact that Ian didn’t help her go through the transformation. If he had, her wound would have been partially healed when she arrived. The only explanation that I can come up with is that her brother, Jason, helped her.”
Eve wasn’t about to correct him and explain that she was the one to guide Sam through the transformation. She knew his father would feel differently about her punishment if he found out that Eve had been the one to help Sam connect with her animal spirit before it
was time. She was the one solely responsible for Sam coming into her powers.
They reached the door and Scott held it open for her. He all but shoved her out. “Try to stay out of trouble. My father will contact you with a time and place to meet.”
She’d just opened her mouth to speak when he slammed the door in her face. Wow. That was rude. He could have just said get lost.
As she walked to her Jeep, Eve debated on whether or not to come back later, after Scott had left. The answers she’d been searching for were just beyond that door. This may be her last chance to figure out what was happening to the kids.
She’d started to turn around when her phone chirped, signaling she had a text message. She pulled her phone from her pocket and glanced at the screen. A sigh of frustration slipped past her lips when she recognized the number as Sam’s.
She should have ignored the message, knowing it was probably the same as the dozens of voicemails, but you know what they say about curiosity killing the cat and so far, she was down to about four lives.
After swiping her finger across the screen, she scanned the message. Eve, will you stop being so stubborn and call me ASAP? It’surgent!
Eve leaned her hip against her car and closed her eyes. She could easily delete the message. Just one swipe of her finger and it would be gone. The only problem was that she had information that Sam needed. Scott was still alive, and Sam hadn’t killed him. What if Adirah, the goddess driving all of this madness, didn’t share that information with Sam? Eve had no idea how their connection worked.
The big question was whether or not Eve really owed Sam anything at this point. Eve had saved her life when one of the guards had approached her from behind. That made them even. So why wasn’t she ignoring the message? Because she was a damn wimp.
Her eyes opened and she searched the parking lot to confirm that she was still alone before she began to type a response to Sam. I’mnotcomingback.Pleaseforgetaboutmeandmoveon. Ican’t.You’reinvolvedinthiswhetheryoulikeitornot. IwishIcouldhelpyou.Really, butIhavemyownproblemsright now.
Andthat’swhyI’mtryingtohelpyou, Sam texted back. Youcan’t dothisalone.
Dear God this girl was persistent. There was no way that the future of the world hung on whether or not Eve goes back. She was a tracker. She didn’t have super powers. The one thing she did have was a tendency to go apeshit crazy and not remember a minute of it.
Eve wrote, Thankyouforcaring,butI’mfineonmyown. Mydreamsandvisionssayotherwise.
It was Sam’s damn visions that had gotten Eve into this mess. She wasn’t going to trust her future to a goddess she didn’t know. The goddess’s main objective would be to protect Sam. If Adirah thought Eve was a threat, then Sam could be leading Eve into a trap and not even be aware of it.
Eve typed out, Ionlyansweredyour textbecause Ithoughtyou should know that Scott is alive. Do what you want with that information.
Their texts had been flying back and forth at a steady pace, but this revelation left her waiting for Sam’s reaction. She opened the door to her car and hopped in. She’d lingered outside far too long. If Scott were watching, he might become suspicious. As if he wasn’t suspicious of her already. She would have to come back another time, when he wasn’t here.
She also needed to contact Aidan about the dormitory being empty. Maybe he knew where the kids were being transferred to. If, in fact, that was what had happened to them. If not, she knew a couple of hunters that she could track to their next drop off, but that would mean allowing them to recruit a new group of kids.
Her phone chirped again with another text from Sam. She pulled her car onto the shoulder so she could read the message.
Howdoyouknow?
Sighing, Eve typed back, Ijustspoketohim. Whereishe?
This was none of Eve’s business. If Scott had wanted Sam to know, he would have told her.
You know I can’t tellyou that. Iprobably should have kept my mouthshut,butthoughtyoushouldknow.
Thankyou, Sam wrote back.
Eve put the car in gear and headed down the driveway, knowing this wouldn’t be the last she heard from Sam.
Another random document with no related content on Scribd:
hiljaisessa salossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen, tiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana syyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan, niinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita pelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin kerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva, lyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä kantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka uskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa äänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee Hermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi soitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta yksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä tämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta koko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän milloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin iloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta, miten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa ahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus senkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen metsässä.
