PDF The routledge handbook of phenomenology of agency 1st edition christopher erhard editor tobias k
The Routledge Handbook of Phenomenology of Agency 1st Edition
Christopher Erhard Editor Tobias Keiling Editor
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/the-routledge-handbook-of-phenomenology-of-agenc y-1st-edition-christopher-erhard-editor-tobias-keiling-editor/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
The Routledge Handbook of Linguistic Reference 1st Edition Stephen Biggs Editor Heimir Geirsson Editor
Phenomenology has primarily been concerned with questions about knowledge and ontology. However, in recent years the rise of interest and research in phenomenology and embodiment, the emotions and cognitive science has seen the concept of agency move to a central place in the study of phenomenology generally.
The Routledge Handbook of Phenomenology of Agency is an outstanding reference source to t his topic and the first volume of its kind. It comprises 27 chapters written by leading international contributors. Organised into two parts, the following key topics are covered:
• major figures
• the metaphysics of agency
• rationality
• voluntary and involuntary action
• moral experience
• deliberation and choice
• phenomenology of agency and the cognitive sciences
• phenomenology of freedom
• embodied agency
Essential reading for students and researchers in phenomenology, philosophy of mind, metaphysics and philosophy of cognitive science, The Routledge Handbook of Phenomenology of Agency will also be of interest to those in closely related subjects such as sociology and psychology.
Christopher Erhard is Lecturer at the Faculty of Philosophy, Philosophy of Science and the Study of Religion at the Ludwig-Maximilians-University of Munich, Germany.
Tobias Keiling, currently an Alexander von Humboldt Research Fellow at Somerville College, Oxford, UK, is based at the University of Bonn, Germany.
ROUTLEDGE HANDBOOKS IN PHILOSOPHY
Routledge Handbooks in Philosophy are state-of-the-art surveys of emerging, newly refreshed, and important fields in philosophy, providing accessible yet thorough assessments of key problems, themes, thinkers, and recent developments in research.
All chapters for each volume are specially commissioned, and written by leading scholars i n the field. Carefully edited and organized, Routledge Handbooks in Philosophy provide indispensable reference tools for students and researchers seeking a comprehensive overview of new and exciting topics in philosophy. They are also valuable teaching resources as accompaniments to textbooks, anthologies, and research-orientated publications.
Also available:
THE ROUTLEDGE HANDBOOK OF PHILOSOPHY OF SKILL AND EXPERTISE
Edited by Ellen Fridland and Carlotta Pavese
THE ROUTLEDGE HANDBOOK OF PHENOMENOLOGY AND PHENOMENOLOGICAL PHILOSOPHY
Edited by Daniele De Santis, Burt Hopkins and Claudio Majolino
THE ROUTLEDGE HANDBOOK OF THE PHILOSOPHY AND SCIENCE OF PUNISHMENT
Edited by Farah Focquaert, Elizabeth Shaw, and Bruce N. Waller
THE ROUTLEDGE HANDBOOK OF PHENOMENOLOGY OF AGENCY
Edited by Christopher Erhard and Tobias Keiling
THE ROUTLEDGE HANDBOOK OF FEMINIST PHILOSOPHY OF SCIENCE
Edited by Sharon Crasnow and Kristen Intemann
For more information about this series, please visit: https://www.routledge.com/Routledge-Handbooks-in-Philosophy/book-series/RHP
THE ROUTLEDGE HANDBOOK OF PHENOMENOLOGY OF AGENCY
Edited by Christopher Erhard and Tobias Keiling
First published 2021 by Routledge
2 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN and by Routledge 52 Vanderbilt Avenue, New York, NY 10017
The right of Christopher Erhard and Tobias Keiling to be identified as the authors of the editorial material, and of the authors for their individual chapters, has been asserted in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in any information storage or retrieval system, without permission in writing from the publishers.
Trademark notice : Product or corporate names may be trademarks or registered trademarks, and are used only for identification and explanation without intent to infringe.
British Library Cataloguing-in-Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library Library of Congress Cataloging-in-Publication Data Names: Erhard, Christopher, 1980– editor. | Keiling, Tobias, 1983– editor.
Title: The Routledge handbook of phenomenology of agency / edited by Christopher Erhard and Tobias Keiling. Description: New York, NY: Routledge, 2021. | Series: Routledge handbooks in philosophy | Includes bibliographical references and index. | Identifiers: LCCN 2020021236 (print) | LCCN 2020021237 (ebook) | ISBN 9781138098978 (hbk) | ISBN 9781315104249 (ebk)
LC record available at https://lccn.loc.gov/2020021236
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2020021237
ISBN: 978-1-138-09897-8 (hbk)
ISBN: 978-1-315-10424-9 (ebk) Typeset in Bembo by codeMantra
CONTRIBUTORS
Thomas Baldwin is an Emeritus Professor of Philosophy in the Department of Philosophy at the University of York, UK. He edited Merleau-Ponty: Basic Writings (Routledge 2004), Reading Merleau-Ponty (Routledge 2007), and The Cambridge History of Philosophy 1870–1945 (Cambridge University Press 2003). He was editor of MIND 2005–2015.
Michael Barber is Professor of Philosophy at Saint Louis University in the USA, and has authored seven books and eighty articles on the phenomenology of the social world. His book, The Participating Citizen , won the 2007 Ballard Prize.
Marieke Borren is Assistant Professor in Philosophy at the Open University, the Netherlands. Her research expertise lies at the intersection of continental political philosophy and phenomenology. She has published widely on Hannah Arendt’s political phenomenology and takes an interest in the phenomenology of gender and race.
Antonio Calcagno is Professor of Philosophy at King’s University College, London, Canada. He is the author of The Philosophy of Edith Stein (2007) and Lived Experience from the Inside Out: Social and Political Philosophy in Edith Stein (2014). He is the editor of the recent volume Contemporary Italian Political Philosophy (2015). His latest edited volume is titled Gerda Walther’s Phenomenology of Sociality, Psychology, and Religion
Roberta De Monticelli was Professor of Modern and Contemporary Philosophy at the University of Geneva, Switzerland (1989–2004), and is currently Professor of Philosophy of Personhood at San Raffaele University, Milan, Italy. She is Chief Editor of Phenomenology and Mind – The Online Journal of the Faculty of Philosophy, San Raffaele University. Among her books are Towards a Phenomenological Axiology: Discovering What Matters (Palgrave, 2020); Il dono dei vincoli – Per leggere Husserl (Garzanti, Milan, 2018) (trans.: The Gift of Bonds – Husserl’s Phenomenology Revised, forthcoming, Springer); and La novità di ognuno. Persona e libertà (Milan, 2009).
Francesca De Vecchi is Professor of Theoretical Philosophy at San Raffaele University ( Milan, Italy). Her current research topics focus on qualitative ontology and eidetics in the fields of the phenomenology of social reality, intersubjectivity and gendered personal identity. With reference to the seminal works of Adolf Reinach, Edith Stein, and Max Scheler, she has published several papers contributing to the analysis of the various types of intentionality
involved in the experience of social reality – what she labels “heterotropic intentionality” She is co-editor of the journal Phenomenology and Mind, member of the governing board of PERSONA – Research Centre in Phenomenology and Sciences of the Person, and director of the Interfaculty Centre for Gender Studies at San Raffaele University.
John J. Drummond is the Robert Southwell, S.J. Distinguished Professor of Philosophy a nd the Humanities at Fordham University, New York, USA. He is the author or editor of eight books and the author of numerous articles on phenomenology, intentionality, the emotions, value theory, and ethics.
Christopher Erhard is a Lecturer at the Faculty of Philosophy, Philosophy of Science, and t he Study of Religion at the Ludwig-Maximilians-University of Munich. He is working on the intersections between phenomenology and analytic philosophy of mind (esp. intentionality) and theory of action. He is the author of Denken über nichts. Intentionalität und Nicht-Existenz bei Husserl (De Gruyter 2014).
Günter Figal is Professor Emeritus of Philosophy at the University of Freiburg, Germany. He has held many appointments as visiting professor, and in 2017 he was awarded the International Chair of Philosophy Jacques Derrida at the University of Torino. His recent books include Philosophy as Metaphysics. The Torino Lectures (2014)
Shaun Gallagher is the Lillian and Morrie Moss Professor of Excellence in Philosophy at t he University of Memphis, and Professorial Fellow at SOLA, Faculty of Law, Humanities and the Arts, University of Wollongong (AU). He held the Humboldt Foundation Anneliese Maier Research Fellow (2012–2018). His latest book is Action and Interaction (OUP, 2020).
Sacha Golob is a Senior Lecturer in Philosophy at King’s College London and the CoD irector of the Centre for Philosophy and the Visual Arts (CPVA). Before joining King’s, he was a Fellow at Peterhouse, Cambridge. He has published extensively on modern French and German Philosophy. His current research explores conceptions of ethical change.
Robert Hanna is an independent philosopher and philosophical generalist; he’s held research/ teaching positions at the Universities of Cambridge UK, Colorado-Boulder USA, Luxembourg, PUC-PR Brazil, Yale, and York CA; and he’s the author/co-author of 11 books, including, most recently – the five-book series The Rational Human Condition (2015–2018) and The Mind-Body Politic (co-authored with Michelle Maiese, 2019).