Kun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen virsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään, pyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille oppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen yli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä. Ollia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan:
Läksimmä miehissä metsälle,
Urohissa ulkotöille
Kolmen, neljän koiran kanssa, Viien, kuuen villahännän,
Seitsemän sepelikaulan, Oravainen, onnervoinen,
Metsän kukka, metsän omena
Ylentäitse oksaselle,
Alentaitse lehväselle.
Poikamies on ampumassa, Pentukoira haukkumassa.
Ja orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi pitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen kärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta alla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri puun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan suunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa haukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta. Nuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen huumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan putosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli Hermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat oravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja läksivät innoissaan uutta saalista etsimään.
Joskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi, mutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä livahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat vahtineet.
Ensi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin tarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu kaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä vahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla, eikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja ensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen.
Yrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä kiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä kulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä huomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa karhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden.
"Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin", sanoi Yrjö, "me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään."
"Mutta eihän meillä ole aseitakaan…", sanoi Antti arvellen.
"Eihän sitä karhun kimppuun nyt vielä aiotakaan käydä. Nyt annamme sen maata rauhassa vielä pari kuukautta, vasta sitten käymme sen unta häiritsemään. Nyt se on vain kierrettävä."
"Miten karhu oikeastaan kierretään?" kysyi Antti.
"Nyt saat sen nähdä."
Karhun jälkiä vähän matkaa kuljettuaan poikkesi Yrjö syrjään ja teki suuren kaarroksen. Sitten tuli hän takaisin karhun jäljille.
"Niinkuin näet", selitteli Yrjö Antille, "on se tästä vielä kulkenut eteenpäin, teemme uuden kierroksen."
Toisella kierroksella tultiin taas karhun jäljille, vasta kolmannella kerralla eivät enää karhun jälkiä tavanneet, vaan joutuivat pitkän kierroksen tehtyään vastakkaiselta puolelta karhun jäljille suunnilleen niille kohdin, mistä viimeksi liikkeelle lähtivät.
"Nyt on karhu kierroksessa. Niinkuin näet tästä, on karhu kulkenut kierroksemme sisäpuolella, mutta mistään kohdasta emme nähneet sen jälkien kulkevan kierrospiiristämme ulos. Emme kuitenkaan nyt vielä tiedä, onko se löytänyt itselleen mieluisan majapaikan tämän kierroksen sisäpuolelta, vai onko se vain satunnaisesti pysähtynyt johonkin. Sen vain varmaan tiedämme, että tässä se jossain lähellä on. Tänäpäivänä emme kuitenkaan sen enempää tee, vaan lähdemme kotiin. Huomenna tulemme tähän takaisin ja kuljemme omia jälkiämme saman kierroksen kuin tänäänkin, silloin näemme, onko karhu vielä kierroksemme sisässä, vai onko kulkenut siitä ulos. Jos on kulkenut ulos, kierrämme uudestaan. Ja niin teemme siksi kun näemme, että se pysyväisesti on jäänyt kierroksemme sisäpuolelle, josta päätämme, että se on lopullisesti asettunut talvitiloilleen. Syystalven kuluessa käymme sitten tuon tuostakin kierrosta tarkastamassa, etenkin säänmuutosten jälkeen. Sillä voi välistä sattua, että karhu jo jonkun aikaa pesässään oltuaan lähtee liikkeelle uutta lepopaikkaa etsimään. Milloin on pesään tullut vettä, milloin se jostain muusta syystä on alkanut tuntua epämukavalta."
Näin puhellen palasivat Yrjö ja Antti hiljalleen kotiin. Olli oli jo ennen kotiin ehtinyt, olipa naapureillekin ennättänyt sanan viedä. Kiertäjäin kotiin palatessa, olikin sen vuoksi melkein koko siirtokunta koolla.
"Vai kontion jäljet löysitte ja ukon tarhaan kiersitte?"
"Kah, kierrettiinhän se."
"No milloinka lähdetään otson kanssa painisille", kysyi kärsimätön Jaakko.
"Ei sillä vielä kiirettä ole. Eihän tiedä, onko se jo sijoilleen kunnolleen asettunutkaan ja jos on, niin ei se vielä ole talviuneensa vaipunut. Se on tähän aikaan valpas, kuulee jokaisen risahduksen metsässä, lähtee liikkeelle helposti. Metsässä se vielä pääsee vapaasti liikkumaan, kun lumi ei estä. Ja kerran liikkeelle lähdettyään, voi se kulkea pitkätkin matkat, ennenkuin uudestaan asettuu."
"Miten se talvella pesästä löydetään?"
"Hermi koirako sen saa etsiä", arveli Antti koiraansa hyväillen.
"Ei sitä Herminkään varaan jätetä. Kun nyt näemme, että se on pysyväisesti talvisijoilleen asettunut, käyn minä etsimässä sen olinpaikan, kuljen varovaisesti sen jälkiä, kunnes löydän."
"Mutta millä se karhu näin talvella elää, käypäkö se liikkeellä ruokaa hankkimassa, vai miten se", tuumi Olli.
"Ei se liikahda paikoiltaan koko talvessa. Pesässään vain viruu ja käpäliään imee. Syksyllä se on lihava kuin mikäkin syöttiläs, mutta keväällä liikkeelle lähtiessään laiha raukka."
"Isä ukko kertoi", sanoi Jaakko, "ja isä ne asiat tiesi, kun oli vanhaa loitsija- ja metsänkävijäsukua, että maanhaltia joka yö tuo kontiolle mesijuoman, mutta jos maanhaltia tietää, että metsämiehet keihäitään hiovat ja kuolemaa kontiolle valmistavat, tuo se sille viimeisenä yönä verijuoman."
Seuraavana päivänä käytiin kierros uudistamassa ja sitäkin
seuraavana. Kun uusia jälkiä ei näkynyt, jotka olisivat osoittaneet karhun kulkeneen edelleen, päätteli Yrjö, että karhu oli asettunut varsinaisille talviteloilleen. Sen jälkeen käytiin tuon tuostakin kierros verestämässä, ettei se lumipyryjen sattuessa pääsisi umpeen katoamaan.
Talven alkaessa vakaantua, pari viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli kierretty, mutta ennenkuin lumipeite oli kovin vahvaksi käynyt, lähti Yrjö kerran yksin metsään karhun pesää etsimään. Varovaisesti kulki hän karhun jälkiä myöten. Mitä enemmän hän eteni, sitä varovammin hän liikkui. Aseena oli hänellä vain keihäs kädessä ja kirves vyön perässä. Karhu oli kulkenut korpea ja sitten noussut kovemmalle maalle. Korpimaan reunassa kulki matala kallion harjanne. Osalta oli tämän harjanteen sivu äkkijyrkkä. Kallion seinämä ei kuitenkaan ollut korkea, paikotellen noin neljä metriä, paikotellen matalampi. Eräässä kohden oli jättiläiskuusi kaatunut siihen päin. Kuusen pitkät oksat olivat nojassa maata ja kalliota vastaan. Ympärillä kasvoi nuorta näreikköä. Vaikkei ollut vielä paljon lunta, oli tähän sitä jo säästynyt, niin että tuo valtava murros muodosti yhtenäisen suuren lumikinoksen, josta kuusen oksia ja näreen latvoja pisti esiin. Tähän murrokseen näyttivät karhun askeleet vievän.
Vähän matkan päähän murroksesta pysähtyi Yrjö. Hän ei kulkenut ensi kertaa karhun jälkiä. Heti huomasi hänen tottunut silmänsä, että tuossa se varmaan oli karhun olinpaikka. Ääneti siinä jonkun aikaa seistuaan, hän lähti kiertämään murrosta liikkuen hyvin varovaisesti, joka askeleelta etsien jalan sijaa ja työntäen oksia varovaisesti syrjään. Huomattuaan, ettei murroksen toiselta puolen johtanut jälkiä pois, palasi hän omia jälkiään myöten takaisin keihään varrella tuon tuostakin tasoittaen lunta. Jotain merkkiä hän tuntui samalla tekevän
ja huulet liikkuivat, liekö sitten itsekseen jotain laulellut vai lukuja lukenut.
"Nyt on karhu satimessa, pesässään se rauhassa makaa, siksi kun tulee sydäntalvi, sitten käymme sen kaatamassa."