Timo Helenius received his PhD in philosophy from Boston College in 2013 and was a Visiting Scholar at the Department of Religious Studies in Brown University from 2016 to 2019. Helenius has taught philosophy and ethics at Boston College, Mount Ida College, and – most recently – at the University of New Brunswick Saint John as a Visiting Assistant Professor of Philosophy. Helenius’s research and many publications have focused on contemporary Continental philosophy in general and on Paul Ricoeur in particular. His work, Ricoeur, Culture, and Recognition: A Hermeneutic of Cultural Subjectivity, was published by Lexington Books (Rowman & Littlefield) in 2016. Helenius holds the title of Docent in Philosophy at the University of Turku.
Terry Horgan is Professor of Philosophy at the University of Arizona. He works in philosophy of mind, metaphysics, epistemology, and metaethics. His publications include Connectionism and the Philosophy of Psychology with J. Tienson (MIT, 1996), Austere Realism with M. Potr č (MIT, 2008), The Epistemological Spectrum with D. Henderson (Oxford, 2011), and Essays on Paradoxes (Oxford, 2017).
Tobias Keiling, currently an Alexander von Humboldt Research Fellow at Somerville College, Oxford, is based at the University of Bonn, Germany. He holds a PhD in philosophy from Boston College, USA, and the University of Freiburg, Germany. He has published numerous articles on themes in Post-Kantian philosophy and on Heidegger in particular.
Eugene Kelly is Professor of Philosophy at the New York Institute of Technology. Among h is publications are Structure and Diversity: Studies in the Phenomenological Philosophy of Max Scheler (Kluwer, 1997); Material Ethics of Value: Max Scheler and Nicolai Hartmann (Springer, 2011); The Basics of Western Philosophy (Greenwood Press, 2004; reprint: Prometheus Books, 2006); and a translation into English of Nicolai Hartmann’s Ästhetik (De Gruyter, 2014).
Uriah Kriegel is a Professor of Philosophy at Rice University. He is the author of Subjective Consciousness: A Self-Representational Theory (OUP, 2009), The Sources of Intentionality (OUP, 2011), The Varieties of Consciousness (OUP, 2015), and Brentano’s Philosophical System: Mind, Being, Value (OUP, 2018).
Karl Mertens is Professor of Philosophy at the Institute of Philosophy in Würzburg University. Mertens studied Philosophy, German Literature, and History at the Universities of Freiburg i. Br., Zürich, and Cologne. From 2005 to 2017 he was co-editor in chief of the journal Phänomenologische Forschungen/Phenomenological Studies (Meiner). He has published several articles on theory of action, social philosophy, ethics, theory of knowledge, philosophy of mind, and phenomenology.
Michael L. Morgan is the Chancellor’s Professor of Philosophy and Jewish Studies (emeritus) at Indiana University and the Senator Jerahmiel S. and Carole S. Grafstein Chair in Jewish Philosophy and Jewish Studies (emeritus) at the University of Toronto. He has taught at Northwestern, Yale, Stanford, Toronto, and Princeton. He is the author and editor of 22 books – most recently The Oxford Handbook of Emmanuel Levinas (2019), Levinas’s Ethical Politics (Indiana, 2016), and Michael L. Morgan: History and Moral Normativity (Brill, 2018).
Simone Neuber is Lecturer at the University of Heidelberg. She is the author of a monog raph on issues related to the “Paradox of Fiction” and has published various articles on a.o. Sartre and Heidegger. Currently, she is working on a book on self-deception.
Martine Nida-Rümelin is Professor of Philosophy at the University of Fribourg, Sw itzerland. She works mainly on topics in the philosophy of mind such as phenomenal consciousness and phenomenal concepts, personal identity, and the phenomenology of agency and freedom. In 2019, she was awarded the renowned Jean Nicod Prize. Her book Conscious Subjects – Sketch of a Theory will be published 2021 by Oxford University Press. On the topic of this volume she published several articles, e.g. “Doings and Subject Causation” (Erkenntnis 67, 2007) and “Freedom and the Phenomenology of Agency” (Erkenntnis 83, 2018)
Henning Nörenberg is a Postdoctoral Researcher at the University of Rostock. He works on various topics in phenomenology, social ontology, political philosophy and philosophy of religion, e.g., shared normative background orientations and their affective dimension.
Alessandro Salice is Lecturer at the Department of Philosophy, University College Cork. P reviously, Alessandro held postdoctoral positions at the University of Graz, University of Basel, University of Vienna, and at the Center for Subjectivity Research in Copenhagen. His expertise stretches from classical accounts of collective intentionality and joint action to phenomenology, philosophy of mind, and moral psychology. His papers have been published in
several journals, including Phenomenology and the Cognitive Sciences, European Journal of Philosophy, Journal of Consciousness Studies, Review of Philosophy and Psychology, Frontiers in Psychology, Topoi, and International Journal of Social Robotics.
Denis Seron is FNRS Senior Research Associate and Head and head of the Center for Phenomenological Research at the University of Liège, Belgium. He has published multiple books and articles in the field of contemporary philosophy.
David Woodruff Smith is Distinguished Professor of Philosophy at the University of California, Irvine. Addressing aspects of phenomenology, ontology, and philosophy of mind, his books include Husserl (2013), Mind World (2004), The Circle of Acquaintance (1989), and Husserl and Intentionality (with Ronald McIntyre, 1982). He is co-editor of Phenomenology and Philosophy of Mind (2005, with Amie L. Thomasson) and The Cambridge Companion to Husserl (1995, with Barry Smith).
Galen Strawson holds the President’s Chair of Philosophy at the University of Texas at Austin. His books include Freedom and Belief (1986) and Mental Reality (1994). His most recent books are The Subject of Experience (2017) and Things That Bother Me (2018).
Genki Uemura is Associate Professor at Graduate School of Humanities and Social Sciences, Okayama University, Japan. His research interests include Husserl’s phenomenology, phenomenology in the Munich and Göttingen schools, and the opposition between them.
Justin F. White is an Assistant Professor of Philosophy at Brigham Young University. His research focuses on 19th- and 20th-century European philosophy and philosophy of agency. His recent work has been published in Midwest Studies in Philosophy, The Southern Journal of Philosophy, and The Kierkegaardian Mind (Routledge).
INTRODUCTION
Christopher Erhard and Tobias Keiling
The stimulus for editing this volume on the “phenomenology of agency” can be traced back to what Terry Horgan, John Tienson, and George Graham wrote in 2003:
In philosophy of mind... there has been a wide-spread, and very unfortunate, tendency to ignore the phenomenology of doing altogether – and to theorize about human agency without acknowledging its phenomenology at all, let alone seeking to accommodate it. It is time to get beyond this major philosophical blindspot. (Horgan/Tienson/Graham 2003: 332)
The first challenge for an attempt to overcome this blindness, however, is to say more about what the desired addition to the theory of action is since there are at least three meanings associated with “phenomenology”. First, the term can be used as a n historical designation to refer to a philosophical tradition founded by Edmund Husserl which is still alive today. Second, there is the methodological sense, according to which “phenomenology” refers to a certain way of philosophizing. Importantly, and with a view to the history of the phenomenological tradition in particular, there are several methodological ideas that may all be phenomenological in spirit but are by no means synonymous or equivalent. Just to mention some of them: “saving the appearances”, “returning to the things themselves (Sachen selbst)”, “describing the essential structures of lived-experiences (Erlebnisse)”, “theorizing from the first-person perspective”, “letting something be seen”, “intentional analysis”, “intuiting essences”, “constitutive analysis”, “transcendental analysis”, “hermeneutics of facticity”, “analysis of the normativity of meaning”, “eidetic variation”.
Clearly, different approaches to the problem of human agency emerge relative to these ideas that have been associated with “phenomenology” as a philosophical method, and it is quite unclear how they relate. For instance, the attempt to identify essential, “eidetic” structures of agency can be associated with but does not follow by necessity from a methodological preference for the “first-person perspective”, and although these ideas have as a matter of historical fact been combined by authors such as Husserl, argument would be needed to show why a phenomenological methodology should include these two distinct ideas. Although often taken as self-evident, the relation between the historical and the methodological implications of “phenomenological” philosophy becomes the more controversial the closer one
looks. In particular, it cannot do to concentrate on merely one author as representative of “phenomenology” in the historical and the methodological sense.
To further complicate matters, a third, weaker and not necessarily related meaning must be distinguished. According to this experiential sense of “phenomenology of agency”, the term refers to an agentive phenomenal dimension, the “what-it-is-likeness” of performing an act or action, if such can be distinguished. This is the sense in which Horgan, Tienson, and Graham are using the term in passage quoted earlier. Although there is clearly a connection between what they require of a philosophical account of agency and the starting point of many accounts of phenomenological method, to specify this connection is a related, but different task, as is working to this end with the help of authors from the phenomenological tradition. All chapters of this volume in one way or another relate to at least one of these senses of the term “phenomenology”, but it should not be assumed that the term is used synonymously or equivalently. Editing this collection, we rather hope to highlight the range and diversity of approaches to human agency that are phenomenological in one sense or another, even if this entails showing that the question as to a positive and definite proposal for how to understand phenomenology is still an open issue. We would expect this volume to stir rather than settle a discussion of that question.
There are two further goals for this volume, associated more closely with its two parts. F irst, we wish to portray the richness of phenomenological accounts of human agency. It is for this reason that perhaps little-known phenomenologists such as Alexander Pfänder, Edith Stein, Adolf Reinach, Dietrich von Hildebrand, and Hans Reiner are also covered in the chapters of the first part. Because these authors worked in the first decades of the 20th century, recognizing that they have made substantial contributions to the question of agency in their own right modifies a received view according to which the phenomenological tradition only began to take human agency seriously when more “enactivist” philosophers such as Max Scheler, Martin Heidegger, Hannah Arendt, Jean-Paul Sartre, Maurice Merleau-Ponty, and Paul Ricœur entered the stage. Quite the contrary: not only did Husserl work extensively on the notion of action (Handlung ) and related lived-experiences such as volitions, strivings, and intentions; many of his early followers developed succinct analyses of the realm of human activity.
In this vein, one important aim of Part I of our collection (Important Figures: From Brentano to Tengelyi ) is to challenge Uriah Kriegel’s recent claim that “the golden decade of conative phenomenology … arrives only in the French Philosophy in the 1940s” (Kriegel 2013: 538). As scholars have become increasingly aware through more recent editions and translations of Husserl and his first-generation followers, an earlier “golden era” of conative and agentive phenomenology already took place roughly between the publication of Husserl’s Logical Investigations (1900/1) and 1927, when Heidegger’s Being and Time was published. Engaging with more recent discussions and basic questions concerning human agency, the chapters in Part I show that the history of phenomenology is not a mausoleum of dead ideas and thinkers but occasion for a fruitful dialogue with the past.
Second, Part II of our collection (Systematic Perspectives) gathers papers by eminent scholars w ith quite different backgrounds all of whom make use of at least one of the three notions of “phenomenology” in their work. In this way, we want to underline that a phenomenological approach is relevant, if not indispensable in the treatment of fundamental problems in the philosophy of action. While the papers in roughly the first half of this second part focus on general issues concerning the phenomenology of action, the contributions in the second section address specific aspects or dimensions of human agency such as freedom, rational action, deliberation, choice, and morality.
Introduction
Some of the contributors to this Handbook also participated in a conference entitled “Phenomenology in Action” that took place in 2016 at the University of Munich (LMU). We would like to thank the Deutsche Forschungsgemeinschaft (DFG) and the Münchener Universitätsgesellschaft (MUG) for funding this conference. Moreover, we would like to thank the anonymous reviewers for their help during the evaluation process of the contributions. We also want to thank the contributors for all the work they have put into this project and also for their patience. Finally, we thank Tony Bruce and Adam Johnson from Routledge who were invaluable in realizing this volume.
Christopher Erhard, Munich Tobias Keiling, Oxford/Bonn August 2020
References
Horgan, T., Tienson, J. and Graham, G. (2003) “The Phenomenology of First-Person Agency,” in S. Walter and H.-D. Heckmann (eds.), Physicalism and Mental Causation: The Metaphysics of Mind and Action , Exeter: Imprint Academic, pp. 323–340. Kriegel, U. (2013) “Understanding Conative Phenomenology: Lessons from Ricœur,” Phenomenology and the Cognitive Sciences 12, 537–557.
PART I
Important Figures
From Brentano to Tengelyi
1 FRANZ BRENTANO’S CRITIQUE OF FREE WILL
Denis Seron
The German philosopher Franz Brentano is usually portrayed not only as one of the founding fathers of the so-called phenomenological tradition but also as having played a significant role in the history of contemporary ethics, through his theory of value and will. In spite of this, Brentano offered no proper theory of action in the vein of later attempts by direct or indirect followers. His ethics is basically about feelings, and feelings can be ethically right or wrong even if they intrinsically involve no reference to action. This is so even in the case of desire: for example, you can desire that the weather gets warmer (Montague 2017: 113). However, Brentano’s account of volitions does make reference to action 1 Insofar as Brentano bequeathed us a fully developed theory of the will of his own, it can be said that he indirectly contributed to the theory of action. This is particularly true of his critique of free will, which this chapter aims to discuss and explore.
Brentano intended to investigate free will in the fifth of the six planned books of the Psychology from an Empirical Standpoint , devoted to emotion and will (Brentano 1924: 1, engl. trans.: xxvii, 1925: 110, ftn., engl. trans.: 254) – a book which, unfortunately, he never wrote. Most of Brentano’s reflections on this topic are found in Part 3 of his 1876–1894 Vienna lectures on practical philosophy that were posthumously published as The Foundation and Construction of Ethics by Franziska Mayer-Hillebrand. Other relevant sources include the second volume of the Psychology and the 1889 lecture The Origin of Our Knowledge of Right and Wrong.
Before beginning, three points should be underlined. First, Brentano considers the will neither as a sufficient nor even as a necessary condition for freedom: there can be volitions that are not free as well as free acts – for example “the pangs of remorse over an earlier transgression, malicious pleasure, and many other phenomena of joy and sorrow” – that are not volitions (Brentano 1925: 110–111; engl. trans.: 254–255). Second, the problem of freedom, as Brentano sees it, has to do with time and causation. As such, it belongs to genetic rather than to descriptive psychology. 2 Third and finally, Brentano is interested in the freedom of will rather than freedom of action. In his Vienna lectures on ethics, he makes a distinction between the actus a voluntate imperatus and the actus elicitus voluntatis (Brentano 1952: 235; engl. trans.: 147). 3 The former is the action that you desire to bring about; the latter is your act of will itself. As we will see, Brentano’s extended discussion of the determinism-indeterminism debate is mostly about the actus elicitus voluntatis
Determinism and empiricism
The most striking feature of the mature Brentano’s approach to free will is its uncompromising determinism.4 A crucial aspect of this determinism is what could be called Brentano’s “actualism” – an epistemological view which follows from his radical empiricism (another aspect, his so-called necessitarianism, will be considered later on). At first glance, it seems natural to think that the free will issue has to do with the possibility or impossibility to act or will otherwise than we actually do. Our will is said to be free insofar as we could, at least in some cases, want to act differently. But Brentano rejects this idea – which he attributes to Descartes (Brentano 1952: 242; engl. trans.: 151). The reason for this is that, at a more general level, he considers reference to possible events incompatible with his empiricism. Thus, he heavily criticizes how John Stuart Mill appeals to “possibilities” in order to dispense with the non-empirical assumption of real things beyond appearances (Brentano 1930: 130; engl. trans.: 77).
In his critique of indeterminism, Brentano repeatedly emphasizes that, since merely possible volitions are not given in experience, no empirical argument can support the indeterminist’s principle of alternative possibilities:
It is just as impossible for the determinists to perceive that we cannot do otherwise as for the indeterminists to perceive that we can. Only concrete facts can be perceived; not possibilities, impossibilities, or necessities.
(Brentano 1952: 269; engl. trans.: 167)
The indeterminist contends that we are not determined to will this or that, and that this i ndetermination of the will is empirically evident. In other words immediate consciousness, that is, inner perception, tells us that (at least when the opposite motives are of equal weight) we are able to will the opposite of what we are willing now. To this, Brentano objects that “we can only perceive what is actual, not what is merely possible” (Brentano 1952: 246; engl. trans.: 154). Knowledge of possibility is derivative, that is, acquired on the basis of the experience of what is actual. But how could the indeterminist validly infer that she can will non-A from her experience that she wills A?
In the same vein, an argument in favor of indeterminism may be that “our will occasiona lly withstands a passionate desire with resolution and energy, but then leaves off the battle in a state of exhaustion, only to renew its resistance after a pause” (Brentano 1952: 251; engl. trans.: 156). In such cases, it seems that the will is not determined, but resists motives that would determine it if it didn’t resist them. Brentano’s objection to this argument is that no experience can ever support it and hence that it is purely fictional. What does the indeterminist mean when she says that the will struggles against desires? She cannot have in view here the (present) act of will, for the act of will must come after the motives and thus does not exist yet. Does “the will” denote the ability to will? The ability to will is not the sort of thing that can act or offer a resistance to anything: “It is simply a potentiality.” Hence, Brentano concludes, the correct interpretation is not that the will battles against the motives, but that “one motive battles against another.”5
Two points should be noted before we move into a closer discussion of Brentano’s determinism. First, Brentano constantly assumes that, if the free will dispute makes sense, then it can and must be resolved on the basis of experience alone. It is worth noticing that the same concern prompted Brentano to warn against the use of abstract phrasings such as “I have overcome my passion” or “My inclination to do my duty overcame my leanings towards
pleasure.” Because abstracts are no more than fictions, we should say instead: “One part of myself gained a victory over another part of myself” (Brentano 1952: 251; engl. trans.: 156). Second, Brentano’s empirical approach to free will does not involve abandoning all talk of dispositions as nonsensical. The key point is rather that, since habits and inclinations cannot be perceived, but only derived from perceptual experience (Brentano 1968: 119, 238–239; engl. trans.: 93, 172), they have no (empirical) reality except insofar as they function as actual motives for actual actions.6
Brentano’s demonstration of determinism
Brentano provides a detailed demonstration of determinism in his Vienna lectures on ethics. The issue at stake concerns the will rather than action. By determinism, Brentano means the view that the will is causally determined. Thus, he seems to take it for granted that, within certain limits that are fixed by internal and external conditions, the actus a voluntate imperatus is free (Brentano 1952: 235 ff.; engl. trans.: 147 ff.). In short: you can do what you want, within certain limits. Brentano’s contention is that not the willed action, but the will itself is causally determined. A second point to keep in mind is that the determinism-indeterminism dispute is not about freedom in general, but only about freedom in the sense of being “free from necessity” (Brentano 1952: 235; engl. trans.: 147). The question is whether the actus elicitus voluntatis – the act of will – is “necessarily determined,” that is, caused in such a way that its cause is not the will itself and that it makes it necessary for it to be so and so.