"Ei ole karhun kaataminen leikinasia", sanoi Liisa. "Kymmenen miehen voima on karhulla. On se jo monen miehen alleen musertanut. Kun ennen minun nuorena ollessani kylän miehet läksivät karhunpyyntiin, sattui karhu raivostumaan, taittoi keihään varret ja kulki miesjoukosta läpi. Kun Kuolismaan Matti — tunsihan Yrjö sen aikoinaan — yritti vielä käydä sen kimppuun, löi karhu hänet yhdellä iskulla alleen. Kämmenellään se kääpäsi Matin päätä, niin että hyvä osa päänahkaa lähti. Sitten se alkoi sysäyksestä puolitainnuksiin mennyttä Mattia pureskella. Se pureskeli koko ruumista aina päästä jalkateriin saakka. Ei tappanut, vaan hiljalleen pureskeli. Lopulta se olisi siten kiduttanut Matin kuoliaaksi, mutta muut miehet kävivät isot kanget käsissä karhun kimppuun. Mörähdellen se näytteli hampaitaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Viimein se käännähti ja nousi takajaloilleen. Mutta kun miehet yksissä voimin iskivät sitä kangilla, luopui se hyökkäyksestään ja lähti tiehensä. Matti parka sairasti useampia kuukausia sen retken jälkeen, ja koko elämän ikänsä sai hän pitää kauheita arpia kasvoissaan. Ei ole karhunpyynti leikinasia. Ei sinne lapsia missään tapauksessa päästetä."
"Vaarallinen pyynti se juuri hauskaa onkin", intoili Jaakko.
"Ja eihän aina niin hullusti käy", tuumaili Antti, joka alkoi pelätä, ettei häntä otettaisikaan mukaan, jos kovin paljon vaarallisia karhujuttuja kerrottaisiin.
"Eihän karhunpyynti leikkiä ole, tosi se on", sanoi Yrjö, "mutta se, joka varansa pitää, selviää suuremmastakin vaarasta."
* * * * *
"Heinät alkavat loppua", sanoi Liisa muori eräänä päivänä tupaan tullen, "olisihan niitä pieleksessä joen varrella, mutta miten ne sieltä kotiin saadaan. Ei niitä kantamallakaan jaksa paljoa kuljettaa, ja lumi on syvä kaataa."
"Ei kaatamisesta puhettakaan, suksilla kulkien ne ovat tuotavat. Kaikki nuori väki metsään heinänhakuun, ken suksille vain kykenee", sanoi Yrjö. "Minä lähden mukaan. Minulla on jo kaksi ahkiota tekeillä, tuomme sitten niillä, kun ne valmiiksi saan."
Miehissä lähdettiin sitten heinänhakuun: Yrjö, Jaakko ja hänen nuori reipas vaimonsa Anni sekä Antti ja Olli. Kukin nousi suksilleen ja niin laskea sujahutettiin alas rinnettä joelle, siitä jokea ja jokivartta pielekselle. Siellä väännettiin koivunvesasta takkavitsat, poljettiin takkavitsoihin aikamoiset takat heinää, nostettiin kuormat selkään ja lähdettiin kotiin palaamaan. Kotimatka ei luonnollisesti sujunut yhtä keveästi kuin menomatka. Varmasti hiihdettiin kumminkin suuret heinätaakat selässä perätysten eteenpäin. Raskaampaa oli nousu taakkojen kanssa vaaran rinnettä pitkin. Sauvan varassa viistoon kulkien ponnistettiin mäkeä ylös, niin että hiki otsalta helmeili.
"Tulihan niitä heiniä jommoinenkin määrä, riittää erääksi päiväksi, mutta joudetaanko aina näin joukolla käymään. Raskaaksi käy, jos yhden hengen täytyisi näin takkavitsalla kantamalla kaikki talven heinät selässään kotiin kuljettaa", sanoi Anni.
"Sitä varten niitä ahkioita valmistetaankin", sanoi Yrjö.
"Miten ne ahkiot oikein tehdään ja miten niitä käytetään", tiedusteli joku joukosta.
Yrjö näytteli puolivalmiita kalujaan ja neuvoi niiden valmistusta.
Pohjaksi pantiin sylenmittainen, vaaksan levyinen, ohut lauta, sivuille liisteitä. Kierretyillä kuusen juurilla nämä nidottiin yhteen, toisesta päästä kaikki koottiin yhteen suppuun, toinen pää jätettiin auki.
Näitä ahkioita sitten käytettiin paljon. Hauskaa oli nähdä, kuinka Jaakko ja Anni, jotka ottivat työkseen heinien tuonnin, tuontuostakin pyyhkäisivät suksillaan rinnettä alas vetäen köydestä perästään kukin ahkiotaan. Pieleksestä täyttivät he ahkionsa heinillä ja sitten vetää ponnistelivat kuormansa takaisin kotiin. Mutta muihinkin tarpeisiin ahkiota käytettiin. Heillähän ei ollut hevosta eikä kovia teitä, heidän oli aina suksilla liikuttava ja kaikki raskaammat kotiin tuotavat ahkiolla hilattavat.
YHDESTOISTA LUKU.
Karhun pyynti.
Sydäntalvella joulun jälkeen Yrjö rupesi varustamaan karhunpyyntiretkeä. Keihäät tarkastettiin, teriä karaistiin ja terotettiin.
Luoteja valettiin pyssyjä varten. Sukset tarkastettiin, savustettiin ja voideltiin. Suksisauvoiksi muodostettiin karhunkeihäitä. Pyssyn luotia varusteissa tehtiin taikaa. Lyijystä vuoltiin siruja erityisiä lukuja lukien. Luodit voideltiin rasvalla, joka sitä varten oli valmistettu lukuja lukemalla. Oli varauduttu kalman, metsän voimia vastaan. Talia olisi pitänyt oikeastaan käyttää kolmena yönä kalmistossa, kiertää jokin hauta lukuja lukien kolmasti myötäpäivään, siten hankkia siihen kalman voima. Muilla luvuilla sitten olisi ollut hankittava muita voimia.
Mutta kalmistoa e ollut liki tienoilla ja liian pitkä matka oli sitä varten käydä vanhoilla asumasioilla. Eikä Yrjö niin paljon anoa pannut taioille, että niiden vuoksi olisi suurempia vaivoja nähnyt. Hän oli ripeän toiminnan mies, oli ollut mukana niin monessa seikkailussa, että oli oppinut etupäässä luottamaan valppauteen, neuvokkaisuuteen ja omaan itseensä. Mutta missä helposti saattoi vanhoja tapoja noudattaa, teki hän sen mielellään, etenkin jos ne tuntuivat miellyttäviltä.
Toveriksi Yrjölle ja Jaakolle pyrki Antti. Pitkin talvea oli hän Yrjöltä udellut, pääsisikö hän mukaan. Viimein oli Yrjö hänen pyyntöihinsä suostunut. Olli katsottiin joka tapauksessa liian lapseksi. Sitä vastoin päätettiin ottaa Hermi miesten seuralaiseksi.
"Tänä yönä ei maanhaltia enää luokaan karhulle mesijuomaa, vaan verijuoman", sanoi Antti eräänä iltana pari päivää joulun jälkeen. "Ihmeissään sen karhu juopi ja aavistaa, mikä kohtalo sitä huomenna odottaa."
Oli päätetty seuraavana päivänä lähteä karhun pyyntiin. Vanhan tavan mukaan ei retkestä edeltäpäin paljoa puhuttu. Liian puhumisen sanottiin tuottavan huonoa onnea. Mutta tietoonhan se kumminkin oli tullut, ja aamulla kokoontuivat kaikki Yrjön mökille lähtöä katsomaan. Liisa oli tapansa mukaan huolissaan ja pelkäsi pahinta, ja Anni katseli ylpeänä voimakasta miestään, jonka silmistä rohkea innostus säihkyi. Nuori Antti oli niin jännityksissä, ettei edellisenä yönä ollut unta saanut.
Päivän koittaessa lähtivät Yrjö, Jaakko ja Antti liikkeelle, suksilla sujahuttaen kotirinnettä alas. Oli kaunis talvinen päivä. Lunta oli jo tullut runsaasti. Mutta kun ei vielä ollut yhtään suojapäivää ollut, olivat puut täynnä lunta. Aluksi kuljettiin kangasmaata, jossa oli harvemmassa suuria honkia. Mahtavat punarunkoiset puut kantoivat korkeissa latvoissaan suuria lumitaakkoja. Kangasmaalta laskeuduttiin korpeen. Siellä suuret, tiheäoksaiset kuuset näyttivät äärettömiltä lumipatsailta. Lumen peittämät oksat olivat painuneet, alas, joten korkeat puut näyttivät tavallista kapeammilta, mutta myös korkeammilta. Näreikössä tiheään kasvavat, lumen täyttämät nuoret kuuset muodostivat läpinäkymättömiä lumimuureja. Auringon paisteessa tämä ääretön lumilinna näytti mahtavan kauniilta. Lunta
oli linnan lattiat, lunta seinät, lunta pilarit, holvit, lunta kimalteli joka havun neulasella.