The third part of the Vienna lectures is devoted to establishing successively that indeterm inism is very improbable (Brentano 1952: 276 ff.; engl. trans.: 172 ff.), that it lacks explanatory power (Brentano 1952: 279 ff.; engl. trans.: 173 ff.), and that it is necessarily false. I shall here restrict myself to the final argument.
Brentano distinguishes between an extreme and a moderate form of indeterminism. The former is the view that the will simply has no cause. The latter holds that the will has no cause that makes it necessary (Brentano 1952: 267; engl. trans.: 166). The moderate indeterminist admits that the will may be determined, but denies that it is determined necessarily (Brentano 1952: 283; engl. trans.: 175). In Brentano’s view, both extreme and moderate indeterminism thus defined involve the assumption of an “absolute accident,” that is, of something that is not necessarily determined. Brentano’s aim is to demonstrate that this assumption is self-contradictory (Brentano 1952: 281 ff.; engl. trans.: 174 ff.). His argument takes the form of a reductio ad absurdum and runs as follows:
1 As an empiricist, Brentano requires his determinism as well as his critique of indeterm inism to be empirically grounded. If determinism holds that the will is causally determined, then necessary causal relations must be somehow accessible to experience. Let us first consider causality. Brentano agrees with Hume that outer experience does not make us directly acquainted with anything such as causation, and hence that physical causality is no more than a relation of temporal antecedence between events. However, unlike Hume, he claims that we do experience causal relations in inner perception. Brentano cites inference and will as examples of such relations (Brentano 1952: 283; engl. trans.: 175). Your act of drawing a conclusion based on premises is caused by previous acts of judgment; your act of willing something as a means is caused by your act of willing the end it is a means to.
2 Inner perception teaches us that these causal relations are such that if a process A causes a nother process B, then B is made necessary by A. A conclusion necessarily follows
from given premises; a volition necessarily derives from other volitions. That is why both are amenable to a priori treatment: volitions are subject to genetic laws that are the “main psychological foundations of ethics”; acts of reasoning are subject to genetic laws that provide the “principal psychological foundations of logic” (Brentano 1925: 67–68, 109; engl. trans.: 224, 253). Since it is conceptually true that the effect must take place when the cause occurs, the concept of a non-necessitating cause is self-contradictory. Therefore, “moderate indeterminism contradicts itself when it says that motives are causes that can bring about acts of will, but need not necessarily do so” (Brentano 1952: 283; engl. trans.: 175).
3 Accordingly, the only option left to the indeterminist is to endorse the stronger view that the will has no cause whatsoever, namely extreme indeterminism. But Brentano claims to demonstrate that this latter view, too, involves contradiction. More generally, Leibniz’s principle of sufficient reason – the “law of causality” to the effect that it is impossible for something to exist out of nothing – is an analytic truth. Brentano’s demonstration proceeds (very roughly) as follows (Brentano 1952: 287 ff.; engl. trans. 177 ff., 1970: 137 ff.): (3a) “Something is” is necessarily equivalent to “something is present.” (3b) Necessarily, everything that is (present) is subject to continuous temporal changes. In Brentano’s terms, this means that everything that is must be a beginning, an end, or an inner border of a time lapse, and that between beginning and end there must always be some interval, however small: nothing can abruptly begin and end at the same time. (3c) Brentano then asks us to imagine a white dot on a black table, and to suppose that it is contingent absolutely speaking. Then, there is no necessity for the dot to exist, and it is even much more likely to cease to exist, a moment later. But if so, the dot is both beginning and end at the same time – which is assumed to be impossible. Therefore, the concept of an “absolute accident” and hence extreme indeterminism are self-contradictory.7
4 Since both extreme and moderate indeterminism are necessarily false and are the only possible forms of indeterminism, determinism is necessarily true.
Obviously, the argument is controversial in many respects. First, even supposing that, as claimed in step (2), causality involves necessity, one may object, following Thomas Reid, that motives are not efficient causes and that a motive, by its nature, does not make the motivated action or volition necessary, with the consequence that the agent can be regarded as morally responsible even though determinism is false and her actions and volitions are contingent. Brentano, however, does not take the objection seriously and considers the motive-cause distinction as a sophism:
To be sure, Thomas Reid thought we ought to distinguish between motives and causes, for motives can move us to act, but cannot themselves act. But was this anything more than a mere sophism? If motives impel us to action, they are clearly working in conjunction with other factors; that is, determining along with other factors. Hence, as motives, they are operative causes of the will.
(Brentano 1952: 262; engl. trans.: 163–164)
Second, all of the first three steps are supposed to be intuitively evident on the basis of inner perception. This entails, for Brentano, that they are necessary in virtue of the empirical concepts being used. For example, Brentano views the “law of causality” as an analytic judgment, that is, as deriving from the analysis of concepts abstracted from experience. It is all but clear, however, why inner perception supports the law of causality, or the view that causality involves necessity, and not the indeterminist’s alternative possibilities view.
An ethics of Bildung
An objection Brentano considers crucial is that the determinist runs the risk of falling into a kind of fatalism. What Brentano calls “fatalism” is either the view that actions are entirely independent of the will or the view that actions are dependent on the will but that the will itself is determined by the character conceived of as a set of inclinations that are given once for all. Brentano attributes the former – “pure or Asiatic fatalism” – to Oedipus and the latter – “modified fatalism” – to Schopenhauer (Brentano 1952: 261; engl. trans.: 162–163). The problem with fatalism is that it absolves us from any moral responsibility for our actions and thus “throttles all effort and ambition” (Brentano 1952: 245; engl. trans. 153): the will either has no control over actions or is innately determined to will this or that. Since modified fatalism involves the view that the will is necessarily determined, it is tempting to think that the same problem arises for determinism as well. But Brentano claims that the objection does not hold up to scrutiny, or at least that it does not compel us to embrace indeterminism.
In fact, Brentano’s variety of determinism differs not only from pure fatalism by maint aining that actions are dependent on the will but also from modified fatalism in its denial that the character is entirely innate and out of the will’s control. In opposition to both pure and modified fatalism, Brentano claims that “not only our behavior but also our character is partially dependent upon our will” (Brentano 1952: 261; engl. trans.: 163). To recapitulate: pure fatalism is the view that the will does not determine action; modified fatalism holds that the will determines action, that it is determined by the character, and that the character is not determined by the will; Brentano’s determinism holds that the will determines action, that it is determined by the character, and that the character is determined by the will.
Brentano is quite emphatic on this latter point, which he takes to be decisive. In his e stimation, the idea that the character is determined by the will is a knock-down argument not only against fatalism, but against indeterminism as well. Indeed, by denying that inclinations causally determine the will, the indeterminist, too, must hold that we have no control over our will and thus that every effort to improve it is useless. Whether determined by immutable inclinations or not determined at all, our will remains something we have no causal influence over. Thus, the agent cannot be held as responsible for her action; she is “not the actor, but merely the stage upon which the act takes place” (Brentano 1952: 280; engl. tran s.: 174). In this sense, indeterminism “is the doctrine that the will is not free” (Brentano 1952: 280; engl. trans.: 173–174).
By contrast, Brentano’s view is that, since our will is causally determined by our inclinat ions, we do possess the power to improve it by improving our inclinations, i.e. our character. This leads him to propose what we may call an ethics of Bildung. Determinism, as Brentano sees it, holds not only that the will is determined by motives but also that “it is the necessary result of the circumstances at hand and of our intrinsic disposition, which is constructed primarily by previous exercises of the will” (Brentano 1952: 265; engl. trans.: 165). The underlying idea is this: the will has some influence on the motives that causally determine it; therefore it can indirectly act upon itself through exercise and self-discipline. Taking up Aristotle’s concept of habit as a “second nature” (Brentano 1952: 261; engl. trans.: 163), Brentano claims that it is in our power “to work on our character by forming (Bildung) good habits or by improving our natural inclinations” (Brentano 1952: 265; engl. trans.: 165). Of course, such effort towards self-improvement would make no sense if determinism were false, that is, if our character and inclinations did not somehow determine our will and, hence, our actions.
This entails that education as well as all forms of self-improvement through practice must play a prominent role in moral life as Brentano conceives it. For example, asceticism should
not be practiced as an end in itself, but only as a means of learning moderation (Brentano 1952: 384; engl. trans.: 234; also 237–238; engl. trans.: 147).8 Likewise, Brentano makes a plea for “good manners” as a means to self-improvement:
Good manners can also be regarded as a practice ground; we ought to maintain them even where neglecting them would give no offence – even, indeed, when we are alone. Bear in mind the story of the Englishman who always changed for dinner, even though he was the only white man living among the natives. We ought to take care about our clothing even at home, for such matters should become second nature.
(Brentano 1952: 384–385; engl. trans.: 234–235)
Finally, education is given a central place in Brentano’s account. Indeed, a modified fat alist may object that Brentano’s argument is somehow circular: the effort towards selfimprovement itself needs to be willed and thus motivated accordingly, with the consequence that you cannot make such effort unless you already have good inclinations. The objection falls away, however, if good inclinations can be acquired through education. As Brentano puts it, one’s will can influence not only one’s own thoughts and affects but also “the powers of other people” (Brentano 1952: 236; engl. trans.: 147).
Concluding remarks
To conclude with , Brentano presents his determinism as fully compatible with both the law of causality and the view that we are morally perfectible and responsible for our actions. In fact, his claim is even stronger, since he maintains that determinism is the only way to make sense of our moral perfectibility and responsibility. Brentano proposes an interesting variant of virtue ethics based on the idea of self-improvement. Opposing the view that moral life consists in resisting inclinations that would otherwise cause the agent to act badly, he asks us to conceive of the will as being necessarily determined by inclinations and having to strive actively to improve them through self-discipline.
Related topics
Chapters 23 (Strawson), 27 (Kriegel).
Notes
1 Cf. Brentano (1925: 115; engl. trans.: 257; Montague 2017: 114): “Every volition or striving in the strict sense refers to an action. It is not simply a desire for something to happen but a desire for something to happen as a result of the desire itself. An act of will is impossible for someone who does not yet know, or at least suspect, that certain phenomena of love and desire directly or indirectly bring about the loved object.” Brentano’s theory of will is well-documented in the literature. See, among recent works, Montague (2017), Kriegel (2017), and Kriegel (2018: Ch. 7). By contrast, there has been very little research on Brentano’s critique of free will. The only study I am aware of is Modenato (1981).
2 The distinction between “descriptive” and “genetic” (or “physiological”) psychology is central to Brentano’s epistemology. The latter states laws that apply to the “succession of mental phenomena.” The former’s task is to clarify psychological concepts. See Brentano (1982) and my comments in Seron (2017).
3 This distinction is drawn from Aquinas. See Summa Theologiae , Part II-1, Quest. 6, Art. 4, and the helpful comments in McInerny (1992: 20 ff.).
4 Brentano seems to have embraced some form of indeterminism in his first writings. See Kraus’ note in Brentano (1925: 291; engl. trans.: 254). In his later work, he himself presents his view as a form of “determinism.” In the contemporary terminology, however, it would be better seen as a form of compatibilism (Kane 1985: 9; Krantz 1999: 265), insofar as it does not deny all moral freedom. Despite his determinism, Brentano actually agrees with the following three theses: (1) the action is free within certain limits, (2) the will is free in the sense of not being subject to compulsion (no one can compel us to will anything), (3) the will is free in the sense of “selfdetermination,” that is, in the sense that “we are not so totally determined by external circumstances that our self is not a causal factor” (Brentano 1952: 236 ff.; engl. trans.: 147 ff.).
5 This view bears close similarities with Leibniz’s critique of the liberty of indifference (Leibniz 19 90: § 47, 195 ff.). Leibniz, like Brentano, claims that we resist our bad inclinations and thus “become masters of ourselves” not by the power of the will, but by “methods and stratagems” that help us enforce other inclinations and give them the upper hand. I thank Basil Vassilicos for this reference.
6 Brentano makes this objection to the Freudian unconscious in Brentano (1968: 238–239; engl. t rans.: 172): “It is true that some have denied the existence of these unconscious dispositions and have instead postulated unconscious acts which only occasionally re-emerge into consciousness, but this is bad psychology.”
7 Brentano’s indeterminism can be regarded as a consequence of his metaphysical “necessitariani sm.” Brentano’s temporal argument in favor of his necessitarianism poses some technical difficulties that are discussed in Nathan (1971). Its discussion by Nathan is however flawed in some respects, because Nathan ignores the fact that the kind of necessity Brentano actually has in mind is analytic necessity. For discussion on the “law of causality” and its metaphysical or theological implications, see also Janssen (2012: 250 ff.).
8 See Brentano’s distich in Brentano (1955: 168; engl. trans.: 107): “If you lust after pleasure it stays out of reach: / But it comes on its own if you strive for the best.”
References
Brentano, F. (1924) Psychologie vom empirischen Standpunkt , Leipzig: Meiner. Engl. transl. by A.C. Rancurello, D. B. Terrell, and L. L. McAlister (1973) Psychology from an Empirical Standpoint , New York: Routledge.
Brentano, F. (1925) Psychologie vom empirischen Standpunkt , vol. 2: Von der Klassifikation der psychischen Phänomene, Leipzig: Meiner. Engl. transl. by A.C. Rancurello, D.B. Terrell, and L.L. McAlister (1973) Psychology from an Empirical Standpoint , New York: Routledge.
Brentano, F. (1930) Wahrheit und Evidenz, Leipzig: Meiner. Engl. trans. by R. Chisholm, I. Politzer, a nd K. Fischer (2009) The True and the Evident , New York: Routledge.
Brentano, F. (1952) Grundlegung und Aufbau der Ethik , Bern: Francke. Engl. trans. by E. H. Schneewind (2 009) The Foundation and Construction of Ethics, New York: Routledge.
Brentano, F. (1955) Vom Ursprung sittlicher Erkenntnis, Hamburg: Meiner. Engl. trans. by R. Chisholm a nd E. H. Schneewind (2009) The Origin of Our Knowledge of Right and Wrong, New York: Routledge.
Brentano, F. (1968) Kategorienlehre, Hamburg: Meiner. Engl. trans. by R.M. Chisholm and N. Guterman (1981) The Theory of Categories, The Hague: Martinus Nijhoff.
Brentano, F. (1970) Versuch über die Erkenntnis, Hamburg: Meiner.
Brentano, F. (1982) Deskriptive Psychologie, Hamburg: Meiner. Engl. transl. by B. Müller (1995) Descriptive Psychology, New York: Routledge.
Janssen, P. (2012) “Die Gottesrede bei Brentano,” in I. Tanasescu (ed.), Franz Brentano’s Metaphysics and Psychology, Bucharest: Zeta Books, pp. 225–260.
Kane, R. (1985) Free Will and Values, Albany: State University of New York Press. Krantz, S. F. (1999) “Intentionality and Consciousness: Brentano,” in S. Glendinning (ed.), The Edinburgh Encyclopedia of Continental Philosophy, Edinburgh: Edinburgh University Press, pp. 261–269. Kriegel, U. (2017) “Brentano’s Evaluative-Attitudinal Account of Will and Emotion,” Revue philosophique de la France et de l’étranger 142/4, 529–558.
Kriegel, U. (2018) Brentano’s Philosophical System: Mind, Being, Value, Oxford: Oxford University Press. Leibniz, G.W. (1990) Sämtliche Schriften und Briefe, herausgegeben von der Akademie der Wissenschaften der DDR , 6. Reihe: Philosophische Schriften , 6. Band: Nouveaux Essais. Berlin: Akademie-Verlag. Engl.
transl. by P. Remnant and J. Bennett (1996): New Essays on Human Understanding, Cambridge: Cambridge University Press.
McInerny, R. (1992) Aquinas on Human Action: A Theory of Practice , Washington, DC: The Catholic University of America Press.
Modenato, F. (1981) “Libertà e necessità in Franz Brentano,” Verifiche: Rivista Trimestrale di Scienze Umane 10/4, 437–453.
Montague, M. (2017) “Brentano on Emotion and the Will,” in U. Kriegel (ed.) The Routledge Handbook of Franz Brentano and the Brentano School , New York: Routledge, pp. 110–123.
Nathan, N.M.L. (1971) “Brentano’s Necessitarianism,” Ratio 13/1, 44–55.
Seron, D. (2017) “Brentano’s Project of Descriptive Psychology,” in U. Kriegel (ed.) The Routledge Handbook of Franz Brentano and the Brentano School , New York: Routledge, pp. 35–40.
Further reading
U. Kriegel (ed.), The Routledge Handbook of Franz Brentano and the Brentano School (New York: Routledge, 2017) is a fine collection of essays devoted to all aspects of Brentano’s thought, including his ethics and his theory of the will (chapters 11, 20, and 21). Although somewhat out of date due to recent research advances, D. Jacquette (ed.), The Cambridge Companion to Brentano (Cambridge: Cambridge University Press, 2004) is still useful. Written by a leading figure in the field, U. Kriegel, Brentano’s Philosophical System: Mind, Being, Value (Oxford: Oxford University Press, 2018) offers an excellent and in-depth overview of Brentano’s philosophy as a whole (on his theory of the will, see Chapter 7).