Oli raskas suksikeli, sillä suoja ei ollut vielä muodostanut hankea lumikerrosten päälle. Ja se olikin hyvä. Sillä ainahan suksimies sentään liikkeelle pääsi raskaammallakin kelillä, mutta karhun olisi ollut siihen aikaan hyvin hankala liikkua, jos olisi niin käynyt, ettei sitä olisi saatu kaadetuksi, vaan se olisi pakosalle päässyt.
Ensinnä hiihdettiin rohkeasti, iloisesti ja vapaasti eteenpäin. Lumi pyrynä tuprusi, kun miehet viilettelivät alas mäkeä. Ja kun mäen alla koivulehdon läpi kulkivat, putosi puista lunta suurina keveinä kuontaloina, jotta miehet kävivät valkoisiksi ja niin lumisiksi, että piti pysähtyä lunta pois karistamaan. Jaakko ei malttanut olla nauramatta ja puhelematta ja Antti uteli, mieli jännityksissä, miten milloinkin oli tehtävä.
"Mitenkä se karhu pesästä saadaan, kysyi hän noustessaan pienen harjanteen päälle.
"Ajetaan keihäällä, jos ei muuten tule", vastasi Jaakko, huutaa kajahuttaen, niin että salo kaikui, samassa kiitäen alas toista vaaran rinnettä, että lumiryöppy ympärillä kuohui.
Hermi oli otettu mukaan. Se kaaloi rohkeasti lumessa, upposi syvään, hyppäsi, juoksi jonkun askeleen ja upposi taas, koetti polkea sukselle, mutta suksi luiskahti alta pois. Iloinen se oli ja innoissaan, haukkui ja teuhasi.
Kun näin iloista ääntä pitäen oli kuljettu jonkun matkaa, sanoi Yrjö, joka koko ajan oli hiukan paheksunut liikanaista äänen pitoa, hänestä oli karhunpyynti vakava asia, ja vakavat asiat olivat
vakavasti toimitettavat. "Nyt voitte jättää kaikki liiat puheet pois. Tässä on kierros."
Siinä kulki lumessa syvät jäljet, joita pitkin talvea oli silloin tällöin uudistettu. Siinä oli se lumottu aita, joka oli karhun ympäri käyty ja jonka yli se ei ollut uskaltanut kulkea. Siellä se oli jo ollut pari kuukautta. Ja nyt oli aika tullut metsämiesten hakea riistansa. Mutta vaikkapa karhu olikin kierroksessa, lumotun aidan sisällä, vaikkapa se olikin kierroksen kävijän oma, oli se vielä sittenkin vapaa, oli korven kuningas, kymmenen miehen voimainen. Ei ollut leikin asia sen kimppuun käydä. Siksi nuo Yrjön muutamat sanat käänsivätkin mielet. Jaakko ja Antti vaikenivat, kävivät vakaviksi ja varovaisiksi. Hermin ei annettu haukkua ja temmeltää, vaan sen piti kulkea muitten jäljestä ja Antti, joka hiihti viimeisenä, sai tehtäväkseen pitää sitä silmällä ja kun ei se malttanut pysyä aloillaan, sai Antti taluttaa sitä hihnasta.
Varovaisesti hiihdettiin eteenpäin. Yrjö hyräili metsämiehen laulua. Pyysi metsän kuningasta avukseen, lupasi kuun hopeita, päivän kultia uhriksi. Karhua pyysi hän painamaan päänsä syvälle pehmeään sammaleeseen, eikä kuuntelemaan metsänkävijäin kulkua; jos sille jotain pahaa sattuisi, piti sen antaa anteeksi, metsämiehet eivät muuta voineet, heidän täytyi käydä karhun kimppuun.
Samalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin, tuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman korkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä. Jaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet näin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa.
Mutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä varovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin, vältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa, joka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut.
Tuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen yläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan eteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen hajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan, kuin pienen talon.
"Tuossa se on", kuiskasi Yrjö. "Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen aikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä anna ääntää yhtään."
Varovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti kintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän pysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään, mutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta taulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat koko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa. Kirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti saataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi, kunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle.
"Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä hulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi", ihmetteli Jaakko.
"Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät noin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi pyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota
metsään, niin ettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne, sieltä se on karhu tiensä pitänyt."
Mutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät vastakkaiselta puolelta karhun pesää.
"Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä", virkkoi äkkiä Jaakko.
"Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen kuuseen ja takaisin", kuiskasi Yrjö. "Karhu on käynyt tuosta nuoresta kuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta on tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt hakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi."
"Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti ampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon pajun varpuja."
Niin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja rapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille. Kutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki olivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja asettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan, kirkasi Yrjö:
"Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! — Hermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!"
Ja Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä, mutta ulos ei karhu tullut.
"Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on leikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!"
Uhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri liian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä oksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi sen pesän sisään.
"Joko nyt ulos tulet!"
Mutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin Jaakko riemastui ja huusi: "Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa väkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa."
Mutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä haukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se unohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään syrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää aimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee, että nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja seisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen sylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan kämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu. Se ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas, joka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän. Mutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan. Se menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on
silmitön, hillitön vihassaan ja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja pyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta pyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu taas.
Silloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun luo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan takkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut, vaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan iskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää yrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon pelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka olisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä ratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa oli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään apua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei sen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan.
Juoksemaan siis läksi karhu, ja Jaakko ratsasti sen selässä pidellen sen takusta kiinni. Irti hän ei uskaltanut heittää, sillä silloin hän olisi joutunut karhun jalkoihin ja se olisi varmaan hänet iskenyt kuoliaaksi. Hänellä oli puukko mukana. Sen hän tempasi vyöltään ja koetti iskeä sen karhun niskaan, mutta siitä se ei ollut milläänkään, puukko tiheän karvapeiton vuoksi vain naarmutti nahkaa. Mutta karhusta vuoti siksi paljon verta, että se vähän juostuaan vaipui polvilleen. Silloin Jaakko hyppäsi selästä pois, luullen sen siihen jäävän. Mutta samassa oli karhukin taas jalkeilla. Nyt oli se kuitenkin min ärsyttynyt ettei se lähtenyt pakoon, eikä oikein jaksanutkaan. Se kääntyi kiusaajaansa vastaan. Edellä kämmenen iskulla se sysäsi Jaakon kumoon. Möristen ja hampaitaan näytellen kävi se Jaakon
kimppuun yrittäen häntä puremaan. Jaakko ei ollut kaatuessaan pudottanut puukkoaan kädestään, mutta ei hän kyennyt itseään puolustamaan, sillä karhu laski kämmenensä raskaasti Jaakon oikealle käsivarrelle. Jaakolla näytti viimeinen päivä olevan käsissä.
Mutta silloin oli Hermi siinä. Kauheasti kiljuen ja haukkuen kävi se rohkeasti karhun kimppuun, purren sitä takajalkoihin. Ja karhu ei vielä purrutkaan Jaakkoa, vaan kääntyi käpäläänsä Jaakon käsivarrelta pois nostamatta muristen ja hampaitaan näyttäen Hermiä pois ajamaan, jonka lähenteleminen sitä suuresti häiritsi. Silloin oli Yrjökin ehtinyt luo. Lyhytvartinen keihäs kädessä kävi hän Jaakolle avuksi. Arastelematta tuli hän karhua kohti ja iski samassa, kun karhu käänsi päätään Hermiin päin voimainsa takaa keihäänsä karhun rintaan. Isku oli oikein tähdätty Punainen verivirta pulpahti rinnasta ja karhu vaipui voimatonna maahan, kohta heittäen henkensä.
Samassa kimmahtaa Jaakkokin ylös yltyleensä karhun veressä, mutta vahingoittumattomana, ainoastaan toinen olka hellänä iskusta, minkä hän oli karhun kämmenestä saanut.