2
PHENOMENOLOGY OF WILLING IN PFÄNDER AND HUSSERL
Karl Mertens
“We are human beings, freely willing subjects who are actively engaged in our surrounding world, who continuously have a part in shaping it” (Husserl 1989a: 4, translated in Bernet et al. 2005: 157; cf. Husserl 1989a: 24). This is how Husserl, in his first article for the Japanese journal The Kaizo, published in 1923, describes human action. Speaking of ourselves as “freely willing subjects” and as “actively engaged in our surrounding world,” Husserl concurs with a traditional view of action, arguing that it is our free will that enables us to actively influence the course of the world. In other words actions are constituted by free will. In the following, I will mainly focus on reflections elaborated by Husserl in 1914 in a section entitled On the Phenomenology of Will, which he added to his lecture course on Basic Questions of Ethics and Value Theory held in 1908/09 and 1911 (Husserl 1988: 102–125). A major impetus for this section can be traced back to Husserl’s intense interest in Alexander Pfänder’s article Motives and Motivation , which was published in 1911. Husserl carefully studied and annotated Pfänder’s article (cf. Schuhmann 1973: 94ff.).1 Therefore, in the first part , I begin by sketching the decisive conceptual distinctions that allow us to understand both the similarities and the differences between Husserl’s and Pfänder’s positions. In the second part , I address a controversial aspect of Pfänder’s analysis: his assumption that willing “includes the immediate consciousness of self” (Pfänder 1963a: 135, 1967: 22). The third part outlines and critically discusses Husserl’s concept of action as realization of the will as developed in his 1914 considerations. In this context, I pinpoint what I consider to be the relevant shortcomings in Husserl’s analysis of willing and acting by discussing some aspects of our experience of action which he seems to neglect and which should instead be integrated into a proper phenomenological account of action.
Theory of action as a theory of willing: Husserl’s reading of Pfänder
Both Pfänder and Husserl analyze the sphere of willing in relation to its temporal structure. Recognizing some crucial and structural temporal differences, they operate distinctions within this sphere. Thus, in contradistinction to the willing directed toward a future action, which Husserl calls “resolution-will” (Entschlusswille) or “purpose-will” (Vorsatzwille), Husserl refers to the willing that is constitutive of the execution of a current action as
“action-will” (Handlungswille) (Husserl 1988: §§ 15f., pp. 106ff.). Regarding the willing that temporally precedes the action, “purpose” (Vorsatz) and “resolution” (Entschluss) describe different relations between the action-will and the willing that actually precedes the constitutive willing of an action. As a “purpose,” the willing appears as a sudden act referring to a future action. However, if the willing is preceded by a process of reflection, the so-called “deliberation of the will” (Willenserwägung ), then the willing can be characterized as a “resolution” (Entschluss) directed toward a future action or, if conflicting possibilities are rejected, as a “decision” (Entscheidung ) (cf. Husserl 1988: 111).
A somewhat similar distinction, albeit formulated in different terms, can be found i n Pfänder, who distinguishes “action of willing” (Willenshandlung ) and “act of willing” (Willensakt). The act of willing, also described as the “act of volitional proposing,” is directed toward a future action. The action of willing, the “volitional execution of what is willed” (Pfänder 1963a: 126, 1967: 15), instead indicates for Pfänder a willing that cannot be separated from the execution of the action. 2 Whereas action, according to Husserl, necessarily implies an action-will (which more or less corresponds to Pfänder’s action of willing), Husserl’s purpose-will or resolution-will don’t necessarily have to precede the action. In contrast, Pfänder’s act of willing precedes the action of willing (cf. Pfänder 1963a: 134, 1967: 21), even though the action of willing possibly may follow “immediately, without hesitation, upon the act of willing” (cf. Pfänder 1963a: 126, 1967: 15). Therefore, we can say that, according to Pfänder, an action of willing is based on an act of willing. Besides, a purpose, resolution, or act of willing do not need to be performed at all. 3
Moreover, at least in Husserl’s phenomenology of willing, a form of willing that is a constitutive condition of action is differentiated from a form of willing that is not a constitutive condition of action. It is for this reason, according to Husserl, that also the willing directed toward a future action can only be carried out by the decisive action-will, directly linked to the action. Therefore, in terms of a theory of action, the determination of the action-will is the essential point, since every action is constituted as an action through the present realization of an action-will. By contrast, Pfänder primarily focuses on the determination of the psychic sphere of the willing. In this context, Pfänder emphasizes the character in virtue of which willing is fundamentally separated from “mere strivings and counterstrivings” (Pfänder 1963a: 133, 1967: 20). Accordingly, we can distinguish a phenomenological approach to willing as an autonomous phenomenon of consciousness (in Pfänder) and a phenomenological approach to willing as constituens of human action (in Husserl).
These different interests in the sphere of willing can also be related to a remarkable terminological divergence: both Pfänder and Husserl are using the term “act of willing” (Willensakt). However, while Pfänder in his fundamental distinction of acts of willing (Willensakte) and actions of willing (Willenshandlungen) classifies the willing itself as a form of action, Husserl only makes use of the term “act of willing” (Willensakt) within the overall terminological classification of the sphere of acts he is interested in; “act of willing” covers purpose, resolution and action-will (cf. Husserl 1988: 103). Compared with this rather artificial use, when it comes to an explication of the aspects of willing that are constitutive of action, Husserl does not terminologically refer to the willing itself as an act or an action. In fact, willing seems to characterize the action as an action in the first place. Husserl concisely expresses this by terminologically referring to the willing constitutive of action as action-will (Handlungswille).
Apart from such differences in the overall conception of Husserl’s and Pfänder’s phenomenology of willing both Husserl’s and Pfänder’s elaborations are of importance for a phenomenological theory of action. Indeed, both investigate the structures of intentionality
Another random document with no related content on Scribd:
— Kuka? Tarkoitatteko Hasslingia?
— Se on sama asia, sillä hänellä on kaksi nimeä, kuten on tapana englantilaisilla, skotlantilaisilla ja monilla muilla kansoilla.
— Aivan oikein! — vastasi Zagloba. — Espanjalaisella on eri viikonpäivinä aina eri nimi. Palveluspoikanne kertoi minulle, että Hassling eli tuo Ketling on terve. Hän puhuu, on jalkeilla ja on päässyt kuumeestaan, tahtoo vain syödä joka tunti.
— Ettekö ole ollut hänen luonaan? — kysyi Kmicic pieneltä ritarilta.
— En, sillä ei ole ollut aikaa. Mitäpä joutaa ajattelemaan, kun väkirynnäkkö on tulossa!
— Menkäämme siis nyt!
— Menkää ensin nukkumaan! — sanoi Zagloba.
— Olette oikeassa! Enpä tahdo pysyä jaloillani. Asuntoonsa tultuaan Andrzej noudattikin tätä saamaansa neuvoa sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän tapasi Hasslingin nukkumassa. Sen sijaan tulivat illalla häntä tervehtimään Zagloba ja Wolodyjowski, ja he istuutuivat lehtimajaan, jonka tataarilaiset olivat tehneet johtajalleen. Kiemliczit kaatoivat heidän pikareihinsa sadan vuoden vanhaa simaa, jota kuningas oli lähettänyt Kmicicille, ja he joivat sitä mielellään, sillä ulkona oli kuuma. Hassling, joka vielä oli kalpea ja nääntynyt, näytti tästä jalosta juomasta saavan uutta elämää ja voimia. Zagloba maiskutteli kieltään ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— Hei! kuinka tuolla tykit jyrähtelevät! — sanoi nuori skotlantilainen. — Huomenna teette väkirynnäkön… Hyvä on
terveitten olla!… Jumala teitä siunatkoon! Olen vieraan kansan jäsen ja palvelin sitä, jota olin velvollinen palvelemaan, mutta myötätuntoni on teidän puolellanne. Ah, millaista simaa! Tunnen elpyväni!
Hän heilautti kullankeltaiset hiuksensa taaksepäin ja loi siniset silmänsä taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit ja niiden ilme vielä melkein kuin lapsen. Zagloba katsoi häneen liikutettuna.
— Te puhutte niin hyvin puolaa, herra ritari, kuin kuka tahansa meistä. Jääkää puolalaiseksi, rakastakaa isänmaatamme, niin teette oikean teon, eikä teiltä koskaan puutu simaa! Soturin on meillä helppo saada kansalaisoikeus.
— Se kai kävisi sitäkin helpommin, kun olen aatelismies, — sanoi Hassling. — Nimeni kokonaisuudessaan on Hassling-Ketling of Elgin.
Sukuni polveutuu Englannista, vaikka on asettunut Skotlantiin.
— Ne ovat kaukaisia, merentakaisia maita — sanoi Zagloba. On ikäänkuin säädyllisempää asua täällä.
— Minä viihdyn hyvin täällä!
— Mutta me emme! — sanoi Kmicic, joka alusta alkaen oli kärsimättömästi kääntelehtinyt penkillään. — Meistä on tärkeätä saada kuulla Taurogin tapahtumista, mutta te vain juttelette sukujuurista.
— Kysykää minulta, minä vastaan!
— Näittekö usein neiti Billewiczin? Hasslingin kalpeat kasvot punastuivat.
— Joka päivä! — sanoi hän.
Kmicic alkoi heti katsella häntä terävästi.
— Olitteko niin suosiossa? Miksi punastutte? Joka päivä? Miksi niin?
— Koska hän näki, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoisuutta ja olin tehnyt hänelle muutamia palveluksia. Se käy selville edempänä kertomuksestani, mutta minun on nyt alettava alusta. Kenties ette tiedä, että en ollut Kiejdanyssa silloin, kun ruhtinas Boguslaw saapui sinne ja vei neidin Taurogiin. Miksi hän hänet sinne toi, siitä lausuttiin monenlaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että kun he tulivat, niin kaikki heti huomasivat, että ruhtinas oli hyvin rakastunut.
— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti Kmicic.
— Alettiin pitää juhlia, jommoisia sitä ennen ei ollut koskaan ollut. Olisi voinut luulla, että rauha vallitsi maassa, mutta joka päivä lähetettiin kirjeitä ja saapui sanantuojia vaaliruhtinaalta ja ruhtinas Janukselta. Me tiesimme, että herra Sapieha ja liittoutuneet ahdistivat ruhtinas Januszta ja että hän pyysi Jumalan nimessä apua, koska häntä uhkasi tuho. Mutta pyynnöt eivät vaikuttaneet mitään. Vaaliruhtinaan valtakunnan rajalla seisoi sotajoukko aivan valmiina lähtöön, mutta me vain emme menneet avuksi, sillä ruhtinas ei tahtonut erota neidistä.
— Senkö vuoksi siis Boguslaw ei tullut auttamaan serkkuaan? — kysyi Zagloba.
— Niin. Sitä samaa sanoivat kaikki häntä lähellä olevat henkilöt.
Jotkut napisivat, toiset iloitsivat siitä, että Radziwillit kukistuivat. Sakowicz hoiti ruhtinaan puolesta juoksevat asiat ja vastasi kirjeisiin sekä neuvotteli lähettien kanssa, ruhtinas ajatteli vain huvien toimeenpanemista. Hän kylvi rahaa joka puolelle — tuo itara mies! — ja antoi penikulmien laajuudelta kaataa metsää, jotta neidillä olisi kauniimpi näköala. Sanalla sanoen hän sirotteli kukkia neidin jalkojen juureen ja kohteli tätä niin, että jos tämä olisi ollut Ruotsin kuningatar, niin hän ei olisi voinut toivoa parempaa. Monet säälivät neitiä, sillä yleisesti puhuttiin, että kaikki tarkoitti vain neidin saattamista onnettomuuteen ja että ruhtinas ei missään tapauksessa menisi naimisiin hänen kanssaan, Mutta nähtiinkin, että neiti ei ollut niitä, joita voi viekoitella poikkeamaan hyveen tieltä.
— Ei, totisesti! — huusi Kmicic hypäten seisomaan. — Minä sen tiedän paremmin kuin muut!
— Miten neiti Billewicz otti vastaan nuo kuninkaalliset kunnianosoitukset? — kysyi Wolodyjowski.
— Aluksi suopeasti, vaikka hänen kasvoistaan näkyi, että hänellä oli jokin sydänsuru. Hän otti osaa metsästysretkiin, naamiaisiin, ratsastusmatkoihin ja turnajaisiin, nähtävästi luullen, että ruhtinaan hovissa oli tämmöiset tavat. Mutta sitten hän huomasi, että se kaikki oli hänen takiaan. Tapahtui kerran, että ruhtinas, joka jo oli järjestänyt jos minkälaisia näytelmiä, tahtoi näyttää neidille, minkälaista sota on. Sytytettiin palamaan kylä lähellä Taurogia; jalkaväki puolusti sitä, ruhtinas hyökkäsi. Ruhtinas sai loistavan voiton, ja kerrotaan hänen sitten kunniansa loisteessa langenneen neidin jalkoihin ja pyytäneen tämän vastarakkautta. Ei tiedetä, mitä ruhtinas silloin proposuit, mutta siitä lähtien oli heidän ystävyytensä
lopussa. Neiti pysytteli nyt aina setänsä, miekankantajan, rinnalla, ja ruhtinas…
— Alkoi häntä uhkailla? — huudahti Kmicic.
— Eikö mitä! Hän laittautui kreikkalaiseksi paimeneksi, Philemoniksi. Erityiset lähetit kiitivät Königsbergiin hakemaan paimenviittoja, nauhoja ja peruukkeja. Hän oli olevinaan epätoivoissaan, kuljeskeli neidin ikkunain alla ja soitti luuttua. Sanon teille, mitä sisimmässäni ajattelen: ruhtinas on perin harjaantunut naisten viettelijä, ja huoleti voi hänestä sanoa, niinkuin meidän isänmaassamme on tapana sanoa tuommoisista miehistä: hänen huokauksensa ovat murtaneet monta neitseellisyyden sinettiä. Mutta tällä kertaa hän oli todella rakastunut, eikä se olekaan ihme, sillä tuo neiti on enemmän jumalattaren kuin maaseudun pikkuaateliin kuuluvan kaltainen.
Tässä Hassling taas punastui, mutta Andrzej ei sitä huomannut, sillä hän katseli ylpeänä ja voitonriemuisena Zaglobaa ja Wolodyjowskia.
— Minä tunnen hänet, hän on todellinen Diana, vaikka hänellä ei ole kuuta hiuksissaan! — sanoi pieni ritari.
— Dianako? Dianan omat koirat alkaisivat ulvoa Dianalle, jos näkisivät tämän tytön! — huudahti Kmicic.
— Siksipä sanoinkin: "eikä se olekaan ihme", — vastasi Hassling.
— Siitä huolimatta, vaikka se siis ei olekaan ihme, aion polttaa
Boguslawin hiljaisella tulella…
— Rauhoittukaa! — keskeytti Zagloba. — Ensin on teidän saatava hänet käsiinne. Mutta antakaa nyt tämän ritarin kertoa!
— Usein jouduin olemaan vahdissa hänen huoneensa ovella, kun hän nukkui, — jatkoi Hassling, ja tiedän, että hän heittelehti vuoteellaan, huokaili ja puhui itsekseen sekä valitteli kuin tuskissaan, niin näytti hän kärsivän himostaan Hän muuttui suuresti ja laihtui; kenties häntä jo riudutti se tauti, johon hän myöhemmin sairastui. Sitten alettiin koko hovissa kuiskailla ruhtinaan joutuneen mielettömyydessään niin pitkälle, että aikoi ottaa neiti Billewiczin puolisokseen. Se tuli myös Janusz-ruhtinaan puolison korviin, joka tyttärineen asui Taurogissa. Hän vihastui, ja syntyi hankausta, sillä, kuten tiedätte, Boguslaw oli tehnyt sopimuksen, että hän nai ruhtinas Januksen tyttären heti, kun tämä tulee täysi-ikäiseksi. Mutta Boguslaw oli siinä määrin intohimonsa vallassa, että hän unohti kaikki. Ruhtinas Januksen puoliso lähti raivoissaan tyttärineen Kuurinmaalle, ruhtinas Boguslaw taasen kosi vielä samana iltana neiti Billewicziä.
— Kosi?! — huudahtivat Zagloba, Kmicic ja Wolodyjowski hämmästyneinä.
— Niin! Hän esitti ensin kosintansa herra miekankantajalle, joka hämmästyi yhtä suuresti kuin te nyt eikä ollut uskoa korviaan. Mutta kun hän viimein uskoi, oli hän lentää selälleen ilosta, sillä oli suuri kunnia koko Billewiczin suvulle päästä Radziwillien sukulaisiksi.
Tosin Paterson sanoi, että kaukaista sukulaisuutta oli muutenkin olemassa.
— Molemmat riensivät sitten neidin luo sillä juhlallisuudella, mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on tavallista. Koko hovi oli jännityksissään. Janusz-ruhtinaalta tuli huonoja sanomia. Vain Sakowicz luki ne, muut eivät niistä välittäneet, eikä välitetty Sakowiczistakaan, sillä hän oli joutunut epäsuosioon, koska oli kehoittanut ruhtinasta menemään naimisiin. Meillä jotkut sanoivat, että tämä ei ollut ensikerta, kun Radziwill nai tavallisen aatelistytön, ja että meidän maassamme on kaikki aateli tasa-arvoista ja että Billewiczien suku polveutuu Rooman ajoilta asti. Näin puhuivat ne, jotka tahtoivat päästä tulevan ruhtinattaren suosioon. Toiset taas väittivät, että kaikki oli vain viekkautta ruhtinaan puolelta, jotta hän pääsisi neidin kanssa lähempiin suhteisiin, niinkuin usein on laita kihlautuneiden kesken, ja voisi sopivassa tilaisuudessa taittaa neitseellisen viattomuuden kukkasen.
— Varmasti se oli sitä! Ei mitään muuta! — sanoi Zagloba.
— Niin minäkin luulen! — sanoi Hassling.
— Mutta kuulkaahan jatkoa. Kun noin keskenämme hovissa vaihdamme mielipiteitä, niin äkkiä kuin salaman isku saadaan tieto, että neiti on tehnyt meidän arveluistamme lyhyen lopun antamalla ruhtinaalle rukkaset.
— Jumala häntä siunatkoon! — huudahti Kmicic.
— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. — Tarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka ei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta, oli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä. Näimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin tahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana
päivänä otettiin herra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle puolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen oveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä ritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili hänen kauneuttaan ja lujuuttaan.