"Sinähän olet aivan veressä, mikä sinulla on", huudahti Antti, joka siihen oli rientänyt. Hänelläkin oli keihäs tiukasti tanassa ja oli hän valmis käymään karhun kimppuun.
"Jaakko on nyt kastettu karhun verellä oikeaksi karhun pyytäjäksi", sanoi Yrjö. "Ehkäpä ei sentään toisen kerran tee mieli lähteä karhun selässä ratsastamaan."
Ilo täytti nyt metsästäjien mielen. Tarkasteltiin kuollutta karhua, mittailtiin sen pituutta, arvailtiin sen ikää, koeteltiin sen kämmeniä.
"Ei ole enää lapsi se karhu, katso, miten musta karva sillä on."
"Se on naaras, kas kun sillä on ruskea rengas kaulassa."
"Varmaan sillä on pesässä pojat, mennäänpä katsomaan."
Aivan oikein. Siellä oli kaksi pientä poikasta, kaksi pientä viatonta, jotka siinä itkivät ja ynisivät ja kaipasivat äitiään.
"Nuo viemme kotiin leikkitovereiksemme", tuumaili Antti. Mutta ennenkuin hän ehti varoa oli Hermi purrut pikku raukat kuoliaiksi. Se hetkeksi mieltä masensi. Mutta Yrjön arveltua, että se ehkä olikin paras, sillä niillä he niitä olisivat kotona elättäneet, valtasi taas ilo mielet.
Kontion läheisyyteen tehtiin aika nuotio. Sen ympärillä hetkinen istuttiin ja puheltiin. Karhun pesäpaikkaa tarkastettiin. Sammalilla oli karhu tehnyt pesän pehmeäksi pienoisilleen. Havun oksilla oli se sen yläpuolelta ja sivuilta vuorannut. Havuilla pesän suun tukkinut. Mukavan kammion oli se siten kodikseen valmistanut kaatuneen jättiläiskuusen oksien väliin.
"Nyt lähdemme kotiin viestiä viemään", sanoi Jaakko, joka ajatteli kotona odottavaa nuorta vaimoaan. Antti oli yhtä innokas päästäkseen Ollille kertomaan tämän merkillisen metsästyksen kulusta.
Nuoret miehet nousivat suksien selkään ja nyt alkoi hurja kilpahiihto. Mieli oli rohkea ja kevyt, se kuohahteli innoissaan yli reunojen. Karhu, metsän kuningas oli kaadettu, eikä sitä leikin teolla ollut saavutettu, vaan oman hengen uhalla oli sen kimppuun käyty. Aurinko paistoi kirkkaana talvisena päivänä. Joka oksalla kimalteli lumi. Ja kun he näin iloisina, rohkeina ja voimakkaina hiihtivät eteenpäin, kun suksi huimaa vauhtia suikki, kun he lumipyrynä alas
mäkiä laskivat, voimakkain iskuin mäkiä ylös kiipesivät ja pitkin sysäyksin tasaisella maalla eteenpäin lykkäsivät, silloin heidän silmänsä avautuivat näkemään metsän ihanuuden, talvisen luonnon kauneuden. Jaakon mielessä silloin syntyivät nämä kauniit säkeet, joita hän sitten usein lauleli rohkealla, iloisella mielellä metsiä kulkiessaan.
Mun metsälle mentyäni, Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat.
Hopeana hongan oksat, Oksat haavan haljakkoina, Hopiat sisässä helkki, Kullat reunalla kulisi Mielusassa metsolassa.
Pian oli matka suoritettu ja nuoret miehet saapuivat kotiin. Miesten rohkeasta ryhdistä ja huimasta vauhdista kotiväki heti huomasivat, että metsästys oli hyvin onnistunut. Nuori Anni riensi ylpeänä miehensä luo, mutta pahasti hän pelästyi, kun huomasi, että Jaakko oli yltyleensä veressä. Hän aivan kalpeni, kun luuli, että Jaakko oli niin pahasti haavoittunut, jotta kaikki vaatteensa oli verellään tahrannut.
Mutta Jaakko nauroi ja sanoi puolittain laulaen:
"Tok mie kättä käpseäisin, Vaikk' ois käet kuin veressä. Tok' mie suuta suihkoaisin, Vaikk' ois suu suen veressä, Tok' mie kaulahan kapuisin, vaikk ois kalma kaulaimilla."