— Kuka oli se upseeri? — huudahti Kmicic.
— Minä! — sanoi Hassling kuivasti.
Andrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori skotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.
— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa, mitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!
— Levätä hetkisen! — vastasi Hassling läähättäen.
Ja hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle ojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta, hän sitten kohta taas jatkoi:
— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin että ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui asiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi tautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin joku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin hän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon, että se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja pelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli miten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan,
antoipa vielä tuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui taudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on myös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle retkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä, oli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet luokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on ihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei voi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa uskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien…
— Mitä sitten tapahtui? — kysyi Zagloba.
— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona kärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin Taurogiin.
Wolodyjowski alkoi mulkoilla silmillään ja kierrellä kiivaasti viiksiään. Viimein hän sanoi:
— Herra ritari, älkää kertoko hänestä mitään pahaa, sillä muuten joudutte terveeksi tultuanne tekemisiin minun kanssani!
— Jos tahtoisinkin, niin en sittenkään voisi sanoa hänestä mitään pahaa, mutta jos hän on teidän morsiamenne, niin sanonpa, että te huonosti pidätte hänen turvallisuudestaan huolta, ja jos taas hän on sukulaisenne, niin tunnette hänet liian hyvin voidaksenne väittää, että se ei pidä paikkaansa, mitä minulla on hänestä kerrottavaa. Viikossa sai tämä neiti kaikki, sekä vanhemmat että nuoremmat, rakastumaan, ja lemmentunteen kohtaansa hän herätti vain silmäpelillä ja joillakin taikakonsteilla, joita en pysty selittämään.
— Se on hän! Juuri semmoinen hän on! — mutisi Wolodyjowski.
— Se on ihmeellistä! — sanoi Hassling. — Neiti Billewicz on aivan yhtä kaunis kuin hän, mutta samalla niin arvokas ja luoksepääsemätön, että häntä kylläkin ihailee ja palvoo, mutta ei uskalla edes nostaa silmiään häneen, saatikka sitten toivoa jotakin. Teidän täytyy myöntää, että on erilaisia tyttöjä: toiset ovat kuin entisajan Vestan neitsyet, toiset taas sellaisia, että heidät nähtyään heti tahtoisi…
— Hyvä herra! — sanoi Wolodyjowski uhkaavasti.
— Älkää karjuko, herra Michal, sillä hän puhuu totta! — sanoi Zagloba. — Te itse tepastelette kuin kukonpoika, kun olette hänen läheisyydessään, ja silmänne ovat silloin nurin päässä. Että hän on kiemailija, sen taas tiedämme me kaikki, ja itsekin olette sanonut sen ainakin sata kertaa.
—
Jättäkäämme tämä kysymys! — sanoi Hassling.
Tarkoitukseni oli vain saada selitetyksi, miksi neiti Billewicziin rakastuivat vain muutamat, jotka kykenivät käsittämään, että hän on harvinainen ihminen (tässä Hassling punastui uudestaan), kun taas Anna-neitiin rakastuivat melkein kaikki. Täytyi totta tosiaankin nauraa, sillä oli aivan kuin jokin ruttotauti olisi vallannut sydämet. Kiistaa ja kaksintaisteluja oli loppumattomiin. Ja mistä syystä? Mistä kiisteltiin ja taisteltiin? Kuuluu asiaan tietää, että ei ole ketään, joka voisi kehua voittaneensa tuon neidin sydämen, mutta jokainen uskoo vain sokeasti saavuttavansa ennemmin tai myöhemmin jotakin.
— Hän, juuri hän tuossa tunnetaan ilmielävänä! — murahti taas Wolodyjowski.
— Molemmat neidit mieltyivät suuresti toisiinsa, — jatkoi Hassling, — ja olivat aina yhdessä. Ja kun Anna-neiti hallitsee itsevaltiaasti Taurogissa…
— Kuinka? — keskeytti pieni ritari.
— Sillä hän on kaikkien hallitsija. Sakowicz ei lähtenyt sotaretkelle, niin rakastunut hän oli, ja Sakowicz hallitsee rajattomalla vallalla kaikilla ruhtinaan alueilla. Hänen kauttaan hallitsee neiti Anna.
— Onko Sakowicz niin rakastunut? — kysyi Wolodyjowski.
— On, ja luottaa suuresti menestykseensä, sillä hän on mies, joka uskoo saavuttavansa kaiken, mitä tahtoo.
— Ja hänen nimensä on Sakowicz.
— Te näytte tahtovan painaa tuon nimen mieleenne?
— Niin… miksi ei! — sanoi Wolodyjowski välinpitämättömällä äänellä, mutta kiertäen niin uhkaavasti viiksiään, että kylmät väreet kulkivat pitkin Zagloban pintaa.
— Sen vain tahdoin vielä lisätä, — sanoi Hassling, — että jos neiti Borzobohata käskisi Sakowiczia pettämään ruhtinaan ja auttamaan häntä ystävättärensä kanssa pakenemaan, niin hän tekisi sen empimättä, mutta mikäli tiedän, aikoo neiti toimia hänen selkänsä takana, kenties häntä ärsyttääkseen… mene tiedä… minulle vain kertoi salaisesti eräs kansalaiseni, että miekankantajan pako neitien kanssa on jo valmiiksi suunniteltu, upseereita on salahankkeessa mukana, ja se toteutetaan piakkoin…
Tässä Hassling alkoi huohottaa, sillä hänen voimansa olivat aivan lopussa.
— Tässä ovat tärkeimmät asiat, mitä teille voin kertoa! — lisäsi hän kiireesti.
Wolodyjowski ja Kmicic kysyivät hämmästyneinä:
— Minne he aikovat paeta?
— Erämaihin ja niiden kautta Bielowiezyyn… Ah, en jaksa puhua.
Keskustelu keskeytyi samassa muutenkin, sillä saapui Sapiehan lähetti, joka antoi sekä Wolodyjowskille että Kmicicille kokoon taitetun paperin. Wolodyjowski silmäsi omaansa ja sanoi:
— Kuuletteko, kuinka tykit jyrisevät? — huudahti Zagloba.
— Haa, huomenna! Huomenna!
— Uh, kuinka on kuuma! — sanoi taas Zagloba. — Huono väkirynnäkköpäivä… Piru vieköön moisen helteen… Jumalan äiti! Moni kylmenee huomenna kuumuudesta huolimatta, mutta eivät ne, jotka antautuvat Sinun suojaasi, sinä Suojelijattaremme… Vaan kylläpä tykit nyt pitävät ääntä!… Minä olen liian vanha mies väkirynnäkköihin… toista on avoin taistelutanner…
Taas ilmestyi uusi upseeri ovelle.
— Onko täällä herra Zagloba? — kysyi hän.
— Olen!
— Hänen majesteettinsa käskee teitä olemaan huomenna läheisyydessään!
— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät, että vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet törähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä tahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä itseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan syöksyn suin päin taisteluun… Minkäpä luonnolleen taitaa!… Hyvä on hänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen! Haa, huomenna! Huomenna!… Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo järjestelee kirjojaan… Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia pikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten… Uhhuh, huomenna!
NELJÄSTOISTA LUKU.
Heinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi nimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti kuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen lupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon Pyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia arvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin varojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.
Jumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen. Sapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan oli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena, olivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen varusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo, jonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi päästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi suurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin puolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien kohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja lähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli valkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse
kohtasi sinisen taivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.
Reservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa ja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin rientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat muureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä tehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista vastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle kirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän vastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin ympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.
Hetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen, kuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan johdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan. Muureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret tykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan perustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon, mutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja kuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.
Jokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä häntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin taloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun, masurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.
Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen,
taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen viimeiseen mieheen.
Kun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri ennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen, ja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät eteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja Koniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun heidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta puistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui kadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi linnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan murhaavalla tulella.
Mutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen: "Eteenpäin, masurialaiset!" hyökkäsi aateli sapelit käsissä ruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla ja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli silmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja viholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka liikahteli ja pyöri omassa veressään.
Mutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta. Ruotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin ja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin ratkaisi taistelun tuloksen.
Zagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt luullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi läheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli saanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä tältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä
jälkijoukossa ja tyytyä vain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen joukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen eikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen myös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja verilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin toisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli täyttänyt epätoivo ja raivo.
Nyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin helvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja savun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet kirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa voimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat heidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin aivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista sateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa olevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä tungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin mustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan portista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa miestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita seiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin. Mutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä mittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että hyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä. Siitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin kimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että siellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.
Silloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen ja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!
Semmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti laittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri mahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse sytytyslangan ja komensi:
— Syrjään! Seinien viereen!
Vähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan. Zagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut murskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja vääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta isokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.
Silloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret painoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui paljastaen ammottavan aukon.
Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli valloitettu.
Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen, käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa. Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita, että
ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja, mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen, mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla kasvoillaan tätä kuolemaa.
Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa. Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat puistoon ja palatsiin etsimään saalista.
Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.
Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo
laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.
Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.
Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan. Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä, kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä kiskoa kaikin voimin.
Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa, kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä. Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:
— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!
Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan. Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin
